NELJÄS NÄYTÖS.
Katolilaiseksi rukouskappeliksi sisustettu pienempi linnansuoja. Oikealla sivuseinällä, enemmän etualalla, ovi, samoin sitä vastapäätä vasemmalla. Perällä pieni akkuna, joka auki. Vasemmalla sivuseinällä alttari ristiinnaulitunkuvineen ja kynttilänjalkoineen. Oikealla rukousjakkara ja sen yläpuolella Neitsyt Maarian kuva. Peräseinällä vihkivesiastia. Seinillä siellä täällä pyhimysten kuvia ja kynttilänjalkoja.— Ulkoa, milloin etäämpää, milloin lähempää, kuuluu tykinjyräyksiä.
ANNA (Tulee yksin vasemmalta):
Oi tuskaa pohjatonta! Sydäntäin kuin veitsi sanat herttuattaren niin raatelevat aina, milloin mulle hän lemmestäni luottavaisna puhuu. Jos pahaa houretta tää edes ois, niin paremmin sen kestää jaksaisin! Mut muoto huolestunut armaani ja silmät valvonnasta väsyneet ja hyväilynsä kiihkeät, joill' uusiin hän ponnistuksiin innostua koittaa, ne unheesta mun kolkkoon totehen taas uudelleen jo ajavat. — En missään nää pelastusta tästä, pilkkanaurun tuon pahan demoonin, mi vietteli mun ansahan, vain korvissani kuulen. — Mut käyntiänsä jatkaa koneisto, tuo tyly, armoton, min liikkeelle nuo mustat intohimot kerran sai, ja tappaa uhkaa nuoren onnemme. Kuin noiduttu, kuin varjo rauhaton saan Gonsieskyn jäljiss' seurata ja työtään kirottua turhaks tehdä. Jos hedelmää tuon työni kantavan ma pienintäkään edes nähdä saisin! Mut ei, on sotilasten virnistys ja iva ainoa mun palkkani. —
(Tuijottaa hetken Neitsyt Maariaan kuvaan ja polvistuu sitten sen eteen, ristityt kätensä kuvan puoleen ojentaen.)
Ah, Neitsyt pyhä, äiti Jumalan, sun neuvoasi seuranneeni luulin ja parhaaks lemmittyni toimivan, kun askeleen tään onnettoman tein. Sun nimessäsi häijy demooni mua tähän askeleeseen rohkaisi. Siis vuorostas sa, äiti taivainen, nyt päästä minut pahan lumoista! Ah, keino näytä, pelastuksen tie nyt osoita, tää raskas pimeys mun ympäriltäin hajoita! Oi, äiti, sa tuskaa etkö sääli, tuskaa, jolle ah, kyyneleetkään huojennust' ei tuo, kun syvyyttä tään onnettuuden säikkyin ne lähteisiinsä piiloutuvat pois? (Vaikenee ja nousee hitaasti seisoalleen.) Sa vaikenet ja kylmin ilmenin ja huulin jäykin vastaan tuijotat! Niin raskaaks harhani mun arvioitko, ett' armon kipinää et pienintäkään luo pimeään, mi sieluani saartaa? (Kääntyen pois kuvasta.) Ah, kauemmin en povessani kantaa ma tätä jaksa! Kiinni pysyessä noin taivaan ovien, tie jälellä yks ainut on: mun sydän, tuskan-täysi on hälle — armaalleni avattava. Se tehtävä mun on, vaikk' kiroais sen johdosta hän minut, lempemme ja iäks multa sydämensä sulkis. Niin, niin, se ainoa —
(Vasemmalta kuuluu tykinjyräystä seuraava, murskautuvan ikkunan helinä, sekä jymäys kuin raskaan esineen lattialle kimmotessa, mitä säestää pari kimeätä naisäänen kirkaisua.)
Oh, kauheaa!
DOZKA (Syöksyy voivottaen vasemmalta kappeliin):
Voi hirmua! voi! Kuula kanuunan tul' akkunasta tuonne, mullinmallin niin pannen kaikki —
ANNA:
Hänen armonsa?
Kuink' onkaan laitansa?
(Kintereillään Dozka rientää Anna vasemmalle,
josta seuraava sananvaihto kuuluu.)
ANNA:
Oi kiitos taivaan, ett' elävänä Teidän Armonne ma löydän! — Kuinka, haavoittanut onko —
HERTTUATAR:
Ei vahinkoa pienintäkään mulle se tuottanut.
ANNA:
Oi, tulkaa, kappeliin ma tuonne saatan Teidän Armonne, pois täältä hävityksen keskeltä. Tuo tuoli ota, Dozka, kappeliin, se nosta, sitten hänen armolleen vie herttualle sana, mutta joudu! (Dozka tulee tuolia kantaen kappeliin, asettaa sen etualalle ja rientää oikealle.) Kas niin, mun käteeni nyt nojatkaa! (Herttuatar, aamupuvussaan ja tukka puoliksi laitettuna, tulee Annaan nojaten vasemmalta.) Ja tuohon tuoliin hetkeks suvaitkaa nyt käydä lepäämään, ett' etemmäs pois sisäsuojiin käydä jaksatte.
HERTTUATAR (tuoliin istuutuen):
Mun tukkaani juur neitosenne laittoi, kun ylös alas kaikki mullisti tuo kuula; suunniltaan lie säikäys nyt tyttö polon saanut. — Täydentää te, Anna-neiti, työnsä suvaitkaa!
(Anna ryhtyy laittamaan herttuattaren tukkaa. Oikealta kuuluu ääniä ja kiireisiä askelia. Kappeliin tulevat herttua ja Gipfert.)
HERTTUA (rientäen herttuattaren luo ja tarttuen häntä kädestä):
Oi Jumala, mit' onkaan tapahtunut! Sa kuinka voit? Ei naisiakaan näy ne hurtat säälivän! Kuin laitas on?
HERTTUATAR:
Se ohitse jo meni. Pyhä neitsyt mua varjeli, en naarmuakaan saanut. Vain pieni säikähdys, mi ohitse jo on.
GIPFERT:
Täss' ihmeellinen varjelus on osaks tullut Teidän Armonne. Mut uljaitahan itse taivaskin ain' etupäässä suosii, sanotaan, ja uljuutt', ihailtavaa kerrassaan täss' osoittaapi Teidän Armonne.
(Menee vasemmanpuoleiselle ovelle, kurkistellen varovasti sisään.)
HERTTUA (herttuattarelle):
Sa jaksatko jo käydä? Huoneeseen sun turvatumpaan saattelen.
HERTTUATAR:
Ei tarvis. Kyll' äiti taivaallinen suojelee mua täälläkin; ei Sforzain jälkeläisen niin sovi yhtä kuulaa pakoon juosta.
GIPFERT:
On pirstaleina ikkuna ja loven on peräseinään kuula iskenyt.
HERTTUA:
Ma uljuuttasi, armas, ihailen. Niin kevyt kantaa päivän taakkaa on sun rinnallas.
(Siirtyy ikkunan ääreen.)
GIPFERT:
Ma sinne menemään en Teidän Armoanne kehoittaisi; se vaarallist' on.
HERTTUA Pelkoako näyttää mun enemmän kuin puolisoni tulis! (Tähystää ulos. — Gipfert hiipii varovasti hänen luokseen.) Kas, kuinka hyvin silmä eroittaa voi tästä Korpolaisten mäelle, miss' osa piirittäjäin kanuunoita on; katsokaas, tuoll' eikö töyräällä oo pari päällikköä? — Haa, nyt tunnen! Jöns Kurki, Laukon herra, toinen on! Se kurja ahmatti, jok' aikansa kun hyvyyttäni oli nauttinut, pois kääntyi, liittyin vihollisiini ja niinkuin hurtta ryöstää, raastaa, mun alkoi omaisuuttani; tuoll' ilkkuin hän seisoo nyt ja tänne tähystää. Mun tekis mieli suoraan kanuunan luo juosta ja se häneen suunnata.
GIPFERT:
Se sopivin ois palkka mokomalle!
HERTTUATAR:
Hän palkkansa on saapa aikanaan. Ei mieltään katkeroittaa moisilla mun puolisoni sovi.
GIPFERT:
Todellakin! On paras heittiöistä katseensa pois kääntää!
HERTTUA:
Mut ilahuttavampi ei näköala toisaallakaan ole: siell' laivat vihollisen sulkevat tien merten ulapalle.
HERTTUATAR:
Murtumaan se sulku saadaan, kunhan laivasto on Puolan tänne ehtinyt.
HERTTUA:
Mut milloin se ehtii — milloin? Varmaan sadannen jo kerran tähystämäss' olin tuolla ma äsken tornin huipulla, mut aina vain yhtä turhaan! — Gipfert, peljätä jo alan, että neuvoihinne olen ma liiaks luottanut.
GIPFERT:
Ma parastani oon Teidän Armollenne tarkoittanut, ja toivon edelleenkin —
HERTTUA (katkerasti):
Toivotte! Mut mitä pelkät toivomukset painaa, kun toisessa on vaakakupissa nuo raskaat voimat, jotka rautaiseen on syleilyynsä meidät sulkeneet.
GIPFERT:
Ma toivon kuitenkin —
HERTTUA:
Oh, toivotte ja toivotte! — Jos tuohon laivaston te loihtisitte, toista ois, mut sitä me turhaan vuotamme! Ja missä ovat nyt porvarit ja talonpojat, jotka niin auliist' apuansa lupasivat? Ei yhtä askelt' oo he ottaneet!
HERTTUATAR (Nousee Annan lopettaessa työnsä tuolista):
Mun puolisoni, kärsivällisyyttä vain hiukkanen ja tyyntä uskoa, niin kaikki hyväks vielä kääntyy.
(Ovikäytävästä kuuluu askelia ja kynnykselle ilmestyy Niilo Skalm.)
NIILO SKALM (kumartaen ja herttuaan kääntyen):
Ma pyydän anteeks rohkeuttani, mut Teidän Armoanne välttämättä mun piti tavata.
HERTTUATAR:
Ah, Skalmimme! Te kotonanne ootte luonamme, siis sisään astukaa!
HERTTUA:
No, mitä uutta? Niin, yöllisestä retkestännekään en itseltänne vielä kuullut ole?
NIILO SKALM:
Se hyvin onnistui. Me huomaamatta luo pääsimme, niin, keskeen laivaston me suoraan laskimme ja ennenkuin he mitään huomasivat, pohjaa kohti jo laiva lähimmäinen matkall' oli.
HERTTUA:
Te upotitte sen?
NIILO SKALM:
Niin, yhtä heillä on vähemmän nyt laivoja ja uuteen jos Teidän Armoltanne suunnitelmaan nyt luvan saan, niin viikon sisällä tie merelle on auki meillä.
HERTTUA
Skalm!
On vailla palkkiota entisetkin
viel' urotyönne —
NIILO SKALM (kumartaen):
Oh, ma pyydän —
HERTTUA:
Ei! Nyt kohta kapteeniksi drabanttein teen teidät. Tuonnempana laivaston teit' odottaapi päällikkyys.
NIILO SKALM:
En koskaan ma palkkiota ajatellut ole. On paras palkintoni saada nähdä, kun voittajana Teidän Armonne on saavuttanut suuren maalinsa.
HERTTUATAR:
Noin seuralainen tosisankaruuden on aina hieno vaatimattomuus. Nyt aika minun antaa takaisin on teille amuletti. Neiti Anna, ma pyydän, tuolta makuukammion se tuokaa pöydältä. (Anna poistuu vasemmalle.) Te takaisin jo ennen ansainnut sen olisitte, mut unhottanut oon sen kokonaan.
ANNA (tullen makuukammiosta):
Voi armollinen taivas!
HERTTUATAR:
Mikä' nyt?
Sa ihan kalpenet?
ANNA:
Tuo amuletti on lattialla vallan murskana!
NIILO SKALM (otsaansa tapaillen):
Oh, Jumalani!
HERTTUATAR
Onko mahdollista!
(Syöksyy makuuhuoneeseen.)
GIPFERT:
Tuo tykinkuula varmaankin —
HERTTUATAR (makuuhuoneessa):
On ketjut
vain kalleudesta jälellä.
(Tulee kappeliin amuletin ketjut kädessään.)
Tää hyvää
ei meille ennusta!
HERTTUA (olkapäitään kohauttaen):
Hm! Kohtalomme
ei toki tuollaisesta riippune. —
Skalm, suunnitelmanne — mut mitä, kuinka?
Te pahoin voitteko?
HERTTUATAR:
Niin kipeästi se teihin koskiko?
NIILO SKALM (havahtuen ja suoristautuen):
Ma muuten vain — niin suunnitelmani, sen — mut toinenhan mull' oli asia, jot' esittämään ma tänne tulinkin.
HERTTUA:
Me kuuntelemme.
NIILO SKALM (katsahtaen epäröivästi herttuattareen):
On arkaluontoinen se asia — ja synkkä, mieltä masentava.
HERTTUA:
Oh!
HERTTUATAR:
Mua älkää vieroksuko! — Totuutta on paras silmiin katsoa.
HERTTUA:
No siis!
NIILO SKALM:
On sotilaita viime yönä taas noin satakunta täältä karannut.
(Anna painaa hiljaa huudahtaen käden rinnalleen
ja nojautuu seinään.)
HERTTUA:
Oh, kuinka? Kavallusta jatkuvaa siis linnass' on?
NIILO SKALM
Ei epäilystä enää.
GIPFERT
Ken syynä moiseen kataluuteen lie?
HERTTUATAR:
On yllyttäjät kiinni saatava!
HERTTUA:
Niin, apua on vuottaa mahdoton, jos pohja alla pettää. — Kirous ja kuolema, ett' tähän umpikujaan on täytynytkin joutua! — Skalm, Gipfert! Te jotain sanokaa! Nyt neuvot hyvät on tarpeen.
NIILO SKALM:
Yhden hänen armonsa jo neuvon lausui: yllyttäjät kiinni on saatava. — Ma pari vangitsin jo miestä; heitä kuulusteltava on heti, sitten epäluotettavat kaikk' eristettävä ja upseerit yön aikaan vartiota hoitamaan. On linnan kantajoukko luotettava, kun paha leviämäst' estetään, niin puolustusta hyvin jatkamaan me kykenemme, kunnes apu ehtii. Ja avun täytyy ehtiä!
HERTTUATAR:
Ma kiittää,
ah, sydämestä —
(Annan syvään huokaistessa katsahtaa häneen,
keskeyttää lauseensa ja rientää luokse.)
Rakas lapsi, mikä
sun on, kun kalpenet noin? Syvästi
niin koskivatko sinuun sanomat
nää synkät?
ANNA (peittäen käsillä silmänsä):
Oh, niin kamalaa tää on!
HERTTUATAR:
Ma ymmärrän sun jalon sydämes, sen kuohuksiin saa moinen kataluus. Mut tyynny, kaikki hyväks kääntyä voi vielä.
HERTTUA:
Skalm! Te valopilkku ootte täss' synkkyydessä: toivon raukeevan te jälleen kohensitte. — Toimintaa ma taasen kaipaan: tulkaa, kavallus ens töiksi meidän tukahuttaa täytyy.
(Tarjoaa käsivartensa herttuattarelle.)
HERTTUATAR:
Ma pyydän, Niilo Skalm, te saattakaa pois turvaan täältä neiti Biehowska. Se mieluinen lie teille tehtävä.
(Herttua, herttuatar ja Gipfert menevät oikealle.
Ampuminen ulkona vaikenee.)
NIILO SKALM (Annaa lähestyen ja hänen käteensä tarttuen):
Mut uutta elonriemua nyt tunsin ja omat apeani unhotin, kun asiaamme osaa ottavan niin syvästi sun näin. Sain hillitä ma itseäin, jo tässä heidän nähden, sua etten sylihini sulkenut.
(Yrittää syleillä Annaa.)
ANNA (torjuen):
Oi vaikene jo — vaikene!
NIILO SKALM:
Kuin? Mikä sun on?
ANNA (heittäytyen äkkiä rajusti Skalmin rinnoille):
Oi unta pahaa jospa edes
tää kaikki ois!
(Riistäytyen äkkiä irti)
Mut oikeutta mulla
ei levätä oo tässä!
NIILO SKALM:
Sano, ah, mit' outoa tää on? Vai saivatko niin suunniltaan sun synkät viestini?
ANNA:
Oh, vaikene!
NIILO SKALM
Mut —
ANNA (eteensä tuijottaen):
Nyt se tehtävä mun on jos koskaan. Mutta vaikea, niin suunnattoman vaikea mun hälle on sitä paljastaa.
NIILO SKALM:
Oi Jumalani! Kuin painajainen paha aavistus mun valtaa!
ANNA (havahtuen):
Oh, sa mitä aavistat?
NIILO SKALM:
Oi sano, ennenkuin ma tukehdun, sa ettet lemmenasioissa ole mua vastaan rikkonut?
ANNA (kiivaasti):
Ei! Ei! Sit'ei se ole! Mitä rikkonutkin lien, juur' rakkauteni sinuun tulinen mun siihen houkutellut on.
NIILO SKALM:
Ah, muu on kaikki yhdentekevää! — En tietää ma enempää nyt tahdo; keveäksi niin sanoillas mun sydämeni sait. Nyt vastaan vaikka koko maailmaa taas valmis olen taisteluun, kun varma siit' olla kerran saan, ett' edelleen sun ehyesti omakseni tiedän. —
(Yrittää jälleen sulkea Annan syliinsä.)
ANNA (vetäytyen hänestä loitommas, kiivaasti):
Ei, ei! Sa tiedä: linnan kavaltaja — se olen minä!
NIILO SKALM (Annaan tuijottaen):
Suuri Jumala! Noin kokonaanko tasapainosta sun mieles sai mun synkät uutiseni?
ANNA:
En houri ma! Näin totuus kolkko on: Mun toimestani Gonsiesky täällä on linnan sotilaita yllyttänyt.
(Äänettömyys.)
NIILO SKALM:
Maan vajoovan ma tunnen allani!
(Äänettömyys.)
Mut minkätähden — sano, minkätähden
näin tapahtua onkaan täytynyt?
ANNA:
Mun lemmenkiihko hurja, intohimot sai sokeana siihen vietellyksi. Sun aattees — amuletti — herttuatar — ne valtaan rajun mustasukkaisuuden mun saivat silloin lähtöpäivänäsi ja Gonsieskyn tuohon katalaan ma toimeen viettelin; niin tekeväni ma viittauksesta Pyhän Äidin luulin ja meidän onneksemme kantavani tään suuren uhrin Iemmenalttarille. Voi houkkaa mua! Pian aukenivat mun silmäni, kun herttuattaren päinvastoin suosivan näin lempeämme. Nyt tehdyn saada tekemättömäksi ma koetin, mut mustasukkaisuus nyt vastassani Gonsieskyn oli. Hän kauan jo on mua lempinyt, mut sattumin kun meidän lemmestämme nyt selville hän pääsi, vallassa niin silmittömän vihan riehuu hän ja kuurona mun rukouksilleni vain työtään katalata yhä jatkaa. (Äänettömyys.) Oi jotain sano, mua kiroa tai miekallasi oitis lävistä mun rintani, mut vaiti ällös ole! Tuo tuijotukses kolkko, aavemainen, on kuolon tuskaa kaameampi.
NIILO SKALM (ikäänkuin itsekseen puhuen):
Voi, nyt toteutuvaks sanat äitini ma nään ja omat aavistukseni, jotk' alas turhina oon painanut. Sai lempi minut aatteen pettämään: sen tunnuskuvan pois ma luovutin, ja lemmen, oman heikkouteni kautta nyt kosto mulle koituu: tunnuskuvan jo kuula vihollisen murskasi, ja kavallus — (äkkiä kiihtyen) Kuin? Perikatoonko jo lopulliseen oisi tuomittu mun suuri aatteeni? Ei, ei! Niin ei saa tapahtua! Niin ei taivaan Herran voi tahto olla! Siksi selvästi hän toteutumaan on sen määrännyt. (Miettii hetkisen.) Min rikkonut ma oon, sen sovittaa myös tahdon — tahdon vaikka henkeni ma sovitukseks uhrata, mut aatteen — sen elää täytyy, todeks muuttua! Sen täytyy!
ANNA:
Mutta minä — minähän täss' olen rikollinen.
NIILO SKALM:
Oo, nyt tiedän!
(Tuijottaa Annaan.)
ANNA:
Oi sano, sano! ÄIlös katseellas noin mua kiduta! — Oi jouduta sun tuomiotas!
NIILO SKALM:
Uhrina kun lemmen tää petos, kavallus on syntynyt, niin aate vuorostaan nyt uhriksi mun saakoon lempeni!
ANNA (heittäytyen Skalmin jalkoihin):
Oi surmaa minut! mut lempeäs mult' älä kiellä!
NIILO SKALM:
Ei, noin ällös polvistu mun edessäni, ei sydämeni sitä kestää voi! (Auttaa Annan ylös.) Nyt viime syleilyyn sun sulkea ma tahdon. (Avaa sylinsä, mutta peräytyy samalla ja antaa käsiensä vaipua.) Ei, ei! Kosketuksesta sun olemukses Iemmenhehkuvan mun uusi heikkous voisi vallata. Ei, pois nyt kaikki hentomielisyys! Sa sydän, vaikene! Mun uhrata tää uhri täytyy! (Astuu päättävästi oikeanpuoliselle ovelle.) Hoi, te sotilaat! Kaks teistä tänne käyköön! (Kaksi pertuskoilla varustettua sotilasta tulee oikealta. Skalm osoittaa heille Annaa.) Vankilaan nyt suoraan hänet täältä saattakaa, hän kavalluksen alkuun linnassa on saattanut, ja sitten etsikää pääyllyttäjä, herra Gonsiesky, ja vankilaan myös hänet teljetkää!
ANNA (päänsä alas painaen):
En valita, mun että vangitset, mut lempesi, min alku taivaass' on, kun kieltää tahdot sa, niin sitä en ma tahdoks Jumalan voi tunnustaa!
(Poistuu sotilasten välissä oikealle.)
NIILO SKALM (yksin):
Oo, kolkosti kuin hautaholvista nuo kaikuu askeleet! (Pusertaa molemmin käsin päätänsä.) Tää houretta tai pahaa unta eikö oo? — Nuo tuolla sun morsiantas eikö vankilaan juur' parhaillansa raahaa? — Käskystä sun tapahtuiko se? — Sa houkkio, nyt sydän rinnastasi repäise, se jalkoihinsa tyhjiin kuivukoon! — 01, vaiti sydän, vaiti sielu, aistit! Tää uhri raskas kannettava on, sen vaikka nääntyisit sa taakan alle ja järkes valon nielis pimeys! — Pois hentous! Sa sydän, alallas! Tään uhrin eessä taivaan valtojen on pakko heltyä!
KLAUS VESTGÖTHE (Tulee kiireesti käyden oikealta):
Kas täältäkö sun vihdoin löydän! Linnan ympäri sua etsinyt ma oon. (Menee ikkunaan ja tähystää ulos.) Sa huomannut jo oletko, ett' uutta jotakin on tuolla tekeillä, kun tykkejään ja miehiään noin uusiin asemiin he siirtelevät! Jotain merkitsee myös tämä hiljaisuus: he rynnäkköön, ma pelkään, lopulliseen valmistuvat. (Katsahtaa olkansa yli Skalmiin ja rientää hänen luokseen.) Mut kuule, kuinka laitas onkaan sun, kun vailla tolkkua noin tuijotat? Sa sairas oletko vai —?
NIILO SKALM:
Herttuatar kuin luulla voikaan pahaa ennustavan tuon pikku seikan? Ei, ei, muistutus se taivaan oli vain, ei enempää!
VESTGÖTHE (Pudistaa Skalmia käsivarresta):
Sa hourithan! Mi sinuun mennyt on?
NIILO SKALM:
Kuin sanoit? Rynnäkköönkö valmistauvat? Ma siihen sulle vastaan: rynnäkön me lyömme takaisin kuin ennenkin! Ei sortua voi suuri asiamme, kun taivaan Herra onnistumaan sen on kerran määrännyt; jos synkältä nyt näyttääkin, vain koetust' on se. Nääs hetki yhdestoista muuttava on kaiken toiseksi.
(Ulkoa alkaa kuulua tiuhaa ampumista ja taisteluhuutoja.)
VESTGÖTHE:
Kas niin! Siin' on se nyt!
NIILO SKALM:
Haa, siispä tullos! Takaisin päin verisin ne täältä viskaamme! Mun polttaa suonet, sydän pauhinaan nyt toisten himoitsee. Sa tule, veikko!
(Paljastaa miekkansa ja syöksyy, Vestgöthe kintereillään, oikealle. — Näyttämö hetken aikaa tyhjä, minkä kestäessä ampuminen ja taistelunpauhina ulkona yltyvät.)
GONSIESKY (Tulee juosten oikealta ja telkeää hätäisesti oven):
Tää vainoojani tänne pääsemästä sen aikaa estänee kuin vallattu on linna. (Juoksee ikkunasta ulos tähystämään.) Hyvin käy! Jo vallattu on ulommainen valli!
(Jyskytystä ovelle.)
ÄÄNI OVEN TAKAA:
Avatkaa tai oven murramme!
GONSIESKY (Juoksee ovelle ja huutaa sen läpi):
Te pähkähullut! Juur antaumassa linna on ja te — niin, ase käissä miehet kuninkaan jos teidät sieltä löytää, hirsipuu on ennen iltaa palkkananne! (Jyskytys lakkaa.) Ahaa! Se tepsipäs! (Palaa ikkunaan.) Hei, tuolla laskevat jo aseitansa miehet herttuan! — Kas tuolla yksinään kuin mielipuoli Skalm ympärilleen silmitönnä huhtoo. — Haa, miekan käsistä nyt vääntävät — kas niin, sa vankina nyt itse olet, sen sijaan että minut vankilaan sa tahdoit teljetä!
(Ulkoa kuuluu voimakkaita hurraahuutoja. Gonsiesky heiluttaa ikkunasta lakkiaan ja huutaa mukana.)
Esirippu.
VIIDES NÄYTÖS.
Vankiholvi linnassa. Perä- ja oikealla sivuseinällä makuupenkit. Peräseinässä, lähellä kattoa, pieni ristikkoikkuna. Vasemmalla kapea ovi.
On yö. Vankiholvia valaisee talikynttilä, joka palaa seinään
kiinnitetyssä rautajalassa.
Vestgöthe, päätään käteen nojaten, makaa sivupenkillä.
Niilo Skalm kävelee edestakaisin lattialla.
Kuuluu salpojen kolinaa ja lukonratinaa. Vanha, pitkäpartainen vanginvartija, kädessään vesiastia, vyöllään avainkimppu, astuu sisälle.
VANGINVARTIJA (asettaen vesiastian penkille):
Kas siinä juotavaa! — On hupaista, kun taasen asukkaita saanut on tää vanha komeroni; autiona se yli parin viikon onkin ollut, näät hirteen edellinen asukas kun vietiin — (Aivastelee pitkään.) Iänkaiken kirottu tuo nuha mua vaivaa, kosteus nääs noiden muurien saa aikaan sen. — Niin, hirteen edellinen asukas siis vietiin, mutta sitä peljätä ei herrain tarvis ole: Tukholmaan, ma kuulin, teidät ennen pitkää viedään. — No, hyvin teidän täällä viihtyvän ja unta saavan toivon. — Hyvää yötä!
(Menee, sulkien visusti oven.)
VESTGÖTHE (hetkisen kuluttua Skalmille):
Sun eikö jalkojas jo väsytä? Oot penikulmia noin yhtämittaa siin' astuskellut edestakaisin.
NIILO SKALM (kävelyään jatkaen):
En mitään kykene ma tuntemaan. On sielu, ruumis mulla turtuneet kuin yhdeks möhkäleeksi, tuntoa mi vailla iänkaiken tuomittu näin ilman määrää vaeltamaan on. Maa kaunis, vihannoiva, palanut on ympärilläin mustaks autiudeksi ja taivas ylhä alas romahtanut. Sen pirstain keskellä mä pimeässä nyt vailla tarkoitusta käyn.
VESTGÖTHE:
Ja tuolla käy ylhäällä nyt samoin herttua. Ma askeltensa kaiun koko illan oon läpi unenikin kuullut.
NIILO SKALM (Pysähtyy kuuntelemaan. — Ylhäältä kuuluvat raskaat askeleet):
Niin, siell' astuu — astuu Suomen kuningas. Kuin? Kuningasko? — Ei, vaan poloinen siell' astuu vanki loputonta tietä ja ympärillään kuolon autius on. Jos tuskan lisää rinta kykenis mun tuntemaan, tuo kaiku lohduton ja ontto verta saisi vuotamaan mun sydän-parkani. (Kävelee hetken ääneti, pysähtyen sitten Vestgöthen luo.) Klaus ystävä, sua kadehdin, kun nukkua voit noin.
VESTGÖTHE:
En nuku enkä valvo, kuoleman vain esikartanossa varron.
NIILO SKALM:
Niin, niin. Mut sano mulle, ajatusta yhtään jos tallella on päässäs, ymmärrätkö, mi kaikella on tällä tarkoitus — jos tarkoitusta siin' on laisinkaan?
VESTGÖTHE:
On varmaan sillä tarkoituksensa, vaikk' käsittää ei ahdas järkemme voi kaikkea. Siks päätäni en huoli ma vaivata, vaan kohtalooni tyydyn.
NIILO SKALM:
Sen tehdä jospa voisin minäkin! Mut ei, on uhmaa, vihaa kolkkoa mun rintani niin täys, ett' alistuminen, tuo kylmän tyyni, mull' on mahdoton. Kuin öiset virvatulet risteilee mun päässäin kysymykset tuhannet. Miks päättyä niin järjettömästi tään kaiken piti? — Pelkkä sokea vain sattumako täällä hallitsee? Niin johdonmukaiselta kaikki näytti: kuin rengas renkaasehen liittyen kaikk' asiat niin jouduttavan tuntui tuon suuren tuuman toteentumista. Ma kaiken takana näin Herran käden ja asiaani järkkymättä uskoin. — Mut äkkiä on kaikki pirstaleina ja kasvot isän ylhäisen, jotk' äsken niin suopeasti hymyilevän näytti — ne peikon naamana nyt irvistää tään sekamelskan järjettömän takaa. En pienen pientä järjen kipunaa nää kaaoksen tään kolkon keskellä! Ois tuskan taakka paljon keveämpi, jos pohjan varman allaan tuntisi. Mut ei, kaikk' olevainen hervahtain on liitoksistaan ratkennut, ja pohjaa ei jalka kuolevaisen missään tapaa. Klaus, sano: Jumalaan sa uskoa tään kaiken jälkeen vielä voitko?
VESTGÖTHE:
Voin. Hän suuri on ja mittaamattomat on hänen työnsä, yli vuosisatain käy niiden vaikutus ja käsittää ei niitä ahdas ihmisjärki voi kuin vasta aikain päästä; siksi en, ma, kuten sanoin, päätäin vaivata noill' asioilla huoli, kohtalooni vain alistua tahdon. — Uupumus niin raskas valtaa mun, siks nukkua taas hieman koitan. — Hyvää yötä, veli!
(Kääriytyy viittaansa ja nukkuu.)
NIILO SKALM (jatkaen kävelyään):
Kun nukahtaa vois, iäks nukahtaa, yön parmahille ikipimeän ja ikiäänettömän vaipua! Mut ei, mun taakkaa kantain laahustaa näin väsymättä täytyy! (Pysähtyy ylös katsahtaen, josta edelleen kaikuu askelten kumina.) Siellä toinen, jot' äidin helmaansa ei uni korjaa, jok' yksin astuu, yöhön tuijottain, ja väsyneitä vaivaa aivojaan tään pohdinnalla tylyn ongelman. (Jatkaa kävelyään.) Niin, siellä käyös sinä, täällä minä sun askeltesi tahtiin yhdistäin mun omat askeleeni käyskelen ja käyskelen siks kunnes pyövelin on rattaat valmihina oven eessä.
(Lukot ja salvat kirskuvat, sisään astuu Iivari Maununpoika.)
IIVARI MAUNUNPOIKA:
On ikävä, tääll' että orpanani
mun täytyy kohdata.
(Skalm tuijottaa häneen mitään puhumatta.)
Mun tunnet kai?
NIILO SKALM:
Niin luulen. Päällikkyyttä hoitavan sun näinhän vihollisten joukossa.
IIVARI MAUNUNPOIKA:
Kuin sanoa sa voitkaan: vihollisten? Ei armeijata maan ja kuninkaan niin sovi nimittää!
NIILO SKALM:
Sun kuninkaas on Ruotsin, Ruotsin myöskin armeija, ne vihollisiks lukee Suomen mies. Sa sanoit ikävällä näkeväs mun täällä. Ikävällä suuremmalla näin minä, että oma orpanani on synnyinmaansa unhottanut noin ja joukkoon vihollisten liittynyt.
IIVARI MAUNUNPOIKA (olkapäitään kohauttaen):
Sa yhä sama haaveilija olet kuin miksi Iasna tuntemaan sun opin. Ei miehen meidän ikään saanehen käy rakennella pilvilinnoja, vaan mukaan kuivain arkiolojen on viisaint' elämänsä järjestää.
NIILO SKALM:
Ja mahtavia noita Iiehitellen vain omaa etuansa tavoitella.
IIVARI MAUNUNPOIKA:
Mut itseäänhän, herra paratkoon, täss' sentään kukin lähimpänä lie. Sua enkö puuhista ma herttuan jo varoittanut ajoissa? Jos oisit mua kuullen palvelukseen kuninkaan sa tullut, silloin meidän tavata ei täällä tarvis ois, vaan edessäs ois tulevaisuus varma, loistava. — Mut turha siit' on puhua nyt enää, kun asiat on tällä kannalla. Ma vuoksi vallan toisen asian sun puheillesi tulin: päällikkyyttä ma hoidan linnassa ja valmistaa voin tilaisuuden sulle pakohon, jos itse suostut sitä käyttämään.
NIILO SKALM:
Ja jos en suostu?
IIVARI MAUNUNPOIKA:
Sitä pahempi sull' itsellesi; sillä tiedäpäs: juur' äsken saapui tänne Göran Persson hän jota pahakshengeks kuninkaan niin yleisesti sanotaan, — hän vangit kaikk' aamun tullen ottaa huostaansa ja vartioituna vie Tukholmaan. Siell' että mestauspölkky, teiliratas on teitä vartoomassa, siitä varma saat olla. — No niin, sinne haluatko?
NIILO SKALM:
En. Toverini herätän ja sitten me yhdess' oitis pakoon lähdemme.
(Lähenee Vestgötheä.)
IIVARI MAUNUNPOIKA:
Hst, häneen älä kajoo! Yksinäs sun lähdettävä on, jos kerran mieli.
NIILO SKALM:
Sen arvasinkin! — Itses kaltaisiksi sa kuvittelet muita: samoja on mielestäsi onnenonkijoita ja oman edun katsojia kaikki. Vai ystäväni parhaan jättävän mun luulit, itse turvaan päästäkseni! Oon henkeni ma puolest' asiani jo monta kertaa alttiiks antanut, sun kädestäskö armopalana sen ottaisin ma nyt? Ei, luotani pois kaikkoa ja rauhaan minut jätä!
(Jatkaa kävelyään.)
IIVARI MAUNUNPOIKA (olkapäitään kohauttaen):
Ma ennen tuittupäänä pidin sua, nyt täysihulluksi sun vasta huomaan. On turha kanssas järjen kieltä haastaa, siis pääsi pidä, itse itsestäs saat vastuun kantaa.
(Menee, panematta ovea lukkoon ja telkiin.)
NIILO SKALM (yksin):
Onnellisinta täys hullu oiskin olla: hulluutta tään elämän ei silloin huomaisi ja turhill' ongelmilla vaivata ei päätään tarvis ois, mut aivoistani on hulluus tasan yhtä etäällä kuin elämästä kaikki järjellisyys. (Istahtaa penkille ikkunan alle.) On kaiku askelten jo vaiennut tuoIl' ylähällä: helmaan unosen on vaeltaja päänsä väsyneen jo painaa saanut; mulle armoa ei sitä suotu. (Ovi aukenee hiljaa ja Anna Biehowska, mustaan kaapuun verhoutuneena, hiipii sisälle.) Oi, sa haamu öinen, jos harhakuvitelma aivojen et liian väsyneiden liene, sano, mist' äkkiä niin järjettyys tää kolkko on keskellemme tullut, myllertäen kuin myrskytuuli kaiken sekaisin, niin että kasvot itse Jumalan on peikon naamaks mulle muuttuneet?
ANNA (lähestyen hitaasti Skalmia):
En valon, vapahduksen tuojana ma tule, pimeytehen vajonnut on multa elonpäivän ihanuus ja synnintaakka maahan painaa mun.
NIILO SKALM:
Tuo ääni joskus soinut korvissani on kauan, kauan sitten — aikoina, jotk' iäks ovat menneet!
ANNA (polvistuen Skalmin eteen):
Polvistua suo etehesi sun ja keventää mun rikokseni taakkaa.
NIILO SKALM:
Onneton siis toinenkin tän' yönä tuskalleen käy huojennusta etsien. — Mut miksi mun eteeni sa polvistut? Sa väärän oot paikan ripillesi valinnut.
ANNA:
Niin onnettuus tää sumentanut on sun aistis, ettet ääntäin tunne!
(Paljastaa kasvonsa.)
NIILO SKALM (Tuijottaa häneen hetken ääneti):
Anna! Ah, ijankaikkisuus on vierähtää jo siitä ehtinyt, kun valoivat sun silmäs tiellein päivänpaistetta. Se tapahtunut taivaankappaleella lie kokonansa toisella; on meidät yö synkeä sen jälkeen yllättänyt. (Hetken vaiti oltuaan:) Mut miksi polvistut sa edessäni? En sua tahdo syyttää, tuomita, syyn tästä kantaa yksin kohtalo. Se onnettuuteen meidät molemmat on syöstä tahtonut. — Ma kohtalon oon uhri kuten sinäkin, siis sun ei polvistua edessäni sovi. (Nostaa Annan ylös.) Jos anteeksantoni sun tuskallesi tuo huojennusta, niin sen sydämestä suon sulle.
ANNA:
Jalon Iuontees mukaista niin on se; polvilleni uudelleen ois halu mulla etees langeta ja kiittää sua, ellei kiitokset niin vähän merkitsis. — Ei, enemmän ma tehdä tahdon. — Kuule, orpanas on päällikkönä täällä, hän se mulle soi luvan tänne tulla; myöskin sun hän pakoon mennä suo. Siis kaapu tää nyt pue päälles sekä oitis lähde, ma sijahasi tänne jään. — Kun Puolaan oot vihdoin päässyt, luona isäni on sulla varma turvapaikka.
NIILO SKALM
Hm!
Ja entä sinä, Anna?
ANNA:
Naisena ei vaara mua suuri uhanne, ja kärsiä jos hieman saisinkin, niin huojennusta tuskalleni tois se vain. (Kätensä rukoilevasti ojentaen.) Oi kuule mua, pakoon lähde! Vois kaikki vielä — niin, sen lausua ma julki uskallanko? — muuttua vois hyväks vielä kaikki; unhoittaa kuin pahan unennäön koittaisimme tään nykyisen ja siellä kaukana me onnen uuden rakentaisimme. Oi sano, onko liian uskaljas tää haave, tuhkan alta elohon juur' herännyt?
NIILO SKALM:
Tuo haave murskata mun surukseni täytyy; pakohon ei mikään mua viehätä sen jälkeen — niin, sanotuksi tulla täytyy sen — kuin kaksoissisar toisen surmaten on surman valmistanut itselleenkin. Kuin hauta autio on sydämein, ei lemmenruusut enää puhkee sieltä.
ANNA (painaen päänsä alas):
Niin, niin. — Sen ymmärrän mä hyvin. Niin täytyy olla sen. — Siis hyvästi, sa kevätpäiväin kirkas unelma, mi lemmen autuutta mun hetkisen soit täysin siemauksin nauttia. Jää hyvästi, sa uljas sankarini! Ma jälkiäsi olen seuraava.
NIILO SKALM:
Mun jälkiäni?
ANNA:
Niin. Jos hautahan sun johtaa polkus, hauta minunkin on osani; jos vangin kuihtuvaa saat elämää sä jäädä viettämään, niin pimentoon käyn silloin luostarin ma nuoren elämäni hautaamaan.
NIILO SKALM:
Niin — hauta! Syliin äänettömään sen nyt päästä ainoa on kaipuuni. — Kuin tähden piirto syksyn taivahalla niin lyhyt oli lemmenunelmamme; se hautahan vain tietä meille näytti. (Ovi aukenee hiljaa ja Martta Skalm astuu sisään.) Ma näkyjäkö nään, vai äitini siin' onko todella?
MARTTA SKALM:
Ma äitis oon.
(Painautuu Niilon rinnoille.)
ANNA (vetäytyen ovensuuhun, syrjään):
Ma hetken vielä tahdon viivähtää ja nähdä, äiti eikö paremmin voi pakoon saada häntä suostumaan.
MARTTA SKALM:
Mun poika poloiseni! — Aavisteeni ja pahaa ennustavat uneni, jotk' ovat painajaisten lailla mua siitä lähtien niin vaivanneet, kun Pohjan puoleen matkalle sa lähdit, siis toteen ovat käyneet! — Kohdata oi että tällaisessa paikassa mun pakko sua on!
(Itkee.)
NIILO SKALM:
Äiti, valoon kerran te yöstä ikuisuuden toitte mun, nyt jälleen pimeästä valkeuteen mun auttaa voitteko?
MARTTA SKALM (nopeasti kyyneleensä kuivaten):
Voin, poikani! Siis kuule: pakoon päästä tilaisuus on sulla: orpanasi Iivari sen tapahtuvan sallii; oitis siis nyt täältä lähde, pian valkenee jo aamu, jolloin myöhäistä se on. Siis joudu!
NIILO SKALM:
Oh, taas pako — orpana! Ei, äiti! Sitä tarkoittanut en ma valoon pääsyllä; ma onnetonna vain saisin harhaella ympäri ja tuskan vuorta povessani kantaa, jos paost' etsisin ma pelastusta. Ei, tosipelastuksen tuopi mulle vain selvyys siitä, miksi päätyttävä näin kurjast' oli yrityksen jalon, jonk' onnistumaan Herra taivahan niin selvin merkein määrännehen näytti?
MARTTA SKALM:
Oi turhilla sa tutkailuilla näin miks enää kiusaat hyvää Jumalaa ja hukkaan haaskaat hetket kallihit! On joutua sun aika!
NIILO SKALM:
Pakohon en suostu lähtemään!
MARTTA SKALM:
Sa onneton! Sull' orpanas jo eikö sanonut, ett' aamulla on matka Tukholmaan sun edessäs?
NIILO SKALM:
Niin sanoa hän taisi.
MARTTA SKALM Ja että kuolemaan sun tuomita he voivat siellä?
NIILO SKALM Hyvin luultavaa se on.
MARTTA SKALM (kietoen kätensä Niilon ympäri):
Mut kuolemalle ainoaa en poikaani ma tahdo luovuttaa!
NIILO SKALM:
On mulle kuolema vain pelastus. Siis parastain jos tarkoitatte, äiti, mun tänne vankilaani jäädä suokaa ja viime hetket luonain viipykää!
MARTTA SKALM:
Oi hyvä Jumala, näin kuluvat vain hukkaan hetket kalliit!
NIILO SKALM:
Tyyntykää, oi äitini, ja hiukan käsittää mua koittakaa! — Kun elon sisällys on poissa, mitä silloin arvoa ois eloon jäämisellä? Valekuolleen se arvotonta elämää vain oisi! Mut sitä enemmän kuin kuolemaa ma kammon. — Kas niin, tyyntykää ja tänne mun rinnalleni tulkaa istumaan (Taluttaa hänet penkille) näin viime hetket yhdess' ollaksemme. (Hyväilee äidin käsiä.) Kuin painaisinkaan pääni helmaanne ma halusta kuin ennen pienokaisna!
MARTTA SKALM:
Ja kuinka halusta ma kantaisin sun helmassani täältä pois, jos vielä mun oma pieni poikani sa oisit.
NIILO SKALM (otsaansa hieroen):
Ah, äiti! Aivoissani kipuna jo pieni syttymäisillänsä on! Ma äänen tutun kaukaa korvissani nyt kuulen, mutta sanoja en jaksa ma eroittaa.
MARTTA SKALM:
Oi Jumalani mun!
Sa järkes oothan menettänyt!
NIILO SKALM:
En, vaan äänen enoni ma korvissani nyt kuulen.
MARTTA SKALM:
Enosi?
NIILO SKALM:
Niin, veljenne, tuon jalon Särkilahden Pietarin, tuon kiivaan tulisielu saarnamiehen. Niin elävästi muistui mieleheni, mun kuinka saarnaa hänen kuulemaan te sylissänne kerran kannoitte.
MARTTA SKALM:
Ah, muistaa jaksatko sa vielä sen?
NIILO SKALM:
En ennen koskaan muistanut oo sitä, mut nyt se kirkkahana äkkiä mun palas mieleheni. — Niin, äänen, sanat ma kuulen enoni, mut ajatusta, ah, vaikea niin tajuta mun on.
MARTTA SKALM:
Kun muistaisin —
NIILO SKALM:
Hän suurest' asiasta ja voimast' uskon jotain puhui.
MARTTA SKALM:
Niin, niin, nyt muistan, tähän tapaan puhui hän: Ei jalot aatteet tuokiossa kypsy, on suurten tekojen ja tapausten ain' etsittävä juuret syvältä. Siks ensimmäinen hukkayritys ei tyhjäks sitä tee, min juuret on kytkettynä kansan sieluhun. Vaikk' aamutähti hämyyn sammuukin, ei päivän tulo siitä viivästy; on aina Lutherilla Hussinsa. — Hän omaa elintyötään tarkoittain näin puhui suunnilleen.
NIILO SKALM (nousten haltioissaan penkiltä):
Niin, niin! — Nyt kaikki on mulle selvänä! — Oi kiitos, äiti! Mun valoon lopultakin saatoitte. Nyt tiedän sen: ei suuri aatteeni mun kanssain kuole, vaan se kerran vielä on kukkaan puhkeeva. Mull' osa on, vain eelläkävijän. — Oi sanokaa, niin eikö kerran tapahdu?
MARTTA SKALM:
En paljon ma siitä ymmärrä, mut loistavat kun silmäs nään, mun täytyy uskoa niin olevan sen.
NIILO SKALM:
Yöhön peikon naama jo irvistävä häipyi, suopeat taas isän kasvot nään ja valkeus on sijaan tullut yön ja kaaoksen. — Ma näen maani suurna, vapaana ja liput omat liehumassa näen ma linnain, kartanoiden harjoilla, kun kansa nuorta vapauttaan juhlii. Oi äiti, kuinka keveäksi tunnen ja valoisaksi elämäni jälleen.
ANNA (syrjään):
Mun sankarini! Kuinka loistavat sun kasvos ihanasti! Kuin kuolleista sa noussut olisit!
MARTTA SKALM (nousten ja tarttuen Niilon käteen):
Ah, poikani! Nyt paeta sa voithan, sisäisen kun valosi sait takaisin!
NIILO SKALM (peräytyen):
Ei, äiti! Ma aatteeni vain siten pettäisin ja tyhjäks tekisin — sen sielussani niin varmasti ma tällä haavaa tunnen. Kuin siemen, joka multaan kätketään, taas aikoin päästä kukkaan puhkeaa, niin nouseva on takaa aikojen mun haudastani Suomen vapaus.
ANNA (astuen esille):
Noin juuri olla täytyy sen! Sun kuolos vain auttaa elämähän jalon aattees. Kuin siintehessä taivaan huomenen, niin kirkkaasti ma, Niilo, tajuan nyt suuren aatteesi ja omakseni sen tunnen samalla. Nyt Raakelin ma sanoilla voin ilmi lausua: sun maas on minun maani, kansasi on minun kansani ja Jumalas on minun Jumalani. Konsanaan sa minne kulkenetkin, mukanas ma tahdon seurata — niin, kuolemaan myös riemumielin seuraan sua.
NIILO SKALM:
Anna! Mun Annani! Kuin maasta huomenen, mi puuntehessa vapauden päivän mun silmihini kaukaa kangastuu, sun äänes heläjää, ja väristys niin ihana mun valtaa sieluni. — Nyt myöskin elävinä mieleheni sun sanasi taas palaa: "Lempesi, min alku taivaass' on, jos yrität sa kieltää, sit' en tahdoks Jumalan voi myöntää." — Oi, niin oikeassa nyt sun olleesi ma tunnen: Jumala, joss' alku tosi rakkauden on, ei lemmen vuoksi meit' oo rangaissut; ma kauhukuvaa omain aivojen oon Jumalaksi luullut. Harhoista nyt selvinneenä valoss' uudessa ja valoss' oikeassa kaiken nään. Niin, sävel lemmen rinnassani myös on uunna, seestyneenä puhjennut taas soimaan: eloon toinen toisensa näin kaksoissisaret on nostaneet. (Sylinsä avaten:) Ah, Annani!
ANNA (heittäytyen Skalmin syliin ja painaen päänsä hänen rintaansa):
Mun armaani!
(Nousevan auringon säteet tunkeutuvat akkunasta sisään ja valaisevat Niilo Skalmin kasvoja.)
MARTTA SKALM:
Jo päivä valkenee ja ilmoittaa meill' eronhetken pian koittavan. Mut kaunis, onnellinen uskossas niin olet, poikani, mun ainoani, ett' äidin sydämestä kaikkoaa pois viimeinenkin epätoivon häivä. Ah, siunauksen parhaan, pyhimmän, min äidin sydän koskaan antaa voi, ma kuumin rukouksin vuodattaa sun tahdon ylitses, mun poikani, ja ylitse sun jalon lemmittysi, jot' aina tyttärenä rakkaana ma muisteleva olen.
ANNA (irtautuen Niilosta ja syleillen Martta Skalmia):
Äitini!
MARTTA SKALM:
Mun houre vaiko outo lumous lie vallannut, mut onnelliseks niin ma kerallanne tunnen itseni.
(Oven takaa kuuluu kolinaa ja ääniä. Säpsähtäen irtautuvat Martta Skalm ja Anna toistensa syleilystä.)
MARTTA SKALM:
Voi, nyt ne tulevat!
(Kietoo hätääntyneenä kätensä Niilon ympärille.)
NIILO SKALM:
He tulla saavat! On eron katkeruuden, äitini, tää onnen hetki tehnyt lievemmäksi.
(Vanginvartija ja kaksi pertuskoilla varustettua sotilasta
astuu sisään. Sotilaat asettuvat kahden puolen ovea.
Vanginvartija käy herättämään Vestgötheä, joka kohentautuu ylös.)
VANGINVARTIJA:
Hoi, ylös, herra! Laivaan käsketty on teidät saattaa!
NIILO SKALM (nyyhkyttävän äitinsä syleilystä irtautuen):
Jälleennäkemiin, te armas äiti! — Jälleennäkemiin, sa armas olento! Jo täyttämään on valmis kutsumustaan Niilo Skalm.
Esirippu.
LUKIJALLE.
Tämän näytelmän syntysanat lausuttiin jo kaksitoista vuotta sitten. Eräässä pienemmässä kirjallisessa seurassa keskusteltiin Suomen itsenäisyysmahdollisuuksista. Olisi ryhdyttävä ajamaan propagandaa itsenäisyysaatteen puolesta ja siinä mielessä kehoitti minua eräs seuran jäsenistä kirjoittamaan tälle aatteelle pohjautuvan historiallisen näytelmän. Asiasta innostuneena syvennyinkin heti tutkimaan Juhana herttuan aikaa. Löysin ennen pitkää Pietari Särkilahden sisarenpojan, Niilo Skalmin, joka Suomen herttuakunnan kukistuttua yhdessä Klaus Vestgöthen ja muutamien muiden innokkaimpien Juhanan kannattajien kanssa mestattiin Tukholmassa, ja hänen persoonansa ympärille hahmottui silloin tämä nyt ilmestyvä näytelmä. Kirjoittelin sitä silloin tällöin, mutta erinäiset seikat viivyttivät viivyttämistään sen valmistumista. Joutuessani itsenäisyysliikkeemme takia keväällä 1916 vankilaan päätin viimeinkin toteuttaa tuon lähtemättömänä mielessäni kangastelevan aiheen. Pyysin ja sain kotoa Oulun lääninvankilaan kaikki näytelmää koskevat ainekset sekä ryhdyin innolla työhön — nythän eivät ainakaan taloudelliset seikat olleet työtäni häiritsemässä. Pietariin Shpalernaja-vankilaan siirrettynä jatkoin työtä — valmistuneen alkuosan sekä ainekset olin kuitenkin onneksi palauttanut Oulusta kotiin — ja sainkin näytelmän kesän kuluessa valmiiksi. Kun valmiit käsikirjoitukset vietiin aina muiden liikatavarain joukkoon vankilan varastohuoneeseen, joka vapautuspäivänä jostakin syystä oli sytytetty palamaan, hävisi näytelmä, samoinkuin laajan romaanin käsikirjoitus, sille tielleen. Kotiin päästyä selostin hävinneen näytelmäni teatterinjohtaja Jalmari Lahdensuolle, joka lämpimästi kehoiiti minua kirjoittamaan sen uudestaan ja jolle hyväntahtoisesta opastuksesta lausun tässä kiitokseni. Mutta jälleen olivat muut seikat — vapaussota valmisteluineen y.m. — työtä viivästyttämässä, niin että tämä itsenäisyysasiaa edesauttamaan tarkoitettu näytelmä tulee julkisuuteen vasta nyt, siis tavallaan post festum.
Kuriositeetin vuoksi tulkoon vielä mainituksi, että tämä itsenäisyysnäytelmä oli vähällä toisenkin kerran joutua venäläisen tulen uhriksi. Ollessani kesällä 1919 mukana Aunuksen retkellä, oli keskeneräinen näytelmä aineksineen matkassani. Lähtiessäni juhannuksen edellä Vitelestä retkikunnan asioille Helsinkiin ja Pohjanmaalle ja sulloessani majapaikassani laukkuun matkalle tarvitsemiani kapineita, punnitsin näytelmäpapereita hetkisen kädessäni ja mietin, ottaisinko ne mukaani vai jättäisinkö toisten kapineiden joukkoon majapaikkaani. Solahutin lopuksi paperit laukkuun ja niin ne tällä kertaa pelastuivat, sillä matkalla ollessani tapahtui tuo tunnettu Vitelen katastroofi, jolloin muun ohella majapaikkani sinne jääneine kapineineni paloi poroksi. Ja uskonpa lujasti, ettei varsinaista itsenäisyyttämmekään venäläisyyden kurimus ole enää nielevä, niin herttaisen mielellään kuin se sen muutoin tekisikin.
Lapualla, helmikuussa 1922.
Tekijä.