Hän oli ihana puhuessaan. Hänen otsaltaan sädehti kuin synnynnäisen majesteetin valo, ja rakkaus loisti niin lämpimästi hänen kirkkaista silmistään. Kaarlo tarttui ihastuksella hänen käteensä ja painoi sen rintaansa vasten.
"Mutta mitä päämäärää luulisit minun pitävän korkeampana kuin olla
Ruotsin kansan mies?" kysyi hän sitten.
"Kuninkaankruunua!" kuiskasi Kaarina-rouva.
"Kuninkaankruunua!" toisti Kaarlo ajatuksiinsa vaipuen. Siten hän lisäsi: "Mutta kuninkaankruunu olisi juuri ehto tullakseni Ruotsin ja sen kansan auttajaksi, ja entäpä jos Niilo Bonpojan ketju olisi kuninkaankruunun saamisen ehtona? — Ja sano, kuka on paremmin Ruotsin kansan mies kuin sen kuningas?"
Hän vaikeni, ja Kaarina-rouva, joka nojasi kyynäspäällään hänen hartiotaan vasten, laski miettiväisenä päänsä käsiinsä.
"Se on totta, mitä Engelbrekt lausui Vadstenassa, että kuningas Maunu Eerikinpojan jälkeen on Ruotsissa ollut pelkkiä tyranneja", jatkoi marski, enemmän itsekseen puhellen kuin vaimoonsa vaikuttaakseen. "Albrekt-kuningas, Eerik-kuningas ja, Jumala paratkoon, Kristofer-kuningaskin näyttävät olevan juuri sitä laatua… Mutta Ruotsin laki, jota parhaillaan korjataan ja joka kohta esitetään kuninkaan vahvistettavaksi, ei salli ulkomaisen miehen kantaa Ruotsin kruunua, ja niin totta kuin elän, ellei tähän tule pian muutosta, niin saadaan pian nähdä, että meistä tulee saksalaisten tai tanskalaisten orjia ikipäiviksi! Sanoppa nyt, Kaarina, sopiiko rehellisen miehen sitä suvaita, ja eikö hänen tule ennemmin käyttää joka keinoa sen poistamiseksi?"
"Kyllä, kyllä!" kuiskasi Kaarina.
"Mutta usko minua kun sanon", lisäsi Kaarlo, "ettei tämä käteni ole konsanaan käyttävä keinoja, jotka ritarikunniaani loukkaisivat, ja Niilo Bonpoika on minulle rakas, minä olen hänelle paljosta kiitollinen… Pois se minusta, että tekisin jotakin, joka olisi hänelle vahingoksi… Mutta hän ei halua sitä suuruutta, jota niin moni tavottelee…"
"Kukapa sentään tietää, Kaarlo", virkkoi Kaarina-rouva, "minusta ainakin näyttää, että te ajatte samaa asiaa, mutta eri teitä; sinä kuninkaankruunun avulla, hän taasen…"
"Niilo … sano pois, Kaarina!"
"Hän näyttää minusta käyvän sitä tietä, jota Engelbrekt kävi… Ehkä olette molemmat yhtä tarpeellisia suuren päämääränne, Ruotsin vapauttamisen hyväksi, ja Herra antakoon teille kummallekin siunaustaan runsaimmalla mitalla!"
Hän syleili Kaarloa ja nojasi päätään hänen rintaansa vasten. Tuli pitkä hiljaisuus, jonka jälkeen keskustelu kääntyi toisaalle. He rupesivat haastelemaan matkasta kuninkaan luo, johon Kaarlo aikoi jonkun päivän perästä lähteä. Silloin astui huoneeseen vanha hovimestari, Erlanti-ukko, joka ei voinut erota rakkaasta Kaarlo-herrastaan, vaan tahtoi palvella häntä niinkauan kuin jaksoi jalkaa tai kättä liikuttaa.
Vanhuksen muoto oli hänen sisään tullessaan tavallista huolestuneempi. Koko hänen kasvonsa näyttivät lausuvan niitä painavia sanoja, jotka olivat alati hänen kielellään: "ollessanne Fågelvikin herrana olette tarpeeksi mahtava ja rikas." Niillä sanoilla hän tahtoi huomauttaa sekä sitä mieluisaa rauhaa, jota elämä tarjoisi tuossa uljaassa herraslinnassa, missä hän itse oli elänyt onnellisimmat päivänsä, että niiden pyrintöjen turhuutta, joiden tähden herransa puuhaili ja taisteli maailmassa. Marski huomasi heti jonkun tavattoman seikan painavan vanhusta, ja Kaarina-rouvakin pysähtyi kuulemaan, mitä hänellä oli asiana.
"Aina pahempaa ja pahempaa", lausui vanhus, "vitaliveljekset ovat vieneet Briita-neidin ja Iliana-neidin!"
Nämä sanat tekivät masentavan vaikutuksen marskiin ja Kaarina-rouvaan. Briita Kaarlontytär, nuoren Tordin sisar oli marskin suuri lemmikki, ja Iliana-neiti kuului sukuun, jonka kanssa marski ei tahtonut millään muotoa joutua epäsopuun. Nyt oli neito ollut hänen vieraanaan, ja hänen oli pidettävä vieraansa turvallisuudesta huolta. Hovimestari kertoi kaiken, mitä oli saanut tietää onnettomuudesta, joka oli tapahtunut luultavasti neitojen ratsastaessa takaisin Aylosista, johon he olivat lähteneet edellisenä päivänä. Muuan raisiolainen talonpoika oli tuskin tuntia sitten tullut Perniöstä ja kertonut asian. Kaksi nuorta herraa oli talonpojan tiedon mukaan tehnyt kaiken voitavansa neitoja pelastaakseen, mutta turhaan.
"Lähettäkää se talonpoika tänne", huusi marski, "minä tahdon itse puhua hänen kanssaan ja kutsukaa Klaus Lang myös… Kiesavita, minä ajan niitä rosvoja vaikka maailman ääriin asti!"
Hovimestari riensi täyttämään herransa käskyä, mutta kohtasi ovessa Niilo Bonpojan ja Tord Kaarlonpojan, jotka syöksyivät huoneeseen marskin luo. Tämä äimistyi nähdessään jälkimmäisen, jonka kiinnijoutumisesta hän oli juuri saanut silminnäkijältä tiedon, mutta ei ehtinyt tehdä mitään kysymyksiä. Tulijat vakuuttivat todeksi kertomuksen neitojen kauheasta kohtalosta.
"Ja nyt on pyyntömme teille, sukulaiseni", sanoi Tord, joka johti puhetta, "että annatte meille laivan ja miehistöä, niin lähdemme ajamaan takaa tuota merirosvokonnaa ja pelastamme neidot tai uhraamme henkemme."
"Taivaan nimessä Tord", huudahti Kaarlo, "tuskin kuulen sinun pelastuneen, kun tuodaan uusi onnettomuuden sanoma!… Niin, te saatte laivan kumpainenkin, ja itse saatte valita miehistäni apulaiset itsellenne… Ja täyttäköön turvattomain suojelija purjeenne hyvillä tuulilla… Minä lähden itse Tukholmaan ja odotan teitä siellä asianne toimittaneina miehinä."
Nuorukaiset riensivät toimimaan, ettei yhtään hetkeä valuisi hukkaan. Kun marskin laivat olivat jo valmiiksi taklattuina ja kun heillä oli lupa valita niistä nopeimmat, oli se asia helposti suoritettu. Kauan ei myöskään kestänyt miesten valitseminen, sillä vaikeampaa oli heille päättää keitä jättäisivät, kuin keitä ottaisivat — valioväkeä olivat kaikki. Voimaltaan, kestävyydeltään ja pelottomuudeltaan mainioita miehiä oli heillä varana ottaa vaikka sata. Tord valmistui ensiksi ja tuli sukulaiseltaan hyvästiä ottamaan.
Viheriä ritari oli silloin marskin luona ja hänet nähdessään tuli Tordin kasvoille vastenmielisyyden väre. Sillä vaikkei hän koskaan ottanut osaa siihen pilantekoon, jota muut nuorukaiset joka tilaisuudessa harjoittivat tuon omituisen ritarin kustannuksella, ei hänen ylpeä mielensä kuitenkaan voinut sietää, että mies alentui niin kaikkein narriksi kuin Viheriä.
"Mitenkä arvelette?" kysyi marski ritarilta, Tordin astuessa huoneeseen. "Luuletteko, että nuo nuoret pelastuvat tällä keinoin?"
Marski oli nähtävästi kertonut, mitä nyt oli tekeillä, ja ritarin kummastunut katse, jota hänen ikuinen hymynsäkään tuskin voi peittää, osoitti hänen olevan asiasta aivan tietämätön. Mutta nuorukaista suututti tämä marskin kysymys.
"Yhtä hyvin voisitte, sukulaiseni", sanoi hän, "kysyä kissanpojalta, uskaltaako varsa hypätä vallihaudan yli!"
Marski heitti pikaisen, puolittain moittivan katseen nuoreen sukulaiseensa. Ritarin silmä välähti ja hänen arpisille poskilleen leimahti ja katosi punaisia liekkejä. Mutta hymy oli lähtenyt hänen huuliltaan.
"Monta ystävää oli nuorella leijonalla", sanoi hän nauraen, "mutta pieni rotta vaan hänet pelasti!"
"Minä olen valmis purjehtimaan!" keskeytti Tord huolimatta sen enempää ritarin päähänpistoista, "onko teillä mitään lisää käskemistä minulle, sukulaiseni?"
"Jumalan nimeen, Tord, sitten … olkoon onni myötäsi … minulla ei ole sinua varten mitään tehtäviä, ennenkuin Tukholmassa tavataan!"
Marski puristi nuoren sukulaisensa kättä ja tämä läksi. Samassa astui
Niilo Bonpoika sisään. Hänkin tuli jäähyväisiä ottamaan.
"Teille ei minun tarvitse toivottaa onnea, Niilo", sanoi marski hänelle, "te olette nyt kerrassaan onnen kultapoikanen ja olette saanut niin paljon sen antimia, että saisitte mielestäni jakaa niitä vähän muillekin."
"Sittenpähän nähdään, kun ensikerran tavataan, onko retkelläni onnea vai ei!" vastasi Niilo.
Naurava ritari oli ovella, käsi lukossa, mutta pää sivulle käännettynä, ikäänkuin kuuntelisi puhujain sanoja, tahi olisi ollut poismenon aikeissa. Hänen epäröimisensä ei kestänyt kuitenkaan kauan, sillä hän katosi ovesta, juuri kuin marski kiitti Niiloa hänen viime-öisestä reippaasta toiminnastaan.
"Paljosta saan kiittää teitä, Niilo", sanoi marski tarttuen liikutuksella nuorukaisen käteen, "vieläpä osasta omaakin onneani, ja kuitenkin, Niilo … niin, kuulkaa se omasta suustani, kuitenkin minä kadehdin teitä ja soisin teidän onnenne pienemmäksi!"
Niilo ällistyi näistä sanoista ja katsoi tutkivasti marskia silmiin.
"Mutta usko minua samalla, Niilo", lisäsi hän puristaen hänen kättään, "että Kaarlo Knuutinpoika paljastaisi ensiksi miekkansa, jos tätä onneasi vaara uhkaisi."
"En ymmärrä sydämenne tarkoitusta", lausui Niilo, "mutta minä uskon, että te suotte minulle yhtä hyvää kuin minä suon teille. Mitä te minulta kadehtisitte, en tiedä… Te olette rikas ja mahtava, olette lähinnä kuningasta Ruotsinmaan mahtavin mies, minulla taasen ei ole muuta kuin hyvä miekkani, sillä sukuni monista tiloista on tuskin yhtäkään jälellä, kuten hyvin tiedätte…"
Marski nyökkäsi päätään vastaamatta ja näytti vaipuvan ajatuksiinsa.
"Toivon, että kohtaamme toisemme iloisina Tukholmassa!" sanoi hän vihdoin laskien kätensä nuorukaisen olalle, samalla kuin hänen tutkiva katseensa näytti haluavan tunkea Niilon sielun pohjalle asti.
Puolta tuntia myöhemmin purjehti kaksi laivaa myötätuuleen Aurajokea pitkin.
III.
Kurjen ajo.
Tord ja Niilo olivat ennen lähtöään tehneet purjehdussuunnitelman. Toinen tarkastaisi saariston ja toinen pitäisi silmällä merta saariston ja Gotlannin välillä. Sillä tavoin toivoivat he pääsevänsä rohkean merirosvon kimppuun molemmilta puolin. Arvalla he 'olivat ratkaisseet kumpaisenkin tehtävät, ja saaristo oli langennut Niilon osalle. He purjehtivat laitatuuleen yhdessä, niinkauan kuin olivat siinä kolmionmuotoisessa merenpoukamassa, jonka pohjoisena rajana on mannermaa Turun ja Naantalin välillä ja lounaisrajana suuri Rymättylän saari. Sen koilliskulmassa on Auran suuta vastapäätä Ruissalo ja tunnettu Kukkarokivi. Nyt aamuauringon välkkyessä sen laella, näytti tämä kallionmöhkäle melkein kuin hiukan mitättömältä, mutta laineet sen edustalla, Kukkarokivenaukon laineet, vyöryivät kuohuen raittiissa itäisessä, joka pyörähti pian koilliseksi. Tord purjehti edellä. Tultuaan mainitusta kolmiosta ulapalle sen kulman kautta, joka on Kukkarokiven ja Rymättylän saaren välillä, kääntyi hän suoraan etelään päin. Niilo näki hänet Tunniemen kohdalla Paraisten saaren edustalla, mutta kadotti hänet näkyvistään, kun hän kääntyi Rymättylän eteläpäässä olevaan salmeen päin.
Tuuli pysyi hyvänä, ja Niilo Bonpojan laiva, jonka nimi oli Hirvi, tanssaili saariston satain luotojen ja saarten välitse. Kaikkein silmät tähystelivät rosvolaivaa, mutta päivä kului mitään näkymättä. Mutta koska he purjehtivat edestakaisin joka salmen, mistä laiva pääsi liikkumaan, eivät he ehtineet pitkälle. Juuri auringon laskiessa kulki laiva erään jyrkän kallioseinän ohi, ja perämies oli aikeissa ohjata sitä muutamaan salmeen, joka ensi silmäyksellä näytti kapealta lahdelmalta, jota joka puolelta saartoivat korkeat, alastomat kalliot. Mutta uloinna lännessä osoitti aaltojen kuohuva räiske, että siellä oli avarammat tilat laineilla.
"Ellei Kurki ole lentänyt tähän komeroon, niin emme löydä sitä tänä yönä", sanoi perämies heittäen kysyvän katseen Niilo Bonpoikaan, joka seisoi hänen vieressään tarkasti silmäten näköalaa.
Parin silmänräpäyksen kuluttua lausui perämies taas:
"Tuo tie ei ole leikiten kulettava, jos laskemme Hirven sinne, ei se pääse sieltä tänä yönä pois… Sanokaa senvuoksi tahtonne, herra Niilo, ennenkuin sinne lähdemme, sitten ei enää käy peräytyminen…"
"Tunnetko sen tien?" kysyi Niilo lyhyesti ja varmasti.
"Tunnen varsin hyvin, herra, mutta yön aikaan en ole milloinkaan sitä kulkenut, ja jos tahdotte minun neuvostani huolia, niin laskisimme tähän ankkuriin päivännousuun asti… Kurki ei nimittäin pääse minun ymmärtääkseni näinä tunteina kauemmaksi, kuin missä se nyt on."
Niilo ei arvellut kauvan. Hän huusi kaikki miehet kannelle.
"Tunteeko teistä kukaan", kysyi hän, "tätä reittiä, ja voiko kukaan ottaa viedäkseen Hirveä sen läpi yön pimeydessä?"
Tuli yleinen hiljaisuus, mutta eräs etäimpänä seisovista, muudan pitkä, leveähartiainen mies, tunkeutui esiin.
"Minä ehkä voisin ottaa sen tehdäkseni", sanoi hän syvällä karkealla äänellä.
"Sinäkö?" kysyi Niilo kummastuneena, "oletko purjehtinut näillä vesillä?"
"Kyllä", vastasi mies, "olin kerran ritari Sven Sturen mukana siihen aikaan kuin hän ja ritari Knuutti Bonpoika vallitsivat Pohjaa, ja silloin piti tuntea joka mutkan ja lokero näillä vesillä, varsinkin kun Margareta-kuningatarkin sai puolelleen joitakuita 'Jumalan ystäviä ja kaikkein vihollisia.'"
Mies oli pistänyt rintansa yli riippuvan pääverhon molemmat suikaleet korvainsa taakse yli kasvojen, joista ei senvuoksi ollut paljon muuta näkyvissä kuin silmät, jotka tirkistelivät tyynesti ja uhkavarmasti pörhöisten kulmakarvain alta.
Niilo halusi kiihkeästi saada tehtävänsä suoritetuksi, mutta toisaalta ei hän myöskään tahtonut varomattomuudella tehdä koko yritystä tyhjäksi, ja senvuoksi lausui hän epäröiden miehelle:
"Siitä on kulunut jo pitkät ajat, mies … sinä olet ehkä unhottanut…"
"En!" keskeytti mies innokkaasti, "minä olen purjehtinut tätä väylää monta vaikeaa kertaa ja pahemmilla ilmoilla kuin nyt, vaikka yöksi taitaakin tuuli nyt kiristyä; en ole mitään unhottanut, herra, en väylää enkä sitä, mitä silloin tapahtui, kun viimeksi tästä purjehdin…"
"Taisipa olla merkillinen matka!"
Mies meni Niilon viereen ja kuiskasi hänen korvaansa:
"Sinä yönä kadotti äidinisänne ensi kerran kultaisen kaulaketjunsa!"
Niilo säpsähti ja katsoi terävästi mieheen, mutta tämä seisoi hievahtamatta ja katseli suurilla silmillään niin luottavaisesti ja totisesti häneen, että hänen epäilynsä hävisi.
"No, olkoon niin", sanoi hän kotvasen mietittyään, "tartu ruoriin sitten, mies, ja johtakoon kätesi sitä yhtä varmasti nytkin kuin äidinisäni aikoina!"
Mies nyökkäsi päätään ja astui rauhallisesti perään päin ottaen ruorin perämieheltä, joka oli tullut Turussa laivalle ja päässyt kokeneena laivamiehenä perämieheksi. Samassa liukui laiva kallion kylkeä myöten salmeen, jossa vesi kuohui ja vaahtosi, kun riehuva myrskytuuli puhalsi syösten laivaa kuin lastua aaltojen yli.
Mutta pitkä merikarhu seisoi tyynenä ja rauhallisena peräsimessä, ja laiva näytti mukautuvan hänen tahtoonsa kuin elävä olento ikään. Heti salmeen tultua oli tuuli tyyntyneempi, vaikka joka mies olikin vähän levotonna ja katseli arasti kapeaa solaa, jonka sivuilla näkyi siellä täällä kuohujen välistä vaarallisia salakaria, ja uloinna osoittivat valkovaahtoiset laineet vieläkin vaarallisempaa kohtaa, joka oli pelottanut laivuria salmen suussa. Miehistön mieli pysyi rauhatonna, sillä matka oli vähän omituinen ja samoin turkulaisen kertomus, joka kasvoi yhäti kulkiessaan miehestä mieheen. Hämärä tiheni, mutta vielä voi erottaa aaltojen vaahtoiset harjat, ja kiihtynyt mielikuvitus, joka kaikkea isontaa, oli tietysti heti valmis näkemään siinä haaksirikkoisten valkeita haamuja, jotka häälyivät hurjasti tanssien meren selällä odottaen uusia toveria leikkiinsä.
Yleinen kammo valtasi miehet, joista ei yksikään oikeastaan tiennyt, mitä pelko oli. Mutta nyt olikin heidän rohkeutensa aivan oudossa koetteessa, ja useinhan kauhistaakin pieni vaara, joka on tuntematon sellaistakin, joka häikäilemättä käypi suuriin vaaroihin, jotka vaan ovat heille vanhoja ja tuttuja. Lopuksi he tulivat miltei epätoivoon. He olivat kyllä valmiit taistelemaan viimeiseen veripisaraansa asti Niilo-herran edestä, mutta mennä suoraan helvettiin kuin sieluton karjalauma — sitä vastaan rupesi heidän luontonsa kapinoimaan.
Silloin katosi viimeinenkin päivänsäde. Oli pilkkopimeätä; tuuli pauhasi kallioiden välistä, ja laiva kitisi ja natisi kamalasti. Silloin syntyi miehiin kuisketta, joka yhä koveni, kunnes se oli kuin jalopeuran kiljuntaa, ennenkuin se katkoo köytensä riehuakseen ilmoille kaiken vankeudessa säästämänsä kiukun. Viimein lähestyi eräs heistä peräkeulaa, jossa Niilo Bonpoika seisoi lähellä perämiestä. Hän oli nojallaan laivanreunaa vastaan eikä nähnyt eikä kuullut tällä hetkellä muuta kuin aaltojen pauhua ja laivan natisemista sen kiitäessä eteenpäin hyppien ylös ja alas ikäänkuin ollakseen nimensä arvoinen.
"Herra Niilo", sanoi mies tultuaan lähemmäksi, ja ääni ilmaisi hänen mielensä olevan ankaran liikutuksen vallassa, "herra Niilo, tiedättekö, kuka peräsimessä on, tiedättekö, että hän on hullun ritarin palvelija?"
Niilo kääntyi mieheen päin ja näki tämän ja hänen takanaan olevan mustan miesjoukon. Mutta puhujan viereen ilmestyi muiden eteen turkulaislaivurin helposti tunnettu vartalo.
"Herra", lausui mies, "tällaisena yönä ei itse paholainenkaan voisi liikkua … me seuraamme teitä kuin yksi mies, sen kyllä tiedätte, mutta nyt viedään sekä teitä että meitä suoraan hornan kitaan, emmekä me voi sormellammekaan puolustaa itseämme … mutta siihen me emme suostu… Antakaa senvuoksi laskea ankkuri, herra Niilo, se on meidän yhteinen tahtomme, ja se on teidän omaksi parhaaksenne."
Tämä oli Niilolle koetuksen hetki, jota hän ei ollut odottanut, ja päästyään selville, mitä tarkoitettiin, valtasi hänet kiihkeä suuttumus. Häntä ei suututtanut ainoastaan miesten rohkeus, vaan vielä enemmän se uhkamielinen ja opettavainen ääni ja tapa, jolla se lausuttiin. Se kuohutti hänen vertansa niin, että hän tuskalla sai hillinneeksi itsensä.
Mutta peräsimessä olija oli yhtä rauhallinen kuin ennenkin. Hän näytti tuskin huomaavaan laivalla syntynyttä meteliä. Kuitenkin säkenöivät hänen silmänsä, kun hän vähäväliä vilkaisi Niiloon, ja jos joku olisi voinut tarkata hänen kasvonilmeidensä vaihteita olisi selvästi huomannut, että hän seurasi tarkoin menoa laivalla, hoitaessaan varmalla kädellä peräsintä. Sitten hän lausui — ehkä tehdäkseen Niilon koettelemusta suuremmaksi:
"Tälle kohtaa ei ankkuri totisesti tartu … meidän täytyy eteenpäin tai kuolla! Mutta älkää huolehtiko, hyvät miehet, ettekö näe, että kuu on ylhäällä ja valaisee tietämme, kunhan vaan pääsemme tuon kallionkielekkeen ohi?"
Nämä sanat katkaisivat kerrassaan kaiken maltin. Koko tumma joukko liikkui eteenpäin, miekat kalahtelivat, ja siitä kuului tukahutettu raivonhuuto. Silmänräpäyksessä olisi kaikki ollut mennyttä. Mutta nopeammin kuin ajatus oli Niilo Bonpoika miesjoukon edessä paljastettu miekka kädessään.
"Kalpani ei ole koskaan vielä juonut ystävän verta", huusi hän, "mutta
Jumalan nimessä, joka ottaa askeleenkin, on kuoleman oma."
Samoinkuin susilauma säikähtää äkkinäistä tulen leimausta sävähtivät nämäkin miehet herransa voimakasta vihanpuuskaa. Mutta nuorukaisen sana oli yksi säkene vaan. Jos hän olisi hiukankaan epäröinyt, käden käänteenkin arvellut, olisi se ollut kuin veripisara sudelle. Mutta kapinoijat eivät ehtineet ensi tyrmistyksestään tointua, kun he saivat uuden puuskan herraltaan.
"Onko paholainen järkenne villinnyt", huusi hän, "oletteko te samoja, jotka valitsin marskin miesten joukosta tietäen ne uljaiksi ja rohkeamielisiksi miehiksi. Oletteko unhottaneet kaikki ne kerrat, joina olemme yhdessä käyneet ilomielin kuolemata vastaan, ja oletteko unhottaneet sen valan, jonka vannoitte minulle tälle matkalle lähteissämme? Kuulkaa miehet, minä en ole valaani unhottanut, minä palaan tältä retkeltäni voittajana, tahi en palaa ollenkaan … ja jos niin on ollakseen, että minun on tänä hetkenä kuoleminen, jos henkeni on teidän kauttanne hukkuva, teidän, joita olen pitänyt uljaimpina niistä monista sadoista, joita marskilla on, — niin, olkoon! tulkaa pois, minä en peräydy!"
Hänen vielä puhuissa liukui laiva kallionkielekkeen ohi, ja samassa välähti mitä kaunein kuutamo valaisten kirkkaasti Niilon kasvoja, joka seisoi valoon päin. Ja jos hänen sanansakin olivat jo sattuneet miesten sydämiin, niin masensi tämä näky heidät kokonaan. Heidän uhkansa ja raivonsa lauhtui, hän oli niin valoisana ja leppeänä heidän edessään, tuulen liehuttaissa hänen tuuheita hiuksiaan ja kypärän sulkatöyhtöä, että miehet unohtivat itsensä kokonaan. Paljastetut miekat vaipuivat alas, ja etumaisena seisovat loivat silmänsä maahan nuorukaisen leimuavan katseen edessä.
Silloin tarttui Niilo miekkansa kärkeen ja ojensi sen kahvan lähinnä seisovalle.
"Kas tuossa!" sanoi hän, "ota miekkani, minä annan henkeni teidän käsiinne … astukoon esiin, jolla on rohkeutta, lävistäköön hän sydämeni, minä odotan!"
Mutta mies, jota ojennetun miekan kahva oli koskettanut, pisti omansa tuppeen että helähti.
"Ei, ei!" huusi hän, ojentaen molemmat kätensä Niiloa kohden, "tuhat kertaa uhraisin elämäni teidän edestänne, herra Niilo … ja sen minä isken paikalla maahan, joka uskaltaa kohottaa sormenkin teitä vastaan … sanokaa miehet", huusi hän tovereihinsa kääntyen, "onko teidän joukossanne yhtäkään, joka ajattelee toisin! Hän astukoon esiin!"
Tuli kotvaseksi äänettömyys, mutta kukaan ei liikahtanut paikaltaan. Jokaisen oli hetken juhlallisuus vallannut, ja juhlahetki onkin epäilemättä se hetki, jona henki voittaa ruumiin, totuus valheen. Nuorukaisen vapaa, rohkea ja avomielinen esiintyminen ja puhe vallitsi miesten hurjistuneen mielen. Muuten oli tämä heidän hurjuutensa, johon oli syynä väärä käsitys hetken vaarasta, johtunut etupäässä harhaan menneestä halustaan pelastaa juuri häntä, jota he uhkasivat, mutta jota he kaikki rakastivat. Heidän kiihtynyt verensä näytti kuitenkin vaativan jonkun uhrin, sillä nyt he kääntyivät turkulaislaivurin puoleen, joka koki turhaan vetäytyä syrjään.
"Tämä on sinulle supinastasi", huusi muuan iskien miestä niskaan, että tämä kompastui laivan kannelle. Ja useita nyrkkejä kohosi täydentämään rangaistusta.
Tämä oli jonkinlainen hyvitys nuorelle johtajalle ja samalla rangaistus niistä loruista, joilla mies oli saanut houkutelluksi miehet sopimattomaan tekoseensa. Mutta Niilo ei päästänyt tätäkään myrskyä valloilleen.
"Antaa miehen olla", sanoi hän, "pahin rangaistus on hänelle, että saa nähdä, kuinka urheat miehet käyvät kuolemaan!"
Laivuri raukka pujottelihe kuin ankerias miesten välitse ja katosi etukeulan puoleen.
"Ja minä kiitän teitä tästä hetkestä, miehet. Jos pääsemme hengissä tältä matkalta, niin saatte aina tietää minut uskolliseksi ystäväksenne … jos taas on niin sallittu, ettemme tältä retkeltä palaa, niin on iloista tietää teidät miehiksi eikä akoiksi, ja ehkäpä meidänkin muistoamme joskus lauletaan!"
"Terve teille, Niilo Bonpoika!" huusi nyt viisikymmentä karkeata ääntä, "me seuraamme teitä vaikka kuolemaan, terve, terve!"
Tämän tapahtuessa eivät Niilo ja miehet olleet huomanneet, että laiva kiiti nyt lisätyllä vauhdilla niillä avarammilla tiloilla, jotka aukenivat kallionkielekkeen ja siinä olevan vaarallisen paikan takaa. Laiva oli myöskin saanut toisenlaisen liikkeen. Oli kuin Hirvi olisi takertunut pakoretkellään pensaikkoon, josta ei päässyt mihinkään, — siinä se potki ja potki kärsimätönnä ja kaikilta puolin saarrettuna, se ponnisti viimein kaikki voimansa yrittäen tehdä epätoivoisen hypyn.
"Katsokaa laivuria, miehet", kuului perämiehen voimakas ääni, terävämpänä ja käskevämpänä kuin tavallisesti.
Nyt hajautui joukko, miehet katsahtivat ympärilleen, ja muutamat niistä kiiruhtivat ottamaan laivuria kiinni. Vuono oli tässä leveä, ja pohjoiseen päin se oli täynnä kallioita ja kareja, joita vastaan aallot murtuivat kamalasti pauhaten. Laivan peräpuolella taasen törötti alaston kallionkärki uhkaavana ja korkeana melkein laivaan asti, joka näytti olevan joka hetki vaarassa musertua sen teräviin särmiin.
Niilo jäi seisomaan peräsimen luo, miehet asettuivat seisomaan peräkeulan reunaa pitkin. Kaikki olivat ääneti. Oli kuin henki olisi kuiskannut joka miehen korvaan, että vaarallisin hetki oli tullut. Perämies oli syvään etukumarassa, ja hänen katseensa oli niin läpitunkeva kuin olisi hän mielinyt halaista sillä ilmakehän. Hänen koko voimansa näytti keskittyneen tanakkaan käteen. Äkkiä kuului etukeulan puolelta kimeä vihellys, joka tunki läpi myrskyn ja aaltojen pauhunkin. Se kuului samalta kuin suuren petolinnun vihellys, johon on sattunut kuolettava nuoli juuri kuin se levitti siipensä lähteäkseen pakoon; kuolontuska puristaa silloin sen rinnasta samallaisen kolkon ja vihlovan äänen. Kaikkien silmät kääntyivät kokkaan ja Niilokin astui pari askelta sinnepäin. Mutta Hirvi teki nyt sellaisen hyppäyksen, kuin olisi kerrassaan päässyt jostakin satimesta, ja kohta tunsi laivan tasaisesta keikunnasta ja hurjasta vauhdista, että oli tultu väljemmille vesille.
"Pelastetut!" kuului perämiehen voimakas ääni.
Mutta Niilo ja miehet eivät huomanneet sitä, sillä samassa toi kaksi kovakouraista miestä turkulaislaivuria laivan peräkeulaa kohden.
"Se roisto oli laskenut ankkurin", lausui toinen miehistä. "Se joutui pirunsolan aaveiden saaliiksi, kun minä iskin ankkuritouvin poikki, ja samassa hyppäsi Hirvi kurimuksesta pois… Silloin kirkaisi petturi, ja minä en tahdo marskin leipää syödä, ellei sillä koiralla ole ollut konnuuksia mielessä koko päivän…"
Nyrkin isku laivurin kuonolle tuli tämän puheen päättimeksi. Niilo katsoi häntä terävästi kasvoihin, mutta laivuri ei näyttänyt erityisesti välittävän kummastakaan.
"Jos on totta, mitä mies sanoo, laivuri", sanoi Niilo, "niin taidamme kulkea Kurjen perävedessä?"
Laivuri oli vaiti, ja Niilo jatkoi:
"Eikä se liene kaukanakaan, koska sinä luulet huutosi kuuluvan sinne!… Sinä huomaat kuitenkin, ettei viekkautesi ole paljoa hyödyttänyt, sillä me nipistämme sen yhtä varmaan, kuin olemme osanneet kulkea sen omaa reittiä… Kiireesti, miehet, sitokaa kavaltaja vahvoilla köysillä, kytkekää hänet kokkaraakaan, häneltä ei pidä jäädä mitään näkemättä, kun leikki alkaa!"
"Se odotus tulee teille pitkäksi, yhtä varmaan kuin teillä on enemmän kuin yksi vitaliveljes laivalla", sanoi laivuri, jonka kieli vihdoinkin irtautui, "sillä hornan kautta vannon, ettei tätä tietä kulje muut kuin vitaliveljekset."
Miehet säikähtivät, mutta Niilo toisti käskynsä.
"Tuolla hän on, tuo tuolla!" huusi laivuri puiden nyrkkiään perämiestä kohden, "mutta minä vannon taivaan ja helvetin kautta, että hänen sydänverensä vuotaa minun käteni kautta … hänen sydänverensä vuotaa kuin puristetun omenan mehu… Kuule, mies, valani, kuule! Sinä tunnet minut!"
Mutta Niilo oli jo kääntänyt hänelle selkänsä, ja miehet kiskoivat häntä kokkaan päin, pilkaten häntä törkeästi ja katkerasti, kuten sellaisissa tilaisuuksissa oli tavallista. Samalla he suorittivat tehtävänsä mitä tarkimmasti, ja kun mies oli saatu sidotuksi pitkäkseen keularaa'alle, antoi toinen miehistä hänelle iskun kaupantekijäisiksi lausuen:
"Makaa siinä nyt ja tuumi valaas, lemmon merisusi!… Kun Hirvi sysää sarvensa Kurkeen, niin taidat saada jatkaa matkaasi Kurjen mastonhuipussa, ja kun sinne pääset kiikkumaan, niin mahdat vähemmän irvistellä, kuin olet tänään irvistellyt!"
Mutta vaara oli nyt ohi ja mieliala laivalla rauhoittui. Joka mies tunsi itsessään enemmän voimia, lisääntynyttä toivoa, kuten aina voitetun vaaran jälkeen. Näköpiiri laajeni yhä, ja myrsky tuntui yhä heikommalta, kuta kauemmaksi tultiin vaarallisesta salmesta, ja Kihdin salmen avara selkä leveni Hirven kokan eteen. Mies toisensa perään katosi kannen alle mennäkseen nukkumaan. Lopulta ei kannella ollut muita kuin Niilo, joka seisoi yhä perämiehen vieressä, ja vahtivuorossa oleva mies kokassa, jonka raskaat askeleet tömähtelivät yön hiljaisuudessa.
"Kuinka luulet, ukko", kysyi Niilo, katseltuaan jonkun aikaa aavaa merta ja aaltojen korkeutta, "kuinka luulet, saavutammeko sen, ennenkuin se pääsee pujahtamaan Ahvenan saaristoon?"
"Sitä en usko", vastasi mies, "se on päässyt vähän liiaksi edelle…
Mutta me pidämme suuntaa Lapvettä ja Kumlinkia kohden; ellei
Tord-herrakin ole saanut vitaliveljeä peräsimeensä, niin arvelen, että
huomenna otamme sen kiinni, piileilköön missä tahansa!"
"Jumala suokoon?" lausui Niilo, "minun mielestäni he tarvitsevat perämiehensä itse!"
"Mutta parempaa palvelusta ne tuskin tekevät itselleen kuin johtamalla vainoojiansa… Te olitte liian hätäisiä, herra Niilo, sekä te että Tord-herra … he aavistivat hyvin, mitä aiottiin ja tarjoutuivat senvuoksi…"
"Kirotut! … ne pääsevät siis käsistämme!"
"Sitä ei tiedä, mutta marskin miehissä on monta entistä vitaliveljeä, ja Tord-herrallakin on hyvää ja luotettavaa väkeä laivallaan!"
"Oletko sinäkin ollut vitaliveljenä, kuten tuo petturiraukka sanoi?" kysyi Niilo, tyyntyneenä Tordiin nähden ja päästyään pelosta, ettei asia onnistuisi.
"Minä olin äidinisänne miehiä, herra Niilo!" vastasi mies, öinen väre äänessään.
Tämä seikka ja äidinisän nimen mainitseminen saattoivat Niilo Bonpojan ajatukset toisaalle. Hän muisti nyt, että mies oli sanonut peräsimeen tarttuessaan hänen äidinisänsä kadottaneen vaarallisessa salmessa sen kaulaketjun, jonka hän oli sitten testamentannut nimensä mukana tyttärenpojalleen. Kokonainen maailma uusia kuvia ja haamuja sukeltui samassa hänen mieleensä. Äidinisä, tuo tuima, karkea merirosvo kuvastui hänen muistoonsa ja hänen rinnallaan oli äitivainajan lempeä haamu, ja samalla hän tunsi kalliin sukukoristeen kivien painavan ihokkaan alla kaulaansa. Ritarivanhus näytti osoittavan rautakintaisella kädellään koristeeseen päin, äidin viitatessa hymyillen korkeuteen päin, ja nuorukaisen kasvoille levisi surumielinen hymy, joka ilmaisi mitä tunteita nämä haamut hänessä herättivät.
Niilo oli kantanut tätä kaulaketjua kauan tietämättään, kunnes löysi sen sattumalta ihokkaansa sisästä, kun taisteltiin viimeksi hänen setäänsä Niilo Steeninpoikaa vastaan. Hän ei tiennyt, milloin oli sen saanut, eikä se ollut suinkaan tuonut hänelle sitä onnea ja sisäistä rauhaa, kuin hän oli uneksinut, ennenkuin tiesi miten saisi sen käsiinsä. Olivatpa vaan varsin epämääräisiä sen herättämät tunteet. Sillä mitä olikaan sen vuoksi tehty ja tapahtunut? Siitä asti, kuin hän sai kuulla sairaalta äidiltään äidinisänsä testamentin, siihen kunnes hän ensi kerran näki tämän kummallisen kalun, oli hän kokenut paljon. Senvuoksi oli verta vuodatettu ja rikoksia tehty, sen salainen tenhovoima oli sytyttänyt palamaan intohimoja, joiden rinnalla ystävyys, sukulaisuus ja kaikki jalo ja pyhä oli maahan tallattu. Eipä siis ollut ihmettä, että Niilo Bonpoika tunsi koko kapinetta kohtaan enemmän kammoa kuin halua sitä omistaa.
Tosin oli kullalla viekoitteleva loiste, ja jalokivien välke saattoi kyllä lumota ihmismielen, vaikkei hän olisikaan tuntenut sen salaista voimaa, mutta tämä ei voinut himmentää niitä synkkiä varjoja, joita tämä ketju aina herätti nuorukaisen mielessä. Se saattoi vaan useinkin hänen muistamaan erästä miestä, joka oli aina persoonallisessa seurustelussaan tehnyt nuorukaiseen syvän ja pysyväisen vaikutuksen tämän sitä tajuamattakaan ja jonka vaikutuksen Tuomas-piispan opetukset olivat tehneet sellaiseksi, ettei hän kunnioittanut pyhimyksiäkään niin paljon. Tämä muisto, suuren Engelbrektin muisto ja se rakkaus, jota Niilon ja jokaisen ruotsalaisen sydän tunsi häntä kohtaan, oli myöskin taikakalu, jonka loiste oli katoomatonta laatua. Hänestä tuntui, kun hän aatteissaan vertasi niitä toisiinsa, että toinen veti häntä maahan, toinen taivaaseen. Mitenkä voisi hän siis epäröidä, kumman valitsisi? Hymy kohosi hänen huulilleen osoittaen kuinka vähäarvoisena hän piti äidinisänsä kallista perintöä.
"Sinä tunnet äidinisäni kaulaketjun historian, mies?" kysyi Niilo peräänpitäjään kääntyen.
"Osittain", vastasi mies, "ainakin senverran, että pelkään sitä enemmän kuin äskeistä pirunsolaa!"
"Olet siis siinä asiassa päässyt kauemmaksi kuin moni muu!" lausui
Niilo.
"Kuta enemmän muut ovat sitä tavotelleet, ja kuta enemmän he ovat sitä saavuttaakseen panneet alttiiksi, sitä synkemmin olen minä sitä kironnut, ja yksinkertaisen järkeni mukaan luulen, että sen yli lepää enemmän kirousta kuin siunausta! Eikä ankara ritari, Sven Sturekaan, jolla se oli ennen teitä, ollut minun nähdäkseni onnellisempi sitä omistaessaan kuin muutenkaan. Minusta se oli, kuten hänen ystävänsäkin kerran sanoi, helvetinkalu, joka voi ryöstää voiman todelliselta ritariketjulta, jota joka ritari kantaa sydämessään."
"Lienet oleskellut hyvinkin lähellä äidinisääni ja hänen ystäväänsä, koska he puhuivat tuollaisista sinun kuultesi?"
"Kuten sanotte; niin olinkin, ja kun hän hukkasi kaulaketjunsa pirunsolassa, joksi hän aina kutsui äskeistä vaarallista salmea, niin juuri minä ja hänen ystävänsä hankimme sen hänelle takaisin."
"Mutta eikö hän menettänyt sitä Landskronassa Gotlannissa?" kysyi
Niilo.
"Niinpä niin, siten hän itse sanoi aina, mutta asia oli näin. Mies, joka vei kaulaketjun yöllä, huomattiin heti, ja aamulla näimme hänen soutavan salmeen päin. Sven-ritarin tahdosta annettiin laivan mennä hänen peräänsä. Raivoissaan ei hän välittänyt muusta kuin taikakalun takaisin saamisesta. Hänelle sanottiin, että hänen laivansa oli mahdotonta kulkea salmen läpi ja että oli sulaa hulluutta sitä yrittääkään, mutta hän huusi, että eteenpäin on mentävä, vaikka suoraan helvettiin. Niin mentiin salmeen ja aika vauhtia mentiinkin. Käytti jo erän siltäkin, että me saavutamme karkurin, mutta samassa näimme sen lähestyvän muuatta laivaa, joka oli pirunsolan tuolla puolen. Hän nousi siihen, ja laiva lähti purjehtimaan. Sven-ritari pui kiukusta nyrkkiään, ja samassa törmäsi laiva kariin ja rupesi vuotamaan. Me emme tunteneet tarpeeksi väylää silloin, meidän olisi pitänyt pysytellä lähempänä vuorenseinää. Vuoto ei ollut kuitenkaan aivan paha. Me saimme sen korjatuksi ja läksimme laivaa takaa ajamaan. Mutta se oli sellainen purjehtija, ettemme olleet vielä moista nähneet. Mahdotonta oli meidän sitä saavuttaa, ja kun saimme silmiimme Landskronan huiput, oli se hävinnyt."
"Laivako?"
"Ei, mies. Laivalla ei ollut enää vähääkään kiirettä, ja ritari nuuskitutti joka kolon siinä ja joka miehen samoin, mutta ei löytänyt mitään. Laivuri intti ritarin olevan aivan harhassa. Se oli ollut peräti toinen laiva, hän oli muka nähnyt siitä laskettavan venettä vesille samana hetkenä, jona hän oli huomannut ritarin purjeen pohjoisesta päin. Mutta tämä laiva oli hänen sanainsa mukaan kadonnut Hammar-niemen taa. Me olimme kuin noidutut, mutta ritari päätti purjehtia rantaa pitkin; me purjehdimmekin, mutta laivaa emme nähneet. En ole koskaan nähnyt Sven-ritaria sellaisena, kuin hän silloin oli. Mutta kullakin on aikansa. Me astuimme maihin Gotlantiin, se tapahtui maaliskuun ensi päivinä 1398, ja saman kuun lopulla saapui ritarikunnan laivasto Preussista, johtajanaan ritarikunnan mestari, Konrad von Jungingen."
"Ja onni?" kysyi Niilo.
"Onni oli mennyt kaulaketjun mukana… Huomatkaa sentään, että siihen saattoi yhtä hyvin olla syynä Sven-ritarin oma epätoivo, hän sai tuskin yhtä selvää ajatusta ajatelleeksi, hänen tavallinen voimansa ja reippautensa oli kuin pois puhallettu… Minun käsittääkseni oli tämä yhtä paljon, ellei enemmän kuin kaulaketjun menettäminen syynä niihin onnettomuuksiin, joita siitä pitäin meitä kohtasi. Summa vaan oli, että kaikki meni takaperoon sekä Landskronan että sittemmin Visbyn luona. Porvarit eivät ottaneet kuullakseenkaan sodankäynnistä ritarikunnan suurmestaria vastaan, ja kun tämä toi ritarijoukkonsa kaupunkia vastaan, ei Juhana-herttualla ja Sven-ritarilla ollut vallassaan muuta kuin Seilitorni ja Hoikkaheikki. Sinä päivänä tuli tuima herranilma, muistan sen kuin eilisen päivän, mutta Sven-herra asteli edestakaisin Seilitornissa, ajatellen yhä kadonnutta kaulaketjuaan, ikäänkuin olisi aivan järkensä menettänyt. Ja siltipä niin kävikin. Keskustelut aljettiin, ja moniaan päivän kuluttua oli kaikki valmiina. Pitkänäperjantaina allekirjoitettiin sopimus kaupungin antaumisesta ja pääsiäispäivänä marssivat ritarit kaupunkiin. Laivasto — johon kuului kokonaista 48 alusta — purjehti samalla Visbyn satamaan."
Vanhan uroon sanat tekivät syvän vaikutuksen Niiloon. Se ikäänkuin vahvisti hänen omaa käsitystään tuosta onnettomuutta tuottavasta kalusta. Ehkäpä vaikutti miehen kertomuksen omituinen väritys ja se voima, joka johtui hänen hurskaasta ja, kenties, yksinkertaisesta, mutta eloisasta ja vakuuttavasta varmuudestaan — ehkäpä vaikutti tämä osaltaan melkoisesti siihen, että hänen sydämessään vahvistui totuuden; voima valheen rinnalla ja tosielämän voima varjokuvan rinnalla. Mies oli yksinkertainen ja vähäpätöinen, ja nuoruus ja voima ei ole halukas kuuntelemaan yksinkertaisuuden viisautta. Mutta kun tämä viisaus puhuu sydämelle, joka jo on avoinna kaikelle, mikä on suurta ja pyhää, niin silloin hälvenee kuoren ylenkatsottu vähäpätöisyys, ja totuuden voima vaikuttaa välittömästi, samoinkuin kultarahaa lyödessä voi karkeinkin käsi painaa kullalle muodon, kun muotti on vaan valmis.
"Koska tiedät näin paljon, mies", sanoi Niilo hetkisen perästä, "niin tietänet senkin, kuinka äidinisäni sittemmin sai kaulaketjunsa takaisin?"
"Sitä en tiedä", vastasi mies, "mutta mukana olin kyllä, kun hän sen sai takaisin. Se annettiin hänelle silloin muutamilla hyvillä sanoilla, joita ritarin olisi pitänyt noudattaa, jos hän olisi viisas ollut. Mutta asia oli nyt senlaatuinen, että kaulaketju oli peräti kasvanut hänen sieluunsa, sen avulla hän näki ja kuuli, eli ja toimi … ja senvuoksi oli hän mihinkään kykenemätön, kun se oli poissa! Hän risteili kyllä Suomen ja Ruotsin saaristoissa ja katsasteli Pohjan rannoilla olevia monia linnoja, jotka olivat hänen ja Knuutti Bonpojan vallassa, mutta jo vuoden 1398 kuluessa menetettiin ne toinen toisensa perään, kun Knuutti oli ensiksi häätynyt luovuttamaan Turun linnan Margaretalle. Siihen suuntaan asiat sitten kulkivat, kunnes ei ollut muuta neuvoa kuin antautua armoille. Silloin, juuri suurimman hädän hetkenä, sai hän kaulaketjun takaisin, ja silloin tuli hänestä entinen mies. Nyt hän taas sekä näki että kuuli, ja varmaan olisi hän voinut ottaa omansa takaisin ja uudistaa valtansa, mutta keskustelut tulivat väliin, ja kuningatar ja hän ojensivat toisilleen sovinnon kättä, joten Sven-herra todella voittikin enemmän kuin hän olisi muuten voittanut."
"Kuka hänelle antoi uudestaan ketjun?" kysyi Niilo.
"Hm … hänen hyvä ystävänsä, Fjalar-ritari", vastasi mies vitkaan.
"Ja minkä neuvon hän antoi samalla?"
"Että hän uhraisi taikakalun pyhälle kirkolle! Mutta Sven-ritari ei tehnyt niin … hän piti sitä kuolemaansa asti. Senverran vaikutti hurskaan ritarin puhe kuitenkin, että hän luopui siitä viimeisenä elinvuotenaan, ja sen te tuntenette paremmin kuin minä, koska kapine kerran on hallussanne. Ankara herravainaja lähti Visbyhyn, ja sieltä palatessaan ei hänellä enää ollut ketjua. Mihin hän oli sen pannut, ei kukaan tietänyt, mutta kuolinvuoteellaan oli hänellä pitkä keskustelu tyttärensä, teidän äitinne, Kaarina-rouvan kanssa, ja talonväki luuli hänen silloin ilmaisseen kaulaketjun salaisuuden."
Niilo muisti elävästi äitinsä sanat, tämän kertoessa, missä kaulaketju oli, että äidinisä oli antanut hänen itsensä päättää, tahtoiko kaulaketjua vai ei, ja että ellei hän tahtoisi, niin saisi se olla kätkössään tuomiopäivään asti. Sekö oli ainoa apu ystävän neuvosta? Mutta ellei se tehnyt muuta vaikutusta vanhaan ritariin, joka oli monen monta vuotta lämmitellyt tämän ihmeellisen kalun taikasäteissä, ellei se saanut häntä muuta tekemään kuin antamaan tyttärenpoikansa vapaasti päättää, huolisiko onnenkalusta vai ei, niin herätti se sensijaan tässä ajatuksen, joka kerrassaan täytti hänen sielunsa. Hän päätti uhrata sen pyhälle kirkolle, ja samassa kuin tämä ajatus syntyi, ilmestyi hänen sydämensä pyhästöön kuin tähtikirjaimilla toinenkin ajatus, nimittäin että hän ripustaisi ketjun jonkun pyhimyksen kaulaan kirkossa, joka oli jostakin syystä ollut ritarin ystävälle rakas. Hän kysyi senvuoksi mieheltä tätä, mutta hän ei tiennyt antaa siihen mitään tyydyttävää selitystä.
"Eikö tämä Fjalar-ritari sitten milloinkaan halunnut onnenketjua?" kysyi Niilo.
"Jos hän olisi sitä halunnut, niin miksei hän pitänyt sitä, kun se kerran oli hänellä Sven-ritarin siitä mitään tietämättä?… Ei, ei, Niilo-herra, siksi paljon oli Fjalar-ritari nähnyt maailmaa!"
"Sittenpä hän lienee ollut monessa suhteessa erilainen kuin muut…
Mikä hänen kilpimerkkinsä oli?"
"Ei mikään! … 'Herra tuntee minut kilpimerkittäkin', sanoi hän, 'ja
Herran ritari minä vaan tahdon olla!'"
"Äidinisänikään ei siis tuntenut häntä?"
"Sitä asiaa en minä tiedä…"
"Entäs sinä, mies … tiedätkö sinä mitään hänestä?"
Mies pudisti päätään merkiksi, ettei hän voinut siihen kysymykseen vastata, ja Niilo vaipui mietteisiinsä.
Mutta laiva kiisi hyvää vauhtia, ja ison Kihdin vaahtoinen pinta leveni yhä laajempana Hirven keulan eteen.
IV.
Kurjen päällikkö.
Vanhan rosvopäällikön kokenut palvelija tunsi perinpohjin Ahvenan sataisen saariston, jonka lukemattomat luodot ja lahdelmat olivat mainioita piilopaikkoja purjehtijoille. Mutta vielä enemmäksi hyödyksi oli se, että hän tiesi, missä vitaliveljekset tavallisesti oleksivat, ja senvuoksi saivatkin Hirven miehet sangen pian — paljoa pikemmin kuin näistä tietämättömän perämiehen johdolla — rosvolaivan näkyviinsä.
Pari päivää purjehdittuaan huomasivat he purjeen pohjoisessa päin. Se oli kuitenkin niin kaukana, ettei voinut sanoa oliko se kauppa-alus vai rosvolaiva, mutta kaikki tähystivät sitä ja pinnistivät silmiään nähdäkseen sen taklauksesta ja varustuksista, kumpaa laatua se oli. Vihdoin päästivät miehet kuin yhdestä suusta valtaavan hurraahuudon.
"Kurki, Kurki!" huusivat he ja tunkeutuivat laivan reunalle nauttiakseen oikein mielin määrin tästä ilahuttavasta näystä.
Niilo hypähti nopeasti seisaalleen — hän istui peränpitäjän vieressä — ja kaihti kädellään silmiään nähdäkseen paremmin. Mutta perämies sanoi hänelle samassa päättäväisesti:
"Ei se ole Kurki! Mennään eteenpäin vielä hetkinen!"
Niilo ei väittänyt vastaan, mutta arveli kuitenkin kevytmieliseksi päästää purjetta näkyvistä.
"Sillä on sama suunta kuin meilläkin", vastasi mies, "ja parin tunnin kuluttua, kun tulemme tuon saaren eteläpuolelle, näette, että olen oikeassa!" Hän käänsi Hirveä kuitenkin hiukan pohjoiseen päin, että se tuli laitatuuleen. Tuskin oli Hirvi päässyt kääntymään, niin pohjoisesta vilkahti esiin uusi purje, vaikka idempänä edellistä. Perämies katseli kotvasen tätä purjetta, sitten hän käänsi laivan vielä jyrkemmin pohjoista kohden.
"Tuo on, luulen, Kurki", sanoi hän, "se tulee hypellen kuin tanssiin käydäkseen."
"Jos niin on, niin toivoisinpa, että Hirvellä olisi kaksinverroin purjeita… Kas, kas, kuinka vinhaan se kiitää… Me emme saavuta sitä. vaan petymme taas kuin pirunsolassakin!"
"Ellei se käänny tuon saaren takana pohjoiseen päin, niin vastaan siitä, että saavutamme sen, herra Niilo … kunpa olisimme olleet meripenikulmaa idempänä, kun se meidät huomasi… Sillä jos se luulee saavansa meidät jälkeensä, niin kääntyy se varmasti etelään käsin pakoon, sen saatte nähdä, ja silloin me tavoitamme, sen yks' kaks'!"
"Ja jos se ei käänny?" kysyi Niilo.
"Niin saamme purjehtia Pohjan ympärinsä!"
Mitä suurimmalla jännityksellä tarkastelivat Hirven miehet merenpintaa ja edessä olevia purjehtijoita. Ne eivät näyttäneet vähintäkään muuttavan suuntaansa. Jo katosi ensiksi huomattu alus muutaman pitkän saaren taa, ja pian katosi sinne sekin, jota perämies oli sanonut Kurjeksi. Mutta Hirvi ei muuttanut suuntaansa, vaan mies antoi kiristää purjeita yhä tiukemmalle saadakseen tuulen hyödykseen niin paljon kuin mahdollista. Hirvi puolestaan pani parastaan, ikäänkuin senkin sydän olisi hyppinyt ilosta, kun matkan tarkoitus nyt vihdoinkin oli saavutettavissa. Mentyään kappaleen siihen suuntaan kääntyi se tuulen alle, kulki hetkisen myötätuuleen saaren lounaiskärkeä kohden.
Sanaakaan ei enää lausuttu laivalla; kaikki vartoivat vaan sitä hetkeä, jona Kurjen kanssa törmättäisiin yhteen. Kukaan ei enää epäillyt, ettei peränpitäjä, jonka arvo oli noussut suunnattomasti pirunsolan tapauksen johdosta, pitäisi nytkin sanansa, vaikka tässä olikin yhtä mahdollisuutta vastaan kymmenen muuta.
Nyt kuljettiin mainitun pitkän saaren viertä ja tultiin yhä lähemmäs nientä, josta nähtäisiin oliko oikein laskettu. Vihdoin saavuttiin siihen; silloin käski perämies päästää purjeet "elämään", eli läpättämään tuulessa, joten Hirven vauhti lakkasi, vaikka se sentään vielä liikkui eteenpäin. Samalla käskettiin miesten pitää ankkuria valmiina, jos sitä tarvittaisiin.
"Jos olemme oikein laskeneet, herra Niilo, niin tulee Kurki nyt siksi kauas, että me voimme luovia tuulta vastaan … ja jollei niin käy, ei pieni lepo ole meille haitaksi!"
Kun hän oli puhunut, odottivat kaikki Hirven miehet hengitystään pidättäen ja katselivat niemenkärkeen, jonka takaa parin silmänräpäyksen kuluttua kuului ryske, kuin jättiläinen olisi kurikoinut vaatteitaan.
Äkkiä pisti niemen takaa esiin Kurjen terävä kokka, ja samassa kuului Hirvellä käsky kiristää purjeita, ja ennenkuin rosvolaiva ennätti tointua hämmästyksestä, joka sen nähtävästi valtasi huomattuaan Hirven, oli tämä jo päässyt niin hyvään tuuleen, että rosvot selvästi huomasivat mahdottomaksi enää paeta. Kurjella kuuluikin nuori, raitis ääni jakelevan taistelun alussa tarpeellisia käskyjä, ja samalla halkaisi ilmaa läpitunkeva vihellys niin vihlovasti, kuin olisi mielinyt kuulua maailman ääriin asti.
"Iskuhaat ulos!" huusi Niilo, mutta kääntyi samassa äkkiä perämieheen lausuen: "Mitä hän mahtaa tarkoittaa vihellyksellään, lieneekö se avunhuuto vai varoitusmerkki?"
"Tuhat tulimmaista, herra Niilo", vastasi mies, "kauppa-alus taitaakin kuljettaa sitä lastia, jota me etsimme, ja jos arveluni on oikea, niin on meidän turha tässä verta vuodattaa … vihellys oli varoitusmerkki eikä avunhuuto!"
Sillävälin lensi molemmista laivoista iskuhaat ilmaan, ja ne iskivät koukkunäppinsä vastustajain köysistöön vetäen laivoja liki toisiaan. Laivojen reunoilla syntyi kiivas ottelu, mutta kun Hirvellä oli isompi miehistö, niin ei kestänyt kauan, ennenkuin taistelu siirtyi Kurjen kannelle. Ja etummaisena oli aina Niilo itse, hänen kalpansa välkkyi auringossa kuin tulenliekki ja mies toisensa perään vitalijoukosta kellistyi hänen eteensä.
Mutta ottelu Kurjen päällikön kanssa ei ollutkaan leikintekoa, vaikka hänen miehistönsä oli vähälukuinen, ja vaikka Kaarlo Knuutinpojan palvelijat ehkä olivat näidenkin rinnalla verrattomia. Niilon hyökätessä miehineen Kurjen kannelle, sattui tämän päällikkö olemaan uloinna kokassa. Niilo taasen oli ollut oman laivansa perässä, joten hän tuli vihollislaivankin peräkeulalle. Siten joutuivat päälliköt aluksi taistelemaan eri sivustoilla. Mutta äkkiä huomasivat oikean sivustan miehet Niilon puolella, että vihollisten päällikkö, joka oli aluksi taistellut suurella uljuudella, oli kateissa. Taistelun hälinässä eivät he kuitenkaan joutaneet panemaan siihen erinomaisempaa huomiota. Hän oli tietysti joko kaatunut tai luultavammin mennyt haavojaan sidottamaan, koska miehet jatkoivat taisteluaan yhtä urheasti.
Samassa rupesi kuulumaan voimakkaita iskuja köysistöstä taistelijain päitten päältä. Sinne katsoessaan näkivät miehet rosvopäällikön olevan mastossa hakkaamassa iskuhakain köysiä poikki, siirtyen toiselta toiselle.
"Kestäkää hetkinen, Jumalan nimessä!" huusi hän sieltä väelleen, "kestäkää, minä otan tämän laivan yksinäni!"
Ja tätä sanoessaan liukui hän viimeistä hakaköyttä myöten Hirven kannelle ja kohotti miekkansa iskeäkseen poikki senkin, joka oli nyt ainoana siteenä laivain välillä. Ne olivat jo erinneet toisistaan, niin että hyppäys Kurjesta Hirveen oli jo mahdoton, ja edellisen perämies osasi näppärästi yhä leventää väliä ja samalla antaa Kurjen mennä eteenpäin, että sen peräkeula oli pian Hirven laidan kohdalla.
"Hypätkää mereen!" huusi nyt Kurjen päällikkö, "voitto on meidän, ja tässä otimmekin Ruotsin marskin parhaan aluksen."
Samassa heittäysivät kaikki rosvot — jotka vaan voivat kättä tai jalkaa liikuttaa — mereen päästäkseen uimalla Hirven luo ja kiivetäkseen sen kyljillä riippuvia iskuköysiä myöten kannelle. Tämä kävi niin äkisti ja oli niin odottamatonta, että Niilo miehineen oli kotvasen kuin pilvistä pudonneina. Niilo vilkaisi Hirven kannelle, olisiko vanha urho vielä peräsimessä. Mutta hän oli poissa ja Niiloa pahoitti suuresti varomattomuutensa, kun taistelukiihkossaan jätti laivansa miehittömäksi. Hän tuli täydelliseen epätoivoon. Ainoa pelastamisen keino oli koettaa mennä rosvojen perään köysiä myöten Hirven kannelle — epätoivoinen yritys, mutta tällä hetkellä ainoa mahdollinen. Hän käski jo puolen miehistöstä seurata itseään tälle vaaralliselle tielle ja he olivat jo syöksymäisillään laivanreunalta mereen, kun kuului äkisti huuto:
"Herra Niilo, herra Niilo, tännepäin herra Niilo, tätä tietä!" Kaikki tunsivat äänen vanhan perämiehen ääneksi.
Niilo, joka oli tarttunut erään mastosta riippuvan köyden päähän aikoen sen avulla hypätä mereen, pysähtyi ja katsahti perään päin, josta huuto kuului. Hän huomasi silloin laivain vielä olevan jollakin käsittämättömällä tavalla toisissaan kiinni. Hän riensi kiireesti miestensä seuraamana perämiehen paikalle. Täällä näkivät he perämiehensä pitävän pitkällä keksillä Hirvestä päin Kurkea kiinni, mutta he näkivät vihollisten päällikön samassa kohottavan miekkaansa hänen päänsä yli. Hetki oli ratkaiseva, sillä jättiläisvoimistaan huolimatta ei mies voinut tehdä muuta kuin pitää laivoja yhdessä. Ja köysiä myöten kiipesi jo toinen rosvoista toisensa perään miekka hampaissa Hirven kannelle.
Mutta Niilo ei epäröinyt hetkeäkään. Mahtavalla hyppäyksellä oli hän Hirven kannella mitellen miekkaansa rosvon kanssa. Heidän välillään syntyi kahdenkamppailu, jota kannatti katsoa. Ensi kerran olivat laivain päälliköt nyt vastakkain, ja sankari-iskuja annettiin molemmin puolin. Tällävälin hyppäsi toinen toisensa perään Niilon miehistä tuon vaarallisen kuilun yli Kurjesta Hirveen, ja rosvoista lähestyi myöskin jo useita Hirven kokkaa. Mutta kummaltakin puolen jäätiin ihmetellen katselemaan päälliköiden uljasta taistelua. Silloin tapahtui jotain aivan odottamatonta, joka kerrassaan päätti taistelun.
Kurjen päällikkö pudotti äkkiä miekan kannelle ja ojensi molemmat kätensä Niiloa kohden.
"Niilo Bonpoika!" huudahti hän ääni omituisesti värähdellen. Hän ei ollut vielä varma, tohtisiko uskoa silmiään. Niilo tirkisteli puolestaan rosvon kasvoja, keksimättä mitään selitystä tämän käytökselle.
"Tunnetko minut?" kysyi hän.
"Tunnenko teidät?" vastasi rosvo melkein etelämaisella vilkkaudella, "tunnenko teidät… Ettekö muista Silfverhättania, ettekö muista Visborgin ankaraa herraa, Trued-ritaria?" Niilon katse osoitti hänenkin muistinsa vähitellen selviytyvän, jolloin suunnaton ilo kuvastui rosvon ahavoittuneilla kasvoilla.
"Brodde!" huusi Niilo viskaten hänkin miekan kädestään ja rientäen ojennetuin käsin rosvoa kohden.
Mutta tämä vaipui polvilleen kyynelten vuotaessa hänen perkirehellisistä silmistään. Hän peitti Niilon kädet suuteloilla. Synkkä, tumma miesjoukko katseli kummastuksella tätä omituista näytelmää. Yhdet kasvot vaan, tai paremmin yksi silmäpari hymyili, nimittäin Sven Sturen aikaisen vanhan meriurhon silmät. Hänen kasvonsa olivat peitossa, eikä yksikään laivan miehistöstä ollut nähnyt häntä. Kaikki pitivät häntä viheriän ritarin palvelijana, koska hän oli tullut samana päivänä marskin palvelukseen, kuin viheriäkin ilmestyi marskin hoviin. Hän kertoi jonkun kasvokivun tähden pitävänsä kasvojaan peitossa merellä ollessaan, ja kun ei tämä seikka koskenut muita kuin häntä yksinään ja kun hän oli ehtinyt saavuttaa sekä Niilon että Hirven muiden miesten suuren suosion, ei kukaan pitänyt tarpeellisena siitä sen enempää kysellä.
Nyt nousi Brodde seisoalleen ja lausui tovereilleen vielä liikutuksesta vapisevalla äänellä:
"Kuulkaa, te merten ja myrskyjen miehet!… Minä olen kerran vannonut kuuluvani tämän vihollislaivan päällikölle… En tiedä, huoliiko hän enää minusta joukkoonsa, kun olen joutunut ensimmäiset taisteluni taistelemaan toisaalla kuin hän ja ehkä myöskin sellaisissa olosuhteissa, ettei ritari haluaisi niihin ryhtyäkään. Mutta kukaan ei voi kohtaloaan vastustaa, ja minä en tahdo enää erota Niilo Bonpojasta. Hän on pelastanut henkeni, ja kun ei sadoista yksikään tohtinut kättään avuksi kohottaa, niin hän pelasti vanhan äitini ja minut Trued-ritarin hevosen jaloista… Ja nyt saatte te jatkaa taistelua jos mielenne sitä haluaa, — minä taistelen Niilo Bonpojan puolesta… Jos taas rupeatte kuten minäkin Niilo Bonpojan tai hänen herransa palvelukseen, niin takaan teidät uskollisiksi kunnonmiehiksi, jotka osaavat heiluttaa sekä nuijaa että kalpaa."
Useimmat rosvoista kohottivat kätensä ja huusivat seuraavansa päällikköään ja hänen ystäväänsä vaikka surman suuhun. Muutamat näyttivät epäröivän. Niilo Bonpoika lausui silloin lyhyesti, että kaikki ne pääsevät marskin palvelukseen, jotka olivat siihen vapaaehtoisesti suostuneet, mutta muiden täytyi antautua armoille. Ja kun he hyvin älysivät, ettei tässä ollut taistelua yrittäminenkään, täytyi heidän mukautua kohtaloonsa.
Silloin käski Niilo tuoda kavaltajan esille, joka oli siihen asti ollut Hirven kokkaan kytkettynä. Hän oli kurjassa tilassa, ja Niilo nuhteli häntä ankarasti hänen kehnon aikomuksensa tähden.
"Minun pitäisi oikeastaan hirttää sinut Kurjen emäraakaan, mutta kun asiat nyt ovat tälle tolalle kääntyneet, niin riittäköön toistaiseksi se rangaistus, jonka jo olet kärsinyt. Marski saa sitten itse ratkaista kohtalosi!"
Tämä ja kymmenen Kurjen miehistä vietiin nyt Hirven alaruumaan. Niilo antoi sitten tarpeelliset käskyt laivain hoidosta ja läksi sitten Brodden ja perämiehen kanssa Hirven peräkannelle neuvottelemaan.
"Tämän miehen läsnäollessa minä otan sinut palvelukseeni, Brodde", sanoi Niilo tarttuen tämän käteen. "Sen lupasin viisi vuotta sitten Visbyssä, ja kun nyt olet miltei varman voiton uhrannut uskollisuutesi todisteeksi ja sillä osoittanut haluavasi hyljätä nykyisen toimesi, niin minä täytän silloisen lupaukseni."
"Juuri niin, herra Niilo!" lausui silloin perämies nuorukaisten katsellessa toisiaan sopimuksensa vahvikkeeksi. "Olkaat varma siitä, että monta rehtiä miestä on vitalilaivallakin, vaikka ne harjoittavatkin kunniatonta ammattia."
Brodde katsoi terävästi miestä. Hänen kasvoistaan näkyi, että hän tunnusteli miehen ääntä ja silmiä, vaikkei aika tällä kertaa sallinut hänen mitään kysellä.
"Nyt lienen, Brodde", alkoi Niilo, "lähellä päämäärääni … sano, missä ne neidot ovat, jotka otitte vangiksi Raision kirkon ja Naantalin välillä? Ovatko ne Kurjella?"
"Eivät, rakas Niilo-herra, eivät ne ole siellä", vastasi Brodde, "minä purjehdin vaan teille syötiksi tänne… Neidot ovat toisella laivalla, joka purjehtii aivan toisaalle…"
"Viiden haavan nimessä, Brodde, minä tahdon sen laivan käsiini!" huudahti Niilo. "Sen tahdon, tahi muuten en enää huoli polkea Ruotsin maata!"
"Kunhan taistelumme olisi tapahtunut tänä aamuna aamupäivän asemesta, Niilo-herra", vastasi Brodde rypistäen huolekkaan näköisenä kulmakarvojaan, "niin olisi toiveenne täyttynyt, nyt … nyt…"
"Sano pois, Brodde … kaikki, kaikki on uskallettava sen asian vuoksi… Milloin ja miten he läksivät Kurjelta?"
"Nyt ihan tuolla saaren takana. Nähtyäni laivanne, jonka hyvin tiesin olevan meitä takaa ajamassa, aioin ensiksi purjehtia saaren alle viedäkseni teitä harhaan ja kääntyäkseni sitten takaisin Turun saaristoon. Sieltä aioin sitten lähettää miehiä vaatimaan marskilta lunastusrahaa vankien edestä, mutta kun näin ettette te menneetkään saaren eteläpuolta, vaan pääsitten myötätuulta tullaksenne meidän kimppuumme perästäpäin, niin päätin kääntyä salmeen tietäen pääseväni tarpeeksi etukynteen ehtiäkseni ajoissa Vårdön puoleen…"
"No, ja sitten, Brodde…"
"Silloin huusi minulle sen laivan kippari, jonka näitte solahtavan salmeen meidän edellämme. Minä en välittänyt hänen huudostaan, mutta silloin hän huusi päällikkömme, Jösse Bonpojan, nimeä pyytäen meitä tulemaan luokseen. Vastasin, että vihollinen oli perässämme, mutta hän ei huolinut siitä, vaan vaati minua yhä luokseen…"
"Jösse Bonpoikako?" kysyi Niilo, "onko hän Kurjen päällikkö?"
"Onpa niinkin", vastasi Brodde, "mutta nyt hän on ankkurissa Raision papin luona. Me luulimme hänen saaneen surmansa sinä yönä, jona otimme neitoset, mutta hänellä olikin vaan lievempiä vammoja, ja nyt hän on antanut laivalla olevalle ritarille vallan ottaa haltuunsa Kurjella olevat vangit."
"Jumalan nimessä, Brodde … mikä sen ritarin nimi oli?"
"Jost von Bardenvleth!…"
Niilo kalpeni tämän nimen kuullessaan. Neitoraukat olivat siis varmaan hukassa, ellei niitä joku ihme pelastaisi sydämettömältä vainoojaltaan. Niilo muisti elävästi tapauksen Altunan kirkolla, hän muisti eukon, jota tuo konna koetti elävältä paistaa hiilustalla, ja häntä hirvitti.
Broddekin kauhistui nähdessään minkä vaikutuksen Jostin nimikin teki
Niiloon. Hän kiiruhti senvuoksi lisäämään:
"Olkaa huoletta, Niilo-herra … tällä laivalla otamme ritarin kiinni yhtä varmaan, kuin minä olen valmis teidän kanssanne kuolemaan…"
"Mitenkä siis?" kysyi Niilo, enemmän katseella kuin sanoilla, sillä hänen äänensä oli niin kumea ja helytön, kuin Hirvi olisi vajonnut hänen jalkainsa alta ja hän jo kaiken toivon jättänyt.
"Ritari laski salmessa ankkuriin", vastasi Brodde, "ja ellen pety, varoo hän itäänpäin lähtemistä nyt. Mutta hän ei näyttänyt pitävän mitään kiirettä, niin että luulen hänen varttovan toista tuulta, ennenkuin taas lähtee… Vähän näppäryyttä siis vaan, niin otamme hänet vankeineen kuin lokki salakan."
"Purjeet kuntoon, ankkuri ylös", huusi Niilo, "ei hetkeäkään saa vitkastella… Se ilmakin on myrkkyä, jota Jost von Bardenvleth hengittää?"
"Jos aiotte pelastaa neidot, herra Niilo", sanoi Brodde nyt vakaasti, "ettekä itse tahdo syöstä heitä vielä pitempään onnettomuuteen, tahi mahdollisesti kuoloon meren pohjaan, niin tehkää kuten sanon… Minä tunnen Jost-ritarin… Hän ei ole ensi kertaa Jösse Bonpojan kanssa tekemisissä … ja sen sanon, että jos menettelemme maltittomasti, niin hän sytyttää laivansa tuleen tai upottaa sen meidän nähtemme…"
Vaivoin suostui Niilo Brodden neuvoa noudattamaan.
"Jättäkää Kurki ja osa miehistöänne tähän niemen nenään", sanoi tämä, "ja luovikaamme me Hirvellä salmen pohjoispäähän… Silloin ei vihollisenne ainakaan pääse karkuun, ja sitten…"
"Ja sitten…?" kiiruhti Niilo, ikäänkuin Brodde olisi tahallaan keskeyttänyt puheensa.
"Sitten ei tarvita juuri muuta kuin joitakuita miehiä pelastamaan vankeja ja ottamaan ritaria kiinni… Jos haluatte, niin voimme me kahden lähteä sille matkalle… Onhan siinäkin vaaransa, mutta Jost-ritarin sydämessä ei ole muuta kuin viheliäisyyttä — kun hän huomaa tulevansa tosi tekemisiin, niin hän on heti valmis peräytymään."
Niilo mietti hetkisen. Hänelle tuotti joka viivytyksen hetki kiduttavia tuskia. Hän kuvitteli mielessään, millainen vaara Jost-ritari todella oli vangeilleen. Hän ei tosin lähemmin tuntenut tätä ritaria, mutta hän inhosi vaistomaisesti miestä, joka saattoi kylmästi rääkätä turvattoman naisen kuoliaaksi ja vielä röyhkeästi sysätä syyn siitä viattoman niskoille. Voihan sellainen mies olla valmis mihin konnantyöhön tahansa. Mistä ritari oli saanut tietää neitojen ryöstöstä ja miksi hän oli niin innokas saamaan heitä käsiinsä, että oli ollut tekemässä oikein sopimuksen siitä merirosvon kanssa? Niilo tuli melkein toivottomaksi ajatellessaan neitojen kohtaloa. Mutta samalla hänen myöskin täytyi myöntää todeksi Brodden huomautus, että tuo tunnoton ritari ennemmin hukuttaisi itsensä uhreineen kuin suostuisi antamaan niitä pois. Senvuoksi hän malttoi mielensä ja suostui Brodden ehdotukseen lausuen:
"Olkoon niinkuin sanot, Brodde, mutta varo, jos…"
Hän jätti lopun lausumatta ja riensi määräämään, kutka miehet pääsisivät Kurjelle, kutka jäisivät Hirvelle. Kun tämä oli tehty, ja laivat pantu kuntoon, lähti Hirvi purjeet pulleina luovimaan tuulta vastaan saaren koilliskulmaa kohden.
Heidän sinne tultua oli aurinko jo laskenut ja meri punerteli iltaruskon hohteessa. Niilo seisoi kärsimätönnä laivan kaiteella odotellen veneen kuntoon panoa. Kaksi miestä tarttui airoihin, hän itse asettui keskiveneeseen ja Brodde tarttui peräsimeen.