Niilo Bonpoika ei taasen puolestaan, päästyään hämmästyksestään tointumaan, ajatellut muuta kuin miten saisi tuon onnettoman pelastetuksi, ja hän kyseli häneltä yhä uudelleen, miten hän oli tänne tullut ja mihin hän nyt haluaisi mennä. Hän ei kuitenkaan saanut vastausta kysymyksiinsä ja rupesi sentähden taas kiipeämään lakeiselle. Silloin hänen äsken kaatamansa mies liikahti tulen toisella puolen, mikä sai Niilon pysähtymään aikeessaan.
Tämä ei ollutkaan kuollut, hän oli vaan iskusta taintunut, mutta nyt hän virkosi ja samassa palasi kostonhalukin. Niilon huomatessa hänet tuki hän vasemmalla kädellään itseään lattiata vasten, ja oikeassa oli paljastettu miekka. Mutta samassa hyppäsi Niilo hänen luokseen, sieppasi miekan hänen kädestään ja käänsi sen kärjen hänen rintaansa vasten painaen samalla häntä lattiaan.
"Kurja rosvo!" huudahti hän, "rukoile, jos voit, Jumalan äitiä, sillä sinun pitää kuolla!"
Silloin miehen rohkeus kerrassaan lamautui, ja hänen silmänsä sulkeutuivat Niilo Bonpojan leimuavan katseen edestä.
"Armoa, armoa!" voihki hän murtaen ulkomaalaisten tapaan. "Minä olen vaan halpa palvelija, joka olen noudattanut herrani käskyjä … vanhaa rouvaa piti pakottaa, ja kun ei hän suostunut, niin täytyi hänen kuolla … armoa, armoa…! Se oli herrani tahto."
"Ja kuka on herrasi?" kysyi Niilo.
"Hän on herra Jost von Bardenvleth", änkytti mies.
"Pyöveli hän on eikä mikään herra!" huudahti Niilo kiivaasti. Hän näyttää perinpohjin oppineen kotimaassaan taidon polttaa ihmisiä roviolla, mutta hän saapi työstään palkan, siitä minä vastaan!"
"Rakkaus, nuori herra, rakkaus … on hänet häikäissyt… Jalo Iliana-neiti kohteli häntä ivaten ja pilkaten, herrani vannoi pyhän valan valloittaa hänet, ja minä, mies halpa ja arvoton, olen seurannut häntä uskollisesti lapsuudestani asti, minä olen ritarin uskollinen palvelija!"
"Älä mainitse niitä sanoja, konna … on häväistystä kutsua sellaista miestä ritariksi… Ja tulessa poltetun ihmisen tuhan ylikö käy tie neitsykammioon … sellaistako tietä tulee ritarin käydä!"
"Tämän rouvan piti keittää juoma, joka herättäisi neidossa vastarakkautta", selitti mies, jossa syntyi toivo, että voisi pelastaa henkensä tunnustamalla tarkasti asian juoksun, "ja hän osaa sen tehdä… Hän asui tässä tuvassa ja tuli Krister-herran taloon pelastamaan kyökkimestarin tyttären henkeä … ja jos hän kerran osaa palauttaa lähtemäisillään olevan elämän takaisin ruumiiseen, niin hän osaa myöskin kääntää nuoren neitosen mielen rakkauteen, sanoi Jost-herra, mutta hän kielsi… Jost-herra pyysi ja vaati häntä, mutta hän kielsi vaan … sitä varten me tulimme tänne tänä iltana, sillä herra Jost ei heitä kesken asiaa, jonka on pannut mieleensä … noita-ämmän palvelijan me pidätimme drotsin talossa, ja sitten vaati herrani häntä keittämään heti paikalla rakkausjuoman, tai hän menettäisi henkensä … mutta hän ei vastannut mitään. Silloin ryhtyi herrani ainoaan mahdolliseen keinoon, mutta akka teki itsensä jäykäksi ja kankeaksi kuin puunpölkky, ja liekitkin kammoivat häneen koskea."
Niilo Bonpoika salli miehen puhua enemmän kuin hän muuten olisi sallinut, syystä että Krister-herran nimen mainitseminen ja vieraan ritarin oleskelu hänen luonaan antoivat hänen ajatuksilleen äkkiä uuden suunnan. Tässä piili epäilemättä joku lanka Krister-herran salaisesta juoniverkosta, jota hän viritteli marskia vastaan. Niilo päätti senvuoksi ottaa asian selville.
"Kauvanko herrasi on ollut Ruotsissa?" kysyi hän.
"Hän tuli eräällä lybeckiläisellä aluksella nyt jouluksi Kööpenhaminaan", vastasi mies, "ja sieltä meni hän jouluviikolla Malmöhön ja siitä maata myöten Nyköpingiin asti. Mutta silloin oli drotsi jo lähtenyt Räfvelstahan, ja täällä tapasi herranikin hänet muutamia päiviä sitten…"
"Ja rakkaus leimahti hänessä heti Iliana-neidin nähtyään?" kysyi Niilo
Bonpoika epäluuloisesti.
"Heti!" vakuutti mies, "hän on kuitenkin nähnyt hänet ennenkin sukulaisten luona Tanskassa, pääasiallisesti hänen setänsä, herra Olavi Akselinpojan luona, ja hän toi juuri häneltä terveisiä Arvoisalle neidolle, joka tuli jo toissa syksynä Margareta-rouvan luokse viipyäkseen täällä jonkun aikaa."
"Herrasi ei ole siis ensi kertaa näissä pohjoisissa valtakunnissa?"
"On Ruotsissa … mutta Tanskaan tuli hän jo toissa syksynä tuoden sanaa Kristoffer-herttualta, ja silloin hän näki Iliana-neidin tämän sukulaisten luona. Ja nyt kun hän uudelleen näki neidon, niin hän rakastui häneen heti taas, niin että oli vähältä järkensä menettää…"
"Näkeehän sen … mutta mitä asiaa hänellä on drotsille?"
"Asiaa drotsille…?" toisti mies venyttäen, "mistä minä, halpa-arvoinen mies, sen tietäisin?"
"Sinä tiedät sen, ja sinun pitää se sanoa! — henkesi uhalla, sano se!" lausui Niilo lujasti.
"Armoa, armoa, nuori herra", änkytti mies, "mitä tiedän sen tahdon sanoa… Te tiedätte, että Kristoffer-herttua saa Tanskan valtakunnan, niin tietysti hän saa tämänkin … sieluparkani kautta, en tiedä mitään, mutta sen voin ymmärtää, että hänen kai täytyy saada, mitä ennen on ollut hänen enollaan."
"Ja herrasi on tuonut herttualta kirjeitä drotsille?"
"Sitä tietoa saat odottaa seikkailija-lurjus!" sanoi eräs ääni aivan hänen takanaan.
Käännyttyään huomasi hän huoneen olevan täynnä aseellisia miehiä, ja häntä lähinnä seisoi tumma mustahiuksinen mies, päässään kallis turkislakki. Hän oli tarttunut kädellään Niilon kaulaan, ja kirkas tikari välkkyi hänen kädessään.
"Jos liikahdatkaan, niin makaat paikalla kuoliaana jalkaini juuressa!" sanoi hän kähisevällä äänellä Niilon korvaan. Tämä heittäysi kuitenkin notkeasti sivulle päin, ja mies työnsi samassa tikarin hänen rintaansa. Mutta sen terä osui Niiloon juuri kaulan alapuolelle ja kimmahti siitä takaisin jotakin kovaa esinettä vasten. Silmänräpäyksessä oli Niilo Bonpoika pystyssä, miekka välkkyi hänen kädessään, ja hienon ritarin täytyi väistyä välttääkseen surmaniskua.
"Ottakaa hänet kiinni!" huusi hän miehilleen, "ottakaa hänet kiinni ja viekää Krister-herran luokse. Siellä hän saa hyvin ansaitun palkan työstään!"
Ja miehet tulivat lähemmäksi. Heidän pitkät keihäänsä muodostivat Niilon ympäri kehän, joka tuli yhä ahtaammaksi. Selvää oli kuitenkin, että hänet voitiin sillä tavoin kyllä surmata vaan ei kiinni ottaa.
Silloin tarttui joku Niilon jalkoihin. Haavoitettu mies oli ryöminnyt keihäitten alitse ja temmannut Niilon kumoon. Muut heittäysivät hänen päälleen ja muutamassa silmänräpäyksessä hän oli sidottuna.
Ylhäinen ritari katseli ympärilleen ja huomasi vanhan Bengta-rouvan, joka istui kyyryisillään nurkassa eikä näyttänyt ensinkään älyävän, mitä tuvassa tapahtui. Ritari viittasi parille miehelle, jotka näyttivät kuuluvan hänen omaan väkeensä.
"Viekää hänet varovasti taloon", sanoi hän, "ja pankaa hänet minun huoneeseni!"
Kohta senjälkeen liikkui miesjoukko tietä myöten Altunan kirkon ohi
Räfvelstahan päin.
Mutta tähdet tuikkivat taivaalla niin äänettöminä ja miettiväisinä ja lumi maassa säihkyi ja säkenöi heijastaen niiden valoa. Otavan sakara osoitti puoliyön kohta lähestyvän, kun öinen kulkue saapui Räfvelstahan.
XI.
Räfvelstassa.
Räfvelstan talo ei ollut varustettu, sillä ei ollut tornia, muuria eikä vallihautaa; se ei siis ollut mikään linna, mutta siellä oli linnantupa, ritariparveke, parvensilta ja naistupa, olipa siellä salakamarikin, johon talon herra vetäytyi, kun hänellä oli tärkeitä neuvotteluja tai kun hän muuten tarvitsi lepoa ja rauhaa. Drotsille, herra Krister Niilonpojalle oli talo tullut hänen toisen vaimonsa rouva Margareta Krummedikin mukana, joka taasen oli saanut sen ensimmäiseltä mieheltään, ritari Ture Steeninpoika Bjelkeltä, joka oli herra Kaarlo Knuutinpojan ensimmäisen vaimon isä. Margareta-rouva oli kookas, miehevä nainen; hän oli Krister-herran nuorempain poikain Niilon ja Juhanan sekä hänen tytärtensä Briitan ja Kristiinan äiti. Edellinen tyttäristä oli naimisissa tanskalaisen herran, ritari Klaus Niilonpoika Rönnovin kanssa, jälkimmäinen herra Pentti Juhonpojan (Oxenstjernan) kanssa.
Nyköpingistä tullessaan oli drotsi rouvineen tuonut mukanaan nuoren neidin, Iliana Åkentyttären (Tottin), joka kuului Akselinpoikain (Tottien) mahtavaan sukuun, jolla oli suuri vaikutusvalta sekä Tanskassa että Ruotsissa. Iliana-neiti oli aivan nuori. Varsinaisesti kauniiksi ei häntä voinut sanoa, mutta hän oli vilkas ja olennoltaan hyvin viehättävä. Marskin häissä Tukholmassa oli hän herättänyt suurta huomiota nuorten herrain piirissä, ja moni oli turhaan pyytänyt tanssia yhden tanssin hänen kanssaan, niin suosittu ja haluttu hän oli siellä. Vaikeata oli huomata, osoittiko hän puolestaan suosiota erityisesti jollekulle, mutta Margareta-rouvan terävä silmä luuli huomanneensa, että niin oli laita, ja hän antoi vähäväliä neitosen tietää, että haaveileminen ja naiminen olivat eri asioita. Tänäkin iltana koski heidän keskustelunsa sitä asiaa. He istuivat naistuvassa Margareta-rouvan aputyttöjen keskellä, jotka kehräsivät laulaen suuren takkavalkean ääressä.
"Eikö ritari Jost näytä sinusta tavattoman rakastettavalta mieheltä!" kysyi Margareta-rouva kostuttaen hyppysiään saadakseen pellavakuidut paremmin sujumaan langaksi.
"Hän näyttää minusta yhtäläiseltä kuin muutkin saksalaiset ritarit, jotka liehuvat kuningas Eerikin ympärillä", vastasi Iliana.
"Mutta hän osoittaa sinulle nähtävästi erinomaista huomaavaisuutta!" jatkoi vanha rouva.
"Minulleko!" huudahti Iliana nauraen ja kumartuen eteenpäin ja lyöden kämmeniään yhteen rukinpyörän yli. Hän istui nimittäin lähinnä tulta Margareta-rouvaa vastapäätä. "Minulleko!… Kuinka te erehdytte, rouva Margareta … ettekö te sitten tiedä, mitä kaikki nuo saksalaiset ritarit kosivat sekä Tanskassa että Ruotsissa?"
"Neiti Iliana!" huudahti Margareta-rouva kääntyen jäykästi ja juhlallisesti neitoon päin.
"Älkää pahastuko, rakas rouva Margareta", jatkoi tämä laskien kätensä ystävällisesti hymyillen rukinpyörälle, niin että se pysähtyi, sekä katseli sydämellisesti ankaraa rouvaa silmiin, "älkää pahastuko, mutta jollei Jost-ritari kosi enemmän isäni rikkauksia kuin minua, niin annan hänelle käteni vaikka jo tänä päivänä!"
"Tuollaista puhetta en viitsi kuulla", jatkoi vanha rouva päätään pudistaen. "Te saatte kiittää ja iloita, neiti Iliana, että ritari Jostin kaltainen mies tekee teille sen kunnian… Ja jos tahdotte ottaa neuvoani varteen, niin heittäkää mielestänne ne ajatukset marskin häistä. Nuori Tord ei tahtone milloinkaan viedä teitä morsiamenaan taloonsa, siksi tunnen ylpeän marskin suvun."
Iliana-neiti sävähti hehkuvan punaiseksi näiden sanain johdosta ja kiersi lankaa niin kiivaasti rukin pyörälle, että se katkesi. Hänen suloiset kasvonsa hämmentyivät siitä vielä enemmän, ja kun hän kumartui ottamaan langanpäätä ylös, vierähti pari kyyneltä lankarullalle. Margareta-rouva ei kuitenkaan nähnyt hänen onnekseen kyyneleitä, mutta hän näki punastuksen, joka pisti kauniisti silmiin pitsikauluksen valkeata reunustaa vastaan.
"Kuulkaapa, mitä minä sanon, arvoisa neiti", jatkoi Margareta-rouva ikäänkuin lieventääkseen sanojensa vaikutusta, "ritari Jost von Bardenvleth muistuttaa hymyävää laaksoa Reinin varrella, jossa linna kohottaa huippujaan pilviä kohden, sen ympärillä on viljavia vainioita ja sitä tervehtivät sadat jokea myöten purjehtivat kauppiasalukset. Mutta nuori Tord on samallainen kuin tämän hänen kotimaansa metsävuoret … minä tunnen perinpohjin nämä Ruotsin herrat, ja uskokaa te minua, joka olette saman maan tytär kuin minäkin."
"Niinpä kyllä, rouva Margareta", vastasi Iliana katsoen häneen niin sulavan herttaisesti, että jokainen ruotsalainen ritari olisi halusti taittanut kymmenen keihästä sen näkemisestä, "vertauksenne on oivallinen, mutta te unhotatte, että linnat Reinin varrella olivat pelkkiä rosvolinnoja, ja että metsänpeittämän vuoren sisässä on parasta rautaa. Minä rakastan enemmän sellaista kiveä, jonka sisässä on kultaa kuin sellaista, joka on sillä silattu!"
Margareta-rouva pudisti säälivästi päätään tytön hupsuudelle, joka saattoikin verrata uljasta Jost-ritaria kullalla silattuun kiveen, mutta hän ei puhunut sen enempää siitä asiasta illan kuluessa.
Iliana-neiti sitävastoin ei voinut karkoittaa mielestään nuorta, voimakasta ja hänen silmissään kaunista Tord Kaarlonpoikaa, joka oli tanssinut hänen kanssaan sukulaisensa marskin häissä ja jonka sisaren, sorean Briitan kanssa hän oli solminut sydämmellisen vilkkaan tuttavuuden. Hän oli kokonaan näiden ajatusten vallassa: vielä illalla omaan huoneeseensakin tullessaan oli hänen mielensä niitä täynnä. Hän istui nojaten otsaansa ikkunanpieleen ja katseli lumista pihaa ja tähtien loistoa — niille hän nyt huokasi huolensa ja niitä hän otti todistaakseen, että Tord Kaarlonpoika oli erinomaisin nuori urho maailmassa.
Silloin häiritsi aseitten kalske hänen haaveensa, ja samassa hän näki pihan poikki kulkevan isohkon joukon asemiehiä. Tähtien miedossa valossa ei hän voinut täydellisesti erottaa eri miehiä, mutta sen hän näki, että he kulettivat jotakin välissään, joka siis oli epäilemättä heidän vankinsa.
Hän herätti erään tytöistä, joka nukkui hänen huoneessaan, ja kysyi, tiesikö hän mitä tuo öinen melu tarkoitti sekä kuka vanki mahtoi olla. Tyttö nousi nopeasti ylös ja juoksi ikkunaan katsomaan.
"En minä tiedä", sanoi hän, "mutta vieras ritari tuli myöhään kotiin, niin kertoi kyökkimestarin palvelija, ja hän puhui miesten päällikölle ja herra Torsten Juhananpojalle, että mäen toisella puolen oli kauhistuttava murha tapahtumaisillaan ja pyysi heiltä muutamia miehiä, niin hän toisi pahantekijän tänne drotsin käsiin. Hän sai miehiä ja tuopi nyt kaiketi tuossa pahantekijää…"
"Ritari Jostko … onko hän saanut selville rikoksen ja tuo nyt rikoksentekijää tänne…! Harrashan se jalo herra sitten onkin, luulin muuten hänen pitävän itseään liian hyvänä kuljeskelemaan maita ja mantereita."
"Hänen täytyy kait jotakin tehdä, arvoisa neiti, kun Krister-herra on poissa ja te olette häntä kohtaan niin epäystävällinen", vastasi tyttö yhä istuen ja katsellen ulos.
Iliana istui takanojossa penkillä ikkunankomerossa käsivarret ristissä rinnallaan katsellen taivaalle päin, josta oli pieni kappale näkyvissä ikkunasta.
"Niinkö arvelet, Ramfrid", sanoi hän, "miltä Jost-ritari sinusta itsestäsi tuntuu?"
"Hui, se ilkiö", vastasi tyttö, "hän näyttää valepukuiselta naiselta, en soisi hänelle pikkusormeanikaan, e-en, en pientä, mutta kas, nyt miehet tulevat takaisin ja menevät linnantupaan, nyt on pahantekijä lukkojen takana; nyt hän on vissiinkin toimittanut tehtävänsä hyvin … e-en, arvoisa neiti, sen sanon, että ennen tekisin vaikka mitä, kuin antaisin hänelle pienintäkään suosionosoitusta."
Iliana-neiti ei lausunut mitään tytön arvostelun johdosta ritarista, jota Margareta-rouva niin suosi. Kului hetkinen, Ramfrid veti jo kyynäspäitään akkunasta aikoen lähteä siitä pois, kun hän äkkiä lausui:
"Pyhä Jumalan äiti, tuolla ne tuovat vielä yhtä vankia, ja jollen väärin näe, niin se on sama vanha vaimo, joka herätti kyökkimestarin pikku tyttöön hengen uudestaan…"
Iliana hyppäsi penkiltä ja katsoi pää tytön pään viedessä ulos ja näki sen, mitä tämä sanoi.
"Mutta katsokaa", jatkoi tämä, "ne vievät häntä parvisillalle … olkaa varuillanne, Iliana-neiti, se koskee teitä … hänen pitää keittää taikajuoma teitä varten, niin, niin aivan varmaan … kuulin itse ritarin muutamia päiviä sitten kysyvän häneltä, osaako hän keittää sellaisen juoman, ja kun hän ei huolinut vastata, niin tarjosi ritari hänelle suuren rikkauden, mutta vaimo katseli häntä vaan yhä synkemmin ja ylenkatseellisemmin, ja vihdoin ritari rukoili ja pyysi häntä polvillaan. Minä kuulin ja näin kaiken, sillä minä seisoin parvisillalla pylvään takana, kun ritarin palvelija juoksi alas vaimoa hakemaan, ja minä menin sille puolelle, jossa on se pieni kulmaikkuna ritarin huoneeseen, ja kun ulkona oli pimeä ja sisällä valoisa ja kun ikkunassa oli vielä pieni reikä, niin oli minun helppo kuulla ja nähdä … ja vaimo kielsi … niin hän teki … ja minusta näytti, että hän vielä pilkkasikin ritaria, ja tämä suuttui ja sanoi, mitä et anna hyvällä, sen saat antaa pahalla, ja nyt hän kai aikoo käyttää sitä keinoa."
"Mitä arvelet, Ramfrid", kysyi Iliana, "luuletko tuon vaimon olevan niin viisaan ja luonnon salaisuuksiin perehtyneen, kuin ritari uskoo?"
"Luulen varmaan, neiti!" vastasi Ramfrid hyvin varmasti ja vähääkään arvelematta.
"Ramfrid!" huudahti Iliana hetken vaitiolon jälkeen ja hänen silmistään hehkui päättäväisyys, "Ramfrid, meidän pitää pelastaa eukko … ritari on poissa … kun miehet jättävät sen hänen huoneeseensa ja menevät pois, niin me menemme ja pelastamme hänet sieltä…"
"Mutta jos ne eivät jätä häntä … eivätkä he jätä, sen saatte nähdä…"
"Niin meidän täytyy kuitenkin pelastaa hänet … sinä olet kerran puhunut eräästä käytävästä, joka on ritariparvekkeen ja ritarin huoneen välillä…"
"Soh … minä luulen että pääni on sekaisin, kun en sitä muistanut… Hovimestari Antti auttaa meitä … se käykin helposti; mutta mihin me panemme hänet, kun olemme hänet saaneet ritarin kynsistä irti?"
"Tuo hänet tänne, Ramfrid! … minun luotani ei kukaan havainne häntä etsiä!"
Tyttö hiipi ulos, ja Iliana neiti istui ikkunalla pinnistäen silmiään nähdäkseen pienimmänkin varjon pihalla. Mutta kesti kauvan, ennenkuin hän kuuli tai näki mitään. Vihdoin ilmestyi miehen vartalo pihalle käyden sen yli. Hän pysähtyi ja katseli ympärilleen. Ilianasta hän näytti katselevan hänen kamarinsa ikkunaa, neito uskalsi tuskin hengittää. Hänen sydämensä tykytti kuuluvasti. Mies oli ritari Jost von Bardenvleth. Hän tunsi sen paremmin kuin näki.
Vielä kerran katsoi ritari taakseen ja meni sitten kiertoportaita myöten parvisillalle.
* * * * *
Vasta 14:sta päivän iltapäivällä tuli Krister-herra takaisin Räfvelstahan. Hän oli, kuten hän itse kertoi, käynyt Halderin saaressa, joka oli kihlakunnan pohjoisosassa Hollarin järvessä. Tullessaan oli hän erittäin iloisella mielellä; hän käveli ritariparvella edestakaisin ja löi monta kertaa käsiään yhteen lausuen:
"Pian saamme nyt leikkiä sellaisen joululeikin, josta puhutaan koko
Ruotsinmaassa!"
Jost-herra oli ollut koko aamupäivän huomattavan levoton, mikä ei ollut jäänyt Margareta-rouvalta huomaamatta, mutta ritari oli karttanut keskustelua hänen kanssaan. Nyt hän oli salissa drotsin luona, ja kun tämä ilmaisi tuolla lauseella iloisen mielentilansa, niin sanoi Jost-ritari:
"Ellen ole saanut aivan vääriä käsityksiä maanne oloista, niin tarkoittaa iloinen lauseenne valtakunnan marskia, herra Kaarlo Knuutinpoikaa, ja silloin on minulla tavallaan tuoreita uutisia tarjottavana teille!"
Drotsi katsoi kysyvästi ritariin, joka kertoi ottaneensa erään marskin asemiehistä drotsin vangiksi sekä mainitsi mistä työstä oli hänet tavannut.
"Lienee villiä joukkoa tuo marski seurueineen", sanoi hän, "eivät he näytä armahtavan ikää eikä sukupuolta. Se vaimoraukka oli puolikuolleena tuskistaan, ja palvelijani, joka koetti vapauttaa hänet tuon kurjan miehen käsistä sai muiston, josta tullee kärsimään hautaan asti."
Drotsi ällistyi, mutta käski sitten, kuulusteltuaan vielä tapahtuman koko menon, huoneessa olevan Torsten Juhananpojan tuoda vangin esiin. Mutta yhä enemmän hän hämmästyi, kun vanki oli Niilo Bonpoika.
"Niilo Bonpoika!" huudahti hän useita kertoja, "Niilo Bonpoika!"
Tämä seisoi suorana ja synkkänä vartiomiestensä keskellä, ja hänen katseensa, hänen ryhtinsä ja oikeutettua vihaa hehkuvat poskensa tekivät sellaisen vaikutuksen läsnäolijoihin, että he tuskin tiesivät mitä tehdä.
"Näin en toivonut sinun astuvan Krister Niilonpojan kynnyksen yli, nuori mies", sanoi drotsi vihdoin, "ja ennenkuin kysyn sinulta, mitä on tapahtunut ja mikä on saattanut sinut minun käsiini, niin tahdon toistaa sen, mitä sanoin Nyköpingin linnassa, etkö halua siirtyä minun ja sukulaistesi puolelle nykyisen herrasi, tuon väkivallantekijän puolelta. Siihen nähden ja koskei mitään vahinkoa ole sentään tapahtunut, älköön sitten sanaakaan puhuttako viime yön tapauksista… Sano, Niilo Bonpoika, oletko miettinyt ja tullut parempiin päätöksiin kuin viimeksi toisiamme tavatessa?"
"En!" vastasi Niilo lujasti jalolla suuttumuksella, "en, viimeiseen veripisaraani asti tahdon pysyä marskille uskollisena … ja mitä tähän mieheen tulee, niin tahdon siitä sanoa sanan, herra drotsi, että jos hän pitemmältä polkee teidän kynnyksiänne, niin te tahraatte sillä kilpenne niin, ettei yksikään rehellinen mies enää tahdo tietää teistä itsestännekään."
"Ajattele, ajattele, nuori mies!" lausui drotsi sillä arvokkuudella, minkä ikänsä ja asemansa hänelle antoi, "ajattele kuitenkin kenelle puhut, ja muista, että tämä ritari on minun vieraani! Äläkä myöskään unhota viimeöistä tapahtumaa ja mitä seurauksia sellainen ilkityö voi sinulle tuottaa!"
"Juuri sen yön tapahtumaan minä perustan sanani … ja kaikella kunnioituksella teitä kohtaan, herra drotsi, tulen aina pitämään tuota miestä — hän osoitti herra Jostia — kurjana hylkiönä, ellei hän suoraan tunnusta rikostaan ja pyydä sitä anteeksi siltä naiselta, jolle hän aikoi niin kauhean kuoleman."
Saksalainen ritari hymyili, mutta hymy voi tuskin peittää hänen kasvoilleen ilmestynyttä kalpeutta.
"En milloinkaan", lausui hän päätään pudistaen ja kääntyen ylenkatsellisesti Niilosta drotsiin, "en milloinkaan olisi luullut niin paljon julkeutta löytyvän tuollaisen nuorukaisen povessa… Te kuulette itse, herra drotsi", ja ikäänkuin aavistaen, mitä drotsi ajatteli — tämä näytti soutelevan täydellisessä epätietoisuuden meressä — lisäsi hän, "se vanha vaimo lienee teidän talonväkeänne, ehkä hän tuntee teitä koskevia salaisuuksia, jotka olisivat marskin hyvät tietää … minusta on senvuoksi selvää, että marski on käyttänyt siihen tehtävään luotettavaa miestä, kuten tämäkin nyt on, koska hän kerran kuuluu maan ylhäisimpiin sukuihin."
"Missä on se vanha vaimo?" kysyi drotsi ja käski häntä saliin noudettavaksi. "Jos hän kuuluu minun talonväkeeni, kuten sanotte ritari Jost, niin jään teille kiitollisuuden velkaan palveluksesta, jonka teitte minulle pelastaissanne hänet."
"Eihän se asia kiitosta ansaitse, herra drotsi", vastasi ritari kumartaen, "hän oli niin heikko, että annoin viedä hänet omaan huoneeseeni, mutta sieltä hän on mennyt ja lienee nyt varmaankin muun talonväen joukossa."
Ritari puhui hiukan kiireesti, ja hänen levottomuutensa, jonka hän osasi Krister-herralta peittää, oli ihka selvänä Niilo Bonpojalle. Ja vaikka hänelle tuotti suurta vaaraa jo se, että drotsin ja marskin välillä nyt oli ilmi riita, ja vaikka Krister-herra sai suuren vallan häneen nähden tästä syytöksestä, jonka näennäistä totuutta hän ei voinut kieltää, — niin ei hän kuitenkaan voinut pidättää huuliltaan hymyä, joka osoitti kylliksi selvästi hänen inhonsa syyttäjää ja tuomariakin kohtaan, jos tämä ottaisi tuomitakseen hänet tuon kunniattoman konnan puheen perustuksella.
"Tuo oli ylpeä hymy, Niilo", sanoi drotsi, "mutta siitä voi seurata paljon murhetta. Tulkoon se vaimo tänne, niin on tuomiosi päätetty, ja minä vannon Jumalan ja kaikkien pyhien kautta, että jos syytös nähdään todeksi, niin olet sinä tunnin perästä kuoleman oma, niin marskin aseenkantaja kuin oletkin ja niin vanha kuin onkin kilpimerkkisi!"
"En mitään muuta toivo", lausui Niilo aivan tyynesti, "en mitään muuta toivo, kuin että se vaimo tulisi, minä en sitä pelkää, mutta ettekö te huomaa, kuinka tuo miesriepu vapisee pelvosta, että hän tulee… Jos tahdotte tietää, kuka tuo vaimo on, niin voin sen sanoa teille… Hän on sen ritarin sisar, jonka te hirtätitte Tukholman kaupunginportin edustalla kaksi vuotta sitten…!"
Drotsin kasvot menivät tuhkaharmaiksi, ritari Jostiakin kummastutti vanhan herran äkkinäinen mielenliikutus.
"Mitä sanot, nuori mies", kysyi edellinen koettaen peittää liikutustaan, "vaimo, tämä vaimoko olisi, olisi…?"
"Rouva Bengta Pietarintytär, herra Eerik Puken sisar!" vastasi Niilo lyhyesti ja päättävästi.
Drotsi käännähti ympäri ja astui huoneen toiseen päähän. Hänen mieleensä johtui epäilemättä keskustelunsa Maunu Pentinpojan kanssa silloin yöllä Folkungatornissa ja kamala kuiskaus, jonka näkymättömät huulet olivat siellä lausuneet. Sen takaa muistui hänelle Bengta-rouvan synkkä uhkaava haamu; hänkin puhui kostosta puhuessaan viimeksi drotsin kanssa Tukholman linnan etulinnassa, jossa Bengta-rouva oli epätoivoisena kerjännyt häneltä onnettoman veljensä Eerik Puken henkeä, mutta jonka pyynnön hän oli jääkylmästi evännyt.
Samassa tuli mies, joka oli lähtenyt vaimoa noutamaan, ja hän selitti, ettei kukaan ollut nähnyt eukkoa senjälkeen kuin hän oli edellisenä iltana tapansa mukaan lähtenyt talosta. Drotsi kyseli häneltä tämän tiedon johdosta yhtä ja toista, mistä oli seurauksena, että kyökkimestari kutsuttiin tarkasti kuulusteltavaksi. Tämä ei kuitenkaan tiennyt enempää asian valaisemiseksi kuin minkä jokainen muukin tiesi, nimittäin että vähää ennen joulua oli huomattu erään eukon tulleen asumaan kirkon toisella puolella mäenrinteessä olevaan ränstyneeseen tupaan, ja tämä eukko oli tullut pian maineeseen yrttien keittäjänä ja tautien parantajana; senvuoksi oli kyökkimestarikin kutsunut hänet taloon tyttärensä ääreen, jonka hengen hän olikin saanut pelastetuksi.
"Mutta mieleeni juolahtaa", sanoi kyökkimestari vihdoin, "koska haluatte tavata häntä vaan ette nyt voi häntä löytää, herra Krister, mieleeni juolahtaa, mitä hän sanoi minulle jouluaattona, kun vaimoni ylisti Jumalan äitiä, joka oli lähettänyt vaimon hätäämme auttajaksi 'minä sanon teille', niin vaimo puhui, 'että on olemassa niitä, jotka toivovat minua yhtä kauas kuin te toivotte minua lähelle, ja minä tulenkin vielä kerran heidän luokseen, mutta silloin kuin he minut näkevät, on heidän tuhonsa lähellä!' Niin hän sanoi ja näytti sitä sanoessaan niin kamalalta kuin haudasta noussut. Ja kun vaimoni kysyi mitä hän sillä puheella tarkoitti, niin hän vastasi vähän ajan kuluttua: 'Hän ei ole tästä kaukana ja hänen hetkensä on kohta tullut: onni hänelle, niin kauvan kuin hän ei minua näe!' Sanon sen senvuoksi", lisäsi kyökkimestari, "että jos hänen sanansa olivat tosia ja jos hän tarkoitti juuri teitä itseänne, herra, sillä joka ei ole kaukana täältä, niin ei ole syytä huolehtia siitä että hän on poissa!"
"Mihinkähän se vaimoraukka sitten on mennyt?" kysyi Krister-herra lyhyen äänettömyyden jälkeen.
"Hän on epäilemättä paennut täältä!" lausui ritari, jonka kasvoilta olivat nyt kaikki levottomuuden merkit kadonneet, "pelko ajoi hänet pois, ellei hän ole etsinyt turvaa lähimmässä sisarluostarissa."
Asian laita lienee ollutkin kuten Jost-ritari sanoi. Tämä oli nyt kuitenkin jätettävä sikseen, ja drotsi kääntyi taasen Niiloon päin. Saksalaisen ritarin kehoituksesta kutsuttiin sisään muutamia miehiä, jotka olivat olleet Niilo Bonpoikaa kiinni ottamassa, ja kaikki vakuuttivat yhdestä suusta nähneensä tupaan tullessaan tämän olevan miekka koholla iskemäisillään ritarin aseenkantajaa, joka makasi suullaan lattialla, ja vaimo kyyrötti eräässä nurkassa tuskasta ja pelvosta melkein mielipuolena; tätä vakuutti etenkin haavoitettu mies.
Oli jo tullut hämärä, ja eräs kamaripalvelija pani puita takkaan ja teki tulen, toisen sytytellessä soihtuja ympäri salia. Senjälkeen kääntyi drotsi Niilon puoleen. Hän ei ollut kuitenkaan ehtinyt vielä puhua mitään, kun eräs miehistä tuli kiirehtien parvelle lausuen:
"Täällä pihalla on eräs mies, joka tuopi marskilta sanomia ja kirjeen!"
Tämä sanoma saattoi drotsin taasen entiselleen, samaan tyytyväiseen mielentilaan, jossa hän oli ennenkuin Niilo Bonpoika tuotiin hänen luokseen. Hän suoristi itsensä, viittasi kädellään Niiloa piteleville miehille sanoen:
"Viekää hänet alas taasen… Huomenna käsittelemme tätä asiaa uudestaan!"
Miehet menivät. Ovessa kohtasivat he vastasaapuneen marskin sanansaattajan, joka säpsähti nähdessään Niilo Bonpojan. Kumpikaan heistä ei lausunut kuitenkaan mitään.
Niilo vietiin pois ja sanansaattaja astui saliin. Mutta drotsi löi taasen käsiään yhteen ja kääntyessään mieheen päin kiilsivät hänen silmänsä.
"Sinä tuot sanaa marskilta, mies? kysyi hän.
"Minä tuon tämän kirjeen", vastasi mies, "herrani antoi sen minulle Skeningessä, lähtiessään juuri Itägötän maalle ja Elfsborgiin, jossa hän tätä nykyä lienee."
"Ja ratsastaissaan ympäri valtakuntaa linnoja vallaten, aikoo marski suostuttaa minut sanomilla ja kirjeillä", sanoi drotsi hymyillen, ja hymy leveni yhä, kun hän sai kirjeen murretuksi ja luetuksi.
Se oli varsin lyhyt: "Rakas isä", niin se kuului, "tahdon ilmoittaa teille olevani Skeningessä eli lähiseudulla; jos teitä joku onnettomuus kohtaa, niin löydätte minut sieltä." Hän pisti kirjeen kullalla kirjaillun vyönsä alle ja lausui harmin ja pelon sekaisella äänellä:
"Minusta ottaa marski itselleen huolia vähän liiemmalta, hän kirjoittaa ja varoittaa minua onnettomuudesta, eikä tiedä, onko hän kauvemmin vapaana kuin minäkään."
"Minkä vastauksen annatte minulle, herra drotsi?" kysyi marskin sanansaattaja.
"Sen saat tietää huomenna", vastasi drotsi lähtien huoneesta.
Mutta Klaus Lang vietiin linnantupaan, ja siellä ruvettiin kohta pitämään iloista elämää. Simaa ja voimakasta jouluolutta ei säästetty, toinen lystikäs laulu raikui toisensa perään. Klaus huomasi kuitenkin pian, että häntä pidettiin tarkasti silmällä, ja hänen oli mahdotonta lähteä salavihkaa huoneesta. Hänen tarkoituksensa oli, kaikkien levolle mentyä ja hiljaisuuden tultua, laskea sisään miehensä, joiden piti vasta silloin tulla, mutta nyt näytti tämä käyvän mahdottomaksi. Hänelle ei jäänyt muuta neuvoksi, kuin ottaa osaa juominkiin ja lauluihin, ja kohottaa miesten tuulta siihen asti, jolloin järki jättää miehen ja humala saa täyden vallan. Mutta tämänkin huomasi hän pian yhtä mahdottomaksi. Drotsin miehet pitivät puolensa, ja ennen olisi hän itse voinut menettää älynsä ja malttinsa kuin kukaan niistä.
Silloin tuli hovimestari tupaan. Iloisin joukosta tervehti häntä uudella laululla, ja reunojaan myöten täytetty valtava sarkka tarjottiin hänelle. Hän istui Klaus Langin viereen muhoilevan näköisenä kuten tavallisesti, otti maljan ja tyhjensi sen pohjia myöten, mutta pannessaan sitä pöydälle pudotti hän sen lattiaan. Hän kumartui ottamaan sitä, mutta tuli silloin tyrkänneeksi sitä, niin että se vieryi pöydän alle. Klaus tunsi silloin, että paperipalanen pistettiin hänen käteensä. Mutta hän piti kättään hiljaa polveaan vasten ja heitti salaisen, tutkivan katseen hovimestariin, joka nousi samassa ylös nostaen pikarin korkealle päänsä yli.
"Täyttäkää pikarini vielä kerta", huusi hän, "minä juon kaikkien kauniiden tyttöjen maljan, mutta varsinkin sen, joka on minulle rakkain!" Ja hän tyhjensi pikarin taasen, ja kaikki muut tekivät samoin.
Mutta tällävälin sai Klaus tilaisuuden vilkaista paperipalaan. Siinä oli vaan nämä sanat: "Olkaa huoletta, portit avataan, sillä kosto vaanii drotsia!" Hän kiersi paperin käteensä tarttuen maljaansa.
Aika kului, oli jo mennyt kappale yötä, ohjakset olivat jo päässeet irti, niin ettei enää suuresti välitetty mitä puhuttiin, vaan monta mehukasta sanaa lausuttiin etenkin marskista ja hänen miehistään.
"Kukas tietää", sanoi vihdoin eräs, "kukas tietää, etköhän vaan sinäkin, Klaus Lang, ole tullut tänne pahoissa juonissa … olin jo sanomaisillani", lisäsi hän äänekkäästi nauraen itsekseen, "olin sanomaisillani, että jo kuulin lähestyväin vihollisten kalsketta, mutta päässäni se kopisee, ja se on herrani, drotsin ansio, minä juon liian hyvää jouluolutta, ja minä juon herrani, Krister-herran maljan, ja se, joka ei sitä maljaa juo pohjaan asti, on konna, ja minä halkaisen hänen koirankallonsa."
Mutta Klaus Langin tarkka korva oli jo erottanut kavioiden kapsetta ja sitten hän kuuli porttia avattavan, jolloin hän nousi äkkiä penkiltä ja iski nyrkillään tammipöytään, niin että joka mies kimmahti pystyyn ja rupesi haparoimaan miekkansa kahvaa.
"Sitä maljaa minä en juo!" huudahti hän, "ja nyt on tainnut tulla se hetki, jolloin Krister-herra saa maistaa vähäisen sitä seosta, jota hän on niin kauvan muille juottanut. Olkaat hiljaa … vastustus on turhaa!"
Nyt välähtivät miekat soihtujen valossa, ja joka mies hyökkäsi Klausta kohden. Mutta ovi avattiin ja Klaun ympärillä oli samassa hänen omia miehiään, jotka ryntäsivät raittiin voimin ja selvin päin drotsin miehiä vastaan. Syntyi kiivas ottelu ja verta alkoi sekaantua simaan, jota oli penkillä ja lattialla.
"Heiluttakaa uljaasti kalpojanne, drotsin miehet!" huusi samassa soinnukas ääni ovelta, jossa näkyi reipas herra Torsten Juhananpoika, "eteenpäin, eteenpäin, herranne henki on vaarassa, raivatkaa itsellenne tietä ja seuratkaa minua!"
Hän tarttui paria marskin miestä kurkkuun ja viskasi ne syrjään, mutta Klaus Langin miekka kaatoi hänet itsensä maahan, ja tämän urhon ruumiin yli riensi Klaus porstuaan huutaen miehilleen, etteivät laskisi ketään ulos eikä sisään, ennenkuin drotsin luona on kaikki valmista.
Tämä makasi sängyssään koettaen turhaan karkoittaa levottomuutta, joka vasten hänen tahtoaan oli hänessä syntynyt, ja joka suunnattoman mustasiipisen haikaran tavoin varjosti sitä hymyilevää niittyä, jolla hän kuvitteli käyskentelevänsä valtakunnan mahtavampana miehenä, perässään kumartelevia joukkoja, — silloin tuli hänen korviinsa rivakasti laukkaavain hevosten kavioin kopse. Hän piti sitä aluksi kiihtyneen mielikuvituksensa tuotteena, mutta pian hän älysi, että se mahtoi todellakin olla taloa lähestyvä ratsujoukko; hän nousi seisomaan varmasti kuullakseen, että niin oli laita.
Silloin huomasi hän tähtien valossa ikkunan ääressä kohoavan tumman varjon, ja hän muistutteli mieleensä kaiken, mihin perusti toiveittensa varmuuden, ikäänkuin rohkeutta saadakseen ja uskottaakseen itseään, että kaikki mitä kuuli ja näki, oli vaan ilkeää unta. Hän hiipasi kädellään silmiään. Mutta hevosten astunta kuului yhä lähempää ja tumma varjo ei lähtenyt ikkunalta.
Nyt lakkasi kavioiden kopse, mutta sen sijaan kuuli hän, miten asestettuja miehiä hyppäsi maahan ja miten raudoitetut tammiportit narisivat saranoillaan. Samassa huomasi hän haamun lähestyvän ojennetuin käsin hänen sänkyään.
"Rukoile nyt Jumalaa ja hänen pyhiään, jos voit, Krister Niilonpoika!" sanoi kolkko ääni, "nyt on sinun hetkesi tullut!"
"Kuka olet, ja mitä tahdot?" huudahti Krister-herra yrittäen nousta sängystään.
"Pysy alallasi!" sanoi ääni, "turhaan sinä koetat muuttaa, mitä nyt tulee sinulle tapahtumaan, mutta muista mitä sanoin sinulle, kun viimeksi tapasimme toisemme … muista herra Eerik Pukea, jonka annoit niin säälimättä kuolla… Nyt on koston hetki tullut … minä olen Bengta Pietarintytär."
Nyt kuului aseellisten miesten askeleita, jotka lähestyivät drotsin makuuhuonetta, ja ennenkuin hän oli ehtinyt tyrmistyksestään tointua, temmattiin ovi auki, ja useita rautaanpuetuita miehiä näkyi kynnyksellä. Soihdun valossa, jota eräs heistä piti korkealla, näki hän nyt selvästi Bengta-rouvan nuutuneet, tylyt piirteet. Hänen palava katseensa vallitsi ihmeellisellä tavalla koko drotsin personaa, se hyydytti veren hänen suonissaan ja kangisti hänen kielensä.
"Ylös, ylös, herra Krister", huusi eräs ääni, jonka drotsi tunsi marskin sanansaattajan ääneksi, "ylös, nyt ratsastetaan suoraa päätä marskin luo… Hän on nyt teidän herranne yhtä varmasti kuin Ruotsinkin herra!"
Sanat humisivat kuulumattomina vanhan herran korvain ohi. Hän oli sanan oikeassa merkityksessä tahdotonna. Hänelle voitiin nyt tehdä mitä hyvänsä. Moniaassa silmänräpäyksessä oli hän vangittu. Sitten hänet vietiin pihalle ja pantiin rekeen. Viipyi kotvasen, ennenkuin vankila oli avattu ja Niilo Bonpoika vapautettu, mutta sitten lähdettiinkin Räfvelstasta. Drotsi näki huoaten vangittuja miehiään tuotavan linnantuvasta reen juuri kääntyessä linnankujalta Altunan kirkolle päin vievälle tielle.
Mutta Margareta-rouva seisoi parvisillalla ojentaen epätoivoissaan käsiään tyhjään ilmaan, ja hänen tyttönsä seisoivat kalpein kasvoin kädet ristissä hänen vieressään. Iliana-neitikin itki niin saineesti, kuin olisi onnettomuuden musertama vanhus ollut hänen oma isänsä. Margareta-rouva kyseli Jost-ritaria. Mutta hän oli kadonnut.
XII.
Löytö.
Stegeborgin linnassa istui herra Niilo Steeninpoika reippaiden miesten keskellä — parempia ei hän olisi voinut itselleen toivoa — ja hänen sydämensä paisui taistelunhimosta, uljuudesta ja hyvistä toiveista katsellessaan niitä ja linnansa vankkoja muuria, jotka olivat hänen turvanaan sekä samalla tulevan suuruutensa ja valtansa kulmakivenä. Tosin saapui hämäriä tietoja marskin menestyksestä. Hänen veljilleen tuotti suurta vaivaa Arvid Svan piiritysjoukkoineen, ja Elfsborgin otti marski Henrik Snahenborgilta ja antoi sen velipuolelleen, herra Tuure Steeninpojalle (Bjelkelle). Mutta Stegeborgin edustalla ei ollut vielä näkynyt yhtäkään vihollista, ja odottaa sopi vielä paljon hyötyä drotsin oleskelusta muissa osissa Ruotsia.
Silloin ilmestyi muuanna päivänä ratsastaen portin eteen eräs yksinäinen ritari parin asemiehen seuraamana ja pyysi päästä linnaan. Tulija oli ritari Jost von Bardenvleth, joka toi tiedon Räfvelstan tapahtumista. Hän tiesi myöskin kertoa drotsin rouvan matkustaneen Nyköpingiin, johon hänen poikapuolensakin, Kaarlo Kristerinpoika oli lähtenyt Ringstaholmasta. Marski oli lähtenyt Elfsborgista Axevallaan ja sieltä Örebrohon, johon vanha Krister-herra oli tuotu häntä vastaan.
"Vanha herra on aivan musertunut", sanoi Jost-ritari, "minä näin hänet nyt Nyköpingissä, johon marski tuli Örebrosta suuren väen kanssa; hänen seurueessaan oli monta piispaa ja raatiherraa, ja Margareta-rouva ja herra Kaarlo, drotsin poika, antoivat linnan marskin käsiin, ja Krister-herra luopui kaikista läänityksistään yhtä ainoata linnaa vaille. 'Kaiken hänen tahtonsa minä täytän', sanoi drotsi, kun kysyin häneltä, oliko hän todellakin jo heittänyt kaiken menestyksen toivon, 'kaiken hänen tahtonsa minä täytän', sanoi hän… Voi se oli surullinen näky silloin tämä masentunut vanhus, kun on kuten minä ja moni muu nähnyt hänet mahtavana ja toivoa täynnä voidakseen johtaa tämän valtakunnan myrskyjen läpi rauhaan ja lepoon!"
"Vanha, liiaksi vanha on herra Krister Niilonpoika!" huudahti Niilo-herra lyöden miekkaansa. "Minä tässä laulan toisen laulun mahtavalle sukulaiselleni, Kaarlo-herralle!"
"Mutta hän on tulossa suurella sotajoukolla, herra Niilo, ja menestys synnyttää menestystä… Montako miestä teillä on täällä Stegeborgissa?"
"Ei minulla tosin ole aivan yhtä monta kuin marskilla, mutta minun miehistäni vastaa jokainen kolmea marskin miestä, siihen saatte luottaa, ritari Jost, ja sitä paitsi odotan kuningastakin pian kuuluvaksi sekä täältä meren puolelta että Norjasta. Nuori sukulaiseni, herra Tuure Steeninpoika katsokoon, ettei kattonsa säry, kun hänen naapurinsa, Bohusin herra Kolbjörn Gerst käy kimppuun."
"Hyvä!" vastasi ritari, "te saatte kohta nähdä mahtavan sukulaisenne tämän linnan edustalla."
"Hän tulkoon, ritari Jost, hän tulkoon", vastasi Niilo hymyillen, "jos hän rohkenee Bråvikin yli käydä, niin täällä on miehiä, jotka puolestaan rohkenevat häntä varttoa!"
Jost-ritari jäi herra Niilo Steeninpojan vieraaksi linnaan, jossa aikoi odottaa kevään tuloa ja Lybeckiin menevää laivaa. Eikä monta päivää kulunutkaan, niin marski tuli ratsastain, seurassaan itse arkkipiispa ja piispa Tuomas sekä maallisten neuvosherrain mukana herra Krister ja hänen poikansa Kaarlo. Ja valtakunnan neuvostolta tuli herra Niilolle kirje, jossa häntä vaadittiin lähtemään marskin luo, sillä heidän riitansa oli hyvällä sovittava.
"Minä pysyn, missä olen, jollei marski halua tulla tänne, on se minulle yhdentekevää!" vastasi ylpeä Niilo-ritari.
Arkkipiispakin tuli linnan edustalle, ja herra Niilo meni häntä vastaan, mutta ei kauvemmaksi kuin vipusillalle, ja hänen takanaan oli kolmekymmentä välkkyviin haarniskoihin puettua miestä, ja korkea kirkonmies sai saman vastauksen kuin marskin sananviejä. Seuraukseksi tuli tietysti Stegeborgin piiritys.
"Sukulaiseni on näkevä ja havaitseva", sanoi Niilo-herra vieraalleen tullessaan takaisin linnaan, "ylväs sukulaiseni on näkevä, että tässä onkin jäykkä poika vastassa."
Pari päivää siitä kuin linnaa oli alettu sotaväellä saartaa, kerrotaan marskin pitäneen herrain kanssa kokouksen Skällvikin lukkarintuvassa. Siellä hän oli neuvotellut heidän kanssaan, mitä Stegeborgille oli nyt tehtävä, mutta kun he antoivat karttelevia vastauksia, niin oli hän kiivaasti antanut Herman Bermanille käskyn asettua miehineen linnan eteläpuolelle, ja herra Kaarlo Kristerinpojan oli hän käskenyt viedä erästä toista väenosastoa pohjoispuolta vastaan. Mutta Kaarlo-herra oli vastannut enempää miettimättä: "Ennenkuin sen teen, jätän Ringstaholman teidän käsiinne!" Marski oli suuttunut, mutta oli ottanut linnan vastaan ja antanut sen herra Erengisle Niilonpojalle, ja tämä oli nyt hyökkäämässä pohjoispuolelta. Mutta drotsi oli poikineen lähtenyt Nyköpingiin matkustaakseen sieltä Suomeen, Viipuriin, joka oli nyt hänen ainoana läänityksenään.
Ja Stegeborgia saartava piiri tuli yhä tiukemmaksi. Herra Niilo tunsi täydellisesti marskin väen johtajain voiman, valppauden ja sotakelpoisuuden. Sekä Herman Bermanin että Erengisle Niilonpojan tunsi hän niiltä ajoilta asti, jolloin hän itse johti heidän kanssaan Engelbrektin talonpoikaisjoukkoa, tämän kulkiessa viimeistä voittokulkuaan ympäri valtakunnan, ja yhä synkemmäksi kävi hänen katseensa, yhä harvasanaisemmaksi hänen puheensa. Hän rupesi huomaamaan, ettei mitään mahtanut marskin koko voimaa vastaan. Ne olivat liiaksi hajallaan, jotka olivat yhtä mieltä hänen kanssaan. Liian kaukana olivat toisistaan Stegeborg ja Kalmar sekä Borgholm, jossa viimeksi mainitussa linnassa herra Maunu Gren oli linnanherrana. Niilo Juhonpoika (Oxenstjerna) oli tosin Stäkeholmassa, kova ja hurjaluontoinen mies, jota ei epäilyttäisi, jos niikseen tulisi, ruveta yksiin tuumiin merirosvojen kanssa, joita alkoi taasen ilmestyä Itämerelle. Mutta tämä herra eleli enemmän erillään, eikä hän ollut yhtynyt niihin herroihin, jotka nyt taistelivat marskin kanssa vallasta maassa. Upsalan viekkaan tuomioherran, Jöns Pentinpojan syrjäytyminen vaikutti ehkä jonkunverran sekä häneen, että hänen veljeensä, herra Pentti Juhonpoikaan. Miten olikin, Niilo Steeninpoika ymmärsi selvästi, ettei hän enää mitään mahtaisi niillä hajanaisilla voimilla, joita nyt oli enää jälellä.
Hänen täytyi itse luoda itselleen suurempi voima, ja sitä miettiessään ja harkitessaan välähti hänen mieleensä viimein pulan ratkaisu. Hän rupesi sovinnon hierontaan Herman Bermanin ja Erengisle Niilonpojan kanssa ja saikin heidät suostumaan aselepoon palmusunnuntaihin asti, joka sattui sinä päivänä maaliskuun 29 päivälle. Sen aikana oli Hermanin ja Erengislen hankittava marskilta Niilo-herralle lupa päästä vapaana ja vahingoittumattomana käymään Kaarlon luona. Mutta tuskin oli piiritys tästä syystä keskeytetty, niin Niilo valmistautui jättämään Stegeborgin ja lähtemään Gotlantiin kuninkaan luokse.
Jonkun ajan kuluttua hän saapuikin kuninkaan luo livahdettuaan hädin tuskin marskin miesten ohi Edin kirkolla ja päästyään Stäkeholmin eteläpuolella erääseen laivaan, joka vei hänet Ölantiin, mistä hän sittemmin tuli Gotlantiin. Tänne tuli myöskin Maunu Pentinpoika ja Maunu Gren Borgholmista. Sitten harkittiin, mitä nyt olisi tehtävä, ja lopuksi kuningas nimitti Niilo-herran marskikseen. Kaksisataa miestä sekä laivoja ja rahaa mukanaan palasi Niilo sitten Ruotsiin vapauttamaan valtakuntaa Kaarlo Knuutinpojan hirmuvallasta, ja saattamaan sitä Kuningas Eerikin käsiin.
Komulla ja metelillä saapui uusi marski Itägöötanmaalle. ja hänen joukkojensa edellä kuljetettiin Dannebrogia [Dannebrog on Tanskan lippu], mikä oli pahana silmätikkuna ruotsalaisille. Herman Bermanin, joka oli pienen joukon kanssa Söderköpingissä, täytyi vetäytyä sieltä Ringstaholmiin päin, ja Niilo-herra lähetti Itägöötanmaan seurakuntiin kuninkaan avoimen kirjeen marski Kaarlon viralta panosta ja omasta nimityksestään marskiksi ja liitti niihin vielä valituskirjoituksia vanhasta marskista, mitkä sitten luettiin kansalle kirkkojen saarnastuoleista. Itse pysähtyi hän Söderköpingiin miestensä samotessa mailla murhaten ja polttaen aina Vadstenan seuduille asti. Ketään ei säästetty, naisia häväistiin, kirkkoja ja luostaria ryöstettiin, ja veripunainen Dannebrog liehui kuin kirous joukkojen edellä, joiden piti valloittaa Ruotsin valtakunta takaisin kuningas Eerikille.
Mutta nyt tuli Herman Berman joukkoineen takaisin Söderköpingiin, ja Kaarlo-herran kerrottiin itsensä olevan meritietä matkalla Nyköpingiin muassaan mahtava sotajoukko, jolla hän aikoi perinpohjin masentaa vihollisensa, mutta kuninkaita ja muita herroja ei vaan kuulunut. Niilo-herra joutui peräti vaikeaan asemaan. Itsellään oli hänellä vaan muutamia miehiä saatavilla, ja varsin mahdotonta oli odottaa sitä väkeä, joka oleskeli maakunnan länsiosassa Vadstenan seuduilla. Hän päätti silloin äkkiä lähteä Stegeborgiin. Tämä ei kuitenkaan ollut muuta kuin toisesta vaarasta toiseen antautumista. Herman Bermanin joukot alkoivat taasen ympäröidä linnaa, ja eräänä kauniina päivänä kerrottiin, että tornin huipulta näkyi marskin laivasto, joka purjehti lahteen.
Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen, mutta Niilo Steeninpoika teki pian päätöksensä. Hän päätti lähteä vielä kerran Gotlantiin taivuttamaan kuningasta todenteolla varustautumaan, jos kerran halusi päästä Ruotsin herraksi, ja samana yönä päätti hän lähteä linnasta. Se oli hyvin varustettu kaikilla tarpeilla, ja puolustajat olivat valioväkeä, muiden muassa Rodenberg kanuunain päällysmiehenä, joita kutsuttiin "fööglareiksi" ranskalaisen nimen "veuglier" mukaan. Oli siis kaikin puolin luultavaa, että se kestäisi, kunnes Niilo itse palaisi tarpeeksi suuren väen kanssa.
Niilo-herra oli kuitenkin sangen pahalla päällä päivän kuluella. Häntä suututti, että kuningas, jonka käsistä voi minä hetkenä hyvänsä luiskahtaa kaikki valtakuntansa, osoitti sellaista välinpitämättömyyttä. Myöskin tuntui se, että hänen täytyi paeta linnastaan niin tukalalta, että hän menetti kaiken malttinsa.
Eräänä synkkänä iltana odotteli kaksikymmentä huovia hevosineen Stegeborgin linnanpihalla, ja kaksi aseenkantajaa piteli niitä hevosia, joilla Niilo-herran itsensä ja hänen vieraansa, saksalaisen ritarin piti ratsastaa. Niilo-ritari oli linnan suuressa salissa antamassa viimeisiä käskyjä päällysmiehelleen siitä, miten tämän tuli menetellä, kunnes hän itse palaisi. Silloin astui hänen tykkimestarinsa, totinen ja synkkä Rodenberg saliin. Niilo-herrasta tuntui hänen tulonsa selvästi hyvin vastenmieliseltä. Hänen kulmansa rypistyivät, ja hän lausui kiireesti käskynsä rientäen sitten ovelle, ikäänkuin ei olisi huomannutkaan tykkimestaria.
"Herra Niilo!" huudahti tämä ja hänen silmissään liekehti kiihkoinen into.
"Mitä tahdotte, Rodenberg?" kysyi Niilo-herra kärsimättömästi. "Näettehän, ettette olisi voinut juuri sopimattomampaan aikaan tulla, kun minä olen jo melkein jalka jalustimessa."
"Minäpä tiedän, mikä voisi sattua vieläkin sopimattomammin", vastasi Rodenberg juhlallisen vakavasti, "jos fööglari esimerkiksi ei ottaisi lauetakseen silloinkuin tähtään sitä teidän verivihollistanne kohden."
"Mitä tämä on, Rodenberg…! Niin ei voi tapahtua, ellei teidän oman nuttunne alla piilee petturi!"
"Niin, herra Niilo! … tai jos te itse olette pettänyt minut!"
"Minä pettänyt teidät … nyt te olette taas saanut nuo houreet päähänne!"
"Siitä saatte arvella, mitä tahdotte, mutta minä tahdon tietää totuuden, ja nyt teidän pitää sanoa minulle se, herra Niilo, vähemmällä ette pääse. Te tiedätte itse kuinka vaikea minun on ollut päästä teidän puheillenne koko tämän ajan, on näyttänyt, kuin te haluaisitte karttaa minua siitä päivästä asti, jolloin ammuin koelaukauksen teitä varten, ja jolloin fööglaristani lentävä kivi murensi mujuksi kotkan, joka istui tämän lahden toisella puolen… Nyt teidän pitää vastata minulle elävän Jumalan nimessä, tekö olitte henkeni pelastaja vai oliko se joku muu…?"
"Rakas ystävä, eikö teistä ole yhdentekevää, kuka henkenne pelasti, kunhan se vaan pelastettiin!"
"Ei, herra Niilo, te tiedätte mikä siinä asiassa mieltäni painaa… Tullessani teidän palvelukseenne tunnustin ritarisanaanne luottaen, miten kerran sokeassa raivossani murhasin henkeni pelastajan, ja miten kuoleva ystäväni, maaten leppeänä kuin taivaan enkeli — kyyneleet puhkesivat miehen silmiin ja hän painoi tuskallisesti käsiään rintaansa vasten — kuinka hän sanoi antavansa anteeksi minulle ja pyysi minua varomaan, etten siitä rangaistukseksi joutuisi vielä kerran tekemään samaa rikosta… Sentähden vannotan teitä, ankara ritari, kaiken nimessä, joka on teille pyhää ja kallista maan päällä, sanokaa minulle, tekö minut kannoitte pyövelijoukon keskeltä pois sinä iltana Tukholmassa…? Kuollut ei anna minulle rauhaa … joka yö on hän luonani rauhallisine, kalpeine kasvoineen osoittaen haavaansa ja toistaen varoituksensa."
Rodenbergin sanat koskivat nähtävästi Niilo-ritariin. Hän vetäisi leveätä nahkavyötään, jolle Natt och Dagien vaakuna oli kirjaeltu hopealla mustalle sametille pitkin sen pituutta tyhjillä välipaikoilla, ja hänen poskensa kävivät hehkuvan punaisiksi tiukasti kasvojen ympäri vedetyn pääverhon sisässä, joka päättyi leuvan alla rautarenkaiseen kauluriin, joka kuului rautapaitaan. Sen alapää riippui taasen lanteille viheriän ihokkaan alta. Heleänsininen levätti oli valahtanut olkapäiden yli hartioille, joten ritarin leveä rinta näkyi koko sotaisessa uhkeudessaan. Hän seisoi niin kotvasen ja hänen silmänsä paloivat hurjasti tumman soihdun valossa loistavan teräksisen pääverhon alta. Mutta yht'äkkiä hän vetäisi levätin ympärilleen ja aikoi rientää ulos.
Silloin juoksi Rodenberg hänen eteensä. Hän oli kalmankalpea, ja koko hänen ruumiinsa vapisi mielen kiihkeän jännityksen vuoksi.
"Jumalan kalliin veren nimessä, ritari!" huusi hän, "te ette pääse ulos muuten kuin ruumiini yli, ellette sano suoraan, tekö se olitte vai ette?"
"Niin!" ärjäisi ritari, että sali ja holvikäytävä kajahti, ja viskasi voimakkaalla sysäyksellä tykkimestarin syrjään sekä riensi linnanpihalle.
Rodenberg vierähti kiivaasta sysäyksestä kivilattialle, ja toinnuttuaan ja noustuaan taas pystyyn hän kuuli hevoskavioiden kumean kapseen kun linnanherra miehineen ratsasti pitkän sillan yli etelään päin. Hän meni hitain askelin rappuja alas sille vallille, jossa fööglarit olivat. Uloinna idässä huomasi hän valkean viirun kuin vaahtoisen laineen, joka liikkuu pitkin merenselkää, mutta yö oli niin pimeä, ettei hän voinut tarkemmin eroittaa, mitä se oli. Hän arvasi sen kuitenkin olevan marskin laivaston, joka ehkä itätuulta käyttäen oli purjehtinut lahteen ja laskenut siellä ankkurin ja vetänyt purjeet kokoon. Hän seisoi kauan suurimpaan fööglariin nojaten vallilla, ja hänen päänsä vaipui vähitellen rintaa vasten raskaiden huokausten tunkiessa hänen rinnastaan.
Vihdoin hän lankesi polvilleen ja rukoili Herraa, joka katsoo läpi pimeyden ja ihmisten sydänten, lähettämään enkelinsä ottamaan hänen henkensä, jos niin kävisi nyt, että hän joutuisi uudistamaan vanhat tuskansa ja sinkahuttaisi kuolettavan kiven pelastajaansa kohden.
Yön hetket kuluivat, ja aamulla kun vartija puhalsi torveensa ja linnan miehet kiiruhtivat tehtäviinsä, niin he näkivät synkän tykkimestarin polvillaan erään fööglarin vieressä painaen päätään kylmää metallia vasten. Se herätti kummastusta, mutta sama näky uudistui useina seuraavina öinä, ja kun mies oli muutenkin hiljainen ja umpinainen, niin se synnytti mitä merkillisimpiä tarinoita hänestä linnassa. Olihan selvää, että hän oli taikuri, muuten ei voitu selittää hänen uskomatonta taitavuuttaan ja varmuuttaan ampumisessa. Kaikki väistyivät arasti syrjään, kun hän tuli näkyviin. Hän liikkui linnassa kuin kuollut eläväin joukossa.
Linnan ympärillä kävi elämä vilkkaammaksi. Marskin laivasto oli tullut samana yönä, jona Niilo-herra lähti linnasta. Hän asetti pääleirinsä eräälle saarelle, jota kutsuttiin Laivasaareksi, mutta joka siitä alkain sai nimen Kaarlonsaari, ja selvästi voi nähdä linnasta, miten isompia ja pienempiä sotilasryhmiä sekä hevos- että jalkaväkeä lähti rantaan ja miten vartioita asetettiin toinen toisensa perään. Tapahtui otteluita, linnan urhea miehistö hyökkäili rivakan päällysmiehensä johdolla tiheään piirittäjäin kimppuun, ja onnistuikin väliin, kuten eräänäkin yönä, jolloin he auttoivat muuatta joukkoa tunkeumaan piirittäjäin lävitse linnaan tuoden Dannebrogin mukanaan. Fööglarit olivat silloin suureksi hyödyksi, ja mihin kuula vaan sattui, siellä makasi aina yksi tai useampia vihollisia kuolleena vuoren pohjoisrinteellä, johon ne olivat suunnatut.
Mutta Rodenberg, tuo kummallinen mies, ei suostunut laukaisemaan ainoatakaan laukausta öiseen aikaan. Päällysmies oli monta kertaa vakavasti keskustellut hänen kanssaan siitä asiasta, mutta siitä ei ollut apua, ja ettei linna kokonaan menettäisi tykkimestarin verratonta apua, täytyi hänen lopulta antaa asian olla sillään. Huomattiinpa vielä, ettei Rodenberg ampunut päivilläkään, ellei ilma ollut oikein kirkas, että selvästi voi erottaa rannalla olevat ihmiset, ja aamu aamun perästä nähtiin hänet polvillaan jonkun fööglarin vieressä, ikäänkuin hän yöllä olisi tehnyt joitakin taikoja. Hänen sisäinen jännitystilansa ja ankarat parannustyöt, joita hän aika-ajoin teki, riuduttivat hänet lopulta niin, että häntä olisi luullut varjoksi. Hän näytti melkein läpikuultavalta, verta ei hänessä olisi uskonut löytyvän, silmät yksin paloivat, ikäänkuin kaikki elinvoima olisi kokoontunut sinne.
Saarelta, jossa oli marskin pääkortteeri, kuului illoin tai muutenkin itätuulella vilkasta tanssimusiikkia. Siellä kisailtiin ja leikittiin eikä muistettu ympäristön surmalauluja eikä ajateltu sitäkään, että fööglari, jonka vieressä onneton tykkimestari seisoi, voi minä hetkenä hyvänsä heittää kuolemaa ja tuhoa heidän keskelleen ja muuttaa heidän ilonsa suruksi ja riemunsa epätoivoksi. Marskin mukana oli leirissä hänen nuori, kaunis vaimonsa, sanottiin, ja hänen mukanaan useita ylhäisiä rouvia ja neitoja, ja kaikkein heidän kohtaloita tiesi Rodenberg pitävänsä käsissään eikä hän koskaan päässyt selville, kumman edestä hänen tuli uhrata oma henkensä, marskin vai hänen sukulaisensa edestä.
Marski ratsasti tavallisesti aamuisin pohjoista rantaa pitkin katselemaan piiritystöitä ja väkeään. Rodenberg oli monta kertaa nähnyt hänen siten ratsastelevan, usein aivan yksinäänkin, ja aina oli hän silloin kohottanut silmänsä taivaaseen päin ikäänkuin valonsädettä kerjäten. Hän karttoi ampumista niin kauvan kuin voi, mutta hän tiesi liiankin hyvin, että sekin hetki tulisi, jolloin hänen täytyisi ampua, jos tahtoi välttää sitä, että häntä pidettiin kavaltajana, ja se hetki tulikin varsin pian.
Oli ani varhainen aamu. Rodenberg seisoi tapansa mukaan fööglarinsa vieressä, jossa hän muuten oli istunut koko yön, kuunnellen iltatuulta, joka toi hänen korviinsa riehakkaan ilon ja riemun ääniä marskin leiristä. Varmaankin oli siellä tapahtunut jotakin erinomaista, sillä tanssi ja leikit kestivät tavallista myöhempään. Mutta kun tähdet rupesivat hälvenemään ja aamu koittamaan, niin seisoi linnanpäällysmies tykkimestarin vieressä ja laski raskaasti ja päättäväisesti rautapukuisen kätensä tykkimestarin olalle.
"Tänä päivänä, Rodenberg, pitää marskin tehdä viimeinen matkansa vartiopaikoilleen rantaa pitkin! Eräs mies on päässyt hiipimään linnaan viime yönä ja tuonut herra Niilolta sen sanoman, että kuningas saapuu ennen pitkää tänne, ja marskin hengestä riippuu kuningas Eerikin valtakunta, senvuoksi pitää teidän nyt ampua laukaus, jota muistetaan niinkauan kuin miehiä on maailmassa."
Rodenberg ei vastannut mitään, mutta päällysmies näki hänen kalpenevan ja vavahtelevan.
"Oletteko kuullut sanani, Rodenberg?" kysyi hän lujemmalla äänellä.
"Olen!" nyökkäsi tykkimestari.
"Hyvä! Minä en lähde tästä ennenkuin se laukaus on ammuttu!"
Rodenberg lankesi polvilleen ja ojensi käsiään taivasta kohden ja rukoili. Päällysmies katseli kummastellen häntä, ja kun tykkimestari nousi ylös, kysyi hän, mitä hän ajatteli, kun niin juhlallisesti alkoi.
"Minä ammun!" vastasi Rodenberg kumealla, vapisevalla äänellä, "minä ammun, taivaan Herra antaa minun fööglarini langettaa tuomion marskin ja herra Niilon välillä…!"
"Hyvä on!" nauroi päällysmies, "hyvä on Rodenberg, mutta muistakaa, että hyvä miekkani löytää tiensä teidän niskasuoniinne, jos huomaan, ettette tee parastanne, paljoa ennen kuin viimeinen fööglari on ehtinyt lausua Jumalantuomionsa."
Ja aurinko nousi, ja aamutuulahdus pyyhki sumut maallepäin, ja fööglarien kiiltävät suut heijastivat alkavan päivän valoa. Rodenberg istui sen fööglarin viereen, joka oli uloinna oikealla ja jonka ohi marski tulisi ensiksi kulkemaan. Hän seisoi rauhallisena käsi tykin sankilla, ikäänkuin ei olisi kuullut päällysmiehen uhkausta, tai kuin olisi todella pitänyt itseään Jumalan välikappaleena.
"Tuolla tulee marski ratsastain!" sanoi eräs päällysmiehen lähellä seisova vanha mies osoittaen vuonolle, johon oli tehty pohjoisrannalta saareen lauttasilta.
Päällysmies ja Rodenberg katsoivat sinnepäin. Se oli selvästi marski. Hänet saattoi helposti tuntea korkeasta vartalostaan ja kalliissa kypärässä heiluvasta sulkatöyhdöstä. Hän ratsasti valkealla hevosella, joka näytti tanssivan aamuauringon säteissä. Hänen vieressään ratsasti nuori ritari, joka osoitti linnanmuureille päin, missä nuo kolme miestä seisoivat.
"Se on marskin velipuoli, nuori herra Tuure Steeninpoika", sanoi päällysmies, "miten se on selitettävä … joko norjalaiset ovat vallanneet Elfsborgin, koska tuo rantahauki uskaltaa niin kauas pesästään uida?"
"Tai päinvastoin", sanoi asemies, "tänä yönä on marskin leirissä iloittu ja kisailtu tavallista enemmän, ja se osoittaa pikemmin voittoa kuin tappiota!"
"Olkoonpa miten tahansa", vastasi päällysmies vetäen miekkansa, joka välkähteli auringonpaisteessa. "Pitäkää varanne, Rodenberg, nyt se on tehtävä…! Sinun tai marskin henki menee tänäpäivänä!"
Rodenberg hymyili aaveenomaisesti, otti kätensä sankilta ja tähtäsi fööglarin. Samassa astui marski ratsultaan heittäen ohjakset aseenkantajalleen ja astui jalan jonkun matkaa.
"Nyt, Rodenberg, nyt!" huusi päällysmies.
Ja tykki laukesi ja sen luona olevat miehet peittyivät savupilveen. Sen hälvettyä katsoivat he kaikki rannalle päin. Mutta siellä seisoi marski, ja hänen korkea sulkatöyhtönsä liehui yhä komeasti tuulessa. Aivan hänen päänsä yläpuolella oli maassa kumollaan suuri honka. Rodenberg seisoi kädet ristissä, ja hänen suunsa mutisivat kuulumattomia sanoja. Päällysmies kääntyi kiukusta kalpeana hänen puoleensa, mutta silloin hän jo oli polvillaan toista fööglaria tähtäämässä.
"Niin totta kuin elän", sanoi hän äkkiä tarttuen sytyttimeen, "tämä laukaus sattuu marskin sydämeen, jos Jumalan tuomio on niin langennut!"
Tuli välähti ja kuului kauhea pamaus, mutta savun hälvettyä huomattiin kruutisäiliön räjähtäneen, ja asemies, joka seisoi uloinna oikealla, ja jota ei toisaalle kulkeva savu sen vuoksi estänyt näkemästä, sanoi, ettei kivi ollut mennyt kahtakaankymmentä askelta fööglarin suusta.
Oli kuin ilonväre olisi ilmestynyt Rodenbergin kalpeille kasvoille, ja hän siirtyi oitis toisen fööglarin ääreen. Päällysmies kähisi kiukusta, mutta hän ei voinut mistään syyttää tykkimestaria, sillä tämä teki moitteettomasti velvollisuutensa.
Kolmas fööglari laukesi, mutta se hyppäsi sijoiltaan, että kivi singahti korkealta marskin pään yli. Ruudinsavun läpi näkivät he marskin seisovan aivan vahingoittumatonna rannalla ja viittaavan seuruettaan pysymään jälempänä, koska laukaukset nähtävästi tarkoittivat häntä, joten hänen ympäristössään oli vaarallinen olla.
"Ammu, ammu!" huusi päällysmies. "Jumalan kalliin veren nimessä, Rodenberg, ellei neljäs tee tehtäväänsä niin olet sinä noita, kuten sinusta puhutaan, joka olet noitunut tämän kaiken, ja sinä saat siitä kovimman kuoleman!"
"Se on Jumalan tuomio!" lausui Rodenberg juhlallisesti katsellen kädet ristissä ja pää kumarassa lahden yli rannalle, jossa marski näytti seisovan kuin odotellen vielä yhtä laukausta linnasta.
"Jumalan tuomio tai mikä tahansa", ärjyi päällysmies, "niin on sinun tuomiosi valmis, ellei tämä viimeinen laukaus kaada marskia!"
Marski oli yhä paikallaan ja auringonsäteet kutoivat kultaisen harson hänen kiiltävän haarniskansa ympärille, ja sulkatöyhdön juurelle leimusivat ne niin, kuin olisivat tahtoneet luoda kruunun hänen kypärinsä ympäri. Rodenbergin kasvot loistivat ikäänkuin heijastaen ympäröivää voiton sädekehää. Hän lähestyi varmoin askelin neljättä fööglaria, laskeusi polvilleen, tähtäsi ja tarttui sytyttimeen.
Päällysmiehen silmissä paloi tuli, joka osoitti kuinka ankaran liikutuksen vallassa hän oli. Mitä kiihkein jännitys, tuska, joka melkein oli hänen rintansa halkaista, näkyi hänen otsaltaan ja vapisevilta huuliltaan. Hänen vieressään seisova harmaapäinen asemies oli ottanut kiven käteensä, ja hän katseli järkähtämättä tykkimestaria. Hänessä kiehuivat nähtävästi samat tunteet kuin hänen herrassaankin: ihanin voitto oli tämän laukauksen varassa, mutta myöskin tappio ja häpeä. Voiton ja tappion odotus poltti heidän kumpaisenkin mieltä, vaikka tässä pelattiin ihmishengestä kultakolikon asemesta ja pelinoppina oli tykkimestari fööglareineen.
* * * * *
Tanssi riehui hurjissa pyörteissä siinä avoimessa mutta kalliilla seinäverhoilla puetussa huoneessa, jonka marski oli rakennuttanut kauniille ja iloiselle Kaarinalleen. Herra Tuure Steeninpoika oli tullut leiriin illalla. Päätettyään neuvottelunsa rupesivat he mitä parhaimmalla tuulellaan johtamaan tanssia. Kaarina-rouva loisti nuoruutta ja kauneutta, ja hänen suurissa, sydämellisissä silmissään oli niin paljon viehätystä, kun hän katseli ympärillään riehuvaa iloa, että hän kuin loihti iloa ja riemua näkyviin kaikkialta, mihin vaan silmänsä loi.
Marskin leirissä vierailevien nuorten neitosten joukossa veti varsinkin eräs Kaarina-rouvan huomion puoleensa. Tämä oli nuori Iliana Äkentytär (Tott). Hän oli seurannut serkkuaan, rouva Briita Olavintytärtä (Tottia), joka oli naimisissa herra Erengisle Niilonpojan kanssa. Tämä oli marskin huomattavimpia miehiä ja hänellä oli nytkin korkea päälliköntoimi piiritysarmeijassa. Kaarina-rouva keskusteli kauan ja mielellään vieraan neidon kanssa, ja he näkyivät ymmärtävän toisiansa erinomaisen hyvin. Mutta eräs toinenkin silmäpari näytti seuraavan neitoa hellemmin silmäyksin kuin tavallista tuttavaa, ja Kaarina-rouva näkyi huomanneen sen, sillä hän osasi kerta toisensa perään saattaa neidon noiden silmien eteen niiden omistajan puheille, kummankaan näistä huomaamatta sitä muuksi kuin sattumaksi. Ja aina punastui nuorukainen silloin, ja neito näytti aina niin välinpitämättömältä, ikäänkuin ei olisi vähääkään huomannut näitä odottamattomia kohtauksia, ja Kaarina-rouva hymyili niin sydämellisesti ja taputti Ilianaa rusoposkelle.
Nuorukainen oli marskin serkku Tord Kaarlonpoika (Bonde), ja hänen katseensa oli niin kiitollisuutta täynnä sukulaisensa hyväntahtoisuuden vuoksi, että tämä tunsi työnsä jo sillä hyvin palkituksi. Ja näiden nuorten heiluessa tanssissa kääntyi hän silloin tällöin marskiin päin osoittaen hänelle niitä hurmaavasti hymyillen.
Mutta erästä kattoa kannattavaa pylvästä vasten nojasi ylimmällä rappusella seisova korkea haamu, yllään pitkä valkea mantteli, niin että etäältä katsoen olisi luullut häntä jonkin ritarikunnan jäseneksi, mutta lähempää katsoen voi huomata, että merkki, punainen risti puuttui. Hän seisoi kuin uneksien tai kuin ei olisi ensinkään nähnyt tanssia ja iloa, vaan aivan muita asioita, ja moni nuorimies veti hänet nähdessään suunsa nauruun, pistipä tilaisuuden sattuessa hänestä kompasanankin, joka nauratti muita. Mutta se ei näyttänyt vaikuttavan seisojaan mitään. Hän hymyili melkein yhtä leveästi kuin hekin, ja se lisäsi heidän nauruhaluaan. Erittäin kekseliäs hänestä sukkeluuksia sepittämään oli eräs nuori tanskalainen, herra Ove Laurinpoika, jonka kommat kuitenkin usein lähenivät hävyttömyyttä, mutta herättivät sittenkin kaikkein kuuntelijain hyväksymisnaurun.
Yleisen ilon vuoksi ei tätä vähemmän ritarillista pilaa huomattu salissa, joten nuorukainen sai rankaisematta pitää peliään. Mutta juuri kuin Ove-herra oli taas saanut muut jollakin sanallaan nauramaan, seisoi heidän keskellään muuan vasta tullut nuori mies, joka katseli hehkuvin totisin silmin pilantekijöitä ja silmäsi varsinkin Ovea tuimasti.
"Miksi te niin ankarasti katselette, Niilo Bonpoika?" sanoi Ove-herra, "te ilmestytte keskeemme kuin suoraa päätä haudasta tullut!" Sitten hän taas nauroi lisäten, "tiedättehän kuitenkin hyvin, että viheriä ritari on luotu leikintekoa varten, ja että hän on itse ruvennut marskin narriksi!"
"Mutta on pieni ero marskin ja teidän välillänne, Ove Laurinpoika."
Musiikki soi samassa ja kaikki riensivät tanssimaan. Niilo Bonpoika tunkihe salin toisen seinän vieritse marskia kohden, joka oli juuri alottamaisillaan tanssin Kaarina-rouvan kanssa. Nähdessään Niilon kävi hän vähän syrjään kohdatakseen häntä. Tämä toi sanaa lahden toiselta puolen Herman Bermanilta, joka oli torjunut erään linnasta tehdyn hyökkäyksen ja ottanut muutamia vankeja. Marski nyökkäsi tyytyväisenä Niilolle ja riensi tanssimaan annettuaan hänelle muutamia käskyjä.
Samaan aikaan kuin marski ja Niilo keskustelivat tyrkkäsi viheriätä ritaria joku selkään hänen juuri katsellessa Kaarinaa-rouvaa uneksivin silmin. Hän kääntyi hitaasti ja huomasi haarniskaan puetun asemiehen, joka oli yhtä pitkä kuin hän itsekin. Mies teki pienen liikkeen päällään ja meni hitaasti pois tanssisalista saaren vastaiselle sivulle päin. Viheriä ritari nosti pian senjälkeen hartiansa pylväästä, seisoi hetkisen, kasvoillaan tuo leveä, tylsä hymy, sitten hän astui tanssisaliin, ja jos joku olisi huolinut hänen liikkeitään seurata olisi huomannut hänen salavihkaa menevän samaa tietä kuin haarniskaan puettu mieskin. Kun äskeiset vallattomat nuorukaiset siten tanssin loputtua tulivat takaisin alkaakseen taas leikitellä marskin hovinarrin kanssa, eivät he löytäneetkään häntä. Ove-herra vilkuili silloin Niilo Bonpoikaa etsien sekä lausui muille, että häntä olisi setämäisestä käytöksestään vähän rangaistava, mutta hänkin oli lähtenyt salista.