MINKÄTÄHDEN NESTORI NIKKINEN EI OTTANUT OSAA KÖYDENVETOKILPAILUUN
Liikemiehemme Nestori Nikkinen oli luvannut peruuttamattomasti ottaa osaa äskeisiin kesäjuhlan yhteydessä toimitettuihin V.P.K:n komppaniain välisiin köydenvetokilpailuihin ja kiinnittää osaltaan yhden koruttoman, mutta kunniakkaan laakerin lehden edustamansa sammutuskomppanian seppeleeseen.
Hän luopui kuitenkin kaikkien pettymykseksi kahdennellatoistakymmenennellä hetkellä tästä pyhästi ja vakaasti antamastaan lupauksesta. Sillä mamma Nikkinen, kuultuaan puolisonsa päätöksen, pani heti painavan protestin sitä vastaan. Ensin tietenkin sulin sanoin ja vedoten Nestorinsa ikään ja yhteiskunta-asemaan ja sitten, kun siitä ei ollut toivottua tulosta, toimeenpanemallaan tärisyttävällä perhetragedialla.
Nestorin istuessa näet kilpailuiden edellisenä ehtoona konttorissaan ja siirrellessä nenä kiinni kirjoissa päivän kauppoja pääkirjaan, aukeni äkkiä ovi ja mamma Nikkinen saapui sisään poikiensa, piikansa ja puotilaisen kanssa, asettui keskelle konttorin lattiata, osoitti etusormellaan Nestoria ja huusi hurjalla äänellä ja eleilyllä:
— Tulkaa, tulkaa vain sisään ja katsokaa petomaista perheenisää ja raakamaista ruokakuntansa päämiestä, joka aikoo syöstä ehdoin tahdoin poloisen perheensä ja sukunsa surman suuhun ja pirstota taloutensa raunioiksi kunnianhimoisella köydenvetokiihkollaan! Lapset, hyvästelkää viime kerta pappaanne ja sinä, Liena, ja sinä, Lassi, pyytäkää palkkanne kauppiaalta niin kauan kuin hän siihen vielä kykenee ja on hengissä ja täydessä ymmärryksessä. Ja sinä Nestori, tee testamenttisi, tee tänä iltana, parempi jos jo tällä minuutilla ja momentilla, ennenkuin ruumiisi siunataan siivompien ja järkevämpien ja köysiä kiskomatta kunniallisesti eläneiden ja kuolleiden isiesi luokse kirkkomaan kalmistoon.
Kun mamma Nikkinen niisti nenäänsä ja kuivasi kyynelöiviä silmiään, sai
Nestori sananvuoron ja huomautti:
— Mutta minä en ymmärrä, Kunilla kulta —
— Et, et, et — eikä sinulle näy ymmärrystä karttuvankaan koko elämänikänäsi! No, onneksi on minun ymmärrykseni kyllin selvä ja riittävä sinunkin varallesi. Etkö sinä, onneton isä ja järjetön mies, muista minkälaista oli, kun viimeksi kiskoit noita köysiä kansanjuhlassa?
— Sehän oli jo vuonna yhdeksäntoistasataa ja seitsemän.
— Olipa milloin oli, mutta surkeaa se oli, niin että vieläkin ihan itkettää. Minä muistan sen elämäni kaiken kuin eilisen päivän. Sinä ilmoittauduit silloinkin tuohon köydenkiskontaan. Sinun piti muka, koska muutkin kaupungin ukot, vieläpä viskaalitkin, tohtorit, apteekkarit ja metsäherrat olivat ilmoittautuneet. Sinä et muka iljennyt jäädä pois miesten muasta, kun olit tanakimpia ja väkevimpiä köydenkiskojia kaupungissa.
— Minua pyydettiin mukaan ihan erikoisesti.
— Itsehän sinä siihen puuhaan pakkauduit ihan pyytämättä. No niin, sille ei nyt enää mitään mahtanut, sanoit sinä. Ja sitten sinä aloit harjoitella. Muistatko sinä, kuinka siinä menettelit?
— No, mitä niistä nyt enää kaikille kertomaan —
— Sinä pistit keskellä parhainta liike- ja lauantaipäivää puodin ulko-oven lukkoon ja sidoit köyden ovenripaan ja aloit hoilata ja kiskoa ja tempoa kuin hullu. Ripa lukkoineen luonnollisesti petti ja sinä lensit päin kahta sillitynnöriä ja jauhosäkkiä ja kaasit ne kaikki pitkin permantoa. Eikä sillä edes hyvä. Kun minä ja palvelijat olimme parhaiksi saaneet puodin pestyksi ja siistityksi, kiinnitit köyden sillä kertaa suureen sekatavarahyllyyn —
— Alafakkihan se oli —
— Olipa ylä- tai ala, se on samantekevää! Sitten sinä aloit taas pinnistellä ja ponnistella ja tuit itseäsi tiskistä ja — vedit hyllyn hirmuisella paukkeella ja jyskeellä permannolle, kaatuen itse tiskin keralla samaan rykelmään. Siitä tuli ainakin kolmen sadan markan vahinko ja monta muuta mieliharmia. Ja muistatko, kuinka minäkin onneton satuin juuri parhaiksi saapumaan siihen kauas kaupungille kuuluvaan remakkaan ja rytinään, posliiniastioiden pirstoutumiseen, lasitavaroiden kappaleiksi kimpoilemiseen ja kankaiden ja monien muiden permannolle paukahteluun? Minä toin sinulle silloin rauhoittuaksesi kahvia ja sain suuren sarkapakan päähäni ja tarjottimelleni ja poltin kuumalla kahvilla käteni niin, että oli pakko juoksennella lääkärissä viikkokausi —
— Enhän minä mistä arvannut sinun tulevan siihen tarjottiminesi.
— Sinä et lopettanut vieläkään, vaan sidoit kirotun köytesi pihakoivuun, kartanomme ainoaan kaunistukseen, ja olit kiskoa sen juurineen maasta. Onneksi köysi katkesi ja sinä paiskauduit ränninalussaaviin ja kastelit piloille parhaan kesäpukusi, jonka hinta oli lähes pari sataa markkaa. Silloin vasta lopetit harjoittelusi. Mutta niinpä olikin jo itse ikimuistettava kilpailu. En tiennyt oikein, tullako katsomaan vai eikö, sillä minä aavistelin onnettomuutta kaiken jo olleen ja kärsityn kukkuraksi. Tulinhan kuitenkin, vaikka kadun ja häpeän sitä vielä tänäkin päivänä.
— Mitäpä katumista siinä oli? Kunniallinen kilpailu!
— Ehkä sinusta, mutta ei minusta. Muistan vieläkin ja olen yhäkin näkevinäni, minkälainen sinä olit tuota kirottua köyttä kiskoa junnatessasi. Silmäsi olivat pullistua päästäsi ja sinä olit punainen ja sininen kuin paleltunut potaatti. En iljennyt enää katsoakaan, vaan käännyin selin. Niin, niin — voitittehan te, voititte, mutta miltä sinä voittaja näytit? Takkisi selkä oli halki, housujesi takamuksista pisti parista paikasta esiin valkoista, lahkeesi olivat liassa ja loassa ja sinulta oli tallautunut uusi kesähattusi vetäjien jalkoihin. Ja kun läksit kävellä hoipertelemaan, kävelit kuin silmitön ja tietosi ja tajusi menettänyt. Sinä puskit päin paria kaupunkimme hienointa rouvaa ja töyttäsit ne istualleen, sitten olit pyytelevinäsi anteeksi ja sopertelit jotakin, missä ei ollut alkua eikä loppua, ja läksit taas kävellä kompuroimaan ja menit pahki katsojain penkkiä, niin, että se ja kaksi muuta niistä kaatui. Sinä et nähnyt mitään, et kuullut mitään, tajunnut mitään.
— Puolipökerryksissä kuljetin sinut sieltä ajurilla kotiin, jolloin palvelijat sanoutuivat heti sinut nähtyään irti, kun eivät muka halunneet olla sellaisessa herskaapissa, jonka pää tuodaan moisessa tilassa keskellä pyhäpäivää kotiin. Sain heille suurella vaivalla selitetyksi asian, ja sitten me kolmisin hieroimme sinua tuntikauden ja saimme vihdoinkin sormesi auki nyrkistä ja laastaroimme vereslihalle hankautuneet kämmenesi välttävään kuntoon.
— Samana iltana sait sitten hirveitä vatsanväänteitä, ja lääkäri luuli, että suolesi oli mennyt solmuun, vaikkei se onneksi sitä ollut — tai onnettomuudeksi paremminkin.
— Jos nyt aiot panna toimeen samanlaisen surkeuden ja menon ja myllerryksen, niin — minä sanon vielä tänä iltana Lienan ja Lassin irti toimestaan ja pakkaan tavarani ja lähden heti asianajajan luo heittämään hänen tehtäväkseen hakea minulle eroa moisesta perheensä päästä ja ehdoin tahdoin kotinsa onnettomuuteen köydellä kiskovasta puolisosta ja isästä, mutta itse olen jo huomenna lasten kanssa matkalla vanhempieni luokse.
— Se on vakava sanani, ja siinä pysyn pykälääkään hellittämättä. Mieti ja menettele sen mukaan!
Kuten sanottu, ei Nikkinen ottanut osaa kilpailuun. Hän ilmoitti näet saaneensa äkillisen pistoksen rintaansa ja sen epäävän häneltä kaikki kilpailuponnistukset.
Mutta meidän katsojain joukossa hän kyllä oli. Ja huusi vetäjille tahtia niin julmasti, että parin lähinnä häntä olleen naiseläjän oli mentävä seuraavana aamuna kiireen kaupalla lääkäriin lumpeutuneita korviaan korjauttamaan.
NIKKINEN ON OSTANUT MOOTTORIVENEEN
Vaikkakin Nestori Nikkisellä on eräitä kokemuksia ja vakavia valituksia moottoreista ja varsinkin moottoripyöristä, on hän nyt itsekin moottorin omistaja. Kaupungissamme parhaillaan kiihkeänä raivoava moottorikuume tarttui näet jo häneenkin, ja hän osti moottoriveneen. Ei sellaista suurellista monumenttaalia ja vinsesterimenijää kuin meidän muiden herrojen ryöpältäjät ovat, vaan ainoastaan tätä meidän tavallista seutumme pikkumoottorien peristyyliä ja konstruktiivia: runko meidän venemaakarimme Kemppaisen tekemä, varalaidoilla varustettu savolainen kolmilaita, keskellä Tikkatettara ja laidassa uusimman moottorimekaniikan mukainen auto-ohjausrustinki.
Sellaisilla pikkupäpättäjillä onkin omat etunsa ja erikoisuutensa: ne kulkevat kepeästi, ovat niuhoja kalliille penssiinille, antavat terveen ja terhakan äänen ja maksavat vain varttaalin siitä, mitä esimerkiksi meidän tohtorin »Seere».
Sitäpaitsi on Nestorin moottorissa eräs etu, jota meillä muilla perärännäli- ja pikkukeskusnakuttajilla ei ole: se pakkaakin, kun panee sen pakkaamaan, ja menee sakta ramia, kun panee menemään.
Saatuaan »Jouhtenensa» sen entiseltä omistajalta karvari Kämäräiseltä Nestori teki sillä Kämäräisen kanssa sekä ruuvi- että koulutusajon ja opastui reissulla mielestään yksityiskohtia myöten moottirakkineen kaikkiin kymmeniin konstrumentteihin ja instruvenkkeihin: kaasuttajiin, neulaventtiileihin, magneesiumiin, lauhduttajiin, pensiinihanoihin, automaattiöljyttäjiin, ryyppynastoihin ja mitä kaikkia niitä nyt lieneekään. Tietopiirinsä laajentamiseksi hän osti lisäksi sen 30 markan maksavan moottorikirjan, jonka on tehnyt alallaan tunnettu moottorimonttööri Werner Söderström Porissa.
Seuraavana aamuna Nikkinen osti lyhyen öljy takin ja nahkatakin, pisti vaneeriaskiin lujasti evästä, otti poikien onget mukaansa ja läksi moottorilla kalaan.
Puulattuaan »Jouhtenen» veteen ja pyöriteltyään rannassa sen konetta puolisen tuntia saamatta, siitä esiin pienintäkään pihausta, heitettyään yltään ensin lakkinsa ja sitten öljy takkinsa ja vihdoin nuttunsa ja liivinsäkin hän käski rannalla suu auki katsoa töllöttävän poikansa pinkaista korjauspajalle ja pyytää jotakin asian ymmärtävää miestä tulemaan moottoria katsomaan.
Mies tulikin, vilkaisi koneeseen, hymyili ja avasi pensiinihanan, joka
Nestorilta oli unohtunut kiinni, ja sanoi, että selvä on, ja laittoi
Nestorin taipaleelle.
Meillä ei ole tietoa, missä kaukana tai kuinka lähellä Nestori kävi, mutta kuulimme hänen palanneen iltayöstä, kiinnittäneen »Jouhtenensa» laivalaituriin käydä kalkuttelemaan, juosseen noutamassa kotoaan pensiinikanisterin, täyttäneen veneen säiliön äärilleen ja menneen sitten maata kotiinsa.
Aamulla tuli Nikkisen puotiin joukko ranta-asukkaita kysymään, kuinka kauan kauppias aikoi moottoriaan siellä rannalla käyttää, se kun oli kalkuttanut siellä kaiken yötä ja karkoittanut papatuksellaan koko rantakaupungin unen.
Silloin Nestori vastasi platoonilaisesti, että hool rei, ja kävi taas kaatamassa moottorin säiliön piripinnaksi ja jätti »Jouhtenensa» jouten papattamaan.
Seuraavana aamuna ilmestyi Nikkiseen kymmenhenkinen rantakaupunkilaisten valitsema lähetystö kysymään, aikoiko Nikkinen koskaan moottorinsa papatusta pysähdyttää vai kuinka kauan rantakaupunki saisi viettää unettomia öitä.
Ja Nikkinen ilmoitti, että niin kauan kuin kaupungissa piisaa pensiiniä ja sylinterirasvaa.
Sen johdosta lähetystö rantakaupungin nimessä vaati tietoa ja selvitystä, mitä tämä ainainen kolkutuskometia oikein tarkoitti ja miksi Nikkinen nakututti konettansa yötä päivää. Ja Nikkinen ilmoitti, että kun se moottorin pentele ei näy rupeavan käymään silloin, kun sitä siihen ruuvaa ja reistailee, ja kun se nyt kerran on käynnissään, niin käyköön seisottamatta valmiina tarpeen varalta.
Lähetystö poistui selityksen saatuaan, mutta julkaisi samalla rantakaupunkilaisten kansalaiskokouksen päätöksen, että ellei »Jouhten» pidä papatuksessaan paussia ainakin ensi yönä, niin kokous kiskoo koko kalkattajan nakuttamaan Nikkisen omalle pihalle ja haastaa Nestorin maanantaiksi raastupaan vastaamaan rantakaupungin kotirauhan rikkomisesta ilman lieventäviä asianhaaroja.
Nestori oli lähetystön poistuttua kaiken päivää pahalla päällä ja läksi illalla vähän vesille »viiluuttelemaan» aivojaan.
Hän päästi moottorinsa rannasta, hyppäsi perätuhdolle, vetäisi liikkeellepanokammesta ja läksi kiitämään takapakkia monessa mutkassa pitkin laivalaiturin ympäristöä.
Rannalla seisoi silloin liikemies Latola. Kun Nikkinen kulki perä edellä kymmenettä kertaa laiturin ohitse, tiedusti Latola, että mitä merkillistä sinä aina vain takapakkia ajelet?
— Minä vain koettelen, mitenkä tämä ottaa takaisin. Nämä pikkuväkkärät eivät näet ole siinä taidossa vallan vissejä ja luotettavia instrumenttareita.
Piirreltyään vielä varttitunnin taapäin kulkien mitä kummallisimpia kysymysmerkkejä, puoliympyröitä ja murtoviivoja Nikkinen oli huomaavinaan Latolan suupielessä jotakin epälojaalista hymynvärettä, suutahti ja kiskaisi kiukuissaan kammesta toisinpäin. »Jouhten» puistalti ja läksi kiitämään eteenpäin.
— Hyvin tämä näkyy takapakkia taitelevan, huomautti hän Latolalle. Nyt minä lähdenkin jo etuperin.
Kun »Jouhten» teki vieläkin koukerolta ja käännöksiä ja kurvia ja lenkkejä milloin sinne, milloin tänne, päätti Nestori neuvoa sille hieman järkevämpää kulkutapaa ja tarttui tanakasti auto-ohjaajaan ja väänsi sen parilla voimakkaalla käännähdyksellä niin kiinni ketjuihinsa ja rautalankoihinsa ja ruuveihinsa ja muttereihinsa, ettei ohjauslaite sen siitään enää tikahtanut tai päkähtänyt puoleen tai toiseen.
»Jouhten» kulki keulakaula pitkällä kouhollaan pitkin iltaa suurta soikeaa ympyrää rantakylän edustalla. Ja Nestori istui jouten keskellä venettä ja veti rettinkisauhun toisensa perästä ajan kuluksi.
Katsoen sitä menoa ikkunastaan Löi kommunisti Kostoniemi nyrkkinsä pöytään ja viittasi vihaisesti selkää kohti ja sanoi hammasta purren puoluetoveri Pärssiselle:
— No, on totta kiesaa ja varjele sitä tuolla porvarikoplalla köyhälistön rahaa, kuten tuollakin Nikkis-pösöllä! Siinä on nyt koko illan huviksensa vain rinkiin rullannut ja rallatellut ja näytellyt tälle työkansalle, että on sitä rikkaalla riunoja rellutella.
<tb>
Nikkinen tuli vasta aamulla auringon noustessa rantaan — soutamalla.
Sinä päivänä ei »Jouhten» enää laiturin kyljessä papattanut tarpeen varalta. Ja mitenkäpä olisi papattanutkaan, kun sen säiliö oli tyhjä kuin nuoltu. Eikä Nestori käynyt siihen enää uutta pensiiniä panemassa.
Eipä hän ollut enää muutenkaan koko moottorista milläänkään, vaan jätti sen poikiensa hoteisiin.
Hän halveksii nyt periaatteen ja kokemuksen vankalla pohjalla venemoottoreita yhtä syvästi kuin moottoripyöriäkin.
NIKKISET JUHLIVAT JUHANNUSTA
Nikkisen herrasväellä oli kuluneena kesänä kaukaisia vieraita. Muuan Nestorin pikkuserkku, joka ei ollut vielä ennen kaupungissamme käynyt, saapui näet heille Helsingistä rouvineen, lankoineen ja langonrouvineen suven ja seutumme suloista nauttimaan.
Ihastuneet ja sukulaisrakkaat Nikkiset pitivät näitä harvinaisia vieraitaan, kuten piispoja pidetään pappiloissa. He syöttivät ja juottivat heidät parissa viikossa pulleiksi kuin jouluporsaat ja suorastaan kilpailivat keskenään huvittaakseen heimolaisiaan ja tutustuttaakseen heidät kaikkiin seutumme maisemiin ja merkillisyyksiin. He käyttivät heitä kaupunkimme palohälytystornissa ja näyttivät heille, kuten Nestori, joka viljelee kernaasti kaikissa sopivissa puheensa paikoissa vieraskielisiä sanontatapoja, selitti: paikkakunnan panuraamit lintusten perspenktiivissä. He pistäytyivät vieraineen kaupunkimme huviniemellä ja lauloivat sen paviljongissa Nestorin pyynnöstä yleisäänisesti tuon tunnetun kansanlaulelman: »Halk' iltaruskon autereen tuo joutsi joutusaan.» Sitten he olivat vieraineen sankaripatsaallamme, jonka päässä seisoo sorja alaston nuorukainen, ja siellä herrat lausuivat julkisuuteen tunnustuksensa patsaan sattuvalle symbaalille ja rouvat pääasiallisesti patsaan juurella rehoittavalle rekooli-istutukselle. Ja eräänä iltana innostunut Nestori vuokrasi meijerimme kuorma-auton, kuljetti koko sukunsa Sandelsin ja Tolkoruutin patsaille ja lausui siellä isänmaallisen tunnelman haltioittamana hetken muistoksi tunnetulla taidollaan Paavo Kajaanuksen kauniin ja mieltä kohottavan runovärssyn »Kesäkuun 15 päivä», jonka Ryynepek on niin mestarillisesti suomenkielelle kääntänyt. Samalla hän kohotti mukanaan tuomassaan sitruunalimunaadissa maljan ja pyysi läsnäolijoita yhtymään täydestä sydämensä pohjasta raikkaaseen eläköön-huutoon Suomen 1908—1909 sodan vainajille.
Huipuksi vieraittensa viihdyttämiselle Nikkiset olivat kuitenkin ajatelleet juhannuksen juhlimista. Rouva Kunilla Nikkinen olisi pyhittänyt tämän päivän tosin kernaammin »Runnin» terveysvesilähteelle tehtävällä huvimatkalla, mutta Nestori protesteerasi siihen heti jyrkästi, jotta niks. »Runnillahan» voitiin käydä koska tahansa tai, jos vieraita niin halutti, tilata sieltä pari meijeriastiallista raatipitoista ruostevettä, mutta juhannusta viilattaisiin ainakin tällä kerralla luonnon helmuksissa Kumpusaaressa, rantakaloineen ja juhannusyön laskemattoman auringon nousua katsellen ja lopuksi viritettäisiin joku tilaisuuteen sopiva päättäjäislaulu, Arvit Sipeliuksen »Nyt on Suomen suviaika» tai Järnepfeldin sointusävelikäs »Mun muistuu mieleheni» tai joku muu mieleen juolahtava maammelaulu.
Sitäpaitsi vihjasi Nestori kautta rantain suunnitelleensa juhlan lopuksi vielä jotakin »non ultra plunssia» erikoisprokrammia, josta kuitenkin oli vielä liian aikaista puhua.
Rouva Nikkinen osti siis torilta pari kookasta haukea rantakalaksi ja ruokakaupoista yhtä ja toista telikatenssia, kuusi tuusaa sartennia, juustoa, prulsylttiä, syskonia, purkin vakstuukkia, silliä ja amerikkalaista lakseeraussäilykettä, ja Nestori tilasi tehtaalta kolme koria parhainta ja korkearosenttisinta porttelikaljaa ja kaksi koria simaa.
Helsinkiläiset herrat puolestaan pengoskelivat salaperäisinä kapsäkkejään ja lupasivat hekin kantaa kortensa juhannustunnelman täydellistyttämiseksi.
Niin sitä sitten juhannuksen aattona iltapuolella päivää lähdettiin Kumpusaareen. Edellä kulki Nikkisen poikien täksi harvinaiseksi tilaisuudeksi käyntikuntoon keinottelema »Jouhten» ja hinasi jäljessään ensin yhtä venettä, jossa istuivat rupattelevat rouvat, sitten toista venettä, jossa tupakoivat ja turisivat herrat, ja lopuksi kolmatta venettä, jossa tulivat runsaat eväät ja palvelijat ja Nestorin, puotipoika.
Saareen saavuttua järjestettiin elämä ja olo mukavaksi ja kodikkaaksi. Se muistutti hauskaa ja hilpeää kesäleiriä. Saaren nurmitanterelle levitettiin saalit ja Nikkisten salin sohvatyynyt heikomman sukupuolen lojua ja loruilla. Ukot valitsivat leiripaikakseen ison kuusen juuren, missä oli luonnon laatimana pöytänä laakea kivi. He katkoivat alleen havuja ja pihlajan ja tuomen oksia ja Nikkisen pojat laittoivat heille pikku nuotion itikoiden häätämiseksi. Rantapenkerelle levitettiin Nikkisten iso lakana ja purettiin siihen kaikki ruokailu- ja juomailutarjoukset. Mutta rantakallion katveeseen järjestivät palvelijat ja puotipoika itselleen tilapäiskeittiön.
Kun vielä oli kahden koivun väliin kiinnitetty riippumatto ja kaupungin ainoasta kahvilasta lainattu gramofooni asetettu leirin keskelle kannolle, voi juhlallisuus alkaakin.
Me emme poissaoloina voi kertoa Nikkisten ja heidän rakkaiden heimolaistensa perheellisestä sukuateriasta. Aavistelemme vain, että se sujui kuten tavallisesti syönti sujuu luonnon helmassa kuppeihin tipahtelevine kuusenhavuineen, voihin lenteleville uteliaine pikku kovakuoriaisineen, maitoon hukuttautuville myyriäisineen ja joka paikkaan puremaan pakkautuville hyrisevine hyttysineen ja määrättömine mäkäräisineen.
Sen vain tiedämme, että herrat alkoivat aterian loppupuolella tanakasti ja ihanasti punoittaa ja että rouviakin jo pakkasi heleästi naurattamaan. Ja kun oli päästy jälkiruokaan ja Nestori nousi korkealle kivelle ja kohotti lasinsa, pidettiin Suomessa kerran taas juhannuspuhe, jonka vertaista ei ole monta.
Hän puhui rakkaille sukulaisilleen, Suomen lempeälle äiti-luonnolle, joka ruokkii meitä rinnoillaan, ja juhannukselle ja riiteli välillä tirskuville pojilleen ja käski puotipoikansa niistää nenänsä, joka oli kuin mikäkin ehtymätön kalanmaksaöljyvapriikki, ja naisille, näille ihmiskunnan ihanille Tianoille, jotka sulostuttivat tätäkin hauskaa ja veljellistä yhdessäoloa, ja itselleen, joka ei ollut mikään kouluja ja oppeja suorittanut suurpuhuja Temistootteles, vaan kuitenkin paikkakunnallaan alati uuras ja voimiaan yhteiskunnan alttarille uhraava valistuksen lamppu ja samasta lävestä kuin muutkin kaupungin kauppiaat päänsä pystyssä kantaen kulkeva hantelsmanni, ja — paljolle muulle jalolle ja kauniille, mikä hänen sydämensä tunnepohjia sillä hetkellä liikutteli ja läikytteli ja hänen vastaanottavaa poveaan paisutteli ja rintaansa raiutteli —
Puheen päätyttyä esitti pikkuserkku maljan ja eläköönhuudon Nestorille, seutunsa Sokrateen kynttilälle ja valonsoihdulle, mutta Nestori keskeytti hänet ja kumarsi kainosti ja kehoitti saapuvilla olijoita kohottamaan nektaripikarinsa ja huutonsa isänmaalle.
Kuten moneen kertaan kohotettiinkin.
Vanhemman väen jatkaessa juhlaa olivat pojat laittaneet saaren rannalle valtavan kokon. Mutta kun se märkine puineen savusi vain katalasti, käski Nestori heidän heittää hiiteen koko moisen kasken viertämisen ja iski heille silmää ja sanoi, että hool reet, älkää surko, kasvavat nuorisot Suomessa, jos pappanne kieltääkin teitä kokkopuuhista, sillä kokko täällä poltetaan joka tapauksessa.
Sen sanottuaan Nestori pjuutasi herrat »Jouhteneen» ja meloi vähän matkaa rannasta ja nousi keulatuhdolle ja kääntyi rantaan päin ja ilmoitti naisille ja pojille, että nyt tulee tämän muistettavan ehtoon eloisimmin iäksi mieliin painuvin meno ja momentti ja heiskuva helavalkea, joita esi-isämme jo hamassa harmaassa nuoruudessaan olivat tottuneet polttamaan kesäyön keskiauringolle taikka oikeammin keskiyön kesäauringolle — tai jotakin sellaista ynnä muuta ja niin edespäin, mitä hänen ei tarvinnut tällaisena yleisesti tunnettuna ja allakassa painettuna hetkenä tarkemmin tulkita.
Ja niin puhuen Nestori laskeutui tuhdolta, kaappasi kymmenen litran pensiinikanisterin ja tyhjensi sen veden pinnalle.
Nestorin serkun rouvan veli tahtoi soutaa vähän kauemmaksi tästä lelluillen levenemään rupeavasta pensiinimerestä, mutta Nestori sanoi, että niks, ja raapaisi tikulla tulen, ja —
Kumpusaaren senpuolinen ranta oli silmänräpäyksessä sinivivahteisessa heiskuvassa ja leiskuvassa liekissä. Pensiini otti sekunnissa tulen ja alkoi palaa pelmuta, että peloitti.
Kaikeksi onnettomuudeksi imaisi »Jouhtenenkin» pensiinisäiliö hiis tietköön mistä tulen ja alkoi sekin paukkua ja suitsuta tulta kaikista rekistänsä.
Herrat koettivat soutaa palopaikalta pakoon minkä kerkisivät, mutta kun ilmanvedon nostama tuuli alkoi ajaa palavaa vedenpintaa pitkin »Jouhtenta» kohti, harppasi Nestori taas keulatuhdolle ja huusi, että pelastakoon itsensä ken voi, paiskautui pallona järveen ja alkoi uida polskuroida saaren rantaan.
Mutta eihän kepeän ja kiikkerän veneen keulatuhto ole mikään uimalaitoksen trampooliini eikä kestä liki satakiloisen miehen ponnahduksia. »Jouhten» keikahti kumolleen ja heitti helmastaan helsinkiläiset herrat Ahdin vetiseen syliin.
Rouvat ja piiat ravasivat rannalla huutaen ja voivotellen kilpaa kahakäteen. He sotkivat juhlapöydän jalkoihinsa, kaatoivat padat ja pannut ja repivät itsensä kiviin ja pensaihin ja pitivät senkin seitsemänlaista menoa ja mekastusta.
Mutta pojat, joita aluksi oli naurattanut ukkojen uinti, työnsivät sukkelasti veneen veteen ja soutivat helsinkiläisten setien pelastajiksi.
Toinen sedistä saatiin heti veneeseen, mutta toinen ehti käydä kolmasti umpisukkulassa, ennenkuin pojat saivat hänet tukasta kiinni ja uittivat hänet siitä rannalle, johon Nestorikin ähisten ja puhisten parhaillaan kömpi.
Ukkojen päristellessä ja siristellessä vettä vaatteistaan kuin koirat, hilasivat pojat rantaan »Jouhtenenkin», jonka säiliö oli veneen kaatuessa sammunut.
<tb>
Nikkinen vieraineen ei odottanut sinä yönä juhannusaurinkoa eikä lauleskellut Sipeliusta tai Järnepfeldiä, ei yleensä mitään sävelsointuja, vaan souteli sanattomana ja vilusta väristen musiikeitta kaupunkiin.
Nikkisen rakkaat sukulaiset läksivät sitten jo seuraavana päivänä syystä tai toisesta aiemmin kuin olivat aikoneetkaan kaupungistamme Helsinkiä kohti.