"Heittäkää kiukkunne ritari Trued", lausui jälkimmäinen tyynellä arvokkuudella, "jos on jotakin tapahtunut, josta teillä on valittamisen syytä, niin on oikeus tapahtuva, mutta laillisessa järjestyksessä. Vielä on Visbyllä lakinsa ja laillinen järjestyksensä, eikä se kuulu Visborgin linnanhaltijan alaan — siitä on meillä kuningas Eerikin oma lupaus!"
Sitten hän astui syrjään ja teki sauvaansa ojentamalla sijaa, josta ritari pääsisi esteettömästi menemään.
"Viiden haavan kautta, pormestari", ärjyi ritari hypitellen hevostaan, "luulenpa, että kuningas Eerik piankin vetää mustan viivan teidän vapautenne yli!"
Mutta hän katsoi kuitenkin parhaaksi käyttää hyväkseen pormestarin tekemää tietä päästäkseen pois väkijoukon keskeltä, joka ei suinkaan näyttänyt ystävälliseltä. Hän ajaa karahutti senvuoksi harmaaveljesten luostarin ohi, niin että katu säkenöitsi hänen hevosensa paukkuvain kavioiden alla.
Väkijoukko hajautui vähitellen, mutta vanha pormestari seisoi miettien paikallaan ja katseli katuun. Kohottaessaan silmiään näki hän äskeisen uljaan nuorukaisen, jonka puku, ryhti ja jalo olento niin selvästi osoittivat hänen kuuluvan yhteiskunnan ylempiin, ottavan runnellun, köyhän eukon syliinsä ja lähtevän reippaasti astumaan. Häntä seurasi parrakas laivuri ja edellään kävi nuorukainen, joka oli tarttunut ritarin ratsun suitsiin silloinkuin vaimo oli ollut jo melkein sen kavioin alla. Pormestarikin liittyi surusaattoon ja saapui kohta köyhään asuntoon, missä herraspoika laski vaimon kurjalle vuoteelle.
Kun Niilo oli auttanut sairasta vaimoa, minkä osasi, sekä pannut siteen nuorukaisen käsivarteen, missä toimessa laivuri häntä innolla auttoi, kääntyi pormestari hänen puoleensa ja tarttui hänen käteensä.
"Kiitos, kiitos, nuori mies", lausui hän, "vanhaa sydäntäni on ilahuttanut, mitä olen nähnyt teidän tänä iltana tekevän. Se on muistuttanut mieleeni entisiä päiviä, sekä voiman että vallan puolesta suurempia Visbyn porvareille. Silloin ei kuningas Valdemar Atterdagkaan olisi tohtinut tehdä sitä, mitä Trued-ritari nyt teki… Mutta ne ajat ovat menneet, eivätkä enää palaa…!"
Huokaus päätti vanhuksen lauseen: Mutta Niilo Bonpoika puristi lämpimästi hänen kättään lausuen:
"Kaikella on ehkä kuitenkin loppunsa, ehkä teidänkin kaupunkinne onnettomuudella, vanha herra… Kun olemme täyttäneet, mitä Engelbrekt mantereella alotti, niin on ehkä teidänkin kaupungistanne ja Gotlannista jotakin sanomista, vaikka tämä maa, Jumalaparatkoon, näyttää nykyään olevan kuin Eerik-kuninkaan yksityistä omaisuutta."
Pormestari hymyili surumielisesti katsellen kuitenkin mielihyvällä nuorta, lämminsydämistä lohduttajaa. Mutta hänen hymystään huomasi, että hän piti nuorukaisen sanoja pelkästä nuoruuden lämmöstä lähteneinä, joita ei todellisuus voinut vastata, hän oli kauan elänyt ja paljon kokenut.
Nyt yskäisi merikarhu astuen vähän lähemmäksi pormestaria, joka avasi silmänsä levälleen ikäänkuin nyt vasta huomaten hänet.
"Olimme juuri tulossa teille, Herman Mynter", sanoi hän. "Te tuntenette minut, niinkuin näyttää, ja vaikkei teillä aina olekaan ollut parhaita ajatuksia minusta, niin tiedän teidät kuitenkin rehti mieheksi, ja sentähden olin tulossa teille."
Pormestari näytti yhä kummastuneemmalta, ja hänen kasvonsa kysyivät selvästi, mitä mies oikeastaan tahtoi, sekä kehottivat tätä pian esittämään asiansa. Ja Bartel-mestari noudatti kehotusta.
"Tämä nuori herra on Niilo Bonpoika, jonka isä on herra Bo Steninpoika ja äiti rouva Kaarina Sture, hän tarvitsee kortteeria kaupungissa olonsa ajaksi, ja minä ajattelin, että te voisitte sen antaa."
"Sydämestäni", lausui pormestari vilkkaasti, "tarjoan teille kodin luonani niin kauaksi kuin viivytte kaupungissa, nuori mies… Ja jos voin teitä jollakin auttaa, niin saatte luottaa minuun, tässä on käteni, Niilo Bonpoika!"
Katsottuaan vielä kerran vaimoa ja rasittunutta nuorukaista, joka oli hänen pojanpoikansa, läksivät he pois. Bartel-mestari meni alaskäsin meriporteille päin, pormestari vieraineen läksi asunnolleen.
Täällä sai Niilo aikaa miettiä asemaansa ja matkansa tarkoitusta, jonka toteuttaminen näytti nykyisin kaikelta muulta kuin helpolta. Ensiksi täytyi hänen huomata mahdottomaksi linnaan pääsyn. Hänen täytyi odottaa kuninkaan tuloa. Sitten sai nähdä, oliko Bartel-mestarin ennustuksissa perää vai ei, ja mitä sitten olisi tehtävä. Mikään ei estänyt häntä ainakaan lähemmin tarkastamasta Silfverhättania sekä koko kaupunginmuuria torneineen, varustuksineen ja hautoineen. Ja tämän päätöksen pani hän toimeen jo seuraavana päivänä. Ystävällinen pormestari auttoi häntä siinä, ensiksi hankkimalla hänelle esteettömän pääsyn kaikkialle sekä vielä opastamalla häntä ja selittämällä joka kohtaa.
Hänen esiintymisensä ensi iltana oli ollut yhtä suureksi mielihyväksi muillekin läsnä olijoille kuin pormestarille, ja ne, jotka eivät olleet läsnä, saivat pian siitä kuulla. Senvuoksi kohtasi Niiloa kaikkialla, missä liikkui, ystävällisiä ja iloisia katseita, ja kaikki näyttivät halukkailta täyttämään hänen toiveensa jo ennenkuin hän ennätti niitä lausuakaan. Hän tutustui senvuoksi pian muurin moniin torneihin, etenkin Silfverhättaniin.
Tämä kalkkikivestä tehty torni oli vankka muurinpuolustaja. Se oli nelikulmainen ja kolmiosainen, jotka olivat päällekkäin. Koillisella seinällä oli käytävä ensimmäiseen osastoon. Siellä oli runsasvetinen kaivo, josta kaupungin asukkaat ovat ottaneet vetensä meidän päiviimme asti. Vastaisella, lounaisella, seinällä on vieläkin jälellä kiviset ulkoportaat, jotka veivät tornin toiseen osastoon, jonka jakoi kahtia eräs välimuuri. Tämän osaston sisäänkäytävästä oli lounaismuurissa portaat ylimpään kerrokseen.
Tultuaan tähän osastoon huomasi Niilo Bonpoika, juuri kuten äitinsä oli kertonutkin, sisemmän huoneen ympärillä nelikulmaisen käytävän. Hän kävi sisämuurin vierustaa, jota valaisi heikosti kuusi ulkomuurissa olevaa ampumareikää, ja tuli siten eräälle ovelle keskihuoneen luoteisseinällä. Tässä huoneessa oli puoleksi hämärä, vaikka Niilon siellä käydessä oli sydänpäivä. Totuttuaan sen hämäryyteen huomasi hän vastaisella, kaakkoisella, seinällä tikapuut, jotka johtivat erääseen kaarikäytävään muurissa. Hän riensi sinne ja tuli siten samanlaiseen käytävään kuin edellinenkin, mutta tässä oli kaksitoista suurta ampumareikää ulkomuurissa, joten se oli melkoista valoisampi.
Hän oli siis nyt sillä paikalla, mihin äidinisänsä, Sven-ritari, oli kätkenyt kalliin aarteensa. Hän oli ehkä hyvinkin lähellä sitä, vaikka hän turhaan haki muurista merkkiä, joka olisi osoittanut, että kivi oli otettu irti ja pantu taasen paikoilleen. Hän koetti tarkastella pienintäkin halkeamaa muurissa, mutta kaikki oli turhaa. Hän kulki useita kertoja käytävän läpi ja pysähtyi joka ampumareiälle koetellen muuria ja astui sitten alas sekä lähti hitain askelin kaupunkiin päin.
Hänellä oli innokkaana ja palvelevaisena oppaana nuorukainen, jonka hän oli ensi iltana pelastanut pahan ritarin käsistä. Hänen nimensä oli Brodde ja hän seurasi Niiloa kaikkialle, eikä näyttänyt osaavan kylliksi osoittaa kiitollisuuttaan. Vähitellen Niilokin mieltyi häneen suuresti.
Muutaman päivän perästä tuli kuningaskin vihdoin kaupunkiin ja meni linnaan asumaan. Niilo riensi heti sinne, mutta linnan portti oli ja pysyi kiinni. Muutamat kuninkaan miehistä, joilta hän kysyi, kuuntelivat tosin hänen sanojaan ja katosivat hetkiseksi, mutta pysyivät palattuaan jyrkästi vaiti. Tämä vimmastutti nuorukaista, ja hän oli päästämäisillään suustaan sanoja, joita hän jälestäpäin olisi katunut, mutta äitinsä muisto hillitsi häntä. Hän piti aluksi tätä Trugot-ritarin syynä, joka pelkäsi hänen valittavan kuninkaalle. Hän toivoi senvuoksi saavansa kohdata kuningasta linnan ulkopuolella, mutta pettyi siinäkin.
Lopulta lakkasi hän toivomasta saada asiaansa tällä kertaa toimitetuksi ja mietti jo heittää aarteen noutamisen suotuisampaan aikaan sekä palata herransa, marskin, luoksi jollakin Tukholmaan tai Söderköpingiin menevällä laivalla. Oli jo kulunut pari viikkoa siitä, kuin hän tuli Visbyhyn, eikä hän ollut vielä hituistakaan lähempänä tarkoitustaan.
Hän meni eräänä aamuna Silfverhättaniin päin, jonka portilta hän tavallisesti kävi katsomassa merelle. Hänen päänsä oli täynnä ajatuksia. Hän muisteli kotiaan, ajatteli mitä marski ja Tuomas-piispa nykyään puuhailivat, hän ikävöi nyt enemmän kuin ennen heitä. Silloin juoksi yhtäkkiä uskollinen Brodde häntä vastaan huutaen hengästyneenä:
"Tärkeä uutinen, junkkeri, Silfverhättan näkyy miellyttävän muitakin kuin teitä!"
Niilo kysyi kummastuen, mikä oli hätänä. Ensi ajatuksenaan oli, että jompikumpi kauppamiehistä, joita hän oli turhaan etsinyt Visbystä, oli taasen selittämättömistä syistä toiminut hänen hyväkseen ja näyttäynyt tornissa tai sen lähellä herättäen siten nuorukaisen huomiota. He olivat luultavasti joko palanneet maihin sillä veneellä, jolla Niilo oli viety Bartelin laivalle Kalmarissa, tai, jos he todellakin olivat mukana Visbynmatkalla, niin olivat he samalla laivalla palanneet, tahi olivat he nyt vasta saapuneet Visbyhyn, ja silloin voi hän toivoa pääsevänsä palaamaan heidän laivallaan takaisin mantereelle. Nuorukaisen sanoman ensi vaikutus vaihtui siis pian kummastuksesta mielihyväksi; hänen kasvonsa ilahtuivat siitä niin, että se teki sanantuojallekin hyvää.
"Minä seisoin eilen illalla", kertoi tämä, "teistä erottuani täällä satamassa katselemassa merelle länteen päin, jossa te olette sanonut sen suuren maan olevan, joka on teidän kotimaanne, ja ajattelin, että kun teistä tulee kerran jalo ritari, niin minä tulen sinne tarjoutumaan teidän palvelukseenne … oli niin hauska sitä ajatella … niin silloin näin laivan laskevan satamaan. Minä näin heti, että se oli kuninkaan laivoja, ja pari miestä huusi samassa, että se oli Herman von Vagenin laiva, jonka oli luultu hukkuneen siinä suuressa myrskyssä, jolloin te tulitte tänne… Se olikin Herman von Vagenin laiva, minä kuulin sen sittemmin … myrsky oli ajanut sen kauas Suomenlahteen, jossa se oli saanut niin pahan vian, että korjaaminen vei isot ajat…"
"Ja tätä uutista sinä pidät minulle hyvin tärkeänä?" kysyi Niilo epäluuloisesti; hän nimittäin aavisti hämärästi nuorukaisen saaneen jollakin tavoin vihiä siitä, mikä hänelle tärkeä henkilö laivalla oli tullut, ja että hän siis voisi todella saada häneltä mitä tärkeimpiä tietoja.
"Malttakaa hiukan, junkkeri Niilo, saatte kohta tietää… Laivalta lähti vene, jossa oli soutajia lukuunottamatta laivuri Herman von Vagen ja vielä kaksi miestä, toinen pitkä, laiha ja harmaapäinen, palvelijan näköinen, toinen, joka näytti olevan hänen herransa, oli tummaverinen ja synkän näköinen; ja hänellä oli sellaiset silmät, jotka voivat lävistää muureja… Minä näin ne heti, sillä he kävivät aivan minun ohitseni, ja miehen palavat silmät vetivät minua perässään, en ymmärrä mistä syystä…"
"Sinä seisoit Silfverhättanin luona? sanoit, ja kuitenkin kulkivat miehet sinun ohitsesi?" kysyi Niilo, salaamatta kuitenkaan, miten tärkeinä hänkin näitä tietoja piti.
"Ne menivät Silfverhättaniin, herra Niilo", vastasi nuorukainen, "ja ne menivät vielä torniinkin."
"Ja siihen loppuu sinun tarinasi, Brodde, enkä minä ymmärrä sen tärkeyttä!" lausui Niilo.
"Te päätätte nopeammin kuin tavallisesti", vastasi Brodde hymyillen. "Minä seurasin miehiä torniinkin, ja niillä oli sellainen into ja ne tunsivat niin hyvin kaikki käytävät, että osasivat liikkua siellä kuin kotonaan, eivätkä ensinkään huomanneet minua…"
"Kuuleppas, Brodde!" Niilo lausui tämän niin varmasti, että Brodde hypähti. "Jos sinä joskus tulet ritari Niilo Bonpojan palvelukseen, tai jos todella, kuten sanot, haluat vastaisuudessa palvella sitä ritaria, niin saat kerrassaan heittää vaanimasta ihmisiä … käy suoraan ja iske rintaan, jos tarvitaan, vaan älä koskaan takaapäin!"
Niilo kohotti varottaen oikeaa etusormeaan Broddelle, joka näytti hyvin nololta ja viattomalta.
"Mutta vihollisia vastaan … ankara herra, vihollisia vastaan?" sanoi hän.
"Ei koskaan, Brodde, kuule, ei koskaan … vahva ja vapaa mies sanoo, ennenkuin iskee?"
"Te tarkoitatte siis, ettei vihollisia saa vakoilla?" kysyi Brodde taas, joka ei oikein käsittänyt tätä ritarillista oppia.
"Sitä tarkoitan, Brodde … ainoastaan petolliset ja arvottomat epäilevät vihollistensa harjoittavan kavaluutta! Ja enempää en tahdo kuulla, mitä vaaniessasi pääsit kuulemaan…"
"Te olette liian tulinen nyt, ankara herra", sanoi Brodde alakuloisena, "mutta minun täytyy sittenkin sanoa, että te teette viisaasti, jos pidätte silmällä niitä miehiä … ne ovat teidän vihamiehiänne, ja ne kulkevat Silfverhättanissa samoilla asioilla kuin tekin."
"Millä asioilla luulet minun sitten siinä tornissa kulkevan?"
"En tiedä sitä, mutta ne mainitsivat teidän nimeänne, ja toinen sanoi, että he kuitenkin olivat teidän edellänne, niin ne sanoivat, herra Niilo, enkä minä voi ymmärtää sen tietämistä miksikään synniksi…"
Nähtävästi oli Brodden unelma vastaisesta palvelustoimestaan ankaran ritarin, herra Niilo Bonpojan luona enemmän kuin pelkkä hurskas toivomus. Hän näytti todella surulliselta lausuessaan viimeisiä sanoja, hän ikäänkuin anteeksi pyyteli työtään, ettei se vaan tulisi esteeksi hänen unelmansa toteutumiselle. Tämä vaikutti Niiloonkin.
"Sinä pidät minusta todellakin, Brodde", lausui hän, "minä olen kyllä sen huomannut, ja sanonpa senkin, että minäkin pidän sinusta ja otan sinut asemiehekseni, kun se aika tulee … mutta, katsoppa, senvuoksi sinun täytyykin olla aivan minun mieleni mukaan, ymmärräthän…?"
"Ehkä", vastasi Brodde iloisesti, "mutta kyllä siihen aikoja kuluu, ennenkuin opin pitämään vihollisen varomista vääränä… Katsokaas, paholainen kuljeskelee valoa karttaen pimeässä, ja joka tahtoo saada sen kerrassaan käsiinsä ja katkoa sen kavalat verkot, niin sen täytyy itsekin liikkua pimeässä, niin on isoäitini sanonut, ja niin sen täytyy ollakin … niin minä ajattelen…"
"Brodde", sanoi Niilo, joka oli hänen puhuessaan miettinyt aivan toisia asioita, "Brodde, meidän pitää huolellisesti vartioida Silfverhättania… Näitkö, mihin ne miehet läksivät tornista?"
"Linnaan, junkkeri Niilo, ja ne astuivat hyvin kiireesti, ikäänkuin eivät Herramme antamat kaksi jalkaa olisi oikein riittäneet."
"Sitten ei kestä kauan, ennenkuin kohtaloni on päätetty", lausui Niilo. "Meidän täytyy huolellisesti vartioida, Brodde", lisäsi hän sitten, "öin ja päivin täytyy meidän vuorotellen olla tornissa, ja koska yö on vaarallisempi kuin päivä, niin otan minä yövartion osalleni."
"Parempi on kuitenkin meille kummallekin, luulen, että tehdään päinvastoin, junkkeri Niilo … minä olen tottuneempi pimeään kuin te!…"
"Asia olkoon niinkuin sanoin", keskeytti Niilo varmasti, "sinä oleskelet tornin keskihuoneessa päivillä, minä istun siellä öillä… Ja nyt, Brodde, astu ylös, minä pidän huolta, ettei sinun tarvitse olla nälissäsi siellä!"
Huolestuneena ja päätään pudistaen astui Brodde torniin. Niilo seurasi häntä ja näytti missä hän istuisi, mutta meni itse tikapuita myöten ylempään kerrokseen ja viipyi siellä kotvasen. Tultuaan sieltä sanoi hän Broddelle, ettei hän millään ehdolla lähtisi vartiopaikaltaan pois, minkä tämä lupasikin.
Niilo kuljeskeli koko aamupäivän linnan ympärillä pitäen tarkasti silmällä, ketkä menivät sinne tai tulivat sieltä. Kerran näki hän muutaman sinitakin, joka muistutti hänestä Kalmarissa näkemäänsä kauppasaksaa, mutta hän ei erottanut hänen kasvonpiirteitään; sitäpaitsi oleskeli tässä kaupungissa niin paljon sinitakkeja, että hän oli jo useammin kuin kerran saman näyn tautta pettynyt. Sinitakki oli ilmestynyt erään korkean rakennuksen takaa, joita oli useita "Blacken"-tornin porttia vastapäätä. Samalla hetkellä kuin Niilo luuli näkevänsä sinitakin, tuli Blacken-tornista pitkä, viheriäpukuinen mies, jolla oli yllään ruskea mantteli. Vaikka hänellä oli aivan samanlainen pääverho lakin alla kuin ruskeapukuisella kauppasaksalla oli ollut — mikä muuten oli jotenkin yhtäläinen kuin se rautaverho, jota ritarit pitivät kypärinsä alla, mistä se valui kaulan ja hartioin yli jättäen ainoastaan kasvot paljaiksi — niin oli hänen käynnissään ja liikkeissään jotakin nauravaa ritaria muistuttavaa. Hän kävi kiireesti linnan edessä olevan kentän ohi ja katosi samaan kulmaan, josta sininen oli ilmestynyt. Niilo ei voinut olla hymähtämättä ajatellessaan, kuinka helposti ulkomuoto voi pettää.
Päivällisen aikaan tuli hän itse Brodden luokse torniin. Siellä ei ollut ketään käynyt, jonka vuoksi Niilo läksi taasen vartioimaan linnan eteen. Mutta kun hän illalla meni torniin päästämään Broddea, sai hän ihmeekseen kuulla erään miehen käyneen siellä, joka oli ollut puettu lybeckiläisen kauppasaksan pukuun, pitkään siniseen viittaan. Odottamatta kysymisiä kertoi Brodde tarkoin sinitakin käynnistä.
"Hän aikoi mennä ylös", sanoi hän, "mutta kun minä sanoin: seis, niin seisahtui hän vetäen suutaan nauruun sekä kysyi: miksei? … silloin minä sanoin, että joku oli sen kieltänyt ja ettei se käy laatuun. Onko se joku itse käynyt tornissa tänään? kysyi hän taas sekä tuli tyytyväisen näköiseksi, kun minä vastasin: on; sitten kysyi hän vielä, oliko kukaan muu käynyt siellä senjälkeen, ja kun minä vastasin ettei siitä tule mitään, niinkauan kuin minä olen täällä, veti hän taasen suutaan hymyyn ja lähti pois… Se ei ollut kumpikaan eileisistä miehistä, ei kumpikaan."
"Hyvä on", sanoi Niilo, "nyt minä tulen sinun sijaasi, ja sinä voit lähteä kotiisi!"
Brodde meni, ja Niilo kuuli hänen askeltensa kolinan yhä heikommin, mutta yhtäkkiä se ikäänkuin lakkasi, alkoi kuulua taasen yhä kovemmin ja nopeammin, joten poika oli selvästi uudestaan torniin nousemassa. Kohta ilmestyivätkin hänen uskolliset kasvonsa ovelle.
"Herra, herra, toinen niistä vaanii täällä alhaalla!"
"Toinen niistä … sinä puhut epäselvästi, Brodde … kuka minua vaanisi … tulinhan juuri itse katua myöten tänne?"
"Niin tulittekin, mutta te unhotatte, että häijyys karttaa valoa ja liikkuu pimeässä… Olkaa varuillanne, herra Niilo! … ettekö sallisi minun jäädä teidän luoksenne yöksi…? Se paholaisnaama piilottui erääseen taloon tässä lähellä, ja minä olen varma, että hän on nähnyt teidän tulevan tänne ja odottaa nyt vaan minun pois lähtöäni päästäkseen vaan teidän kanssanne tekemisiin!"
"Ole rauhassa, Brodde", tyynnytti Niilo levotonta auttajaansa, "lyhyessä miekassani on hyvä terä, eikä kukaan pääse elävänä etemmäksi kuin minä tahdon … mene siis kotiin ja tule huomenaamulla aikaisin takaisin … silloin on taas sinun vuorosi!"
Niilo lisäsi vielä muutamia syitä saadakseen Brodden uskomaan pelkoansa turhaksi, ja tämä lähtikin vihdoin, vaikka vastahakoisesti sekä päätti vartioida omalla tavallaan. Hän meni suoraa päätä epäilemäänsä taloon, mutta siellä ei ollut ketään. Hän asettui vahtimaan toiseen kulmaan, mutta kaikki oli äänetöntä, eikä mitään epäiltävää tapahtunut. Pari porvaria kiiruhti kaupunkiin portista; portit sulettiin, ja yön hiljaisuus levisi kaikkialle, ainoastaan kaupungin sisästä kuului yhä heikkenevä, suurille kaupungeille ominainen melu.
Brodde rupesi todella uskomaan erehtyneensä, ja kuullessaan kirkkojen tornikellojen lyövän päivän viime tunnin alkamista, päätti hän juosta kipaista kotiinsa hetkiseksi tullakseen sitten taas vartioimaan.
Hän oli tuskin lähtenyt kun hänen epäilemästään talosta ilmestyi kierosilmäinen mies, joka läksi nopein, mutta varovaisin askelin liikkumaan talorivin vierustaa pitkin etelään päin. Tultuaan Silfverhättanin edustalle, pysähtyi hän vilkuillen joka taholle; hän kuunteli, vilkaisi taasen ympärilleen sekä jatkoi sitten varovaista käyntiään eteenpäin. Hän astui kadunkulman ohi ja katseli taas. Sitten pysähtyi hän äkkiä ja kääntyi. Hän kuuli takanaan keveitä ja nopeita, melkein kuin juoksevan askeleita. Hän hiipi erään rakennuksen nurkalle pistäen toisen kätensä varovasti selkänsä taa. Tässä kädessä oli hänellä jotakin, joka näytti solmitulta liinalta, mutta joka mahtoi jotakin erityistä sisältää, koska käden kohdalle maahan ilmestyi pieni valokehä, kun hän sitä joskus kohotti.
Juokseva läheni nopeasti. Tämä oli varreltaan lyhyempi kuin edellinen, mutta hänen ruumiinsa oli pehmeäpiirteisempi ja päätään hän piti enemmän pystyssä. Nurkkauksessa olija riensi nopeasti esiin, he näkyivät ei ainoastaan tuntevan toisensa, vaan päättäneen kohdatakin toisiaan, joskaan eivät juuri siinä, missä nyt kohtasivat.
"Ahdasta porttikäytävässä, Udd", sanoi viimeksi tullut hillityllä äänellä, "nuuskija oli salvata tien, mutta Pyhän Briitan olkoon kiitos, linnassa on useampia kuin yksi portti… Onko tie selvänä, Udd … pääsemmekö tänä yönä perille?"
"Minä luulen niin", kuiskasi Uddiksi kutsuttu, "siellä on istunut pääskynen koko päivän, kuten näyttää; nyt se on lähtenyt pois, mutta toinen pääskynen on tullut sijaan ja istuu siellä nyt…!"
"Ja tämä pääskynen on…"
"Se on hän!" vastasi Udd, lausuen hyvin omituisella äänenpainolla sanan: hän.
Oli hetkinen äänettömyyttä, jolloin lyhyempi näytti jotakin miettivän.
"Mitä ajattelet, Udd?" kysyi hän vihdoin, ja silmänsä välähtivät kamalasti mustan otsan yli vedetyn päähineen alta.
"Minä ajattelen vaan, että aarre näkyy vaativan verta!" vastasi Udd pitkäveteisesti ja yhdenäänisesti. Sitten he taas olivat vaiti hetkisen.
"Odottamisesta ei ole suurta hyötyä", sanoi vihdoin toinen miettien, mutta päättäväisesti, "uusi päivä ja uusi este, aika on kallista ja Eerik odottaa… Niin, Udd, sen täytyy tapahtua nyt heti … verta vuotakoon kuitenkin vasta viime hädässä… Onhan sinulla…?"
"On!" vastasi Udd vetäen vyötäisiltään näkyviin nuoran pään.
Sitten he lähenivät kiireesti ja varmasti Silfverhättania. Suljettuaan rautaoven takanaan veti Udd kädestään pois liinan, jonka alta ilmestyi sarvilyhty. Hän antoi lyhdyn toverilleen, irroitti nuoran vyötäisiltään ja sitten alkoivat he yhdessä astua tornin portaita ylös.
* * * * *
Ylhäällä kolmannessa kerrassa istui Niilo Bonpoika kuunnellen tarkasti pienintäkin rapinaa. Ulkomuurissa olevista kuudesta ampumareiästä tuli sisään hieman valoa mutta keskihuoneeseen, jossa hän oli, pääsi sitä niin heikosti, ettei seiniä edes voinut erottaa. Hänen mielikuvituksensa siirsi seinät yhä etemmäksi, niin että hänestä lopulta tuntui, kuin olisi hän ollut yksinään kiinteällä kohdalla suuressa avaruudessa; maa meluineen oli kuin syvällä hänen allaan, ja tähdet vaelsivat hänen päänsä yli. Vihdoin oli hän istuvinaan tornin huipulla, jonka ympäri äidinisänsä oli pannut kultaisen kaulaketjunsa. Hän näki sen hohtavan ja kimaltelevan ja ihmisten katselevan sitä alhaalta ja yrittävän päästä ylös sitä ottamaan, mutta eivät onnistuneet.
Sanomaton rauha valtasi silloin hänen mielensä, ja hän oli näkevinään Engelbrektin ja Tuomas-piispan viittaavan taivaaseen päin, missä tähdet äänettöminä vaelsivat, ja hänestä tuntui kuin äidinisänsä ja äitinsä hymyilisivät hänelle ystävällisesti, ja hän ajatteli: mitä sinä teet taikakoristeella, jos saavutat kaikkivaltiaan avun, sen avun, joka asetti tähtivyön luomakuntansa koristeeksi! — ja hänestä näytti, kuin olisivat nuo rakkaat haamut kuulleet tämän, sillä ne nyökyttivät päitään ja hymyilivät hyväksyväisesti hänen sydämensä ajatuksille.
Hän oli puolittain unessa, puolittain valveilla. Mutta hän havahtui aivan hereille kuullessaan erästä ovea suljettavan. Hän nojausi ovea vastaiseen seinään istuen niiden tikapuitten vieressä, jotka veivät ylempään käytävään. Hän kumartui eteenpäin kuunnellen. Askeleita kuului alhaalta, ne tulivat rappuja myöten ylöspäin, ja samalla rupesi näkymään valon kajastusta, joka yhä lisääntyi, mikäli askeleet lähenivät.
Äkkiä ilmestyi ovelle tumma varjo, jonka takana eräs käsi piteli lyhtyä.
Niilo hyppäsi ylös, tirkisti tummaan varjoon, muttei voinut erottaa sen kasvoja, koska valo tuli takaa. Mutta sen sijaan näki hän tämän selän takaa kasvot, jotka vilahtivat hänen näkyviinsä niin äkkiä ja niin selvään, että hän siitä melkein tyrmistyi.
"Mitä tahdotte täältä?" pääsi hänen huuliltaan melkein itsestään, mutta hän ennätti tuskin sen lausua, kuin ovella oleva varjo heittäytyi hänen päälleen. Se oli voimakkaampi ja raskaampi häntä, joten hän vaipui maahan.
Jo ensi hetkenä olivat hänen kätensä ja jalkansa lujasti sidotut, ja hän makasi suullaan lattialla.
Hän kuuli sitten niiden menevän sanaakaan lausumatta tikapuita myöten ylös, jolloin alhaalle tuli pimeä. Hetkisen perästä kuuli hän ylhäältä kitisemistä ikäänkuin kiveä olisi otettu muurista, ja senjälkeen heti huudon, joka ilmaisi suurta iloa.
"Nyt saadaan nähdä", huusi sama ääni yhdellä hengenvedolla, jolloin
Niilo selvään tunsi sen Bengta-rouvan ääneksi, "nyt saadaan nähdä, kuka
voi Eerikiäni vastustaa, vaikka hän rupeisi tavoittelemaan Pyhän
Eerikin kruunua!"
Sitten vilahti valo taas ja Niilo kuuli heidän astuvan alas. He seisahtuivat hänen viereensä.
"Minun mielestäni olisi parasta", sanoi karkea ääni, "murskata paikalla tuon kallo!"
Tähän sanaan ei vastattu mitään, mutta Niilo odotti surmaniskuaan. Sitä ei kuitenkaan tullut, vaan he läksivät kiirein askelin portaita myöten alas ja kohta kuuli Niilo rautaovea suljettavan alhaalla.
Tultuaan Silfverhättanin edustalle läksivät he pohjoiseen päin, mutta kääntyivät pian kaupungin sisään. He olivat juuri päässeet Pyhän Olavin kohdalle, kun Brodde läheni kiireesti vastaiselta puolen Silfverhättania.
V.
Eerik Puken pidot.
"Tässä on Ruotsinmaan kaunein neito!" huudahti vanha, harmaapäinen naispalvelija ihastuneena pyyhkien uhkeata tukkaa kasvoilta, jotka täydellä syyllä saivat kenen tahansa niin huudahtamaan.
Kaunis neito, jonka kasvoja muutenkin tuntui verhoavan surumielinen varjo, ei kuitenkaan näyttänyt ottavan armollisesti vastaan näitä sanoja.
"Älä laske leikkiä, hyvä, rakas Inga-muori!" lausui hän, "tämä aika ei todellakaan ole leikin ja naurun aika, ja mieluimmin minä olisin menemättä herra Eerik Puken pitoihin, ellei isäni olisi niin ankarasti tahtonut meitä jäämään pitoihin asti."
"Kaarlo-ritari tietää kyllä, mitä tahtoo", lausui vanhus taasen varmasti, "mutta kaikki ei aina käy toivojen mukaan, ja jos tämä asia menee niinkuin meinataan, niin en minä pyydä kehua ymmärtäväni ennusmerkkiä. Eivätkö suitset pudonneet aamulla ristiin hevosen eteen, asemiehen sitä satuloidessa, kun ankara herramme oli lähdössä ratsastamaan herra Eerik Puken kanssa… Ei, ei, siitä ei tule mitään… Älkää pelätkö, Kaarina-neiti, siitä ei tule mitään… Teitä varten on tehty toinen tie, niin olen sanonut ja siinä pysyn."
"Ja tiedätkö sitten niin varmaan, muori kulta, mitä minä siitä ajattelen?" kysyi neito, miettiväisenä leikkien pitkällä kulta- ja purppuraompeleisella nauhalla, joka riippui hänen vasemmalla käsivarrellaan olevasta, samoin tehdystä renkaasta.
"Niin totta kuin olen syntynyt Suuri-Bjurumissa, herra isänne maatilalla", vastasi vanhus innokkaasti, "niin vakuutan varmasti, ettei herra Eerik Puke vie teitä koskaan rouvanaan kattonsa alle! Ei, ei … antaa vuoden kulua, niin oikea tulee, hän, eikä kukaan muu, ja se on herra Kaarlo Knuutinpoika… Niin se on, te kaikkein kaunein neiti!" Tätä sanoessaan suuteli vanhus ihastuksella neidon silkkipehmeätä tukkaa.
"Sinä haaveilet, Inga-muori, sinä haaveilet", huudahti Kaarina taivuttaen punastuvia kasvojaan hieman eteenpäin, muka selvittääkseen erästä solmua kultatupsussa, "marski, joka on rikkain herra Ruotsinmaassa, ja minä, köyhä tyttö, vähäarvoisen ritarin tytär!"
"Puhukaa noin sitten vasta, kun olette ensin antanut hänelle rukkaset, neiti rusoposki!"
Vanhus laski hiuskiherän kädestään ja kääntyi katsomaan, ettei silmäteränsä pitovarusteista vaan mitään olisi unohtunut; samalla hän mutisi itsekseen puolittain suuttuneena siitä, että sanojansa epäiltiin:
"Minä en käynyt turhaan Bjurumin ympäri teidän syntymisenne jälkeisenä jouluyönä, kukkaseni!"
"Mutta jos minä, ritari Kaarlo Orminpojan tytär, voisin estää sisällistä sotaa ja verenvuodatusta Ruotsin miesten väliltä", lausui Kaarina nousten ylös ja ristien kätensä keveästi huokaisten, "niin eikö sekin olisi ylevä asia? Naisten asia on rauhan rakentaminen, eivätkä kuninkaat yksin tarvitse Margareta Fridkullaa."
Inga-muori katsoi neitoa kummastuneena, ikäänkuin ei voisi oikein uskoa, mitä kuuli.
"Verenvuodatusta … rauhan rakentaminen", lausui hän änkyttäen, "kuka on pannut nuo houreet päähäsi, kaunoiseni, ja kuinka sinä sitä estäisit, jos niin pahaa olisi tapahtuakseen?"
"Antamalla käteni herra Eerikille, hyvä muoriseni", vastasi Kaarina, "minä voin hillitä ritarin kiivaan mielen, minä olen kokenut sen, ja hän tarvitsee uskollisen ystävän paremmin kuin rikas marski, sellaisen ystävän, joka aina löytää tien hänen sydämeensä."
"Pyhä Jumalan äiti! mitä te puhutte, neiti Kaarina", sanoi eukko, "annanpa vaikka mitä, niin ne ovat harmaamunkin puheita, joita te niin innokkaasti kuuntelitte, kun hän puhui herra isänne kanssa."
"Olette oikeassa! Mutta se vanha munkki on viisas ja hurskas mies ja hyvin perehtynyt kaikkiin asioihin… Hän tosin ehkä pitää Engelbrektiä suurempana, kuin isäni myöntänee… Hän oli viivoittamassa laivareittiä Teljessä, jonka Engelbrekt alkoi, kuten olet kuullut…"
"Ja tämä hurskas munkki pani teidän päähänne, kukkaseni, että…"
"Vaiti, vaiti, hyvä muori", keskeytti neito, "hän ei pannut mitään päähäni, mutta hän ja isäni puhuivat mahtavista herroista, marskista, Eerik-herrasta ja tuosta urheasta ritarista, herra Broder Sveninpojasta sekä drotsista, vanhasta Krister Niilonpojasta, ja hän sanoi, että varmaan syntyy yhteentörmäys mahtavien herrojen välillä, ellei ilmesty rauhanimpeä, joka osaa tyynnyttää myrskyn… Sanat juurtuivat sydämeeni, minä tahtoisin tulla rauhanimmeksi Ruotsinmaalle."
Kaunis tyttö vaikeni luoden silmänsä alas, mutta lisäsi äkkiä:
"Mutta kuinka te voitte vietellä minua näin loruamaan, Inga-muori, ikäänkuin olisin kuninkaan enkä ritari Kaarlo Orminpojan tytär?"
Sitten tarttui hän vanhuksen vyötäisiin, kiepautti häntä ympäri ja suuteli häntä poskelle.
"Älä nyt henkeä minusta hypitä, tyttöhupakko, vaan tee neuvoni mukaan, ne tulevat kaikki herra Eerikin pitoihin, juuri samaiset mahtavat … voithan sinä tulla rauhanimmeksi, kukkaseni panematta pakkoa sydämesi tunteille…"
"Mutta sinä et tunne sydäntäni, muori kulta … ja sinä pysyt hyvänä, tulkoon herrakseni ja isännäkseni kuka tahansa, sen minä tiedän paremmin kuin sinä itse, rakas kulta muoriseni!"
Kuinka lieneekään, niin näkyivät rauhanimpihoureet juurtuneen syvemmälle neidon mieleen, kuin hän tahtoi myöntää, sillä ne eivät haihtuneet hänen mielestään, ei kotona eikä matkalla pitoihin eikä vielä pitosalissakaan. Ja kun hän sinne tultuaan ei voinut olla huomaamatta kaikkien häntä katselevan ja kun hän itsekin tunsi kauneutensa, vaikkei hän kyllä pitänyt sitä niin suurena kuin ihastuneet ritarit ja nuorukaiset, niin juolahti hänen mieleensä heti päätös käyttää valtaansa miessydänten yli lepyttämällä ja yhdistämällä, mikä oli särkynyttä tai oli särkymäisillään. Ja hän tunsi onnea ajatellessaan voivansa hiljaisuudessa edistää suurta ja jaloa asiaa, ja tämä sisäinen rauha kuvastui hänen suurissa, tummansinisissä silmissään lisäten hänen tavatonta suloaan. Kaunis hän oli käydessään pitosalin poikki, yllään oli hänellä sininen silkkihame ja vyötäisillään koruommeltu, helmillä koristettu vyö, joka ajan tavan mukaan riippui lantioilla.
Herra Eerik Puken huoneet olivat täpötäynnä vieraita, ritaria ja asemiehiä sekä ylhäisten ritarien rouvia ja neitosia. Oli hyvinkin tavallista että Tukholmassa pidettiin pitoja koko linnan piirityksen ajan. Rikas marski, herra Kaarlo Knuutinpoika, oli koko tämän ajan, varsinkin valtakunnan päämieheksi tultuaan, pitänyt melkein vapaata pöytää talossaan. Se oli vetänyt montakin hänen puolelleen, joten hänen talonsa tuli ensin juominki-ilojen ja leikkien ja sitten vakavampain asiain keskukseksi. Hänen rouvansa, Briita Turentyttären (Bjelken) kuoltua toukokuun alussa oli "valtakunnan pöytä" — kuten riimikronikka kertoo — tosin jonkunverran supistunut, mutta keväällä alkoivatkin kuninkaan miesten ja valtaherrain kokoukset ja keskustelut.
Nyt oli Vadstenan kokouksen ja siellä tehdyn päätöksen jälkeen aselevon aika, joten huvit ja ilot pääsivät taas suurempaan vauhtiin. Mutta itse piirittämiselle oli tämä aselepo varsin haitallinen, sillä se esti linnan antaumista, joka muuten olisi epäilemättä tapahtunut; siellä vallitsi nimittäin sellainen nälänhätä ja siitä syntyneet taudit, että suurin osa miehistöä kävi sauvojen varassa, ja 133 oli kuollut ja haudattu etulinnaan. Tämä sai Eerik Puken kiihkoon, samoin kuin Örebron linnan anastaminenkin, ja hän ajatteli itsekseen, että marski oli tehnyt kaiken tämän juonitellakseen valtakunnan johdon itselleen. Hänen kiihkoisa ja intohimoinen luonteensa kuohui tästä, ja hän oli jo useita kertoja, vaikka marski pitikin persoonallisella etevämmyydellään ja sillä, että tarkoin tunsi vastustajansa luonteen, häntä tilapäisesti vaikutusvallassaan, ryhtynyt kirjoittamaan taisteluvaatimusta puolustaakseen asiaansa julkitaistelussa. Hän oli aina valmis tarttumaan miekan kahvaan, ja niin mielellään kuin hän sallikin Engelbrektin kaltaisen miehen johtaa itseään, yhtä mahdoton oli hänen taipua kenenkään muun tahtoa noudattamaan. Jos hän näki vilaukseltakaan merkkiä siitä, että marski pyrki valtaan, niin sai se herra Eerikin tuliin ja tauloihin, niin ettei hän muistanut muuta kuin suuttumustaan.
Valloitettuaan Nyköpingin tarvitsi marski kaiken vaikutusvaltansa kuumaveriseen, mutta siltä ritarilliseen Eerik-herraan, lauhduttaakseen hänen kiukkunsa ja epäluulonsa. Kun marski sitten, tultuaan Vadstenasta Tukholmaan, kutsui luokseen herra Eerik Niilonpojan (Gyllenstjernan) ja ilmoitti hänelle aselevon päätöksen, ja kun hän senjälkeen otti luokseen Engelbrektin miehet, jotka antoivat Örebron linnan hänen käsiinsä, niin ei hän olisi enää voinut millään hillitä Eerik Pukea, ellei olisi aivan odottamatta saanut liittolaisekseen vanhaa drotsia, herra Krister Niilonpoikaa, joka tuli pian Vadstenan kokouksen jälkeen kotiin Suomesta, seurassaan Turun piispa Maunu Olavinpoika (Tavast). Tämä ei tosin mitenkään muuttanut ritarin päätöstä, mutta se sai hänen siirtämään tuonnemmaksi sen toimeen panemisen, koska hän ymmärsi tarvitsevansa suurempia voimia näitten herrain vastustamiseksi ja koska hänen täytyi asettua tarkemmin harkitsemaan nyt syntyneitä uusia olosuhteita. Vielä oli eräs seikka, jota Engelbrektin ystävä ei voinut olla huomioon ottamatta; hän ymmärsi, että jos hän pakottaisi marskin liittymään drotsiin, joka tiettiin kuningas Eerikin ystäväksi, niin olisi kuninkaan helpompi saada valtakunta taasen haltuunsa.
Silloin lähtivät valitut neuvosherrat Kalmarin kokoukseen, ja marski käytti taitavasti siten syntynyttä väliaikaa sovittaakseen mahdollisuuden mukaan välejään herra Eerik Puken kanssa. Ja sellainen oli Eerik-herra, että hän otti kuunnellakseen puheita sovinnosta Ruotsin miesten kesken toteuttaakseen Engelbrektin aikeita; hän piti väliin varsin luonnollisenakin, että Kaarlo koki vetää Engelbrektin ystäviä puolelleen. Siinä käytti Kaarlo paljon erästä hyvää keinoa, hän lupaili ystävilleen suuria läänityksiä, joille joka ruotsalainen oli tähän aikaan sangen perso. Suuren läänityksen, liiatenkin linnaläänin toivo, oli sellainen houkutin, ettei Eerik Pukekaan voinut sitä vastustaa, ainakaan niinkauvan kuin uskoi Kaarlon puheita siitä, että hän aikoi kulkea Engelbrektin teitä ja vapauttaa valtakunnan muukalaisten sorrosta.
Tällä kannalla olivat asiat, silloinkuin Eerik kutsui pitoihinsa sekä marskin että hänen Tukholmassa olevat ystävänsä.
Pitotalo oli iloa ja hilpeyttä täynnä, kun Kaarlo Orminpoika ja hänen rouvansa, Ingeborg Pentintytär, sekä tyttärensä, Kaarina-neiti astuivat sisään. Eerik-herra tuli kohteliaasti tervehtien heitä vastaan iloa ja ystävällisyyttä loistaen. Pöytä oli katettu, odotettiin vaan marskia, ennenkuin aterialle istuttiin.
Seura odotteli pakinoiden marskin tuloa, mutta kotvasen kuluttua toi eräs hänen miehiään herra Eerikille sanan, ettei marski voinut tulla ennenkuin myöhemmin, mutta ettei Eerik-herra antaisi hänen viipymisensä mitenkään häiritä muita vieraita.
Kaarina, joka aikeessaan pysyen piti koko illan Eerik-herraa näkyvissään, huomasi värin hänen kasvoillaan muuttuvan, marskin sanoman saatuaan. Sitten hän kääntyi takanaan seisovaan pitkään, tummapukuiseen ritariin ja vaihtoi hänen kanssaan silmäyksen, joka ei neitoa miellyttänyt. Miehet olivat lähellä häntä, joten hän kuuli heidän joka sanansa, vaikka hänen siitä syystä täytyi olla vastaamatta useihin ympärillä olevain neitojen kysymyksiin, mikä taasen sai useamman kuin yhden huulille salamyhkäisen hymyn sekä vahvisti monen arvelun siitä, että Kaarinasta tulisi Eerik-herran rouva. Hänen käytöstänsä pidettiin siis aivan luonnollisena, koska sydämensä lemmitty seisoi vieressä. Nuoret tyttöset jatkoivat vilkasta puheluaan ja tyytyivät kaikille rakkaan Kaarinan vastaväitteisiin.
"Tiedättekö", kysyi tumma ritari puoliääneen, "kuka on marskia estämässä teidän luoksenne tulemasta, herra Eerik? Se on Herman Berman!"
Tämä nimi vaikutti merkillisen tyynnyttävästi Eerik-herraan, se päästi hänet kaikista epäluuloista. Hän vastasi ritarille:
"Se mies viivyttäköön marskia niinkauan kuin haluaa … rehellisempää ja uskollisempaa sydäntä tuskin oli Engelbrektin rinnalla…"
"Mutta saatte nähdä, että Hermanista tulee marskin mies!"
"No, mitäs siitä, Broder Sveninpoika … jos marski pysyy sanassaan, niin tulemme kait hänen miehikseen vähän joka mies!"
"Se saatanee nähdä", vastasi Broder Sveninpoika, "nyt Söderköpingin kokouksessa, jonka valtakunnan jalot herrat päättivät Kalmarissa panna toimeen kuninkaan kanssa Mikonmessun aikana … silloin saatanee nähdä pysyykö marski sanassaan, vai ei. Kaksi mahdollisuutta on. Kuningas joko tulee, mikä olisikin parasta, sillä silloin alkaisi vanha tanssi uudelleen, ja silloin olisimme me, te ja minä, herra Eerik, ainoat, jotka tohtisimme voimakkaasti heiluttaa miekkaa Engelbrektin esimerkin mukaan, sillä saatte pitää varmana, että marski väistyisi silloin kuin kettu koirajoukon edestä. Tämä on toinen mahdollisuus. Toinen ja todennäköisempi on se, ettei kuningas tule, ja mitä siitä seuraa?"
"Mitä siitä seuraa?" toisti Eerik hajamielisesti, katsellen palvelijoita, jotka kantoivat ruoan sisään suurissa vadeissa.
"Siitä seuraa se, että marski valtaa kaikki linnat, ja silloin on juuri hän, eikä kukaan muu, Ruotsinmaan herra."
"Hyvän miekkani kautta", huudahti Eerik, mutta hillitsi itsensä, kun tyyniluontoisempi Broder Sveninpoika tarttui hänen käsivarteensa.
"Hiljaa, hiljaa, Eerik Puke", lausui hän, "olkaa varuillanne … pitojen päätyttyä keskustelemme tästä enemmän. Tyynnyttääkseni teitä tahdon vaan sanoa: rahvas on meidän, ja etupäässä juuri teidän… Ilman teitä ei yksikään talonpoika yhdy Kaarlo-herraan, ja teidän ei tarvitse kuin polkaista jalkaanne, niin on sotajoukko koolla."
Eerik ei unhottanut isäntävelvollisuuksiaan; hän riensi pitämään vieraistaan huolta, ja aterian kestäessä ei voinut huomata hänen mitään muuta ajattelevan kuin hetken rattoisuutta. Hän haasteli ja laski leikkiä kohteliaasti ylhäisten rouvain ja ritarien kanssa, maljat kiersivät ahkerasti pöytää, ja sukkelat palvelijat juoksivat edestakaisin pöytäin ja ruokahuoneitten väliä.
Pöydästä noustuaan vetäytyivät useimmat vieraat sisähuoneisiin, saliin jäi vain joitakuita — niiden joukossa neiti Kaarina Kaarlontytärkin. Hän jäi ikäänkuin sattumalta seisomaan sille ovelle, josta naiset olivat vastikään menneet ja josta Eerik tuli samassa.
"Jos minä olisin nyt toimittanut tanssit, neiti Kaarina", sanoi Eerik katsellen hänen hymyileviä, ihania kasvoja, "niin olisin kentiesi saanut tanssia teidän kanssanne ensi tanssin!"
"Kuka tietää, ankara ritari", vastasi Kaarina leikkisästi, "olisitteko todella niin halukas tanssimaan ensi tanssin minun kanssani?"
"Paljon, paljon ennemmin, neiti Kaarina, tekisin sen kuin voittaisin palkinnon turnajaisissa kenenkään muun ihanan immen kädestä Ruotsin valtakunnassa!" vastasi Eerik tulisesti.
"Nyt osasitte oikeaan, herra Eerik", hymyili Kaarina, "koko elämä on turnausta, ja sekin tanssi tullee voiton palkinnoksi."
"Ja voittaakseni sen palkinnon olen valmis ajamaan kuoliaaksi parhaan hevoseni, jos te niin tahdotte, arvoisa neiti!"
"Ritarit voivat leikillä luvata paljon…!"
"Niin kyllä, neiti Kaarina", keskeytti Eerik äkkiä vakavaksi käyden, "ritari voi todella, kuten sanotte, luvata paljon leikillä, mutta jos nyt sanoisin, etten laske leikkiä… Niin aionkin nyt teille sanoa, minä olen aikaisesta nuoruudestani asti ollut melkein yksinäni maailmassa, että tuskin tiedän, mitä leikki on, kun on kysymys ylhäisestä neidosta … mutta minä luulen, että jos minulla olisi ollut uskollinen ystävä, jolle olisin aina voinut sydämeni avata, niin olisi paljon ollut toisin, ja paljon nykyistä muuttuisi toiseksi…"
Ritari puhui liikutetulla äänellä, ja selvää oli, mitä hänen huuliltaan oli tulemaisillaan. Mutta Kaarina-neiti joko ei tahtonut päästää asiaa siihen asti, tai ei hän pitänyt hetkeä siihen soveliaana, hän osasi naisellisella hienoudella johtaa keskustelun toisaalle.
"Voitteko te niin noudattaa hyvän ystävänne neuvoa, ritari Eerik", sanoi hän katsoen häneen niin lämpimästi ja ystävällisesti kuin rakkaaseen veljeensä. "Minä näin tänä yönä unta, joka sanoo aivan toista."
"Mitä unenne sanoo, neiti Kaarina?" kysyi Eerik innokkaasti, "jos se sanoo muuta, kuin mitä itse sanon, niin se ei puhu totta!"
"Minä uneksin meneväni haukka kädessä metsästämään isäni metsään Bjurumissa", vastasi Kaarina huomioon ottamatta ritarin viimeisiä sanoja, "haukkani oli komea lintu, niin vankkasiipinen ja terävänokkainen, ettei sen vertaista ollut missään. Ratsastettuani kotvasen laskin sen vapaaksi ja päästin sen lentämään, ja se kohtasi toisen haukan, jonka kanssa se rupesi kiivaasti tappelemaan. Minä huusin takaisin haukkaani, mutta se ei kuullut…"
"Huonosti harjoitettu, neiti Kaarina", lausui Eerik iloisesti, "huonosti harjoitettu, teidän kesyttäjänne ei tuntenut tehtäväänsä … minä annan teille haukan … jos suotte sen ilon minulle … haukan, jonka vertaa saatte hakea seitsemän kuninkaan valtakunnasta!"
"Unessani olin pitävinäni juuri teidän haukkaanne, herra Eerik."
Loistavin katsein tarttui Eerik hänen käteensä, eikä hän vetänyt sitä pois.
"Ja kuinka päättyi haukkain taistelu, neiti Kaarina … voittiko minun haukkani lähdettyään teidän kädeltänne?"
"Jos se olisi totellut huutojani, olisi se varmaan voittanut", vastasi neito, "nyt se ei niitä kuullut, ja senvuoksi…"
"Se putosi kuolleena maahan?" kysyi Eerik niin totisena, kuin olisivat keskustelleet todellisuudesta eikä unennäöstä.
"Se putosi kuolleena maahan", toisti Kaarina, "ja toinen haukka lensi pois saaliineen, joka oli kärpännahkamantteli, päällään kolme kruunua…"
Uni näkyi vaikuttavan valtavasti Eerikiin. Hän kääntyi pois painaen toista kättään otsaansa vasten, ja toisella hän piti Kaarinan kättä puristaen sitä kiivaasti. Sitten katsahti hän äkkiä ylöspäin ja silmänsä liekehtivät.
"No, pudotkoon sitten kuolleena maahan, neiti Kaarina", sanoi hän, ääni omituisesti värähdellen, "niiden kolmen kruunun tähden vaan … sitä ennen ei kukaan saa niitä saaliikseen. Ei … ei kukaan! kuuletteko, neiti Kaarina."
"Näettehän nyt, herra Eerik … vähän te välittäisitte minun sanoistani, vaikka ne ovat ystävän sanoja!"
Eerik katsoi taas häneen, ja salamat hänen silmissään sulivat, hänen sydämestään loisti nyt tällä hetkellä lapsensielu.
"Näennäinen ryöstö voi usein muuttua pelastukseksi", jatkoi neito, "ja minä tiedän varmaan, herra Eerik — olen usein kuullut teidän isäni kanssa puhuvan — että te tahdotte niinkuin hänkin ja jokainen ritari, kuolla niiden kolmen kruunun edestä."
"Niin, niin, arvoisa neiti", lausui Eerik juhlallisesti kättään kohottaen, "se on palava rukoukseni Jumalan äidille ja Pyhälle Eerikille, ja ne vievät rukoukseni kaikkivaltiaan istuimen eteen, se on varma toivoni!"
Mutta Kaarina tarttui hänen käteensä sulkien sen omiinsa, ja sanomaton ilon loiste syttyi hänen ihaniin silmiinsä. Hän oli nyt todellinen, vastustamaton rauhanimpi. Samoinkuin Hagbard, joka oli katkonut sankariraivossaan vahvimmatkin rautakahleet, salli sitoa itsensä armaansa, Signen hiuskarvalla, samoin sitoivat kauniin Kaarinan katseet ja sanat kiihkeän ja vallattoman Eerik Puken.
Samassa näkyi ulko-oven kynnyksellä korkea, ritarillinen vartalo. Se oli marski, jonka katse heti kiintyi Eerik-herraan ja kauniiseen Kaarinaan, ja hänen kauneille piirteilleen kohosi äkkiä puna, kun hän huomasi neidon niin tulisesti tarttuvan Eerikin käteen. Kumpikaan näistä ei huomannut tulijaa eikä salissa sattunut olemaan ketään muutakaan, joka olisi voinut huomauttaa isännälle pitojen huomattavimman vieraan tuloa. Tämä ei ehkä olisi ollut siitä aivan mielissäänkään, sillä hän näytti haluavan katseellaan imeä neidon joka piirteen, ja korvillaan kuunnella pienintäkin sanaa hänen huuliltaan.
"Teillä on suora ja uskollinen sydän, herra Eerik", sanoi Kaarina, "lupaatteko minulle, että kuuntelette minun neuvoani, ennenkuin teette tärkeimmän päätöksenne, ettekä tee kuten haukkanne teki unessani … lupaatteko sen ritarisanallanne!"
"Tässä on käteni siitä", vastasi Eerik tulisesti, "ja vielä varmuudeksi annan", hän otti nopeasti sormuksen antaen sen neidolle, "annan teille tämän sormuksen, ja jos joskus katsoisitte minun unhottaneen lupaukseni, niin lähettäkää minulle tämä sormus … silloin en ota askeltakaan ennenkuin olen puhunut teidän kanssanne … sen lupaan kristillisenä ritarina kaiken kautta, mikä on minulle pyhää ja rakasta."
Nyt astui marski esiin, ja vielä käydessään Eerikiä kohden, joka riensi kohteliaasti häntä vastaan, katseli hän Kaarinaa, joka tuli ensin hohtavan punaiseksi ja sitten lumivalkeaksi.
"Sydämen pohjasta tervetullut", lausui Eerik, tarttuen marskin käteen, "voin tuskin odottaa teidän saapuvan pitoihini."
"Tärkeät asiat", vastasi marski kartellen ja tervehtäen samassa kylmän kohteliaasti Kaarinaa, joka vastasi hänen tervehdykseensä tavallisella iloisella hymyllään, vaikka terävämpi silmä, kuten marskin ehkä tällä kertaa, olisi kenties huomannut hänen ryhtinsä hiukan kankeaksi, ehkäpä kylmäksikin.
Eerik oli pelkkää ystävällisyyttä ja iloisuutta. Sen lienee vaikuttanut keskustelu Kaarina-neidon kanssa ja, kuten hän ainakin luuli, varma tieto neidon tunteista häntä kohtaan, tahi oli hänellä aivan täysi valta itsensä ylitse tällä hetkellä, jolloin yleinen hilpeys oli siinä hyväksi avuksi, pää-asia on vaan, että hän oli marskia kohtaan todella huomaavainen, ja hänen luontainen avomielisyytensä teki hänen ystävällisyytensä vastustamattomaksi, vieläpä ihastuttavaksikin.
Marski, joka aina osasi hallita itseään, ei jäänyt kylmäksi isäntänsä ystävällisyydelle, vaan näkyi kokonaan unhottaneen sen ikävän vaikutuksen, jonka Eerikin ja Kaarinan välinen kohtaus oli tehnyt häneen alussa.
Monet vieraista tulivat taas saliin kuultuaan marskin saapuneen. He auttoivat isäntää pitämään seuraa hänelle, kun hän istui pöytään palvelijain kiireesti kantaessa ruokaa takaisin ja kaataessa viiniä pöydällä oleviin suuriin hopeamaljoihin. Iloinen ja vilkas keskustelu pääsi pian vauhtiin, ja tuon tuostakin joi isäntä maljan marskin kunniaksi.
"Minulle on sydämestäni rakasta", lausui marski vihdoin katsoen leppeästi Eerikiin, "näin ystävyydessä juoda maljan viiniä teidän pöydässänne, herra Eerik, ei kauvan sitten odotin teiltä aivan toista!"
"En minäkään luullut sen hetken pian koittavan", vastasi Eerik, "jolloin me juomme ystävänmaljoja yhdessä. Mutta kun ajattelen, kuinka tärkeätä on Ruotsin miesten vetää yhtä köyttä, niin olen antanut vanhain vihain mennä, ja se olkoon tästä aikain kerrassaan unhotettu."
"Te olette oikeassa … ajat vaativat yhteisvoimia, ja jos me olemme yhtä puolta, niin ei muukalaisten mielivalta enää pääse Ruotsin maata ja kansaa vallitsemaan, ja sen asian vuoksi minä tyhjennän tämän maljan pohjaan!"
Herrat kilistivät maljojaan, mutta sivulta pöytää, aivan läheltä kuului muutamia sanoja, jotka saivat heidän kumpaisenkin katsahtamaan sinnepäin. Siellä puheli muuan tummansiniseen samettiviittaan puettu, pitkä ritari erään hengellisen miehen kanssa, jonka ulkomuoto muistutti lukukamarin hiljaista työntekijää. Ritarin piirteet olivat ankarat, melkein synkät, mutta vaikea oli sentään sanoa, olivatko hänen lausumansa sanat tarkoitetut maljojaan kilistäväin herrain kuultaviksi, vai johtuiko se keskustelusta, että hän ne lausui erityisellä painolla.
"Käyskennelkööt ne aina tulikuumia rautoja pitkin, joilla on sutten kavala mieli", oli ritari lausunut, mutta näytti muuten innokkaasti kuuntelevan oppineen papin oikaisua ja selitystä. Eerik ja marskikin saivat kuulla, kuinka ritarin olisi tullut sanoa, koska siinä vanhassa laulussa, jota lause tarkoitti, oli niin ja niin.
"Minä en ole koskaan tiennyt, että te, Broder Sveninpoika", sanoi Eerik nauraen, "olette niin perehtynyt papillisiinkin asioihin!"
"Syviä totuuksia on vanhoissa lauluissa", vastasi Broder Sveninpoika, "ja minä toivoisin, että tekin, Eerik, tuntisitte joitakuita niistä. Samassa laulussa on toinen kohta tällainen, että 'älä usko vihamiehen kauniita…'"
"Ei, ei, ankara ritari", yskäisi pappi kumartaen kunnioittavasti marskille, "te panette sanat väärään järjestykseen … näin ne värsyt kuuluvat:
"Vihamiehiisi
Et sä luottaa mahda,
Ehkä ne kauniist' haastaa…
"niin se on, juuri niin … vihamiehiisi, jaa-a, parasta on hillitä kieltänsä … niin, hyvä on ottaa oppia muitten erehdyksestä."
Oppinut näkyi olevan halukas pitämään oikean esitelmän tämän vanhan "Aurinkolaulun" värssyn johdosta, eikä tummalla ritarilla tuntunut olevan mitään sitä vastaan. Mutta tämä ei ollut ensinkään Eerik-herran mieleen, hän oli niin hilpeällä tuulella, ettei vähääkään älynnyt sanain alla piilevää merkitystä, vaikka oppineen alottaman esitelmänkin olisi jo pitänyt saada häntä huomaamaan, että tässä oli sivutarkoituksia.
"Ei, ei, hurskas herra", huusi hän, "ei tuo saarna sovi nyt tänne pelkkien ystäväin keskelle. Hei, Broder Sveninpoika, ottakaa malja viiniä … teidän onneksenne, marski Kaarlo."
Ja Eerik-herra joi, synkkä ritari joi myöskin, ja marski vastasi ystävälliseen maljaan; keskeytynyt puhelu vilkastui taas, ja Eerik oli pelkkää avomielisyyttä, kuten hänen tapansa oli juominkitiloissa.
"Niin", lausui marski, "minulle on rakkaampaa, kuin voin sanoa, että te puhutte ystävyyden sanoja, Eerik Puke… Te olette sentään ollut pahin vihamieheni, sen olen kokenut sekä teiltä itseltänne että muilta kuullut…"
"En tahdo sitä kieltää", vastasi Eerik laskien raskaan kätensä pöydälle, "tiedäppä, Kaarlo, ettei Tukholman ja Kalmarin välillä ole sitä haukea, jolle olisi enemmän koukkuja laskettu, kuin minä olen laskenut sinulle!"
Marski ei tuntunut olevan selvillä, kuinka käsittäisi isäntänsä, tosin avomielisen, mutta varomattoman lauseen. Hän siirsi katseensa Eerikistä hopeavatiin, jolla viinimaljansa seisoi, ja veljellinen hymy oli jäähtymäisillään hänen huuliltaan. Mutta ennenkuin hän vastasi, päästi hänet pulasta sisähuoneista tuleva sisarensa, rouva Margareta Knuutintytär, joka oli herra Niilo Steninpojan (Natt och Dagin) kanssa naimisissa. Hän kuuli Eerikin viime sanat ja löi kämmenensä yhteen huudahtaen enempää arvelematta:
"Jumala antakoon teille tuollaiset sanat anteeksi, herra Eerik! Olen usein nähnyt teidän istuvan veljeni pöydässä, ja usein juovan hänen oluttaan, ja syövän hänen leipäänsä, mutten koskaan odottanut teiltä tuota!"
Tuikean rouvan sanat olivat kuin tulta tappuroihin. Eerikin posket hehkuivat, hän nousi puoleksi seisoalleen antaakseen samalla mitalla takaisin ja näyttääkseen, että kavaluutta harjoittaa muut, vaan ei hän, mutta samassa näki hän sen huoneen ovella, josta Margareta oli tullut, olennon, joka sai hänen paikalla malttamaan mielensä. Kaarina-neiti seisoi siellä suloisena ja lempeänä kuin tähti ukkospilvien välillä myrsky-yönä.
Marskikin oli ehtinyt tyyntyä sekä muistaa, että Eerik Puken ystävyys oli hänelle nykyisin siksi arvokas, ettei sitä kannattanut pilata huomauttamalla jo menneitä asioita, ja myöskin että nyt oli vaarallisempaa kuin koskaan saada hänet vihamiehekseen. Hän sivuutti ikävyyden senvuoksi johtamalla keskustelun toisaalle, joten kaikki kävi kuin ennenkin poislähtöön asti.
"Minä ratsastan huomenna Nyköpingiin", lausui marski hyvästellessään, "ja viivyn siellä Söderköpingin kokoukseen asti. Arvatakseni aiotte tekin sinne, herra Eerik, minä odotan siis teitä Nyköpingin linnassa, niin voimme lähteä sieltä yhdessä kokoukseen!"
"Sen matkan tahdon ratsastaa kanssanne, marski", vastasi Eerik, jonka helposti ärtyvä mieli ei vielä ollut aivan leppynyt äskeisen puuskan jälkeen, "mutta sen sanon sinulle, ettet päästä vainukoiriasi irralle, sillä silloin minä suoraan sanoen, jos tapaan niitä, isken kuonolle että sen muistavatkin."
Hän lausui tämän leikkisällä äänellä, mutta asia oli itsestään ikävä. Eerik-herra oli nimittäin jo paljoa aikaisemmin valittanut neuvostossa sitä, että marski vietteli miestensä avulla Eerikin miehiä puolelleen. Marski oli sitten vastannut, ettei hän tiennyt siitä mitään, ja jos asiassa oli siis perää, niin vastatkoot hänen miehensä siitä, ja senvuoksi oli Eerik vaatinut marskia kaksintaisteluun. Tämä oli ottanut vastaan hansikkaan, mutta oli vaatinut asiaa lykättäväksi, kunnes Tukholman linna oli valloitettu, ja tähän ei Eerikin sopinut olla suostumatta. Eerikin sana voi siis tarkoittaa hyvinkin totta, miten leikkisellä äänellä hän sen lausuikin.
"Minä annan tähän saman vastauksen", vastasi marski myöskin leikkisästi, "kuin silloin annoin mustaveljesten luostarituvassa, herra Eerik!"
"Siihen minä tyydynkin", vastasi Eerik, "mutta tietäkää kuitenkin, että muutamat sanovat teidän iskevän, kun minä uhkaan."
"Minä tiedän kyllä", vastasi marski, "että muutamat tahtovat kylvää eripuraisuutta minun ja teidän välillenne … mutta varmaa on, ettei se ole minun syyni, jos ne kylvökset kantavat hedelmiä … minä luotan teidän ystävyyteenne. Eerik Puke!"
"Te voittekin täydellisesti luottaa, Kaarlo, te muistanette ne sanat, jotka lausuin teille viimeksi Örebron kirkossa!"
Marski kääntyi ovelle väkinäisesti hymyillen. Siellä seisoi synkkä ritari tummansinisessä viitassaan, ja hänen katseensa näkyi haluavan lävistää Kaarlon, mutta hänen korkealla otsallaan oli miehevä tyyneys. Marski katsoi häntä silmiin sivu kulkeissaan sekä lausui:
"Me emme ole vaihettaneet monta sanaa tänä iltana, ritari! Te menette myöskin Söderköpingiin?"
"Minä menen sinne!" vastasi Broder Sveninpoika kasvojaan hiukkaakaan värähyttämättä.
IX.
Söderköpingissä.
Oli synkkä, kolkko syysilta. Taivas oli raskaitten pilvien peitossa, ja kylävuono kohoili levottomasti päästellen kumeita huokauksia rantaa kohden, ikäänkuin tuskissaan aavistaen myrskyn tuloa, josta oli jo nähty enteitä. Sade rapisi Nyköpingin linnan ikkunoihin, ja tuuliviirit vinkuivat edestakaisin. Linnan takana olevassa kaupungissa rupesivat tulet toinen toisensa perään sammumaan, ja sen asukkaat alkoivat päivän vaivoista väsyneinä mennä levolle. Linnassakin vallitsi hiljaisuus. Ainoastaan porttitornista kuului silloin tällöin vartiomiehen raskaita askelia tahi joku katkonainen sana vartion muuttuessa.
Mutta linnassa istui muutamassa lahdelle antavassa huoneessa kaksi miestä keskustelussa, ja kasvonilmeistä päättäen oli keskustelu tärkeäkin. Ne olivat marski Kaarlo Knuutinpoika ja Nyköpingin linnanhaltija, Juhana Kaarlonpoika (Färla).
"Drotsi on tullut Kalmarista", lopetti jälkimmäinen lauseensa — "Turun piispa Maunu ja monet muut herrat, sekä tanskalaiset ovat myöskin tulleet. Ne neuvottelevat Djurnäsissä, ja drotsilla on ylin ääni joukossa… Hän lienee tullut siihen päätökseen, että kuninkaan tahdon alle alistuminen on hänelle ainoa keino pysyäkseen mahtavimpana miehenä valtakunnassa. Senvuoksi seuraavat tanskalaiset herrat häntä niin halukkaasti, ja sen saatte nähdä, että kun kuninkaan tultua ruvetaan Kalmarin sopimusta toteuttamaan, niin jaetaan linnaläänit aivan drotsin tahdon mukaan … minä luulen, että tekin saatte hyvin katsella, mitkä läänit tulevat teidän käskynne alaisiksi."
Marski istui syviin ajatuksiin vaipuneena, ja hänen tummat kulmakarvansa synkistyivät yhäti Juhana-herran kertoessa. Mutta muuten istui hän aivan hiljaa nojaten päätään vasenta kättään vasten. Kyynäspää lepäsi pöydällä, jota peitti punainen verho, ja oikea kätensä oli oikealla polvella, jonka hän oli asettanut vasemman yli. Vaitioloa kesti vielä kauvan Juhana Kaarlonpojan lopetettua, mutta yhtäkkiä kysyi marski:
"Tiedättekö, ovatko kuninkaan linnanvoudit tulleet ja ovatko nuo jalot herrat olleet heidän kanssaan tekemisissä?"
"Henrik Klaunpoika Turusta ja Mathias von Kolen Elfsborgista", vastasi Juhana, "olivat tulleet minun kertojani lähtiessä kaupungista, mutta sitä hän ei tiennyt, oliko drotsi keskustellut heidän kanssaan. Mutta minusta on tässä nyt kylliksi, mitä olen kertonut … drotsi ei ole leppeä teitä kohtaan ja vielä vähemmin leppeä hän on herra Eerik Pukea kohtaan… Jos hän uskaltaa mennä sinne, niin…"
"Uskaltaa?" toisti Kaarlo-herra hieman hymyillen.
"Lienette oikeassa", jatkoi Juhana, "sitä sanaa ei todellakaan sovi hänestä käyttää, mutta jos hän tulee sinne, niin, niin saanee hän sen maksaa hengellään, ja sitten luulee kai drotsi saavansa teidätkin masennetuksi… Te olette niinmuodoin karhun ja ketun välillä, herra Kaarlo, mutta minusta näyttää, että kettu on teille karhua vaarallisempi."
"Mutta heidän ei ole niinkään helppo pyytää karhua ansaansa… Jos kuningas tulee, ja nuo aikeet viedään perille, ja jos herra Kristeristä tulee valtakunnan mahtavin mies, niin silloin taitaa täällä syntyä sellainen peli, jota Krister-herra ei aivan helposti unhottane… Jos kuningas taas ei tule … no niin, silloin saamme nähdä, mitkä neuvot silloin ovat parhaita … mutta kummassakin tapauksessa karhu pelastuu, ja minun toimestani!"
Juhana-herra katsoi kummissaan marskia, eikä voinut olla kysymättä, oliko nyttemmin ystävyys syntynyt hänen ja Eerik Puken välille, ja mikä oli saanut aikaan tämän merkillisen ja ilahuttavan seikan. Marski antoi karttelevan vastauksen, johon Juhana lisäsi katsovansa asiaa ilahuttavaksi, koska Eerik-herran puolella oli rahvas, joka seuraisi häntä, jos julki taistelu syttyisi marskin ja drotsin välillä. Kaarlo nyökäytti myöntyväisesti, mutta ei näyttänyt haluavan siitä sen enempää keskustella, jonka vuoksi Juhana-herra toivotti hyvää yötä ja läksi.
Tuli hirvittävä yö, myrsky riehui, ulvoi ja pauhasi linnanmuureja vastaan, ikäänkuin olisi mielinyt syöstä kumoon koko valtavan rakennuksen. Pöydällä palavan vahakynttilän liekki häälyi ja heilui, vaikka pöytä oli hyvän matkaa ikkunalta, ja leikkaeltu seinälaudoitus natisi pahoin.
Mutta marski ei huomannut myrskyn ulvontaa ulkona eikä sen vaikutuksia huoneessa; hän käveli edestakaisin huoneessa kädet selän takana; silloin tällöin hän pysähtyi ja lausui sanasen, mutta jatkoi taas kävelyään.
Vasta puoliyön jälkeen sammui kynttilä hänen huoneestaan.
Samaan aikaan heittivät pilvenkorkuiset laineet erään laivan Södermanlannin saaria vasten. Se oli kuin jättiläiskistu, jota aalto heitteli toiselle, kunnes se vihdoin aivan avutonna törmäsi kallioita vasten. Yli myrskyn kuului silloin kauhea huuto, sitten kamala ryske, ikäänkuin tuo suunnaton ruumisarkku olisi murskautunut vielä suurempain jättiläisleukain välissä. Ankara aalto kohosi ikäänkuin katselemaan tätä kamalaa hävitystä sekä valahti kallioille ja niiden saaliille sanomattomalla raivolla ja vimmalla, ja sitten oli kaikki kuin ennenkin. Aalto ajoi aaltoa, ne kohosivat korkeuteen ja katselivat kiukusta vaahdoten, eikö ehkä jotakin ollut jäänyt niitä varten, sekä vajosivat taasen syvyyteen vetäen muassaan lankun, laivan raa'an tai ihmisruumiin. Mutta vajonneen aallon sijaan tuli taasen uusi, ja jos jossakin näkyi mies taistelevan elämästään, tulivat aallot yhä rajummiksi, kunnes joka elämän kipinä oli sammunut ja kaikki jäljet hukkuneesta laivasta hävinneet.
Peräti harvat pääsivät pelastumaan ajelehtivilla lankuilla tai muilla laivan osilla jollekin asumattomalle luodolle, mutta vaan odottaakseen vielä julmempaa kuolemaa. Sillä myrsky pikemmin kiihtyi kuin asettui, ja kesti niin kauvan, ettei ollut maalta avun toivomista. Pari ajautui saarten väliin, ja laineet heittivät ne puolikuoliaina mantereelle, mistä kalastajat aamun koittaessa korjasivat heidät.
Aurinko nousi veripunaisena valaisemaan hurjaa, raivostunutta merta, jonka laineet näyttivät haluavan irtautua maaemosta ja lentää kuten myrskyn ajelemat pilvetkin avaruuden helmaan. Mutta aaltoa sitoo maahan vahvat siteet; kuinka keveänä ja voimakkaana se kohonneekin korkeuteen päin, niin sen juuria kytkee aina maahan vankat kahleet, se valahtaa takaisin, — mutta avaruuden vapaat lapset kuinka mustia ja raskaita lienevätkin, pakenevat pois keveästi, ikäänkuin säikähtäen maallisten sukulaistensa voimatonta vapaustaistelua.
Suojassa myrskyltä, korkeain honkain välissä, joitten oksain läpi savu voi päästä jotenkin vapaasti kulkemaan, oli kalastajamökki, missä eräs harvoja laivahylystä pelastuneita makasi aamulla. Muutaman tunnin uni oli virkistänyt häntä: hän heräsi ja katseli ihmeissään ympärilleen, kunnes yön kauhut, taistelu aaltojen kanssa ja rannalle joutuminen vähitellen muistuivat hänen mieleensä. Hän katseli ympärilleen iloisena ja kiitollisena nähdessään vaatteensa tulen edessä kuivamassa. Vanha eukko ja keski-ikäinen mies seisoivat niitten vieressä ja näyttivät tarkastelevan kankaan hienoutta ja sille ommeltuja koristuksia.
"Se on varmaa, Rafwel", sanoi eukko, "se oli kuninkaan laivoja, ilmakin oli hyvin kuninkaantapainen…"
"Älä saata minua katumaan, mitä olen tehnyt, äiti". lausui mies tehden torjuvan liikkeen, "äläkä yllytä pahaa henkeäni valloilleen…!"
"Tällaista kangasta olivat kuninkaan miesten vaatteet, kun hän viime syksynä kulki saaristossa ja asetti linnaan uuden voudin", jatkoi eukko huolimatta, saattoiko miehelle sillä tuskaa. "Ilkeä Juhana Fleming oli mukana, minä näin hänet, sen verikoiran… Se kähisi kuninkaan turvissa… Voi, voi, sitä naisten häpäisijää? Minä olin näkevinäni Marjetin yöllä … hän seisoi kalpeana ja korvennettuna sänkyni vieressä valittaen ja kostoa huutaen julmurille, ja hän osoitti millä paikalla se tapahtui, sekä missä murhaaja hänet sitten ripusti halkotulelle savuun tukehtumaan… Sen konnan sanotaan vielä istuvan Stegeborgissa vallassa ja kunniassa … kostoa, kostoa hänelle!"
Eukko seisoi tulen edessä, hiukset hajallaan pienen, mustan päähineen alla. Hän oli kamala nähdä; kasvonsa, jotka eivät muuten olleet rumat, vääntyivät kammottavasti, kun hän huusi hirveitä kirouksia Juhana Flemingin yli. Ja puheellaan ja kostonhuudoillaan kiihdytti hän sekä itsensä että miehen, joka lähemmin tarkastellen näkyi olevan puettu miespalvelijan pukuun. Häneen vaikuttivat vaimon sanat manauksen tavoin.
Hän tempasi epätoivon vimmalla kirveen ja kääntyi mennäkseen sänkyä kohden, mutta seisahtui samassa nähtyään haaksirikkoisen kasvot; hänen katseensa lauhtui ja tyyntyi, ja kirves vaipui hänen kädestään.
"Marjetin muiston kautta!" huudahti hän, "onko tämä näky, vai eikö se ole … ettekö te ole nuori Niilo-herra, Niilo Bonpoika?"
"Kuten näet, Rafwel, minä olen todellakin Niilo Bonpoika, ja kaikkein viimeiseksi olisin odottanut surmaani sinun kädestäsi … oletko jo kauvan ollut poissa herrasi, piispan luota … vai etkö enää ole hänen palveluksessaan?"
"Minä olen hänen armonsa, piispan suostumuksella Herman Bermanin palveluksessa", vastasi mies, mutta lisäsi vakavalla äänellä: "Älkää tuomitko aivan kovasti minua, miesparkaa … minulla oli rakas kullannuppu … Marjet oli hänen nimensä, hän oli tämän Gjörit-muorin tytär … mutta Juhana Fleming, tuo voudinpeto, ryösti ensin hänen kunniansa ja sitten hänen henkensä … se tapahtui Tummasaaressa puolitoista vuotta sitten … ja nyt me luulimme teitä kuninkaan mieheksi…!"
"Älkäämme puhuko enää siitä, Rafwel", sanoi Niilo, "mutta hyvä olisi, jos rajoittaisit vihasi ryöväriin yksinään. Moni hyvä mies, joka ei ehkä hyväksy hänen tekoaan enempää kuin sinäkään, voi siten joutua kärsimään syyllisen sijasta, jos niin menettelet, kuin nyt aioit…"
"Kyllähän te olette oikeassa", lausui mies, "mutta minä arvelen sittenkin, ettei Eerik-kuninkaan miesten joukossa ole monta, tuskinpa yhtäkään, joka ei olisi surmaa ansainnut."
"Mutta", sanoi Niilo pienen vaitiolon perästä, "sinä ansaitset sittenkin kiitokseni siitä, mitä olet minulle tehnyt, minä en sitä koskaan unhota… Jos nyt teet apusi aivan täydelliseksi, niin on kiitollisuuteni sitä suurempi… Sanoppa ensiksi, tiedätkö, missä herrani, marski, on nykyään?"
"Hän kuuluu tulleen muutamia päiviä sitten Nyköpingin linnaan, niin kerrottiin kun eilen iltapäivällä kulin kaupungin läpi."
"Hyvä … vastauksestasi kuulen, että olen lähellä Nyköpingiä. Siitä en siis tarvitse sen enempää kysyä…"
"Hummelsvik on lähin kylä", lisäsi Rafwel, "ja siitä on puolitoista peninkulmaa kaupunkiin!"
"Voitko hankkia minulle hevosen, Rafwel … minun täytyy päästä marskin luo niin pian kuin suinkin!"
Rafwel lupasi sekä riensi ulos; Niilo nousi, puki ylleen jo kuivaneet vaatteet pakinoiden Gjörit-muorin kanssa, joka nyt oli aivan toisen näköinen kuin äsken sekä puheli leppeästi ja ystävällisesti.