Aivan veden rajassa saaren rannalla seisoi parin pajupensaan varjossa viheriä ritari ja haarniskaan puettu asemies.

"Rodenberg en linnassa!" sanoi viimeksi mainittu.

"Rodenberg?" kysyi ritari katsoen terävästi miestä.

"Niin", lisäsi tämä, "hän on tykkimestarina ja huomenna on marskin henki kysymyksessä!"

"Marskin henki?… Mistä sen tiedät?"

"Eräs linnalaisista jonka saimme eilen kiinni on kertonut. Minä olen vanhastaan tuttu hänen kanssaan, eivätkä salaisuudet juuri pysy hänen hammastensa takana. Rodenbergiä pidetään linnassa aika noitana. Hän ei ole tahtonut ampua häneltä vaadittua laukausta — mistä syystä, ei tiedetä — mutta nyt on päällysmies vannonut kalliin valan, että huomenna, kun marski tapansa mukaan ratsastaa väkeään katsastamassa, on surmakivi hänet musertava."

Ritari mietti. Sitten hän katsoi tähtiä kohden lausuen:

"Jumalan ja pyhimysten käsissä on ihmisten kohtalo!"

Sitten hän nousi rantaa ylöspäin ja lähestyi tanssisalia.

Ja ikäänkuin ritari ei olisi halunnut muuta nähdäkään, lähti hän taas väkijoukkoon, eikä kukaan nähnyt häntä enää sinä iltana. Seuraavana aamuna näkyi marski tavallista aikaisemmin lähtevän teltastaan ja kaikkein kummastukseksi oli hänen kypärinsä silmikko alas laskettuna. Hän meni itse sille paikalle, missä hevoset olivat, ja antoi kiireesti satuloida valkean oriinsa, hyppäsi sen selkään ja ajoi täyttä laukkaa lauttasillan yli pohjoisrannalle. Herra Tuure Steeninpoika, joka oli vasta eilen saapunut leiriin, halusi innokkaasti päästä kaikesta selville, jonka vuoksi hän oli jo ulkona muutamien huovien kanssa. Nähtyään marskin riensi hän hänen luokseen ja ratsasti kappaleen matkaa hänen rinnallaan, mutta ei voinut saada keskustelua aikaan. Hänen sukulaisensa oli tänä aamuna hyvin vaitelias kypäräsilmikkonsa takana.

"Kas tuolla ne ovat jo ampumista varten!" sanoi Tuure-herra osoittaen linnanmuurille, jossa kanuunain kirkkaat suut kiiltelivät auringonpaisteessa.

Marski ei vastannut mitään, vaan painoi kannuksensa kovasti oriin kupeisiin, rientäen kiireesti eteenpäin ja viitaten velipuolelleen ettei seuraisi häntä. Tämä seurasi kuitenkin, mutta pysähtyi äkkiä huomatessaan marskin astuvan hevosensa selästä. Eräs Tuurea seuraavista herroista riensi ottamaan huostaansa marskin hevosen, marskin jatkaessa jalan matkaansa rantaa pitkin.

Nyt aljettiin linnasta ampua, ja uljaan Tuure-herran sydän paisui ilosta ja ylpeydestä nähdessään, kuinka pelottomasti ja kuolemaa halveksivasti hänen velipuolensa kääntyi linnaan päin ikäänkuin tarkastaakseen kuulakivien ratoja. Kolme laukausta ammuttiin hiuskarvankaan taittumatta rohkean ritarin päässä. Silloin tuli lyhyt välihetki, jolloin tykkimestari näkyi valmistauvan neljättä laukasemaan.

"Heretkää, veli Kaarlo!" huusi Tuure-herra, "miksi panette suotta henkenne alttiiksi!"

Mutta marski viittasi vaan kädellään, tykki laukesi ja hän seisoi yhtä rauhallisena ja vahingoittumatonna kuin ennenkin. Hän katsoi hetkisen muurille, ikäänkuin odottaen vieläkin yhtä laukausta, mutta miehet poistuivat kanuunain luota, joten näytti ainakin siltä, kuin olisi ampumisen uudestaan alkamista saatu odottaa. Silloin astui marski rantatörmän päälle taas, kypäräsilmikko kuitenkin yhä laskettuna.

"Tahdotteko veljeni", sanoi hän Tuure-herralle, "tahdotteko, jos aiotte vartioiden kanssa ratsastaa, sanoa päällysmiehilleni, että saapuvat luokseni aamupäivällä, niin olen teille kiitollinen."

Tuure-herra otti tietysti mielellään tämän tehdäkseen. Tosin tuntui marskin ääni sekä hänestä että huoveista hiukan omituiselta, mutta he eivät panneet siihen erityistä huomiota, sillä tämä omituisuus voi johtua sekä äskeistä vaaraa seuranneesta mielenliikutuksesta että vaan yksinkertaisesti siitä, että silmikko oli laskettuna. Mutta hän astui itse ratsulleen ja ajoi laukaten rantaa pitkin pääkortteeriin takaisin, missä hän näkyi astuvan telttiinsä.

Kesti kauan ennenkuin marski taas tuli näkyviin, ja teltan ovella seisovat vartiomiehet kuulivat hänen vilkkaasti haastelevan jonkun kanssa, jonka ääntä he eivät tunteneet. Vasta kun eri miesosastojen päälliköt rupesivat kokoontumaan, tuli marski näkyviin. Hänet kauniit piirteensä olivat rauhalliset, melkeinpä juhlalliset, ja hänen silmissään oli kostea loiste.

Mutta hänen selkänsä takaa näkyivät viheriän ritarin hymyilevät kasvot, ja tämä hymisi:

    "Ja lehmukset lehtii ja lehdet varisee,
    Vaan maan päällä vihertävät metsät!"

Päivä kului ilman merkillisempiä tapahtumia. Marski neuvotteli miehineen, miten linna saataisiin parhaiten valloitetuksi, ja sitä varten tahtoi marski käyttää hyväkseen itätuulta, joka paraikaa puhalsi, antamalla sen viedä suuren puista kyhätyn palavan lautan linnaa vasten. Näin päätettiinkin ja päällysmiehet läksivät taas osastojensa luo.

Herman Berman, joka oli päällikkönä linnan oikealla puolella, pani kohta osan väkeään työhön, ja niin kului päivä. Niilo Bonpoika tuli Hermanin luo tämän telttiin illalla. Heidän haastellessa Engelbrektistä ja hänen ajoistaan kuului äkkiä vankkoja askeleita, jotka lähestyivät teltin ovea. Tuntui kuin joku olisi kantanut raskasta taakkaa ja pysähtynyt ihan oven eteen. Samassa astui Erkki sisään asettaen varovasti teltin toisella sivulla olevalle vuoteelle haavoitetun miehen, jolla ei näyttänyt enää olevan monta hetkeä elettävänä, ellei hän jo ollutkin kuollut.

"Minä kävelin rannalla", kertoi Erkki, "ja silloin näin erään miehen liukuvan köyttä myöten linnanmuureja alas. Linnalaiset huomasivat hänet ennen kuin hän oli päässyt maahan asti, ja silloin he alkoivat hinata häntä ylös, mutta mies päästi silloin itsensä köydestä irti ja tuli vahingoittumatonna maahan, sitten hän syöksyi järveen ja rupesi uimaan tälle puolelle. Hänen peräänsä ponnahti muurilta kokonainen nuolisade, muutamat niistä sattuivatkin häneen, sillä huomasin hänen vajoovan. 'Marski!' huusi hän kerran toisensa perästä luihin ja ytimiin tunkevalla äänellä, niin etten voinut mitenkään vastustaa haluani kokea pelastaa hänet. Se onnistuikin, mutta vaarallisemmassa leikissä olen tuskin ollut, sillä nuolia sinkoili kuin rakeita … maihin pääsimme sentään ja nyt olen täällä. Miesparka ei ole lausunut sanaakaan, minä olen kantanut hänet rannalta tänne."

Herman ja Niilo asettuivat kuolonkalpean pakolaisen viereen. Tämä näytti enemmän luurangolta kuin ihmiseltä. Hän eli vielä, vaikka hän hengitti raskaasti ja kurkku korisi kuin loppua tehdessä. Herman, joka oli tavattomasti harjaantunut lääketaitoon, tutki tarkasti miehen haavoja ja selitti, etteivät ne olleet itsessään kuolettavia, mutta että miehen ruumiinvoimat olivat niin lopussa, että kuolema kuitenkin olisi tuleva.

Hetkisen perästä avasi mies silmänsä ja mutisi muutamia sanoja, joita ei kuitenkaan voinut kuulla. Sen huomatessaan näytti hän käyvän levottomaksi, ja hänen silmistään näkyi, kuinka hän ponnisteli saadakseen sanotuksi, mitä tahtoi. Vihdoin se onnistui.

"Marski", kuiskasi hän, "marski, antakaa minun puhua marskin kanssa!"

Herman otaksui hänellä olevan jotakin tärkeätä ilmoitettavaa marskille ja sanoi senvuoksi, että hän voi huoletta sanoa läsnäoleville, mikä sydäntään painoi, ja että kuka tahansa heistä veisi sen marskille.

"Marski on pelastanut henkeni!" sanoi kuoleva hetkisen kuluttua, "ja minä olen palkaksi ampunut häntä … minä tahdon kerjätä häneltä sitä anteeksi … sallikaa minun puhua hänen kanssaan!"

"Minä lähden heti marskin luo!" sanoi Niilo Bonpoika lähtien kiireesti teltasta.

Miehen kuihtuneet kasvot kirkastuivat hieman, ja hän sulki silmänsä. Niin kului tunnin verta. Herman ja Erkki läksivät teltasta, etteivät häiritsisi onnettoman unta. Edellinen lähti toimittamaan päällysmiestehtäviään, mutta Erkki sai käskyn vartoa ja pitää pakolaisesta vaaria, kunnes Niilo Bonpoika ja marski ehtivät tulla, jolloin hänenkin tuli lähteä Hermanin mukaan. Mutta Niilo Bonpoikaa saatiinkin odottaa kauvemmin, kuin Erkki ja Herman olivat luulleetkaan.

Erkki kuunteli jännityksellä sitä suuntaa, josta heidän piti tulla, nostaen useita kertoja kätensä silmilleen nähdäkseen tarkemmin. Silloin lähestyi häntä vastaiselta taholta korkea haamu, ja kääntyessään häntä katsomaan tunsi hän sen siksi kummalliseksi mieheksi, jota marskin väki kutsui viheriäksi ritariksi.

"Rodenberg on teltassa?" sanoi ritari, ja kun Erkki myönsi niin olevan, lisäsi hän: "Ja sinä vartioit täällä ulkopuolella, mies… Hyvä, minä menen sisään istumaan miehen ääreen, kunnes marski tulee, ja se kestänee kauankin, sillä hän on tällä hetkellä Söderköpingissä."

Erkiltä vastausta odottamatta astui ritari telttaan. Erkki ei oikein tiennyt mitä tehdä. Aluksi oli hän mielissään päästessään herransa luo lähtemään, mutta tarkemmin ajateltuaan, kuka teltassa istuja oli ja että häntä sanottiin vähäjärkiseksi, päätti hän jäädä paikalleen, koska marski ja Niilo eivät kuitenkaan voisi aivan kauan viipyä. Siinä seistessään kuuli hän sisästä haavoitetun huokaavan. Hän oli rientämäisillään telttaan luullen ritarin tekevän miesparalle pahaa, mutta samassa hän kuuli sieltä niin suurta iloa ilmaisevan huudahduksen, että pysähtyi ja jäi alalleen.

"Te ette ole kuollut, ritari… Jumalan äiti olkoon ijäti ylistetty, joka lähetti teidät tielleni juuri nyt, kun raskaasti suren sitä, että kohtaloni on saattanut minut uudestaan samaan tekoon, jonka tein teitä kohtaan … silloin kuin te pelastitte henkeni pyhällä haudalla… Voi, teidän rinnallanne olen alati nähnyt unissani sen synkän ritarin, joka siellä otteli kanssani taikakorusta… Hän voitti ja vei koristeen, ja kun minä mielettömässä raivossani nousin maasta aikoen takaapäin iskeä voittajaani, niin teidän pelastava kätenne ehkäisi minun kättäni, ja teidän kielenne puhui sovinnon sanoja kiihtyneelle ritarille, jonka kädestä olisin muuten saanut varman surmani… Älkää keskeyttäkö minua, jalo ritari, minun täytyy palauttaa muistooni kaikki nämä entiset tapahtumat, kun nyt olen viimeiselle matkalleni lähtemässä… Minä vainosin sitten kavalasti onnellisen voittajani henkeä, ilma on siellä saastuttavaa, ja minä unhotin nimeni, unhotin arvoni ja kunniani, ja tunsin voivani tehdä mitä tahansa saadakseni tuon perkeleitten takoman kaulaketjun… Suuressa keisarikaupungissa kohtasin ystävänne, ja silmiäni häikäisivät kaulaketjun välkkyvät kivet, ja minä valitsin ajan ja paikan, olin järjestänyt kaiken peräti huolellisesti. Hui, kuinka pimeä oli yö, ja kuinka silmissäni silloin säihkyi ja välkkyi … isku sydämeen, varma, voimakas isku…!"

Niin vilkas oli hänen mielikuvituksensa, ja niin elävänä muistui tämä tapaus hänen mieleensä, että hän vavahteli kuumeisesti sitä kertoissaankin. Erkki ei päästänyt sanaakaan kuulematta. Pitkän äänettömyyden aikana kuului puistatuksen keskeyttämiä nyyhkytyksiä, jolloin ritari tuntui koettavan onnetonta lohduttaa ja rauhoittaa.

"Vapiseva käteni haparoi kaulaketjua, mutta surmatulla ei ollut kaulaketjua", jatkoi Rodenberg, "veri hyytyi suonissani ja kylmä hiki valui otsaltani, ja samassa levisi valoa majatalon edustalle, josta olin koko yön vartonut kaulaketjun omistajaa, ja hän tuli sieltä soihdunkantajan seuraamana… Hän huusi teidän nimeänne ja pari hänen seuralaistaan viittasi sinnepäin, missä minä ja te olimme, ja epätoivo antoi minulle voimia, minä nostin teidät ja kannoin veneeseni, joka oli rannalla… En milloinkaan, en milloinkaan ole unhottanut, mitä sanoitte minulle erotessani teistä ainaiseksi, kuten silloin luulin, ja ainaiseksi sen tapahtuvan sanoi taitava arapialainen lääkärikin, jonka olin kutsunut teitä hoitamaan… Varokaa, ettette saa rangaistukseksi sitä, että vielä kerran surmaatte sen, joka on henkenne pelastanut!… Minä vannoin pyhän valan, että ennen käteni hiiltyköön."

"Mutta teidän antamanne haava ei ollutkaan kuolettava, Rodenberg… Mauri oli taitava ja kätevä, haavani parani, ja minä vaeltelin ympäri maailmaa… Mutta minua ihmetyttää kuitenkin, että voititte sen tenhovoiman, jolla tieto tämän koristeen voimasta vangitsee ihmismielen…"

"Kun siitä puhutte, niin kummastuttaa se minua itseänikin… Mutta joka kerta kuin ajatukseni kääntyivät sinnepäin, kohosi teidän kuolonkalpea kuvanne kultakorun eteen, ja silloin kavahdin sitä kammoten ja ajattelin hyvää ja jaloa ja päätin sen puolesta taistella… Ehkäpä saattoivat ne pitkät vuodet, jotka orjana palvelin turkkilaista herraa Adrianopelissa, minua teitä paremmin muistamaan ja unhottamaan kaulaketjun… Ellei minun olisi täytynyt niin äkkiä lähteä kiinniottamisen pelosta luotanne … minä nimittäin tiesin murhan tulleen ilmi ja murhan tekijää etsittävän … ellei minun olisi täytynyt niin äkkiä paeta, vaan olisin saanut mukaani tiedon teidän pelastuksestanne, niin olisi vanha halu varmaankin yhäti kalvanut minua. Päästyäni karkaamaan orjuudestani ja tultuani takaisin Westfaliin kuulin sukulaisteni paenneen Tukholmaan, ja silloin heräsi minussa ihmeellinen ikävä lähteä teidän kotimaahanne, ja minä tulin…"

"Se taito, jonka opin puolikuun valtakunnassa, tähtäämisen ja tykillä ampumisen taito … se on saattanut minut paareille… Saman minkä te teitte minulle, on marskikin minulle tehnyt, ja koko ajan ovat korvissani soineet sananne: varo, ettes surmaa henkesi pelastajaa… Jumala itse on minua auttanut… Palavasti olen rukoillut ja hän on minua kuullut, ei yksikään ampumistani laukauksista ole sattunut… Mutta linnassa pidettiin minua noitana ja aiottiin polttaa roviolla … minulla oli vaan yksi toivo, päästä marskin puheille ja kerjätä häneltä anteeksi… Hän ei ole tullut, mutta te, ritari, joka olette pelastanut henkeni ja sieluni, te olette tullut!… Oi Jumala, minä kiitän sinua! Nyt lähden kevein mielin sille matkalle, jolta en enää palaa…!"

Ritari teki moniaita kysymyksiä, ja Rodenbergin vastauksista sai Erkki täyden selvän siitä, miten marski oli Tukholmassa pelastanut tämän hengen, ja miten herra Niilo Steeninpoika oli käyttänyt taitavan ampujan kykyä valheen palkintona.

Samassa tuli Niilo Bonpoika. Hän oli tavannut marskin tämän palatessa Söderköpingistä. Marski ei voinut itse tulla kuolevan tykkimestarin luo, mutta hän antoi Niilon tuoda puolestaan kuolevalle tervehdyksensä sekä anteeksiantonsa.

Niilo astui telttaan ja Erkki tuli mukaan. Rodenberg oli tarttunut viheriän ritarin käteen ja painoi sitä silmiään vasten. Ritari, jonka kasvoja ei teltan hämärässä voinut eroittaa, viittasi toisella kädellään tulijoille. Kului pitkä aika kenenkään mitään lausumatta. Haavoitettu nyyhkytti kiihkeästi ja rintansa korisi pahasti. Pitkä keskustelu ritarin kanssa ja mielenliikutus olivat varmaankin uuvuttaneet hänen voimansa. Kun hän oli vähän tyyntynyt, kumartui ritari häneen päin ja lausui hyvin hiljaa:

"Täällä on marskilta sanomia!"

Silloin siirsi kuoleva ritarin käden kasvoiltaan ja katsoi teltassa olijoihin. Niilo Bonpoika toi marskin terveiset.

"Jumala antakoon hänen syntinsä anteeksi", niin kuuluivat marskin sanat, "mutta eläköön hän tai kuolkoon, niin minä annan hänelle mielelläni anteeksi."

"Jumala sen hänelle palkitkoon!" sanoi kuoleva tuskin kuuluvalla äänellä, "nyt loppuvat minun tuskani, antakaa minulle kynttilä!"

Erkki toi nopeasti soihdun ja sytytti sen asettaen sen kuolevan käteen, kuten ajan tapa oli.

Moniaan silmänräpäyksen kuluttua oli henki lähtenyt.

* * * * *

Stegeborgin piirittäminen venyi pitkälle. Vasta parin kuukauden kuluttua sai marski sen puolustajat suostumaan pakkosopimukseen. He lupasivat heittää linnan syyskuussa, ellei Niilo-herra sitä ennen toisi apua. Marski lähti sitten Tukholmaan, jossa neuvostolla oli ollut toukokuussa kokous, missä tehtiin päätöksiä eräästä henkilöstä, joka oli vallan uusi Ruotsissa, nimittäin Kristofer Baijerilaisesta. Hänelle oli jo tarjottu Tanskan kruunu, ja heti oli hän valmis kosimaan Ruotsinkin kruunua.

Kuningas Eerik oli ilmestynyt äkkiä Niilo-herran kanssa Stegeborgin edustalle, mutta oli yhtä äkkiä taas kadonnut. Häneltä oli nyt kaikki jo mennyttä. Teljessäkin oli pidetty suuri neuvostokokous, ja sinne oli Niilo Steeninpoikakin veljineen saapunut, ja he olivat tehneet sovinnon marskin kanssa. Mutta heidän sydäntänsä kirveli siksi pahoin se, että olivat häätyneet myöntymään, ettei ollut toivoa tämän sovinnon kauvan kestävän, ja Maunu Gren oli yhä vielä Borgholmissa marskin äkeänä vihamiehenä.

Pian ruvettiinkin kertomaan, että Niilo Steeninpojan huovit samoilivat Itägöötanmaalla kauheasti hävittäen ja polttaen. Oli jo myöhäinen syksy, marraskuussa. Marskilla oli yllin kyllin tekemistä monien kokousten johdosta, joissa keskusteltiin Kristofer-herttuasta ja hänen ottamisestaan kuninkaaksi; sitä puuhasi varsinkin arkkipiispa Niilo. Hänkin oli kärsinyt suuren vahingon, kun kuolema tempasi nuoren, urhokkaan ja kaikkien rakastaman Tuure Steeninpojan (Bjelken). Tällä aikaa ja niinkauan kuin hänen levottoman lankonsa huovit eivät aivan hurjasti riehuneet, olivat ne saaneet olla rauhassa.

Mutta silloin tuli Herman Berman äkkiä, osasto marskin valioväkeä mukanaan, Kolmordenista Norrköpingiin. Siellä hän sai kuulla Niilo-herran samoihin aikoihin saapuneen Söderköpingiin ja lähteneen ympäristöön, mutta sitä ei tietty, missä hän sillä hetkellä oleksi. Herman saapui muuanna myöhäisenä keskiviikko-iltana Norrköpingiin, ja torstaina matkusti hän Niilo-herraa etsimään. Hänen rinnallaan ratsasti Niilo Bonpoika.

Auringon ollessa korkeimmillaan näkivät he vihollisen, joka oli eräällä niityllä jotenkin Norrköpingin ja Söderköpingin keskivälillä. Herman järjesti heti miehensä ja puhallutti hyökkäykseen, ja silloin sitä mentiin pitkässä rivissä mäenrinnettä myöten alas niitylle. Täällä syntyi ankara tappelu, josta seudun kansa sittemmin kertoi monta tarinaa. Niilo Steeninpojan miehet olivat taisteluun pystyvää väkeä, ja nyt he näyttivät kylläkin voivansa kolmea vastata, kuten he sanoivat, vaikkei se tällä kertaa onnistunut. Niilo-herra itse heilutti kalpaansa jättiläisvoimin, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Herman miehineen oli häntä voimakkaampi. Illan hämärtyessä oli kenttä kaatuneita täynnä; Niilo Steeninpojan ympärillä ei ollut muuta kuin yhdeksän, ja joka suunnalla oli pelkkiä vihamiehiä.

Silloin hän kannusti ratsuaan koettaen pakenemalla pelastua, ja miehensä seurasivat häntä. Niilo-herra itse pääsi lähimpään kylään, mutta siellä ehätettiin hänet kiinni, ja hänen täytyi antautua vangiksi.

Päivä oli ollut kirkas ja päiväpaisteinen. Oli hiukan kylmännyt, ja nyt valoi kuu heleintä valoaan niityn yli, jolla kaatuneet, miehet ja hevoset, ystävät ja viholliset makailivat sikin sokin. Eräs kaatuneista kohosi ylös ja katseli ympärilleen.

Joka taholla oli kuolleita. Siinä missä hän oli, lienee taistelu siis raivonnut tulisimmin. Hänen hartiolevättinsä oli verinen ja revelty, ja hänen ihokkaastaan ammotti kauhean iskun jälki. Miekanterä oli luultavasti sattunut johonkin kovaan, joka oli sen pysähyttänyt ja siten pelastanut nuorukaisen hengen, vaikka hän olikin taintunut ja maannut kuin kuollut kuolleitten joukossa, kunnes yötuuli taasen herätti hänet elämään. Hän koetteli kädellään veristä päätään ja kaulaansa. Käsi pysähtyi äkkiä ja sormet koettelivat erästä nahkanutun sisässä olevaa esinettä, joka tuntui ketjuntapaiselta. Nopeasti riipasi hän nutun yltään, otti lyhyen veitsen ja leikkasi isommaksi vihollisen tekemän reijän.

Kohta kimalsi sieltä hänen silmiinsä kullan ja jalokivien hohdetta. Siellä oli mitä kallisarvoisin kaulaketju, jonka kivet välkkyivät kuunvalossa, kuin olisi taivaalta valahtanut tähtiä ja asettunut siihen kehään.

Vapisevin käsin otti hän ketjun ja piti sitä silmiensä edessä.

"Se on äidinisäni taikaketju!" huudahti hän laskien sitä pitelevän käden vaipumaan alaspäin.

KOLMAS OSA.

Kristofer-kuningas.

I.

Kukkarokivi.

"Tässä on nyt Raision kirkko, mutta ketään ei ole minua varttomassa!" lausui eräs nuori, uljas mies, jonka tummassa samettilakissa heilui valkea sulkatöyhtö, kun hän ratsasti mainitulle kirkolle vievää tietä myöten.

Hänen rinnallaan ratsasti vähäpätöinen mies, jonka kasvoille tuli aivan omituinen ilme kuullessaan kirkkoa mainittavan ja nähdessään sen tornin kohoavan niin miettiväisesti taivaalle lauhkeana kevätiltana. Hän oli pienenläntä mies. Kasvot olivat punakat ja ne olisivat olleet kauniitkin, ellei katse olisi ollut niin harhaileva, ikäänkuin alati turvaa etsivä. Ja pelkoa ei tässä katseessa kuitenkaan ilmennyt. Se oli päinvastoin tyly kiintyessään johonkin, ja tylymmäksi se kävi, kuta leppeämmäksi ja sulavammaksi hymy tuli hänen huulillaan. Miehen yllä oli vaaleanruskea, pehmeästä nahasta tehty ihokas, jota koristi leveät viheriät raidat, ja päässä oli hänellä musta lakki, jonka reunat olivat yrnpärinsä ylöspäin käännetyt. Sen alla oleva pääverho, jota kaikensäätyiset sotilaat käyttivät tähän aikaan, peitti niskan ja leuvan sekä kaulan ja hartiot. Tämä pääverho, joka tavallisesti solmittiin toiselle puolen, oli joko jostakin kalliista kankaasta, tai teräslangasta rautapaidan tavoin tehty, tai, kuten tällä miehellä, paksua ruskeata nahkaa, niin että se hyvinkin varjeli iskun tai pari. Olkapäillä, rinnalla ja selässä päättyi se leveihin, kolmen tai neljän tuuman pituisiin hesuihin.

"Eikös hän tänne halunnut minun tulevan itseään kohtaamaan?" kysyi nuori mies katsoen ystävällisesti hymyillen nahkaröijyyn.

"Kyllä, nuori herra!" vastasi tämä, "tänne juuri; ratsastakaamme vaan vähän lähemmäksi, niin saanemme hänet nähdä…"

Ja he ratsastivat vähän lähemmäksi, tulivatpa kirkkomaan muurille asti, mutta sitä, jota odottivat, eivät he nähneet. Eräs ukko vaan istui kivellä kirkkomaalla katsellen hentoa keväistä ruohonurmea, auringon kullatessa hänen kaunista päätään, jonka valkeat hapset valuivat hartioille. Näky oli kaunis, tyven, ja rauhaisa kirkkomaa kutsui lepoon.

"Tässäpä viivyn hetken", sanoi nuori herrasmies seuralaiselleen, "hän tulee kenties pian, ja minä tahdon häntä ainakin odottaa, koska hän on sitä pyytänyt."

Puhuessaan hyppäsi hän ratsultaan, sitoi sen erääseen puuhun ja meni kirkkomaalle. Nahkaröijy hymyili tyytyväisesti ja kaihti kädellään silmiänsä katsoen eteläänpäin tasangolle ikäänkuin sieltä odottaen tulijaa, vaikka hän oli ilmoittanut sen aivan toisaalta saapuvan. Syvä ryppy silmäin välissä osoitti, ettei hän ollut oikein tyytyväinen, mutta ryppy katosi vähitellen, kun hän katsoi kirkkomaan muurin yli ja huomasi valkean sulkatöyhdön heiluvan siellä puiden välissä.

Tämä nuori mies oli soreavartaloinen, kasvot olivat hyvin muodostuneet, ja niitä valaisi kaksi suurta tummansinistä silmää. Hän lähestyi vanhusta, joka lähempää katsoen näytti papilta ja oli epäilemättä seurakunnan kirkkoherra.

"Terve, arvoisa isä", sanoi ritarillinen nuorukainen tervehtien kunnioittavasti harmaapäätä, "miksi istutte täällä niin suruisena? Ehkä minä voin teitä auttaa, jos jokin mieltänne painaa?"

"Kuka te sitten olette, nuori mies?" kysyi pappi.

"Minä olen Tord Kaarlonpoika ja oleskelen sukulaiseni, marskin luona
Turun linnassa."

Viipyi kotvanen, ennenkuin vanhus vastasi, hänen silmänsä siirtyivät ensiksi tummaan metsään päin, jonka latvat hehkuivat ilta-auringon paisteessa, ja siitä kirkkoon ja tornin kullattuun ristiin.

"Mahtava on marski", sanoi hän sitten, "mutta minusta näyttää siltä, että hänen pitäisi osata laulaa ensiksi sama laulu, jonka entinen edeltäjäni täällä Raisiossa lauloi kirkkoa rakennettaessa: 'Pois, Killi, kirkosta! Pois, Nalli, harjalta!' Ennen ei hän voi sitä hätää parantaa, joka Ruotsissa nyt on… Sisarenpoikani piti lähteä Rostockiin matkustaakseen sieltä Pragin yliopistoon; hänen armonsa, Turun piispa Maunu, kustantaisi hänen kulunsa, mutta hän on joutunut kuningas Eerikin käsiin Visborgiin, ja nyt vaaditaan hänen lunnaikseen enemmän rahaa, kuin minä voin hankkia… Minä aion huomenna lähteä Kuusistoon valittamaan hätääni armolliselle herralleni, piispalle, mutta kuinka voin pyytää häneltä niin suurta rahasummaa… Ja jos hän sen tekee, niin kuka takaa, ettei hän joudu uudestaan rosvojen käsiin… Jumala parantakoon kaiken sen viheliäisyyden, joka meitä nyt painaa!"

"Teidän suruunne, kirkkoherra-isä, voitanee kyllä löytää apu", sanoi Tord asettuen ukon viereen kivelle, "kaikkia Itämerellä kulkevia laivoja eivät Eerikin vaanijat sentään saavuta, ja mitä lunnaisiin tulee, niin siihen aina neuvo keksittänee… Sukulaiseni, Kaarlo-herra, aikoo käydä huomenna hänen armonsa, Maunu-piispan luona Kuusistossa, ja jos te silloin tulette sinne, niin tapaatte ne molemmat, ja minä luulen, että he yhdessä keksivät keinon pulanne auttamiseksi. Maunu-piispa oli tietääkseni yhteen aikaan kuningas Eerikin suuressa suosiossa … ehkä hänen sanansa vieläkin tepsivät jonkunverran ja vaikuttavat saman kuin täysinäinen rahakukkarokin."

"Pois, Killi, kirkosta!" mutisi pappi pudistaen hiljaa päätään, vaikka vieraan sanat olivatkin nähtävästi häntä tyynnyttäneet. "Sanon. mitä olen sanonut. Pois, Nalli, harjalta! Ei se siinä ole, että yksi autetaan, meitä täytyy kaikkia auttaa…"

"Ja nyt se kai onnistunee, kun Kristofer on kuninkaana kaikissa kolmessa valtakunnassa", lausui Tord, äänessään hieman katkeruutta, "oma piispanne on tuskin vähemmän hänen ystävänsä kuin Upsalan arkkipiispa ja muut piispat ja kirkon herrat!"

"Jumalan kädessä, nuori Tord-herra!" vastasi pappi syvällä totisuudella. "Korkeat kirkon miehet ja maalliset herrat mahtavat paremmin osata paikata repeämät valtakunnan verhossa kuin me, jotka olemme täällä alhaalla hämäryydessä… Mutta minusta näyttää asia vallan toiselta, ja varmaa on, ettei jättiläisen taiassa ollut tehoa, kun hän yritti Raision kirkon kumoon syöstä, vaan sitä oli papin sanoissa, joilla hän vapautti Jumalan seurakunnan ja uuden temppelin peikon vallasta."

"Jos oikein teitä ymmärrän, arvoisa isä, niin tahdotte verrata Kristofer-kuningasta jättiläiseen, mutta mitä siinä asiassa on Raision kirkolla tehtävää?"

"Te ette tunne vanhaa tarinaa Raision kirkon rakentamisesta?"

Pappi kertoi jättiläisen rakentaneen kirkon, mutta että Raision pappi oli eräänä yönä, murehtiessaan mistä saisi rahaa hänen palkakseen, nukahtanut kauvas metsään ja silloin kuullut jättiläisnaisen laulavan lapsilleen: "Killi kirkkoja tekee, Nalli nauloja takoo rahaisessa Raisiossa", ja saatuaan siten tietää rakentajain oikeat nimet, sai hän samalla vallan heidän ylitseen. Kun he sitte olivat juuri kiinnittämäisillään ristiä kirkonpäätyihin, huusi hän heille:

    Pois, Killi, kirkosta!
    Pois, Nalli, harjalta! —,

ja siitä muuttuivat jättiläiset kahdeksi ilkeän suureksi korpiksi, jotka lentivät tiehensä. Vähän senjälkeen tuli jättiläinen takaisin kantaen suunnatonta kivilohkaretta suuressa kukkarossa selässään; sillä hän aikoi musertaa kirkon. Mutta hän ei löytänyt mitenkään tietä sinne enää, ja kun hän lopuksi tapasi vaimonsa, jolta pappi oli avun saanut, niin tämä näytti suuren joukon kuluneita kenkärajoja ja murtuneita airoja, joita hän oli käyttänyt Raisioon päästäkseen. Silloin heitti Killikin kaiken toivon ja laski kiven siihen missä oli, ja siinä se on vieläkin Killin kivi eli Kukkarokivi Ruissalon saarella, puolen penikulmaa Turusta, muistona Raision kirkon rakentamisesta ja merkkinä merenkulkijoille.

"Niin olen ajatellut", jatkoi pappi, "katseltuani joka puolelta tätä Margareta-kuningattaren rakentamaa viheliäisyyden laitosta, Jumala hänen sieluaan armahtakoon. Hänessä oli jättiläisvoima, ja hänen seuraajansa kuuluvat samaan jättiläisruumiiseen, mutta he kuvaavat jättiläisiä juuri ristiä pystyttämässä. Jumala paratkoon, jos he saavat ristin sinne, kuten näyttävät saavankin, niin on vapaus ja onni mennyttä maasta ja valtakunnasta. Mutta kuka osaa sen taian, joka ajaa peikon pois…? Kukkarokivi on heidän käsissään … kuka osaa loihtia pahan voiman ja upottaa kiven meren pohjaan?"

"Yksi on ainakin ollut", lausui Tord hetken kuluttua, "yksi on ainakin ollut, joka sen osasi…"

"Te puhutte Engelbrektistä, herra Tord", sanoi pappi vilkkaasti, "niin, niin, minä tunsin hänet hyvin, sen jalon miehen, ja minä näinkin hänet kerran ollessani hänen armonsa, piispan asialla Ruotsissa Strengnäsin piispan, Tuomaan luona seitsemän vuotta sitten … niin, hän osasi sen, hän voi huutaa yli valtakunnan kaikuvalla äänellä: 'Pois, Killi, kirkosta!' — Mutta kuka sitä nyt huutaa, ja hyvän voiman täytyy olla yhtä kärsivällinen kuin pahankin voiman, siitä se riippuu."

"Kukapa tiesi sentään", vastasi Tord, "ehkäpä loihtulaulua vielä kerran lauletaan … ehkä Kukkaro-kivikin heitetään jättiläisiä itsiään vasten… Sukulaisellani, Kaarlo-herralla on myöskin sana sanottavana, kun aika tulee!"

He istuivat keskustellessaan selät porttiin päin viistossa kirkkoon eivätkä huomanneet, että kirkkomaalle hiipi hiljaa joukko aseellisia miehiä astuen suoraan heitä kohden. Muuan korppi, joka lensi vasemmalla puolen, sai Tordin vilkaisemaan sivullepäin, ja silloin vilahti hänen silmiinsä jotakin, mikä sai hänen kavahtamaan pystyyn. Hän huomasi heti, mitä oli tekeillä ja vetäisi miekkansa esiin käyden miehiä kohden, joiden keskellä hän huomasi saattajansa, hymy yhä naamassa. Pappivanhuskin nousi ylös ja kääntyi, mutta pani vapisten kätensä ristiin nähdessään asemiehet ja nuoren ritarin niin rohkeasti syöksyvän heitä vastaan.

"Mitä tahdotte", huusi Tord, "koska paljain miekoin tunkeutte pyhälle kirkkomaalle?"

"Rauhoittukaa, herra Tord!" vastasi hymyilevä mies, joka näytti olevan muiden johtaja; hän ei myöskään ollut paljastanut miekkaansa kuten kaikki muut, "rauhoittukaa, me emme tee teille mitään pahaa, emme mitään pahaa."

Mutta Tord tarttui hänen rinnuksiinsa, ja muut asettuivat sill'aikaa kehään heidän ympärilleen.

"Jos tämä oli se puhumasi kohtaus, niin on viimeinen hetkesi tullut, kirottu punaparta", huusi Tord.

"Antakaa anteeksi, nuori herra", sanoi mies tyyneydellä, joka melkein ällistytti Tordia, "antakaa anteeksi, me olemme Eerik-kuninkaan väkeä, ja meidän täytyy hankkia tulomme mistä saamme, muuten jää Kurki pian ilman miehiä… Nyt ovat höyhenenne kullasta, ja ne voivat pian saada peitteen kalliista kivistä, kun otetaan sukulaisenne huomioon, rikas marski etupäässä… Olkaa siis aivan rauhassa, emme tee teille mitään pahaa… Te saatte vaan nukkua pari yötä Kurjella, kunnes olemme saaneet lunnaat teistä, sitten saatte ilomielin ratsastaa Turun linnaan jälleen… Kas niin, ottakaa nyt vaan järkenne vangiksi ja pistäkää miekka koreasti tuppeen… Näettehän että käytän ritarillista kieltä, ja etten aio väkivaltaa käyttää, kun kerran olen melkein turvatonna tässä…"

Näiden sanain iva ja vielä sitäkin ilkeämpi katseen häijyys — se kun himoitsi tiikerin tavoin lävistää saaliinsa — saivat kuumaverisen Tordin aivan raivoihinsa. Kenenkään arvaamatta, ja nähtävästi aivan vasten punaparran luuloa, välähti hänen miekkansa ja sattui rosvon kaulaan, niin että hän kaatui silmänräpäyksessä maahan.

"Ja nyt te!" huusi hän muille, joita ihan tyrmistytti hänen rohkea tekonsa ja uljuutensa, joka ei vastustajia lukenut.

Tord hyökkäsi mieskehään voimalla, joka tuntui vastustamattomalta, ja jo kaatui eräs miehistä, ja siitä hän koetti tunkea kehän läpi, ennenkuin muut ehtisivät käydä hänen kimppuunsa. Hän puolustautui kauan menestyksellä, ja taito korvasi, mitä voimasta puuttui. Jos selkä olisi ollut turvattuna, niin olisi ollut niin ja näin, kumpi olisi voittajaksi tullut. Mutta nyt oli ylivoima liian suuri. Kehä supistui sikäli kuin hänen käsivartensa uupui.

Samassa kuului kirkkomaan toiselta puolen huuto, joka saattoi rosvot odottamattomaan pulaan. Mutta he olivat jo riistäneet miekan Tordin hervahtuneesta kädestä, ja samassa kuin pappi tuli talonpoikajoukon kanssa avuksi, riensivät he portista ulos vieden kallisarvoisen vankinsa mukanaan. Portille pysähtyi kaksi sissiä ehkäisemään talonpoikia, kunnes muut ehtivät päästä vankeineen hevosten selkään; silloin heittäysivät hekin ihmeteltävällä notkeudella ihan portin vieressä olevain hevostensa selkään ja kiidättivät tiehensä talonpoikain turhaan takaa ajaessa.

He palasivat sitte hiljakseen kirkkomaalle, jossa vanha kirkkoherra hommaili miehen ääressä, jonka Tord Kaarlonpojan miekka oli kaatanut. Tämä näytti saaneen surmaniskunsa, veri virtasi hänen ihokastaan pitkin.

"Mitä teemme?" kysyi kirkkoherra talonpojalta, joka ensiksi saapui.

"Saakoon työnsä mukaan", sanoi talonpoika rauhallisesti kirvestään kohottaen… "Minä lähetän hänet pian sinne, jossa hän ei kaipaa kultaa eikä suolaa."

Talonpoika aikoi tehdä sanansa mukaan, mutta kirkkoherra esti häntä.

"Ei, ei", sanoi hän, "ajattelematon teko tuo katumuksen perässään, ajatelkaamme paremmin. Minun mielestäni tulee tästä miehestä paras lunnasraha reippaan Tord-herran edestä… Viekäämme hänet minun luokseni, minä sidon hänet."

Tällä välin tuli paikalle yhä useampia talonpoikia, ja kun asiata vielä kerran harkittiin, niin voitti kirkkoherran mielipide, ja merirosvo kannettiin kirkkoherran tupaan. Kirkkoherra itse asteli hiljakseen kirkkoportille ikäänkuin silmätäkseen seutua, näkyisikö vielä joitakin jälkiä hurjista vitaliveljeksistä. Tällä välin oli aurinko laskenut ja tullut pimeä, ja idästäpäin alkoi puhaltaa raikas tuuli. Vanhus piti toisella kädellään portin rautaisia puolapuita ja suojusti toisella kädellään korvaansa kuullakseen tarkemmin joka äänen, vaan ei kuullut mitään, josta olisi saanut osviittaa siitä, mihin suuntaan rosvot olivat menneet. Hän otti kätensä vitkaan portista aikoen kääntyä ja lähteä talonpoikain perään kotiinsa, vaan pysähtyikin äkkiä ja katsahti sivullepäin. Hän kuuli laukkaavan hevosen kavioin kopsetta. Hän vei taas kätensä korvan taakse ja kuuli todellakin ratsumiehen lähestyvän pohjoisesta päin. Vähän senjälkeen näki hän taivasta vasten kuvastuvan miehen haamun eräältä kohdalta, missä tie kulki mäen yli, jolta puut olivat hakatut pois. Kirkkoherra oli juuri huutamaisillaan hänelle, peläten hänen ratsastavan Turkuun kulkematta kirkon sivutse, mutta silloin huomasikin hän ratsumiehen hiljentävän vauhtiaan ja lähestyvän kirkon porttia.

"Nuori mies, kuka olette", sanoi vanhus ratsumiehelle, "jos aiotte Turkuun, kuten näyttää, niin voitte viedä sinne erinomaisen tärkeitä uutisia ja tuoda pian tänne apua…"

"Mikä on sitten hätänä?" kysyi nuorekas, sointuva ääni.

"Voi, täällä on huonosti asiat ja voivat tulla vielä huonommiksi, sillä kukaan ei ole enää turvassa, vitaliveljekset ovat tässä edustalla saaristossa, ja ne eivät enää tyydy rannoilta iskemään, vaan sieppailevat miehiä täältä Raision kirkolta asti."

Ja pappi kertoi mitä oli tapahtunut. Ratsumies kuunteli tarkoin joka sanaa, ja kun pappi oli lopettanut, kyseli hän lähemmin kaikkia asianhaaroja, tiedustaen mihin päin rosvot olivat vieneet vankinsa. Samassa tuli Naantalista päin pari nuorta talonpoikaa, jotka lähestyivät kirkkoveräjää kuullessaan kirkkoherran äänen. Tervehdittyään kunnioittavasti kirkkoherraa, olivat he hetken vaiti kuunnellen ritarin kysymyksiä ja papin vastauksia, ja sitten lausui toinen:

"Vitaliveljesten jaala on Kukkarokiven luona … me kuulimme sen Naantalissa, josta olemme tulossa, ja jos on aikomus ajaa niitä takaa, niin olen minä valmis lähtemään mukaan ja varmaan moni muu myös. Mutta onnettomuus tulee harvoin yksinään, sanotaan, ja varmaa on, että tässä on käytettävä enemmän älyä kuin väkivaltaa, sillä, ellen pety, voi vaara tulla muuten kolminkertaiseksi…"

"Kolminkertaiseksi, Pietari-veli … mitä tarkoitat?" kysyi kirkkoherra.

"Niin, mustalla Priitalla on ollut korkeita vieraita tänään!"

Pappi teki ristinmerkin mutisten lyhyen rukouksen, mutta Pietari jatkoi:

"Käydessämme sen mäen ohi, jolla hänen tupansa on, kuulimme hevosten hirnuntaa metsästä, ja mieleemme juolahti kohta, että siellä oli vitaliveljeksiä. Me hiivimme mäenrinnettä ylös pensaiden välitse ja näimme arvelumme todeksi ja sielläpä oli vielä nuori Tord-herra vankina heidän keskellään… Silloin riensimme täältä apua noutamaan…"

"Hyvä, hyvä, poikaseni", vastasi pappi, "rientäkää hakemaan pari rotevaa miestä lisäksi, niin voimme auttaa…"

"Ei, ei", vastasi ratsumies, "aika on kallista, tämä tuuli on vitaliveljesten paras ystävä … hankkikaa itsellenne vaan hevosia ja seuratkaa minua, minä lähden jo edeltä!"

"Odottakaa sentään, saatte kuulla ensiksi vähän lisää", lausui Pietari viitaten toista talonpoikaa noutamaan useampia osanottajia tähän vaaralliseen yritykseen. "Siellä on muitakin kuin Tord-herra… Me tapasimme poikatollon, joka puhui kahdesta neidistä, jotka olivat tulleet tupaan iltapäivällä, ja me näimme heidän hevosensakin, jotka olivat sidottuina erään koivun juurelle mäen alla…"

"Ja nuo neidit, mies?" kysyi ratsumies suurella innolla.

"Ne olivat linnasta, ja minä panen vetoon parhaan hevoseni, että he olivat Briita-neiti ja Iliana-neiti linnasta… Poika ei tosin tiennyt heidän nimiään, mutta hän oli nähnyt heidät monta kertaa marskin rouvan, Kaarinan seurassa ratsastavan Naantaliin tai menevän metsästämään, kertoi poika… Niin, ja sentähden emme me saa mennä sinne pauhulla ja metelillä vaan älyllä…"

"Pyhä Jumalan äiti!" huudahti pappi; mutta ratsumies korskutti hevostaan ja näytti olevan mitä kiihkeimmässä mielenliikutuksessa.

"Sinä olet oikeassa, Pietari", sanoi hän lyhyesti ja varmasti, "äly on tarpeen, mutta välttämätöntä on myöskin, ettei hetkeäkään mene turhaan … tule sinä perästä edellistä tuoden, minä ratsastan nyt kuitenkin kaikitenkin edeltä, kävi miten kävi."

Ja samassa kannusti hän hevostaan poistuen kuin tumma pilvi yöhön.

"Reipas poika tuo!" sanoi kirkkoherra. "Jumala ja kaikki pyhät suosikoot ja suojelkoot häntä!"

"Minä tunsin tuon nuoren herran yhtä hyvin kuin Tord-herrankin", sanoi Pietari, "minä sousin hänet Naantalista, kun hän viimeksi Ruotsiin lähti. Silloin oli jäänlähdön aika ja aallot kävivät niin korkeina kuin Kukkarokiven aukossa konsanaan. Nyt ei hän kiireessään tuntenut minua, mutta minä teen paljon sen miehen edestä."

"Ja mikä hänen nimensä on sitten, Pietari?"

"Hänen nimensä on Niilo Bonpoika, ja mikäli olen marskin miehiltä kuullut, on hän ollut monta vuotta marskin palveluksessa, ja hän kuuluu mahtavaan ruotsalaiseen herrassukuun."

Hänen vielä puhuessa tuli toinen talonpoika takaisin tuoden kolme muuta mukanaan, ja pian ajoivat nämä viisi miestä hyvää laukkaa Naantaliin vievää tietä myöten.

Mutta edeltä lähtenyt yksinäinen ratsumies ajoi hurjinta vauhtia yli kivien ja kantojen yötä myöten. Tuuli, joka kiihtyi, mikäli yö myöheni, reutoi hänen vaatteitaan ja tukkaansa, mutta hän ei huomannut sitä. Hänen sisässään riehui toisenlainen myrsky. Vaaraa, joka uhkasi mustan Priitan tuvassa olijoita, pahensi ja enenti joka kulunut hetki, joka viipynyt askel. On aivan epäilemätöntä, että hän olisi pannut kaikkensa alttiiksi, ken tahansa olisi joutunut tällaiseen vaaraan, mutta yhtä varmaa on kuitenkin, että nykyiset pelastettavat vetivät häntä niin voimakkaasti eteenpäin, että hän oli todella täydellisesti unhottanut itsensä. Nuori, neitsyeellinen olento katseli häntä kirkkailla, ihanilla silmillään ojentaen rukoillen käsiään häntä kohti koettaen paeta raa'an vitaliveljeksen syleilyä — se näky kuvastui elävästi hänen mieleensä ajaen verta hänen suonissaan yhtä hurjasti, kuin hän itsekin kiiti vaahtoisella ratsullaan.

Jos joku olisi tänä hetkenä kysynyt, ketä varten hän niin kiihkeästi kiirehti, niin olisi hänen huuliltaan varmaankin päässyt eräs nimi, jota hän ei ehkä koskaan vielä ollut tuntenut niin kalliiksi. Usein sattuu niin, että esine, jota on kauan kantanut mielessään ja jota on tottunut pitämään jonkinlaisena hyvyyden ankkurina, joka on antanut rauhan levottomille ajatuksille ja on senvuoksi käynyt rakkaaksi huomaamatta miksi ja miten ja huomaamatta sitäkään, että se todella on käynyt rakkaaksi … niin, usein sattuu että kun on kadottamaisillaan sen, niin se syöksähtää sieluun kerrassaan aivan aavistamattomassa valossa ja osoittautuu silloin niin koko olemukseen kiintyneeksi, ettei voi menettää sitä menettämättä samalla itseään. Tämä vaara oli nyt auringon säde, joka tunki sydämen maailmaan valaisten sen komeroita oikealla tavalla. Se oli kuin ukkonen päivänkoittaessa. Nuori ratsumies näki nyt täydessä valossa, mikä oli ennen kuumottanut vaan epäselvänä hämynä.

Keskellä sydämen myrskyjä nousi rakkaus taimelle Niilo Bonpojassa, kuten kevään ensi kukkaset avaavat hennot kupunsa kesken jäiden sulantaa.

Pian saikin hän näkyviinsä mustan Priitan tuvan, jonka hän tunsi hyvin, sillä sen omistaja oli laajalti tunnettu suuruus seudulla. Sen pääty kuvastui yötaivasta vasten mäen rinteellä pienen metsikön reunalla. Mutta siellä ei näkynyt ketään. Hän avasi silmänsä ja kohottausi ylöspäin, mutta tuvassa ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa. Hän pysähtyi tuvan ovelle ja huusi tupaan, ja silloin ilmestyi pitkä tummiin vaatteisiin puettu akka ovelle. Niilo kysyi, oliko hänellä ollut vieraita illalla ja keitä.

"Jumala minua vaivaista armahtakoon", sanoi hän, "täällä on ollut monta vierasta tänään, enemmän kuin kohtuullisesti, ja nyt ne kiitävät merta myöten saaliineen. Ehkä voitte saada heidät kiinni, mutta siitä on hyötyä heille eikä teille, koska te olette yksin ja heitä on ainakin parikymmentä."

"Ja keitä heidän vankinsa ovat, akka?" kysyi Niilo sellaisella äänellä, kuin olisi ollut tukahtumaisillaan.

"Jumala paratkoon, nuori herra, ne olivat ylhäisiä neitiä. Toinen oli marskin veljentytär, Briita-neiti, toinen oli tanskalainen neiti, nimeltä Iliana… Oli Herran onnettomuus, että heidän hevosensa olivat tuolla alangossa, muuten olisin yhtä varmaan pelastanut heidät, kuin he nyt ovat hukassa… Suurin joukko meni heidän kanssaan, sitten lähtivät muut vieden nuorta Tord-herraa…"

"Tiedättekö, mitä tietä ne kulkivat…?"

"Menkää tästä etelään suoraan Perniöön, niin sitä tietä löydätte heidät… Mutta sen sanon teille, että omaan tuhoonne riennätte; yksi mies, vaikkakin noin miehekäs, ei voita niitä kahtakymmentä."

Niilo oli jo matkassaan, ennenkuin akka oli loppuun asti puhunut. Puut vilahtelivat hänen ohitseen sulaen yhdeksi epäselväksi kasaksi, mutta eteenpäin hän meni mäkeä ylös ja mäkeä alas, levähtämättä.

Ratsastettuaan neljännestunnin, näki hän äkkiä muutamain tummain varjojen liikkuvan kentän yli, mutta hitaasti, ikäänkuin tuulen jättämä raskas pilvi, joka riippuu taivaan laella. Silmänräpäyksessä hän oli varjojen rinnalla; miekka välähti hänen kädessään ja ensimmäinen, jota sen terä kohtasi, kaatui hevosen selästä.

Siinä oli vaan kolme miestä, jotka kulettivat Tord Kaarlonpoikaa välissään. He pysähtyivät äkkiä tämän tulisen hyökkäyksen johdosta, ja mies joka ratsasti Tordin toisella puolen, käänsi äkkiä hevosensa ja pani miekan miekkaa, terän terää vasten. Mutta hän veti tällä kertaa miekkansa onnettomana hetkenä. Sen terä katkesi kappaleiksi, ja hän kaatui maahan kuten toverinsakin. Sillä välin tarttui kolmas Tordin hevosen ohjiin ja vei sitä mukanaan kentän yli. Niilo kannusti taas hevostaan koettaen saavuttaa heitä. Mutta heidän hevosensa olivat, jolleivät voimakkaammat, niin ainakin vähemmän rasittuneet, ja vaikka Niilo voikin aluksi seurata heitä, huomasi hän kuitenkin kohta, ettei voisi päästä niin lähelle, että saisi isketyksi rosvoa.

"Tord, Tord", huusi hän, "heittäydy hevosen selästä!"

Mutta Tord istui liikahtamatta, ja Niilo näki rosvon uhkaavan häntä miekallaan, joka oli hänen vapaassa kädessään. Silloin kannusti Niilo hevostaan viimeiseen epätoivoiseen ponnistukseen, joka vähensikin väliä ainakin muutaman hevosenmitan. Jos hänen kädessään olisi ollut sopiva kivi, olisi hän osannut sillä helposti vitaliveljestä. Mutta saman kuin kivi voi miekkakin tehdä; hän kohosi senvuoksi seisomaan jalustimiinsa, tähtäsi ja heitti miekan voimakkaasti rosvoa kohden.

Se lensi soikeassa kaaressa miestä kohden ja sattui häneen. Vangin hevosta pitelevä käsi heitti ohjakset, ja molemmat ratsumiehet seisattuivat silmänräpäykseksi, joten Niilo ehätti heidät. Vitaliveljen aikomus oli epäilemättä ruveta vastarintaan odottamatonta kostajaa vastaan, mutta hän muutti äkkiä tämän päätöksen huomatessaan, ettei Niilo ollutkaan aseeton, kuten hän oli luullut, vaan heilutti pitkää, leveää veistä kädessään. Hän käänsi hevosensa ja katosi salaman nopeudella ystävysten näkyvistä.

"Enkeli ei olisi voinut olla minulle tervetulleempi tänä hetkenä, Niilo … hakkaa vaan poikki nuo kirotut siteet, meillä on vielä aimo työ jäljellä. Ilianaa ja Briitaa viedään vitalilaivalle."

Nuorat, joilla Tordin jalat oli sidottu yhteen hevosen alle, olivat pikemmin poikki, kuin hän oli nämä sanat lausunut, ja sitten irroitettiin ne nuorat, joilla hänen kätensä oli sidottu selän taakse. Niilo sieppasi miekkansa ja antoi Tordille veitsensä, ja sitten antoivat he hevosten mennä hyppylaukassa rantaa kohden, jonka aaltojen loiske rupesi kohta kuulumaan. Sanaakaan vaihtamatta sujui matka. Kumpikin ajatteli vaan niiden vaaraa, jotka he toivoivat vielä kohtaavansa rannalla, ja kumpikin oli varmasti päättänyt uskaltaa henkensä heitä pelastaakseen, joten heidän ei tarvinnut siitä asiasta ajatuksiaan lausua. Sydän hurjasti sykkien ratsastivat he hetkisen kuluttua rantaan Perniön kirkon ohi. Kuu oli noussut levitellen pilvirepaleitten välistä hopeasäteitään aaltoilevalle merenselälle, toiselta puolen häämöitti Ruissalon ranta taajoine lehtoineen ja metsikköineen, jotka eivät kuitenkaan olleet vielä lehdessä. Mutta ranta oli silmänkantamalta ihka tyhjä.

"Vene, Niilo, vene," huusi Tord, "meidän täytyy saada vene, vaikka se maksaisi puolet sukutilastamme!"

Niilo ratsasti rantaa pitkin sinnepäin, missä arveli perniöläisten kirkkoveneiden olevan. Tord seurasi häntä, ja he löysivätkin veneen ja airot. Mutta samassa he kuulivat ankaraa kavioin kopsetta takaansa, ja pian tuli viisi miestä näkyviin, jotka ratsastivat nelistäen rantaan.

"Halloo, reippaasti tehty, nuori herra!" huusi etumaisin niistä, "mutta varttokaa vähän, ja antakaa minulle airot, sillä näillä vesillä ei ole juuri leikittelemistä tällaisella ilmalla!"

Hän hyppäsi kiireesti ratsultaan ja juoksi veneeseen. Se oli Pietari.

"Riennä Perniöön Lauri-herran luo", huusi hän eräälle toisista talonpojista, jotka olivat myöskin astuneet ratsujensa selästä, "ja pyydä hänen hankkimaan teille veneen, ja tulkaa sitten kiireimmän kaupassa perään!"

Sitten lähti vene vesille, ja Pietarin voimakkaat kädet veivät heitä nopeasti ja varmasti levottomain aaltojen poikki Ruissaloa kohden. Pian he olivat rannalla ja näkivät ne veneet, joilla rosvot olivat tulleet vankeineen yli, ja silloin kiihtyi heidän kostonhimonsa yhä vimmatummaksi. Salaman nopeudella he juoksivat tuon kapean saaren yli ja olivat pian sen etelärannalla, joka oli silloin kuten nytkin autiohko ja pohjoisrantaa koleisempi.

Mutta he tulivat liian myöhään. Vitaliveljesten vene näkyi ulapalla ja se katosi juuri Kukkarokiven taakse, joka kumotti korkeana ja aavemaisena kuunvalossa kimmeltäväin aaltojen keskeltä.

"Niilo, tämä on turhaa!" huudahti Tord nojaten kalvennutta otsaansa ystävänsä olkapäätä vasten ja halaten häntä kaulasta.

Niilo seisoi kiukusta ja kivusta mykkänä tuijottaen vaahtoiselle selälle. Kukkarokiven takaa kuului kuin lentoon lähtevän jättiläislinnun siipien humina, ja pian ilmestyi kallion takaa rosvolaivan tumma kokka. Alus purjehti aivan heidän ohitseen. Peräkeulan puolesta näkyi muutamia tummia päitä, ja niiden välissä oli kaksi naishaamua, jotka ojentelivat käsiään taivasta kohden.

Ikäänkuin heidän epätoivolleen ivaksi teki laiva samassa pitkän mutkan ja kääntyi sitten täysin purjein ulapalle.

"Kautta elämäni", sanoi Niilo lopuksi tyynellä, syvällä äänellään, "huomispäivä ei ole vielä kovin vanha, kuin minä lähden merelle ajamaan noita kelvottomia takaa vaikkapa maailman ääriin asti."

II.

Kuninkaan viesti.

Aikaisin seuraavana aamuna olivat kaikki liikkeellä Turun linnassa. Marski oli jo edellisenä päivänä käskenyt väkensä valmistaumaan lähtöön, ja senvuoksi oli nyt paljon liikettä sekä linnanpihalla että etenkin Turun kaupungissa, johon suuri osa marskin asemiehiä oli sijoitettu. Kukaan ei tiennyt, mitä oli aikeissa, moniaat arvelivat puuhan tarkoittavan vanhaa Krister Niilonpoikaa, joka oli Viipurissa ja jonka sovintoon marskin kanssa rahvas ei ollut erikoisesti luottanut.

Linnantuvassa, jonka takassa roihusi uhkea halkovalkea, istui vanha harmaapartainen asepalvelija toinen käsi leväten miekankahvalla ja toinen leuvan tukena. Valkean edessä seisoi Klaus Lang, eräs huovien päällysmiehiä. Hän seisoi kädet selän takana katsellen valkeaan. Muita ei tuvassa ollut, ja varjot heiluivat pitkin sen pöytiä ja penkkiä. Kello oli vähän yli kaksi, että oli vielä pimeä, ja linnantupaa valaisi vaan takkavalkea.

"Mitä meinaatte, Klaus Lang", kysyi harmajaparta pitkän äänettömyyden perästä tirkistäen toisella silmällä päällysmiestä, "vanhan Krister-herran vuoksiko tästä meitä taas ajetaan sängyistämme ylös, kuten miehet sanovat?"

"Mitä itse arvelet, Johannes ukko?" kysyi Klaus hitaasti ja yksitoikkoisesti yhä tirkistäen takkaan.

"Minulla on omat tuumailuni, enkä minä voi sitä saada päähäni, että tuolla saksalaisella ritarilla, joka eilen toi tänne sanomia kuninkaalta, olisi ollut sellaista sanottavaa, joka käskisi marskin käymään drotsin kimppuun, sillä kuningas ei voi olla älyämättä, että tuo vanha herra on hänelle enemmän hyödyksi kuin vahingoksi ja eihän kukaan rupea turhanpäiten omaa silmäänsä puhkaisemaan."

"Mutta Krister-herra voi olla marskille esteeksi, samoinkuin hän on kuninkaalle hyödyksi, ja tiedäthän sinä, kuinka hän on koettanut luovuttaa miehiä Kaarlo-herrasta aina Kristofer-kuninkaan maahan tulosta asti?"

"Hm!" mutisi mies silittäen leveällä kämmenellään leukaansa, "auran ei auta kuitenkaan viipyä joidenkin myyräin vuoksi, ja auran täytyy uurtaa hampaallaan valtakuntaa etelästä hamaan pohjoiseen asti ja puhdistaa maa vieraasta rikkaruohosta. Ja Engelbrektin kaaduttua, Jumala armahtakoon hänen sieluansa, ei ole kukaan sen otollisempi kuin marski täyttämään hänen työtänsä, vaikkapa se päättyisi sillä, että hänestä tulee kuningas. Siksi hän on syntynyt ja kasvanut, ainakin yhtä hyvin kuin nuo Pommerin ja Baijerin herttuat. Te sanotte, että minä näen näkyjä, eikä ole kaukana, että te nyt nauratte partaanne minulle … mutta siksi se vielä kääntyy sen saatte nähdä. Minä näin avosilmin kuninkaankruunun kimmeltävän marskin pään päällä, kun hän seisoi Vadstenan kirkon edessä munkkien laulaessa pyhää messua, silloinkuin lapsi huusi äidilleen: 'katso, kuinka marskin päässä on kultainen kruunu!' Minä ja kaikki muutkin kuulimme lapsen sanat, ja nämä omat silmäni näkivät silloin kruunun. Naurakaa, jos tahdotte, mutta se merkitsee jotakin!"

"Näkyjen laita on sama kuin unienkin", vastasi Klaus kartellen, "väliin ne tietävät, väliin eivät."

"Niin teidän sopii sanoa", mörisi harmajaparta, "teidän, joka olette vasta vähän kokenut maailmaa… Mitäs vanha nunna sanoi?… Se tapahtui silloin kuin taistelu Niilo Steeninpoikaa vastaan oli loppunut ja hän oli kuollut ja haudattu, ja kun marski oli saanut tämän linnan käsiinsä Hannu Kröpelinin jälkeen, Jumala armahtakoon heidän sielujansa. Silloin tuli hän, saatuaan viimein Borgholman herran Maunu Greninkin lannistumaan, kerran iltamyöhällä ratsastaen vanhaan luostariin tapaamaan vanhaa nunnaa, joka osaa ennustaa tulevia tapahtumia yhtä sievästi kuin pappi lukee kirjaa… Tiedättekö, mitä vanhus…?"

"En, Johannes, mistä minä sen tietäisin, joka olen ollut täällä Turun linnassa aina siitä asti, kuin se tuli marskin haltuun pari vuotta sitten."

"Mutta minäpä olin marskin mukana, ja siksi tiedänkin sen, minä ja Björn-ukko, joka tuli marskin palvelukseen, silloinkuin me olimme Hällemetsässä Eerik Pukea vastassa, Jumala armahtakoon hänen sieluansa, ja kun viheriä ritari ensi kerran ilmestyi marskin hoviin, niin hän ja minä olimme ainoat marskin seuralaiset sinä iltana, ja me tulimme luostariin ja näimme nunnan sekä kuulimme mitä hän sanoi. Minä luulin nähneeni hänen kasvonsa monesti ennenkin ja minä sanoin Björnille lähteissämme: 'eikö se ollut sama, joka kävi marskin luona Eerik Puken kuoleman jälkeisenä aamuna?' sanoin minä, mutta Björn oli tapansa mukaan aivan vaiti, ja minä voin vannoa, etten väärin muista."

"Ja mitä nunna sanoi?" kysyi Klaus, jonka uteliaisuutta kiihotti sekä kertojan totisuus että asian uutuus.

"Tultuamme keskusteluhuoneeseen", jatkoi mies, "jossa oli niin hiljaista ja pimeätä kuin haudassa, saimme kotvasen odottaa, ennenkuin nunna tuli, ja kun hän viimein tuli, niin ei kuulunut askeltakaan ei hiiskaustakaan; minä en tiedä mistä hän tuli, oli kuin ilma olisi tihennyt ja muuttunut häneksi, minä vaan ajattelin, nyt hän tulee, ja samassa hän seisoikin marskin edessä… Ja marski kysyi häneltä, 'oliko Jumalan tahto, että hän väistyisi Kristofer-kuninkaan tieltä ja luopuisi vallasta?' Nunna vastasi: 'niin olen ymmärtänyt Jumalan tahdon olevan, että hän tahtoo teidät Ruotsin kuninkaaksi ja sentähden on hän varjellut teitä kaikista vaaroista tähän asti!' Mutta silloin sanoi marski: 'kuinka se on mahdollista, nyt tahdotaan Kristoferia kuninkaaksi, ja hän tuleekin siksi!' Kesti kauan, ennenkuin nunna vastasi, mutta sitten hän pudisti päätään, niin että tumma harso heilui peittäen hänen kurttuiset kasvonsa, ja sanoi: 'ellei niin tapahdu kuin nyt olen sanonut, ja kuten Jumala tahtoo', sanoi hän, 'niin käy kolme vaivaa valtakunnan yli, sota, nälänhätä ja rutto. Silloin tapahtuu Jumalan tahto, ja silloin te tulette kuninkaaksi!'"

Mies vaikeni ja katsoa tihrutti tyytyväisenä päällysmieheen, joka näytti vilkkaasti seuraavan kertomusta.

"Mitä marski sitten sanoi?" kysyi hän.

"Lausuttuaan viimeiset sanansa, puhui nunna kotvasen hiljaa marskin kanssa, niin etten kuullut yhtäkään sanaa, ja sitten hän katosi yhtä äänettömästi ja salaisesti kuin oli tullutkin. Marski seisoi hetkisen hiljaa käsivarret ristissä rinnallaan, mutta lausui sitten: 'menköön niinkuin Jumala tahtoo ja herrat haluavat; minä en heitä tyrkytä!' Ja sitten hän läksi luostarista ja ratsasti takaisin sinne, mihin oli jättänyt muut huovinsa."

Nyt syntyi pitkä äänettömyys, ja Klaus kohensi valkeata, niin että se räiski ja pemehutti tummanpunaisia säkeniä kattoon. Sitten hän lausui:

"Oli miten oli näiden ennustusten laita, mutta sen ainakin kuulen, että sinä olet henkeesi ja vereesi uskollinen marskille, Johannes, ja sellaisia miehiä hän tarvitsee nyt ja aina…"

"Hm, tuskinpa!" vastasi harmajaparta, "Jumala itse auttaa häntä, Klaus
Lang!"

"Jumala itse…?"

"Niin, Jumala ja Pyhä Eerik kuningas, sen työn takia, jota hän toimittaa ja jonka hän on perille viepä! Nähkääs. minä ja kaikki ne, jotka ennen palvelivat Engelbrektiä ja jotka kuulimme ne viisaat sanat hänen suustaan, että miekka on taottu talonpojan ladon lukoksi, olkoon se sitte kuninkaan tai talonpojan kädessä … minä en kärsi sitä lorua, jota nykyajan nuoriso hokee, että miekka on muka vaan elinkeino, joka on aivan arvoton, kun rauha on maassa, ja jotka eivät senvuoksi muuta toivo kuin sotia ja rauhattomuuksia… Tämä on minun ajatukseni, ja senvuoksi sanon, että Jumala ja Pyhä Eerik kuningas auttavat marskia ja suojelevat häntä ja panevat vielä kerran kruunun hänen päähänsä, jolloin laki ja oikeus pääsevät Ruotsinmaassa valtaan. Sen saatte nähdä Klaus Lang. Herramme ei tee koskaan keskeneräistä työtä, ja johdattaessaan marskin vahingottomana kivisateen läpi Borgholman linnasta oli hänellä suuri tarkoituksensa."

Päällysmies nyökkäsi osoittaakseen jo kuulleensa sen tarinan, mutta mies alkoi kuitenkin kertoa.

"Se tapahtui kesällä kolme vuotta sitten, kun marski matkusti Tukholmasta Kalmariin, lähteäkseen sieltä sitten Ölantiin ja Borgholmin linnaan. Silloin käänsi Maunu-herra kaikki kanuunat laivoja kohden, ja ne ampuivat kuin paholaiset. Kiviä tuli niin taajaan kuin rakeita, ja me jo ajattelimme viimeisen hetkemme tulleen, varsinkin kun marski antoi vaan mennä eteenpäin. Mutta silloin tuli äkkiä pilven patsas, joka asettui peitoksi salmen yli, ettei mastonpäätäkään näkynyt sen läpi. Linnasta ammuttiin yhä siihen kohtaan, jossa he viimeksi näkivät laivat, mutta marski käski kääntää hieman oikealle, niin että tulimme pyssyn kannon ulkopuolelle, ja kun saimme laivat ankkuriin ja pääsimme maihin, hälveni sumu ja kirkkaassa päivänpaisteessa näki ällistynyt Maunu-herra marskin nousevan kaikkine joukkoineen ja asettuvan linnan ympärille."

Päällysmiehen ja vanhan asepalvelijan haastelun keskeytti kaksi huoneeseen tulevaa miestä, joista toinen huusi tupaan:

"Ritari von Bardenvlethin hevoset!"

Kumpikaan tuvassa olijoista ei vastannut huutoon eikä edes liikahtanut paikaltaankaan, jonka vuoksi miehet riensivät kiirein askelin takan luo asti. Heidän yllään oli kalliit turkis-vaatteet, joita koristivat korkeata arvoa osoittavat merkit. Toinen näytti hyvin suuttuneelta ja hän kysyi kohottaen nokkaansa korkealle, kuultiinko hänen käskyään. Päällysmies ei kuitenkaan näyttänyt suuria välittävän hänen käskystään ja kiukustaan, kun huomasi niin ilmeistä halveksimista, ja yhä korkeammalle kohosi ritarin nokka.

"Näyttää siltä, kuin eräissä linnoissa tässä maassa mielellään unhotettaisiin, minkä verran kuninkaan ritarille on kunnioitusta annettava!" huudahti ritari Bardenvleth suuttuneena.

"Tai pikemmin", vastasi Klaus Lang, "näyttävät kuninkaan ritarit unhottavan, missä maassa ovat. Sen opin voitte viedä täältä Turun linnasta mennessänne, ettei Ruotsin valtakunnan drotsin huovipäällikkö koskaan rupea kenenkään tallirengiksi, olipa se vaikka kuningas itse!"

Tämän sanottuaan käänsi Klaus Lang kummastuneille ritareille selkänsä ja lähti linnantuvasta, perässään vanha asemies, joka tirkisteli toisella silmällään ritareja, ikäänkuin nähdäkseen, minkä vaikutuksen nämä ylpeät sanat olivat heihin tehneet tai kuin sanoakseen: niin puhuu vapaa ruotsalainen saksalaiselle onnenonkijalle!

"Hävytöntä väkeä nuo ruotsalaiset!" sanoi julmistunut Bardenvlethin ritari toiselle ritarille, "ne tarvitsevat paljon hiomista ja kuritusta, varsinkin nämä marskin tai kuten nyt sanotaan, drotsin miehet, joksi armollinen herramme, kuningas on tehnyt Kaarlo-herran…"

"Niin, ritari Jost!" sanoi toinen ritari — hyväntahtoisen näköinen mies, jolla oli vilkkaat eloisat silmät, "sekin aika tulee vielä toivoakseni, jolloin me saksalaiset levitämme näistä linnoista ihmistapoja raakaan kansaan. Mitä sanoisitte itse Turun linnasta?" lisäsi ritari kuiskaten.

"Minä olen aina tyytyväinen osaani, minkä armollinen herrani minulle suopi", vastasi Jost-ritari lauhealla ja pehmeällä äänellä. "Mutta vanha drotsi, Krister-herra!"

"Hän on vanha ja, kuten itse sanotte, kivulloinen ja heikko … hän ei ole enää meidän tiellämme, mutta hän on ollut oiva ase Kaarlo-herraa vastaan… Saatte nähdä, ritari Jost, että kun suuri kallio kerran on vyörynyt, niin pyörivät muut perässä, ja täällä tulee kourakaupalla linnoja, niin ettei muuta kuin valita."

"Ja se suuri kallio räjähytetään nyt?"

"Sentähdenpä olen täällä, kun se ylpeä mies kieltäysi tulemasta Tukholmaan lunnahitta. Te olette toimittanut oivallisesti asianne, ritari Jost, minä olen muistava teitä armollisen herramme, kuninkaan luona. Jos hän vaan saapuu Tukholmaan, ja elleivät kuninkaan kädet ole sidotut, niin haihtuu hänen valtansa kuin sumu… Kuningas ei voi unhottaa tyhmän kansan lorua, että marski muka ansaitsisi kruunun paremmin kuin hän, jota ne, kuten muistatte, huusivat juuri Tukholmaan tultaessakin, eikä hän kuuntele mitään niin mielellään kuin valituksia tätä vaarallista miestä vastaan, joiden nojalla häntä voidaan syyttää ja tuomita oikeudessa… Ratsastakaa te nyt huoletta Viipuriin takaisin ja kehoittakaa vanhaa Krister-herraa tekemään todenperään valituksensa, samoin kuin olette nyt täällä yllyttänyt Kaarloa pysymään taipumatonna ja houkutellut luottamaan kuninkaaseen, niin minä sanon, että saatte pian, minä hetkenä tahdotte, valita Viipurin tai Turun!"

Herrat olivat tahallaan käyneet linnantupaan luullen sen jääneen linnassa vallitsevan hölyn ja liikkeen aikana tyhjäksi, joten he voisivat siellä paremmin kuin omissa vierashuoneissaan asiaan kuulumattomain häiritsemättä keskustella. Nyt tuli Kaarlo-herran vanha hovimestari kumarrellen huoneeseen ja keskeytti siten heidät.

"Anteeksi, hyvät herrat, että olette saaneet odottaa", sanoi hän, "mutta vika ei ole minun; minä olen seisottanut hevosianne, Jost-ritari, asuntonne portaiden edessä ja heti kun kuulin teidän haluavan niitä tänne, niin olen tehnyt toivonne mukaan, ne odottavat täällä oven edessä…"

Ritarit nyökkäsivät armollisesti palvelijavanhukselle ja lähtivät tuvasta. Kynnyksellä kumarsi hovimestari toiselle ritarille, jonka tuli vielä jäädä linnaan, ja sanoi, että herransa oli valmis ottamaan hänet vastaan koska tahansa.

"Jumala paratkoon", lisäsi hän huoahtaen, "rakas herrani on saanut surullisia uutisia tänä aamuna. Hänen nuori sukulaisensa, herra Tord Kaarlonpoika on joutunut viime yönä vitaliveljesten käsiin…"

"Vitaliveljesten?" toisti ritari, "mistä se tiedetään."

"Raision kirkkoherra on tullut kaupunkiin, se on tapahtunut ihan hänen nähtensä, ja nyt aamulla ovat hän ja tuomiokirkon toimitsija, herra Lauri Skytte, olleet Kaarlo-herran luona kertomassa onnettomuudesta."

Jost-ritari puristi toisen ritarin kättä hiukan kiireisesti, mikä ei jäänyt tältä huomaamatta, sekä hyppäsi ratsunsa selkään. Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa kysellä siihen syytä. Jost-ritari ratsasti linnanportista, ja toinen ritari seurasi kumartelevaa hovimestaria marskin luo, joksi Kaarlo-herraa yhä vielä kutsuttiin, vaikka kuningas oli ylentänyt hänet drotsiksi.

Eräässä suuren salin takaisessa huoneessa, jonka sisustus kylliksi ilmaisi omistajansa rikkauden, asteli Kaarlo Knuutinpoika edestakaisin, näöltään hyvin kiihtyneenä. Saksalaisen ritarin sisään astuessa riensi hän häntä vastaan ja saattoi hänet takan vieressä olevalle penkille. Tavanmukaisten tervehdysten jälkeen lausui marski:

"Minä olen tarkoin harkinnut asiaanne ja olen nyt tehnyt päätökseni."

"Ja toivoakseni herrani, kuninkaan mielen mukaisen?"

"Minä saavun hänen luokseen Tukholmaan panttivangeitta, kuten hän on pyytänyt. Siitä näette, kuinka halukas olen puolestani tekemään kaikkea, mikä edistää hyvää suosiota välillämme. Suokoon herramme, Kristofer-kuningas, puolestaan sen eduksi minulle, että saan rauhassa elää valtakunnassa!"

"Minua ilahuttaa enemmän kuin voin sanoa, että olette tullut tähän päätökseen, ja te tulette kyllin näkemään, kuinka hyvää armollinen herrani, kuningas tarkoittaa teille ja valtakunnalle."

"Jos kuninkaan mieli on sellainen, kuin te sanotte, ritari Albrekt", lausui Kaarlo ylväästi hymyillen, "niin näyttää hän minusta toisin toimivan ja toisin ajattelevan. Sillä jo teidän täällä olonne puhuu aivan toista kieltä, kuin että herramme ja kuninkaamme soisi minulle aivan niin hyvää, kuin hän on monasti luvannut."

"Älkää tuomitko hänen sydäntään hänen kuningasvelvollisuuksiensa mukaan. Sydämessään tahtoo hän olla teille uskollinen, kuten hän sanoi Halmstadissa kohdatessanne toisianne viime vuonna, mutta kuninkaana … ah, tiedättehän itse, joka olette niin monta vuotta hallinnut Ruotsin valtakuntaa, kuinka vaikeata, jopa mahdotonta on aina totella sydämen käskyjä… Kuninkaallakin on velvollisuutensa…"

"Niinpä täyttäköön kuningas velvollisuutensa", vastasi marski painokkaasti, "mutta minusta tulisi hänen ennemmin käyttää aikaansa sen pahuuden poistamiseksi, jota Eerik-kuningas seuroineen harjoittaa Visbystä käsin, kuin kuunnella minun vihamiesteni sipinää ja supatusta… Mutta siitä sopinee myöhemmin keskustella. Milloin lähdette takaisin kuninkaan luo?"

"Jo tänään", vastasi Albrekt-ritari kohteliaasti kumartaen. "Käyn vaan ensiksi Helgan kuninkaankartanossa Perniössä katsoakseni herrani, kuninkaan puolesta, kuinka luostarin rakentaminen edistyy… On aikomus hankkia uusi paikka Naantalin luostarille, kuten tietänette…"

"Olen kuullut kerrottavan, että Hannu Djekn vaimoineen on aikeissa luovuttaa talon täältä Raision rannikolta luostarille."

"Niin, ja asiasta taitaa tulla tosi… Sieltä", lisäsi ritari, "on minulla tilaisuus päästä Tukholmaan."

Moniaitten sisällöttömäin jäähyväissanain jälkeen lähti ritari, joten Kaarlo jäi yksikseen. Hän istui penkille tulen viereen ja hänen päänsä vaipui rinnalle, käden leikkiessä paksuilla kultavitjoilla, jotka olivat hänen kaulassaan.

Hänen takaansa kuului keveitä askeleita, mutta hän oli niin ajatuksissaan, ettei huomannut häntä lähestyvää suloista olentoa, ennenkuin kaksi pehmeätä, hohtavan valkeata kättä kiertyi hänen kaulansa ympäri ja kuin ruusuinen suu painoi suukkosen hänen taaksepäin nojauvalle otsalleen.

"Sinä tulit eläväksi vastaukseksi sydämeni kysymykselle, Kaarina", sanoi hän, tarttuen hellästi vaimonsa kauniisiin käsiin.

"Ja mitä kysyi sydämesi?" lausui Kaarina-rouva lempeästi hymyillen.

"Se kysyi, missä kasvanevat onneni kukkaset! Mutta ne kasvavat täällä", lisäsi hän puristaen puolisoaan rintaansa vasten sekä asettaen hänen kätensä kaulansa ympäri, "ja tämä on kaunein kaulanauhani."

Hymy, joka säteili Kaarinan kauneilta kasvoilta, ilmaisi puhtainta, sanoin selittämätöntä onnea.

"Varmaa on", sanoi hän, "että minun onneni on sinun rakkautesi,
Kaarlo … sinun rakkautesi on minun kaikkeni, eikä mikään, ei Niilo
Bonpojan kaulaketjukaan voisi onneani hiukkaakaan lisätä!…"

Mutta Kaarlon katse synkkeni.

"Miksi mainitset sitä onnetonta kalua, Kaarina?" sanoi hän, ankarasti taistellen tunteitaan vastaan. "Sielussani taistelee kaksi voimaa, ja on hetkiä, jolloin tuskin tiedän, kumpi niistä lopuksi pääsee voitolle. Minussa on hehkuva halu päästä sen omistajaksi, ja minä halveksin itseäni sen halun vuoksi. Mutta sinun luonasi ollessani, Kaarinani, lausuu tunteeni selvemmin kuin muulloin, että ihmiskohtaloja ei vallitse kullan eikä kalliiden kivien valta, vaan niitä vallitsee korkeampi voima… Totisesti oli sinun sankarisi, Engelbrekt, suuri mies… Hänen voimansa asui hänen sisässään… Minä tarvitsen paremmin kuin hän ulkonaisen tuen; se päämäärä minulle vaan kangastelee ja kaukaa häämöittää, jonka hän näki selvästi aina… Voitko sinä olla minulle tukena, voitko aina olla minun parempana minuutenani, turvaenkelinäni, joka kehottaa kieltäni puhumaan ja kättäni toimimaan Ruotsin hyväksi…?"

"Voin, voin … minä tahdon olla sinun tukenasi" huudahti Kaarina jalolla ihastuksella. "Ja kuulkoot Jumala ja kaikki pyhimykset rukoukseni… Usko minua, Kaarlo, se aarre, joka oli Engelbrektillä, on sinunkin saavutettavissasi, eikä Ruotsin kohtalo riipu kultakaluista! Vahva, rehellinen tahto, jota ei mikään järkytä radaltaan, se on se aarre, joka niin korkealle kohotti Engelbrektin… Ole sinäkin kansan mies, äläkä pidä mitään päämäärää sitä korkeampana, ehkä ne loistanevatkin ja häikäisevät, niin sinä saavutat yhtä suuren ja kauniin kohtalon kuin Engelbrektkin!"