VIII.
Harmaa Haukka.
Eräänä kauniina aamuna toukokuun alussa ratsasti muutamia ritareita loistavalla seurueella Tukholman pohjoisportista Brunkebergin yli pohjoiseen päin. Ne olivat vanha laamanni, herra Kaarlo Tordinpoika, hänen veljensäpoika, herra Kaarlo Knuutinpoika, herra Kustavi Anundinpoika (Sture), ja marskin seurueessa oli herra Niilo Bonpoika, Klaus Lang ja muutamia muita hänen päällysmiehiään. Kolme ensiksi mainittua ratsasti edellä, kappaleen heidän takanaan tuli Niilo Bonpoika, ja hänen rinnallaan pienellä hevosella muuan nuori poikanen, joka saattoi olla noin kymmenvuotias, mutta oli vahva ja suurikasvuinen ikäisekseen. Hän oli ritari Kustavi Anundinpojan poika, Steen Kustavinpoika Sture. Heidän jälessään vähän matkan päässä tulivat asemiehet. Marskin asemiesten joukossa oli jo mainittu Klaus Lang ja eräs vanha harmaapartainen urho, Johannes, jota päällysmiehet ja erittäinkin Klaus Lang ja toiset asemiehet pitivät suuressa arvossa.
Kaikkialla näkyi vilkasta puhelua. Vanhemmat herrat keskustelivat tärkeistä valtakunnan asioista. Kuningas Kristofer oli edellisinä päivinä eli toukokuun 2 päivänä palannut kuningasmatkaltaan valtakunnasta ja juhlallisesti vahvistanut kuningas Maunu Eerikinpojan korjatun maanlain, ja tätä piti laamanni erittäin huomattavana tapahtumana. Kaarlo Knuutinpoika huomautti silloin, että Ruotsissa kuitenkin oli kuninkaalla ja valtaneuvostolla lakiasäätävä valta rahvaan suostumuksella, pannen painon sanoille: "rahvaan suostumuksella". Mutta laamanni kiivastui ja kysyi, mitä marski sillä tarkoitti.
"Minusta näyttää", vastasi marski, "että tämä laki on säädetty aivan rahvasta kuulematta."
"Mitä sanotte, veljenpoika", huudahti laamanni, "mitä sanotte? Enkö minä, Kaarlo Tordinpoika, ole Vestmanlannin laamanni, kuten herra Pentti Juhonpoika on Upplannin laamanni, ja emmekö me puhu ja toimi rahvaan nimessä, niinkuin muutkin valtakunnan laamannit toimivat."
"Olette oikeassa, setä", vastasi Kaarlo, "mutta sanotaan kuitenkin, että tämän lain on neuvosto tehnyt…"
"Neuvosto, niin … niin on, kuten sanotte", lausui laamanni, "mutta istummehan mekin neuvostossa, me laamannit, samoinkuin piispatkin, onhan siis rahvaan etu siellä valvottuna."
"Teidän täytyy kuitenkin myöntää, etteivät laamannit aina valvo neuvostossa rahvaan parasta, eipä edes valtakunnan parasta!" lausui marski.
Ja tämä täytyi laamannin myöntää. Mutta nyt tulisi tämä muuttumaan, sillä se täytyi kuitenkin oikeuden mukaan tunnustaa, että Kristofer-kuningas todella harrasti lakia. Siitä hän oli antanut monta asetusta, ja laamanni muistutti erittäin sitä, jonka hän oli edellisenä syksynä lähettänyt hiippakuntiin ja jossa hän lausui rakkaille ritareilleen, asemiehilleen, vapaasukuisille miehille ja virkamiehilleen, kauppamiehille, talonpojille ja maalaisille: "Teidän pitää lakia noudattaa, ja itsekunkin tulee lain ja oikeuden mukaan elää, jos mielii henkeänsä ja omaisuuttansa loukkaamattomana nauttia."
"Se asetus luettiin täällä arkkihiippakunnan kirkoissa lokakuun kuluella viime vuonna", lisäsi laamanni. "Ja luuletteko te, veljenpoikani, että olisitte niin helpolla päässyt siitä murhajutusta, jonka Pietari Ulfvinpojan pojat nostivat teitä vastaan, ellei kuningas olisi pitänyt niitä teille antamiaan lupauksia, ettei teitä ahdistettaisi mistään, jota olitte valtakunnanhoitajana tehnyt … vai mitä arvelette, veljenpoikani?"
Kunnon vanhus oli aivan toisella tuulella saatuaan tyttärensä terveenä takaisin. Marski sanoi hymyillen säästävänsä arvostelunsa kuninkaasta siksi, kunnes oli saanut Viipurin linnan käsiinsä.
Keskustelu pysähtyi sitten hetkiseksi. Mutta sitä vilkkaammin haastelivat Niilo ja hänen nuori kumppaninsa. Nuori Steen oli tiedonhaluinen, hän kyseli kyselemistään kaikenlaista.
"Tuota kavalaa teeskentelijää", huusi hän pudistaen pientä nyrkkiään, "minä rankaisen vielä, kun jaksan, noita Natt och Dag-suvun herroja."
"Kun se aika tulee, Steen", hymyili Niilo, "niin levännee toinen jo ijäistä lepoaan, laamanni nimittäin, herra Pentti Steeninpoika, ja toinen, hänen poikansa, on katkerasti katunut tekoansa. Minä näin itse kerran hänen Engelbrektin haudalla Örebron kirkossa ruoskivan paljasta selkäänsä verille ja huutelevan syvimmän tuskan ja katumuksen sanoja tekonsa tähden!"
"Ja sitten, sitten?" kysyi Steen kärsimättömästi, "onko hän näyttänyt, että katumuksensa oli todellista? Minä olen kuullut, että hän on vastustanut marskia."
"Niin hän todella on, hän kuten kaikki muutkin sukulaiseni, Jumala paratkoon, isänikin…"
"Mutta te olette totisesti korjannut, mitä isänne ovat rikkoneet!" sanoi poika innostuneena katsoen Niiloa ystävällisesti silmiin.
"Jumala antakoon minulle voimaa täyttämään velvollisuuteni!" vastasi Niilo Bonpoika, ja hänen äänensä harras sävy ja hänen vaikuttava katseensa tekivät hyvän vaikutuksen poikaan.
Steen istui hetkisen pää kumarruksissa mitään lausumatta. Äkkiä hän katsoi kirkkain, varmoin katsein Niiloon.
"Isäni sanoi minulle", sanoi hän, "että kun tulen marskin hoviin, niin koettaisin saavuttaa jonkun vanhemman asemiehen ystävyyden, mutta jonkun sellaisen, jonka kelvollisuutta kiitetään … hän mainitsi erityisesti teidän nimenne, Niilo Bonpoika", lisäsi hän matalalla äänellä katsoen ujosti Niiloon.
"Hyvä, hyvä, Steen", vastasi tämä, "kunhan vaan oikein käyttäydyt, niin saavutat kyllä Niilo Bonpojan ystävyyden ja Tord Kaarlonpojankin sekä jokaisen oikeamielisen miehen ystävyyden!"
"Niin isänikin sanoi, mutta minä tahtoisin jotakin muuta … minä kyllä tiedän, kuinka kaikki hyvin kävisi!"
"Kuinka sitten, Steen?" kysyi Niilo ystävällisesti hymyillen.
"Jos te olisitte ystäväni alusta alkain, jos sanoisitte minulle aina, mitä minun tulee tehdä … voi, minä pitäisin teistä niin paljo, ja te ja kaikki muutkin olisitte kyllä minuun tyytyväisiä, marskikin!"
Niilo tarttui poikasen käteen ja sanoi lempeällä vakavuudella:
"Minä rupean sinulle sellaiseksi ystäväksi … osaatko puhua totta, poikaseni?"
"Tottako … totta osaan puhua!"
"Se on ensimmäinen opetus, jonka annan sinulle … ja pian saanen koetella sinua siinä suhteessa!"
Eräs ratsastaja tuli täydessä laukassa heidän perässään. Hiljalleen liikkuvat asemiehet estivät häntä näkymästä, mutta kohta hän ilmestyi tien viereen heidän sivulleen, ja samassa hän kiiti Niilon ja Steenin ohi eikä pysähtynyt ennenkuin vanhain herrain kohdalla. Hänen yllään oli viheriä ihokas, ja hartioilla liehui hänen ratsastaessaan pitkä, valkea viitta.
"Oliko hän ritarikuntalainen?" kysyi Steen.
"Ei, hän on viheriä ritari!"
"Viheriä ritari?… Mutta mikä hänen nimensä sitten on… Katsokaa, kuin hän hymyilee marskille rumalla naamallaan… Mutta marski näyttää iloiselta, mikä hänen nimensä on?"
"Luulen, että tuskin kukaan muu kuin hän itse tietää hänen oikeata nimeään", vastasi Niilo, "marskin hovissa ei häntä kutsuta muuksi kuin viheriäksi ritariksi."
Steen, joka aina tyystiin tutki kaikkea, silmäili vierasta ritaria hyvin tarkasti, ja huomattuaan hänen arpiset kasvonsa, joissa leuan ja suun seutuvilla oli karheata parransänkeä, ja nähtyään hänen ainaisen naurunvirnistyksensä, ei hän voinut itse olla sydämellisesti nauramatta. Niilo katsoi häneen silloin ja sanoi:
"Niin kummalliselta kuin tuo viheriä ritari näyttääkin, Steen, hän kuitenkin nauttii jossakin määrin marskin luottamusta. Olet huomaava hänet vielä kummallisemmaksi, kun saat enemmän häntä katsella, olet näkevä, että monet pitävät häntä pilanaan … mutta muista, poikani … et koskaan saa ottaa siihen pilaan osaa, et koskaan saa nauraa viheriälle ritarille, jos haluat pitää minua ystävänäsi!"
"Mutta hän näyttää hyvin hassulta", vastasi poika pudistaen kiharaista päätään.
"Älä kuitenkaan anna koskaan hänen ulkomuotonsa tai muiden pilan vietellä itseäsi ottamaan hänen ivaamiseensa osaa … lupaa se, Steen!"
"No, minä lupaan, koska te tahdotte … en kuitenkaan ymmärrä, miksi te sitä tahdotte."
"Sen vielä huomaat itse!"
Hekin vaikenivat nyt hetkiseksi, mutta alkoivat pian taasen puhella yhtä vilkkaasti, ja Niilo oli yhtä väsymätön vastaamaan ja selittämään uudelle ystävälleen, kuin tämä oli uuttera kyselemään.
Puolenpäivän seutuna tultiin Garnsvikiin, joka on nykyään järvenä, mutta menneinä aikoina sen kautta kulki vesireitti Biskopstunan rannikoilta syvälle Upplantiin aina Lundan ja Skeppstunan pitäjiin asti Säminghundran kihlakunnassa. Siihen oli vilkkaan liikkeen vuoksi syntynyt kauppala, jota kutsuttiin Folklandstingiksi. Vielä näihin aikoihin oli maa siellä hyvin vesiperäistä. Saaristolaisten laivakulku sen kautta oli kuitenkin lakannut osaksi hallituksen kiellon vuoksi, koska läheisen Sigstunan kauppa kärsi Folklandstingin kaupasta, osaksi maanpinnan kohoamisen vuoksi. Nykyään osoittavat Garnsvikin, Vadasjön ja Hedervikin järvet sekä näitä yhdistävät vedet tämän reitin vanhaa suuntaa, ja samoin todistavat monet nimet aina Skeppstunasta alkaen mereen asti sen ennen olleen olemassa.
Biskopstunan läheisyydessä levähtivät herrat parisen tuntia. Tämä talo kuului arkkipiispan istuimelle — sinne oli pahamaineinen arkkipiispa, Johannes Gerkenpoika, teettänyt kivirakennuksen. Sieltä jatkettiin matkaa Penningebyhyn, johon saavuttiin myöhään illalla.
Penningeby oli vedenympäröimällä saarella Länna- eli Vassbyjärven koillisrannalla. Järvestä kulki virta erääseen kapeaan merenlahteen. Rakennuksen muurit olivat ikivanhat, vaikka rakennus muuten oli ollut monien muutosten alaisena. Tornista oli avara näkyala järven ja ympäristön metsäisten kumpujen yli, ja kansa tiesi linnasta kertoa lukemattomia vanhoja muistoja ja tarinoita.
Täällä setänsä luona aikoi marski viettää muutamia päiviä ennen Suomeen lähtöään. Täällä tuli nuorelle Steen Sturelle myöskin ensimmäiset koetuksensa ansaitakseen Niilo Bonpojan ystävyyttä. Päivät kuluivat joko syvissä ja vakavissa keskusteluissa, joita vanhemmat herrat pitivät ja joihin saapui muutamia vähäpätöisempiä herroja lähiseuduilta, taikka metsästyksellä kartanon riistaisissa metsissä. Iltaisin kisailtiin ja tanssittiin suuressa salissa tai ruusulehdon nurmikolla. Mutta aina oli viheriä ritari näissä karkeloissa tavallisuuden mukaan nuorison pilan ja ivan esineenä.
Eräänä päivänä, kun vanhemmatkin herrat, laamannia lukuunottamatta olivat olleet metsällä, ja kun taas keräydyttiin nurmelle tanssimaan, kesti nuori Steen ensimmäisen koetuksensa. Laamanni istui erään suuren lehmuksen varjossa viheriän ritarin kanssa shakkia pelaamassa, ja lähellä heitä pelasi marski lautaa herra Kustavi Anundinpojan kanssa, nuorison kisaillessa ja laulellessa vähän matkaa heistä.
Kaunein kisailijoista oli kieltämättä laamannin nuorin tytär, Briita-neiti. Neljän viime vuoden kuluella oli hän kehittynyt lapsesta immeksi, eikä milloinkaan ole naisen sydän katsellut maailman kirjavuutta kauniimmilla silmillä kuin hän. Oli taivasta ja päivää hänen katseessaan, ja se taivas oli niin valoisa ja puhdas ja päivä niin lämmin, että selvästi näki hänen sydämensä vielä kokonaan säilyneen elämän häiritseviltä myrskyiltä. Iliana-neiti oli hänkin kaunis, mutta aivan toisella tavalla. Hänessä oli jotakin reipasta, voimakasta ja varmaa. Hän näytti olevan luotu taistelemaan onnensa edestä ja kantamaan pystyin päin vastoinkäymisiä, jos niitä sattuisi häntä kohtaamaan. Hänen suurista tummista silmistään loisti kypsyneen naisen sielu, ei lapsen mieli. Ulkomuodoltaan hän oli ihastuttava. Hänen runsaat, tummat kiharansa valuivat molemmin puolin mitä puhdaspiirteisimpiä, jaloimpia kasvoja, ja hänen hipiänsä oli hieno ja läpikuultava kuin marmori.
Briitan kauneus oli kuin hänen silmiinsä keskittynyt, mutta hänkin oli ihmeen kaunis. Hänen kasvonsa olivat enemmän pyöreähköt, huulensa pulleammat ja vartalonsa täyteläisempi. Mutta sielun aateluus väikkyi molemmista ja kun he nyt tanssivat kevein askelin lehdon kukkasten keskellä, näyttivät he hengettäriltä, jotka olivat tulleet tänne maan päälle ihmisiä ilahuttamaan ja lohduttamaan.
Ja kaikki saivat tulla yhtä lähelle näitä suloisia olentoja, kaikki saivat yhtä paljon iloita heistä. Oli ainoastaan yksi poikkeus — kun Niilo Bonpoika lähestyi Briitaa. Hymy ei tosin kadonnut hänen huuliltaan, mutta se ikäänkuin kelmeni ja kovettui; se oli siinä vaan ollakseen, mutta ei lämmennyt entiselleen; se oli kuin kukan terällä väräjävä kastehelmi, josta ei tiedä tuuliko vai aurinko sen poies pyyhkii. Ja lapsimaisuus ikäänkuin väistyi ja piilottui hänen silmistään Niilo Bonpojan häntä katsellessa. Tämä huomasi muutoksen ja etsi tarkkaan syytä siihen. Jo ensi näkemällä oli Briitan käytöksessä jotakin outoa, selittämätöntä. Hän tervehti tosin Niilon tullessa lämpimästi puristaen ystävällisesti hänen kättään ja hymyili hänelle, mutta kohta senjälkeen hän vetäytyi syrjään alkaen puhella ja laskea piloja iloisen herra Ove Laurinpojan kanssa.
Näin tapahtui ensi kohtauksessa, ja pahemmaksi se yhä kävi. Briita tuli Niilolle yhä enemmän arvoitukseksi, jota hän ei voinut toivoa koskaan selvittävänsä. Niin, hän ei nähnyt sitä lämmintä, sitä rakkautta uhkuvaa silmäystä, jolla neito seurasi häntä, kun tiesi, ettei kukaan sitä huomannut, Niilo varsinkaan! Hän ei tiennyt, kuinka ujo, kuinka tuntehikas ensimmäinen, puhdas rakkaus on, kuinka nuoren immen sydän vavahtelee, kuinka se ikäänkuin itseään pakenee, kuitenkin aina uudelleen palaten katselemaan, uneksimaan ja nauttimaan — taas sitten paetakseen.
Niilo kävi alakuloiseksi. Briita karttoi häntä nähtävästi, hän näytti oikein nauttivan siitä, että sai näyttää, kuinka vähän hän Niilosta välitti. Ja Niilo teki sen huomion, että Ove Laurinpoika aina sai osakseen hänen iloisimmat hymynsä, ja hänen kanssaan hän mieluimmin kisaili tanssissa ja leikeissä. Hänen kanssaan puhuessaan Briita myöskin oli kaikkein vapain, ja kun Ove jotakin kertoi, niin oli hänen katseessaan aina mitä herttaisin lapsekas hymy. Niin Niilosta ainakin näytti, ja kolkko kylmyys paneutui silloin hänen sydämensä ympärille, hän vetäytyi erilleen ja kulki mieluimmin yksinään metsästelemässä.
Niin hän oli tehnyt tänäkin päivänä, mutta oli tavannut metsässä Briitan ja Oven; jotka olivat siellä ratsastelemassa. He aikoivat juuri mennä erään pienen, syvän puron yli, joka juoksi kuohuten jyrkkäin kalliorantainsa välissä. Niilo, joka tunsi seudun paremmin, osoitti heille sopivamman tien ja sai silloin Briitalta katseen, joka muistutti hänelle entisiä aikoja. Se tosin katosi samana hetkenä, mutta se herätti kuitenkin häneen takaisin toivon, joka oli jo kuolemaisillaan. Hän kätki kuitenkin rakkautensa sydämensä salaisimpaan sopukkaan ja saapui muitten mukana ruusulehtoon. Hän oli ottanut osaa karkeloon, olipa hän tanssinut Briitankin kanssa, mutta huomasi selvästi, että se, mitä hän oli nähnyt tai luuli nähneensä aamupäivällä metsässä, oli ollut erehdystä ja senvuoksi hän vetäytyi leikeistä pois.
Silloin tuli Iliana-neiti hänen luokseen ja pakotti hänet puoleksi leikillä, puoleksi lempeällä vakavuudella tulemaan vielä tanssiin, vaikkapa kerran hänen kanssaan. Tämä tanssi oli juuri silloin käynnissä, kun vanhemmat herrat olivat istuutuneet lehmuksen alle. Mutta Ove-herra tanssi Briita-neidin kanssa. Tanssin loputtua jäi Niilo seisomaan Ilianan viereen. Hän oli niin ystävällinen ja lempeä, ja heidän seurustelunsa oli samaa vapaata, avomielistä ja eloisaa, joka oli syntynyt merellä Suomesta tultaessa.
"Taisi olla merkillinen matka, jonka teitte marskin kanssa, herra
Niilo", sanoi hän, "tuskin enää tunnen teitä!"
"Niinkö arvelette, neiti Iliana?" kysyi Niilo surumielisesti hymyillen.
"Tahi olette saanut täällä huolia, jotka tekevät teidät surulliseksi."
"Ja jos niin olisi?" vastasi Niilo katsoen kysyvästi neitoon.
"Sanokaa silloin se minulle… Ehkä voin auttaa tai neuvoa teitä!"
Hän hymyili niin kauniisti tätä sanoessaan, että se oikein lämmitti Niilon sydäntä. Mutta samassa hän sattui vilkaisemaan Briitaan, joka oli lähellä ja näytti niin kauniilta ja hyvältä, mutta leikki eräällä Oven antamalla kukalla. Tämä oli itse lähtenyt pois ja mennyt vanhempain herrain luokse lehmuksen alle.
"Te ette kuitenkaan voi!" vastasi Niilo, jäätävän kylmyyden taas levitessä hänen sydämeensä. Hänen poskensa olivat kalpeat, kun hän lisäsi, "enkä minäkään voi sanoa teille, mikä mieltäni painaa."
"Minä sanon sen sitten itse!" vastasi Iliana, "teidän sydämessänne on epäilyksiä erään tähden."
"Eikö minulla sitten ole syytä?"
Ei, oli jo Ilianan huulilla, ja hänen silmissään oli lohduttava katse, mutta hän ei ehtinyt edellistä lausua, ja jälkimmäistä ei Niilo huomannut. Lehmuksen alla tapahtui eräs kohtaus, joka veti sekä hänen että Iliana-neidin että kaikkein muiden huomion puoleensa.
Kun Ove Laurinpoika, mieli tulvillaan siitä menestyksestä, jonka luuli Briita-neitiin nähden saavuttaneensa, lähestyi pelaavia herroja, oli laamanni juuri lopettamaisillaan erään pelin viheriän ritarin kanssa. Vanhuksen silmistä loisti ilmeinen tyytyväisyys, sillä hän piti voittoaan varmana, ja shakkipelin voittaminen oli hänellä pienenä ylpeytenä.
"Olenpa varma, että asia on nyt selvä!" sanoi hän silittäen kädellään pitkää, hopeanvalkeata partaansa.
"Niin", vastasi viheriä ritari nauraen, "asia on selvä … te olette hävinnyt!"
Ja yhdellä vedolla teki ritari vastapelaajansa matiksi. Tämä ei tahtonut ensi harmissaan silmiään uskoa, ja sitten hän rupesi syytämään suustaan sanoja, jotka olisivat pahoin loukanneet jokaista muuta kuin tätä vastapelaajaa. Mutta viheriä istui kuin mistään tietämättä ja katseli hymyhuulin viattomasti Ove-herraa.
Tämä katsahti äkisti ympärilleen nähdäkseen, huomasiko Briita-neiti hänet, ja kun havaitsi niin olevan laidan ja kun ritarin katse samalla tuntui hänestä kiusoittavalta, tuli häneen äkkiä halu pitää hauskaa ritarin kustannuksella ja saavuttaa vielä yhden voiton iloiselta Briita-neidiltä. Hän otti senvuoksi äkkiä yhden shakkinappulan käteensä ja sanoi:
"Katsokaa vaan minuun, viheriä, siinä teette oikein, minä näytän teille, millainen nenänne on joskus maailmassa ollut." Hän tähtäsi sitten shakkinappulalla ja heitti sen niin, että se sattui ritarin typistettyyn nenään. Ritari sävähti, ja tuli leimahti hänen silmistään, joka olisi pahoin säikäyttänyt tuota nuorta miestä, ellei se olisi samassa sammunut. Nuori Ove-herra nauroi täyttä kurkkua lyöden kämmeniään yhteen. Laamannikaan ei voinut olla vetämättä suutaan hymyyn.
Mutta oli eräs, joka ei nauranut, nimittäin nuori Steen Kustavinpoika. Hän oli koko ajan seisonut vieressä peliä katsellen ja hän oli huomannut, että niin hupsulta kuin viheriä ritari näyttikin, hän kuitenkin oli shakkipelissä paljon etevämpi vanhaa herraa, ja se oli ihmetyttänyt häntä niin, että hän oli aivan unhottanut naurun. Kun Ove-herra sitten tuli taasen ritaria pilkkaamaan ja ivaamaan, kuohutti se pojan verta, ja hänen poskilleen nousi suuttumuksen puna.
Kukaan ei kuitenkaan huomannut häntä, ja iloinen Ove-herra sieppasi jo toisen shakkinappulan ja kohotti kättään heittääkseen vielä kerran viheriätä ritaria. Samalla hän nauroi ja melusi sanoen aikovansa herättää ritarin muistia eloon. Laamannin katse synkkeni ja hän oli jo antamaisillaan varoittavan sanan nuorukaiselle, kun kymmenvuotias Steen äkkiä juoksi esiin antaen nyrkillään sellaisen iskun Ove-herralle, että tämä pudotti nappulan ja kääntyi harmistuneena Steeniin päin.
"Teidän, joka olette suuri mies, pitäisi ymmärtämän olla leikittelemättä vanhan miehen kanssa!" huudahti Steen säihkyvin silmin ja hehkuvin poskin.
Iloinen Ove-herra aikoi nyt vuorostaan käsivoimin muistuttaa rohkeata poikaa, mutta laamanni remahti nauramaan, ja kaikki muutkin, mikäli paikalle ehtivät, yhtyivät hänen tyytyväisyyteensä siitä, että röyhkeää nuorukaista oli rangaistu. Siten joutui Ove-herra kaikkien nähden sen naurun alaiseksi, jota hän oli aikonut viheriälle ritarille. Hän oli kiukusta ja vihasta kalpeana, mutta siitä ei ollut nyt apua; asia ei siitä parannut.
Mutta silloin astui Kustavi-herra esiin katsoen ankarasti poikaansa.
Poika loi silmänsä alas ja astui isänsä luokse.
"Poika!" jymisi ritari, "mitä olet rohjennut tehdä?"
"Olen pitänyt väärin ahdistetun puolta, isä!" vastasi poika, katsoen kauniin silmin suuttunutta isäänsä, joka ilmeisesti näytti sydämessään hyväksyvän poikansa käytöksen.
Mutta ennenkuin isä ehti sanoa mitään tai häntä rangaista, kääntyi poika reippaasti Ove-herraan päin.
"Se oli tyhmä teko", sanoi hän, "ja minua saatte kiittää siitä, ettette sitä kahta kertaa tehnyt … mutta jos arvelette minun nyrkiniskuni ansaitsevan niin paljon kostoa, niin tässä olen … niin, en lähde pakoon … lyökää pois!"
Kaikkia miellyttivät nämä reippaan pojan sanat. Mutta iloinen Ove-herra oli miltei järkensä menettänyt, hänestä tuntui nyt peräti tukalalta tämä hetki, josta hän oli niin paljon odottanut. Ja hän kohotti kiiluvin silmin kättänsä. Vastenmielisyyden melua kuului katselijan joukosta, mutta se ei vaikuttanut Oveen.
Silloin laskeusi eräs käsi Oven olalle, ja Niilo Bonpoika lausui tyvenesti hänen korvaansa:
"Heittäkää vihanne, Ove herra … ja ellette sitä tahdo, niin voitte katsoa saamaanne iskua minun antamakseni!"
Tämä oli kuin öljyä tuleen, mutta senverta sillä kuitenkin voitettiin, että Ove-herra voi vetäytyä jotakuinkin eheällä sotakunnialla taistelusta pois, kun hän nyt ainakin voi saada hyvitystä jos tahtoi. Hän otti loukkaantuneen muodon, ja näytti ikäänkuin harkitsevan hyvityksen ehtoja, mutta katsahdettuaan ylöspäin huomasi hän Niilon jo kääntäneen hänelle selkänsä ja astelevan linnaa kohden taluttaen Steeniä kädestä.
Nuoriso kokoontui taasen leikkimään, ja kohta näytti äskeinen tapahtuma unohtuneen. Ainoa koko iloisessa seurueessa, johon ilo ei enää näyttänyt pystyvän, oli Briita-neiti, ja turhia olivat kaikki Ove-herran kokeet houkutella hymyä hänen huulilleen. Se katkeroitti nuorukaista ja sai hänen äskeisen häpeänsä pistelemään yhä kipeämmin hänen mieltään.
Mutta Niilo ja Steen astuivat käytävää myöten linnaa päin. He kävelivät kauan äänettöminä, mutta vihdoin kysyi poikanen hiljaisesti:
"Oletteko tyytyväinen minuun?"
"Olen!" vastasi Niilo puristaen hänen kättään, "sinulla on sydän paikallaan, poikaseni! Kiitos siitä teosta!"
Steen tunsi rintansa paisuvan, ja helakka puna kohosi hänen poskilleen. Sitten ei puhuttu enää mitään. Tultuaan kivitetylle pihalle erosivat he toisistaan. Steen näki haukkamestarin hommailevan haukkain kanssa ja lähti sinne, osoittaen kysymyksillään olevansa perehtyneempi lintujen hoitoon, kuin olisi luullutkaan.
"Kenen tuo kaunis haukka on?" kysyi hän osoittaen erästä suurimpia ja vahvimpia.
"Se on harmaa haukka", vastasi mestari, "sitä käyttää Briita-neiti tavallisesti."
Ja poika koetteli tuntijan silmillä haukan selkää ja kaulaa. "Hyvin ruokottu, hyvin muodostunut eläin!" sanoi hän näyttäen niin peräti ymmärtäväiseltä, ettei haukkamestari voinut olla hymyilemättä hänelle.
Mutta poika ei siitä huolinut, Hän otti aivan rauhallisesti harmaan haukan käteensä punniten sitä, kuten oli nähnyt metsästäjäin tekevän, ikäänkuin kokisi linnun painosta päättää, kuinka vahva sen luusto olisi, ja kuinka paljon voimaa löytyisi sen jäntereissä.
Hän keskusteli kauan haukkamestarin kanssa, ja hänen vielä ollessa siellä, tulivat vanhat herrat jo linnaan päin, ja vähän matkaa heistä tulivat nuoret. Steen katseli tarkasti heitä kaikkia, mutta se, jota hän etupäässä halusi nähdä, kääntyi selin juuri pihalle tullessaan. Tämä näytti Steenistä kummalta, ja hän ajatteli mielessään, että eiköhän vaan juuri hän siihen määrään pelättänyt ylimielistä nuorta miestä, ettei hän uskaltanut tulla. Katseltuaan sitten muita, kaipasi hän heidän joukostaan sitä, joka oli häneen tehnyt parhaimman vaikutuksen kaikista, nimittäin Briita-neitiä. Hän ei kuitenkaan välittänyt niin paljoa tästä vaan meni yksin jäätyään takaisin haukkatarhalle, vihelteli ja heitti tutkivan silmäyksen komeihin lintuihin. Viimein hän ojensi kätensä haukalle, ja lintu katseli häntä ensin toisella silmällä, sitten toisella ja hyppäsi sitten keveästi hänen sormelleen. Ylpeänä kuin kuningas meni hän sitten, tuo kaunis lintu kädellään, pihan yli ja astui siihen torniin, jossa oli Niilo Bonpojan huone.
Se oli tyhjänä. Mutta eteläinen ikkuna oli auki, ja ilta-aurinko paistoi sisään vastaisesta ikkunasta. Steen meni avoimen ikkunan ääreen ja näki siellä jotakin, joka kokonaan veti hänen huomion puoleensa. Sieltä näkyi ruusulehto ja niityt, joilla oli karkeloitu; siellä hän näki suuren lehmuksen vieressä valkopukuisen naishaamun, jonka hän tunsi Briita-neidiksi, ja hänen edessään oli polvillaan Ove-herra, joka nousi juuri seisoalleen Steenin tullessa ikkunan ääreen. Jonkun matkaa heistä näki hän Niilo Bonpojan.
Mutta Steenin katsellessa, mitä lehmuksen luona tapahtui, oli harmaa haukka ruvennut terävillä silmillään tarkastelemaan huoneessa olevia esineitä, varsinkin muuatta.
Suurella tammipöydällä oli pienehkö puulaatikko erinomaista tekoa, ja sen vieressä oli runsailla jalokivillä koristettu kultainen kaulaketju. Se sädehti ja välkkyi ilta-auringossa, kuin joku taideniekka kääpiö olisi istunut näkymätönnä pöydän ääressä liittelemässä auringonsäteistä koristetta, jollaista ihmissilmä ei vielä ole nähnyt.
Harmaan haukan pyöreät, säihkyvät silmät pienenivät ja laajenivat, se kohautti siipiään, käänteli päätään joka taholle, mutta kiintyi taas katselemaan loistavaa korua.
Yhdellä heilauksella se siirtyi pöydälle pojan olkapäältä, johon tämä oli antanut sen istua.
Äkisti, mutta voimakkaasti tarttuivat sen keltaiset kynnet ketjuun, ja suhisten pujahti harmaa haukka Steenin editse korkealle sinitaivaalle, viiltäen hurjasti ilmaa avaroissa kehissä ja pitäen varmasti kynsissään loistavaa ketjua.
Vihdoin, kun lintua itseään ei enää voinut eroittaa, näkyi taivaalla kuin tulen säkene kohoavan näkinkengän kehissä ylöspäin.
Poika seisoi kuin ukkosen iskemänä kädet ojennettuina ja suu ammollaan katsellen, katsellen…
IX.
Mennyt.
Pää täynnä synkkiä ajatuksia tuli Niilo Bonpoika huoneeseensa erottuaan Steenistä. Hän oli nyt varma siitä, ettei hänellä ollut toivomista saada väliään Briitan kanssa enää entiselleen. Hän rakasti tätä suloista neitoa, eikä hän voinut sanoa, missä ja milloin tämä rakkaus oli syttynyt hänen sydämeensä. Hän ei ehkä vieläkään täysin tajuaisi rakkauttaan, ellei neidossa olisi tapahtunut tuota omituista äkillistä muutosta, jota hän ei osannut selittää.
"Teillä on epäilyksiä erään tähden", oli Iliana-neiti sanonut, ja Niilo toisteli itsekseen yhäti niitä sanoja, ja hymy hänen huulillaan muuttui yhä katkerammaksi. Ei, hän ei epäile — niin hänen ajatuksensa päättyivät — hän ei epäile, hän on aivan varma. Hän ei mitään enää toivonut. Se on mennyttä.
Tulla onnelliseksi — hän tunsi, että olisi voinut tulla onnelliseksi, jos olisi saavuttanut tämän tytön rakkauden. Sitten hän tarkasteli tätä rakkauttaan joka puolelta ja muisteli piispavanhuksen sanoja sekä kyseli itseltään, vetäisikö tämä onni, jota hän kuvitteli mielessään, häntä pois siitä tehtävästä, joka hänellä oli miehenä.
Kiusaus! — lausui eräs ääni hänen sielussaan, ja hän kuunteli sitä pelvolla ja koetteli vaistomaisesti kädellään kaulaansa, jossa taikakoriste tavallisesti oli. Hän oli heti Kalmarinmatkalta tultuaan ottanut ketjun kaulastaan ja säilyttänyt sitä pienessä puulaatikossa, jonka aikoi viedä arkkihiippakunnan tuomiokirkkoon, kunnes voisi lähemmin määrätä, jättäisikö sen sinne vai lähettäisikö sen johonkin muualle. Nyt heräsi hänessä se ajatus, että rakastetun kylmäkiskoisuus ehkä oli seuraus siitä, että hän oli pannut kaulaketjun pois, ja että hän siis voisi taasen saavuttaa neidon rakkauden, jos uudestaan panisi sen kaulaansa. Kiusaus ilmestyi siis nyt hänelle ihanimmassa ja täydellisimmässä muodossaan..
Hän otti esille puulaatikon, avasi sen, otti kaulaketjun käteensä ja katseli sitä tarkasti. Sen ihanat kivet välkkyivät omituisella loistolla. Hän punnitsi sitä kädessään katsellen taittuneiden valonsäteiden vaihtelevaa säihkettä. Panisiko sen kaulaansa, käyttäisikö sen salaista voimaa saavuttaakseen onneaan … voihan hän sitten uhrata sen ja luopua siitä ainaiseksi…? Riehuvia ajatuksia tulvasi hänen mielensä täyteen, melkein tukahuttaen hänet, ja kaikki ne huusivat: ota se, ota se, sinunhan se on! Hän tarttui jo ihmekalun lukkoon ja avasi sen. Hurja tuli loisti hänen silmistään. Hän oli viemäisillään sen kaulaansa, mutta silloin hän sattui katsahtamaan laatikon kanteen, johon hän oli leikkauttanut sanat: "Voi lupauksenrikkojaa!" Kesti silmänräpäyksen ajan, ennenkuin nuo sanat ehtivät tunkeutua hänen sielunsa syvyyteen. Hän toisti niitä värittömällä äänellä itsekseen, ja oli kuin hänen henkensä olisi jo ollut niin ketjun tuottaman onnen vallassa, ettei voinut enää kääntää siitä katsettaan tai vapautua sen tenhosta.
Tämä oli koettelemus, jota Niilo ei ollut koskaan voinut arvata. Mutta koettelemuksen hetki tulee kerran joka ihmisen elämässä, yhtä varmasti kuin lupauksenkin hetki. Tulee hetki, jolloin ihmisen pitää näyttää, jaksaako hän uhrata kaiken sen edestä, minkä on lupauksen ylevänä hetkenä vannonut pyhänä pitävänsä, tulee hetki, jolloin tämä näyttää inhottavalta, koska se sotii hänen sydämensä toiveita vastaan ja näyttää kutistuvan vähäpätöiseksi näiden rinnalla. Kokonainen maailma onnea, kunniaa, vapautta leviää hänen ihastuneen silmänsä eteen, ääretön ihanuus kutsuu häntä luokseen. Ja tämän runsauden kangastaessa hänelle, unhottaa niin helposti, että toisellakin puolen löytyy runsaus, mutta sellainen, jolla ei ole ulkonaista loistoa, vaan joka päinvastoin usein ilmenee rumassa ja pelottavassa muodossa. Mutta näistä on ihmisen kuitenkin toinen tahi toinen valitseminen, hänen tulee joko kaikki hyväksyä tai kaikki hyljätä. Ja jos hän valitsee varjonjättäen todellisuuden, niin hän samalla omin käsin kytkee jalkansa orjankahleisiin. Aluksi ei hän sitä sokeudessaan huomaa, kun viettelyksen petollinen sulous häntä häikäisee, ja huomattuaan sen vihdoin, on palaaminen jo myöhäistä. Hänen otsalleen on jo painettu orjan polttomerkki, ja harvoilla on enää sitten voimaa sitä siitä poistaa.
Kuka lähettää tuulen, joka repii reijän mustaan pilviseinään päästäen auringon valaisemaan maailmaa! Hän lähettää myöskin taistelun hetkenä vilvoittavan, taivahisen tuulahduksen siihen ihmissydämeen, jota on huolella hoidettu ja joka on vakavasti pyrkinyt uhrautumaan sen puolesta, mikä on hyvää, kaunista ja oikeata maailmassa. Hän koettelee, mutta Hän ei muserra, kiusaus on elämäksi eikä kuolemaksi. Näistä sanoista: voi lupauksenrikkojaa! levisi Niilo Bonpojan sieluun hänen tietämättään valo, joka sai hänen katselemaan kaikkea aivan toisella tavalla.
Pelkuri voi rikkoa sanansa, voi hyljätä pyhimmät aatteensa; vapaa, ponteva mies ei!
Ja hän tempasi voimakkaasti koristeen kaulastaan heittäen sen pöydälle ja astui toisen ikkunan ääreen.
Mutta hänen koettelemustensa mitta ei näyttänyt olevan vielä täysi. Kun hän oli tuskin saanut riistetyksi mielestään sisällisen taistelunsa ristiriidat ja saavuttanut jonkinlaisen tasapainon — niin kohtasi häntä nyt eräs näky, joka olisi epäilemättä musertanut hänet ja tehnyt tyhjäksi sen voiton, jonka hän oli juuri saavuttanut itsensä yli, ellei hänen tahtonsa olisi edellisessä taistelussa karaistunut.
Hän näki sydämensä lemmityn lehmuksen varjossa. Hän oli niin yli-inhimillisen kaunis, että olisi kernaasti antanut henkensä hänen edestään. Ja häntä lähestyi Ove Laurinpoika. Se oli sen kohtauksen alku, jonka lopun Steen Kustavinpoika sai nähdä. Ove riensi kiihkein askelin neitoa kohden. Hän oli ankaran liikutuksen vallassa, se näkyi kaikista hänen eleistään. Hän puhui kauan neidolle, näyttipä hän kyyneleitäkin vuodattavan, ja neito katsoi useamman kerran häneen.
Sitten lankesi Ove-herra polvilleen ja tarttui neidon käteen sitä suudellen, ja tämä antoi hänen pitää käden ja näytti hymyilevän hänelle.
Tämä oli tuskan kalkki pohjasakoineen Niilo Bonpojalle. Mutta juuri sitä juodakseen, voidakseen itselleen ja omalletunnolleen vakuuttaa voittonsa varmuutta, päätti hän mennä lähemmältä katsomaan tuota kohtausta.
Ja hän riensi huoneesta portaille ja sieltä pihalle. Hän oli tuskin ehtinyt nostosillalle, kun Steen tuli haukkatarhasta pihalle kädessään harmaa haukka ja meni vuorostaan torniin.
Jos Niilo Bonpojalla olisi ollut oikea kuuntelijan taito, niin olisi hän tällä matkallaan varmasti koonnut aivan toisia kokemuksia kuin hän nyt kokosi. Hän astui tosin siksi paljon sivulle, etteivät Briita ja Ove aluksi häntä huomanneet, mutta se tapahtui enemmän sattumalta kuin tarkoituksella. Tultuaan niin lähelle, että voi kuulla heidän keskusteluansa, pysähtyi hän, mutta ei minkään lehtiverhon taa, vaan niin, että nuo nuoret hyvästi voivat hänet nähdä. Etteivät he oitis häntä huomanneet, johtui heidän mielensä jännitystilasta.
"Annatte siis anteeksi", kuuli Niilo Ove-herran sanovan. "Oi, saan siis olla varma, että olette antanut sen anteeksi!"
"Kyllä, kyllä!" vastasi Briita.
"Ja rakkautenne, rakkautenne, Briita … sanokaa, sanokaa, olenhan saavuttanut senkin?" rukoili Ove äänellä, joka ilmaisi hillitöntä mielenkuohua.
Nyt kohotti Briita päätään ja äkkäsi Niilo Bonpojan kalmankalpeat kasvot, ja päästi kauhistuksen huudon.
Tämä käytti kaiken voimansa säilyttääkseen malttinsa. Mutta myrsky hänen sisässään oli niin valtava, ettei hän saanut sanotuksi sanaakaan. Ove-herra sitävastoin hyppäsi ylös polvistuneesta asemastaan.
"Tekin olette siis kuuntelija, Niilo Bonpoika!" sanoi hän, ääni ja katse ivaa ja kiukkua puuskuen.
"Niin, olen kuunnellut!" vastasi Niilo, "olen kuunnellut, suokaa se anteeksi … annan teille siitä hyvitystä, herra Ove, missä ja milloin tahdotte… Tahdoin omin silmin nähdä ja omin korvin kuulla tuomioni… Olen sen kuullut, eikä minulla ole muuta kuin lausua hyvästi ja mennä…"
Kaino neito seisoi kalpeana, katse tuijottavana. Hän painoi tajuttomasti kätensä sydäntään vasten ja koki puhua. Mutta sanaakaan ei tullut hänen huuliltaan. Kieli oli kuin kivettynyt. Niilo katsoi häntä, ja hänen katseensa oli niin lämmin, mutta kuitenkin niin tuskaa täynnä, että Briitasta tuntui kuin veri olisi lakannut virtaamasta hänen suonissaan, ja sydän lyömästä hänen rinnassaan.
"Hyvästi, Briita-neiti", kuuli hän Niilon sanovan, "hyvästi, olkoon onni teille suosiollinen, ja unhottakaa te helpommin minut, kuin minä unhotan teidät."
Enempää ei neito kuullut. Nyt kuoli ajatus pois, hän seisoi yksinään autiolla kankaalla synkeänä yönä. Hän vaipui hiljaa maahan kukkain keskeen.
Mutta Niilo meni raskain askelin kivipihan yli torniin. Steen tuli juosten sieltä. Niilo ei huomannut tätä eikä sitäkään, että marski tuli samassa häntä vastaan.
Hän olisi jatkanut käyntiään, ellei marski olisi viitannut häntä luokseen. Hän oli saanut tietoja Suomesta Tordilta. Viipurin linna oli hänen käsissään, ja Turku oli annettu kuninkaalle. Marski näytti odottavan näiden uutisten johdosta jotakin kysymystä Niilolta, mutta kun sitä ei tullut, niin hän lisäsi itse:
"Vanha Krister-herra on kuollut!"
"Kuollut?" lausui Niilo koleasti.
Marski katsoi kummastuksella häneen, mutta huomasi hänen kiihtyneen, melkein epätoivoisen katseensa. Mutta hän ei halunnut tunkeutua hänen uskotukseen, vaan tahtoi antaa hänelle aikaa tyyntyä ja lausui senvuoksi hymyillen:
"Minulla olisi tärkeätä sanottavaa teille … pyydän senvuoksi, että saavutte luokseni tunnin perästä!"
Sitten he erosivat, ja Niilo jatkoi matkaansa kiviportaita myöten huoneeseensa torniin. Aluksi hän ei huomannut siellä mitään muutosta tapahtuneen siitä kuin lähti sieltä. Hän pysähtyi ikkunan ääreen, josta oli äsken katsellut maisemaa. Hän näki nyt Oven tulevan vuorostaan linnaa kohden. Mutta Briita-neitiä hän ei nähnyt.
Syvä huokaus hiipi hänen rinnastaan. Hänestä oli niin vaikea luopua tästä onnesta, joka oli kukka hänen nähtensä kasvanut. Se oli noussut oraalle ja kukkinut — hän ei ollut sitä huomannutkaan, mutta ei myöskään voinut ajatella, että asia voisi mitenkään toisin olla. Nyt se oli kuitenkin poissa, kuihtuneena, juuret revittynä … se oli mennyttä. Hän olisi ollut, jos sitä vaadittiin, valmis uhraamaan hänen tähtensä kaiken, hengen ja omaisuuden, kaiken sen elämän hyvyyden, jota ihmiset toisiltaan kadehtivat, — kaiken hän olisi uhrannut sen onnen edestä, joka häntä vastaan hymyili tästä kainosta kukkasesta, kuten hän jo oli uhrannut sen taikakalunkin, jonka voimasta kaikki maailman onni riippui. Mutta häntä, tuota ihanaa neitoa, saada häneltä rakkautta ja häntä rakastaa, — sen menettämistä hän ei jaksanut kantaa.
Hän oli tosin sanonut hänelle jäähyväiset, hän oli täydellä todella päättänyt olla näkemättä häntä, hän riistäisi rakastettunsa kuvan kokonaan pois sydämestään. Mutta sydämessä on, kuten joka temppelissä, ulompi ja sisempi osa. Siinäkin on eräs kaikkein pyhin, ja mikä on sinne sijansa saanut, sitä ei niinkään sieltä riistetä ja karkoiteta, mitä järki ja viisas harkinta käskeneekin. Briitan kuva säteili siellä nyt melkein kauniimpana kuin ennen. Niin, nousipa hänen sieluunsa vieläkin kerran ajatus voittaa hänet kaulaketjun avulla.
Ja hän kääntyi pöytää kohden, jolla kaulaketju oli.
Mutta se oli poissa.
Hän säpsähti ja koetteli sitten kädellään pöytää, nosti puulaatikkoa ja kantta. Mutta kaulaketjua hän ei löytänyt. Hän tuijotti siihen paikkaan, jossa se oli ollut, hän miltei lävisti pöydän katseellaan. Mutta hän näki vaan tyhjän tilan, sitä ei siinä ollut. Niilo kääntyi huoneeseen päin tarkastaen ympäri huoneen. Mutta tulos oli sama. Koru, josta hänellä oli ollut niin paljon huolta ja josta hän oli päättänyt luopua, oli ja pysyi poissa.
Niilo meni taasen ikkunan ääreen. Maisema oli hymyilevän rauhallisena hänen edessään ja korkeudessa kaarteili taivaan sininen holvikatto. Katsahdettuaan ylöspäin näki Niilo kuin tulisäkenen liikkuvan korkealla taivaalla.
Ovi avattiin hänen takanaan, mutta hän ei sitä huomannut.
"Mitä te mietiskelette, Niilo Bonpoika?" kysyi eräs ääni hänen takanaan, "mitä te katselette taivaalle?"
Kysyjä oli marski itse. Niilo sävähti, hän ei aluksi oikein tiennyt, mitä vastasi. Hän osoitti loistavaa säkenettä, joka liikkui korkeudessa hiljaan avaroissa kehissä, ikäänkuin olisi ollut näkymättömissä liitelevän linnun säihkyvä silmä. Marski katseli kauan tuota outoa ilmiötä, johtumatta siitä mihinkään erityiseen mielentilaan.
"Siellä on lintu, joka lentelee kierrellen", sanoi hän, "olenpa varma, että se on Briitan haukka, joka on päässyt irti ja sitten varastanut jonkun loistavan esineen… Kas, kas — tuolla tulee kotka! Siitä syntyy taistelu… Harmaa haukka ei kernaasti pakene, tunnen sen vanhastaan, Briita on sen minulta saanut…"
"Se pakenee!" sanoi Niilo, joka seurasi jo näkyvissä olevain lintujen liikkeitä suurella tarkkuudella.
"Se pakenee … pakenee todellakin!" huudahti marski.
Niilon mieleen välähti ajatus marskin puhuessa. Lintu oli epäilemättä harmaa haukka, jonka ominaisuuksista Briita-neiti oli jutellut Hirven kannella. Ja loistava esine sen kynsissä ei liene ollut muu kuin kaulaketju? Niilo kalpeni, eikä voinut olla huudahtamatta:
"Kaulaketjuni!"
Mutta nyt kalpeni marski vuorostaan. Hän tarttui kiivaasti Niilo
Bonpojan käsivarteen huudahtaen:
"Kaulaketjunne, Niilo! … mitä sanotte, onko se kaulaketjunne?"
Niiloa, joka ei aavistanut marskin tuntevan hänen salaisuuttaan, kummastutti hieman marskin kiihkeys, mutta tällä hetkellä hänellä ei ollut malttia harkita ja punnita mitään. Hän vastasi senvuoksi empimättä:
"Olen hukannut erään kallisarvoisen kaulaketjun … se oli lahja äidinisältäni, herra Sven Sturelta, ja minä olin aikonut uskoa sen arkkipiispan, herra Niilo Ragvaldinpojan käsiin. Tähän laatikkoon aioin sen panna, mutta se on kadonnut pöydältä, ja jos oikein arvaan, niin harmaa haukka tuolla nyt lentelee kaulaketjuni kanssa."
Marski seisoi äänetönnä käsiänsä väännellen. Niilolle oli tämä kuitenkin onneksi, sillä se esti marskia tekemästä kysymyksiä Niilon muuttuneen ulkomuodon johdosta, jota varten hän oli tullut. Nyt oli marski saanut jo tarpeeksi selitystä. Mutta ellei Niilon mieli olisi ollut niin kokonaan kiintynyt toisiin asioihin, olisi hänen kummastustaan epäilemättä herättänyt marskin omituinen katse, kun Niilo ensiksi kertoi, miten kaulaketjun oli käynyt. Marskin, jolla oli niin tavaton valta itsensä yli, oli kuitenkin helppo salata sitä liikutusta, joka hänessä alussa syntyi, ja kääntää se nuorukaisen vahingon surkutteluksi. Mutta Niilo sanoi katkerasti hymyillen:
"Niinpä niin, mutta laitapa onkin, että … minä aion hankkia itselleni toisen, paremman kaulaketjun."
"Eipä niinkään", vastasi marski, "lähettäkäämme ensin joku ottamaan selvää, mihin päin haukka menee, ja katsomaan, mihin se laskeutuu."
Ja hän riensi huoneesta pannakseen aikomustansa toimeen. Niilon katkera kasvoin ilme muuttui surumieliseksi. Hän ajatteli vanhaa rakasta piispaa, hän muisti äitiänsä, ja rupesi näkemään asiat aivan toisessa valossa. Rauhan hengähdys tunkihe hänen sieluunsa, sanomaton levontunne valtasi sen. Hän tunsi itsensä vapaammaksi, voimakkaammaksi. Nyt oli hänen onnensa siellä, ja ainoastaan siellä, josta jokainen sen löytää, Jumalan ja pyhimysten käsissä sekä omassa hyvässä miekassaan.
Hän astui varmoin askelin marskin perään pihalle. Tämä oli todella lähettänyt pari reipasta miestä haukkaa seuraamaan, mutta hän oli innoissaan ryhtynyt vielä ottamaan selkoa, kuinka haukka oli päässyt irti ja kuinka se oli tullut tornikamariin, ja laamanni auttoi häntä siinä. Talonväki koottiin herrain eteen, ja Steen seisoi vähän sivullapäin, mutta kukaan ei pannut huomiota häneen. Toinen toisensa perään palvelijoista kutsuttiin esiin kuulusteltavaksi, mutta kenelläkään ei ollut mitään tietoa asiasta. Kukaan ei tehnyt myöskään itseänsä ristipuheluun syypääksi, jottei ketään voitu epäilläkään. Kaikki olivat siten jo olleet esillä, kun haukkamestari saapui paikalle. Hänet oli lähetetty muiden mukana haukkaa seuraamaan, mutta metsässä hän oli pudonnut alas jyrkältä kalliolta ja vahingoittanut siinä itsensä pahoin ja tuli nyt senvuoksi takaisin. Hänet otettiin nyt vuorostaan kuulusteltavaksi. Hän ei tiennyt enempää kuin muutkaan, mutta kertoi asepoika Steenin olleen hänen luonaan haukkatarhassa ja hommanneen siellä yhtä ja toista, mikä sai tämän herrain silmissä epäilyksen alaiseksi.
"Steen!" huusi marski ankaralla äänellä. Steen astui peljästyneenä ja vapisten lähemmäksi tulevaa herraansa.
"Oletko ollut haukkatarhassa?"
"Olen!" vastasi Steen.
"Oletko pidellyt haukkaa?"
Steen katsoi haukkamestariin ikäänkuin pyytäen tätä selittämään asiaa.
Ja tämä, joka oli pohjaltaan hyvä mies, riensi auttamaan poikaparkaa.
"Ei, ei, ankara herra", sanoi hän. "Haukka ei ollut hänen käsissään… Hän lähti haukkatarhasta ennen minua, juuri kuin herrat ja neidit palasivat tanssista ruusulehdosta."
Marski mietti kotvasen ja katsoi kysyvästi Steeniin, joka oli nyt pitävinään asiaa aivan selvänä.
"Etkö ole pidellyt haukkaa, sitä haukkaa, jota kutsutaan harmaaksi?"
"Olen!" vastasi Steen.
Steen katsoi vielä kerran haukkamestariin, ja tämä oli taas valmis häntä auttamaan. Mutta marskin kasvot kävivät yhä ankarammiksi. Oli helppo nähdä, että kova rangaistus odotti sitä onnetonta, joka oli ollut syypää haukan pakoon ja varkauteen. Steen kalpeni ja punastui vuoroin.
"Vastaa itse, poika!" ärjäsi marski.
"Minä sain sen haukkamestarilta", vastasi Steen, "ja hänelle sen annoin takaisinkin!"
"Ja senjälkeen et ole harmaata haukkaa pidellyt?"
"En!" vastasi Steen.
Mutta samassa hän katsahti ylös ja näki Niilo Bonpojan katselevan häntä. Silloin hän kovasti punastui, mutta mikä oli sanottu, oli sanottu.
Marskilla ei näyttänyt nyt enää olevan mitään kyselemistä Steeniltä, vaan hän kääntyi sen sijaan setänsä, laamanni Kaarlon puoleen.
"Kuinka tämä nyt lieneekin, setä", sanoi hän, "niin näyttää vika minusta olevan haukkamestarinne, ja minä ehdotan, että häntä ankarasti rangaistaan huolimattomuudestaan."
"Saatte itse määrätä hänen rangaistuksensa", vastasi laamanni, jota oli hyvin harmittanut se, että niin kallis kapine, kuin marski oli kertonut, oli hävinnyt hänen talossaan epäilemättä jonkun hänen palvelijansa huolimattomuuden tai laiminlyönnin tähden.
"Tahdon kuitenkin huomauttaa teille, että eiköhän tuo miesparka liene jo saanut tarpeeksi rangaistusta", lisäsi hän osoittaen pahoin runneltua, verta vuotavaa miestä. Häntä säälitti nimittäin, kun oli ehtinyt tyyntyä, vanhan, koetellun palvelijan onnettomuus.
"Tuollainen virhe on kuitenkin rangaistuksensa ansainnut", vastasi marski. "Tahdon, että mies pannaan tyrmään yöksi, ja ellemme saa huomiseksi täyttä selkoa asiasta, niin määrään hänelle rangaistuksen."
Kaarlo-herra oli hyvin suuttunut, suuttuneempi kuin kukaan muisti nähneensä häntä pitkiin aikoihin. Hänen silmänsä säkenöivät ja hänen poskensa vuoroin kalpenivat, vuoroin punastuivat. Oltiin kuitenkin sitä mieltä, että hän piti hyvää huolta miehistään, koskapa niin innokkaasti huolehti, jos joku heistä oli jotakin hukannut. Sellaista herraa on hyvä palvella, arvelivat moniaat, mutta toiset viisaspäisemmät olivat huomaavinaan, että hän käsitteli asiata vähän liiemmäksi omanaan. Mutta kaikki olivat siitä yksimielisiä, että haukkamestaria odotti mitä ankarin rangaistus.
Tämä oli ehkä itse kaikkein varmin siitä. Mutta sitäpaitsi oli vielä eräs syy, joka teki hänelle kovaksi ja sietämättömäksi rangaistukseksi jo sen, että hänen täytyi viettää yksi yö tyrmässä.
"Armollinen herra", sanoi hän, katsoen rukoillen marskiin kyynelten noustessa hänen silmiinsä, "minulla on sairas veljenpoika … pahoin sairas … hän sanoi minulle, kun lähdin aamulla toimiini, 'hyvästi', sanoi hän, 'ehkei minua enää olekaan, kun illalla tulet takaisin' … niin hän sanoi … ja hän on minulle rakas kuin oma poikani … sallikaa minun olla menemättä tyrmään, ankara, armollinen herra!"
"Ei!" vastasi marski.
"Sallikaa minun edes käydä kotona vähäisen … tulen sitten takaisin", pyysi vanhus.
Mutta marski viittasi vaan kädellään ja kääntyi mennäkseen pois.
Steen oli aluksi, päästyään kieltämisellään kuulustelusta vapaaksi, käynyt jäntevin, vaikka hitain askelin vähän syrjään, mutta nyt hän taasen palasi. Hän tähysteli Niilo Bonpojan katsetta, ja huomattuaan, että tämäkin katsoi häneen, loi hän nopeasti silmänsä maahan. Kuultuaan sitten, minkä kohtalon haukkamestari sai, ja nähtyään marskin vihastuneen katseen, hänen silmänsä säihkyivät, ja vanhan palvelijan rukous viilsi niin hänen sydäntään, että hän kävi reippain askelin tulevan herransa eteen lausuen:
"Herra", — ääni oli varma, vaikka hän ei kyllä saanutkaan pidätetyksi kyyneliä valumasta poskilleen — "herra, vanhus on syytön. Minä yksin olen syyllinen ja minua on senvuoksi rangaistava kaksinkerroin, sillä ensimmäiseen virheeseeni olen vielä lisännyt valheen."
"Sinäkö, Steen!" huudahti marski, mutta rupesi samassa odottamaan pojan vastausta, huomatessaan hänen rehelliset kasvonsa ja sen vilpittömän surun, joka niistä näkyi.
"Niin!" vastasi Steen, "minä sen tein, ja vaikka minulle on suureksi häpeäksi, niin täytyy tunnustaakseni, että vihanne pelko sai äsken kieleni siteeseen…"
Marskin kehotuksesta kertoi Steen sitten, kuinka tapahtuman oikea laita oli, ja lopetettuaan jäi hän odottamaan tuomiotansa. Marski seisoi kauan häntä katsellen. Vihdoin hän lausui:
"Kahdella on valta sinua tuomita … Niilo Bonpojalla, jonka asia tämä on, ja … haukkamestarilla, joka oli sinun tähtesi saamaisillaan ankaran rangaistuksen."
Steen suuteli herransa kättä ja juoksi sitten ukon luokse.
"Riennä vanhus", sanoi hän ukon käteen tarttuen, "sano rangaistukseni ja riennä veljenpoikasi luo … ja unhota, jos voit, sen tuskan, jonka sait minun tauttani kärsiä.
"Niin reippaan pojan tähden, kuin sinä olet", sanoi vanha haukkamestari, "olen valmis kärsimään minkä rangaistuksen tahansa… Jumala teitä siunatkoon!"
Haukkamestari oli liikutettu, ja Steen samaten. Silmät maahan luotuina, lähestyi hän hitain askelin Niilo Bonpoikaa.
"Rangaiskaa minua kovasti", sanoi hän tälle vapisevalla äänellä, "rangaiskaa minua kovasti … en unhottanut teille antamaani lupausta, mutta minä pelkäsin… Rangaiskaa minua, etten koskaan pelon tähden olisi totta puhumatta… Yhtä vaan pyydän teiltä, älkää ottako ystävyyttänne minulta!"
"Olet korjannut, minkä olet rikkonutkin, Steen", sanoi Niilo, laskien vasemman kätensä pojan olalle ja tarttuen oikealla hänen käteensä. "Ystävyyttäni saat täst'edes enemmän kuin ennen … olet hyvin kestänyt koetuksesi."
Kaarlo Knuutinpoika seisoi tätä katsellen, ja kun Niilo oli lausunut sanansa, astui hänkin Steenin luokse tarttuen hänen käteensä.
"Pidän sinusta, poika", sanoi hän, "minustakin saat hyvän ystävän."
Ja kaikki palvelijat kohottivat innokkaan eläköönhuudon reippaalle
Steen Sturelle.
Vanha laamanni, jonka silmiin oli vähitellen ruvennut ilmestymään kyyneleitä, viittasi sitten pojan luokseen, tarttui hänen käteensä ja astui hänen kanssaan kiviportaille, joilla ritari Kustavi Anundinpoika oli seissyt kuullen ja nähden kaiken, mitä kentällä tapahtui. Tullessaan pojan kanssa pysähtyi laamanni ystävänsä, vanhan ritarin ääreen. Tämä laski kätensä pojan pään päälle ja katsoi häntä syvästi silmiin.
"Pysyköön tämä aina elävänä muistossasi, poikani!" sanoi hän.
Tämä oli sekä rangaistus että palkinto. Muuta hän ei tehnyt eikä sanonut. Mutta isän katsetta ja ääntä, jolla hän nämä sanat lausui, ei poika hevin unhottanut.
Marski seisoi aivan heidän takanaan, ja alempaa pihasta lähestyi vitkaan Niilo Bonpoika. Mutta haukkamestari nilkutti häntä kohden, saavutti hänet ja kuiskasi huomaamatta hänen korvaansa:
"Veljenpojallani olisi teille vähän sanomista, Niilo-herra!"
Marski kääntyi samassa portailla ja viittasi Niiloa luokseen. Mutta ukko hävisi muiden palvelijain joukkoon.
X.
Haukkamestarin veljenpoika.
Kokoonnuttiin illalliselle.
Kaulaketju-juttu tuli silloin keskusteluaiheeksi ja kysymys toisensa perään tehtiin sen johdosta Niilo Bonpojalle. Hän teki selkoa kaikesta, minkä katsoi voivansa ilmaista kaulaketjustaan, mutta kysymykset lisääntyivät kuten tavallista sikäli, kuin hän otti niihin tyydyttävästi vastatakseen. Niilolle olisi lopulta käynyt vaikeaksi kunnolla niistä selviytyä, ellei marskin vanha hovimestari olisi samassa tullut sisään ilmoittamaan, että miehet olivat palanneet ilman muuta tietoa harmaasta haukasta, kuin että olivat nähneet sen lentävän itään merelle päin.
Marski, joka oli koko ajan ollut tavattoman sanatonna, kävi tämän tiedon tultua vielä vaateliaammaksi, ja riensi heti salista pois, kun perhekappalainen oli saanut luetuksi rukouksen. Mennessään hän tarttui Niilo Bonpojan käteen, joka siten pääsi enemmistä kysymyksistä.
Kulkeissaan erään oven ohi pysähtyi marski äkkiä. Siinä seisoi Briita kalmankalpeana ja katse niin surullisena, että marskin täytyi vasten tahtoaankin pysähtyä puhuttelemaan häntä.
"Jumalan nimessä, Briita", sanoi hän, "mihin ovat ruusut poskiltasi yht'äkkiä hävinneet?"
Neito ei vastannut, ja marski näki kyynelten tunkeuvan hänen silmiinsä.
Hyväätarkoittava marski ei voinut aavistaa, että nämät sanat olivat pakahduttaa neitosen sydämen. Eikä hän nähnyt sitäkään kuinka kalpeana ja hiljaisena Niilo Bonpoika oli hänen takanaan. Hän puristi nopeasti Briitan kättä hyvästiksi ja lähti sitten Niilon seuraamana pois.
Huoneessaan sanoi hän Niilolle, että tämän tuli heti seuraavana aamuna valmistautua lähtemään paluumatkalle Suomeen. Niilo saisi mennä Hirvellä, mukanaan kaikki Penningebyssä olevat marskin miehet. Itse hän aikoi mennä Tukholmaan ja lähteä muiden kanssa sieltä heti Viipuriin.
Niilolle ei mikään voinut olla tervetulleempaa. Hän riensi heti noudattamaan marskin käskyä, haluten jo sinä yönä nukkua Hirvellä. Niinpian kuin hänen hevosensa oli satuloitu, nousi hän siis sen selkään ja ratsasti Penningebystä rantaa kohden, jossa Hirvi oli tempomassa kärsimätönnä ankkuriköyttään.
Kivenheiton päässä suuresta herraskartanosta eli linnasta, joksi voisimme sitä kutsua, koska siinä oli kaksi torniakin, oli suurten tammien varjossa haukkamestarin tupa, jonka ääreen Niilo pysähtyi. Niilo hyppäsi hevosen selästä ja riensi sisään.
Tuvassa oli jo hämärä, sillä ilta oli jo myöhäinen ja puiden lehvät varjostivat tuntuvasti mökkiä, mutta takassa paloi kuiva päre, josta levisi häilyvä valo huoneeseen. Yksi seinä tuvassa oli aivan täpötäynnä kaikenlaisia metsästyskaluja, jotka osoittivat, kuinka suurta luottamusta ukko nautti isännältään. Vastaisella seinällä oli sänky, jossa sairas makasi, ja hänen vieressään istui haukkamestari.
Ukko nousi ylös ovea avattaessa ja kävi tulijaa vastaan.
"Hän nukkuu, herra Niilo, hän nukkuu … mutta hän herää kohta … istukaa, niin kerron, kuinka hän on tullut tupaani."
Niilo meni hiljaa sängyn ääreen ja katsoi sairasta.
Se oli Hurja Haukka, se oli Brodde. Mutta kuinka muuttunut hän oli siitä, kuin hän erosi Niilosta Hirvellä lähteäkseen valloitetulla rosvolaivalla Tukholmaan! Hän oli nyt kalpea haamu, ristiin rastiin sidottu ja ikäänkuin siteitten koossa pitämä. Näytti ihmeeltä, että hän oli voinut niin kauan elää sen kauhean taistelun jälkeen, jossa hänet oli niin runneltu. Niilo katseli kauan haavoitettua. Hänellä oli tosin ilo tavata häntä vielä elossa, mutta sellaisessa tilassa… Jos hän tulisi elämäkseen vaivaiseksi, niin olisi kuolema ollut hänelle parempi. Tämä oli Niilolle kolmas suru tänä tapausrikkaana päivänä!
Hän katsoi vanhaan haukkamestariin, joka nyökkäsi hänelle ystävällisesti ja alkoi kuiskaten selittää, kuinka sairas oli tullut hänen kattonsa alle.
"Se tapahtui eilen aamulla", sanoi hän, "juuri päivän sarastaessa. Aamulla, kun olin ulos menossa, kohtasin ovessa vanhan miehen, jota en tuntenut… 'Oletko sinä Faste, Penningebyn herran, Kaarlo Tordinpojan, haukkamestari?' kysyi hän, ja kun sanoin olevani, kertoi hän, että veneensä oli tällä rannalla, jolla hän toi tänne erästä kuolemaisillaan olevaa sukulaistani pyytäen hänelle sijaa. Arvaatte, kuinka minä kummastuin tästä … minä, joka en ollut kuullut yhdestäkään sukulaisestani moneen herran vuoteen."
"Te olette siis myöskin Gotlannista?" kysyi Niilo.
"Olen kuin olenkin … isäni oli yksi niistä kahdeksastatoistasadasta porvarista, jotka kaatuivat Visbyn Eteläportin kentällä, se tapahtui 1386", huokasi ukko.
"Ja te olette joutunut näin kauas?"
"Minä ja veljeni", vastasi ukko, "olimme silloin aivan pieniä, minä en ollut vielä vuottakaan, ja vartuttuamme nuorukaisiksi tulivat onnettomuuden vuodet Albrekt-kuninkaan aikana, sittenkuin Margareta-kuningatar, Jumala armahtakoon hänen sieluansa, oli hänet voittanut. Minä tulin silloin kuten veljenikin vitaliveljesten joukkoon, vaikk'en minä ole juuri koskaan ollut oikein kelvollinen taistelumies. Vankina tulin sitten Tukholmaan, ja kun kaupunkien sotaväet antoivat Tukholmankin Margaretan ja Eerik-kuninkaan käsiin, pääsin minä irti ja tulin herra Kaarlo Tordinpojan palvelukseen, jossa olen ollut tähän asti. Veljeni oli sitävastoin mainio sotaurho; hän kuletti omaa laivaa ja vitaliveljesten joukossa saavutti hän paljon kunniaa ja kultaa. Mutta kun onnettomuudet vihdoin loppuivat, silloinkuin kuningatar sai Gotlannin haltuunsa, niin veljeni asettui rauhaan asumaan Visbyhyn. Siellä hän sitten nai, niin kerrottiin, samana vuonna, jona Eerik-kuningas mestautti herra Abraham Broderinpojan. Siitä on siis kaksineljättä vuotta, sillä muistan, että silloin tuli eräs saksalainen kauppamies syksymyöhällä tänne tuoden tietoja sekä Abrahami-herrasta että veljestäni. Muutamia vuosia kului sitten ennenkuin kuulin hänestä. Ankara ritari Broder Sveninpoika tuli nimittäin kerran tänne sodasta palattuaan, ja eräältä hänen miehistään kuulin silloin veljeni lähteneen uudestaan vitaliveljesten joukkoon merille vanhalla laivallaan. Sillä matkallaan hän kuitenkin lienee saanut surmansa, sillä hän ei enää palannut. Mutta silloin, vähäistä jälkeen hänen lähtönsä, niinmuodoin kaksikymmentä seitsemän vuotta sitten lienee syntynyt tämä veljenipoika, joka nyt on kait viimeisillään!"
"Jumala varjelkoon!" lausui Niilo, joka oli, ukon kertoessa veljensä historiaa, hievahtamatta katsellut nukkuvaa. "Niin voimakas mies kuin veljenpoikanne on, tulee varmaan toipumaan noista haavoista, kuinka pahoja ne lienevätkin…"
"Niin hänkin sanoi, mies, joka auttoi Broddea tänne kalamiehen veneestä", huokasi ukko, "mutta se on pyhimysten vallassa, ja minun silmissäni se näyttää aivan toiselta."
"Mistäs mies oli löytänyt Brodden?" kysyi Niilo keskeyttäen sillä kaikki synkät aavistukset… "Kurjellahan hän kaatui, ja, mikäli minulle on kerrottu, heitettiin hänet mereen."
"Vanha mies, joka oli myöskin ollut aikanaan vitaliveljenä", alkoi haukkamestari taas, "oli harvasanainen, — ihminen tulee siksi merellä, varsinkin kun kulkee mieluimmin yöllä karttaen kirkasta päivänvaloa — hän sanoi erään ystävänsä tulleen hänen luokseen muuanna yönä. Seuraavana päivänä oli Ljusterön edustalla ollut taistelu erään kuninkaanlaivan ja vitalilaivan välillä. Tuo ystävä oli pyytänyt häntä hinaamaan veneensä vesille ja lähtemään hänen kanssaan varttomaan erästä laivaa, jonka piti silloin tulla. Hän oli lähtenytkin, ja sitten he yhdessä seilailivat edestakaisin saaristossa Rindön lähistöllä … ja silloin oli vitalilaiva tullut… tämä veljenpoikani oli sen päällikkönä … ne menivät kuin viimeistä päivää, ja venemiehet menivät perässä. Myöhemmin päivällä olivat vitaliveljet kohdanneet kuninkaanlaivan; siitä syntyi ottelu, ja Brodde oli taistellut kuin jalopeura, sanoi mies, niin että sitä oli hauska katsella, ja jos hänellä ja hänen ystävällään olisi ollut aseita, olisivat he kohta tehneet kuninkaanlaivaan upotusreiän, mutta heillä ei ollut."
"Tunnen tuon taistelun", keskeytti Niilo kiirehtääkseen ukon liian tarkkaa kertomusta, "mitä sitten tapahtui?"
"Niin sitten … sittenkuin taistelu oli päättynyt, viskasivat he
Brodden ja pari muuta kuoliaaksi luultua mereen…"
"Ja veneessä olijat onkivat Brodden ylös?"
"Niin ne ottivat hänet veneeseensä ja menivät hänen kanssaan kalastajan tupaan… Vanhus oli ymmärtänyt verihaavain hoitoa ja hän oli sitonut nuoren miehen ja keittänyt hänelle juoman muutamista saarella kasvavista yrteistä… Toistaiseksi oli katsottu parhaaksi jättää sairas kalastajan luokse, mutta sitten oli toinen ukoista lähtenyt eräällä ahvenalaisella veneellä Tukholmaan, ja sieltä hän oli nyt lähettänyt sanan, että olisi aika tuoda sairas minun luokseni!"
Niilo rupesi jo aavistamaan asian juoksua. Hän arvasi, että kalastajaukon vanha ystävä oli sama mies, joka oli hänen laivaansa ohjannut Turun saaristossa ja siellä niin salaperäisesti sitten hävinnyt sen päivän jälkeisenä yönä, jona Hirvi oli valloittanut Kurjen ja jona neidot oli saatu pelastetuksi ritari Jost von Bardenvlehtin käsistä. Senvuoksi oli luultavasti myöskin vanha haukankesyttäjä saanut käskyn kääntyä hänen itsensä, Niilo Bonpojan puoleen. Hän kysyi ukolta sitä, ja tämä oli kärkäs kertomaan asiaa perinpohjin.
"Kalastaja kysyi kohta", sanoi hän, "oliko marski linnassa, ja oliko herra Niilo Bonpoika siellä, ja kun sanoin teidän olevan, niin hän kuiskasi minulle, että 'sopivassa tilaisuudessa ilmoittaisin teille, että täällä oli eräs, joka tarvitsi apua ja hoivaa.' Sitten hän taas läksi veneineen pois. Etsin teitä jo tänään aamulla, mutta en löytänyt, ja metsästykseltä palattua ei ollut tilaisuutta sanoa sanaakaan teille … harmaan haukan lennettyä tiehensä olin juuri aikeissa tulla luoksenne tornikamariin, mutta silloin kohtasin marskin, joka oli tulikiukkuisena, ja minä juoksin, minkä pääsin vanhoilla koivillani miesten kanssa metsään… Mutta harmaa haukka ei tule enää takaisin, sanon sen, herra, se ei tule enää … se ei olekaan tavallista lajia, se on noiduttu … olen huomannut…"
Sairas liikahti. Niilo huomasi sen ja viittasi ukkoa vaikenemaan sekä kumartui Brodden yli. Tämän kasvot olivat aivan siteiden peitossa, ainoastaan silmät olivat vapaat, ja avatessaan ne näki hän heti Niilo Bonpojan. Kului hetkinen, ennenkuin hän näkyi tajuavan, kuka siinä seisoi, mutta lopulta hänen katseensa kirkastui, ja selvästi näki, kuinka iloiseksi hän tuli.
"Ole huoletta, Brodde", kuiskasi Niilo, "sinä tulet terveeksi, ja me saanemme koettaa yhdessä vielä monta kuumaa ottelua, ennenkuin todenteolla eroomme toisistamme."
"Tuskin!" vastasi Brodde vaivaloisesti.
"Suokoon Jumala, että voisin ottaa sinut mukaani Suomeen, Brodde", jatkoi Niilo, "minä lähden huomenna sinne marskin käskystä Hirvellä, joka on täällä lahdessa. Mutta sinä tulet perästä, Brodde, minä en saa rauhaa, ennenkuin sinä olet näkyvissäni … kuka osaa sinua täällä hoitaa?"
"Se vanha merimies", vastasi haukkamestari Brodden sijasta, "hän, joka pelastikin hänet silloin taistelun jälkeen…"
"Oletko sinä puhutellut häntä?"
"Olen … hän auttoi kalastajaa ja minua tuomaan veljenpoikaani tänne … hän on ollut täällä tänä päivänä panemassa uusia voiteita haavoille."
"Hyvä … sitten olen tyyni, mutta jos marski sallii minun ottaa hänetkin mukaani matkalle, niin pitää sinunkin tulla…"
Äkkinäinen peljästys kuvastui Brodden silmiin, kun marskin nimeä mainittiin. Niilo, joka luuli ymmärtävänsä syyn, kiiruhti lisäämään:
"Älä pelkää, Brodde … sinä olet toiminut, kuten urhean miehen tulee, minä olisin tehnyt aivan samoin, ja sinusta tulee yksi marskin päällysmiehiä, siitä vastaan… Pysy vaan tyynenä, niin haavasi pian paranevat."
Tyytyväisyyden kajastus ilmestyi Brodden silmiin. Niilo kumartui hänen ylitseen laskien toisen kätensä hänen olkapäälleen.
"Rehellinen kiitos siitä taistelusta, Brodde, rehellinen kiitos!"
Brodde sulki silmänsä, ikäänkuin nämä sanat olisivat liian häikäisevästi valaisseet hänen sieluaan.
"Kiitos!" mutisi hän, "kiitos, herra Niilo."
"Älä puhu!" sanoi Niilo, "älä puhu; kun ensi kerran tapaamme, voimme puhua sitä enemmän."
Mutta Brodde ei totellut. Hän tointui äskeisestä liikutuksestaan ja teki liikkeen ikäänkuin kohottaakseen toista kättään, mikä taasen sai vanhan haukkamestarin suuresti kauhistumaan. Yrttimies, joksi hän kutsui Brodden hoitajaa, oli ankarimmasti kieltänyt Broddea hiukkaakaan liikahtamasta, ei kättä eikä jalkaa saanut vaivata, eikä edes puhua. Mutta nyt ei Broddea voitu pidättää.
"Luulin", sanoi hän, "että tämä päivä olisi viimeiseni, mutta hyvä Jumala on suonut minun nähdä teidät, herra Niilo, ainoan jota sydämeni on ikävöinyt tässä elämässä, ainoan, jonka edestä henkenikin uhraisin…"
Hän vaikeni ja kokosi voimiaan. Mutta ajatus, joka nyt kohosi hänen sieluunsa, väräji sen herkimmällä kielellä.
"Kuolen tyytyväisenä", sanoi hän kyyneleet silmissä, "kuolen tyytyväisenä, kuultuani omasta suustanne, että pidätte minusta ettekä minua halveksu, vaikka olenkin ollut vitaliveljenä … se oli perintö isältäni… Jos minun nyt pitää lähteä sitä suurta merta purjehtimaan, niin lähden riemuiten … odottamaan teitä, herra Niilo, kun teidän hetkenne lyö, palvellakseni teitä siellä valon maassa, kuten korkein toivoni tässä elämässä on ollut päästä teidän mieheksenne!"
"Ei, ei, Brodde", huudahti Niilo liikutettuna laskien kätensä sairaan suulle, "sinun pitää elää, usko minua, sinä tulet terveeksi taas, ja me taistelemme kauan yhdessä pahan valtaa vastaan maailmassa… Ajattele sitä, ja muista, että minä rukoilen Jumalaa ja kaikkia pyhimyksiä antamaan sinulle terveyttä!"
Taaskin vaipuivat Brodden silmät kiinni. Tuli hetkisen hiljaisuus tupaan, ja ulkoa kuului hevosten hirnuntaa ja joidenkuiden henkilöiden keskustelua. Niilo katseli läpitunkevasti rakkaan sairaan kalpeita kasvoja, senverran kuin niitä oli näkyvissä. Sitten hän kääntyi ukolta kyselemään yrttimiehestä. Ukko kertoi kaiken, mitä tiesi hänestä, mutta Brodde antoi tärkeimmän tiedon.
"Se on sama mies", sanoi hän, "joka oli Hirvellä perämiehenä!"
Tämä tyynnytti Niiloa melkoisesti, eikä hän enää tahtonut Broddea mukaansa. Mutta hän rupesi miettimään, miten saisi marskilta tälle miehelle luvan jäädä Penningebyhyn, kunnes Brodden terveys ja voimat tulisivat entiselleen. Tätä oli kuitenkin vaikea toimeen panna, kun oli jo niin myöhäinen, että marskia oli mahdoton tavata. Tätä ajatusta hän yhä hautoi ottaessaan Broddelta ja haukkamestarilta jäähyväisiä.