KÄRPÄSENKYLÄLÄISTEN VOIMAKAS VAPPUHYPPY
Emme tosin häpeäksemme tiedä, missä kohdassa rakasta ja ihanaa isänmaatamme Kärpäsenkylä sijaitsee, mutta meillä on varma vakaumus siitä, että siinä kylässä on ja elää tavallista voimakkaampaa ja aloitteissaan arvonantoa ansaitsevaa kansaamme.
Vakaumuksemme perustuu kärpäsenkyläläisten viime Vappuna suorittamaan suurenmoiseen voimannäytteeseen.
Kärpäsenkylässäkin vietettiin viime toukokuun ensimmäisenä päivänä kevään suurta ja sytyttävää juhlaa. Ja kun kevät ja varsinkin Vappu on omiaan nostattamaan sekä mielen, kielen että kengät matoisesta maasta, päättivät kärpäsenkyläläiset mielensä ylentämiseksi ja jalkojensa keventämiseksi pistää tuona toukokuun päivänä piskuiseksi vappuhypyksi ja kokoontua sitä varten tienoonsa tunnetulle ja vanhastaan käytetylle huvipaikalle, Okeroisten ja Simolan väliselle sillalle.
Illansuussa ilmestyikin sillalle sekä sirkeitä Kärpäsenkylän suloisemman sukupuolen pullukoita että jykeitä ja jäyhiä pojanpallukoita Vappua valssaamaan. Eikäpä aikaakaan, niin alkoi jo haitarin tiitterä tiskantti hujeltaa houkuttelevasti ja karkeampi paassi pompottaa pyytelevästi ja — pojat kohensivat housujaan ja tytöt koettelivat vöitään ja kummatkin antautuivat tuossa tuokiossa ryöppyävien »Tonavan aaltojen» ankarasti ajeltaviksi.
Okeroisten ja Simolan välisellä sillalla alkoi perin voimakas vappuhyppy, hetkutus ja nytkytys, touhu ja trafiikki. Poikien kiilteleville otsille kihoili herneilevä hiki ja tyttöjen poskille kauas paistava puolukkapuna. Kärpäsenkylä unohti ajat ja paikat, maiset menot ja murheet ja vain valssasi, polskasi, hyöri ja pyöri ja polki sekä siltapalkkeja että toistensa varpaita ja liiteli »Klaata enkan» ja »Kulkuripojan valssin» suloisissa sävelissä sillan toisesta päästä toiseen.
Hetki hetkeltä ja tunti tunnilta, levähtämättä ja tyhjää lorvailematta he ponnistivat kunnes Vappuyön hämyiset tiimat olivat hiipuneet huomaamatta ohitse ja toukokuun toisen päivän ujo aamuaurinko pilkisteli pilvenraosta.
Silloin kärpäsenkyläläiset vasta havahtuivat taas kylmään ja runottomaan todellisuuteen, huoahtivat ja päästivät käsivartensa sekä kosteilta ja nuhraantuneilta neitojen uumilta että palavilta poikien kauloilta ja läksivät hieman väsähtäneinä, mutta muutoin suloisen, tyydytetyn nautinnon raukeassa tunnelmassa tallustelemaan kotikontujaan kohti.
Kun oli tultu sillalta syliä viitisensataa, viskattiin vielä kaihoisa katse sen suloisten muistojen palkeille ja — jäätiin siihen suut auki ja silmiä hieroskellen kotvaksi aikaa kummastuksen kysymysmerkeiksi.
Siltaa oli näet mahdoton tuntea äskeiseksi hauskaksi hyppelöpaikaksi.
Se oli vääntynyt vatupassistaan sekä kontiolleen että keikalleen ja sen toinen kaide tavoitteli taivaita ja toinen joen mustia mujuja.
Silta oli tanssittu huomaamatta sinä yhtenä yönä vasuuniltaan. Sen tanakat takonaulat ja pultit ja pitimet olivat irtautuneet lujista niittauksistaan taikkapa siellä ja täällä rapsahdelleet rikki, ja silta oli polskattu monta metriä paikoiltaan sekä toiselle kyljelleen.
Ihme ja kumma vain, etteivät kärpäsenkyläläiset olleet valssanneet itseään veteen ja saaneet vappupaalinsa lopuksi vappupaatiakin.
Niin, semmoisia kansalaisia sitä Kärpäsenkylässä kasvaa, jotka yhtenä vappuyönä hypätä heiskuttelevat suuria siltojakin sijoiltaan.
Ensi luokan eppuja ja tanakoita tyttöjä kerrassaan!
ERZERUMILAISTEN EDESOTTOJA
Missä paikassa Erzerum on, se jääköön kunkin lukijan itsensä ilmikopeloitavaksi. Siellä se kai vain jossakin vähemmän Aasian laitojen sisässä lienee.
Ja olkoonpa missä tahansa. Joka tapauksessa ajautui sieltä joku aika sitten Angoran kansalliskokoukseen läähättävä ja lääpästynyt lähetystö, tempasi taskustaan tanakan tukullisen ankaria asetusehdotuksia, paiskasi ne kokouksen puheenjohtajan pöydälle ja vaati niiden tavallista vikkelämpää promulgoimista.
Sillä erzerumilaiset eivät ole enää ollenkaan tyytyväisiä tähänastisiin lakeihinsa ja asetuksensa, vaan vaativat niiden kiireellistä korjausta ja kohennusta. Erikoisesti ja ennen kaikkea aviosäätyasetukseensa.
Erzerumilaisten maassa ja valtakunnassa on kaikesta päätellen naimaikäisiä naisia ja miehiä kuin kirjavia kissoja, mutta siellä ei vain tahdo syistä tai toisista syntyä sellaisia sulositeitä, jotka vain kuolema katkaista taitaa. Haikaran vierailut ja pyriskelevien pikkulasten saunan karsinasta löytämiset ovat päinvastoin alkaneet käydä Erzerumissa niin erikoistapauksiksi, että erzerumilaisia on kohta tuskin nipin napin viittä persoonaa peninkulmaneliölle. Ja jos moista menoa jatkuu, niin kunnon erzerumilaiset ovat pian haukotelleet elämänsä viimeistä kertaa.
Tämä Erzerumin taantumus ja tyhjentyminen oli alkanut syvästi huolettaa maan ja valtakunnan hyvää hoivailevaa hallitusta, ja se oli päättänyt pitkän ja perinpohjaisen tuumailun jälkeen tarttua tarmolla moista lisääntymis- ja maantäyttämislakkoa lopettamaan. Ja otettuaan ylleen ankaran ilmeen ja tuikean katsannon se oli laatinut lujan ja lahjomattoman lakiehdotuksen lapsiluvun pakolliseksi parantamiseksi.
Tälle laille ja sen painaville pykälille henkeään haukkova lähetystö vaati viipymätöntä vahvistusta kansalliskokoukselta.
Eikä laissa ollut pienintäkään takaporttia tai tulkinnan monia mahdollisuuksia, vaan se sääti suorin ja selvin sanoin seuraavaa:
Jokaisen erzerumilaisen 25-vuotiaan miehen ja naisen on mentävä ilman mitään mukinaa ja vastaan vikuroimista heti paikalla naimisiin. Jollei heistä joku sitä tee, niin — henki pois! Poliisi käy vain kysäisemässä, että mitenkäs se on, jokos sitä ollaan emännän isäntiä ja isännän emäntiä, ja jos ei jokainen kykene silloin poliisille esittelemään Eevaansa ja Aatamiansa tai lupaa pyhästi vielä sinä iltana löytää kylkiluutaan tai sen kaipaajaansa — niin lyhyt lähtö vain tästä murheen alakuloisesta alhosta.
Se oli ankara asetus ja merkitsevä pykälä jo sekin. Mutta se oli vain yksi lehti laista. Toinen lehti ja luku momentteineen oli yhtä luja ja lahjomaton: jokaisella erzerumilaisella aviolla tulee olla joka kolmas vuosi »käärö kätkyessä». Jos ei ole, niin poliisi antaa heti vakavan varoituksen ja käy kuukauden moniaan mentyä tarkastamassa, että onko jo vai eikö ole, ja jos ei sittenkään ole, niin sanoo, että tuleeko siitä mitään vai —? ja jos ei, niin mars maistraattiin ja — ensin rästinkiä ja sitten västinkiä ja lopuksi henki hangelle.
Erzerumissa oli saatava lulluun laulamista, oli miten oli.
Sillä kas, sillä tavoin aikoi Erzerum nostaa valtakuntansa väen kahdeksasta kainosta miljoonasta viidenkolmatta ajastajan kuluessa kahdeksattakuuteen miljoonaan eli pienokaisen joka ainoalle neliömetrille.
Mitä Angoran kansalliskokous erzerumilaisten ehdotuksesta päätti, se oli kerrassaan ennenkuulumatonta.
Se ei promulgoinut tätä kekseliästä kansoittamista.
Erzerumilaisten kiukuksi ja kummastukseksi.
Mutta ehkäpä tämä edesotto riitti promulgoimattakin ensi pelotukseksi
Erzerumin avioväelle ahkeroimaan vastedes paremmin.
HARHA-ASKEL
Menlösasta, Etelä-Hollannista, on kulkeutunut kaukaiseen Suomeenkin runollinen kertomus eräästä romanttisesta harha-askelesta.
Kun siitä kumpuilee kesän yltäkylläisyyden suurta ja armasta antaumusta, nuorta lempeä salojen salaisissa siimeiköissä, kukkien huumaavaa tuoksua, honkien kaikki huomaansa kätkevää humua — sanalla sanoen luontoa, rakkautta ja rakastavaisia, julkaisemme mekin jutun joutoajan lukemiseksi yleisöllemme.
Se nyt oli sillä tavalla, että eräs nuori menlösalainen immyt läksi kerran kuuna kesäisenä runollisesti sanoen marjahan mäelle, metisille mättähille, simakukkien sekahan. Ja kun se ilta oli kaunis ja ihana ja linnut lauloivat, keto allansa kaunis ja vihanta ja kukat kedolla kasvoivat, viivähteli immyt ihana viidakoissa ja lehahteli luonnon helman hempeydessä sekä sen ehtoon että seuraavan suvisen yön ja palasi vasta uuden auringon yletessä, uuden päivän paistaessa kotipihoille.
Oliko immyt ehkä nähnyt laivan seilaavan ja kolme kreiviä laivassa vai tavannut salojen sinisiimeiköissä jonkun yksinäisen ystäväänsä kaipailevan metsien miehen vai oliko hänelle käynyt kuin meikäläiselle Kalevalan Marjatta-muruselle — joka tapauksessa vietettiin vuoden vierryttyä impyen kotona hänen harha-askelensa hedelmänä ristiäiset, tosin tuntemattoman isän iloihin yhtymättä ja osaa ottamatta.
Kun ristiäisissä läsnäolleet vanhaan tuttuun ja tiedonhaluiseen tapaan tutkivat ja tyyten tarkastelivat impyemme harha-askelen tulosta, huomasivat he hämmästyksekseen pienokaisen olevan ihan uppo-outoa rotua, isää ihan vierasmaista. Pienokainen oli kaukana hollantilaisesta tyypistä ja rodusta, jotakin etäistä pohjoisperukkalaista, Lapin raukkojen rajojen tapaista: tummanruskea, kiharakutri, silmät surunvoittoisen haalean harmaat, jäntereet ja lihakset kookkaat ja voimakkaat, juoksijarodun perikuvia.
Ilmeisesti oli immyt kohdannut salossa jonkin pohjoismaista Hollantiin harhailleen väkevän ja voimakkaan, pohjan koleissa korpimaissa katseeltaan kaihoisaksi kasvaneen metsien kävijän ja solminut tämän oudon eränkävijän keralla nopeaksi kesäiseksi yöksi lemmen lumoisen liiton, jonka seurauksena impi ihala sai laulella harha-askeltaan helliessään:
Tuo pohjan poikasen lempi, oi, kuink' oli lämpöinen. Suvi-iltaakin suloisempi on muisto sen poikasen.
Mut niin kuni kevät jättää kesän haltuhun kukkasen, hän päätään nyökkäs, löi kättä, hänet kiskaisi pohjoinen.
Lempensä haihtunutta hempeyttä murehtiva menlösalainen neito on syystä joutunut harvinaisine harha-askelhedelmineen koko Hollannissa yhteisen ja jakamattoman, ansaitun huomion esineeksi.
J.K.
Unohdimme mainita edellisen yhteydessä, että puhe on eräästä Menlösan Ahlmanin hyvärotuisesta hiehosta ja paikkakunnalla harvinaisuutena ylempänä mainittuna aikana samoilleesta hirvestä sekä näiden salaisen lemmenliiton huomiota herättäneestä hiehomaisesta hirvi- tai hirvimäisestä hieholapsesta.
BRUNTILAISPARAT
Ovatko lukijat kenties jo kuulleet, mihin murheelliseen muljaukseen ne bruntilaisparat ovat joutuneet vesisäiliönsä vuoksi?
Kun tapaus on alallaan ainutlaatuinen ja syrjäisenkin sydänjuuria syvälti järkyttävä, juttelemille sen tässä, joskin se jo lienee yhdelle ja toiselle tuttu.
Brunti on eräs kaivospaikka Amerikassa ja Bruntin kaivoksen vieressä oli bruntilaisten verraton vesisäiliö.
Sanomme »oli», sillä sitä vesisäiliötä ei enää ole.
Bruntin vesisäiliö toimi vielä viime talveen asti virheettömästi ja aina ahkeran palvelushaluisena ja lirisi ja lorisi käyttäjilleen kehuttavalla ja kiitettävällä kernaudella yllin kyllin ja joskus ylitsevuotavaisen anteliaastikin sekä pesuetta juomavedet, toisin sanoen täytti kaikki bruntilaisten vesitarpeet.
Mutta viime talvena vesisäiliö rupesi äkkiä ja ilman minkäänmoista edeltäpäistä ilmoitusta kujeilemaan ja konstailemaan ja tekaisi lopuksi vakavan vesilakon. Ei niin, että se olisi saanut nykyään esim. Suomessa ja Norjassa raivoavan tarttuvan lakkotaudin tai itämaalaisen saboteerausruton taikka alkanut meikäläiseen tapaan vaatia työnsulun uhalla korotettua kalliinajankorotuksen palkanlisäyksen korotusta — ei, se vain yksinkertaisesti ja lyhyesti lopetti työnsä eikä antanut enää pisaraakaan vettä.
Ja mitenkäpä se olisi antanutkaan, kun se oli jäätynyt pakkasen kynsissä perustuksiaan myöten.
Todettuaan mihin murheelliseen tilanteeseen heidän vesisäiliönsä oli joutunut, ryhtyivät bruntilaiset heti ripeästi, tarmokkaasti ja ystävällisesti vedenantajaansa auttamaan.
Saadakseen taas vesisäiliönsä hauskasti lirisemään ja lorisemaan päättivät bruntilaiset pitkän ja perusteellisen harkinnan jälkeen ryhtyä sulattamaan säiliötään ja sytyttivät sitä varten sen alle ja kupeille kookkaan roihuavan rovion.
Sitä heidän ei olisi kuitenkaan pitänyt tehdä.
Se oli näet ylen ajattelematon ja lyhytnäköinen toimenpide. Sillä sen sijaan että olisi sulanut, syttyikin säiliö jäineen ja kaikkineen tuprahtelevaan tuleen.
Kun ei Bruntissa ole vielä toistaiseksi palokuntaa eikä edes puhetta sen vastaisestakaan perustamisesta, kääntyivät bruntilaiset lähimmän naapurikaupunkinsa puoleen ja pyysivät sieltä palokuntaa vesisäiliön sammuttajaksi.
Päästyään bruntilaisten hädästä selville läksivät naapurikaupungin palokuntalaiset tuossa tuokiossa reippaasti ja ripeästi bruntilaisten palavaa vesisäiliötä sammuttamaan. Palokunta vaelsi hälisten ja laillisten, rämisten ja kolisten kohti Bruntia. Mutta kun se oli päässyt parhaiksi puolimatkaan, täytyi sen seisahtua. Sen edessä oli luonnoneste, suuri suunnaton kinos, jonka ylitse ja alitse kuppuroivat ja huppuroivat palokuntalaiset turhaan pyysivät päästä. Palokunnan oli pyörrettävä puolitiestä takaisin ja käännyttävä kotiinsa sekä jätettävä bruntilaiset vesisäiliöineen oman onnensa varaan.
Keräiltyään pari päivää voimia, teki palokunta uuden yrityksen ja pääsi kuvaamattomia vaivoja ja vastuksia kärsittyään Bruntiin. Siellä se tutki säiliön tarkoin kaikilta tahoilta ja raapi hetken korvallistaan, mutta löi sitten iloisesti näppiä ja vihelsi ja sanoi jännittyneinä odottaville bruntilaisille, että well, säiliön seinät on ammuttava seulaksi, niin että vesi voi virrata säiliöstä ja sammuttaa itse tulipalon.
Sen kuultuaan bruntilaiset nyökkäsivät naapureilleen ja sanoivat, että yes ja hakivat kaikki paikkakunnan pyssyt ja pistoolit ja revolverit ja haulikot ja alkoivat ammuskella auttajineen säiliötään sekä yltä että alta ja kupeilta kummaltakin.
Parin tunnin iloisen ammunnan ja pirteän paukuttamisen jälkeen oli bruntilaisten vesisäiliö yhtä huokoinen kuin Suomen kansan oppivelvollisuuslaki — mutta vettä siitä ei valahtanut pienintäkään pisaraa.
Mitenkäpä olisi valahtanutkaan, sillä säiliöhän oli jäässä, eikähän jäätynyt vesi juokse missään maailmassa valmiistakaan reiästä.
Kun amerikkalaiset eivät kuitenkaan koskaan jää tällaisissa tapauksissa kädet housuntaskussa ihmettelemään ja päivittelemään, pyydettiin vielä toistakin naapurikaupunkia lähettämään palokuntansa Bruntiin palavaa vesisäiliötä sammuttamaan.
Kahden palokunnan ja bruntilaisten itsensä ahkerin yhteisponnistuksin saatiin säiliö lopuksikin sammutetuksi, mutta vasta kun se oli palanut sekä sisältä että ulkoa.
Seutu oli saatu täten pelastetuksi tulen vakavalta vaaralta.
Mutta ei eräältä toiselta vaaralta.
Kun näet sammutettua säiliötä tarkastettiin, huomattiin sekä harmiksi että hämmästykseksi, että siinä ei ollut enää pisaraakaan vettä.
Vesi oli näet ehtinyt palaa säiliön keralla.
Kun bruntilaisilla ei ole enää toista säiliötä, uhkaa heitä nyt huolestuttava veden puute ja kiusallinen ja kammottava janokuolema. Etenkin kun Bruntissa on kieltolaki.
Onneksi on nyt vielä jonkun verran talven riekaletta jäljellä ja tilanne on siis jotenkuten siedettävissä, talvella kun ei ketään perin pahoin janota ja hätätilassa voidaan sulattaa lunta vedeksi.
Mutta annahan kun tästä ovat nämä huhtikuun pakkaset ja toukokuun lumet lopahtaneet ja tullut helteinen heinäkuu ja bruntilaisia alkaa oikein janottaa, niin —
Niin mistäs kaappaat Bruntissa vettä, kun entinen vesi on porona?
Säälittävä, syvästi säälittävä kohtalo.
Bruntilaisparat!
Onnellisempien ja osallisempien olisi tehtävä jotakin heidän hyväkseen.
Avunantokeinoja ja -muotoja olisi tarjolla tässä kuten kaikessa hyväntekeväisyydessä useitakin.
Joku rikkaampi vesimaa voisi lainata tai vielä paremminkin lahjoittaa bruntilaisille jonkin joutilaan kaivon.
Tai vihjata juutalaisille, greekkiläisille taikkapa suomalaisille gulassimiehille bruntilaisten vesipulasta ja huomauttaa, että Bruntin kaivosseutu on kiitollinen liikepaikka.
Myöskin olisi ehkä paikallaan huomauttaa asiasta virolaisille ja saksalaisille, että he ehättäisivät lähettämään eskaaderinsa ankkuroimaan Bruntin aluevesien ulkopuolelle.
Voisipa käyttää kyyneleihin asti liikuttavaa osanottoadressiakin.
Ne kun ovat nyt hyvin muodissa ja hyvin tehokkaita.
Mitä apua annettaneenkin, on se ojennettava ennenkuin bruntilaisparat kerkiävät kaikki hukkua veden puutteeseen!
PIKKUNEN PAKINA PUUTTUVISTA PILKUISTA
Edessämme on eräs pääkaupungin lehti ja lehdessä isohko ilmoitus muutamasta Pelastusarmeijan tervetuliaissoittojuhlasta Helsingissä. Ohjelmineen ja puuttuvine pilkkuineen.
Että sitä vielä kielellisesti ja kieliopillisesti korkealle kiivenneellä kultturivuosisadallamme saatetaan sillä tavoin kirjoittaa suloista suomenkieltä — pilkkuttomasti!
»Hän on avaava päärlyportin Bloom-Duhlin», »Olen kuullut äänesi Ch.
Marshall», »Pysyvä on sana Toit», »Sweet and low Chas Johanson»,
»Gavotte Rococo W.E. Haesche», »Piano Sotilas Greta Toft», »Souvenir
Fr. Dradla» j.n.e.
Sotkea sävellykset, säveltäjät, esittäjät ja esiintyjät pian ja helposti pistettävän pilkun vuoksi tuolla tavoin sekamelskaksi!
Vaikkei tapaus ole suinkaan ainutlaatuinen kielitaituruuden pilkuttomuusnäyte yhteiskunnassamme.
Mieleemme muistuu näet muuan hauska hintaluettelo. Siinä eräs musiikkikaupoistamme tarjosi halullisille ostajille käytettyjä nuotteja alennettuun hintaan seuraavin selityksin:
»Ave Maria liattuna ja keskeltä revittynä 2 mk.»
»Enkeli taivaan lausui näin kansilehdettä sopraanolle 1 mk 25 p:iä.»
»Sa kasvoit neito kaunoinen pianolla 1 mk.»
»Sydämestäni rakastan sua viheltämällä 3 mk.»
»Tuoll' on mun kultani nurkat taitettuina ja muutoinkin huonossa kunnossa 50 p:iä.»
»Voi minua poikaraukkaa kun olen omistajan nimikirjoituksella varustettuna 75 p:iä.»
»Tapaa minut yöllä unessasi pahoin pideltynä 50 p:iä.»
»Kun rakkaus kuolee eri äänissä naiskuorolle 4 mk.»
»Niin minä neitonen sinulle laulan B-kornetilla 2 mk. 50 p:iä.»
»Ensimäinen rakkaus sopiva harjoittelevalle naiselle 1 mk. 25 p:iä.»
»Sua lemmin vain yhtenä eksemplaarina 5 mk.»
»Yksin istun ja lauleskelen koviin kansiin sidottuna 3 mk.»
»Paitaressu tekijänsä kuvalla varustettuna 2 mk.»
»Miksi laulan yksiäänisesti 1 mk 75 p:iä.»
»Jos ei herra huonetta rakenna selloviululla ja urkujen myötäilyllä 2 mk.»
»Voi jos ilta joutuisi mieskuorolle 1 mk.»
»Tuoll' laulaa neitonen musteen tahrimana 50 p:iä.»
»Tonavan aallot rutistuneet ja puoliksi palaneet 1 mk.»
»Tristan ja Isolde rasvatäplien pilaamana 50 p:iä.»
»Kaksoiskotkan alla siedettävässä kunnossa 4 mk.»
»Ulla ah Ulla sormen jälkiä täynnä 75 p:iä.»
»Kaunis Helena päällyksittä 1 mk.»
»Mignon sisästä liattuna 50 p:iä.»
»Minun kultani kaunis on urkuharmoniolla 2 mk.»
»Nuku rauhaton sydämein bassoviululla 2 mk.»
»Tälläpä pojalla on hyvin harvinainen kappale 6 mk.»
»Ah jos onni olisi naiskuorolle 75 p:iä.»
»Kaunis Anna orkesterin keralla 3 mk.»
»Yksinäin en valvo yötä saksalaisena painoksena 2 mk.»
»Jos olet mun ainoastaan 2 markalla.»
Mutta se luettelo olikin painettu jo vuonna 1890.
PUHELINPAKINAA
Vartoilimme tässä eräänä ehtoona ratti korvassa puhelinvuoroamme Helsinkiin, kun kaino naisääni kuiskasi jostakin »toisesta päästä» ihan aavistamatta:
— Onko se Olavi?
Meidän nimemme ei ole Olavi eikä edes mikään o:lla alkavakaan allakan nimi, mutta me antauduimme alttiiksi kiehtovalle kiusaukselle ja kuiskasimme takaisin:
— On.
Tuntematon puhuttelijamme tuntui ilmoituksestamme isosti ilostuvan ja tiedusti:
— Miten voit nyt, rakas?
Kun meillä on alati kiusanamme vanha vainoojamme vatsakatarri, vastasimme:
— No, niinkuin märkä palaa.
Hänen ääneensä tuli huolestunut sävy:
— Ethän vain liene vilustunut, armahin? Eilen oli niin kolea ilma.
— Niin, alle nollan sitä ainakin oli. Ja tuuli oli taas pohjoisessa.
Hän mietti muutaman sekunnin ja sanoi sitten:
— Sinun pitäisi juoda jotakin lämmittävää.
— Hm — menisihän tässä todellakin kuppi pari kuumaa.
Puhelimessa kuului lyhyt houkutteleva naurahdus ja sitten veikeä ilmoitus:
— Kuulehan, minä olen nyt yksin kotona.
— Jaa-ah. Yksikseni tässä olen tällä haavaa minäkin.
— Rouva läksi juuri ostoksille torille.
— Turha vaiva. Ei siellä ole enää mitään ostettavaa, kun rautatierakennusmatamit veivät viimeiset matikat. Kuoreita kyllä oli, mutta kalliita eivätkä enää tuoreitakaan.
Hän nauraa heläytti.
— Aina sinä olet niin lystikäs. Kuulehan, meillä on parhaillaan pannu tulella.
— No, mikäs sen nätimpi! Maistukoon vain makealta.
— Ja rouva leipoi tänä aamuna lämpöisiä, pullia ja pikkuleipiä.
— Hauska kuulla.
— Niin että meillä on nyt vehnäleipää, piparkakkuja ja kaakkuja.
— Teitä miekkoisia!
Hän oli hetken vaiti. Sitten tuli puoleksi ujostellen, puoleksi houkutellen:
— Etkö sinä saattaisi tulla tänne minun luokseni?
— Saattaisinpa hyvinkin, mutta…
— Minä parantaisin sinut, poikaparan.
— Kiitos tarjouksesta, mutta…
— Ja voisimmehan mennä sitten puoleksi tunniksi niemellekin — siksi kunnes rouva tulee.
— Kyllä kai, kernaastikin, mutta…
Kuherrellen:
— Sille samalle penkille —
— Sillepä hyvinkin, mutta…
Häntä ujostutti ja hän kuiskasi tuskin kuuluvasti:
— Ja minähän voisin taas… jos sinä, rakas, tahtoisit —
— Mitä armaani?
— Hi, hi, hi — (kuiskaten ja hiljaa tyrskien) kiivetä syliisikin ja suu— hi, hi, hi — ei; enpä sano enempää!
— No, sehän sopisi niiden rouvan pikkuleipien ja pullien lisäksi, mutta…
— Tuletko?
— Tuossa tuokiossa ja vallan lentäenkin, mutta…
— Mitä sinä vielä muttailet? Vai — etkö sinä ehkä enää tekisikään minun kanssani seuraa, Olavi?
Minäkö? No, tottahan toki, miten voit sitä epäilläkään, mutta…
Ja rakastat minua vieläkin, rakas?
— Se on selvä.
— Yhtä paljon kuin ennenkin?
Kyynärää ja korttelia enemmänkin, mutta…
— Äsh, sinä! Mitä mutta —?
— Mutta minun pitäisi tässä ensin ottaa Helsingistä illan viimeisimmät tuoreimmat tiedot huomiseen numeroon.
— Tuor— huomiseen numer— Etkö sinä sitten olekaan Olavi?
— En, enkä Ollikaan, Pekkakaan, Paavokaan, Junnukaan ja Jaakkokaan…
Hyvin hätäisesti, mutta vielä toivoen:
— Kukas sitten?
— Sam.
— Sa-Sam? Missä se sitten on?
— Kaupunkimme ainoan sanomalehden toimituksessa.
Oli hetken syvä hiljaisuus. Sitten kuului arkaileva, pelästynyt ja puolittain häpeilevän hilpeä:
— Herra Juuumala!
Ja kuulotorvi pistettiin varovasti ja vitkallisen vaisusti jossakin kahaansa.
RUNOLLINEN SAVONMAA
Onhan kaunotaiteita pyhästi palvova Suomen kansa kauttaaltaankin yleensä runoutta rakastavaa ja kernaasti värssyttelevää väkeä, mutta Savon kansa taitaa siinä kuitenkin kaikitenkin muista voiton viedä ja rekordin lyödä.
Kun näet muualla maassa juhlarunoillaan jokaisesta innoittavasta isänmaallisesta tilaisuudesta korpikylän karjanäyttelyyn asti tai värkätään sisäänlämpiävissä savupirteissä vanhoja Väinämön virsiä uuteen uskoon tai tekaistaan tukkipontulla tunnelmarunoja ja rekipajulla lemmenlauluja, näprätään runollisessa Savonmaassa jo korkean oikeuden protokollatkin riimeissä ja runojaloissa.
Todistuksena siitä olkoon seuraava käsiimme joutunut näyte. Se on erään Kuopion takaisen kihlakunnanoikeuden äskeisten vuosien talvikäräjien pöytäkirjasta.
§ 198.
»Talollinen Pekka Ryynänen, Karvasalmen kylästä, on näihin käräjiin alempana selitetyssä tarkoituksessa manuuttanut talollisen Juho Ryynäsen samasta kylästä, ja kun se asia nyt tutkittavaksi otettiin, tulivat saapuville asianosaiset kumpikin itse.
Kantaja lausui kantehensa tällä lausehella:
Vastaajalta viime vuonna koni kuoli kevähällä, jonka raadon rannikolle liki vettä hän vedätti, joss' on kulku kantajalla, venevalkama valittu, sija nuotalle sopiva sekä karjan käynti kanssa; nyt kun raato rannikolla paljahana peittämättä heitti herja ympärinsä hajun haisevan pahasti, josta inho ihmisille tuli tuima sieramihin sekä kalma karjahankin tarttui huonosta hajusta, niinpä kantaja kovasti tästä vaati vastaajata sakkohon nyt saatavaksi sekä pyysi palkintoa kuluistansa käräjissä.
Vastaajapa vastineeksi sanan virkkoi, noin niinesi: Kun minulta miesparalta heitti henkensä hevonen, niin mä raadon rannikolle kauas kuljetin kotoa, hautahan sen heitin sinne ja kun sillä seutuvilla ei oo ihmisten oloja eikä konin kuollut raato ole tuottanut tuhoa, ruttotaudin tarttumista ihmisiin eik' elukoihin, niin mä pyydän puolestani kannetta kumottavaksi jutelmana joutavana.
Asianomaisten ulosmentyä Oikeudessa Päätettiin:
Koskei löydy laeissamme sääntölöitä semmoisia, joissa selvähän sanoisi kuhun koni kuoltuansa, oisi haaska haudattava sekä vieläkin vähemmin sakkoloita siitä pantu, ja kun koni kuoltuansa ei oo eneän tehnyt vahinkoa valittajalle, niin ei Oikeus osannut tehdä muuta määräystä kunpa kantehen kumota asiassa aiheetonna sekä kuitata kulutkin riitaveljesten välillä.
Julistettiin — —.
Niin että kyllä kai sanarikkaalla Savolla lienee nyt toistaiseksi runollisuudessa rekordi.
HA, HA, HA, HA
Arvoisa asiaa tuntematon yleisö ei tietenkään ota oikein vakavalta kannalta uskoakseen, että naurukin on jo otettu tieteellisen tutkimuksen alaiseksi.
Sehän olisi arvoisan yleisön mielestä suorastaan naurettavaa.
Arvoisa asiaa tuntematon yleisö on hyvä ja nauraa sille vain sydämensä pohjasta ja vähääkään kainostelematta.
Sillä paitsi että arvoisa yleisö pidentää sillä jo vanhojen viisaiden vakuutuksen mukaan lyhyttä ikäraukkaansa, paljastaa arvoisa yleisö sillä myös uuden tieteellisen tutkimuksen mukaan luonteensa väärentämättömimmän ja teeskentelemättömän laadun. Ja sellainen paljastus on kaikkialla eikä vain tiedonhaluisessa tieteellisessä maailmassa hyvin haluttua tavaraa. Tämän kirjoittaja ainakin kuuntelee hyvin kernaasti tästä lähtien sekä tuttujensa että tuntemattomien naurua. Ja jos he eivät naura, koettaa tämän kirjoittaja saada heidät nauramaan.
Kuta kovemmin ja kainostelemattomammin, sitä parempi.
Eräs hyvin oppinut italialainen tiedemies ja professori, joka jo on niin tunnettu, etteivät asiasta kertojat katso enää tarpeelliseksi mainita hänen nimeäänkään, on äskettäin tehnyt hyvin huomattavan ja uusia uria avaavan tutkimuksen naurusta. Vaikkakin tämän kirjoittaja pitäisi tämän tutkimuksen tietoonsa onkimiaan tuloksia erikoisista syistä kernaasti vain omina tietoinaan ja kuuntelisi vain hyvin viattomalla naamalla muiden naurua, saattaa tämän kirjoittaja kuitenkin ne seuraavassa julkisuuteen — ammattimme ja kutsumuksemme sanomalehtineekerinä kun on julkisuuteen saattelemista.
Jos siis arvoisa yleisö edellä olevan pitkän valmistelun jälkeen tahtoo tietää naurunsa laadusta jotakin, niin on tuo äsken viitattu viisas professori saanut selville seuraavat ilmiöt:
1. Ken nauraa hehettelee tavuja he, he, he, hänellä on hyvin halveksittava luonteenlaatu ja hän olisi heti huudettava sekä alas että ulos ja olisi lisäksi saapa kaupan päälle kansalaisten halveksumisenkin. Nauraa hehettelevän luonne on näet totisen tieteen lahjomattomalta kannalta sekä sangen juro että nurja ja tuollainen hehettelijä on omanvoitonpyyntöinen, teeskentelijä ja — sanalla sanoen: suuri kelmi, koko mies.
2. Ken taas nauraa hi, hi, hi tavuja, hänellä on tavallisesti perin epäröivä ja epäitsenäinen luonteenlaatu, ja hän on kuin luoko meren lannalla, joka tuulen tutjuteltava, heikko ja huojuvainen, vailla pysyvää pontta ja perää.
3. Ho, ho, ho nauraa hohottavalla on kylläkin kaikin puolin kiitettävä ja kunnioitettava, voimakas ja jalomielinen luonteenlaatu mutta hän arvostaa aina ja kaikessa itsensä kaikkien muiden yli eikä anna toisten mielipiteille ja katsantokannoille juuri muuta kuin korkeintaan kuuntelemisen arvon.
4. Hu, hu, hu on pahin nauru, mitä tieteelliseltä kannalta voi olla, ja sellaiselle naurajalle on heti paikalla ja hyvin kiireen vilkkaan paras kääntää selkänsä ja katsoa, mistä sattuisi olemaan viisi hirttä poikki.
5. Parhain ja kaikin puolin suositeltavin naurun malli on tuo tunnettu ja yleisesti käytetty ha, ha, ha. Se on avomielisen, sydämellisen ja suoran henkilön luonteenlaadun kuvastin ja sellaista naurutapaa käyttävän kanssa on heti hierottava tuttavuutta ja seuranpitoa.
Muita naurutapoja on vielä monia.
Tämän kirjoittaja esim. on kuullut kerran erään kunnioitettavan konstaapelin kimputtelevan suustaan seuraavan sarjan: aih, kih, kih, kih, aih, kih ja erään edesmenneen sekatavarakauppiaan harvinaisen kiah, kiah, kiah-naurun, kuten myöskin muutaman kivalterin kekuttelevan tavuja kek, kek, kek, kuk — lukuunottamatta sitä, että hyvin moni kanssaveljistämme ja sisaristamme päästää riemuitessaan hä, hä hä tai rä, rä, rä-hää.
Niiden arvoitusta, luonteenlaadullisesti, ei italialainen professori, surullista kyllä, selitä.
Mutta ehkä ne osoittavat hyvinkin lempeitä luonteenlaatuja, vaikkei niitä ehkä Italiassa nauretakaan.
Joka tapauksessa on arvoisan yleisön tämän luettuaan tästedes paras nauraa vain hyvän luonteen laadullisesti ha, ha, haa-ta. Tai kenelle se osoittautuu aivan mahdottomaksi — perusluonteelleen kun ei mitään mahda — ja ken ei halua paljastaa heti paikalla luonnettaan, naurakoon koko programmin:
He, he, he, hi, hi, hi, ha, ha, ha, hu, hu, hu, hö, hö, hö, ho, ho, ho, hä, hä, hä, kik, kik, kik, kek, kek, kek, kuk, kiah, kiah, aih, kih!
Huonot ja puolihyvät luonteenlaadut päättävät tietenkin tämän kirjoituksen luettuaan olla viisaampia kuin toiset ja jättää tästä lähtien koko naurun ja vain hymyillä.
Mutta siinä he tekevät itselleen vieläkin huonomman palveluksen.
Sillä nauramatta oleminen osoittaa, ettei tuollaisella yksilöllä ole luonteenlaatua ollenkaan.
Ha, ha, ha!
KUNINGASTEN JÄLKELÄISET
Ystävämme, neljännen luokan liikemies Nestori Nikkinen, on pasteeraillut parina äskeisenä päivänä ryhdiltään tavallista teerevämpänä ja katsellut vain ylvään taivaan ylhäitä korkeuksia.
Hänellä on mielestään syy ja epäämätön oikeus olla hieman vaateliaampi ja jonkin verran päätään pitempi vertaisiaan. Hän kun on kuninkaallisen suvun yhä harvemmin tavattavia jälkeläisiä.
Pantuaan viime lauantaina lafkansa kello kuudelta kiinni ja kulautettuaan kupin kuumaa hän istuutui hyvin päätetyn päivätyön jälkeen salinsa narisevaan nakkilalaiseen kiikkutuoliin ja syventyi silmäämään päivän pääkaupunkilehteä.
Hänen katseensa kiintyi heti ensi heitolla seuraavaan uutiseen:
— Hjalmar Branting Kaarle Suuren jälkeläinen. Eräs ruotsalainen sukututkija on päässyt selville, että heidän sosialidemokraattinen päämiehensä, ministeri Hjalmar Branting johtaa sukujuurensa Euroopan valtiojärjestelmän luojasta, Kaarle Suuresta, kuten seuraava johtoluettelo osoittaa: Kaarle Suuri, Rooman keisari, Ludvig Hurskas, Rooman keisari, Gisela, naimisissa Friantin Eberhardin kanssa, Berengar I, Italian kuningas, Gisela, naimisissa Jorean kreivi Adalbertin kanssa, Berengar II, Italian kuningas, Adalbert H, Italian kuningas, Otto Wilhelm I, Burgundin kreivi, Renaud I Burgundin kreivi, Sibylla, naimisissa Burgundin herttuan Henrikin kanssa, Henrik, Portugalin maakreivi, Alfons I, Portugalin kuningas, Sancho I, Portugalin kuningas, Berengaria, naimisissa Tanskan kuninkaan Valdemar II Seierin kanssa, Erik Auravero, Tanskan kuningas, Ingeborg, naimisissa Norjan kuninkaan Maunu Lainparantajan kanssa, Hakon V, Pitkäsääri, Norjan kuningas, Astrid, naimisissa Jon Martinpoika Stjernan kanssa, Catherine, naimisissa Alf Haraldinpoika Boltin, Norjan valtioneuvoksen kanssa, Ero, naimisissa Matti Jenenpoika Römerin kanssa, Gertrud, naimisissa Ruotsin valtioneuvoksen Knut Possen kanssa, Nils Posse, valtaneuvos, Axel Posse, valtaneuvos, Märta, naimisissa Jöns Thordson-Possen kanssa, Anna, naimisissa Olof Nilssonin kanssa, Märta, naimisissa majuri Hans Johansson-Löflingin kanssa, Johan Löfling, asessori, Anna Dorotea, naimisissa ratsumestari Anders Appelbomin kanssa, Samuel Appelbom, majuri, Maria Elisabet, naimisissa professori Carl Fredrik Georgiin kanssa, maaherra Carl af Georgii, laamanni, Emerentia, naimisissa professori Lars Gabriel Brantingin kanssa, Hjalmar Branting.
Nestori Nikkinen antoi lehden painua hitaasti polvelleen.
Hän vaipui hetkeksi syviin ajatuksiin.
Sitten hän nousi ja pisti peukalonsa liiviensä hihanreikiin ja käveli kymmenen kertaa salin lattian päästä päähän.
Yhdennellätoista kerralla hän pysähtyi kirjoituspöytänsä luokse, jolla lojui paitsi memoriaalia, reskontraa ja pääkirjaa, hujan hajan lasten koulukirjoja.
Pantuaan kirjat vielä villimpään epäjärjestykseen hän löysi mitä etsikin: Yleisen historian oppikirjan alempia oppilaitoksia varten.
Kaapattuaan vielä tyhjän vekselilomakkeen jₐ lyijykynän Nikkinen istuutui selailemaan historiaa ja merkkasi sieltä lomakkeelle seuraavaa:
— Liikemies Nestori Nikkinen Ramses II jälkeläinen. Eräs toistaiseksi kainoussyistä tuntemattomana pysyttelevä suomalainen sukututkija on päässyt selville siitä, että liikemies Nestori Nikkinen kaupungistamme johtaja sukujuurensa Egyptin suuruuden luojasta, Ramses II:sta, kuten seuraava johtoluettelo osoittaa:
Ramses II, Egyptin keisari, Hamrnurabi, Babylonian kuningas, Dareios, Persian hallitsija, Hannibal ja Hamilkar, Karthagon itsevaltiaat, Marius, Rooman keisari, naimisissa Sullan kanssa, Titus, Rooman keisari, Attila: Hunnien herttua, Corpus Juris, Benediktinus Nursialainen, Muhamed, naimisissa Medinan kanssa, Alfred Suuri, Englannin viikinkien keisari, Henrik VII, naimisissa Simonia Investituran kanssa, Gottfried buljonkilainen, Jerusalemin hallitsija, Fransiskus, naimisissa Assisittaren kanssa, Juhana, naimisissa Magna Chartan kanssa, Jeanne d'Arc, Ranskan kuningas, puoliso Orleansin neitsyt, Kalmarin Unioni, Ruotsin kuningas, naimisissa Margaretan kanssa, Kustaa Vaasa, Kustaa II Adolf, puoliso Kristina, Pietari Brahe, Eerikki Sorolainen, Matleena Korolainen, naimisissa Nikoteemus Nikkisen kanssa, Nestori Nikkinen.
Työnsä lopetettuaan Nestori pyyhki runsaan hien otsaltaan, luki lävitse sukuluettelonsa, pisti sikaarisauhuksi ja laittautui tyytyväisenä levolle.
Siitä saakka hän on kuljeskellut pää kekallaan.
Hymyillen halveksivasti kanssaveljilleen, kun nämä eivät huomaa, kuinka helposti voi johtaa sukujuurensa vaikka aikojen uumeniin.
KEKKONEN KERTOO…
Meitä oli joitakin kaupunkimme ahväärieppuja viime keväänä kauppa- ja huvimatkalla Helsingissä. Kierrettyämme kylliksemme kahviloissa ja kinograahveissa vietimme lopuksi viattoman illan hotellimme numerohuoneissa Viron kansan veljestervehdyksistä nautiskellen.
Pikkutunneille päästyämme aloimme kukin kehua erikoisuuksillamme, kuten tämän kauppiassäädyn tapana on. Yksi kehui kaupoillaan, toinen gulasseerauksillaan, kolmas liiketuttavuuksillaan ja mikähän milläkin tavalla.
Nestori Nikkinen kehui voimillaan. Nestorihan kehuu aina määrättyyn tunnelmaan tultuaan niillä, ja hänellä, hyvin syöneellä miehellä, onkin voimia enemmän kuin monella muulla.
Eikä hän ainoastaan kehunut, vaan näyttelikin voimiaan.
Hän nosteli yhdellä kädellä selustasta tuoleja, kohotteli meistä milloin mitäkin rinnasta ilmaan, löi rystysillään ruutuja pöytään ja hiilihangon luokiksi hauislihakseensa.
Lopuksi hän aikoi nostaa yhdellä kädellä jalasta pöydän koholleen.
Silloin me suutuimme ja epäsimme jyrkästi tällaisen tuuman. Ja kun hän ei totellut meitä, hyökkäsimme joukolla häneen käsiksi, kaadoimme hänet lattialle, kannoimme hänet viereiseen huoneeseen ja suljimme hänet sinne lukkojen taa.
Unohdimme hänet puoleksi tunniksi.
Sitten joku huomautti, että viereisestä huoneesta kuului kummallista ärinää ja ähkimistä.
Aavistellen jotakin kamalaa tapahtuneeksi syöksyimme miehissä sinne.
Se, mitä siellä näimme, oli sekä naurettavaa että säälittävää.
Nestori seisoi valtavan rautasängyn päädyn luona sängyn suuri pyöreä nuppi suussaan. Tiedäthän ne rautasänkyjen päissä olevat messinkipollukat.
Me kysyimme, mitä hän tuollaisella ilveellä tarkoitti, mutta Nestori vain viittoi käsillään ja mongerteli jotakin, mitä emme käsittäneet.
Silloin me ymmärsimme.
Voimiaan näyttämään innostunut Nestori oli saanut päähänsä nostaa hampaillaan rautasängyn paikoiltaan ja ottanut sitä varten sängyn pollukan suuhunsa. Pollukka oli kuitenkin kovin iso eikä Nestori saanut sitä enää ulos suustaan.
Koetimme kiskoa häntä yhdistynein voimin siitä pollukasta erilleen, ja
Nestori ärisi ja härisi hirvittävästi.
Kaikki yrityksemme olivat turhia. Nestori oli ja pysyi kiinni kahden hengen maattavassa hotellin rautasängyssä.
Olimme pitkän aikaa ymmällä mitä tehdä. Nestori katsoi meihin kaiken aikaa apua anovasti että ihan sääliksi kävi. Yritimme uudestaan, mutta luovuimme siitä pian, kun Nestorin suusta alkoi vuotaa verta ja pelkäsimme hänen hampaittensa heltiävän ennen kuin pollukan.
Äkkiä sitten Käkriäinen sylkäisi kouriinsa ja viittasi meille. Kävimme taas Nestoriin käsiksi, nostimme hänet Käkriäisen neuvon mukaan vaakasuoraan — asentoon, siirsimme sängyn keskelle lattiaa ja aloimme kieputtaa häntä ympäri, kunnes pollukka oli kiertynyt ruuveistaan ja sängystä irti ja Nestori pääsi vapaaksi vuoteesta, joskaan ei pollukasta.
Mitäkö sitten teimme?
Etsimme puhelinluettelosta lähimmän lääkärin osoitteen, talutimme Nestorin kadulle, huusimme ajurin ja kyyditsimme Nestorin suuntäyteisineen lääkärin luokse.
En tiedä, kuinka pompula saatiin hänen suustaan. Suuri puuha siinä kuitenkin lienee ollut, sillä Nestori tuli tänne kotiinsa vasta viikkoa myöhemmin kuin minä.
Mainitsin hänelle kerran matkastamme, mutta Nestori suuttui silmittömästi ja läksi pois kuin puhaltaen. Hän ei kerro kenellekään tuosta sängyn pompulasta eikä siitä ole hyvä mennä häneltä kenenkään kyselemäänkään.
Ja jos hän joskus eksyy jossakin toveriseurassa viettämään hauskaa iltaa, katsoo hän aina aluksi, onko huoneessa rautasänkyjä ja niissä pompuloita.
Jos niitä on, ruuvaa hän ne heti irti ja lähettää keittiöön tarkoin talletettaviksi.
Kotiinsa hän on laittanut kaikki vuoteet puusta.
Pompuloitta.
NIKKINEN NYRKKEILEE
Liikemiehemme Nestori Nikkinen pistäytyi äskettäin ahväärimatkalla Helsingissä. Kun siellä ei ole enää kabaretteja eikä varieteita, katseli hän kauppojensa onnelliseksi päättäjäisiksi nyrkkeilyä sirkuksessa.
Tämä sekä hyödyllinen että terveellinen urheilulaji sai hänestä, vanhasta ja kotiseudullaan hyvin tunnetusta väkikiven nostajasta, kissanhännän vetäjästä ja housunkauluspainin heittäjästä, heti innokkaan ja lämpimän kannattajan, jopa siinä määrin, että Nestori päätti itsekin ryhtyä sitä harjoittamaan.
Tuliaisiksi hän toi kotiinsa pääkaupungista kaksi paria nyrkkeilykäsineitä ja selitti seuraavana päivänä aamiaista syötäessä puolisolleen, kahdelle keskenkasvuiselle pojalleen ja pöytään passailevalle piialleen seuraavaa:
— Elettävänämme oleva aika on raju ja rauhaton. Intohimojen itsekkäät ylitsekuohuilevat hyrskyt tyrskyvät nyt kahleitta kaikkialla. En tarkoita tällä kansainvälisiä kahnauksia, vaikka nekin ovat ajan ankaroissa aalloissa huomioon otettavat, vaan henkilökohtaisia hyökkäyksiä, joiden alaiseksi näissä omanvoitonpyyteisissä oloissa voi kuka tahansa ja koska hyvänsä joutua. Onnellinen se, joka voi tällaisissa tapauksissa omin avuin ja tehokkaasti torjua luotaan kaikki tuuppijat ja tunkeilijat. Sille, joka osaa esimerkiksi jaloa nyrkkeilytaitoa, kuten minä, se onkin sekä sangen helppoa että sulaa hauskuuttakin. Näytän teille syötyämme muutamia otteita taidostani.
Aterian jälkeen Nikkinen toi kamaristaan nyrkkeilykäsineet ja puki niistä toiset itselleen ja antoi toiset puolisolleen.
— He, kiskohan kännyihisi, Kunilla! Näytämme pojille ja Pauliinalle pari isku- ja puolustusotetta.
Hieman esteltyään pukihe rouvakin käsineihin.
— No, kas niin, nostahan nyt esimerkiksi vasenta kättäsi, Kunilla —
Rouva nosti ja sai mitään aavistamattaan ankaran iskun kasvoihinsa.
Nestoria nauratti ja pojat tirskuivat äänekkäästi. Mutta samassapa sai
Nikkinenkin tähtiä sinkauttelevan sivalluksen poskelleen. Hän haukkoi
hetken henkeä ja ärjäisi rouvalleen:
— Elä lyö silloin, kun toinen ei tiedä mitään!
— Minä lyön milloin minua haluttaa, huomautti rouva. Vai luuletko sinä, että nyrkkeilijätkään ilmoittavat, milloin meinaavat muksauttaa?
— Jassoo, sanoi Nikkinen terävästi ja antoi puolisolleen kaksi kumajavaa iskua rintaan.
Rouva oli läkähtyä. Sitten hän heitti nopeasti käsineet ja viskasi ne vasten Nikkisen naamaa. — Kurja mies, joka tahdot tappaa poikiesi nähden turvattoman naisen ja äidin, kun en tiedä edes puolustautuakaan! Mallikelpoinen isä ja aviomies, joka —
Samassa soi ovikello. Tulija oli Tuppurainen, Nikkisen kauppakaveri.
Rouva Nikkinen ilostui isosti vieraan tulosta, vilkaisi salaa kuvastimeen ja liverteli Tuppuraiselle:
— No, olipa hauskaa, että kauppiaskin taas meitä muisti ja pistäytyi katsomassa. Ajatelkaas: Nestori neuvoi meille juuri nyrkkeilyä, ettekä usko, kuinka hassua se oli. Minäkin sain aika tölmäyksen rintoihini, hi, hi.
— Sinunkin, Tuppurainen, pitäisi opetella tätä mukavaa poksauksen konstia. Otappas nuo käsineet, niin näytän sinulle, kuinka sitä nyrkkeillään, he, he, he.
— Olen jo liian vanha sellaiseen, esteli Tuppurainen. Nuorempana oli toista…
— No, no, ethän sinä vieläkään ikäloppu ole. Otahan käsineet, niin koetamme kujeillessamme.
Tuppurainen kiskoi käsineet kouriinsa, tälläytyi nyrkkeilyasentoon ja kun Kunilla-rouva oli lukenut kolmeen, kuten Nestori käski, antoi hän samalla terävän ja tanakan iskun Nikkisen otsaan.
Kun kolmekymmentäkuusi tähteä ja keskikokoinen aurinko olivat laskeneet
Nikkisen katseen edestä, puuskutti hän:
— Sisisisinä olet nynynyrkkeillyt ennenkin, Tututuppurainen!
— Joo, joskus nuorra miesnä Amerikassa ollessani, tunnusti Tuppurainen ja serveerasi taas Nikkiselle sellaisen tölmäyksen leukaan, että Nikkistä alkoi ankarasti nikottaa ja hän oli mennä kirjakaapista sisään.
— Anna takaisin, Nestori, kehoitti Kunilla.
— Miminä pppuolustaudun, soperteli Nikkinen ja sai taas mahtavan paukun poskeensa ja toisen rintaansa. Hän koetteli hänkin hosua ja sohia Tuppuraista, mutta sai joka käden ojennuksella uuden muksauksen milloin mihinkin ruumiinsa osaan. Iskua seurasi isku ja paukkua paukku ja Nikkinen kadotti sekä ajallisen että paikallisen tietoisuuden. Hän läksi pakoon sänkykamariin, mutta Tuppurainen tuli aina vain iskuja annellen hänen kintereillään sinne. Nikkisen nenästä alkoi vuotaa verta ja rouva Nikkinen selaili kiireesti eteisessä lähimmän lääkärin puhelinnumeroa.
Nikkinen menetti viimein kaiken käsityskykynsä. Hän potkaisi Tuppuraista polveen. Se oli onneton ote. Tuppurainen tulistui. Hän oli tullut taloon kahvikupposelle ja ryhtynyt pyynnöstä pikkusen leikin vuoksi nyrkkeilemään ja — häntä potkittiin kuin mitäkin koiraa! Hän raivostui, pikainen kun oli luonnoltaan, ja…
Rouva Nikkinen oli hakenut kadulta poliisin. Tämä tuli ja seisahtui silmänräpäykseksi sänkykamarin ovelle.
Nikkisen naama oli pöhössä, hänen silmänsä tuijottivat lapsellisen hölmömäisesti jonnekin kaukaisuuteen, ja kädet hervottomina riipuksissa hän otti vastaan satelevia iskuja, uikuttaen välillä avuksi vuoroin vaimoaan, vuoroin seinän takana vuokralla majailevaa hyyryläistään.
Nikkinen oli lokattu viidessä minuutissa. Viimeinen isku viskasi hänet vatsalleen rouvan ompelupöydälle, jossa hän sai neulapreivin nenäänsä ja lankakerän ammottavaan suuhunsa.
Silloin astui poliisi esiin ja pisti Tuppuraiselle hansklovit käsiin.
Tuppurainen tuomittiin puolustuskyvyttömän henkilön tahallisesta ja tarkoituksellisesta pahoinpitelystä kolmeksi kuukaudeksi kuritushuoneeseen.
Hän on siellä parhaillaan, Nikkisen ottaessa ahkerasti tunteja nyrkkeilyssä ja japanilaisessa jiujitsussa ja rouvan hankittua ulko-oveen varmuusketjun ja kaksinkertaisen lukon sekä voimakkaan hälytyslaitteen, joka kutsuu minuutissa Nikkisten luo kadulta heidän palkkaamansa sivilipukuisen 120-kiloisen yksityispoliisin ja pari portin suojassa päivittäin istuskelevaa isoa hampparia.
Ajat ovat näet nykyään niin rajuja ja rauhattomia.
NESTORI NIKKINEN MALLAA MOOTTORIPYÖRÄLLÄ AJOA
Kauppias Kipakka osti tässä keväällä moottoripyörän. Se onkin hänelle hyvä ja hyödyllinen kapine. Hänellä on kundeja pitkin pitäjää ja hän voi pistäytyä niitä tapaamassa pyörällään tuon tuostakin.
Mainion moottorin Kipakka sattuikin saamaan. Kone on kestävä ja juosta joilottelee jopa 120 kilometriä tunnissa. Ja kun sen säiliöön sopii polttoainetta kymmeneksi tunniksi, tulee siitä taivalta, jos yhteen rysyyn mennä hyryttelee.
Kipakka puhdisteli ja koetteli pyöräänsä pihamaallaan viime perjantaina. Pyörän pärinä ja koneen rähinä houkutteli koko kaupunkimme sinne sitä surraamista ja pörräämistä katsomaan.
Kipakka lankesi luonnollisesti heti paikalla kaikkien moottorimiesten helmasyntiin, kehumiseen. Hän alkoi kiitellä ja ylistellä pyöräänsä parhaimmaksi maan päällä. Ja uskoahan se piti, kun ei kukaan ollut sen parempaa eikä pahempaa nähnyt. Mutta kun Kipakka sitten yltyi runoilemaan moottoripyörällä ajamista ihanimmaksi nautinnoksi, minkä taatto taivahinen on älynnyt ja osannut ihmislapselle tässä ajallisuuden olevaisuudessa luoda, alkoi jo yksi ja toinen kohautella sekä housujaan että hartioitaan ja sanoa, että jo nyt, kauppias, laulat vähän liikaa. Kun Kipakka sen huomasi, kiivastui hän ja sanoi, jotta kah, saahan tällä koettaakin, jos kuka ei ota uskoakseen, ja kehoitti lähinnä seisovaa Nestori Nikkistä nousemaan pyörän satulaan ja koettelemaan muutaman kiehkerön pihamaalla.
Nikkinen on kaupunkimme vanha ja tunnettu polkupyörämies ja kun yksi ja toinen kivotteli häntä koettelemaan, ei hän voinut kunniansa eikä arvonsakaan vuoksi vastustaa viettelystä, vaan vastasi:
— No, jospa hänellä, rakkineella, tosiaankin mallaisi muutaman lenkin lystiksensä.
Hänet autettiin monin avuliain käsin pyörän selkään ja Kipakka polkaisi koneen käyntiin.
Moottori päästi peijakkaan moisen papatuksen ja sylkäisi kolme katalan pahalta löyhkäävää pensiinituhausta. Ja sitten se läksi liikkeelle kuin noiduttu. Se mennä vihkaisi ensin vihaista vauhtia kohti Kipakan kyökin rappuja ja olisi kai mennyt itse kyökkiinkin, ellei Nestori olisi saanut sitä viime hetkessä kiepautetuksi toiselle taholle ja ajanut hurjaa kyytiä Kipakan avoimesta heinäliiterin ovesta sisälle.
Sieltä hänet löydettiin vahingoittumattomana pyörää syleilemässä ison olkikuvon päältä.
Kun Nestori ilmestyi pihamaalle, syntyi yleinen ilo, nauru ja leikinlasku. Ja kun hän yritteli puolustella itseään, naurettiin ja veisteltiin hänelle päin naamaa, niin että piha kaikui.
Silloin Nestori suuttui. Hän tempasi kenenkään arvaamatta pyörän sitä juuri vajasta taluttavalta Kipakalta, polkaisi sen käyntiin, hyppäsi satulaan ja alkoi hyrrätä huimaa kyytiä pihamaalla. Ensin hän ohjasi päin pahimmin nauraa hehettelevää akkaparvea ja ahdisti sen Kipakan kyökkiin, niin että kintut vain vilahtelivat. Sitten hän ajoi ukot tikaportaille ja tallin ja aitan rapuille ja pojat kilpajuoksussa lankulle. Pihalle jäi vain nauraa hohottava Kipakka ja kummallisia kuvioita moottoroiva Nikkinen.
— Jos — hekekehe — — tahdot — hekekekeke heeh — — hiljentää, niin — — hekekekekek — — niin hekekhek — väännä vain — — hekekekek — — kekekee———käsimiä — hek —
Ja Nestori väänsi, mutta väärin päin. Sen sijaan että olisi vauhdissaan vaimentunut, ulahtikin pyörä kuin vesikauhuinen koira ja läksi rullaamaan niin riivatusti, ettei Nestorista näkynyt kuin vilahdus siellä täällä.
— Vedä keskuskammesta, vedä keskuskammesta! huusi kamalaa kyytiä kauhistunut Kipakka.
Ja Nestori veti ja sai pyörälle 120 kilometrin vauhdin. Pyörä pauhasi ja peuhasi, naputti ja koputti, suhutti ja tuputti kuin kappaleiksi aikoen ja päästeli pensiinikaasutupsauksia niin tiheään, että pihamaa oli kuin usvassa.
Pyörän satulassa silmät pelosta pyöreinä istua kehottava Nestori havaitsi pihamaan moiselle menon hurakalle kovin rajoitetuksi ja pyörsi laveampaa alaa antavalle kadulle. Siellä hän hieman rauhoittui ja ohjasi mahdollisimman vakavasti.
Hän ajaa vinhasi kaikki kaupunkimme kuusi katua ylös ja alas ainakin kymmeneen kertaan. Ettei sattuisi päälleajoa eikä onnettomuutta, huusi ja hoilasi hän jo kaukaa ihmisiä nähdessään:
— Ho-holoooo! Tulooo! Pyörä tuloooo!
Kuudennella kiehkerolla olivat kaikki kadut ihmisistä kuin nuollut. Ikkunat ja puotien ovet olivat täynnä suut auki ja silmät renkaina päitään vikkelästi käänteleviä kaupunkilaisia Nestorin vilahtaessa ohitse.
Mutta jos kadut olivatkin tyhjät ihmisistä, ei sentään koirista. Kaikki kaupunkimme kolmekymmentäkaksi koiraa kiitivät näet kielet pitkällä roikkuen ja koivet yhtenä vilinänä ulvoen, haukkuen ja häristen Nestorin jälestä. Pari lyhytjalkaisinta ja huonovauhtisinta jäi niistä läähättäen jälkeen ja Nestori ajoi ne seuraavalla kierroksellaan kumoon, pyörän kimmahtaessa korkealle ilmaan.
Kun yhä useampia koiria oli joutua pyörän jalkoihin, katsoi Nestori kaupungin kadut hieman turvattomiksi ja ohjasi maantielle.
Maantie kaupungistamme vie Oulua kohti. Viiden peninkulman päässä eroaa siitä kaaressa etelään toinen viiden peninkulman tie Kiuruvedelle ja sieltä kahden peninkulman tie kaupunkiimme.
Sittenkun oli päästy pahimmasta Nestori Nikkisen kaupungissamme aiheuttamasta pelästyksestä ja sekasorrosta ja kuultu eräältä hevosmieheltä, että Nestori oli nähty Oulun tiellä, alettiin puhelimitse ottaa selkoa, missä hän milloinkin oli menossa. Kaikki kynnelle kykenevät kaupunkilaisemme kokoontuivat puhelinkeskuksen edustalle, josta puhelinneitoset antoivat avaimesta ikkunasta tietoja kuin eräät sanomalehdet viime olympialaisten kisojen kulusta. Jännittävintä oli se, älyäisikö Nestori kääntyä tuolle toiselle tielle vai pyyhältäisikö kahdenkymmenen peninkulman päässä olevaan hänelle outoon Ouluun ja joutuisi siellä kukaties mille mahdottomille mereen tai lossipaikkaan päättyville maanteille.
Pyörää hän ei osaisi seisottaa kuin Luojan laupiaaksi ihmeeksi, niin vakuutti ja valitteli Kipakka, ja pensiiniä pyörässä riitti ainakin yhdeksäksi tunniksi 120 kilometrin vauhdilla, joka Nestorilla oli.
Kun oli joka paikkaan matkan varrelle ilmoitettu Nestorin kulusta, saatiin jo miltei samassa viiden peninkulman tiehaarasta tiedoitus puhelimella, että sivu se nyt viuhahti ja Kiuruvedelle se kiepahti, sitten Kiuruvedeltä ilmoitus, että täällä jo ohi solahti niin että pöly pelmahti ja että kohta se on siellä kaupungissa.
Sen kuultua kiipesivät kaupunkilaiset katupuihin ja lankuille ja rapuille ja — samassa kuuluikin jo maantieltä pakananmoinen papatus ja tuhutus ja Nestori tulla tupsahti pöly- ja pensiinipilvenä kaupunkiin, jossa hän kiersi kolmasti kadut ja karautti taas takaisin maantielle.
Taas pantiin puhelimet kilisemään kaikkialle matkan varrelle ja saatiin kuulla, että Nestori oli ajanut ensin viiden peninkulman taipaleella suuren karjan maantieltä suohon ja pelästyttänyt erään hevosmiehen kuormineen ojaan ja toisella taipaleen osalla ajanut kumoon kaksi koiraa ja — siinä hän jo taas hyrräsi kaupunkia kiertämässä.
Kolmannella kierroksella oli häneltä lennähtänyt hattu jonnekin matkan varteen, ja neljännellä hän oli juoksuttanut eräässä paikassa kuutta irtohevosta edellään puolisen kilometriä, kunnes hevoset vaahtoisina älysivät karata tiepuoleen ja metsään.
Viidenneltä kierrokseltaan kaupunkiimme palatessaan hän soitti jo tullessaan ja kaupungin katuja kahdesti kiehkeroon kiertäessään. Tottapa hän lienee tullut jotenkuten nykäisseeksi merkkitorvea ja älynnyt sen hälytyslaitteeksi.
Ihmiset alkoivat jo väsyä Nestorin lakkaamattomaan kierrosajoon ja läksivät kaduilta kotiinsa arvellen, että tottapahan se siitä kerran seisottuukin. Ja niin jätettiin Nestori oman onnensa varaan ja mentiin maata.
Mutta joka tunnin perästä kuuli kukin ikkunansa alta hirmuista hurinaa ja pärinää ja sen keskeltä korvissa huikeasti hujeltavaa:
— Huuuuup! Huuuuup! Huuuuup! Pa, pa, pa, pa. Hyrryn, hyrryn, hyrryn.
Sytkyt, sytkyt, sytkyt. Huuuuup! Huuuup!
Sinä yönä ei moni nukkunut rauhaisaa unta kaupungissamme. Ei vaikka peitteen kuinka korvilleen veti. Sillä joka tunti kuului aina herättävänä äänenä horroksiin vaipuneille:
Pa, pa, pa, pa — Huuuuup, huuuuup — hyrryn ryrrryn — sytkytsytkyt — huuuuiphuuup — —!
Tämä meno ja metakka loppui vasta aamuyöstä.
Joka tunti Nestorin merkinantoja kuulemaan tottunut korva odotti pari tuntia näitä siknaaleja turhaan.
Niitä ei enää kuulunut. Kaupunki vaipui siihen kesäiseen syvään hiljaisuuteen, joka on niin täydellinen, että kuulee, jos korvansa heristää, kuinka meidän katuruohomme kasvaa.
Kello puoli neljä aamulla kuuli Kipakka ulko-oveltaan vaimeata naputusta. Kun hän meni avaamaan, seisoi siellä Nestori Nikkinen.
Mutta minkälaisessa muodossa ja asussa! Hatutta ja hiukset ja kasvot harmaina pölystä, nutun toinen hiha roikkuen halkinaisena paljaasta kyynäspäästä alaskäsin, toinen housunlahje haljenneena ja koko puku pölyssä ja liassa, koneöljyssä ja lätäköiden ravassa ja mies tuoksuen pensiiniltä kuin kymmenen litran kanisteri.
Kakisteltuaan ja ryiskeltyään kymmenisen minuuttia Nestori sai sanotuksi:
— Jjjjosss sssisinulla sasattuu olemaan ryryryypyllinen kokokonjakkia jajaja sasasavukkeita, niniin a-a-a-anna Jujuj-jumalan nininimessä heheheti.
Kipakka kehoitti häntä tulemaan sisään ja istumaan ja ryyppäämään ja tupakoimaan, mutta Nestori viittasi vain murheellisesti kädellään ja sanoi:
— Mimiminua ei nynynyt oikein i-i-istuta.
Saatuaan siihen rappusten eteen seisoville jaloilleen kolme kookasta pikaria konjakkia ja savukkeen suuhunsa hän ilmoitti:
— Se on hyvä pyörä ja mainio menijä. Voit sanoa sen jokaiselle. Mutta elä kutsu enää minua sitä muille mallaamaan.
Heitettyään polttamansa savukkeen pätkän pois hän lisäsi:
— Minua tinkii nälättämään ja nukuttamaan. Hyvää yötä.
Portilta hän vielä pyörähti pihaan päin ja huomautti:
— Olin unohtaa sanoa, että rakkineesi on Heiskalan isossa hiekkahaudassa, kahdeksan kilometriä Ouluun käsin, jonne se seisahtui. Voit käydä sen sieltä hakemassa. Minä en halua enää koko pörriäistä nähdäkään.
Siitä saakka on Nestori Nikkinen periaatteellisista syistä vihannut kaikkea, mitä moottoriksi mainitaankaan.
Ja kun joskus tulee puhe moottoripyöristä, lähtee hän heti semmoisista seuroista pois.