Vaikka meidän retkikuntamme varmaankin oli harvinainen näky Pootualaisille huomasin pitkin matkaa suureksi ihmeekseni heidän olevan niin kiintyneenä siihen työhön, joka heillä oli käsillä, ettei kukaan heittänyt työtänsä taikka edes kääntänyt päätänsä katsellakseen meitä ohitse kulkeissamme. Mutta kun päivä oli loppuun kulunut ja jokainen oli tehtävänsä tehnyt ja velvollisuutensa täyttänyt, etsivät he virkistystä kaikellaisissa leikeissä ja huvituksissa, arvellen tämän, yhtä paljon kuin ruoan ja juomankin, vahvistavan ruumista ja sielua. Näistä ja monista muista syistä oli minulle suurta huvia tästä matkastamme. Seutu oli kaikkialla kaunista, varsin kun pyöröteaatteri, niin ihana, että vaan luonto yksin saattaa semmoista luoda. Missä luonto oli vähänkin itaruutta osoittanut, olivat asukkaat osanneet taiteella korjata puutteen, sillä hallitus on määrännyt palkintoja jaettaviksi parhaiten hoidetusta maanviljelyksestä sekä talojen parantamisesta ja kaunistamisesta, jota vastoin ne, jotka päästävät talonsa ja tiluksensa rappiotilaan, tuomitaan kansalaisoikeutensa menettäneeksi. Me kuljimme monen kauniin kylän ohitse, jotka, ollen sijoitettuina vain vähien matkojen päähän toisistansa näyttivät yhdessä muodostavan ison, yhteen kuuluvan kaupungin. Siitä huolimatta ahdisti meitä tuon tuostakin matkallamme villit marakatit, jotka juoksentelivat ympärillämme ristiin ja rauhaan tiellä, ja alinomaa olivat minun kantapäissäni, jonka ne arvattavasti ruumiinrakennukseni suhden otaksuivat toveriksensa. Minä en saattanut hillitä suuttumustani tästä, varsinkin kun huomasin tämän seikan seuropuitani naurattavan, sillä ruhtinaan käskyn mukaan olin minä matkaani varten puettuna samoihin vaatteisiin, jotka minulla oli kiertotähdelle saapuessani ylläni, ja minulla oli keksini muassani, että ruhtinas saisi käsityksen siitä, minkälaisessa pukimessa meidän maassamme kuljettiin. Keksistä minulle nyt kuitenkin oli apua, kun sillä sain puolustautua marakateilta, jotka parvittain hyökkäsivät kimppuuni; mutta suuria ei sekään auttanut, sillä niiden sijaan, jotka ajoin pois; tuli heti toisia, joten minun alati täytyi olla valmiina puolustukseen.
NELJÄS LUKU.
Hovi Pootussa.
Vihdoinkin saavuimme Pootuun, tämän maan pääkaupunkiin, joka on sekä laaja että erittäin soma kaupunki. Rakennukset ovat korkeampia kuin Kebassa, ja kadut ovat leveämpiä ja mukavampia. Ensimmäinen tori jolle saavuimme oli täynnä ostajia ja myyjiä ja ympärillä on runsaasti jos jonkinmoisia kauppapuoteja. Peljästyksekseni havaitsin keskellä toria puun köysi kaulassaan ja ympärillään koko joukon muita puita, jotka katseittensa ja muotonsa puolesta olivat vakaita kuin raatimiehet. Kysymykseeni mitä tämä meno tiesi ja miksi tuo puuparka oli hirtettävä, vaikka kuolemanrangaistukset siinä maassa olivat kielletyt, sain vastaukseksi että mies oli ehdoittanut erään vanhan lakipykälän kumoamista, ympärillä olevat olivat lainoppineita ja neuvosherroja, joiden, niinkuin tapa oli, tuli tutkia tuota uutta lakiehdotusta, ja jos se havaittiin hyvin harkituksi ja yleishyödylliseksi, ei ehdottelijaa ainoasti vapautettaisi vaan hän saisi vielä palkinnonkin; mutta jos se sitä vastoin havaittiin valtiolle vahingolliseksi taikka jos sen havaittiin vähänkin tarkoittavan ehdoittelijan omaa etua, niin hän heti valtiorikollisena hirtettiin. Tästä tulee että ylen harvat uskaltavat antautua semmoiselle uhkakoetukselle kuin voimassa olevan lain komoamisen ehdotus täällä on, ellei asia ole niin selvä ja kirkas ettei tarvitse epäillä sen onnistumista. Tähän määrään saakka pelkäävät maanalaiset muuttaa noudatettavana olevata lainkohtaa, arvellen valtion lujuuden olevan vaarassa samana hetkenä kun sen perustuksia saisi kenen päähän pällähdykset tahansa ruveta hyöräyttämään. "No pentele," ajattelin itsekseni, "kuinkahan täällä kävisikään meidän maapallomme yhteiskunnan parantajien, jotka luuletellen hyödyttävänsä valtiota alinomaa tekevät yhden uuden ehdotuksen toisensa perään, ei niin paljon yleiseksi hyväksi kuin usein heidän omaksi eduksensa."
Vihdoin meidät vietiin isompaan rakennukseen, missä kaikki semmoiset otetaan vastaan, jotka ovat lukiosta pääsötodistuksen saaneet ja lähetetään ruhtinaan nähtäviksi. Johdattajamme eli Karattimme käski meidän olemaan valmiina, sillä hän lähti nyt meidän tuloamme ilmoittamaan. Hän oli tuskin ehtinyt jättää meidät, ennenkun korvillemme saapui kovaa huutamista, varsin kuin voittohuutoa ja kohta sen jälkeen kaikui ilmassa kimakoiden torvien ja rämisevien rumpujen ääniä. Uteliaina me riensimme ulos ja näimme puun liikkuvan eteenpäin perässään uhkea saattojoukko ja päässään kukkaisseppele, ja pian me huomasimme hänen samaksi, jonka vähäistä ennen olimme nähneet seisovan torilla köysi kaulassaan. Syynä tähän juhlalliseen saattokulkuun oli se, että tuo lainmuutos, jonka hän henkensä uhalla oli rohjennut ehdoitella oli voittanut myöntymyksen ja että se siis oli otettu noudatettavaksi. Mutta mitä syitä hän oli tuonut esille saadakseen vanhan lainkohdan muutetuksi, sitä en milläkään keinolla saanut tietää, tämän kansan salaperäisyyden takia, joka vaikuttaa, että vähäpätöisinkin mikä on yhteydessä valtion hallituksen ja hallitusasioiden kanssa, aina kokonansa salataan "kansalta". Varsin toisella tavalla menetellään meillä, jossa jonkun hallituksen istunnon jälkeisenä päivänä saadaan kuulla viimeksi tehtyjä päätöksiä tutkittavan, arvosteltavan ja ylipäänsä olevan yhteisenä puheaineena. [Tämä on ainakin yksi kohta, josta me, tekijän luvalla, saatamme otaksua olevamme Pootualaisia etevämmällä kannalla.]
Noin tunnin kuluttua tämän jälkeen tuli Karatti takaisin, ja meidät käskettiin nyt häntä seuraamaan, minkä me teimmekin ilosta. Matkalla kohtasimme useoita pikkupuita, jotka kaikkialla juoksennellen tarjosivat kaupaksi jos joitakin kirjoja kaikellaisista ihmeellisistä asioista ja tapauksista. Kaiken tämän sorakalun seassa pisti silmääni pieni kirjanen, jonka nimenä oli: "Uudesta ja epätavallisesta ilmanilmiöstä taikka lentävästä aarneesta, joka menneenä vuonna taivaalla nähtiin." Minä näin ihan ilmeisen itseni vaskipiirroksessa, varsin semmoisena jommoiselta näytin kiitäessäni kiertotähden ympäri keksi kourassani ja siinä hinaten perässäni muutaman sylen mittaista köydenpäätä. Tuskin kyeten pysyä vakaana tämä näky silmissäni, ajattelin minä itsekseni: "Siunatkoon! mikä kamalan kauhea kuva, mikä hirvittävä olento!"
Minä ostin tuon kirjasen kolmella kilakalla, mikä vastaa noin 15:tä penniä meillä, hillitsin naurunhaluani ja jatkoin äänetönnä ja hiljaisena matkaani linnalle. Tässä esiintyi enemmän taiteellisuutta, sievyyttä ja somuutta, kuin loistoa ja komeutta. Minä näin ylen harvoja lakejoita eli hovipalvelijoita, sillä ruhtinaat täällä alamaailmassa pitävät parhaiten vaatimattomasta hovielämästä ja kaihoavat kokonansa kaikkea mikä ylellisyyteen vivahtaakaan. Ei täällä tarvitakaan niin monta palvelijaa kuin meidän maailmamme hoveissa, sillä jokainen oksa, joka noilla elävillä puilla on, käy kädestä, joten kaikki käsin toimitetaan, saadaan tehtyä täällä kolme eli neljä kertaa nopeammin kuin meillä.
Oli jo päivällispäivät kun saavuimme linnaan, ja kun ruhtinas tahtoi nähdä minun ennenkun hän rupesi aterialle veivät minun heti ruokasaliin. Ruhtinaassa yhdistyy mitä suurimmassa määrässä lempeys ja vakavuus. Hänellä on semmoinen kyky itseänsä hillitsemään ettei mikään suru eikä suuttumus saata liikuttaa tuota levon ja penseyden kuvastusta hänen muodossaan, joka aina on hänen luonteensa tunnusmerkkinä. Kohta sisälle tultuani lankesin polvilleni hänen eteensä, mikä tekoni näytti läsnäolevia suuresti hämmästyttävän. Ruhtinas kysyi minulta minkä tähden niin tein, ja ilmoitettuani hänelle syyn siihen, käski hän minun nousemaan ylös, sanoen semmoisen kunnioituksen osoituksen tulevan ainoasti Jumalalle, ynnä että hallitsijan suosio saatetaan voittaa ainoasti tottelevaisuudella ja kunnollisuudella. Jälleen noustuani jaloilleni, teki hän minulle, ylen ystävällisen näköisenä, useoita kysymyksiä nimestäni, miten minä olin tullut tänne maanalaiseen maailmaan ja mitä teitä olin kulkenut, missä kotoseutuni oli y.m. Tähän vastasin kotomaani olevan tähän verraten ylen ison, vaikkei luonto ollut sitä niin kauniiksi luonut, nimeni olevan Niilo Klimin ynnä mitä retkeeni tänne tulee, että olin sen tehnyt kautta kauniin ja kirkkaan ilmakehän. Edelleen kysyi hän minulta mitä matkallani oli tapahtunut ynnä tavoista ja laeista maapallollamme.
Minä rupesin nyt ylen lämpimästi puhumaan ihmisten hyvistä avuista, ymmärryslahjoista, hienostuneista tavoista ynnä kaikesta muusta mistä ihmissukukunta luulee itsellänsä olevan ylpeilemisen syytä. Mutta hän kuulteli minun tekointoista puhettani ylen kylmänä; ja kun virkoin semmoisista asioista, joiden luulin ennen kaikkia saavuttavan hänen korkeinta ihastustansa, hän vielä haukottelikin. "Uh!" ajattelin mielessäni, "kuinka erilaisia ovatkaan kuolevaiset maun ja mielihalun puolesta!" Mikä meitä suuresti ihastuttaa, herättää vain inhoitusta heissä.
Mikä varsinkin näytti huonolta kajahtavan hänen ruhtinaallisessa korvissansa oli kertomukseni meidän oikeudenkäyntioloistamme ja kun puhuin asianajajiemme kaunopuheliaisuudesta ja tuomariemme ketteryydestä tuomioiden julistamisessa. Minä aivoin juuri ruveta vielä laveammalta selittämään tätä, kun hän keskeytti minua ruveten puhumaan muista asioista; lopuksi kysyi hän minulta uskonnostamme ja jumalanpalveluksestamme. Minä kerroin lyhyesti kaikki uskonkappaleemme. Mitä edemmäksi tässä tulin sitä enemmän poistuivat rypistykset hänen otsaltansa, ja hän vakuutti hyvästi saattavansa kirjoittaa kaikkien alle; mutta hän ei voinut kylläksi ihmetellä, että kansalla jolta kokonaan puuttui arvostelukyky saattoi olla niin järjelliset ja terveet mielipiteet Jumalasta ja jumalanpalveluksesta. Mutta saatuansa kuulla, että kristityt olivat hajoutuneet isoon määrään eri uskonlahkoja, jotka hurjasti taistelivat keskenänsä erilaisuudesta uskossansa, sanoi hän: "Meilläkin esiintyy paljon eri käsityksiä semmoisissa kysymyksissä, jotka koskevat jumalanpalvelemista, mutta emme me sentähden vainoa toisiamme, sillä tuommoinen vaino eri käsityksen ehkäpä erhetyksenkin tähden on hengellisen ylpeyden purkautumista, kun, näet, toinen mielettömyydessään pitää itseänsä toistansa viisaampana, mikä ylpeys ei suinkaan saata olla mieliksi Jumalalle, joka aina kehoittaa lapsiansa hyväntahtoisuuteen ja nöyryyteen. Me emme milloinkaan rankaise ketään, joka todellisesta uskosta ja varmasta käsityksestä, jos siksi sitä tahdotaan sanoa, miettivän tutkimuksen uralla kulkee yleisestä mielipiteestä poikkeavata tietä, niinkauvan kuu hän ei teoissansa riko yleisen lain määräyksiä; ja tässä kohdassa me vaan kuljemme esi-isiemme jälkiä, jotka aina ovat pitäneet ylen järjettömänä panna ajatuksia siteihin taikka ruveta omantunnon tuomariksi. Tätä sääntöä koen tarkasti seurata maallisissakin asioissa, niin että, minkälaiset mielipiteet kansalla olleekin minun luonteestani, elämästäni, taloushoidostani ja muista tuommoisista asioista, kun he vaan tunnustavat minun lailliseksi hallitsijaksensa, katson minä heidät kaikki hyviksi kansalaisiksi.
"Armollisen ruhtinas," vastasin minä, "semmoista sanotaan meillä uskonnonvapaudeksi, ja sitä vastustavat innolla varsinkin meidän oppineet — —"
Hän ei suonut minulle aikaa jatkaakseni, vaan käänsi minulle selkänsä nähtävästi harmistuneena; kuitenkin käski hän minun jäämään sinne kunnes ateria oli syöty.
Pöydän ääressä istuivat ruhtinas, ruhtinatar ja prinssi, heidän poikansa, sekä Kadoki eli suurkansleri. Tämä kadoki oli hienolla sivistyksellänsä ja kaikkea älyävällä järjellänsä hankkinut itsellensä kuuluisan nimen Pootussa. Kahtenakymmenenä vuotena ei hän ollut kertaakaan neuvoshuoneessa puolustanut mielipidettä, joka ei olisi saavuttanut kaikkien muiden neuvoksien suostumusta. Hän ei ollut milloinkaan kirjoittanut nimeänsä semmoinen lakiasetuksen alle, joka ei vielä ollut noudatettavana, ja hänen lausuntonsa oli kuin sääntö kansakunnalle.
Mutta hänellä oli niin hidas ajattelukyky, että hänellä oli tapana vaatia itsellensä parin viikon tuumausajan yksinkertaisimmankin asetuksen antamiseen. Jos tämä mies olisi kuulunut meidän maailmaan, jossa kaikkea viivytystä syytetään laiskuudeksi, olisi hän varmaankin julistettu kelvottomaksi kaikkiin tärkeimpiin toimiin. Mutta kun hänellä, kerran asian tutkittuansa, se olikin selvillä pienimpiin yksityiskohtiin saakka ja kun hän ei milloinkaan päättänyt mitäkään sitä ensin perin pohjin tutkimattansa, saattaa hänestä sanoa, että hän toimitti melkoista enemmän kuin kymmenen näitä niin kutsuttuja suurta neroa, jotka ottavat selvän mistä tahansa suurimmassa kiiressä, mutta joiden työtä pitää niin monessa kohdassa muutettavan ja mukailtavan, että, kun ne kerran eroavat virastansa, heidän saatetaan sanoa panneen paljon alkuun voimatta saattaa mitäkään loppuun. Sentähden on tässä hovissa tavallista verrata semmoisia, jotka liian nopeasti päästävät tehtävän työn käsistänsä, toimettomiin kävelijöihin, jotka kulkevat edestakaisin samaa tienosuutta pääsemättä sen pidemmälle.
Kohta ruhtinaallisen perheen istuttua pöydän ääreen tuli huoneeseen neitsy-puu, jolla oli kahdeksan oksaa ja yhtä suuri lukumäärä lautasia ja vateja niissä, joten ruoka yhtäkkiä oli nostettu pöydälle. Sitte tuli kohta toinen puu, joka toi sisälle kahdeksan karahviinia simaa eli viiniä, useampaa lajia. Tällä puulla oli kokonaista yhdeksän oksaa ja se pidettiin sentähden parhaana palvelijana, jonka jokainen olisi perheeseensä halunnut. Siis toimitti täällä kaksi naispalvelijaa helposti kaiken sen, johon meidän maanpäällisissä hoveissanne tarvitaan melkoinen parvi palvelijoita.
Ruoat olivat yksinkertaisia mutta hyvästi laitettuja. Esille tuoduista ruokalajeista söi ruhtinas vaan yhtä, sitä nimittäin joka hänestä parhaalta maistui; tämäkin kohta oli siis perin vastainen sille, mitä rikkailla ihmisillä meillä on tapana tehdä, kun he nimittäin eivät ole mielestänsä päivällistä syöneetkään, ellei yhtä herkkuruokaa toisensa perään ole pöydälle kannettu. Keskustelu syödessä koski parhaastansa hyviä avuja ja paheita sekä yleisöä koskevia asioita, joten saattaa sanoa viisauden olleen ruoan höysteenä. Minäkin tulin puheeksi, mutta kun minua pidettiin liian nopeajärkisenä, ei minusta sanottavasti toivottu mitäkään tulevan.
Pöydän riisuttua käskettiin minun näyttämään esille testimoniumini. Sittekun ruhtinas oli sen lukenut, loi hän katseen minun kulkuneuvoihini ja sanoi: "Niin, karatit ovat kyllä oikeassa, niin pitää tehtämän." Hänen tämän sanottuansa tuntui minusta niin kuin salama olisi minuun iskenyt ja itku kurkkuni pohjaan nousseena minä rukoilin että asiakirjojani vielä tutkittaisiin, kun en nimittäin epäillyt penseämpää tuomiota, jos vaan annettiin tarpeen mukainen huomio hyville puolilleni ja luonnollisille lahjoilleni. Ruhtinas, joka oli sekä lempeä että oikeutta harrastava, ei ensinkään näyttänyt mitäkään suuttumusta tätä samalla rohkeata ja omituista pyyntöä tehdessäni, vaan antoi heti saapuvilla olevalle karatille käskyn tutkia minua vielä kerran ja perin pohjin. Tämän tutkinnon jatkuessa, otti ruhtinas tiedon toisten atestieni ja todistusteni sisällöstä. Karatti teki minulle useoita kysymyksiä, joihin tavallisella rivakkuudella vastasin. Hän ei salannut ihmettelemistänsä tästä, ja sanoi: "Kyllähän sinä helposti käsität, mutta vastauksesi osoittavat selvästi että kysymyksen sisimmäinen merkitys yhä on sinulle vieras." Tutkinnon loputtua astui hän sisälle ruhtinaan luo, ja tuli pian takaisin> kädessänsä kirjallinen päätös, joka sisälsi että kuu minä olin käyttäytynyt sekä pahasti että ajattelemattomasti moittiessani karattien lausuntoa, olin tehnyt itseni vikapääksi rangaistukseen, jonka laki tässä tapauksessa määrää, nimittäin että iskettäisin suontani molemmista käsivarsistani ja että minut suljettaisiin kuritushuoneesen; mutta tätä lain kohtaa kuitenkin ankaruudessansa noudattamatta oli hänen korkeutensa erinomaisena armona sallinut, että tätä rikostani, katsoen sekä erittäin kypsymättömään käsityskykyyni että vieraisuuteeni maan lakeihin nähden, ei vedettäisi oikeuden eteen; sillä hiljan maahan tulleelle vieraalle saattoi antaa armon oikeuden edellä loukkaamatta sen kautta lakien pyhyyttä. Ja antaaksensa minulle vielä todistuksen suosiollisesta hyväntahtoisuudestansa, sai hän minulle viran vakinaisena hovikurjeerina, suosio, jota minun piti tietämän asianmukaisesti arvostella.
Sittekun tämä päätös oli minulle luettu, eräs Kiva eli pöytäkirjuri, kirjoitti minun ynnä toisten vastatulleitten kokelaitten nimet viranylennyspöytäkirjoihin. Tämä sihteeri oli erittäin somankasvuinen mies, sillä hänellä oli kokonaista yksitoista oksaa ja saattoi siis yhdellä kertaa kirjoittaa yksitoista kirjettä yhtä helposti kun me pystymme kirjoittamaan vaan yhden ainoan. Mutta hänellä oli vaan keskinkertaiset ymmärryslahjat eikä sentähden saattanut milloinkaan toivoa ylentymistä, vaan sai sekä vanhentua että kuolla samalla sijalla, jossa hän jo lähes kolmekymmentä vuotta oli toiminut. Tämän miehen kanssa minä sitte sain enimmän tekemistä ja tämän luona useimmiten käydä, sillä hän kopioitsi kaikki kirjeet ja asetukset, joita minun piti lennättämän maaseuduille.
Heti kun olin saanut valtuuskirjani ja nimeni oli kirjoitettu vakinaisten hovikurjeerien kirjaan, kävin levolle; mutta vaikka olin sangen väsynyt saatoin tuskin saada unen hiukkaistakaan silmiini koko yönä, siihen määrään minua rasitti ja kiusasi ajatus tuosta ylen halvasta virasta, jonka toimittamiseen olivat minut tuominneet. Ja täytyyhän tunnustaakin, että jumaluusopin kandidaatille ja maisterille suuressa maailmassa oli häpeällistä ja nöyryyttävätä täytyä ruveta halvaksi juoksijaksi maanalaisessa maailmassa. Tämmöiset mieltä masentavat ajatukset pitivät minun hereilläni suurimman osan yötä, ja sydämeni pohjaa myöden liikutettuna luin ja lukemistani luin Testimonium academicumiani, joka aina oli taskussani, ja mikä lukeminen ei ensinkään ollut hankalata, sillä niinkuin ennen olen sanonut on ero yön ja päivän välillä täällä ylen vähäpätöinen. Vihdoinpa kuitenkin vaivuin uneen, jossa iso joukko erilaisia unikuvia häilyi mielessäni. Minä olin taas mielestäni olevinani kotona isäini maassa ja täydessä touhussa laajalta kertovani kansalaisilleni kaikkea mitä minulle oli tapahtunut maanalaisella matkallani. Sitte mielestäni leijuin ilmassa ja taistelin tuon verenhimoisen petolinnun kanssa, joka ahdisti minua niin ankarasti että minä heräsin äkkinäisistä liikkeistä, joita unissani tein. Ajatelkaahan peljästystäni kun varsin vuoteeni vieressä näin seisomassa suuren apinan, joka arvattavasti oli hiipinyt ovesta sisälle. Tämä näky silmissäni rupesin huutamaan apua minkä voin, kunnes vihdoin muutama pikkupuu, jotka makasivat viereisessä huoneessa, tuli avukseni ja heidän avullansa minä sain tuon inhoittavan eläimen pois ajetuksi. Sittemmin sain tietää, että tämä tapaus oli ruhtinaalle tuottanut makean naurun. Mutta vastedes välttääkseni tuollaista ahdinkoa käski ruhtinas minun pukeutumaan maanalaiseen pukuun sekä varustautumaan oksilla. Eurooppalaiset vaatteeni otettiin siis minulta pois ja ripustettiin kallisarvoisena harvinaisuutena ruhtinaan taidemuseumiin, jossa niille pantiin päällekirjoitukseksi: "Ylimaailmallisen olennon puku." Silloin ajattelin itsekseni: "Pentele, entä jos räätäli Jönssi Andersen Bergenissä, joka on ommellut vaatteeni, tietäisi että hänen työnsä muiden kalliitten harvinaisuuksien rinnalla säilytetään maanalaisen ruhtinaan taidemuseumissa!" Hän siitä kyllä niin pöyhistyisi että hän halveksivasti kohtelisi kotokaupunkinsa sekä pormestaria että raatia.
Sittekun minä, niinkuin edellä mainittu, olin saanut hovikurjeerin viran, sain heti paljon tekemistä: minun täytyi lakkaamatta juoksennella pitkin kaupunkeihin ja kyliin kirjeitä ja asetuksia kantaen. Näillä matkoilla oli minulla hyvä tilaisuus perin pohjin tutkia tämän kansan luontoa ja luonnetta ja useimmilla minä pääominaisuutena havaitsin olevan sekä säädyllisyyttä että hyvää ymmärrystä. Poikkeuksena tästä yleisestä arvostelusta tulee mainitani puut Maholki-kaupungissa, jotka kaikki ovat vaan ohdakkeita ja näyttivät minusta vähemmän valistuneilta ja siveiltä. Maakuntien asukkaat ovat nimittäin erinlaisia puita kutakin maakuntaa kohden, minkä asioiden laidan parhaiten saattaa havaita talonpojista eli maanviljelijöistä, jotka kaikki ovat syntyneet siinä maakunnassa, missä he asuvat. Suurista kaupungeissa sitä vastoin, ja varsinkin pääkaupungissa löytyy kaikenlaisia puita sekasin kokoontuneena. Hyvä ajatus, jonka jo olin saanut asukkaiden älystä ja järjestä, vahvistui yhä samassa määrässä missä tulin tilaisuuteen lähemmin tuntemaan kaikkia heidän hyviä puoliansa. Niitä lakeja ja tapoja, joita enemmän olin moittinut, täytyi minun nyt parhaiten tunnustaa oikeiksi ja kohtuullisiksi, ja tähän saakka tuntemani halveksiminen muuttui vähitellen ihailuksi. Minä saattaisin hankaluudetta luetella koko joukon lakeja ja maan noudatettavia tapoja, mutta jotka ensi katsannolla tuntuivat minusta hassuilta, mutta jotka sittemmin havaitsin sekä ajanmukaisiksi että viisaiksi. Monista esimerkeistä tyydyn tuomaan esille vaan yhden, mutta semmoisen joka elävällä tavalla kuvaa tämän kansan luonnetta. Kun kerran muuan kielentutkija haki jotakin lehtorinvirkaa, oli hänen hakemukseensa liitetty puoltokirjoitus Nahami-kaupungin porvareilta, joka oli näin kuuluva: "Kunnioitetun ja hyvästi oppineen Joktan Huu'n pyynnöstä saada todistusta kansalaismaineestansa, saamme me allekirjoittaneet, porvarit ja kiinteimen omistajat todistaa, että mainittu Joktan Huu, ilman toraa ja riitaa on elänyt avioliitossa uskottoman vaimon kanssa, kantanut sarviansa kärsivällisyydellä ja semmoisella mielen tasaisuudella tyytynyt kovaonniseen kohtaloonsa, että hän, edellyttämällä tietonsa ja oppinsa vastaavan käytöstänsä, on katsottava erittäin sopivaksi hoitamaan avoinna olevata lehtorinvirkaa — —"
Tähän puoltokirjaan oli liitettynä lukion Karattien antama atesti eli todistus hänen tiedoistansa, jonka minun mielestäni olisi pitänyt oleman oikeastaan ratkaiseva, sillä minä en saattanut käsittää mikä etu avioliitossansa sarvea kantavalla opettajalla saattoi olla muiden rinnalla. Tähän arvoitukseen tuli kuitenkin selitys pian. Niistä ominaisuuksista, jotka parhaiten puolustavat opettajata, on tyyneys luettava etevimmäksi, sillä ellei hänellä ole enkelin kärsivällisyyttä, on hän katsottava opettajan virkaa vähemmän soveliaaksi hoitamaan, opettajan, jonka työssä ei saa esiintyä nurjuutta eikä pikaisuutta, ellei tahdota nuoren sydämiä pahentaa tarpeettomalla ankaruudella. Kun nyt tuskin saattaa kuvitella suurempaa kärsivällisyyttä kuin millä hakija oli kestänyt kovaa koetustansa, niin eivät hänen naapurinsa ja ystävänsä olleet epäilleet tuoda esiin juuri tätä, selvästi ja hairahdusta välttävästi osoittaaksensa mitä sopi odottaa opettajalta, joka tämmöisessä suhteessa oli yleisöä etevämpi. Kerrotaanpa ruhtinaan sydämellisesti hymyilleen lukeissaan tätä harvinaisen laatuista puoltokirjoitusta, mutta kun ei hän sitä sentähden suinkaan pitänyt epätärkeänä, kuin ihan vastaisena, antoi hän hakijalle avonaisen lehtorin viran. Yleinen mielipide oli myös se että hän opettajana osoitti suurta kykyä ja tunnollisuutta ja osasi lempeydellä ja sävyisyydellä niin valloittaa nuorten sydämet, että he enemmän pitivät häntä isänä kuin koulumestarina. Sitä paitsi tämä hiljainen ja tyyne opettaja ymmärsi oppilastensa mieliin herättää semmoisen halun opintojen harjoittamiseen, että vielä tänä päivänä ylen harvoja kouluja ruhtinaskunnassa löytyy, mistä niin monta tiedon ja siveyden puolesta kiitettävää puuta vuosittain lasketaan ulos.
Neljän vuoden kululla, joina minä hovikurjeerin virkaa tein, oli minulla monta tilaisuutta tutkia tämän maan laatua sekä asukkaiden tapoja ja luonnetta, heidän uskontoansa, lakiansa, tieteitänsä y.m. ja minä uskallan toivoa ettei lukija pane pahaksensa jos tässä lyhyesti esittelen havaintoni kaikesta siitä, joka esiintyy eri paikoilla tässä teoksessa.
VIIDES LUKU.
Pootu-maan luonnosta ja asukkaiden luonnonlaadusta.
Ruhtinaskunta Pootu ei ole laaja; se on vaan pieni osa Natsaari-pallosta, jonka koko kehä ympärimitaten teki ainoasti 200 saksalaista peninkulmaa. Matkaa varten tämän maapallon ympäri ei tarvita tulkkia eikä opasta, sillä kaikkialla puhutaan samaa kieltä, kuinka paljon Pootu muuten eroaakin muista valtioista ja ruhtinaskunnista tapojen ja tottumusten puolesta. Niinkuin meidän maapallollamme Eurooppalaiset kaikin puolin ovat toisia etevämmät, niin ottavat Pootualaiset hyvien avujen ja viisauden puolesta etusijan tämän pallon muiden kansojen rinnalla. Kaikkialla ruhtinaskunnassa tavataan kyliä ja uhkeoita kaupunkeja. Eipä suinkaan vähimmän merkittävin ole se seikka että, mihin tullaankin, saadaan aina kuulla samaa kieltä puhuttavan, vaikka kansat muuten suuresti eroavatkin toisistansa yhteiskunnallisten laitosten, tapojen ja sivistysasteen suhteen. Tällä maapallolla on havaitsija tilaisuudessa saamaan mitä selvimmän kuvan siitä vaihtelevaisuudesta ja moninaisuudesta, josta luonto on niin rikas ja jossa sitä kaikkialla huvittaa hämmästyttää ja ihastuttaa tarkkaa huomaajata.
Natsaari-kiertotähti tekee samaten kuin meidänkin maapallomme kolminaisen liikkeen eteenpäin, joten ajanvaihteet varsin kuin meilläkin jaetaan päivään ja yöhön, kesään, syksyyn, talveen ja kevääsen; ero päivän ja yön välillä on syystä, jonka jo ennen olen selittänyt, sangen vähäpätöinen, niin, saattaapa melkein sanoa yön olevan päivää mieluisemman, sillä kauniimpata tuskin saattaa kuvitella kuin tuota auringon heijastusta, jonka äärettömänä kuuna loistava maankuori luo luotansa.
Asukkaat ovat monenlaisia puita niinkuin tammia, lehmuksia, poppelia, palmuja, ohdakkeita, j.n.e., joiden mukaan vuoden kuudelletoista kuukaudelle on nimet annettu; sillä kuudentoista kuukauden perästä saapuu Natsaari jälleen lähtöpisteellensä, ei kuitenkaan päivällisesti seurauksena säännöttömästä liikkeestänsä, joka samaten kuin meidän kuumme liike meillä, saa aikaan aimo tuumimista heissä, jotka maan sisäpuolisella kuorella asuvat. Useoita ajanlaskuja löytyy ja johdetaan jostakin merkillisemmästä tapauksesta, parhaastansa eräästä suuresta pyrstötähdestä, joka noin 3,000 vuotta sitte oli saanut aikaan yleisen vedenpaisumisen, milloin niin koko puusukukunta kuin kaikki muutkin elävät olennot, muutamata poikkeusta lukuun ottamatta, hukkuivat, ja josta pienestä henkiin jääneestä puu-määrästä nykyinen sukukunta on levinnyt.
Maasta saadaan runsaita eloja ohria, herneitä ja palkokasvia, melkein samoja kuin meillä, ellei oteta lukuun kauroja, jota viljalajia siellä ei ole eikä tarvitakaan, kun hevoset täällä ovat varsin tuntemattomia. Meristä ja sisäjärvistä saadaan mainion hyviä kaloja; rantoja kaunistavat, isommilla ja pienemmillä välimailla, mitä herttaisimmat puutarhat. Asukkaiden tavallisin ja paras juoma valmistetaan eräänlaisista yrteistä, jotka kukoistavat kautta koko vuoden, ja on tämän juoman valmistuksesta annettu määräys, joka rajoittaa tekomäärän säädetylle juomanpanijaluvulle kussakin kaupungissa. Niillä, jotka nauttivat tätä etua, ei tämän ohessa saa olla mitäkään palkattua virkaa eivätkä ne saa harjoittaa muuta elinkeinoa. Varsinkin virkamiehiä taikka muita, jotka valtiolta saavat palkan, on kovasti kielletty tätä elinkeinoa harjoittamasta, koska ne, sen maineen ja arvon seurauksena, jota ne nauttivat, helposti vetäisivät kaikki ostajat puoleensa ja sitä paitsi, ylimääräisellä tulollansa saattaisivat myydä tavaransa halvemmalla kuin muut kaupustelijat; mikä asioiden laita usein esiintyy meillä, jossa suurilla tuloilla varustetut virkamiehet tuota hätää rikastuvat ylläviitatulla tavalla kauppamiesten ja käsityöläisten kustannuksella.
Asukasluvun lisääntymisestä on pidetty huolta useoiden asianmukaisten lakisäännöksien kautta. Eräässä niistä säädetään että perhekunnan vapaudet ja oikeudet laajuutensa puolesta määrätään sen lapsimäärän mukaan, jonka he ovat maailmaan hankkineet. Kuuden lapsen isä on vapautettu sekä vakinaisista että ylimääräisistä ulosteoista. Siitä syystä pidetään tässä kokonaismaailman osassa suuri lapsiparvi jonakin erittäin onnellisena asiana, kun sitä vastoin meillä, jossa jokaikinen päänuppi veroitetaan, tuommoinen siunaus on sekä hankala että ylen kallishintainen.
Tässä ruhtinaskunnassa ei löydy ketäkään, jolla on yhtaikaa kaksi virkaa tai joka samalla hoitaa kahta tointa, sillä yleinen mielipide on se, että vähäpätöisinkin toimi tarvitsee miehensä. Sentähden — minä pyydän kansalaisiltani anteeksi — hoidetaankin virat täällä paremmin kuin meillä. Tätä tapaa noudatetaan täällä niin rikkomatta ja käsityksen puolesta niin laajalta ettei esim. lääkäri milloinkaan harjoita lääkäritiedettä koko suuruudessaan vaan antautuu vakaalla innolla tutkimaan jonkin eri taudin luonnon ja laadun tuntemista. Varsin toisin menetellään meidän pallollamme, jossa ihmiset tyhjentävät voimansa koko joukossa eri toimia ja tehtäviä, tulevat äreiksi ja laiminlyövät monia velvollisuuksiansa ja melkein säännöllisesti eivät milloinkaan ole tavattavissa siellä jossa heitä tarvittaisiin, ainoasti siitä syystä, että he pyrkivät olemaan läsnä kaikkialla. Lääkäri, joka samalla tahtoo parantaa ihmisruumiin tauteja ja valtion vammoja tekee ehdottomasti hätikkötyötä kummassakin suhteessa; ja soittajalta, joka samalla tahtoo olla taitelija ja raatimies, ei juuri saateta odottaa muuta kuin harhaääniä. Me ihailemme niitä, jotka samalla ottavat hoitaaksensa eri virkoja, tehdäksensä mitä tärkeimpiä tehtäviä ja luulevat ulottuvansa ja joutuvansa mihin tahansa. Mutta me emme hurjuudessamme ihaile mitäkään muuta kuin heidän rohkeuttansa ja luottamustansa omiin voimiinsa; sillä jos heillä olisi perin selvillä mitä kukin erilainen toimi erikseen vaatii, he varmaankin havaitsisivat kykenemättömyytensä, ja työntäisivät molemmin käsin luotansa liiat toimet.
Pootualaisten kesken ei milloinkaan tapahdu että kukaan ottaisi tehdäksensä enemmän ja muuta kuin mitä hän luulee hyvästi aikaan saavansa. Tässä johtuu mieleeni mitä tuo mainio filosoofi Rakbasis kerran tämän johdosta lausui: "Jokaisen täytyy tietää oman kykynsä sekä kovan tuomarin vikansa ja ansionsa, ettei hän esiinny huonompana kuin hyvä näyttelijä; sillä semmoinen ei pyri saamaan osallensa näytelmän etevimpiä osia, vaan niitä joita hän parhaiten saattaa näytellä. Eikö nyt ajatteleva olento saata jokapäiväiseen elämään sovittaa, mitä jo ilvehtijä osaa näyttämölavalla tehdä?"
Pootualaisten kesken ei löydy mitään asukasten eroittamista aatelisiin ja aatelittomiin. Muinoin löytyi tosin tämä luokkaeroitus, mutta kun hallitsijat havaitsivat siitä syntyvän ainoasti riitaa ja eripuraisuutta, poistettiin kaikki syntyyn ja sukuun perustuvat etuoikeudet, joten nykyänsä enään kutakin puuta pidetään arvossa ainoasti hyvien avujensa, virkansa ja vaikutuksensa mukaan, jota kaikkea edempänä olen tilaisuudessa tarkemmin kertomaan. Ainoa etuisuus, joka nyt enään saatetaan sanoa synnynnäiseksi on oksien lukumäärä; niiden lukumäärän mukaan katsotaan lapsi enemmän taikka vähemmän jaloksi, sillä varustettuna monella oksalla saattaa yksi puu toimia ja vaikuttaa enemmän kuin toinen. Mitä tulee asukkaiden ymmärryslahjoihin ja tapoihin, olen siitä jo ennen lausunut yhtä ja toista, johon siis osoitan lukijan ja siirryn nyt muita aineita katsomaan.
KUUDES LUKU.
Pootualaisten uskonto.
Pootualaisten uskontojärjestys käsittyy muutamaan harvaan pääjaksoon ja koko koossansa on se vaan vähän laajempi meidän apostoolisia uskonkappaleitamme. Ilmapiiriin (maankuorelle) maanpakolaisuuteen ajamisen rangaistuksen uhalla on jokaista kielletty pitämästä raamatunselityksiä (kokea oman järkensä mukaan selittää heidän pyhiä kirjojansa), ja jos joku olisi kylläksi julkea ruvetaksensa puolustaman jotakin erityistä mielipidettä Jumalan olennosta ja ominaisuuksista taikka henkien ja sielujen laadusta, tuomitaan hän oitis suonenisku-rangaistukseen ja suljetaan sitten kunnan yhteiseen hoitolaitokseen; sillä siellä pidetään järjen vaillinaisuutena sitä, jos joku luulee pystyvänsä selittämään sitä, minkä meidän tulee pitää yhtä häikäisevänä kuin auringon valo on huhkaimen silmille. Valtionuskonto käsittyy ainoasti siihen, että uskotaan korkeinta olentoa, joka on kaikki luonut ja joka kaikki voimassa pitää. Jos vaan tätä perusajatusta tunnustetaan, ei ketäkään ahdisteta eroavista mielipiteistä jumalanpalvelemisen tavasta. Ainoasti ne, jotka julkisesti ahdistavat noudatettavaksi tunnustettua jumalankäsitystä, rangaistaan yleisen järjestyksen häiritsijöinä.
Pootualaiset pitävät harvoin rukousta, mutta silloin niin palavalla hartaudella, että he kokonaan ovat hurmauksessa rukouksen kestäessä. Kun minä kerroin heille, että meillä on tapana rukoilla ja veisata työtäkin tehdessämme, moittivat Pootualaiset tätä, arvellen että jo maallinenkin ruhtinas panisi pahaksensa jos joku, rukoillen lähetessään häntä samalla ottaisi suoriakseen hiuksiansa taikka harjatakseen vaatteitansa. Yhtä vähän olivat virtemme heille mieluisia, sillä he pitivät naurettavana tuoda esille katumuksensa ja murheensa nuottien jälkeen, kun ei Jumalata soviteta laululla ja soitolla vaan huokauksilla ja kyyneleillä. Nämät ja muut tämänlaiset arvostelut tietysti suututtivat minua kuullella, varsinkin kun isäni, joka oli lukkari oli tehnyt säveleen useaan virteen, jommoisina niitä nytkin vielä veisataan kirkoissa, ja itselläni oli ollut aikomuksena hakea ensimmäinen avonainen lukkarinvirka. Mutta minä katsoin parhaaksi hillitä intoani, sillä nuot maanalaiset olennot osaavat puolustaa väitteitänsä semmoisella tarkka-älyisyydellä ja tietävät tuoda esille niin laveoita ja teräviä tekotodisteita, että on ylen vaikea todistaa vääräksi heidän selvää selvimpiäkään erhetyksiänsä. Useoita muita uskonnollisia katsantotapoja he samalla taidolla ja totuuden ulkomuodolla tiesivät vastustaa. Niinpä esim. kun sanoin muutamille niistä, joiden kanssa olin lähemmässä tuttavuudessa, etteivät he saattaneet odottaa tulevansa autuoiksi kuoleman jälkeen koska he näin astelivat ilmeisessä pimeydessä, vastasivat he, että se joka tämmöisellä ankaruudella tuomitsee muita on itse suurimmassa vaarassa joutua tuomion alaiseksi, sillä toisten kova tuomitseminen hengellisissä asioissa on useimmiten vaan mielen ylpeyden ilmautumista, jota ei suinkaan Jumala taida hyväksyä, koska hän aina kehoittaa lapsiansa nöyryyteen; ja että toisten mielipiteitten tuomitseminen ja halveksiminen sekä uskonsa pakoittaminen toisille oli heidän mielestänsä samaa kuin semmoinen väite, että tämmöinen pakoittaja väittää itsellänsä olevan kaikista korkeimman tiedon ja viisauden varsin niinkuin mielipuolet tekevät luullessaan itsensä kaikkia muita älykkäimmiksi. Kun kerran mielipidettäni puolustaakseni toin esille omantuntoni todistuksen, tunnusti vastustajani tämän todistuksen kyllin luotettavaksi ja kehoitti minun aina toimimaan tämän todistuksen mukaan, niinkuin hänkin puolestansa aina aikoi noudattaa omantuntonsa ääntä; sillä jos jokainen ottaisi kuullaksensa omaatuntoansa ei maailmassa riitojen ja eripuraisuuksien syitä enään löytyisi.
Muiden erhetysten muassa joita Pootualaiset yksipäisyydellä puolustavat, on sekin, että vaikka Jumala palkitsee hyvät ja rankaisee pahat teot harjoittaa hän kuitenkin tätä tuomio-oikeutta vasta tämän elämän jälkeen. Minä luettelin tosin koko joukon esimerkkiä semmoisista, jotka jo tässä elämässä olivat saaneet rangaistuksen rikoksistansa ja paheistansa; mutta he puoleltansa toivat esille yhtä monta esimerkkiä jumalattomista puista, jotka, koko elämänsä kestäneen jumalattomuuden uhaksi aina olivat saaneet onnea ja menestystä toimillensa. "Kun me joudumme kiistaan käsityksistä jonkun kanssa," sanovat he, "emme me milloinkaan käytä muita aseita jokapäiväisen elämän aarreaitasta kuin semmoisia, jotka kelpaavat todistamaan väitteemme oikeiksi, sekä jätämme sivulle ne, jotka sotivat sitä vastaan." Minä lausuin esimerkiksi omasta kokemuksestani, että monet niistä, jotka ovat tahtoneet minulle turmiota saattaa, ovat itse saaneet surullisen lopun. Mutta sitä vastaan he inttivät, ettei tämä ollut muuta kuin itserakkautta minun puoleltani, kun katsoin olevani jotakin etevämpätä Jumalan silmissä kuin moni muu, joka syyttömästi on saanut kärsiä mitä suurimman vääryyden, mutta kuitenkin nähnyt ahdistajansa nauttivan häiritsemätöntä onnea kaiken ikänsä. Kun minä lopuksi toin esille välttämättömyyden joka päivä rukoilla Jumalata, vastasivat he: 'että he, tahtomatta kieltää rukouksen hyötyä, kuitenkin uskoivat totisen jumalanpelon ennen kaikkia rajoittuvan siihen, että toteltiin Jumalan lakia.' Selvittääksensä tarkoitustansa käyttivät he seuraavan vertauksen: "Jollakin ruhtinaalla on kahdenlaisia alammaisia: yksi osa heistä tekee joka päivä virheitä ja rikkoo hänen käskyjänsä joko heikkoudesta taikka pahuudesta, mutta he tulevat alinomaa suurimmassa nöyryydessä pyytämään hänen antamaan heille anteeksi nämä samat virheet, joita he eivät epäile kohta jälkeen taas uudestansa tehdä. Toiset taas tulevat ylen harvoin taikka vain käskystä hoviin. He pysyvät kotona, jossa he uskollisesti ja innolla täyttävät mitä heidän tulee tehdä ja osoittavat kovalla lainkuuliaisuudellansa kuinka syvästi he hallitsijaa kunnioittavat. Eikö ole kylläksi syytä uskoa, että ruhtinas pitää suuremmassa arvossa näitä jälkimmäisiä, mutta pitää edellisiä samalla huonoina ja vaivalloisina alammaisina, sekä sentähden että he alituisesti rikkovat lain että yhtenään kiusaavat häntä armoanomuksillansa?"
Usein antausin tämmöisiin ajatusten vaihtoihin, kuitenkaan voittamatta ketään mielipiteitteni puolustajaksi. Minä jätän sentähden sillensä muut puuttuvaisuutemme uskonnollisten kysymysten puolesta, ja tahdon vain lyhyesti mainita tärkeimmät Pootualaisten uskonkappaleista heittäessäni lukijan omalle arvostelulle niiden joko hyväksymisen taikka hylkäämisen.
Pootualaiset uskovat kaikkivaltiasta Jumalata, joka on kaikki luonut ja kaikki ylläpitää, ja katsovat hänen yksisyytensä ja kaikkivoimansa parhaiten todistetuksi luomisen suuruuden ja sopusoinnun kautta. Hyvin perehtyneenä tähtitieteessä ja fysiikassa, ovat he saavuttaneet niin ylhäisen käsityksen Jumalan olennosta ja ominaisuuksista, että he katsovat hurjuudeksi ruveta selittämään semmoista, joka selvinnähtävästi on heidän järkeänsä ylemmällä. Heillä on vaan viisi juhlapäivää vuodessa, ja etevin niistä pidetään pyhänä mitä suurimmalla hartaudella pimeässä huoneessa, mihin ei mikään päivänvalo saata tunkeutua, jolla he tahtovat merkitä kuinka tutkimaton se jumalaisolento on, jota he palvelevat ja rukoilevat. Koko tämä päivän, joka kutsutaan Käsittämättömän Jumalan päiväksi ja joka pidetään ensimmäisenä päivänä tammikuussa, ovat he kuin ihastuksissaan eivätkä lähde pimeistä huoneista auringon ylhäällä ollessa. Muut neljä juhlapäivää vietetään vuoden neljänä vuodenaikana ja tarkoittavat olla kiitospäiviä nautituista hyvistä teoista. Harvat ovat ne, jotka eivät saavu näihin juhliin, ja ne jotka jäävät pois ilman laillista estettä pidetään aina epäluotettavina kansalaisina ja saavat osallensa suurta epäluuloa. Julkiset rukoukset ovat niin kokoonpannut, etteivät ne tarkoita itse rukoilevata vaan ainoasti hallitsijan ja valtion menestystä. Tarkoitus tällä tavalla on vahvistaa sitä käsitettä että yksityisen menestys ja hyvyys on niin läheisessä yhteydessä valtion menestyksen kanssa ettei näitä mielihaluja saateta eroittaa.
Laki ei pakoita ketään olemaan läsnä julkisessa jumalanpalveluksessa, sillä he arvelevat että kun jumalanpelko oikeastaan on pidettävänä rakkauden ilmauksena korkeimpaan olentoon, ja kun kokemus on näyttänyt että pakko pikemmin sammuttaa kuin elähyttää rakkautta, niin eivät he pidä ainoasti turhana vaan vieläpä perin vahingollisenakin kokea pakoittaa ketäkään jumalisuuteen. Tätä mielipidettä valaistaksensa ottivat he seuraavan vertaukseen: kuvitelkaamme mielessämme että mies, joka haluaa vastarakkautta vaimoltansa, kokee iskuilla ja lyönneillä voittaa hänen kylmyytensä; ajattelemattakaan että hänen rakkauttansa käy semmoisilla keinoilla herättää, arvaisimme mieluummin että ne muuttavat hänen entisen kylmyytensä vihaksi, inhoksi ja halveksimiseksi.
Muinoin oli Pootualaisissa tapana uhrilla, näytelmillä ja muilla juhlatempuilla kokea sovittaa Jumalata. Tämä ulkonainen Jumalan palveleminen jatkui vielä aikaan 800 vuotta takaperin, jolloin täällä mainio filosoofi Limali asettui uskonpuhdistustyön etupäähän ja teki kirjan nimellä "Jumalata pelkäävän puun totinen tunnusmerkki". Minä olen lukenut tämän teoksen moneen kertaan intoni ja haluni ensinkään vähenemättä. Se sisältää jumaluus- ja siveys-opillisia opetuksia jotka Pootualaiset oppivat ulkoa. Syyt, jotka tämä maanalainen uskonpuhdistaja arveli puolustavan uhrien ja muiden niistä riippuvien tapojen poistamista, ovat etupäässä seuraavat: "Semmoinen," sanoo hän, "on luettava todellisiin hyviin avuihin, jota pilaantuneiden sydämien on vaikea ja vastenmielinen tehdä. Uhraaminen ja hengellisten laulujen veisaaminen ja laulaminen, tyhjäntoimittaminen, (hartauskokouksissa juoksenteleminen), kuolleitten tomun kunnioittaminen, juhlasaatossa pyhimyskuvien kanssa vaeltaminen y.m. on pikemmin verrattava uskonnolliseen vetelehtimiseen kuin pyhiin tekoihin, mutta jos semmoista kutsuttaisiinkin jumalanpeloksi ei se ole yhtään mitään muuta kuin mitä jumalattomatkin ovat valmiit kehoituksetta tekemään, koska ei sitä sovi sanoa vaivalloiseksi eikä vaikeaksi. Mutta maallisilla tavaroillansa auttaa köyhiä ja vaivaisia, vastustaa sydämessänsä asuvata vihaa ja katkeruutta, miehuullisesti taistella aistillisia himoja ja muita pahoja kiihkoja vastaan, johon kaikkeen kysytään vakaata tahtoa ja joka ei menesty ilman voimakasta ponnistusta — kas siinä on totisen jumalanpelon oikea tunnusmerkki. Sotamiehen eroittaa siviilihenkilöstä hänen virkapukunsa ja kiiltävät aseensa, mutta sankari tunnetaan urhollisuudestansa, kestäväisyydestänsä ja henkensä uhraamisesta isänmaan hyväksi." Näillä ja tämänlaisilla vertailemisilla tiesi Limali tehdä oppinsa eläväksi, ja kun Pootualaiset mitä tarkimmasti omantunnon mukaan niitä noudattivat, joutuisivat kristillisten kirkkojen lähetyssaarnaajat varsin häpeälle, jos he yrittäisivät ruveta heitä kääntämään.
Semmoiset ovat pääpiirteet Pootualaisten opissa Jumalasta, semmoinen heidän uskontonsa, jonka moni ehkä tahtoo kutsua vaan luonnolliseksi, jommoiseksi se minustakin ensin tuntui. Pootualaiset itse väittävät kuitenkin, että Jumala itse sen heille monia satoja vuosia sitte on ilmestyksessä antanut. Minä puolestani tunnustan suoraan, että heidän uskontunnustuksessaan on paljo, mikä ansaitsee jos ei juuri hyväksymistä niin ei ainakaan kokonansa hylkäämistäkään; paljon on siinä kuitenkin semmoista, jota en suinkaan saata hyväksi tunnustaa. Niin esim. on heillä tapa, joka ei ainoasti ansaitse kiitosta vaan on vielä ihmeen ihailtavakin, se nimittäin että he kotio tullessaan heille onnellisesta sodasta, eivät meidän tapaamme puhkea riemuhuutoihin ja ylistysvirsiä veisaamaan, vaan viettävät muutaman päivän syvimmässä yksinäisyydessä ihmisiä välttäen ikäänkuin he olisivat häpeillänsä verisestä voitostansa. Niinpä mainitaankin ylen harvoin sotaisista urotöistä maanalaisten historiallisissa teoksissa, jotka etupäässä käsittelevät porvarillisen elämän kehitystä sekä yleisiä laitoksia, lakeja ja perustuksia koskevia seikkoja.
SEITSEMÄS LUKU.
Pootualaisten hallitusmuoto ja valtioasetus.
Kokonaista tuhat vuotta on sama hallitsijasuku suoraan etenevässä polvessa hallinnut Pootussa ja samaa perintövuoroa noudatetaan edelleenkin. Kuitenkin kertovat heidän vanhemmat aikakirjansa että Pootualaiset ovat tästä kerran poikkeuksen tehneet, sillä kun heidän mielestänsä oli terveen järjen mukaista että hallitsijan tuli hyvien avujen ja sielunlahjojenkin puolesta olla yleisöä etevämpi, pitivät muutamat välttämättömänä enemmän ottaa huomioon sielunkykyä kuin synnynnäisoikeutta ja sentähden valita hallitsijaksi se mies, joka etevimpänä pidettiin. Tämän seurauksena kumottiinkin vanha perintöjärjestys, ja eräs filosoofi nimeltä Rabaku tuli yksimielisen valitsemisen kautta hallitsijaksi. Aluksi hän hallitsikin valtakuntaa semmoisella viisaudella ja lempeydellä, että hänen hallituksensa kelpasi esikuvaksi toisille. Mutta tätä ei kestänyt kauvan; ja pian saivat Pootualaiset havaita kuinka väärä tuo vanha sananlasku on, joka sanoo: onnellinen se maa, jota filosoofit hallitsevat. Kun nimittäin tämä uusi ruhtinas oli halpa syntyänsä ja sukuansa, eivät yksin hänen hyvät avunsa ja hallitustaitonsa riittäneet hänelle hankkimaan sitä kunnioitusta ja arvoa, joka, niin sanoaksemme, on hallituksen voima ja perustus. Niiden, jotka ennen olivat olleet joko hänen vertaisiansa taikka hänen esimiehiänsä, oli nyt vaikea osoittaa hänelle kuuliaisuutta ja sitä alammaisuutta, jota hallitsijan on oikeus vaatia. Sentähden, kun jokin hallituskäsky annettiin, joka ei ollut heidän mieleensä, nurkuivat he eivätkä ottaneet ajatellaksensa mikä hallitsija nyt oli, muistaessaan vaan mikä hän ennen oli ollut.
Hän koetti nyt rukoilemisella ja liehakoitsemisilla saada asetuksiansa noudatetuiksi, mutta sekään ei suuria auttanut, sillä he halveksivat hänen käskyjänsä ja lausuivat julki tyytymättömyytensä hänen asetuksiinsa. Rabaku oivalsi nyt että hänen oli ryhtyminen toisiin keinoihin saadaksensa aikaan sitä kuuliaisuutta käskyillensä ja tahdollensa, joka hänelle oli tuleva, ja oltuansa ennen lempeä ja ystävällinen muuttui hän nyt ankaraksi. Mutta tämä kääntymys vastaiseen ylellisyyteen vaikutti ainoasti, että tuo säen, joka kauvan oli kätkettynä tuhassa kytenyt teki kapinan, ja huonosti hillittyä melskettä seurasi pian useat muut. Kun hän vihdoin havaitsi ettei valtio saattanut pysyä voimassaan ellei sitä johtanut hallitsija, jonka synty herättää kansassa kunnioitusta, luopui hän hallituksesta sen ruhtinaan hyväksi, joka perintöjärjestyksen mukaan oli siihen oikeutettu. Se teko palauttikin rauhan takaisin maahan, ja ne myrskyt, jotka olivat valtiota ahdistaneet, hälvenivät jälleen. Aina siitä ajasta ruveten on mihinkään muutokseen ryhtyminen vallanperimys-lain suhteen hengenrangaistuksen uhalla kielletty.
Ruhtinaskunta on siis perinnöllinen; ja luultavata on että siellä aina, ellei kovin välttämättömyys toisin vaadi, otetaan hallitsijaksi ensin syntynyt ruhtinaan poika. Kuitenkin mainitaan heidän historiallisissa aikakirjoissansa eräästä filosoofista, joka kerran oli ehdoittanut jonkinlaista järjestämistä perintöoikeuden suhteen. Hän ehdoitti nimittäin ettei poikettaisi kuningassuvusta pois, mutta että kuolleen ruhtinaan lapsista valittaisiin hallitsijaksi se, joka olisi siksi kelvollisempana pidettävä. Tehtyänsä tämän ehdoituksensa alistui hän tuolle vanhalle tavalle köysi kaulassaan odottamaan ehdotuksen kelpaavaisuuden tuumimista ja keskustelua. Toimitetun harkinnan ja äänestyksen perästä ehdotus ajattelemattomana ja valtiolle vahingollisen hyljättiin nimittäinen että semmoinen asioiden järjestys vastaisuudessa herättäisi riitaa ja eripuraisuutta ruhtinaallisten lasten kesken, jonka tähden olisi parasta kuten ennenkin ottaa hallitsijaksi vanhin lapsista jos kohta nuoremmissa olisikin joku, joka olisi varustettuna paremmilla luonnonlahjoilla. Ehdotus siis kumottiin ja filosoofi hirtettiin, sillä tässä ruhtinaskunnassa ovat uutishimoiset ehdotusmestarit ainoat, jotka rangaistaan henkensä menettämisellä, kun, näet, Pootualaiset ovat saaneet päähänsä että jokainen muutos, olkoon se kuinka hyvin harkittu ja valmistettu tahansa, saa aikaan epäterveellisiä liikkeitä yhteiskunnassa, mutta synnyttää kokonainsa häiriöitä jos se on ajattelematon ja epäkypsä.
[Kuinka ovatkaan sitte Holhergin ajan sekä hallitsijasuvut että kansat muuttuneet! Yhdellä puolen selvästi nähtävä sukujen perättäinen veltostuminen ja hallitustoimien määränä hallitsijasuvun ja vähemmäisluvun anastaman herrauden suojeleminen enimmäisluvulta. — Toisella puolen kansojen herännyt tunto että heillä kullakin on jokin historiallinen kutsumus täytettävänä, joka ei merkitse samaa kuin saada rauhassa syödä ja juoda, vaan tarkoittaa ihmiskunnan viemistä eteenpäin veljestyttämistä kohden, mikä taas edellyttää kaikkien perinnöllisten, taikka hyvänhyvyydestä tai armosta annettujen etuoikeuksien olemattomuutta.]
Pootun hallitsijat ovat tosin yksinvaltioita, mutta kuitenkin on heidän hallituksensa isällisempää kuin itsevaltiaista, sillä kun he ottavat huomioonsa ei ainoasti lain kirjaimen vaan myös järkiperusteita eivät he salli vallan masentaa vapautta, jotka muuten niin ylen helposti kumoavat toisensa.
Parhaita pykäliä hallitusmuodossansa on se että ruhtinas, niin paljon kuin mahdollista on, pyrkii yllä pitämään yhdenarvoisuutta niissä, jotka häntä ympäröivät. Sentähden ei täällä löydykään muuta arvoluokoitusta kuin että alemmalla oleva tottelee päällikköänsä ja että nuoriso kunnioittaa ja pitää arvossa vanhoja. Heidän vanhemmissa aikakirjoissansa tosin kerrotaan että muutama sata vuotta takaperin oli ollut olemassa laissa määrätty arvojärjestys, mutta ne kertovat myös että tämä oli saanut aikaan paljon riitaisuutta: vanhempi veli katsoi nimittäin raskaaksi peräytyä nuoremmalta ja vanhempia pisti vieläkin enemmän kun he joutuivat takapajulle lastensa rinnalla, joka kaikki vaikutti että yksi puu rupesi toistansa yhä enemmän kaihoamaan, joten vihdoin kaikki yhteinen seuraelämä loppui. Tämä epäkohta ei kuitenkaan ollut vähin, eipä lähipäinkään; aikaa voittaen kävivät asiat niin loitos, että useinkin arvollisimpien ja etevimpien puiden, joille luonto oli lahjoittanut mitä suurimmat lahjat ja monta oksaa, täytyi juhlatiloissa ja kemuissa istua alimpana; sillä ne puut, jotka kunnioittivat itseänsä ja jotka hyvien avujensa ja tietojensa puolesta olivat kuuluisia, eivät saattaneet alentua ulkonaista arvoa himoitsemaan ainoasti saadaksensa sen sijan, johon he oikeastaan olivat oikeutetut. Ahdasjärkiset ja kelvottomimmat puut sitä vastoin, joiden oli tarvis niin paljon kuin mahdollista ja millä keinoilla tahansa kokea peittää tyhjyyttänsä uhkeilla arvonimillä, ahdistivat alinomaa hallitsijata hakemuksillansa, kunnes heidän vihdoin onnistui kerjätä arvonimi itsellänsä. Tämän seurauksena oli, että arvot ja arvonimet vihdoin katsottiin kelvottomimpain puiden tunnusmerkiksi.
Varsinkin vieraille ja oudoille oli naurua herättävätä nähdä kuinka kemuissa ja juhla-aterioissa y.m. juhlatiloissa orjantappurapensaat istuivat parhailla sijoilla, kun sitä vastoin palmupuut, seeterit ja valtavat tammet kymmenellä ja kahdellatoista oksalla saivat sijoikseen tyytyä palleihin ja alempiin penkkeihin, sillä niinkauvan kun arvojärjestys oli lain mukaan noudatettava löytyi tuskin ainoatakaan orjantappurapensasta, joka ei olisi osannut itsellensä kerjäämisellänsä saada hankituksi jotakin puhuttelunimeä tai arvovaltuuskirjaa. Muutamat puut menivät niin loitos mielettömässä kunnianhimossansa että he, vaikkei luonto ollut katsonut heidän ansaitsevan enempätä kuin kahta taikka kolmea oksaa, etsivät nimiä ja arvosijoja kuin olisivat he olleet kymmen- tai kaksitoistaoksaisia, niin, orjantappurat tahtoivat itseänsä palmupuiksi kutsuttavan, joka luonnollisesti oli yhtä naurettavata kuin jos "luoden kannettua" rujokasta sanotaan jalosyntyiseksi ja jotakin yhteiskunnan kelvottominta hylkiötä korkeasti kunnioitettavaksi.
Vihdoin rupesi tämä mielettömyys saamaan kulkutaudin luonnon ja suurella nopeudella leviämään koko maahan, niin että jo miltei jokainen pyyti tyhjiä arvonimiä ja arvottomia kunnianosoituksia. Silloin uskalsi muuan porvari Keba-kaupungista herättää kysymyksen uudesta lakiehdotuksesta arvojärjestyksen poistamisesta. Pootualaisten tavalliseen tapaan vietiin hän torille köysi kaulassaan. Mutta sittekun kysymystä oli keskusteltu eikä äänestettäissä ainoatakaan löytynyt, joka olisi ehdoitusta moittinut, hyväksyttiin se, yhteiskunnalle hyödyllisenä, yksimielisesti. Sitte ehdoittelija seppelöitiin kukkaissepeleellä ja vietiin riemukulussa kaupungin lävitse perässä ihastunut ja riemuitseva kansajoukko. Ja kun vähitellen ruvettiin huomaamaan, minkä erinomaisen hyödyn arvojärjestyksen kumoaminen toi mukanansa, nimitettiin hän vihdoin Kadokiksi eli suurkansleriksi.
Yhdenarvoisuudesta säädettyä lakia on siitä ajasta pitäen ylen tarkasti valvottu ja noudatettu, mutta ei kilpailu sillä tauvonnut. Nyt oli kysymyksenä voittaa toisensa hyvien avujen ja kelvollisuuden puolesta. Maanalaisten historian mukaan on siitä pitäin ainoasti yksi ehdoitusmestari esiintynyt joka salaa on työskennellyt vanhan arvojärjestyksen takaisin saamiseksi. Ensimmäinen kokeensa tuotti hänelle suoneniskemisen, ja kun hän vielä kerran havaittiin puuhaavan samoissa salaisissa puuhissa karkoitettiin hän maankuorelle. Erilaisia arvo- ja nimivaltuuskirjoja ei enään ole Pootualaisilla olemassa, ellei semmoiseksi saateta kutsua sitä eroitusta, jota hallitus noudattaa eri virkojen ja vaikutusalain välillä, antaen yhdelle suuremman arvon ja etevämmän merkityksen toisen rinnalla, mutta joka ei oikeuta tämmöisen viran haltijaa minkäänlaiseen etusijaan julkisissa tiloissa. Tämän eron saattaa havaita niissä asetuksissa, joita hallitus antaa ja joissa tavallisesti on seuraavat loppusanat: "Me kehoitamme ja käskemme siis maanviljelijöitämme, tehdastelijoitamme, käsityöläisiämme, filosoofiamme, taiteilijoitamme, kauppiaitamme j.n.e." Minä sain myös tietää että ruhtinaalla oli hallussaan arvoluettelo, jossa järjestys oli seuraava:
1) Ne jotka kalleina ja köyhinä aikoina ovat auttaneet maata yksityisellä omaisuudellansa.
2) Ne jotka palvelevat valtiota palkatta.
3) Maanviljelijät joilla on kahdeksan oksaa taikka sitä enemmän.
4) Maanviljelijät, joilla on seitsemän oksaa ja sitä vähemmän.
5) Ne jotka harjoittavat tehdasliikettä.
6) Ne jotka harjoittavat hyödyllistä käsityötä.
7) Filosoofit ja tutkinnon suorittaneet tohtorit.
8) Taiteilijat.
9) Kauppiaat.
10) Hovipalvelijat, joilla on 500 Rupatia palkkaa.
11) Hovipalvelijat, joilla on 1000 Rupatia palkkaa.
Tämä arvojärjestys tuntui minusta erittäin naurettavalta ja varmaa on ettei kukaan meidän maailmassamme sille suostumustansa antaisi. Kyllähän minä tajusin syyn tähän takaperäiseen järjestykseen, taikka oikean perusteen ja miten maanalaiset sitä puolustaisivat; mutta, vilpittömästi tunnustaen, on se minusta yhä vieläkin liiaksi kummallinen voidakseni siihen ensiinkään perehtyä.
Muiden omituisuuksien muassa havaitsin siellä senkin, että jota suurempata hyötyä yksilö valtiolta nauttii, sitä vaatimattomampana ja ystävällisempänä hän esiintyy. Esim. Bospolak, Pootun rikkain mies, oli niin kohtelias porvarille, joita vastaan hän sattui kadulla tulemaan, että hän ystävällisyytensä ja kiitollisuutensa osoitteeksi laski alas kaikki oksansa ja nyökäytti päätänsä köyhimmällekin puulle. Kun häneltä kysyin miksi hän niin teki, vastasi hän että se oli hänen luonnollisin velvollisuutensa, koska ei kukaan koko kaupungissa ollut niin suurta etua yleisöltä nauttinut kuin hän, minkätähden hänen saattoi sanoakin valtion suurimmaksi velkamieheksi. Semmoista lakia ei kuitenkaan löydy, joka tämmöisen kunnianosoituksen määrää tehtäväksi, mutta kun Pootualaiset tarkasti jokaista asiata tuumivat ja punnitsevat, harjoittavat he tätä hyvettä vapaasta tahdostansa, katsoen kiitollisuuden lain heitä siihen velvoittavan. Toisin käy meillä, jossa juuri ne, jotka nauttivat suurinta kunniaa ja suurimpia etuja, kohtelevat alempia halveksivasti. — Kaikista kunnioitusta ansaitsevimpina kansalaisina pidetään niitä, joilla on suurin määrä perillisiä. Ne ovat maanalaisten sankaria, jälkeentulevaiset pitävät aina heidän muistoansa pyhänä. He ovatkin ainoat, joille tämä kansa suo kunnianimen "suuri". Varsin toiseen asioiden laitaan olemme me tottuneet, meillä kun ihmiskunnan hävittäjät saavat tuon suuren kunnialisäyksen nimeensä. Helposti saatamme siis käsittää, mitä tämä maanalainen kansa ajattelisi Aleksanteri Suuresta ja Julius Caesarista, joilla ei kummallakaan ollut ainoatakaan lasta, mutta jotka olivat syynä miljoonien ihmisten kuolemaan. Tämän yhteydessä muistelen muuanta hautakirjoitusta erään talonpojan haudalla Kebassa, mikä oli näin kuuluva: "Tässä lepää Joktan suuri, kolmenkymmenen lapsen isä, aikansa sankari." Kuitenkin on tässä huomattava, ettei tämmöistä kunniata saavutettu ainoasti lapsia siittämällä, vaan ne piti myös hyvin kasvatettaman.
Lakia taikka asetusta säädettäissä varustausi tämä kansa pitkällä tuumimisajalla, varsin kuin vanhat Roomalaiset aikanansa. Jokainen lakiehdotus naulataan ensin pelkkänä suunnitelmana kunkin kaupungin raatihuoneesen nähtäväksi, ja on jokaisella valta sitä vapaasti tutkia ja siitä tehdä muistutuksensa eräälle istuntokunnalle, jonka hallitus varta vasten on kykymiehistä koonnut Pootuun. Täällä punnitaan ja tutkitaan vakaasti kaikki mitä tästä ehdotetusta laista on sille muistutuksena ilmoitettu; ja sittekun se on täydellisesti valmistettu alistetaan se vasta ruhtinaan hyväksyttäväksi ja allekirjoitettavaksi ennenkuin se noudatettavaksi kuulutetaan. Tämmöinen vitkallisuus ehkä tuntuisi naurettavalta; mutta tällä varovaisuudella on se hyvä mukanansa että määrättyä asetusta kauvan noudatetaan, ja, sen mukaan mitä siellä kuulin, ei viimeksi kuluneen viidensadan vuoden kululla ole ainoakaan lakimääräys minkäänlaisen muutoksen alaiseksi joutunut.
Ruhtinaalla on käytettävänänsä luettelo etevimmistä puista koko maassa, ynnä heidän todistuksensa, sekä Karattien antamat heidän luonnonlahjoistaan ja tiedoistaan että naapuriensa ja omaisiensa heidän tavoistaan ja kotoelämästänsä. Hallitus ei siis milloinkaan joudu epäilykseen siitä mistä on jonkun avonaisen viran haltijaksi kelvollinen mies saatava. Hengen uhalla on kielletty moittimasta lakia joka kerran on hyväksytty ja julistettu. Vapaus maallisissa asioissa on siis paljon pienempi kuin mitä tulee uskonnollisiin kysymyksiin, ja siihen sanovat Pootualaiset syyksi sen, että jos joku erhettyy uskonnollisissa asioissa, tuottaa hän sillä vahinkoa vain itsellensä, mutta jos joku sitä vastoin loukkaa luottamusta maan lakeihin taikka kokee väännellä sen oikeata merkitystä, saattaa hän koko yhteiskunnan epäjärjestykseen.
Hovista ja sen taloudesta olen jo kertonut, ja maininnut että Kadoki eli suurkansleri on etevin hovin virkamiehistä. Häntä lähinnä on valtion päärahanvartija, jonka virkaa minun ajallani hoiti seitsenoksainen leski nimeltä Rahagua, joka kunnollisuutensa, rehellisyytensä ja mainioitten luonnonlahjojensa kautta oli saanut tämän tärkeän toimen. Se oli jo kauvan hänellä ollut, jopa muutaman vuoden ennen miehensä kuoltuakin, sillä vaikka tällä oli hyvät tiedot, salli hän kuitenkin aina vaimonsa itseänsä hoivata eikä ryhtynyt mihinkään toimeen ensin kysymättä vaimonsa mieltä, joten asianmukaisemmin sopi häntä sanoa vaimonsa asiamieheksi kuin vaimonsa mieheksi. Tosin hän antoi asetuksia yksin omassakin nimessään, kun hänen rouvansa yhdestä tai toisesta syystä oli vuoteen omana, mutta täydesti kelpaavana ei semmoista kuitenkaan pidetty, mistä Rahaguan nimi ja sinetti puuttui.
Rahagualla oli kaksi veljeä, joista toinen oli hovin juomanlaskija ja toinen hovin teurastaja; mutta kun molemmat olivat varustetut huonolla käsityskyvyllä eivät he uskaltaneet, vaikka heidän sisarensa hallitsikin niin tärkeätä virkaa, hakea virkaylennystä; semmoista puolenpitämättömyyttä noudatetaan täällä virkoja ja toimia asetettaissa.
Vaikka Rahagualla oli niin monta tärkeätä tointa tehtävänä, imetti hän itse sitä lastansa, joka syntyi hänen miehensä kuoltua. Kun minä muistutin, että tämä oli katsottava sekä vaivalloiseksi että sopimattomaksi niin ylhäiseltä naiselta, vastattiin minulle: "Ehkä te luulette että luonto on varustanut naisen rinnoilla ainoasti ruumiin kaunistukseksi, eikä siksi että lapset niistä saisivat ravintonsa. Sekä henkisiin kykyihinsä että ruumiin kehitykseen nähden vaikuttaa lapseen syvästi maidon laatu; ne äidit, jotka antavat toisten lapsiansa imettää, repivät rikki nuo sydämellisyyden siteet, joiden tulee löytyä äidin ja lapsen välillä."
Perintöruhtinaassa, hän oli kuuden vuotias poika, ilmausi jo hyvä taipumus hyviin avuihin ja ymmärrysvoimaan ja hänellä oli jo kuusi oksaa, mikä oli harvinaista kyllä hänen ijällänsä, sillä syntyessään ei kenelläkään ole viittä, korkeintaan kuutta enempätä, vaan kasvavat muut, jos he niitä saavat, vasta vuosien kuluessa. Hänen kuvernöörinsä, joka pidettiin oppineimpana puuna koko ruhtinaskunnassa, oli itse hänen opettajanansa uskonnossa, historiassa, suuretieteessä ja siveisfilosofiiassa. Minä olen ollut tilaisuudessa itse lukemaan useoita hänen kirjoituksistaan siveysopin ja valtiotieteen alalla, joita hän kirjoitti varta vasten prinssin luettaviksi ja joista eräällä oli meidän kielellämme nimenä: "Valtion peräsin." Se sisältää monta hyödyllistä sääntöä, joista vielä muistan seuraavat:
1) Ei kiitosta eikä moitetta saa heti uskoa, vaan tulee puun säästää arvostelemisensa kunnes hän on ehtinyt hankkia lähempiä tietoja.
2) Kun joku syytetty todistetaan syylliseksi ja rikoksensa tehneeksi, on tutkittava eikö hänellä enneisyydestä ole jotakin hyvää tekoa, joka puhuu hänen puolestansa; ja kun sitten hyvä ja huono ovat kumpikin puolellansa painamassa, niin on tuomio sen mukaan sovitettava.
3) Niitä ministeriä, jotka eivät pelkää lausua hallitsijan mielipiteestä poikkeavata käsitystä, tulee hänen pitää vilpittömimpinä neuvonantajinansa ja niihin tulee hänen luottaa, sillä ei kukaan muu kuin se, joka pitää isänmaan parhaan omaansa etevämpänä, antaudu käsityksensä tähden mieliharmiin.
4) Ruhtinaan ei tule milloinkaan neuvoskuntaan kutsua muita kuin maanomistajia, sillä heidän hyvänsä on aina eroittamattomassa yhteydessä valtion edun kanssa. Muut sitä vastoin pitävät isänmaan satunnaisena asemahuoneena jollakin matkalla.
5) Joksikin ajaksi käytettäköön vähemmän hyväksi tunnettu henkilökin semmoisiin toimiin, joihin hän erittäin hyvin sopii, mutta mitäkään varsinaista suosiota olkoon ruhtinas varoillaan hänelle antamasta; jos ruhtinas ottaa semmoisen ystäväpiiriinsä saattaa helposti tapahtua että epäiltävät kansalaiset pääsevät tilaisuuteen voittamaan itsellensä julkisia tärkeitä virkoja.
6) Ruhtinaan tulee epäillä niitä jotka usein ja kutsumatta juoksentelevat hoviportaissa, sillä semmoiset ovat joko tehneet jonkin koiruuden, taikka ovat aikeessa sitä pian tehdä.
7) Hallitsijan tulee epäillä semmoisia, jotka hartaimmin julkista kunnianosoitusta himoitsevat, niitä vähimmin ansaitsevina, sillä samaten kun ei kukaan mielellänsä kerjää ellei hän ole hädässä niin ei kukaan myöskään etsi tämmöistä kunnianosoitusta jos hän omilla ansioillansa eli hyvillä avuillansa on kelvollinen sitä ansaitsemaan.
Seuraavassa säännössä saattaa olla paljon semmoista, joka sitä puolustaa, mutta omasta puolestani en saata sitä hyväksyä kun sitä valaistaan minua ylen loukkaavalla esimerkillä. Se oli jotenkin näin kuuluva:
8) "Ei ainoatakaan yhteiskunnan jäsentä saa pitää kaikkeen hyödyllisyyteen kelvottomana, sillä niin tyhmää ja tyhjää ei löydy, ettei hän johonkin työhön kelpaa ja vieläpä saata muutamissa seikoissa olla mainiokin, kunhan hän vaan osataan panna oikealle paikallensa. Yhdellä on esim. arvostelukykyä, toisella kekseliäisyyttä; yhdellä on hyvä äly, toisella vahva ruumis; yksi saattaa kelvata tuomariksi, toinen kirjuriksi; yksi saattaa olla taitava tekijänä ja löytäjänä; toinen on mies panemaan hänen aatteensa täytäntöön: Sanalla sanoen, harvoja löytyy, joita saattaa sanoa kokonansa kelvottomiksi. Ei luojan syy ole että niin moni luotu olento saa semmoisen nimen vaan syy on niiden, jotka eivät näe sen verran vaivaa, että he tarkasti tutkisivat jokaisen taipumuksia ja niiden mukaan antaisivat heille tilaisuutta niitä käyttää." (Tätä käsitystänsä hän nyt puolustaa vetämällä minut esimerkiksi:) "Lähinnä olevin todistus siihen on tuo maanalainen eläin, jonka me hänen nopean käsityskykynsä vuoksi luulimme tulevan yhteiskunnallemme ainoastaan rasitukseksi, mutta joka nopealiikkeisyytensä kautta on meille suureksi hyödyksi." (Luettuani tämän lisäyksen ajattelin itsekseni: Hän alkaa parakrahvinsa kuin mies konsanaakin, mutta lopettaa sen kuin tomppeli.)
9) "Hallitsijan ja isän tärkeimpiä velvollisuuksia on mitä suurimmalla huolella valita perintöprinssin opettajaksi jumalanpelkonsa ja oppinsa puolesta yleisesti tunnetun miehen. Valtion menestys riippuu siitä että perintöruhtinas saa huolellisen kasvatuksen, ja mitä me nuorina opimme muuttuu usein iän tullen toiseksi luonnoksenne. Tämän opettajan eli kuvernöörin tulee olla isänmaatansa rakastavan miehen, joka ymmärtää oppilaasensa juurruttaa kunnioitusta ja rakkautta valtion asukkaihin, mitä hänen opetuksensa sen jokaisessa osassa tulee tarkoittaa."
10) Ruhtinaan tulee tarkasti seurata alammaistensa ajatuksia ja noudattaa niitä; jos hän niissä havaitsee vikoja, kokekoon hän mieluummin niitä parantaa esimerkillänsä kuin käskymääräyksillä.
11) Hänen pitää estämän kenenkään elämästä laiskuudessa, sillä tyhjäntoimittajat ovat maalle rasitukseksi. Ahkeruudella, vireydellä ja uutteruudella maan kansassa vahvistuu maa, jonka ohessa eivät pahat aikeet ja salajuonet eivät milloinkaan saa ravintoa. Valtion hyväksi on paljon parempi että kansa varsin toimettomina vetelehtelevät ja lopuksi ehkä rupeavat käyttämään ajatuskykyänsä semmoisiin, joista on toisille vahinkoa ja vaaraa.
12) Ruhtinaan tulee edistyttää yksimielisyyttä alammaistensa kesken; kuitenkaan ei ole vahingoksi jos hän saattaa saada aikaan jonkinlaista kilpailua neuvonantajissaan, sillä totuus pyrkii siten paremmin päivän valoon, varsin niinkuin tuomari usein saa asian selville käsitykseensä kun kummankin riitapuolen asianajajat rupeavat keskenänsä kiistelemään.
13) Ruhtinas tekee viisaasti jos hän, kun tärkeämpiä asioita on käsiteltävänä hankkii itsellensä koko neuvoskunnan lausunnon, mutta ei yhdessä vaan kunkin erikseen; sillä kun kaikki neuvokset ovat koossa ja jokaisen tulee lausua ajatuksensa tapahtuu usein että kaunopuheliain vetää muut muassansa, joten ruhtinas monen käsityksen asemesta saa kuulla ja tyytyä vaan yhteen lausuntoon.
14) Rangaistukset ovat yhtä välttämättömiä kuin palkinnotkin, edelliset hillitsevät paheita, jälkimmäiset ovat kehoituksina hyville avuille. Ei milloinkaan saa ruhtinas kuitenkaan laimin lyödä huononkin miehen palkitsemista kun hän on jonkin hyvän työn tehnyt, että toiset tämmöisestä menettelystä saisivat kehoituksen ja yllykkeen halulla ja innolla velvollisuutensa täyttämään.
15) Julkisia kunniavirkoja ja tiloja asettaissa on ennen kaikkia otettava huomioon henkilön kelvollisuus. Jumalanpelko ja rehellisyys ovat epäilemättä arvossa pidettäviä hyviä avuja, mutta valitettavasti pettää ulkomuoto liian usein; sillä jos yksin jumalanpelko johdattaa henkilöä kunniavirkoihin, ei milloinkaan ole puutetta niistä jotka näyttävät ulkonaista jumalallisuutta, yhtä varmaan kuin samassa tarkoituksessa moni koettaa toistansa pettää petollisella rehellisyydellä. Sitä paitsi on sangen vaikeata antaa lausuntoa jonkun henkilön jumalanpelosta ja rehellisyydestä ennenkun hän on astunut virkaansa, jossa hänen ikäänkuin julkisesti tulee hyvien avujensa näytteitä tehdä. Kunnollisuudesta sitä vastoin saadaan helposti tieto ennen pidetystä tutkinnosta; sillä tyhmän ja ahdasjärkisen on paljon vaikeampi tällöin salata nämä vaillinaisuutensa, kuin teeskentelijän peittää jumalattomuutensa ja petturin pahuutensa. Lisäksi tulee etteivät kunnollisuus ja hurskaus ensinkään ole niin riitaisia hyveitä ettei ne saata löytyä yhdistettynä samassa henkilössä, samaten kuin ei typeryys aina edellytä rehellisyyttä; mutta täydellinen mies tilallansa on se, joka samalla on taitava ja rehellinen. Tyhmeliini on joko hyvä taikka paha. Jos hän on paha, niin tiedetään kokemuksesta mitä raajarikkoisia asioita taitamattomuus yksissä neuvoin pahuuden kanssa saa maailmaan synnytetyksi; jos hän sitä vastoin on hyvä ei hän vähämielisyytensä tähden saata milloinkaan panna hyviä avujansa käytäntöön. Jos ei hän ymmärrä taikka omasta puolestansa uskalla tehdä konnuuksia, niin uskaltavat varmaankin hänen alhaisemmat virkamiehensä taikka hänen virantoimittajansa sitä tehdä, sillä yksinkertaisella isännällä on tavallisesti lurjus palvelijana ja vähämielisellä tuomarilla koiransilmä sihteerinä, jotka eivät pelkää laittomuuksia tehdä, koska heidän esimiehensä aina saavat siitä syyn kantaa. Sentähden on tarpeellista virkoja asetettaissa aina ensin ottaa huomioon ehdoitellun kelvollisuus ja kyky.
16) Älköön sitä enemmästä huolimatta kunnianhimoiseksi syytettäkö ja häntä sitä varten kunniasijoista estettäkö, joka pyytää ja hakee semmoisia virkoja; hän saattaa otaksua niihin kykenevänsä. Sillä jos ruhtinas liian ankarasti vaatii kainoutta, ei ole epäilemistäkään että kunnianhimoisin verhoutuu nöyryyden vaippaan kun hän tämän kautta tietää varmimmasti ja pian tarkoituksensa saavuttavansa; ja sillä tavalla ruhtinas, ihan vastoin sitä mitä hän tarkoitti, auttaakin juuri kunnianhimoisimmat eteenpäin kainoimpia etsiessään; sillä kun jokin virka tulee avoimeksi olettelevat edelliset kuin he vihaisivat kaikkea mikä huomiota herättää, ja antavat puolustajiensa kautta uskotella inhoavansa kaikkea julkista kunnianosoitusta. — Tässä hän nyt ottaa esimerkiksi miehen, joka, kun kunniakas ja tulokas virka tuli avoimeksi, kirjoitti ruhtinaalle "että kun hän oli saanut kuulla, että Hänen Korkeutensa oli aikonut nimittää hänen tähän korkeaan, niin ylen monen himoitsemaan toimeen, hän täten tahtoi kiittää ja pyytää päästä tästä kunniasta, kun ei hän katsonut itseänsä kykeneväksi sitä hoitamaan, ja pyysi alamaisimmasti että Hänen ylhäisyytensä tahtoisi siihen määrätä jonkun toisen kelvollisemman; hän puolestansa oli perin tyytyväinen nykyiseen asemaansa yhteiskunnassa eikä suinkaan himoinnut korkeampata." Ruhtinaasen vaikutti tämä kainouden todiste niin että hän puheena olevaan virkaan nimitti juuri sen, joka, sitä vähääkään tarkoittamatta, pyysi siitä päästä. Ruhtinas oivalsi kuitenkin pian että hän oli antanut kavalan valhenöyryyden itseänsä pettää, kun tämä uusi ministeri enemmän kuin kukaan muu osoitti hävytöntä ylpeyttä.
17) Uskoa köyhälle taikka vararikolliselle yleisten varojen hoitaminen on samaa kuin antaa ruoka-aitan avaimen nälkääntyneelle hoidettavaksi. Sama on rikkaan itaran laita; edellisellä ei ole äyriäkään — jälkimmäinen ei saa koskaan tarpeeksi.
18) Ruhtinaan ei pidä laittaman lähetys- tai lähettiläsvirkoja, jotka vain ylläpitävät laiskoja puita ja sovittavat pehmikettä ja päänalista heidän mukavuudellansa. Hänen ei siis pidä ruhtinaskunnan opistoihin ja laitoksiin ottaman muita kuin ahkeria ja työhön kykeneviä puita, jotka joko käsillänsä saattavat tehdä hyötyä puolestansa taikka tieteellisillä teillä kaunistavat sitä yhteiskuntaa, johon he kuuluvat. Poikkeuksena olkoot muutamat harvat laitokset joissa vanhat voimattomat puut saavat vanhoille päivillensä turvapaikan.
19) Kun jokin muutos on tarpeen on varovasti meneteltävä; sillä joka vanhoja virheitä kokee yhtäkkiä korjata tekee samaa kuin jos hän määräisi voimattomalle potilaalle yhtaikaa ylöstyttäviä ja ulostuttavia aineita nautittavaksi ynnä vielä suoneniskemistä.
20) Ne, jotka tyhmänylpeästi lupaavat mitä tahansa ja ottavat tehdäksensä paljon yhtaikaa, ovat joko narreja, joilla ei ole kokemusta siitä mihin he kelpaavat eli mitäkään käsitystä toimen tärkeydestä, taikka ovat he ajattelemattomia ja epäiltäviä kansalaisia, jotka pitävät oman etunsa valtion parasta parempana. Järkevä mies tiedustelee omalta kyvyltänsä ennenkun hän mihinkään ryhtyy ja se, joka rehellinen on ja katsoo isänmaansa parasta, tietää ettei mitäkään, mikä koskee yleisiä asioita, saa huolettomasti ja pintapuolisesti käsitellä.