Marski puhui lämpimästi. Kuuli, että hän oli vakuutettu puolustamansa asian totuudesta ja oikeudesta, ja se veti hänen puolelleen kaikki ne, joita eivät syvemmät syyt kiinnittäneet drotsiin ja hänen puolueeseensa. Mihin katsoikin, niin kaikkiaalta näkyi ihmetteleviä ja ihastuneita silmäyksiä marskia kohti.
Krister-herra ei oikein tiennyt mitä tehdä. Hän pysyi kuitenkin tyvenenä, antaen marskin jatkaa.
"Siihen valtaan nojaten, joka on minun käsiini annettu", sanoi hän, "julistan täällä tehdyn päätöksen kokonaan kumotuksi. Tahdon nähdä", jatkoi hän, "olenko minä päätösten nojalla Ruotsinmaan johtaja, vai elänkö drotsin armoilla. Se joka kannattaa minua, tulkoon mukaani, muut jääkööt tänne."
Marski lähti, ja häntä seurasi suurin osa läsnäolijoita. Kun ovi vihdoin sulettiin ja saliin tuli hiljaisuus, istui siellä pöydän ääressä drotsi, hänen poikansa ja tyttärenpoikansa, piispat ja muutamia niistä kahdestatoista neuvoksesta. Näihinkin, joiden ainakin olisi luullut kuuluvan drotsin luotettavimpiin kannattajiin, oli marskin miehekäs ja voimakas esiintyminen tehnyt sellaisen vaikutuksen, että moni heistä oli siirtynyt hänen puolelleen ja seurannut häntä muiden mukana linnaan, jossa heitä oli odottamassa yhtä uhkeat pidot kuin edellisenäkin päivänä.
Noloilta ja neuvottomilta näyttivät drotsin ja hänen kannattajainsa kasvot; he istuivat suuressa kokoussalissa katsellen toisiansa, heistä tuntui kuin olisivat haihtuneet peräti tyhjiin verratessaan nykyistä vähälukuisuuttaan äskeiseen joukkoon. Kaikki heidän tuumansa ja mestarillisesti harkitut aikeensa olivat hävinneet kuin tuhka tuuleen. Läsnäolevat piispat, jotka halusivat ennen kaikkia rauhaa säilytettävän, alkoivat lopulta puhua, että oli välttämättä koetettava lepyttää marskia. Krister-herra kuunteli ja katseli tuontuostakin tyttärenpoikaansa, mutta tämä ei lausunut mitään. Hän piti epäilemättä sovintoa nyttemmin mahdottomana, vaikka hän antoi piispain vapaasti puhua, ettei näyttäisi panevan esteitä sovinnollisen ratkaisun eteen.
Lopuksi tultiinkin siihen, että piispat lähettäisivät linnaan sanan ja pyytäisivät marskia taasen tulemaan kokoussaliin, jossa kaikki nyt käännettäisiin parhain päin. Ja sananviejä tulikin hetkisen kuluttua tuoden sen vastauksen, että marski tulisi seuraavana aamuna kokoussaliin sekä kutsuttaisi itse siihen kokoukseen kaikki Tukholmassa saapuvilla olevat neuvosherrat.
Drotsia voi päivän kuluessa tuskin entisekseen tuntea. Herra Jöns Pentinpoika oli, keskusteltuaan esimiehensä, herra postulatuksen kanssa, saanut määräyksen viipymättä lähteä Upsalaan, niin että herravanhus oli jäänyt omiin hoteisiinsa. Hän kulutti päivän pitkät tunnit muistelemalla kaikkea, mitä oli tapahtunut sitten Engelbrektin kuoleman, kokien tutkia tapahtumain sisempiä, salaisia syitä. Että hän tällöin aina havaitsi marskin kaiken pahuuden alkusyyksi, oli varsin luonnollista, ja hänen katkeruutensa nousi sikäli, kuin hän älysi turhiksi ja hyödyttömiksi kaikki ne keinot, millä oli yrittänyt sysätä häntä vallasta ja nousta itse sijaan. Viimeisten tapahtumain jälkeen ei ollut enää muuta keinoa kuin se, mitä hän kaikista enimmin inhosi, nimittäin ryhtyä ase kädessä pakottamaan vihattua vastustajaansa myönnytyksiin.
Etteivät piispain yritykset saada sovintoa aikaan — sellaista sovintoa kuin hän halusi — mitään auttaisi, ymmärsi hän varsin hyvin, ja ettei huomispäivän kokouksesta lähtisi muuta hyötyä kuin että hän saisi oikein perinpohjin nöyrtyä, ja marski kohoisi ainaiseksi häntä ylemmäksi. Ainaiseksi…?
Tähän hänen aatoksensa seisahtuivat, ja hän katseli ympärilleen, ikäänkuin etsien miehiä, joihin voisi tässä asiassa vedota. Ainaiseksi…? Ei, nyt mitellään miekkoja, nyt päästetään irralleen kaikki tähän asti hillityt voimat ja ne usutetaan petoa vastaan, joka samosi maita tavotellen kynsillään kolmen kruunun loistoa. Mutta ne kynnet katkotaan, ja Krister Niilonpoika nousee maan valtijaaksi vaikkapa se maksaisi kokonaisia verivirtoja.
Muutamat piispat kävivät hänen luonaan iltapäivällä, ja samoin herra Niilo Steeninpoika. Edelliset koettivat puhua sovinnon sanoja ja lepyttää vanhaa herraa. Nuorella miehellä voisi ollakin voimaa johtaa laiva satamaan, haastelivat he, ja vanhusten kokemuksen tulisi tukea nuoruuden voimaa neuvoillaan ja iloita siitä, että on saavutettu päämäärä, rauha ja sovinto valtakuntaan. Drotsi kuunteli tarkkaavasti näitä sanoja, mutta hän kuunteli yhtä tarkkaavasti herra Niilo Steeninpoikaa, joka ajoi päinvastaisen äärimmäisyyden asiaa. Mutta miten he puhuivatkin, niin tunsi vanhus kuitenkin syvästi loukkaantuneensa, ja tieto niiden keinojen vaillinaisuudesta, joita hän oli tähän saakka käyttänyt, kalvoi häntä katkerasti. Tämä tieto kaikessa alastomuudessaan jäyti hänen mieltään enemmän kuin mikään muu. Hän oli kuin siihen kallioon kytkettynä, jolta hän oli koettanut vihamiehensä syöstä, ja hänen omat ajatuksensa valoivat kuin kyyn myrkkyä hänen kasvoilleen, eikä ollutkaan Sigyniä pitämässä maljaa myrkyn alla.
Engelbrektin kuolemaa seuraava aika olikin yleensä sangen surkea aika. Se oli lyhyttä auringon paisteista päivää seuraava pimeä, kylmä yö. Turhaan saa etsiä ylevämpiä pyrintöjä, jotka mieltä ihastuttavat ja viehättävät. Se ei tosin ole hiekka-aro, joka kolkkona ja alastonna leviää nähtäviimme, siinä on eloa, on kasvillisuutta, siitä helottaa iloisia kasvoja ja kuuluu riemuhuutoja, mutta silloin rehottaa pikkumaisuus, silloin hymyilee ja iloitsee itsekkyys. Turhaan saa etsiä tosi isänmaallista henkeä, tahtoa ja voimaa. Silloisilla mahtimiehillä oli tuskin mitään isänmaata, paitsi mistä he saivat poimia itsekkäitä etuja. Turhaan saa kuunnella tosi ruotsalaista sotahuutoa, joka Engelbrektin aikoina kajahteli yli vuorten ja laaksoin ja pani käsivarsia liikkeelle sadoin ja tuhansin. Sotahuutoja tosin kuuluu, mutta ne ovat huuhkajan öisiä hekkuma-huutoja.
Tämä kurjan voiton ja viheliäisen itsekkyyden aika todella kammottaisi, ellei sen öisestä pimeydestä pilkkisi pieni päivänsäde, joka on juuri se työ, mikä ikäänkuin itsestään kehittyy olojen johdosta, ja sillä on omat asianajajansa, joille vähitellen selviää samaisten olojen pakotuksesta tarkoitusperänsä. Näitä oli Kaarlo Knuutinpoikakin, ja tämä seikka yksin viehättääkin katsojata. Senvuoksi me seuraamme hänen myötä- ja vastoinkäymisiään, iloitsemme edellisten ja suremme jälkimmäisten vuoksi.
Aamu tuli ja uudelleen kokoontui neuvosto, ja kaikki läsnäolevat julistivat marskin valtionhoitajaksi johtamaan valtakuntaa ja jakamaan linnoja lääneineen.
"Nyt tulee miekka ratkaisemaan riidan", sanoi Erkki sen päivän iltana Niilo Bonpojalle, kun he seisoivat yhdessä Eteläportilla ja näkivät drotsin ratsastavan Nyköpingiin päin.
IX.
Folkungatorni.
Itäisemmällä niitä kahta pitkää ja samalla leveää lahtea, jotka pistivät Byvuonosta Nyköpingin kohdalla maahan, oli eräänä iltana lokakuussa vuonna 1438 pienempi alus. Oli kolkko ja synkkä päivä. Taivasta peitti raskaat, tummat pilvet, joista maata lähinnä riippuvat olivat mustimmat. Kylmä tuuli puhalsi idästä päin voimatta vähääkään rikkoa pilvipeittoa, joka ympäröi pantsarina maata ja liikkui kuin huokaillen ja valittaen meren ja kaupungin yli.
Laivan kohdalla rannalla seisoi eräs asepalvelija pidellen kahta satuloitua ratsua, jotka kaapivat kärsimättömästi maata kavioillaan ja säikähtelivät tuon tuostakin miehen sitä ja sen syytä huomaamatta. Hän silmäili laivaa, josta nyt lähti soutuvene liikkeelle saapuen nopeasti maihin. Sen perässä oli kaksi miestä. Toisen yllä oli pitkä tumma viitta, ja hänen päässään oli musta päähine, jonka reunukset olivat tiiviisti ylöspäin käännetyt. Sen alla oli hänellä ihomyötäinen tummanruskeasta pehmeästä nahasta tehty verho, joka jätti ainoastaan posket, otsan ja silmät paljaiksi sekä ulottui rinnalle ja hartioille asti leikeltynä jonkunlaiseksi hesukehäksi. Veneen lähestyessä rantaa kääntyi keskiveneessä oleva mies; hän päästi viittansa tuulen leuhuteltavaksi, ja silloin näkyi sen alta punainen ihokas ja vyötäisten ympärillä oleva nahkavyö, jonka toiselta puolen vilahti leveän lyömämiekan kahva, toiselta puukon tai tikarin pää kiiltävästä hopeatupesta. Jaloissa oli hänellä vaaleankeltaisesta, paksusta vaan pehmeästä nahasta tehdyt saappaat, joiden varret ulottuivat yli pohkeiden.
"Yhden neuvon annan sinulle, Maunu, kun nyt lasket maata kohden … muista kauppajaaloja, jotka tässä edustalla liikkuvat; ne maksavat vaivat puolestaan!" sanoi veneen perässä istuva mies. Hän puhui puolittain leikkisällä, puolittain vakavalla äänellä. Olisi ollut vaikea päättää kumpaa siinä oli enemmän, varsinkin kuin mies naurahtaen lisäsi: "älköötkä vaan silmäsi nähkö hirviötä, jonka talonpojan kertomuksen mukaan pitäisi liikuskella näillä mailla tänä päivänä!"
"Katso sinä, että laivalla on kaikki niinkuin pitääkin, Maunu Gädda", vastasi puhuteltu, "niin saadaan pian nähdä, onko maa-ilma saanut mieleni muuttumaan."
"Sen se ilma saattaa pian tehdä … sinä et ollut aivan vankka silloin, kun keväällä viime vuonna olimme ensi kertaa matkalla, ja ellen väärin muista, niin sinun mielesi valtasivat silloin juuri ne muistot…"
"Vaiti!" keskeytti viittaan puettu mies kiivaasti, ikäänkuin olisi jo nähnyt hirviön, "älä lausu, mitä kielelläsi pyörii, Maunu, Jumalan kalliin veren nimessä, älä sitä… Niin on kuin sanot, täällä on toinen ilma kuin merellä! Siellä puhaltaa myrsky rauhaa sieluuni, täällä … täällä nousevat muistot kuin häijyt jättiläiset latomaan pilvenkorkuisia kallioita henkipattoisen miehen ympärille uhaten musertaa ja tukehuttaa hänet… Tyven on täällä myrskyä, ja verta, viatonta verta tiukkuu joka askel."
"Niinpä tulkootkin siis lyhyiksi ne hetket, joina sinä hengittelet maankamaraista ilmaa, Maunu … vie minulta terveisiä vanhalle Krister-herralle, äläkä unhota kauppiaita, jotka liikkuvat tässä ulompana eivätkä rohkene antautua Jumalan ystävän ja kaikkien vihamiesten huomaan. Saat nähdä että vihuri hellittää puoliyön seutuina, ja jos tuuli kääntyy, niin uskallan panna veikkaan hyvän miekkani ja maljan viiniä kuningas Eerikin luona, ettei niiden enää tarvitse vartoa Nyköpingiin menoaan… Niin, niin, mikä on ollut, se on ollut, rohkeasti nyt vaan matkaan!"
Vene tuli rantaan ja viittaan puettu mies hyppäsi maalle.
"Mikäli minusta riippuu", huusi hän silloin Maunu Gäddalle, joka jäi veneeseen, "niin ei pitkiä kulu siitä, kuin Krister-herra on sanottavansa sanonut, ennenkuin taas saat nähdä minut!"
Hän astui nopein askelin rantatörmälle miehen luo, joka toi hevoset häntä vastaan. Hän heittäysi satulaan ja antoi mennä huolimatta katsoa, pysyikö mies mukana. Tämä jäikin melkoisesti jälkeen, mutta odottamatta nousi merestä eräs este kiirehtivää ratsastajaa vastaan. Hänen hevosensa pysähtyi kuin naulattu, eikä hän saanut sitä liikahtamaankaan. Se vapisi kuin haavanlehti vaahdon valuessa sen lanteilta. Ratsastaja iski kannuksensa syvälle sen kupeisiin, mutta mieluummin olisi se kiivennyt jyrkintä vuorenseinää ylös kuin ottanut tässä askeltakaan.
"Mikä elukan on, mies?" kysyi ratsastaja vihaisesti mieheltä kun tämä saavutti hänet.
Mutta mies ei saanut sanaakaan suustaan. Hän istui satulassaan kalmankalpeana ja tuijotti puiden väliin sivullepäin. Kun ratsastaja oli toistanut kysymyksensä pari kertaa, niin sai hän vihdoinkin senverran malttiaan takaisin, että sai tehneeksi ristinmerkin ja viitanneeksi puiden väliin.
Ratsastaja katsoi sinne ja luuli näkevänsä korkean tumman varjon häämöttävän puiden välistä etäältä metsästä; samassa se katosi eikä mitään enää näkynyt.
"Nyt hevosenne taas menee, herra!" sanoi mies tehden taas ristinmerkin, "nyt se menee torniin taasen, nyt ei ole enää mitään pelkäämistä!"
"Se? … torniin? … mitä tarkoitat, mies?" kysyi ratsastaja.
"Se, jonka näimme", vastasi mies, "asuu vanhassa tornissa, vaikkei kukaan ole nähnyt sen sinne menevän, eikä sieltä tulevan, mutta sellaisethan voivat kulkea lukittujen ovien läpi. Tornin on vartija nuuskinut läpiläpeensä katosta vankikomeroihin asti, muttei ole mitään nähnyt. Mutta minä olen monena yönä kuullut sen siellä huokaavan ja huutavan, ikäänkuin jotakin vietäisiin kuolemaan."
Nyt he kulkivat reippaasti eteenpäin hevosten osoittamatta mitään pelon merkkiä. Mutta muukalaiseen ratsastajaan näytti näkemänsä ja kuulemansa tekevän huomattavan vaikutuksen. Hän milloin tempoi kiivaasti ohjaksista ja iski kannuksensa ratsuunsa, niin että se lensi kuin siivillä kankaan yli; milloin hän taasen äkkiä pysähtyi, milloin antoi ratsun astella hyvin vitkaan. Asemies pysyi jokseenkin hänen tasoillaan. Jos hän jäi tämän kiivaasti ajaessa jälkeen, niin ehätti hän sen takaisin, kun tämä hiljensi vauhtiaan.
"Mihin torniin?" sanoi muukalainen äkkiä, kun mies kerran tuli hänen rinnalleen, "mihin torniin se kuollut menee?"
"Vanhaan torniin", vastasi mies, "vanhat ihmiset kertovat, että siinä tornissa saivat herttua Eerik ja herttua Valdemar, Jumala armahtakoon heidän sielujansa, nääntyä nälkään, kun kuningas Birger, heidän veljensä, oli heittänyt vankilan avaimet mereen."
"Sinä siis tarkoitat sitä tornia, jonka drotsi Bo Juhonpoika jätti paikoilleen rakentaessaan linnan uudelleen!" lausui muukalainen selvästi tyyntyneenä. Hän päästi syvän huokauksen lisäten: "ja kuka kulkija sitte on?"
"Hm … Valdemar-herttua ei saa rauhaa, sanovat vanhat, koska hän söi veljensä, Eerik-herttuan ruumista. Jumala tietää parhaiten sen asian ja sen, kuinka paljon mies voi kestää, ennenkuin tuska ja kärsimykset saattavat hänet epätoivoon, mutta niin vanhat sanovat, ja ne ovat kuulleet sen niiltä, jotka elivät siihen aikaan ja omin silmin näkivät tornin muurissa sen kolon, josta Valdemar-herttua koetti kaivaa itselleen tietä karjunhampaalla. Valdemar-herttua, Jumala armahtakoon hänen sieluansa, siellä nyt kulkee linnassa itkien ja rukoillen… Hän teidän hevosennekin edessä seisoi äsken, kun se ei tahtonut paikaltaan liikahtaa, ja hänpä se puitten väliin katosi."
"Valdemar-herttua!" mutisi muukalainen, jonka pää vaipui alaspäin.
"Valdemar-herttua", toisti mies, "Jumala suokoon herttuaparalle rauhan, mutta väärinhän oli syödä veljensä lihaa, saattaahan se sielua painaa ja ajaa sitä rauhatonna haudastaan… Mutta paljoa pahempaa on minusta vasten valaa ja lupausta…"
Tähän asti ennätti mies puhua, kun muukalainen tarttui suonenvedonomaisesti hänen käsivarteensa. Hänen tummain, rypistyneitten kulmainsa alta välähti hurja, epätoivoinen katse, melkein mielipuolinen katse, ja hänen puristuneilta huuliltaan tuli huokaus, ikäänkuin sanat, joita aikoi lausua, olisivat musertuneet rikki. Sitten hän laski miehen käden, kannusti hevostaan ja katosi kuin myrskytuulen ajama pilventönkä, kuin varjo, joka folkungiherttuan tavoin harhailee rauhatonna entisillä poluillaan huokaillen ja surren.
Linnaan vievä lyhyt tie oli pian kulunut, ja vasta linnan portilla saavutti palvelija muukalaisen. Päästyään linnanpihaan ja noustuaan ratsailta vei mies vieraan linnanportaita ylös siihen huoneeseen, jossa Krister-herra oleskeli. Huone oli sama, jossa arkkipiispa Olavi kuoli ja pyhäinkuva oli yhä vielä ikkunankolossa heijastaen takassa palavan tulen valoa. Krister-herra istui vielä samassa nojatuolissakin, jossa arkkipiispa-vainaja veti viime henkäyksensä. Hän näytti melkoisesti vanhentuneen muutamassa päivässä. Vaot olivat syvemmät hänen otsallaan ja poskillaan, ja hänen valkeat hapsensa riippuivat järjestämättä hänen ihokkaansa kauluksen ympärillä. Vieraan sisään astuessa katsahti hän ylös, ja hänen kasvoilleen vilahti tyytyväinen väre. Hän ojensi kätensä lausuen hymyillen:
"Olkaa tervetullut, Maunu Pentinpoika … olkoon tulohetkenne onneksi! Sanansaattajanne, joka toi minulle tiedon tulostanne, tapasi minut vähän senjälkeen, kuin olin tullut kotiin marskin … armol … lisen … herrani häistä Tukholmasta."
Hän lausui omituisella painolla sanat: "armollisen herrani", oli vaikea kuulla, oliko se harmia vai pilaa. Edellinen näkyi palavan hänen silmissään, jälkimmäinen näkyi jäisenä hymynä hänen teräviltä huuliltaan.
"Armollisen herranne?" matki Maunu-herra katsoen drotsiin, mutta ei kummastuksella eikä hymyillen, vaan synkästi, melkein kamalasti, ikäänkuin joku muu asia olisi vallannut hänen mielensä ja tämä kysymys olisi vaan tullut kunnioituksesta drotsi-vanhusta kohtaan.
"Susi istuu nyt kirkontornissa, ja kyyhkynen raatelee lampaita ja karitsoita!" lausui drotsi, johdattaakseen toista käsittämään uutta takaperoista maailmaa, sekä lisäsi, "saatte nähdä, Maunu Pentinpoika, että kun jokin rupeaa menemään väärinpäin, niin se meneekin oikein kelpolailla… Nyt minä sanon: nyt on herra Kaarlo Knuutinpoika Ruotsinmaan herra, ja vaikka hän voisi olla minun pojanpoikani yhtähyvin kuin hän on sisareni tyttärenpoika, niin saan minä kumartaa harmaat hivukseni hänen edessään, niinkuin olisin halvin asepalvelija… Eikö se ole teistä kummallista, Maunu Pentinpoika", lisäsi drotsi hetken perästä, "että minä, Krister Niilonpoika, joka sain ritarikannukseni, ennenkuin Kaarlo herra oli vielä syntynytkään, minä joka olen ollut valtakunnan tärkeimmissä toimissa aina Margareta-kuningattaren ajoilta asti, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, ja istunut valtakunnan neuvostossa, ennenkuin marski oli täyttänyt ensimmäisen vuosikymmenensä, sekä olen nyt ollut kolme vuotta drotsina, joten minun pitäisi olla kuninkaan jälkeen valtakunnan korkein mies, että minä saan nöyrtyä vastaan ottamaan linnoja ja lääniä tältä nuorukaiselta, rakkaalta pojaltani … eikö se ole teistä kummallista, Maunu Pentinpoika, eikö maailma ole ylösalaisin käännetty … eikö lohi nyt kiipeä tammenlatvaan ja eikö orava sukella meren pohjalle, vai miten!"
Äänetönnä ja synkkänä seisoi Maunu Pentinpoika drotsin puhuessa. Hänen silmänsä kiiluivat hurjasti kohoisten kulmain alta, ikäänkuin hän olisi itse ollut metsänpeto, joka oli vangittu ja viety ihmisten joukkoon. Kun vanha herra lakkasi puhumasta, oli hän hiljaa katsellen lekuttavia liekkiä takassa. Drotsi näkyi odottavan, että hän ilmaisisi suostumuksensa hänen pitkän valitusvirtensä johdosta, mutta sitä ei kuulunut.
"Vai mitä te arvelette?" kysyi drotsi vihdoin.
"Marski on minulle rakas", sanoi Maunu Pentinpoika silloin, "hän teki minulle hyvää, kun ei kukaan muu sitä tehnyt, minä kuljeskelin kuin metsänpeto, surmattuani jalon miehen, ja valittelin suruani ja tuskaani, mutta kukaan ei minun valitustani kuullut, ei kukaan muu kuin marski; hän ymmärsi minua, ja hän antoi minulle taasen rohkeutta ja voimaa … ja senvuoksi on hänellä minun uskollisuuteni elämäni loppuun asti!"
"Hyvä, hyvä, herra Maunu", vastasi drotsi tämän vaiettua ja taasen iskettyä katseensa hiilistoon, vetäen samalla syvään melkein huokaten henkeään, "mutta minusta näyttää, että te kulette teitä, jotka eivät vie kylään … ei siihen kylään, missä se asuu, jolla on teidän uskollisuutenne!"
"Eräs tarkoitus on minulle lähempi kuin mikään muu, herra drotsi", sanoi Maunu kiivaasti, "ja sitä minä etsin ennen muita, se on … se on…"
"Se on…?" toisti drotsi, kun ei Maunu-herra saanut lopettaneeksi lausettaan.
"Se on unhottaminen!" huudahti tämä lopuksi lyöden rintaansa, "minä tahdon unhottaa, drotsi Krister, unhottaa kaiken: maan, jossa kehtoni heilui, linnan, jossa äitini asui, puun, niityn, turpeen, jolla rikokseni tein, ne tähdet, jotka sen näkivät … kaiken, kaiken tahdon unhottaa … ja meren ulapoilla, myrskyjen ja kuohujen keskellä, siellä voin unhottaa, siellä on minulla rauha!"
Hetkisen vaitiolon jälkeen, joka syntyi Maunu-herran lopetettua, lausui drotsi heräten mietteistään ikäänkuin päättääkseen lauseen, jonka alun oli lausunut ainoastaan ajatuksissaan:
"Ja teillä on kuningas Eerikiltä sanomia minulle, Maunu Pentinpoika?"
"Niin!" oli lyhyt vastaus.
Drotsi viivytteli odottaen selitystä siihen, mitä piti niin ihmeellisenä, että marskin ystävä, joka haki levottomalta mereltä entisyyden unhotusta, että hän voi kulettaa sanomia toiselta marskin vastustajalta toiselle. Mutta ritari ei ryhtynyt sitä selittämään ja vaitioloa jatkui.
"Onko teillä kirjeitä, Maunu Pentinpoika?" kysyi drotsi vihdoin.
Maunu selitti kuninkaan antaneen hänelle suusanallisia tietoja drotsille ja hänen ystävilleen vietäväksi, mutta ennenkuin hän ehti niitä esittää, viittasi drotsi kädellään Maunua olemaan vaiti sekä nousi ylös. Hän sytytti sitten sarvilyhdyn kehoittaen Maunua seuraamaan itseään. Tultuaan ulompaan huoneeseen kääräisi drotsi viittansa lyhdyn ympäri. Sitten he kulkivat linnanhuoneitten läpi, joita valaisi ainoastaan pienistä akkunoista tunkeva niukka tähtivalo. Ulkona oli tuuli kääntynyt ja raivosi nyt voitokkaana yli maiden ja mannerten ajaen hurjalla vauhdilla repaleisia pilvijättiläisiä eteenpäin.
Käytyään lähimpäin huoneiden läpi, kuulivat he useiden naisäänten laulavan erään pitkän käytävän päässä olevassa huoneessa. Huone oli linnan naistupa, jossa drotsin puoliso, rouva Margareta Krummedik, istui neitojensa keskellä. Mutta nyt alkoi drotsi astumaan eräitä jyrkkiä portaita myöten alas, joille he tulivat muutamasta hyvin matalasta ovesta, joka oli piilossa erään pylvään takana. Astuttuaan pari rappusta alaspäin, sulki drotsi oven ja paljasti lyhdyn, joka levitti epäselvää valoa kiertoportaiden seinille ja katolle. Syvyydestä tuli kylmää ummehtunutta ja kosteaa ilmaa, jossa lyhdyn oli vaikea palaa, mutta drotsi meni hiljaa edellä välittämättä muusta kuin perille pääsystä.
Vihdoin he saapuivat eräälle ovelle, jonka drotsi avasi. Siitä he tulivat muutamaan isohkoon holvihuoneeseen, jonka kattoa kannatti keskihuoneessa oleva suunnaton pylväs.
"Tietäkää, Maunu Pentinpoika", lausui drotsi asettaen lyhdyn pylväästä pistävälle kivipöydälle, "tietäkää, että näinä aikoina on tarpeen suuri varovaisuus. Ne sanomat, joita kuningas Eerik nyttemmin lähettelee Ruotsin miehille, eivät sovi kenen tahansa kuultaviksi."
Drotsi katsahti äkisti Maunu-herraan. Oli kuin tämän takana olevasta nurkasta, josta miesten vartalot estivät kaiken valon, olisi kuulunut raskasta ihmisen hengitystä. Silmänräpäyksen ajaksi tuli drotsin kasvoille tarkasti kuunteleva ilme, mutta pian levisi niille, kun ei mitään enempää kuulunut, turvallinen hymy. Hän tarttui aivan tyvenesti lyhtyyn sekä teki kierroksen pylvään ympäri tarkastaen huolellisesti huoneen joka nurkan. Pantuaan sitten lyhdyn taasen pois, kääntyi hän Maunun puoleen.
"Ihmiskorva ei saa meitä kuulla", sanoi hän, "ja mitä kuolleisiin tulee, niin ne eivät meitä vahingoita? Olen valmis kuulemaan sanomaa, jonka tuotte armolliselta herraltamme, kuningas Eerikiltä!"
"Kuningas Eerik tervehtää teitä, drotsi Krister, ja teidän kauttanne kaikkia, jotka ovat ja tahtovat olla hänelle uskollisia", lausui Maunu-herra äänellä, josta tuntui melkein kuin häntä suututtaisi se, mitä lausui, "ja julistaa vielä tiedoksi minun kauttani aikovansa ensi kevännä, niin pian kuin vedet ovat luoneet jääpeitteensä, saapua tänne valtakuntaan kootakseen uskollisensa ympärilleen ja vetääkseen vihamiehensä tilille, josta he saavat kalveta! Etupäässä hän luottaa teihin, drotsi Krister, ja kun rauha kerran on hänen valtakuntiinsa palannut, niin on hän teitä palkitseva kaikesta, mitä olette hänen tähtensä vaivoja kärsinyt! Nämä ovat kuninkaan omat sanat."
Drotsi seisoi kauan Maunu-herran lopetettua sanaakaan sanomatta. Hän katseli alas eteensä ja näytti kokonaan vaipuneen ajatuksiinsa. Katsoessaan vihdoin Maunuun tarkasteli hän tätä terävin läpitunkevin silmin.
"Te, Maunu Pentinpoika", sanoi hän sitten aivan hitaasti, "te, joka olette ollut tilaisuudessa viime vuosina ottaa lähempää selkoa herramme, kuninkaan ajatuksista ja tuumista, mitä te sanotte tästä kuninkaan tiedonannosta?"
"En mitään!" vastasi Maunu Pentinpoika, ja taas tuli hetkiseksi äänettömyys.
"Te ymmärrätte kuitenkin hyvin", alkoi drotsi taas, "mitenkä tärkeätä tässä on tuntea, mikä kuninkaan oikea mielipide on sekä siitä, mitä valtakunnassa on nyt tapahtunut, että siitä, mitä hän haluaisi puolustajainsa tekevän hänen tännetulonsa johdosta, vai tuleeko niiden vaan ilman muuta häntä odottaa, ja siitä, miten hän tulee, ja miten hän haluaa linnoja häntä varten säilytettäväksi. Sillä sen sanan voitte Eerik-kuninkaalle viedä, että sinä aikana, joka tästä on keväälliseen jäänlähtöön, voi sellaista tapahtua, ettei hänellä ole ainoatakaan linnaa Ruotsinmaassa, mihin hän voisi turvallisesti jalallaan astua."
"Tästä, mitä kysytte, en tiedä mitään!" lausui Maunu-herra.
"Turhaan olette tullut näin tärkeälle asialle luokseni kuninkaamme sanansaattajana, suokaa se minulle anteeksi, herra Maunu Pentinpoika", lausui drotsi, jota nähtävästi loukkasi kuninkaallisen sanansaattajan jäykkä käytös ja sanattomuus. "Ja sen te tietänette, että sekä isäänne että setiinne voi Eerik-kuningas täydellisesti luottaa … mikä ei näytä, lyhyestä vastauksestanne päättäen olevan teidän laitanne, sillä jos te olette kuningas Eerikin ystävä, niin lienette myöskin hänen ystäväinsä ystävä. Minun tietääkseni ei teidän suvussanne ole kuin yksi ainoa kuninkaan vastustaja: veljenpoikanne, marskin aseenkantaja Niilo Bonpoika."
"Niilo Bonpoika!" toisti Maunu, mutta koneenomaisesti, ikäänkuin se nimi olisi aivan itsestään kuulunut siihen ajatusjuoksuun, minkä drotsin sanat olivat hänessä synnyttäneet.
"Niinpä niin!" jatkoi drotsi, "ja jos te aiotte asettua hänen puolelleen, niin sanokaa suoraan. Minusta näyttää muuten kuin haluaisitte palvella kahta herraa, ja silloin on palveluksenne vaan puolinainen palvelus…"
"Tuollaiset sanat sopivat, drotsi Krister, kehnosti teidän suuhunne!" huudahti Maunu kohottain uljaasti päätänsä, "Maunu Pentinpoika on rikollinen ja maaheitto, mutta jota hän palvelee, sitä hän palvelee rehellisesti, ja sen saatte painaa sydämeenne, ja muistaa kuin aika tulee, herra Krister Niilonpoika, että jos kerran saan valita isäni tai veljenpoikani, teidät tai marskin, niin varmaan saatte nähdä minut Niilo Bonpojan tai marskin puolella!… Kuninkaan sanoman olen tuonut teille; sen enempää en ole tehdäkseni ottanutkaan, ja mitä näette hyväksi ja tarpeelliseksi tehdä ja tekemättä jättää kuninkaan tulon johdosta, niin siitä päättäkää omin neuvoinne ja ystävienne kera, älkää minun!"
"Te haastelette ylväästi, Maunu Pentinpoika", vastasi drotsi, "varokaa ettette lupaa enempää, kuin voitte täyttää! Voi käydä, että saadessanne vastedes kotoapäin tietoja, saatte kuulla Niilo Bonpojan siirtyneen marskin puolelta kuninkaan puolelle … hän on hyvin nuori; hän ei vielä määrää itseään, hänen mielensä on helposti muutettavissa."
"Sitä päivää te ette koskaan näe, mikäli sukulaistani tunnen!" keskeytti Maunu kiivaasti, ja ikäänkuin haluten tätä kohtausta pian loppumaan lisäsi hän: "mutta se asia olkoon nyt miten tahansa, minä lähden tieheni … ja nyt, mitä terveisiä lähetätte, herra drotsi, kuninkaalle takaisin?"
Krister-herra mietti hetken ja lausui sitten:
"Tervehdä kuningas Eerikkiä, armollista herraani ja lausu, että minuun ja minun miehiini hän saa luottaa, ja varmaan hän voi odottaa, että vihamiehiään vielä kohtaa kosto!"
"Kosto!" kumahti kuin kaiku huoneen pimeimmästä kolkasta.
Miehet säpsähtivät. Drotsi tarttui äkisti lyhtyyn, piti sitä korkealla päänsä päällä ja astui suoraan siihen kolkkaan, josta ääni kuului. Mutta siellä ei ollut mitään. Hän seisoi siellä kauan katsellen joka rakoakin; mutta mitään ei näkynyt. Vihdoin hän laski lyhdyn ja astui pylvään luokse. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja käsi, jossa lyhty oli, vapisi.
"Olette kuullut vastaukseni kuninkaalle, Maunu Pentinpoika", sanoi hän hyvin hätäisesti, "kuten minäkin olen kuullut hänen sanansa minulle … onko teillä mitään lisättävää?"
"Ei, paitsi ehkä varoitus teille itsellenne, vanha Krister-herra!"
"Varoitus minulle … kuka, mitä?"
"Sattuu, että me tuolla merellä saamme välistä tietää enemmän, kuin te täällä maankamaralla saatte ajatelleeksi… Voisin mainita teille nimen, josta teille ehkä olisi ajattelemista, herra Krister!"
"Antakaa kuulua."
"Eerik Puke!"
Drotsi ei sanonut mitään, mutta selvästi näkyi, että tämä nimi teki häneen syvän vaikutuksen. Kulmat vetäytyivät kokoon ja alahuuli pisti esiin, niin että viikset painuivat tiukasti nenää vasten. Katse oli yhä lyhtyyn kiintyneenä. Hän piti vielä sitä kädessään, vaikka hän asettikin sen pöytää vasten. Katsoessaan hetken kuluttua ylös oli hänen katseensa synkkä ja sumuinen.
"Vanhalla herttualla ja Eerik Pukella ei ole mitään yhteistä asiaa!" mutisi hän itsekseen, tarttui lyhtyyn lähteäkseen pois.
"Kosto!" kajahti kolkko ääni taas.
He lähtivät ja rämähtäen löi drotsi oven kiinni jälkeensä rientäen, minkä ikänsä ja mielenliikutuksensa salli, portaita ylös.
* * * * *
Syyskuukaudet kuluivat, maa kävi valkeaksi, ja aurinko piirsi yhä pienempiä ratoja taivaalle. Jouluksi tulivat Nyköpingiin drotsin luoksi hänen poikansa Kaarlo, Juhana ja Niilo, sekä ensiksi mainitun pojat Kettil ja Eerik. Hänen tyttärensä miehineen sekä herra Maunu Gren tulivat myöskin, niin ettei Nyköpingin linnasta silloin asukkaita puuttunut. Lisäksi sinne tuli ja meni joka päivä ritaria ja herroja. Linnantupa oli aina miehiä täynnä, ja pihalla hirnuivat hevoset, ja porttitornissa oleva vartija törähytti tuontuostakin torveensa.
Eräänä päivänä vähää ennen joulua saapui herra Niilo Steeninpoika, marskin lanko, Stegeborgista sekä hänen veljensä Bo ja Pentti. Päivällispöydässä kertoi drotsi heille, mitä oli kuullut nykyisin marskin toimista. Hän oli lähtenyt heti häidensä jälkeen Vesteråsiin ja kulkenut sieltä heti Martinmessun jälkeen suuren sotajoukon kanssa Taalainmaahan. Miten hänen toimensa olivat siellä menestyneet, ei drotsilla ollut tietoa, "mutta rehelliset taalainmiehet", lisäsi hän, "antavat hänelle paljon työtä!"
Krister-herra nyökkäsi salaperäisesti ympärilleen lähinnä istuville herroille ikäänkuin sanoakseen: "toivoisin, että muutkin antaisivat hänelle vähän työtä!" ja herrat nyökkäsivät yhtä salaperäisesti takaisin.
"Oletteko puhunut poikanne kanssa, ritari Bo?" kysyi drotsi samassa henkäyksessä.
"Odotan häntä tänne Nyköpingiin", vastasi Bo-ritari. "Hän tuo varmaan tietoja marskin taalainmatkasta!"
"Olkoon se asia miten tahansa", lausui herra Maunu Gren, "niin on meidän käsissämme ainakin vahvoja linnoja ja reippaita miehiä. Tahdonpa nähdä, eikö vaan Borgholmin muurien edustalla masennu herra Kaarlo Knuutinpojan pöyhkeä miehuus, niin valtakunnanhoitaja kuin hän onkin!"
Borgholmin linna ja Ölanti olivat Maunu Grenin hallussa, samoinkuin Kalmarin linna oli veljesten Pentti ja Bo Steeninpoikain hallussa Kalmarin kokouksesta asti kesästä vuonna 1436, jolloin kuningas ne heille antoi. Herra Niilo Steeninpojalla oli Stegeborg. Kun drotsin pojalla, Kaarlo Kristerinpojalla oli Ringstaholm ja drotsilla itsellään Nyköping, niin näytti tämä rannikko olevan hyvässä säilyssä, joko sitten kuningasta tai jotakin muuta varten, aina kuitenkin marskia vastaan. Valta antaa rohkeutta, niinpä nämäkin herrat haastelivat ylpeästi, että olisi luullut heidän pystyvän valloittamaan koko maailman. Vähäväliä kuului vihan sana Engelbrektistä, joka herrain mielestä oli koko tämän pahuuden juuri. Hänen kuoltuaan se oli tosin pysähtynyt kasvussaan, mutta he tunsivat kuitenkin hiljaisuudessa seisovansa yksiöisellä jäällä. Se voi minä hetkenä hyvänsä murtua heidän allaan, ja heidän mahtinsa upota sen virran valtaviin laineisiin, jota he eivät ymmärtäneet eivätkä voineet torjua. Ja tämä tieto voimattomuudestaan kansaa vastaan huimasi heidän päätään. Heidän ajatuksensa lentelivät kuin syksytuulen ajamat kellastuneet lehdet sinne tänne pääsemättä mihinkään pysähtymään. Kuningas, drotsi — kumpikaan ei ollut kyllin mahtava kootakseen muut ympärilleen, eikä kukaan ajatellut, että johonkin erityiseen liittyminen voimaa antaisikaan. Päinvastoin ajatteli jokainen näistä miehistä itsensä keskukseksi, ilmeinen vaara heidät vaan sai toisiinsa yhtymään.
Mutta tätä drotsin puolueen heikkoa puolta ei ollut Kaarlo Knuutinpojan puolella. Hänen voimansa oli juuri se, että hän oli yksinään, ympäristössä ei ollut yhtäkään, joka olisi voinut häneltä riidellä ylintä sijaa. Lisäksi tiedettiin, ettei Kaarlo millään ehdolla sallisi kuningas Eerikin tulevan Ruotsin valtaistuimelle, ja tästä johtui pian sekin arvelu, että hänen persoonansa kelpasi esteeksi mille muukalaiskuninkaalle tahansa, joten kansan mielessä yhtyi hänen nimeensä vähitellen eloisana ja vilkkaana se toivo, että hän oli Ruotsin paras puolustaja. Hän olikin jo niin mahtava, ettei drotsi enää voinut ajatella jaksavansa sysätä häntä syrjään yksinään, ja sen verran älysivät muutkin herrat armottomasta itsekkyydestään huolimatta, että ainoastaan sopu ja yksimielisyys voivat tuottaa heille voiton.
Istuessaan nyt koolla ja ajatellessaan monia asemiehiään ja linnojensa korkeita muuria, — ylpeät voitonunelmat paisuttivat heidän rintojansa, ja he katselivat maailmaa kuin se olisi kiikkunut heidän keihäänkärkiensä varassa. Kukapa rohkeni ruveta heidän kanssaan miekkoja mittelemään? Tällä hetkellä kutistui marskikin mitättömäksi raukaksi, jonka sopii potkaista syrjään kuin kenkärajan.
Juhlatuuli oli korkeimmillaan, kun torventoitotus ilmoitti vielä yhden vieraan saapuneeksi drotsin linnaan. Se ei kuitenkaan herättänyt erikoisempaa huomiota; keskustelu jatkui ja herra Niilo Steeninpoika tarttui simalla täytettyyn hopeamaljaan ja huusi kohottaen maljaa ylös:
"Sen lupauksen annan tässä, että ennenkuin aurinko on ennättänyt tulla takaisin, tuoden kesän tullessaan, ja mennä pois taas, niin on marski tahi olen minä päätä lyhyempi, niin totta kuin Jumala ja Pyhä Eerik-kuningas minua auttakoon!"
Yleinen hiljaisuus syntyi saliin Niilo-herran tyhjentäissä maljaansa. Kun hän sitten, pantuaan sen kilahtaen tammipöydälle, kääntyi katsomaan läsnäolijain kasvoja, ikäänkuin lukeakseen heidän silmistään suostumuksen rohkeisiin sanoihinsa, jäi hän pitkään katsomaan erääseen oven suussa seisovaan nuorukaiseen, joka oli saapunut juuri paraiksi kuullakseen hänen sanansa. Ylpeän ritarin kasvoille levisi hetkiseksi puna.
Mutta nuorukainen astui aivan tyyneesti Krister-herran luokse antaen hänelle herransa, Kaarlo Knuutinpojan, lähettämän kirjeen.
"Tervetullut sukulaisten ja ystäväin seuraan, nuori Niilo Bonpoika!" sanoi drotsi mitä ystävällisimmästi hymyillen sekä murtaen kirjeen auki. "Mihin jätitte herranne viimeksi?"
"Vesteråsiin! … hän oli vasta palannut Taalainmaalta ja aikoi lähteä
Enköpingiin hänen armonsa arkkipiispa Niilon kutsumuksesta."
"Arkkipiispa Niilo!" huudahti teeskentelemättömällä kummastuksella pari läsnäolijaa, ikäänkuin heidän olisi ollut vaikeata käsittää, että arkkipiispa voi pyytää keskustelua marskilta, tahi kuin tämä kohtaus olisi ollut heistä ylen tärkeä.
Tähän huudahdukseen ei tullut kuitenkaan vastausta; Niilo tervehti pojan kunnioituksella isäänsä, Bo-ritaria, joka katseli anteeksiannettavalla ylpeydellä jalokasvuista nuorukaista. Sillaikaa luki drotsi saamaansa kirjettä.
"Rakkaalla pojallani, marskilla on ollut suuri menestys Taalainmaassa", lausui hän sitten, tuskin voimatta salata katkeria tunteitaan. "Hän antaa samalla tiedoksi haluavansa valtakunnan herrat ja miehet keskustelemaan Söderköpingiin uunnavuonna. Siellä päätetään muun muassa linnalääneistä!" Vanha herra yskäisi ja pani kirjeen kädestään lisäten: "Meillä on siis yhtä ja toista ajateltavaa joulun ajaksi, hyvät sukulaiset ja ystävät. Ensiksi on Kalmarin linna kysymyksessä, mutta sitten tulee meidän muiden vuoro!"
"Mutta sitä ennen tulee muuta tapahtumaan…!" huudahti herra Maunu Gren, ja herra Niilo Steeninpoika seisoi silmät salamoiden ja posket hehkuen katsellen eteensä.
"Joulurauhaa ei saa häiritä", ehkäisi drotsi kuumaveristä Maunu-herraa. "Vielä kerran tervetullut, Niilo Bonpoika, älkäättekä enää erotko ystävistänne ja sukulaisistanne Beliaalin palvelusta pitääksenne … se on vanhan Krister Niilonpojan joulutoivotus teille, nuori ystäväni!"
"Niin totta kuin elän, veljenpoikani", huudahti Niilo Steeninpoika astuen tämän luokse ja lyöden häntä olkapäälle, "sinun täytyy jäädä isäsi ja sukulaistesi luokse ja jättää hirmuvaltias, tahi meistä tulee veriviholliset, vaikka samaa verta virtaileekin suonissamme!"
Nuorukaisen kasvot synkistyivät. Hän älysi liiankin hyvin, ettei tämä hänen sukulaispiirinsä keskustelu sopinut hänen kuultavakseen; hänen harrastuksensa olivat niin erilaiset. Tuskallinen oli silmäys, jolla hän katsoi isäänsä, ritari Bohon, joka seisoi äänetönnä ja umpimielisenä, käsivarret ristissä rinnallaan. Monta silmänräpäystä ei hän kuitenkaan miettinyt, ennenkuin vastasi:
"Minä kiitän teitä, ankara herra Krister, tervehdyksestänne! Mitä taasen siihen toivomukseen tulee, että minä jäisin sukulaisteni luokse, niin sanon sen teille suoraan, että olen marskin, herra Kaarlo Knuutinpojan mies ja sinä pysyn, tapahtukoon mitä hyvänsä. Sanon sen vitkailematta, — lisäsi hän — että se olisi teille kaikille selvänä ja että kavahtaisitte herraani kohtaan vihamielisiä puheita."
Syntyi yleinen meteli salissa näiden sanojen johdosta. Herra Maunu Gren vaahtosi vihasta, ja herra Niilo Steeninpoika syöksyi veljensä, herra Bon, luo, huutaen palavin silmin:
"Ja tätä sinä sallit poikasi puhua, veli, itsesi, minun ja veljemme Pentin läsnäollessa, valtakunnan drotsin läsnäollessa, joka on saanut häpeällä väistyä pöyhkeän nuorukaisen edestä ja jättää virkansa hänen tähtensä, joka tuskin kykenee hillitsemään itseänsä vielä vähemmin muita! Jumalan kalliin veren kautta, käske hänen ottamaan sanansa takaisin, tahi en vastaa, mitä tapahtuu!"
"Rauhoittukaa, ritari Niilo", kuului silloin vakava ääni lausuvan, ja herra Kaarlo Kristerinpojan jalot kasvonpiirteet näkyivät Niilo Bonpojan vierestä, "jokainen lähteköön vapaasti isäni linnasta kuten on sinne tullutkin, siitä minä vastaan hengelläni! Ja teitä, Niilo Bonpoika", hän tarttui nuorukaisen käteen, "teitä minä kiitän äsken lausumistanne sanoista, te olette minun mieleeni, ja suokoon Jumala, että omista pojistani tulisi teidän kaltaisianne!"
Tämän jalon miehen sanat vaikuttivat hetkiseksi tyynnyttävästi, mutta niin tulisena kuohui viha miesten kiihtyneissä mielissä, että miekat olisi varmaan paljastettu, ja sukulais- ja ystäväkokous olisi sukulaisverellä vihitty, ellei uusi torventörähdys ja ritari Pentti Juhonpoika (Oxenstjerna), joka kohta senjälkeen astui saliin, olisi täydentänyt Kaarlo Kristerinpojan alottamaa työtä. Herra Pentti Juhonpoika oli drotsin vävy ja kavalan ja kylmästi punnitsevan kaniikin, herra Jöns Pentinpojan isä. Hän oli vankkarakenteinen mies, mutta kasvonsa olivat, kuten kaikkien tämän ajan Oxenstjernain kasvot, tylyt, hurjat ja viekkaat. Hänen katseensa osoitti kuitenkin lempeämpiäkin tunteita mahtuvan hänen rintaansa ja hän olikin aikalaistensa arvion mukaan sukunsa paras, "ainoa" — sanottiin — "joka kantoi kunnialla ritarinimeään!" Tavallisten tervehdysten jälkeen otti herra Penttikin esiin kirjeen, antaen sen drotsille.
"Minä ratsastin eilen Enköpingistä", sanoi hän, "jossa erosin marskista ja piispoista. Ja he antoivat minulle tämän kirjeen teille tuotavaksi, appi!"
"Sen hän käskee sanoa teille, ja sen hän sanoi eilen arkkipiispan ja muiden herrain läsnä ollessa, että jos uskollisesti tahdotte häntä auttaa, ettekä ryhdy taistelemaan valtakuntaa vastaan, niin hän antaa teille parhaimmat osat, aivan kuin olisitte hänen oma isänsä. Mutta jos hän huomaa teidän vastustavan valtakunnan parasta ja haluavan tuoda takaisin kuninkaan vasten hänen tahtoaan ja hänen vahingokseen, niin sanoo hän teille samoin aikovansa ahdistaa teitä kaikkein ankarimmin, kuten olisitte hänen oman isänsä surmannut!"
"Soo-o, hän puhuu kuin pappi, tuo marskimme", lausui Krister-herra. "Mutta nyt on rakkaan poikani aika riehua, ehkäpä tulee meidänkin aikamme vielä, jalot sukulaiset ja ystävät! Kuulustaapa melkein siltä kuin ankara marski syyttäisi meitä suoraan kavalluksesta!"
"Tosiaankin", lausui Pentti Juhonpoika, "sellaisia tietoja on marski saanut, että te ystävinenne juonittelette häntä vastaan. Itse te olette pahin hänen vihamiehistään, ja teidän jälkeenne te, herra Niilo Steeninpoika, ja te tahdotte tuoda kuningas Eerikin takaisin valtakuntaan!"
Hiljaisuuden aikana, joka nyt syntyi, avasi drotsi piispain kirjeet, joissa oli täysi selonteko Enköpingin kokouksen menosta. Näki, miten katse vanhuksen silmissä kävi yhä terävämmiksi ja hänen ryppyisille poskilleen kohosi heikko puna. Lopetettuaan lukemisensa vaipui hänen kätensä, jossa kirje yhä oli, alaspäin, ja hän lausui, tarttuen toisella kädellään miekkansa kahvaan:
"Nyt ovat asiat sillä kannalla, että me saamme sekoittaa suolaa jouluolueen, sukulaiset ja ystävät, ja minusta näyttää parhaalta ryhtyä ensiksi edelliseen. Nyt tarvitaan hyviä ja nopeita neuvoja, ettei tuuliaispää yllätä meitä aivan valmistaumattomina. Kokoontukaamme siis tunnin kuluttua päättääksemme kenenkään häiritsemättä, mitä parhaaksemme tulee."
Drotsi lähti huoneesta, ja muut herrat seurasivat perässä, joten Bo-ritari jäi pian kahdenkesken poikansa kanssa. Silloin tämä tarttui isänsä käteen ja pyysi liikutetulla äänellä:
"Isä, isä, seuratkaa minua marskin luo!"
Isä työnsi synkästi katsoen poikansa luotaan, mutta laski sitten kätensä hänen olkapäälleen ja katseli häntä kauan ja tutkivasti.
"Poikani", sanoi hän vihdoin, "rakas poikani, kule sinä sitä tietä, jota omatuntosi käskee, ja seuratkoon sinua äitisi henki! Mutta kavahda, tarkoin kavahda, ettet kompastu ja lankea, sillä minulla eikä veljelläsi eikä kellään sukulaisellasi ole voimaa kohottaa sinua silloin. Jumala olkoon kanssasi!"
Sitten hän syleili häntä ja lähti kiireesti huoneesta.
Vähän sen jälkeen ratsasti Niilo Bonpoika Nyköpingin linnasta Strengnäsiin päin, missä hänen piti tavata Tuomas-piispaa saadakseen häneltä vastauksen marskille, jota hän ei ollut voinut saada viipyessään päivän vanhan opettajansa luona tulomatkallaan.
Mutta tunnin kuluttua kokoontuivat Krister-herran vieraat hänen johdollaan Folkungatornin pohjakerroksessa olevaan salahuoneeseen. Kaikki olivat siinä mielentilassa, jolloin ollaan hartaita tekemään uhkarohkeimpiakin päätöksiä. Heidän mielentilaansa voi kutsua epätoivoiseksi. He olivat vainonneet marskia askel askeleelta koettaen sysätä häntä syrjään, mutta hän oli heidän ponnistuksistaan huolimatta noussut yhä ylemmäksi, ja nyt oli hän heidän päätään korkeammalla. Sen sijaan, että he nyt olivat toivoneet pääsevänsä tekemään viimeisen siirron shakkilaudalla saadakseen vihatun vastustajansa lopullisesti matiksi, olivat he nyt saaneet sen tiedon, että tämä itse oli aikeissa tehdä siirron, joka kerrassaan hervahduttaisi heidän voimansa.
Muuten ei tämä tieto ja kutsumus Söderköpingin kokoukseen olisi voinut tulla sopivampaan aikaan drotsille. Sillä mikään ei voinut saada niinkuin siitä johtuva pelko hajaantuneita voimia yhtymään ja liittymään yhteisesti toimimaan.
Erääseen keskipylväässä olevaan renkaaseen pistetty soihtu valaisi miesten tummia haamuja, jotka seisoivat tai istuivat siellä täällä seinäin vierellä. He vaihtelivat joko lyhyviä, mutta tärkeitä sanoja tai olivat mietteisiinsä vaipuneina. Drotsi odotutti kauemmin itseään ja tullessaan oli hänen kasvoillaan sama uhmainen ilme, sama synkkyys kuin muidenkin. Hän asettui erääseen huoneen nurkkaan, ja muut herrat seisoivat vastapäätä soihtua, jonka valossa heidän kultaketjunsa ja nuttujensa ja levättiensä hopea- ja kultakirjailut välkkyivät.
"Monta sanaa ei tarvita", lausui drotsi katsahdettuaan ympärilleen ja ikäänkuin saatuaan voimaa siitä synkästä päättäväisyydestä, joka näkyi jokaisen kasvoilla, "montaa sanaa ei tarvita nykyisten suhteiden selvittämiseksi. Minusta näyttää kuin olisimme nyt päässeet itse sen yrttitarhan portille, joka on meidän omamme yhtähyvin kuin hänenkin, joka on nyt korottanut itsensä yrttitarhuriksi, meidän herraksemme. Nyt on tultu siihen asti, että meidän täytyy ajaa tämä herramme yrttitarhasta pois tahi uhrata henkemme."
"Pois hän, pois…!" kuului synkkäin herrain huulilta mutina.
"Jos olette siinä asiassa samaa mieltä kuin minäkin, jalot ystävät ja sukulaiset", jatkoi drotsi, "niin olemme myöskin selvillä, mitä on tehtävä. Tässä ei ole, mikäli minä, mies vähäpätöinen voin huomata, muuta tietä päästäksemme pois tästä pälkähästä kuin tulen ja miekan tie. Jumala on todistajani, kuinka vastahakoisesti ja pakosta ryhdyn verta vuodattamaan, ja kuinka halusti käyttäisin muita pelastuskeinoja … mutta niitä ei ole, turhaan niitä etsin, kuten olisi turhaa etsiä auringonsädettä yöllä … siis taisteluun! Miekka ratkaiskoon nyt meidän ja Kaarlo Knuutinpojan välin."
"Niin, niin!" huusivat muut, "miekka ratkaiskoon asian, miekka ratkaiskoon asian!"
"Vannokaamme siis", alkoi drotsi juhlallisella äänellä, kun taas oli tullut hiljaisuus, "vannokaamme auttavamme ilman petosta ja viekkautta toisiamme kuin veljet myötä- ja vastoinkäymisessä, ilossa ja surussa. Mikä paha yhtä kohdannee, se kohtaa kaikkia, niin totta kuin Jumala ja Pyhä Eerik-kuningas meitä auttakoon!"
Drotsi veti miekkansa ja ojensi sen eteensä, kaikki muut tekivät samoin ojentaen miekkojaan, niin että niiden kärjet koskivat drotsin miekankärkeen. Ne välkkyivät kamalasti soihtujen valossa, ikäänkuin gygiar-aurinko, jonka tummat säteet valaisevat vuorissa asuvia jättiläisiä.
Joka ritari lausui valan, vahvistaen sen noilla tavallisilla sanoilla:
"Niin totta kuin Jumala ja pyhä Eerik-kuningas meitä auttakoon!"
Sitten syntyi holviin syvä hiljaisuus; kuului ainoastaan miekkain helinä niitä tuppiin pistettäissä. Senjälkeen ruvettiin keskustelemaan siitä, miten oli meneteltävä, että onnistuminen olisi kaikin puolin taattu. Silloin päätettiin, että drotsin tuli lähteä ylimaihin ryhtyäkseen täydellä todella yhteistoimiin taalalaisten kanssa. Sitten olisi laadittava ja marskille lähetettävä kirjoitus, jossa suoraan sanottaisiin, mitä tahdottiin, että hän tietäisi sen mukaan ojentua. Tietysti ei tullut kysymykseen ottaa osaa Söderköpingin kokoukseen, ja linnat oli pantava viipymättä puolustuskuntoon.
Kun asiat nyt oli näin parhaan mukaan järjestetty, läksivät herrat toinen toisensa perään pois tornihuoneesta. Drotsi ja herra Pentti Juhonpoika jäivät kahden jälelle.
"Päätöksenne on, appi", kysyi viimeksi mainittu, "lähteä Nyköpingistä ja matkata pohjoiseen päin?"
"Niin on, rakas poikani, niin on!" vastasi drotsi. "Räfvelstan otan talvikortteerikseni. Siellä olen hyvin saapuvilla, mitä tapahtuneekin. Jos nämä muut vaan saavat täällä olevat linnat säilytetyiksi, niin saatte nähdä minun alottavan leikin, jota muistetaan kauan Ruotsinmaassa!"
"Te tiedätte kuitenkin minun sanomattanikin, että marski tuntee perinpohjin sen leikin, jonka nyt aiomme alottaa…"
"Mutta me olemme sen jo kerran ennen leikkineet, ja silloinpa sai vastustajamme siitä kalveta!… Katsokoon rakas sukulaisemme Kaarlo-marski, ettei hän joudu käymään samoja teitä!"
"Tarkoitatte Eerik Pukea…?"
"Tarkoitan Eerik Pukea, vävyseni", vastasi drotsi lyöden kiihkolla rintaansa nyrkillään. "Tunkee läpi maksan ja munuaisten sellaisia sanoja kuullessa, joita te toitte minulle nuorelta sukulaiseltamme… Juonitella valtakuntaa vastaan … kuka juonittelee, vävypoikani? Eivätkö he ole kaikki yhtäläisiä nuo miehet, jotka esiintyvät suurin sanoin ja ylpein tuumin huutaen ruotsalaisista, rahvaasta ja valtakunnasta, vapaudesta, laista ja vanhoista tavoista … eivätkö he ole kaikki ihan yhtäläisiä, ja eivätkö he koeta hajalle repiä ja maahan tallata kaikkea, mikä on ennen kuulunut asiain järjestykseen. Minä toistan ne sanat, jotka arvoisa Linköpingin piispa, Knut vainaja, Jumala armahtakoon hänen sieluansa, lausui Engelbrektille, tuolle rauhanhäiritsijälle, kun hän oli herrainkokouksessa Vadstenassa, ja minä tahdon, niin totta kuin elän, paiskata marskille hänen omat sanansa vasten naamaa… Jos kukaan on juonitellut valtakuntaa vastaan, niin Engelbrekt ja ne, jotka ovat hänen jälkiään kulkeneet, sekä Eerik Puke että armollinen herramme, valtakunnanhoitaja."
Drotsi astui ovelle, ja Pentti-herra seurasi häntä. Mutta ovella drotsi äkkiä kääntyi takaisin.
"Missä on tyttärenpoikani, Jöns Pentinpoika?" kysyi hän, "onko totta, mitä hän sanoi minulle Tukholmassa, että hän sai marskin häissä niin tarpeensa tästä maailmasta, että haluaa tästälähin tehdä työtä yksinomaan pyhän kirkon hyväksi?"
"Kyllä asia on niin", vastasi herra Pentti, "hän ei ole enää entisellään, hän kaihoo ihmisiä, ja minäkin pääsin vaivoin hänen puheilleen, käydessäni Upsalassa pari päivää sitten Enköpingin-matkallani."
"Hm", mutisi drotsi, "juuri nyt kuitenkin tarvitsisimme hänen päänsä… Tervehtikää häntä minulta, vävyni, ja sanokaa hänelle, että hän tulee tapaamaan minua Räfvelstahan, ja että minä tarvitsen häneltä hyvän neuvon."
Tätä lausuessaan tarttui hän lukkoon ja astui holvista vieviä portaita myöten yläovelle.
Herrat lähtivät. Mutta soihdun valossa, joka oli melkein loppuun palanut, näkyi aivan pylvään vieressä eräs varjo, ja ontto ääni kuiskasi:
"Sinä aiot otella elämän ja kuoleman uhalla … hyvä on, Räfvelstassa tavataan taas."
Ja varjo liikkui hitaasti huoneen äärimpään nurkkaan ja haihtui siellä pimeyteen. Samassa kuului eräs ääni, aivan kuin hyvin hakattu kiviliuska olisi pudonnut paikalleen.
Eräs drotsin palvelijoista, joka oli tullut soihtua sytyttämään, nojasi kalpeana ja vapisten ovea vasten. Hän oli nähnyt varjon lähtevän pylvään luota ja haihtuvan.
X.
Tupa Altunan kirkon luona.
Loppiaisaattona eli tammikuun 5:nä päivänä 1439 ratsasti marski, seurassaan ritaria ja asemiehiä, Söderköpingin kaupunkiin, kansan osoittaessa mitä selvimmällä tavalla luottamustaan ja mieltymystään häntä kohtaan. Mutta hän oli tuskin päässyt taloonsa kuin huolia taasen tuli joka suunnalta. Hän sai nimittäin sanomia, ettei drotsi eikä kukaan hänen puoluelaisistaan saavu kokoukseen. Hän oli jo ratsastaessaan Ringstaholmasta saanut sen tiedon, että sekä herra Kaarlo Kristerinpoika että hänen lankonsa, Stegeborgin herra Niilo Steeninpoika varusteleivat kuin vihollista odottaen. Mutta hän oli toivonut, että taistelun puhkeaminen vielä viipyisi ja että sitä ennen ehdittäisiin keskustella ja ratkaista asia sovinnolla.
Kokous alkoi. Mennessään muutamana päivänä kokoussaliin huomasi hän erään miehen katselevan häntä synkin silmin. Hän ei kuitenkaan pannut siihen sen enempää huomiota, vaan jatkoi matkaansa. Kun marski palasi keskustelun loputtua taloonsa, oli mies yhä vielä samalla paikalla tutkien niin tarkasti marskin kasvojen pienintäkin ilmettä, kuin olisi tahtonut katsoa hänen lävitseen. Marski ei välittänyt hänestä, vaan keskusteli vilkkaasti velipuolensa, nuoren Ture Steeninpojan (Bjelken) kanssa. Tämän tulisi, itse neljäntenä miehenä, lähteä panttivangiksi Stegeborgiin, että herra Niilo Steeninpoika saapuisi Söderköpingiin. Tätä haastellen kulkivat velipuolet katua eteenpäin, ja marski piti nyt silmällä synkkää miestä, joka näytti huomaamatta siirtyvän eteenpäin väkijoukossa, niin että marskin kasvot olivat aina hänen sivullaan. He saapuivat siten torille, joka oli Pyhän Drottin kirkon edustalla. Silloin tuli marskia vastaan ratsumies, jota seurasi pari asemiestä. Hän pysähtyi ja hyppäsi ratsun selästä, jonka toinen miehistä otti huostaansa, sekä astui marskia kohden ottaen vyönsä alta kirjeen, jonka antoi hänelle.
"Drotsilta, herra Krister Niilonpojalta!" lausui mies.
"Siispä saa kalpani vilvoitella, veli", huudahti hän lyöden miekkaansa, "se hehkuu nyt tupessaan!"
Marski hymyili nuorukaisen kiihkolle, mutta kääntyi samassa totisena sanansaattajaan päin.
"Tervehdä drotsia", sanoi hän, "ja sano että kernaammin näen tätä kuin salaista vihollisuutta, ja pyydä häntä olemaan valmiina, sillä minä aion maksaa samalla mitalla!"
"Älkää pelätkö!" vastasi sanantuoja, "hän tietää kyllä ottaa teidät asianmukaisesti vastaan… Ja kuulkaa te, nuori Ture-herra, minä otan halusti mitelläkseni miekkoja kanssanne, niin totta kuin nimeni on Torsten Juhaninpoika!"
"Te puhutte korskeasti, Torsten", vastasi Ture, "katsokaa myöskin, että kykenette siitä vastaamaan, kuin herranne kyennee puheestaan vastaamaan!"
"Minulla ei ole muuta herraa kuin Jumala", vastasi Torsten avomielisesti, "ja drotsia seuraan vapaasta tahdostani!"
Sitten hän tervehti marskia, astui hevosensa selkään ja ratsasti miehineen matkaansa, että kaviot tulta iskivät. Marski jatkoi syvästi mietiskellen käyntiään, eikä veljensä tahtonut häiritä häntä. Mutta hänkin äkkäsi nyt heitä seuraavan synkän miehen, ja kun he saapuivat joen yli vievälle sillalle, jonka toisella puolen oli marskin linnamainen talo, niin näytti kuin mies aikoisi asettua heidän tielleen.
"Kuka olet?" kysyi Ture-herra tarttuen äkkiä miehen käsivarteen.
Tämä yritti tempoa irti itsensä, mutta kun marski asettui hänen eteensä, seisoi hän liikahtamatta katsellen tutkivasti kuten äskenkin häneen. Marski toisti velipuolensa kysymyksen.
"Olen onneton mies", vastasi puhuteltu, "josta on sanottu, että minä tulen sen miehen surmaajaksi, joka on pelastanut henkeni, ja minä pelkään sen ennustuksen käyvän toteen."
"Tiedätkö sitten, kuka on henkesi pelastanut?" kysyi marski.
"Tiedän", vastasi mies viivytellen, "minä … Niilo Steeninpoika,
Stegeborgin herra."
"Heitä surusi sitten", lausui marski, "mikä on nimesi?"
"Rodenberg, ja minä olen herra Niilon kanuunamestari."
"Hyvä, hyvä, ystäväni … vaara on siis jo aivan sivu, sinä voit rauhoittua."
"Niin, niinhän te sanoitte, herra marski, mutta jos ei se ollutkaan herra Niilo … jos ei se ollutkaan herra Niilo … jos se oli joku muu, jos te olitte se…!"
"Minäkö … mistä se päähäsi pälkähtää, Rodenberg? … tai mistä tiedät, että se oli herra Niilo?"
"Hän on sen sanonut, jolleikaan aivan suoraan, niin on hän kuitenkin puhunut, toiminut ja käyttänyt sitä hyödykseen, ikäänkuin olisi todella pelastanut henkeni!"
Mies kertoi tarkasti tapahtuman Tukholmassa, päivää jälkeen hänen sinne tulonsa, miten hänet pelasti hurjistuneen ihmisjoukon käsistä eräs ritari, jonka piirteitä hän silloisessa tilassaan voi vaan vilahdukselta huomata. Eräs herra Niilo Steeninpojan miehistä oli vakuuttanut hänelle pelastajan olleen hänen herransa, eikä Niilo-herra ollut itse kieltänyt sitä, vaikka hän oli ollut hieman ymmällä, kun Rodenberg kertoi siitä tahtoen keventää kiitollista sydäntään.
Marski kuunteli tarkkaavasti hänen puhettaan ja lausui kun hän oli lopettanut:
"Kysy vielä kerran herra Niilolta. Jos hän sanoo olleensa pelastajasi, niin usko häntä… Jollei hän sano, niin tule minun luokseni, niin saat varman tiedon."
"Herra!" huudahti Rodenberg pannen kätensä ristiin, — "herra, te olette…"
Mutta marski meni nopeasti astuen pois, ja portti suljettiin hänen takanaan. Hän riensi sinne. Eräs mies vastasi ettei ketään laskettu sisään. Rodenberg seisoi kauan siinä, ja yhä selvemmäksi kävi hänelle, että sillä tuntemattomalla, joka hänet tuona kauheana iltana pelasti Tukholmassa ja jonka hämärä kuva oli jäänyt hän mieleensä, oli marskin kauniit piirteet.
"Niin, minä menen kysymään herra Niilolta!" huudahti hän vihdoin päättäväisenä, "minä kysyn häneltä, ja hänen täytyy varmasti vastata minulle, ja sitten … sitten avautuvat marskin portit minulle."
Sitten läksi mies hitain askelin marskin asunnolta.
Kotonaan odotti marskia uusi hämmästys. Eräs hänen omia miehiään oli tullut pohjoisesta päin tuoden sanaa Niilo Bonpojalta, jonka marski oli, heti hänen palattuaan Nyköpingistä ja kerrottuaan marskin vihamiesten yhä juonittelevan häntä vastaan, lähettänyt Taalainmaahan antamaan hänen sikäläisille voudeille ohjeita, miten oli meneteltävä rauhan säilyttämiseksi tällä maankulmalla ja yllytysten ehkäisemiseksi, joita aivan epäilemättä kohta taasen yritettäisiin.
Airut toi hyviä sanomia. Marski voi luottaa täydellisesti voutiensa valppauteen, ja nykyään oli hän itse kansalla tuoreessa muistissa. Hän oli siellä käydessään tehnyt rahvaaseen niin edullisen vaikutuksen, että drotsilla olisi epäilemättä paljon vaivaa saadakseen ne liikkeelle taas. Mutta miehellä oli mukanaan kirjekin, jonka hän oli saanut ratsastaessaan muutaman yksinäisen talon ohi Altunan kirkon seuduilla.
Kirjeessä oli vaan seuraavat sanat: "Vihollisesi on Räfvelstassa. Lähetä sinne luotettava mies ja muutamia huoveja, niin minä annan vihollisesi käsiisi! B.P." Marski käänsi pergamenttiliuskan nurin tutkien sitä tarkasti, mutta siinä ei ollut muuta. Hän kysyi mieheltä vielä, kuka kirjeen oli antanut, mutta vastaus ei valaissut asiaa vähääkään. Se oli ollut talonpoika, joka oli tullut mökin viereisestä metsästä ja kysynyt, tiesikö hän, oliko marskin miehistä ketään näillä seuduin, ja kun hän oli vastannut itse olevansa marskin miehiä, oli talonpoika antanut kirjeen hänelle ja mennyt matkaansa. Marski antoi saatuaan nämä tiedot miehen mennä sekä sulkeutui itse huoneeseensa sallimatta kenenkään tulla itseänsä puhuttelemaan, ei edes lähinten ja rakkaimpainkaan sukulaistensa, kuten Ture Steeninpojan tai Tord Kaarlonpojan.
Seuraavana päivänä halusi hän hyvin innokkaasti puhutella lankoaan, Niilo Steeninpoikaa. Hän toivoi — mikä olikin luonnollista — saavansa erotetuksi hänet drotsista, joten vaara olisi paljon vähentynyt, kun asia nyt oli tullut miekan ratkaistavaksi. Niilo-herra tulikin, mutta siitä ei lähtenyt paljoakaan hyötyä; marski sai kuitenkin taivutetuksi hänet sovintoon kanssaan, mutta kukaan ei ymmärtänyt paremmin kuin hän, minkä verran tähän sovintoon oli luottamista. Täksi erää oli Niilo kuitenkin sidottu, ja se tuotti ainakin ajan voittoa. Mutta jokainen näki, kuinka syvästi marskiin koski, että oma lankonsa oli hänen vihollisiaan, ja hän oli alakuloisena vielä tullessaan ratsastaen Skeningeen Söderköpingistä.
"Minua surettaa, enemmän kuin voin sanoa", lausui hän Ture Steeninpojalle, "että lankoni vainoo minua. Minä olen aina tahtonut hänen parastaan ja olen toivonut hänestä yhtä luotettavaa ystävää kuin hyvää sukulaista."
Levättyään yön Skeningessä neuvotteli hän miestensä kanssa. Ja yhteisestä neuvosta lähetti hän sitten Arvid Svanin huovijoukon kanssa kutsumaan smålantilaisia aseisiin ja lähtemään niiden kanssa piirittämään Kalmarin kaupunkia. Itse hän aikoi lähteä Elfsborgiin.
Herra Arvid läksi samana päivänä ratsastamaan Skeningestä, ja seuraavana päivänä piti marskin itsensä matkustaa. Hän kutsutti luokseen erään asemiestensä päälliköitä, nimeltä Klaus Lange, joka oli muuten yksi niitä monia entisiä engelbrektiläisiä, jotka olivat ruvenneet marskin palvelukseen. Hän oli reipas, rohkea ja neuvokas mies, joka oli hyvin harjaantunut aseiden käyttöön ja oli järkähtämättömän uskollinen sille, jolle oli kerran antanut lupauksensa.
"Uskallatko mitään minun tähteni?" kysyi marski, Klaun tullessa hänen luokseen.
"Ilolla uskallan henkeni teidän tähtenne, herra marski!" vastasi mies. "Mitä tahansa annattekin tehdäkseni, sen teen, tahi ette koskaan enää minua näe!"
"Hyvä, ystäväni, minä tunnen sinut ja luotan sinuun!"
Hän kertoi sitten mitä oli tekeillä, ja että Klaun tulisi lähteä Räfvelstahan ja vangita siellä drotsi. Hän saisi itse valita avustajansa, ja marski antoi hänelle vielä kirjeen, jonka hän antaisi drotsille.
"Olkaa rauhassa, herra marski", lausui Klaus, kun kaikki oli selväksi puhuttuna, "saatte kohta kuulla hyviä sanomia, tai ei Klaus Langea ole enää olemassa!"
* * * * *
Tammikuun 13 päivä oli tavattoman kylmä talvipäivä, ja illalla alkoi puhaltaa tiukka pohjoinen, jonka vuoksi kaikki kulkijat riensivät minkä ehtivät teiltään ja poluiltaan katon alle suojaan. Taivas oli ehtasininen ja kuulakka, ja tähdet tuikkivat ja välkkyivät siinä, ja lumi kimalteli kuin olisi ollut täynnä lukemattomia jalokiviä.
Muuan yksinäinen huovi ratsasti sitä tietä myöten, joka kulkee etelään päin Simtunan kihlakunnan läpi Länsi-Uplannissa. Tie noudatti erästä niitä monia soraharjuja, jotka luonto näyttää itse luoneen juuri teitä varten. Tämä harju, jota tavallisesti kutsutaan Taalalaisharjuksi eli vaan yksinkertaisesti Harjuksi, ulottuu Enköpingistä pohjoiseen päin Daljokeen asti. Enåkerin pitäjästä Löfstan kirkolle asti kulkee tie tätä harjua myöten, osittain sen viertä, osittain sen päällä, mutta kun Örsund-joki viimeksi mainitussa pitäjässä rupeaa juoksemaan harjun vierellä, niin siirtyy tie sen itäpuolelle, kunnes se haarautuu Altunan kirkon ja Flostan kartanon pohjoispuolella, kulkien siitä alkain molemmin puolin jokea. Aivan tienhaaran eteläpuolella kohoo yksinäinen kumpu, minkä pohjoispuolitse luikertaa vähäinen puro Örsund-jokea kohden, joka laskee itäpuolelta Altuna-järveen. Tämä ympäröi mainitun kummun kaakkoispuolta ja sitä kutsutaan myöskin Räfvelstan joeksi kummun ja järven välillä olevan vanhan säterikartanon mukaan. Kummun rinteen keskikohdalla on Altunan vanha kirkko, jonka hautuumaan-muurin vieritse Räfvelstahan menee tie.
Flostan myllyjen eteläpuolelta ratsasti yksinäinen ratsastajamme Örsund-joen jään yli. Hän aikoi nähtävästi etelään käsin Enköpingiä kohden. Hänen hevosensa ali aivan kuuran peitossa, ja hän itse huitoi tuontuostakin käsiään rintansa yli pysyäkseen lämpimänä. Hän saapui sille paikalle, jossa Altunan kirkolle ja Räfvelstahan vievä tie erosi vasemmalle kädelle. Moniahta syltä tiestä oikealle oli mäen törmällä pieni mökki. Hän olisi varmaan ratsastanut sen ohi, ellei räppänästä paistava valo olisi herättänyt hänen huomiotaan. Hän kuuli sieltä myöskin kiivaan, läpitunkevan äänen puhuvan jollekin. Puheen, tahi paremmin ärjynnän, lomasta kuului tukahutettua uikutusta. Ratsumies pysähtyi kuuntelemaan.
Ihmisiä ei näkynyt millään suunnalla. Uloinna etelästä häämötti huoneryhmän tapainen, mutta valoa ei näkynyt yhtään, joten ihmiset lienevät jo menneet levolle. Huovi ei miettinyt kauvaa, vaan hyppäsi ratsultaan, sitoi sen suitsista erääseen puuhun ja riensi mökkiä kohden, josta käskevät huudot ja uikutukset kuuluivat yhä selvemmin, kuta lähemmäksi hän tuli.
"Kohta tarttuu tuli hameeseesi, ämmä", kuuli hän käskevän äänen lausuvan, "suostu, niin kaikki vielä muuttuu!"
Vastaukseksi kuului vaan ääni, joka pikemmin muistutti raivoavan ihmisen ulvontaa kuin onnettoman uikutusta. Ratsumies tempasi oven auki ja syöksyi sisään. Hän näki siellä kammottavan näyn.
Keskulaiseen mäntykankeen sidottuna makasi huoneen keskessä olevan tulisijan vieressä vanhanpuoleinen nainen, ja kangen kumpaisessakin päässä, joihin oli häthätää sidottu jonkinlaiset ristipuut, oli kaksi miestä vääntämässä kankea hiljakseen ja siirtämässä sitä vähitellen yhä kauemmaksi tuleen. Onneton, jota näin kauhealla tavalla kiduttamalla pakotettiin suostumaan julmain pyöveliensä vaatimukseen, oli vanhanpuoleinen vaimo. Hänen harmaat hiuksensa riippuivat osittain punotuissa suortuvissa pään ympärillä; kasvot olivat tuskasta ja raivosta niin vääntyneet, että niitä oli mahdoton tuntea, Kummankin miehen huulilla oli saatanallinen hymy, he näyttivät nauttivan uhrinsa sanomattomista kärsimyksistä. Näky muistutti kiirastulen tuskia. Parempaa taulua sitä varten ei keskiaikainen kirkko olisi voinut esittää.
Veri jähmettyi nuorukaisen suonissa. Mutta se herätti samalla hänen voimansakin hereille. Tässä jos koskaan tuli hänen nyt auttaa miekallaan avutonta ja näyttää ansaitsevansa kerran päästä ritarien joukkoon; vähääkään arvelematta ja harkitsematta, miten tämä epätasainen taistelu kahta vastaan päättyisi, syöksyi hän esiin. Hetken jännityksen lisäämillä voimilla tarttui hän kidutuspuuhun nostaen sen vähän matkaa tulesta. Salaman nopeudella veti hän sitten miekkansa ja kävi miesten kimppuun.
Nämä olivat kuin puulla päähän lyötyinä. Samoin kuin ihmissilmän jumalallinen majesteetti väliin ehkäisee, lamauttaa ja karkoittaa verta janoovan, murhanhimosta kiljuvan tiikerin, niin olivat nämäkin pedon perikuvat ensi hetkenä aivan tyrmistyneinä. Hämmästys valoi kuin lyijyä heidän suoniinsa, ja ennenkuin he ehtivät tointua, välähteli jo koston miekka heidän silmissään. Toinen, joka oli ovea lähempänä, sykertyi oitis miekan satuttamana maahan. Toinen, joka oli aatelismiehen vaatteissa, heitti tilaisuutta käyttäen kaapun päänsä yli ja juoksi kostajan seljän taitse ovelle, jonka sulkemiseenkin hänellä oli vielä tarpeeksi malttia.
Pelastaja riensi perään, mutta ovi ei auvennut, se oli jollakin tavoin sulettu ulkopuolelta. Hän katseli ympäri huoneen ja havaitsi kankeen sidotun vaimon. Tämä sai hänen unhottamaan sen, että oli äkkiä joutunut vangiksi, ja muistamaan että tämä onneton oli vapautettava, mihin hän ryhtyikin viipymättä. Se oli pian tehty. Hän laski onnettoman lattialle sillä penkkiä ei tuvassa ollut. Nähtyään että hän varmasti vielä eli, lausui hän lempeästi:
"Olkaa rauhassa, emo … pelkuri murhaajanne on salvannut meidät tänne, mutta minä hankin kohta vapaan pääsyn täältä ja vien teidät mihin tahdotte… Olkaa rauhassa…!"
Hänen äänensä näkyi tekevän vanhukseen ihmeellisen vaikutuksen. Tämä säpsähti ja pyyhki hiukset kasvoiltaan sekä piti käsiään molemmin puolin silmiään heittäen aran, mutta läpitunkevan silmäyksen mieheen.
"Niilo Bonpoika!" huudahti hän peittäen silmänsä vapisevilla käsillään.
Mies, joka oli tällä välin ottanut pyövelikangen ja asettanut sen räppänää vasten kiivetäkseen sitä myöten katolle ja vapauttaakseen sekä itsensä että vaimon, kääntyi äkkiä ympäri kuullessaan nimeään mainittavan. Tässä äänessä oli jotakin, mikä suuresti vaikutti häneen. Eukko tunsi hänet, mutta hänen äänestään ilmeni, että nuorukaisen näkeminen herätti hänessä tuskaa, ellei katkeruuttakin, ennemmin kuin iloa.
Niilo meni hänen luokseen, tarttui hänen käsiinsä siirtäen ne lempeällä väkivallalla hänen silmiltään sekä katseli tarkoin vanhuksen teräviä, vaan nääntyneitä piirteitä. Mutta hän oli tuskin nähnyt ne, kuin päästi hänet käsistään ja hypähti taaksepäin kasvot kalmankalpeina.
"Rouva Bengta!" huudahti hän, "mitenkä te olette täällä! Mitenkä te olette joutunut näiden miesten käsiin!"
Mutta näihin kysymyksiin ei tullut vastausta. Tämä voimakas, taipumaton nainen näytti olevan sekä sielultaan että ruumiiltaan murtunut. Kauhea kuolema, josta hän oli tuskin pelastunut, ja kiihkeä, syvä mielenliikutus, kun tunsi pelastajansa Niilo Bonpojaksi, näkyivät kokonaan vieneen häneltä tänä hetkenä kyvyn selvästi ajatella. Se tarkoitusperä, jonka ainoan vuoksi hän nyt enää eli, nimittäin veljensä kuoleman kostaminen, oli ollut aivan tyhjiin menemäisillään, monta silmänräpäystä ei olisi tarvittu, ennenkuin hänen jäsenensä olisivat tulessa hiiltyneet. Ja se, joka tuli hänet vaarasta tempaamaan, joka antoi hänelle taasen koston keinot, nimittäin elämän ja hengen, se oli — Niilo Bonpoika, jonka omana juuri oli taikakoriste, tuo kaulaketju, jota saadakseen hän itse oli niin paljon koettanut ja kärsinyt, vieläpä tullut rikoksen tekijäksikin. Hänen sydämensä synkästä pimeydestä, jossa vihan ja pahuuden kolkot haamut elivät ja liikkuivat, jossa kaikella ihmistylyydellä ja -itsekkyydellä oli kotinsa ja tyyssijansa, sieltä pilkisti nyt äkisti valoisa ilme, oli kuin salaiset, aikoja sitten unohtuneet voimat olisivat heränneet eloon hänen sydämensä syrjäisimmistä komeroista, samoinkuin lumi sulaa maasta, niinpian kuin aurinko saapuu kevätsäteineen, synnyttäen vehreyttä ja kukkasia lumen allakin. Senkaltainen väre oli vanhuksen äänessä, kun hän yhä uudelleen toisti nuorukaisen nimen.