— Tuolla se on täysipainoisuuden leima!
Silloin yleisö ratkesi, vieraat ja kaikki. Pian sortui mr. Burgessinkin totisuus; silloin kuulijakunta katsoi itsensä virallisesti vapautetuksi kaikesta pidätyksestä ja käytti erikoisoikeuttansa perinpohjin. Raikasta, pitkällistä naurun remakkaa se oli, ja myrskyisän avosydämistä, mutta taukosi sekin viimein. Mr. Burgess yritti jälleen saada sanoiksi, ihmisten kuivaillessa silmiään, mutta honotus ja hihitys puhkesi taas valloilleen ja jälkeenpäin vielä kerran. Lopulta Burgess sai lausutuksi nämä vakavat sanat:
— On hyödytöntä yrittää salata tosiseikkaa — meitä on kohdannut kaikkea harrastustamme kysyvä ongelma. Se panee alttiiksi kaupunkinne kunnian — se uhkaa kaupungin hyvää nimeä. Yhden ainoan sanan eroavaisuus mr. Wilsonin ja mr. Billsonin koetushuomautuksissa oli jo itsessään vakava seikka, se kun ilmaisi, että jompikumpi näistä herrasmiehistä oli tehnyt varkauden —
Molemmat miehet istuivat hervottomina, älyttöminä, lannistuneina, mutta nuo sanat vavahduttivat kumpaistakin sähkötäräyksenä, ja he alkoivat nousta.
— Istukaa! — käski puheenjohtaja terävästi, ja he tottelivat. — Se oli vakava seikka, kuten sanottu. Mutta se koski heistä vain toista. Nyt on asia käynyt vakavammaksi, sillä nyt on molempien kunnia pelottavassa vaarassa. Pitääkö minun mennä pitemmällekin ja sanoa sen olevan väistämättömässä vaarassa? Molemmat jättivät pois nuo viisitoista ratkaisevaa sanaa. — Hän pysähtyi. Pitkän tovin hän antoi hiljaisuuden kerätä yhä voimallisempaa tehoa ja lisäsi sitten: — Tämä näyttää mahdolliselta vain yhdellä tavalla. Kysyn näiltä herrasmiehiltä — oliko tässä yhteistä vehkeilyä? — salaista sopimusta?
Hiljainen sorina solui pitkin suojamaa; sen sisältönä oli: — Hän on pannut kiikkiin heidät molemmat.
Billson ei ollut tottunut äkkikäänteisiin; hän istui auttamattomasti nujertuneena. Mutta Wilson oli asianajaja. Hän ponnistausi jaloilleen, kalpeana ja tuskastuneena, ja sanoi:
— Pyydän yleisön suosiollista kärsivällisyyttä, selittääkseni tämän mitä tukalimman asian. Pahoilla mielin sanon sanottavani, koska sen täytyy tuottaa korjautumatonta vahinkoa Billsonille, jota olen aina pitänyt arvossa ja kunnioittanut tähän päivään asti, ehdottomasti luottaen hänen horjumattomuuteensa kiusauksissa — niinkuin te kaikki olette luottaneet. Mutta oman kunniani varjelemiseksi on minun puhuttava — ja suoraan. Tunnustan häpeillen — ja pyydän teiltä nyt anteeksi —-, että lausuin häviöön joutuneelle muukalaiselle kaikki koetushuomautuksessa mainitut sanat, nuo viisitoista häpäisevää sanaa myöskin. (Hämmästelyä.) Julistuksen nähdessäni muistin ne ja päätin vaatia palkintosummaa, sillä siihen oli minulla kaikin puolin täysi oikeus. Nyt pyydän teitä harkitsemaan tätä kohtaa, ja punnitsemaan sitä tarkoin: Tuon muukalaisen kiitollisuus minua kohtaan sinä yönä oli ylenpalttinen; hän sanoi itse, ettei hän kyennyt sitä sanoilla ilmaisemaan, ja vakuutti tuhatkertaisesti minulle palkitsevansa, jos vain konsanaan saisi tilaisuuden. No niin, kysynpä nyt teiltä: saatoinko odottaa — saatoinko uskoa — saatoinko hämärästikään uumoilla —, että hän näin ollen kiittämättömästi lisäsi nuo ihan tarpeettomat viisitoista sanaa koettimeensa? —- viritti minulle ansan? — paljasti minut oman kaupunkini solvaisijaksi julkiseen paikkaan kokoutuneiden kansalaisten kuullen? Se oli järjetöntä; se oli mahdotonta. Minulla ei ollut vähintäkään epäilystä siitä, että hänen koetukseensa kuului ainoastaan huomautukseni ystävällinen alkulauselma. Te olisitte minun sijassani ajatelleet samaten. Te ette olisi aavistelleet kehnoa kavallusta miehen taholta, jota olitte avittaneet, häntä pienimmälläkään sanalla loukkaamatta. Niinpä minä täydessä luottamuksessa, viattomassa vakuutuksessa, kirjotin paperilapulle alkusanat — viimeisiksi "Mene ja tee parannus" —, ja kirjoitin alle nimeni. Ollessani panemaisillani sen kirjekuoreen kutsuttiin minut toimistoni takahuoneeseen, ja ajattelemattani jätin paperilapun avoimeksi kirjotuspöydälleni. — Hän pysähtyi, käänsi hitaasti päänsä Billsoniin päin, odotti hetkisen ja sitten lisäsi: — Pyydän teitä panemaan merkille, että vähäistä myöhemmin palatessani vilahti mr. Billson ulos etuovesta. (Hämmästelyä.)
Tuossa tuokiossa kavahti Billson seisaalleen ja ärjahti:
— Se on vale! Se on hävytön vale se!
Puheenjohtaja. — Istukaa, sir! Mr. Wilsonilla on puheenvuoro.
Billdonin kiskoivat hänen ystävänsä istualleen ja tyynnyttelivät häntä,
Wilsonin pitkittäessä:
— Ne ovat yksinkertaiset tosiseikat. Kirjeeni oli nyt siirtynyt paikaltaan. Sen huomasin, mutten siitä välittänyt, kun ajattelin ilmanvedon sen siihen puhaltaneen. Ei voinut juolahtaa mieleeni, että mr. Billson lukee yksityisen kirjelmän; hän oli kunniallinen mies ja tuollaisen kehnouden yläpuolella. Jos sallitte minun sanoa, niin on luullakseni hänen liikasanansa "mikään" nyt selitetty: se johtuu puutteellisesta muistista. Minä olin maailmassa ainoa mies, joka kykenin koetushuomautuksesta ainoatakaan sanaa ilmottamaan — rehellisenä tietonani. Muuta ei ole minulla sanottavaa.
Maailmassa ei mikään suostuttelevaa puhetta paremmin hämmennä puhetaidon koukkuihin ja temppuihin tottumattoman kuulijakunnan järjenjuoksua, mullistellen sen vakaumukset ja lumoten sen tunteet. Wilson istuutui voitollisena. Suojama jyrisi pauhaavaa suosiota; ystävät parveilivat hänen luokseen ja pudistelivat häntä kädestä, kiihkeästi onnitellen. Billson kiljuttiin alas eikä päässyt sanaakaan hiiskumaan. Puheenjohtaja takoi takomistansa vasarallaan ja huuteli:
— Mutta jatkakaamme, hyvät herrat, jatkakaamme!
Viimein palautui jonkun verran hiljaisuutta ja hatuntekijä sanoi:
— Mutta mitä jatkamista tässä on, sir, muuta kuin antaa rahat?
Ääniä. — Niin! Oikein! Esille, Wilson!
Hatuntekijä. — Esitän kolme eläköönhuutoa Wilsonille, sen erityisen hyveen esikuvalle, joka —
Hurraus puhkesi ilmoille ennenkuin hän sai lopetetuksi; ja keskellään — keskellä hälinää ja vasaran moiketta myös — jotkut intoilijat nostivat Wilsonin hartioilleen ja aikoivat voittokulkueena viedä hänet lavalle. Puheenjohtajan ääni kajahti nyt yli mellakan:
— Järjestykseen! Paikoillenne! Unohdatte, että on vielä toinen asiakirja lukematta. — Hiljaisuuden palattua hän otti paperin ja aikoi käydä sitä lukemaan, mutta laskikin sen takaisin pöydälle, sanoen: — Vasta muistankin: tähänhän ei saa kajota ennenkuin olen lukenut kaikki minulle annetut kirjalliset ilmotukset. — Hän otti taskustaan kirjekuoren, avasi sen, katsahti kirjelmään — näytti kummastuneelta — ojensi sen etäämmäksi silmistään ja tähysti sitä — tuijotteli sitä. Pari-, kolmekymmentä ääntä huudahteli:
— Mitä siinä on? Lukekaa! lukekaa'.
Ja hän luki — vitkallisesti ja ihmettelevästi:
— Muukalaiselle lausumani huomautus — (Ääniä. — Hei! mitä nyt? —) — kuului: "Sinä et suinkaan ole huono mies. — (Ääniä. — Vie sun hitto!) — Mene ja tee parannus." — (Ääni. — Hoh, sahatkaa minulta koipi! —) — Allekirjottajana on pankkiiri Pinkerton.
Riemastuksen sekamelska räjähti sellaisena riekkunana, että sitä olisi järkensä säilyttänyt ihminen itkenyt. Ne, jotka eivät olleet peliin sotkeutuneet, olivat tikahtua siihen paikkaan; sanomalehtien kertojat naurunsa tempomina sohivat hajallisia koukeroita, joista ei kukaan olisi ikimaailmassa selvää saanut; ja muuan nukkuva koira hypähti suunniltaan säikkyneenä jaloilleen ja haukkui hälyä kuin vimmattu. Kaikenlaisia huudahduksia kajahteli myi läkässä: — Me rikastumme — kaksi lahjomattomuuden esikuvaa! — Billsonia lukuunottamatta! — Kolme — otetaan Pönäkkä mukaan — ei niitä tule koskaan liiaksi! — Billson hyväksytty! — Voi Wilson-parkaa! kahden varkaan uhrina!
Voimakas ääni. — Hiljaa! Puheenjohtaja on vielä jotakin onkinut taskustaan.
Ääniä. —- Hurraa! Onko se uutta? Lukekaa! lukekaa! lukekaa!
Puheenjohtaja (lukee): — Muukalaiselle minä huomautin: "Sinä et suinkaan" j.n.e. Gregory Yates.
Äänten pauhu. — Neljä esikuvaa! — Eläköön Yates! — Onkikaa taas!
Kuulijakunta oli nyt elpynyt mitä parhaalle tuulelle, valmiina heruttelemaan tilaisuudesta kaiken huvin, mitä saatavissa oli. Useat yhdeksäntoistalaiset nousivat kalpeina ja hädissään ja alkoivat raivata tietänsä käytäviä kohden, mutta joukko ääniä epäsi:
— Ovet, ovet — sulkekaa ovet; yksikään lahjomaton ei saa lähteä!
Istukaa, jokainoa!
Käskyä toteltiin.
— Onkikaa taas! Lukekaa! lukekaa!
Puheenjohtaja kopeloitsi taskuaan ja taaskin alkoivat tutut sanat kirpoilla hänen huuliltaan: — "Sinä et suinkaan ole huono mies —"
— Nimi! nimi! Mikä on hänen nimensä?
— L. Ingoldsby Sargent.
— Viisi valittua! Esikuvia lisää! Jatkakaa, jatkakaa!
— "Sinä et suinkaan ole huono —"
— Nimi! nimi!
— Nicholas Whitworth.
— Hurei! hurei! esikuvia, hei!
Joku piipatti sekaan ja alkoi laulaa näitä loppusointuja sillä viehättävällä "Mikadon" säveleellä, jonka alkusanat kuuluvat: "Kun peljätä mies sulo-impeä ties". Kuulijakunta yhtyi riemastuen huikkaamaan, sitten joku parahiksi tekaisi toisen säkeen —
"Se aina muistakaa —"
ja yleisö kertasi sen voimallisesti. Kolmas säe kajahti samaan menoon —
"Hadleyburgihin vie pyhä hurskauden tie —"
joka niinikään veisattiin yhteisvoimin. Viimeisen säveleen häipyessä nousi korkeana ja selkeänä Jack Hallidayn ääni, loppusäkeellä kuormitettuna —
"esikuvia meiltä saa!"
ja tämä toistettiin jymisevällä innostuksella. Onnellinen yleisö alotti sitten uudestaan alusta ja veisasi kaikki neljä säettä kahteen kertaan, suunnattomalla vauhdilla ja ponnella, lopettaen yhdeksänkertaisella huikealla eläköön-huudolla "Lahjomattomalle Hadleyburgille ja kaikille sen lahjomattomuuden esikuville, jotka tänä iltana huomaamme täysipainoisuuden leiman ansaitseviksi".
Sitten alettiin puheenjohtajaa jälleen joka taholta hätistellä:
— Jatkakaa! jatkakaa! Lukekaa! lukekaa lisää! Lukekaa koko saaliinne!
— Oikein — jatkakaa! Me voitamme iankaikkisen kuuluisuuden!
Kymmenkunta miestä kohosi nyt seisaalleen ja alkoi tehdä vastalauseita. He väittivät mokoman ilveilyn olevan jonkun kunnottoman koiruksen työtä ja koko kunnan solvausta. Epäilemättä olivat kaikki nimikirjotukset väärennettyjä —
— Istukaa! alas! Suu kiinni! Te tunnustatte. Tavotamme teidän nimenne kohtsiltään.
— Herra puheenjohtaja, montako kirjettä teillä on?
Puheenjohtaja laski.
— Jo tarkastetut mukaan lukien on kirjeitä kai yhdeksäntoista.
Pilkallinen suosion myrsky puhkesi valloilleen.
— Kenties niissä on kaikissa sama salaisuus. Esitän, että te avaatte ne kaikki ja luette jokaisen nimikirjotuksen sekä kirjelmän ensimäiset kuusi sanaa.
— Kannatan!
Esitys hyväksyttiin suurella kohinalla. Silloin ukko Richards-parka kohosi istuimeltaan, ja hänen vaimonsa nousi seisomaan hänen viereensä. Tämän pää oli kumarassa, jottei kukaan olisi nähnyt hänen kyyneliänsä. Hänen miehensä pisti käsivartensa hänen kainaloonsa ja siten aviokumppaniansa tukien alkoi vapisevalla äänellä puhua:
— Ystävät, te olette tunteneet meidät kaksi — Maryn ja minut — koko elämämme ajan, ja luullakseni olette pitäneet meistä ja kunnioittaneet meitä —
Puheenjohtaja keskeytti hänet:
— Sallikaa minun. On ihan totta — tuo mitä sanotte, mr. Richards; tämä kaupunki tuntee teidät kaksi; se pitää teistä; se kunnioittaa teitä; vieläpä rakastaakin teitä —
Hallidayn ääni kajahti:
— Se on täysipainoinen totuus sekin! Jos puheenjohtaja on oikeassa, niin vahvistakoon sen yleisö. Nouskaa! Nyt siis — hip! hip! hip! — kaikki yhtaikaa!
Kuulijakunta nousi yhtenä joukkona, kääntyi innostuneesti päin ijäkästä paria, täytti ilman liehuvien nenäliinojen tuiskulla ja hurrasi sydämensä pohjasta.
Puheenjohtaja jatkoi sitten:
— Minä tarkotin sanoa: Me tunnemme teidän hyväsydämisyytenne, mr. Richards, mutta nyt ei ole hetki sopiva armeliaisuuden osottamiseen pahoin tehneitä kohtaan. — (Huutoja. — Oikein! niin juuri! —) — Näen jalomielisen tarkoituksenne kasvoistanne, mutta minä en voi sallia teidän pyydellä sääliämme näiden miesten hyväksi —
— Mutta minä aijoin —
— Istuutukaahan, mr. Richards. Meidän täytyy tarkastaa loputkin kirjelmät — tätä vaatii selvä kohtuus niitä miehiä kohtaan, jotka jo on paljastettu. Niin pian kuin se on tehty, saatte te puheenvuoron — siitä annan sanani.
Monta ääntä. — Oikein! — puheenjohtaja on oikeassa — ei sovi nyt keskeytellä! Jatkakaa! — nimet! nimet! — hyväksytyn päätöksen mukaan!
Vanha pariskunta istuutui vastahakoisesti ja mies kuiskasi vaimolleen: — On surkean kovaa joutua odottamaan; häpeä koituu suuremmaksi kuin konsanaan, kun he huomaavat, että me aijoimme anoa sääliä vain itsellemme.
Nimien julistaminen sai taas remun puhkeamaan.
— "Sinä et suinkaan ole huono mies —" Nimikirjotus: Robert J.
Titmarsh.
— "Sinä et suinkaan ole huono mies —" Nimikirjotus: Eliphalet Weeks.
— "Sinä et suinkaan ole huono mies —" Nimikirjotus: Oscar B. Wilder.
Tällöin keksi kuulijakunta ottaa nuo kuusi sanaa omaksi huolekseen. Puheenjohtaja oli siitä kylläkin kiitollinen. Siitälähtein hän vuoron jälkeen nosti ilmaan kunkin kirjeen ja odotti. Kuulijakunta honotti nuo kuusi sanaa tahdikkaasti ja pauhaavan juhlallisesti (rohkeasti lähennellen erästä tuttua virren säveltä): — Sinä et su-u-inka-an ole hu-u-ono mies. — Sitten puheenjohtaja julisti: — Nimikirjotus: Archibald Wilcox. — Ja niin edelleen, ja niin edelleen, nimi seulottiin nimen perästä, ja jokainen nautti yhä hurjemmaksi yltyvästä huvista, paitsi nuo yhdeksäntoista poloista. Silloin tällöin, kun joku erityisen loistava nimi kajahti, pani kokous puheenjohtajan odottamaan sen aikaa kuin väkijoukko veisasi koko koetushuomautuksen alusta loppusanoihin asti: — Ja joudut helvettiin tai hadleyburgilaisten pariin — koeta edes saada edellinen vaihtoe-e-hto! — Näissä erityistapauksissa he lisäsivät suurenmoisen, tuskaisen ja vaikuttavan: A-a-a-a-men!
Luettelo hupeni, hupeni, hupeni, ukko Richards-paran pitäessä muistissaan nimien lukumäärää, luimistellen milloin hänen omaansa muistuttava nimi julistettiin ja surkeassa jännityksessä odottaen sitä hetkeä, jolloin hänen nöyryyttäväksi oikeudekseen koituu nousta Maryn kanssa ja lopettaa puolustuksensa, jonka sanoja hän hautoi mielessään: — … sillä tähän asti emme ole koskaan tehneet mitään väärää, vaan nuhteettomina vaeltaneet nöyrää tietämme. Me olemme hyvin köyhiä, me olemme ijäkkäitä; ei ole meillä lasta eikä läheistä apunamme. Kiusaus oli ankara, ja me lankesimme. Aikomuksenani oli äsken noustessani tehdä tunnustus ja anoa, ettei minun nimeäni kuulutettaisi tässä julkisessa paikassa, sillä meistä tuntui siltä kuin emme olisi voineet sitä kestää; mutta minut ehkäistiin. Se oli kohtuullista; meidän tuli kärsiä muiden mukana. Se on ollut meille kovaa. Ensi kertaa olemme konsanaan kuulleet nimemme kenenkään huulilta tahrattuna kirpoavan. Olkaa armeliaita — parempien päivien tähden; tehkää häpeämme niin keveäksi kantaa kuin säälinne sallii. — Tällä kohtaa hänen mietiskelyänsä Mary nyhjäsi häntä, huomatessaan hänen ajatustensa harhailevan. Yleisö veisaili: — Sinä et su-u-inka-an j.n.e.
— Ole valmiina, — kuiskasi Mary. — Sinun nimesi tulee nyt; hän on lukenut kahdeksantoista.
Veisuu taukosi.
— Seuraava! seuraava! seuraava! — hälistiin joka taholta.
Burgess pisti kätensä taskuunsa. Vanha pariskunta alkoi vavisten nousta. Burgess kopeloi hetkisen ja sanoi sitten:
— Huomaan lukeneeni ne kaikki.
Ilosta ja kummastuksesta pyörtymäisillään vaipui pariskunta istumaan ja
Mary kuiskasi:
— Voi, Jumalan kiitos, me olemme pelastetut! — hän on hukannut meidän vastauksemme — en tätä antaisi sadastakaan tuollaisesta säkistä!
Yleisö puhkesi "Mikado"-jääryttelyynsä ja lauloi sen kolmeen kertaan yhä yltyvällä innostuksella, nousten seisaalleen, kun kolmannen kerran jouduttiin loppusäkeeseen —
"esikuvia meiltä saa!"
ja lopettaen eläköön-huudoilla "Hadleyburgin puhtaudelle ja sen kahdeksalletoista edustajalle".
Sitten Wingate, satulaseppä, nousi pystyyn ja esitti hurrattavaksi "kaupungin kunnollisimmalle miehelle, kaupunkikunnan ainoalle huomattavalle jäsenelle, joka ei yrittänyt varastaa noita rahoja — Edward Richardsille".
Yleisö hurrasi voimakkaasti ja liikuttavan sydämellisesti. Sitten joku ehdotti, että "Richards valitaan nyt autuaan Hadleyburg-tarun ainoaksi vartiaksi ja esikuvaksi, vallalla ja oikeudella nousta ja katsoa koko pilkallista maailmaa päin naamaa".
Hyväksyttiin huutoäänestyksellä; sitten he lauloivat "Mikadon" taaskin ja lopettivat säkeellä:
"Yks' esikuva jäädä saa!"
Nyt syntyi tovin pysähdys, sitten:
Ääni. — No, niin, kukas säkin saa?
Nahkuri (katkeralla ivalla): — Sehän on yksinkertaista. Rahat on tasattava noiden kahdeksantoista lahjomattoman kesken. He antoivat pulaan joutuneelle muukalaiselle kaksikymmentä dollaria kukin — ja tuon huomautuksen — vuoronsa jälkeen: kaksikymmentäkaksi minuuttia kesti kulkueen marssia hänen ohitseen. Varustivat muukalaisen pohjapääomalla — koko summa 360 dollaria. Hehän vain tahtovat lainansa takaisin — korkoineen — neljäkymmentätuhatta dollaria kaikkiaan.
Monta ääntä (pilkallisesti). — Niin oikein! Tasanjako! Tasanjako! Olkaa armeliaita köyhille — älkää antako heidän odotella ropojansa!
Puheenjohtaja. — Järjestykseen! Luen nyt muukalaisen toisen kirjelmän. Se kuuluu: "Jos mitään hakijaa ei esiinny (pontevia ähkäisyjä), niin pyydän teitä avaamaan säkin ja luovuttamaan rahat kaupunkinne pääporvareille, heidän talletettavakseen rahastona (Hautoja. — Oi! Hoi! Hei! —) ja käytettäväkseen sellaisin tavoin, jotka heistä näyttävät parhaiten edistävän ja turvaavan kuntanne ylvästä lahjomattoman rehellisyyden mainetta (huudahteluja) — mainetta, jota heidän nimensä ja ponnistuksensa kirkastavat uudella ja kauvas ulottuvalla hohteella." — (Jyrisevää ivallisen suosion ilmaisua.) Siinä näkyykin olevan kaikki. Ei — tässä on jälkilisäys:
"J.K. — Hadleyburgin kansalaiset: Ei ole mitään koetushuomautusta — kukaan ei ole mitään huomauttanut. (Suurta hämmästelyä.) Ei ole ollut köyhää muukalaista, ei kahdenkymmenen dollarin almua eikä sen johdosta lausuttua siunausta ja kohteliaisuutta — keksitty on koko juttu. (Yleistä sorinaa sekä ihmettelyn ja raton hälinää.) Sallikaa minun kertoa tarinani — en siihen montakaan sanaa tarvitse. Kuljin kerran kaupunkinne kautta, ja minua loukattiin syyttäni syvästi. Kuka tahansa muu olisi tyytynyt ampumaan teistä jonkun ja pitämään asian sillä kuitattuna, mutta minusta se olisi ollut mitätön kosto, ja riittämätön, sillä kuolleet eivät kärsi. Sitä paitsi en voinut ampua teitä kaikkia — eikä missään tapauksessa sekään olisi minua tyydyttänyt, sellainen mies olen minä. Tahdoin vahingoittaa jokainoaa asukasta, miestä kuten naistakin — en ruumiin ja rahan puolesta, vaan heidän turhamaisuutensa kannalta, sillä se kohta on heikoissa ja hupsuissa ihmisissä kipein. Niinpä tekeysin toiseen asuun ja tulin teitä tutkiskelemaan. Te olitte helppo saalis. Teillä oli vanha ja korskea rehellisyyden maine, ja luonnollisesti te olitte siitä ylpeitä — se oli teidän aarteittenne aarre, teidän silmäteränne. Heti kun huomasin teidän huolellisesti ja valppaasti varjelevan itseänne ja lapsianne kiusaukselta, tiesin miten menetellä. Te yksinkertaiset sielut, heikkoakin heikompi on hyve, jota ei ole tulessa karaistu. Laadin suunnitelman ja keräsin nimiluettelon. Aikeenani oli lahjoa lahjomaton Hadleyburg. Tarkoituksenani oli saattaa valehtelijoiksi ja varkaiksi lähemmä puolisataa tahratonta miestä ja naista, jotka eivät olleet eläissään virkkaneet valheen sanaa eivätkä penniäkään näpistäneet. Pelkäsin Goodsonia. Hän ei ollut Hadleyburgissa syntynyt eikä kasvanut. Pelkäsin, että jos ryhtyisin toteuttamaan juontani toimittamalla teille kirjeeni, sanoisitte te itseksenne: 'Goodson on täällä ainoa mies, joka on voinut haaskata kaksikymmentä dollaria köyhään raukkaan' — ja silloin ette kenties nappaisi täkyäni. Mutta taivas korjasi Goodsonin; silloin tiesin hankkeeni luistavan, viritin ansani ja asetin siihen syötin. Kenties en saa pyydystetyksi niitä kaikkia, joille lähetän koetushuomautuksen, mutta enimmän osan minä kyllä saan, jos Hadleyburgin luonnetta tunnen. (Ääniä. — Oikein — hän sai niistä jokikisen. —) — Uskon heidän varastavan julkista pelurin rahaakin mieluummin kuin jäävän ilman, poloisten, kiusaukseen joutuneiden ja kaltoin kasvatettujen ihmisten. Toivon ikipäiviksi ja lopen nujertavan teidän turhamaisuutenne ja antavani Hadleyburgille uuden kuuluisuuden — sellaisen joka iskettyy kiinni ja leviää laajalti. Jos olen onnistunut, niin avatkaa säkki ja kutsukaa koolle Hadleyburgin maineen edistämis- ja turvaamiskomitea."
Äänten hirmumyrsky. — Avatkaa se! Avatkaa! Nuo kahdeksantoista esille! Mainevaliokunta lavalle! Esiin! — lahjomattomat!
Puheenjohtaja vihlaisi säkin auki ja keräsi kourallisen kirkkaita, leveitä, keltaisia kolikkoja, helisteli niitä ja sitten rupesi lähemmin tarkastamaan.
— Ystävät, ne ovat vain kullattuja lyijylevyjä.
Tietoa tervehdittiin rähisevällä remulla, ja melun tauottua huikkasi nahkuri:
— Näennäisen vanhemmuuden nojalla tässä hommassa on mr. Wilson mainekomitean puheenjohtaja. Esitän, että hän astukoon esille kumppaniensa puolesta ottamaan rahaston huostaansa.
Sata ääntä. — Wilson! Wilson! Wilson! Puhe! Puhe!
Wilson (vihasta väräjävällä äänellä). — Sallikaa minun lausua, sanojani valitsematta: hiiteen rahat!
Ääni. — Hoo, ja hän on baptisti!
Toinen ääni. — Seitsemäntoista esikuvaa jäljellä! Nouskaat, hyvät herrat, ja ottakaa vastaan luottamustoimenne!
Syntyi pysähdys — ei vastausta.
Satulaseppä. — Hra puheenjohtaja, meillä on äskeisestä ylimystöstämme toki yksi jäljellä; hän tarvitsee rahaa ja ansaitsee sitä saada. Esitän, että määräätte Jack Hallidayn nousemaan sinne lavalle myymään huutokaupalla tuon säkillisen kullattuja kahdenkymmenen dollarin kolikoita ja luovuttamaan tulot oikealle miehelle — sille miehelle, jota Hadleyburg ilomielin kunnioittaa — Edward Richardsille.
Ehdotus saavutti innokasta kannatusta, koiran taaskin lyöttäytyessä mukaan. Satulaseppä pani huudot alkuun dollarilla, brixtonilaiset ja Barnumin edustaja kilpailivat siitä ankarasti, ihmiset hurrasivat jokaista tarjousten nousua, kiihtymys kohosi hetki hetkeltä korkeammalle, tarjoojat sisuuntuivat ja kävivät yhäti rohkeammiksi, yhä päättäväisemmiksi, huudot hypähtelivät dollarista viiteen, sitten kymmeneen, viiteenkymmeneen, sataan —
Huutokaupan alkaessa Richards hätäännyksissään kuiskasi vaimolleen: — Voi, Mary, voimmeko sallia tämän tapahtua? Se — se — katsos, se on kunniapalkinto, todistus luonteen puhtaudesta, ja — ja — voimmeko sitä sallia? Eikö olisi minun parempi nousta ylös ja — Oi, Mary, mitä pitäisi meidän tehdä? — mitä ajattelet meidän — (Hallidayn ääni: — Viisitoista on tarjottu! — viisitoista säkillisestä! — kaksikymmentä! — hei, kiitos! — kolmekymmentä — kiitoksia taaskin! Kolmekymmentä ensimäinen, kolmekymmentä toinen, kol — kuulinko neljäkymmentä? — neljäkymmentä, oikein! Pitäkää puolianne, hyvät herrat, pitäkää! — viisikymmentä! — kiitoksia, uljas kansalainen! — viidessäkymmenessä menee, viisikymmentä ensimäinen kerta! — seitsemänkymmentä! — yhdeksänkymmentä! — oivallista! — sata! — läjätkää lisää, antakaa tulla! — satakaksikymmentä — neljäkymmentä! — juuri parahiksi! — sataviisikymmentä! — KAKSI sataa! — mainiota! Kuulinko kaksi s— kiitos! kaksisataa ja viisikymmentä! —)
— Tässä on toinen kiusaus, Edward — minä ihan vapisen — mutta voi, olemmehan pelastuneet yhdestä kiusauksesta, ja sen pitäisi varottaa meitä ("Kuusiko sanottiin? — kiitos! — kuusiko ja puoli, kuusi ja p— SEITSEMÄN sataa!") Ja kuitenkin, Edward, kun ajattelee — kukaan ei ep— ("Kahdeksansataa dollaria! — hurei! — nostakaa yhdeksään! — Mr. Parsons, joko sanoitte? — kiitos! — yhdeksän! — tämä muhkea säkillinen puhdasta lyijyä on menossa vaivaisista yhdeksästäsadasta dollarista, kultauksinensa kaikkinensa — hei! joko nousi? — tuhannen! — kiitollisin palvelijanne! — lisäsikö joku satasen? — säkillinen, josta koituu kuuluisin koko manter —") Voi, Edward — (alkaen nyyhkiä), — me olemme kovin köyhiä! — mutta — mutta — tee kuten parhaaksi katsot — tee kuten parhaaksi katsot.
Edward lankesi — toisin sanoen, hän istui alallaan, omatunto rauhattomana, mutta olosuhteitten voittamana.
Sillävälin oli eräs vieraspaikkakuntalainen, joka näytti mahdottomaksi englantilaiseksi jaarliksi sonnustautuneelta salapoliisin alokkaalta, seurannut illan tapahtumia ilmeisellä mielenkiinnolla ja tyytyväinen ilme kasvoillaan. Hän oli itsekseen huomautellut yhtä ja toista, jupisten nyt jotakin tähän tapaan: — Noista kahdeksastatoista ei ainoakaan tee tarjouksia. Tämä ei kelpaa; minun on saatava syntymään muutos — näytelmäni sopusuhtaisuus vaatii tätä parannusta. Heidän täytyy ostaa säkillinen, jota yrittivät varastaa; ja huikea hintakin on heidän maksettava — jotkuthan heistä ovat rikkaita. Ja toisekseen, kun tein harhapäätelmän hadleyburgilaisesta luonteesta, on sen erehdykseni aiheuttaja oikeutettu saamaan uhkean palkinnon, ja jonkun on se maksettava. Tuo köyhä Richards-ukko on saattanut arvostelukykyni häpeään; hän on kunnon mies: en sitä ymmärrä, mutta myönnän sen. Niin, hänestä minä en pelissäni saanut otetta, ja oikeutta myöten kuuluu panos hänelle. Ja siitä tehdäänkin kelpo panos, mikäli minusta riippuu. Hän tuotti minulle pettymyksen, mutta olkoon se nyt sillään.
Hän tarkkaili tarjontaa. Tuhannessa laimistui vauhti: korotukset vähenivät joutuin. Hän odotti — ja yhä tarkkaili. Yksi kilpailija luopui; sitten toinen ja kolmas. Hän teki nyt tarjouksen, toisenkin. Korotusten alennuttua kymmeneksi dollariksi hän lisäsi viisi; joku huusi kolme lisää; hän. odotti tuokion, paiskasi sitten viidenkymmenen dollarin nousun, ja säkki oli hänen — 1,282 dollarista. Yleisö puhkesi hurraamaan, mutta vaikeni hänen noustessaan seisaalleen ja kohottaessaan kätensä. Hän alkoi puhua.
— Mieleni tekee lausua pari sanaa, pyytääkseni suosiollista valtuutustanne erääseen toimenpiteeseen. Minä olen harvinaisuuksien välittäjä, ja olen paljon tekemisissä eri maiden rahatieteilijäin kanssa. Hyödyn tästä ostoksestani ihan sellaisenaankin; mutta jos hyväksytte keksimäni menetelmän, niin saan jokainoan näistä kahdenkymmenen dollarin lyijylanteista vastaamaan nimellisarvoansa kullassa ja ehkäpä enempääkin. Myöntäkää minulle siihen valtuutuksenne, niin luovutan osan voitostani mr. Richardsillenne, jonka horjumattomalle rehellisyydelle olette tänä iltana niin täydellä syyllä ja sydämellisesti antaneet tunnustuksenne; hänen osuutensa olkoon kymmenentuhatta dollaria, ja rahat toimitan hänelle huomenna. (Suurta suosion hälinää yleisön taholta. Mutta "horjumaton rehellisyys" sai Richardsin sievästi punehtumaan; vaatimattomuudesta käyden ei se sentään haitannut.) Jos hyväksytte ehdotukseni kelpo enemmistöllä — soisin saavani kaksi kolmasosaa äänimäärästä puolelleni —, niin pidän sitä kaupungin suostumuksena, enkä muuta pyydä. Harvinaisuudet saavat aina lisää arvoa, jos niissä on jokin tunnuslause, joka herättää uteliaisuutta ja huomautteluja. Jos siis luvallanne saan leimauttaa kuhunkin lanttiin niiden kahdeksantoista herrasmiehen nimet, jotka —
Yhdeksän kymmenesosaa kuulijakunnasta oli tuossa tuokiossa seisaallaan — koira ja kaikki — ja esitys hyväksyttiin huikealla raton ja suosion remakalla.
He istuutuivat jälleen, ja kaikki esikuvat, paitsi "t:ri" Clay Harkness, nousivat vimmastuneina vastustamaan aiottua ilkeyttä, uhaten —
— Älkää uhkailko, — huomautti muukalainen tyynesti. — Minä tiedän lailliset oikeuteni enkä ole tottunut öykkäilyjä arastelemaan. — (Kätten taputusta.)
Hän istuutui paikalleen. "T:ri" Harkness oivalsi tässä sopivan tilaisuuden. Hän oli paikkakunnan kahdesta hyvin rikkaasta miehestä toinen; Pinkerton oli toinen. Harkness oli rahapajan omistaja: hän nimittäin valmisti suosittua patenttilääkettä. Hän oli edustajakamariin pyrkimässä, Pinkerton oli vastaehdokas. Vaalitaistelu oli täpärä ja kiihkeä, käyden päivä päivältä kuumemmaksi. Molemmat olivat rahanahneita; kumpainenkin oli keinottelutarkotuksessa ostanut ison maa-alan. Hommailtiin uutta rautatietä, ja kumpainenkin tahtoi päästä edustajakamariin ohjailemaan radan suuntaa omaksi edukseen. Yksi ainoakin ääni saattoi ratkaista suuret rahalliset mahdollisuudet. Panos oli iso, ja Harkness oli uskalias keinottelija. Hän istui lähellä muukalaista. Hän ojentausi tätä puhuttelemaan, muiden esikuvien kilvan hauskutellessa yleisöä vetoamisillaan ja vastalauseillaan, ja kysyi kuiskaten:
— Mikä on hintanne säkille?
— Neljäkymmentätuhatta dollaria.
— Annan kaksikymmentä.
— Ei.
— Olkoon menneeksi kolmekymmentä.
— Hinta on neljäkymmentätuhatta dollaria; en penniäkään huojista.
— Hyvä, maksan sen. Tulen hotelliin kello kymmeneltä aamulla. En tahdo kauppaa julkiseksi; tapaan teidät kahden kesken.
— Sovittu. — Sitten vieras nousi ja huomautti yleisölle:
— Aika alkaa olla myöhä. Noiden herrasmiesten puheet ovat kylläkin ansiokkaita, mielenkiintoisia, vilkkaita; kuitenkin lausun jo hyvästini, jos sallitte. Kiitän teitä anomukseni suosiollisesta hyväksymisestä. Pyydän puheenjohtajaa säilyttämään säkin minun puolestani huomiseen asti, ja antamaan nämä kolme viidensadan dollarin seteliä mr. Richardsille. — Rahasumma toimitettiin puheenjohtajalle.
— Kello yhdeksältä perin säkin ja yhdeltätoista toimitan loput kymmenestätuhannesta dollarista mr. Richardsille itse hänen kotiinsa. Hyvää yötä.
Hän pujahti ulos, jättäen väkijoukon remuamaan suunnattomassa hälinässä, jossa sekaisin kajahteli eläköön-huutoja, "Mikado"-laulua, koiran haukuntaa ja veisausta: — Sinä et su-u-inka-an ole hu-u-ono mies — a-a-a-a-men!
IV.
Kotonaan oli Richardsien kestettävä onnitteluja ja ylistelyjä puoliyöhön asti. Sitten he jäivät rauhaan. He näyttivät hiukan murheellisilta ja istuivat äänettöminä mietteissään. Lopulta Mary huokasi ja sanoi:
— Luuletko, että me olemme moitittavia, Edward — kovin moitittavia? — ja hänen katseensa suuntausi syyttävään setelikolmikkoon, jonka onnittelijat olivat jättäneet pöydälle, niitä hartaasti tarkasteltuaan ja kunnioittavasti hypisteltyään.
Edward ei vastannut heti; sitten huokasi hänkin ja puhui epäröiden:
— Me — me emme voineet sitä auttaa, Mary. Se — no, se oli sallittua. Kaikki on.
Mary vilkaisi ylös ja silmäili häntä vakaasti, mutta toinen ei hänen katseeseensa vastannut. Tovin kuluttua sanoi hän:
— Luulin onnittelujen ja kiitosten aina tuntuvan hyvältä. Mutta — nyt on minusta kuin — Edward?
— Niin?
— Aiotko jäädä pankkiin?
— E-en.
— Eroat?
— Aamulla — kirjallisesti.
— Se näyttää parhaalta.
Richards painoi päänsä käsien varaan ja mutisi:
— Ennen ei minua pelottanut isompienkaan, vieraitten rahasummien soluminen käsieni kautta, mutta — Mary, minä olen niin väsynyt, niin väsynyt —
— Menemme levolle.
Kello yhdeksältä aamulla vieras kävi perimässä säkkinsä ja vei sen ajurilla hotelliin. Kello kymmeneltä oli mr. Harknessilla hänen kanssaan kahdenkeskinen puhelu. Vieras pyysi ja sai viisi suurkaupunkilaisen maksettavaksi asetettua osotusta — "näyttäjälle" suoritettavia —, neljä 1,500 dollarin summalle kunkin ja yhden 34,000 dollarille. Edellisistä hän yhden pisti lompakkoonsa, loput 38,500 dollaria hän pani kirjekuoreen, johon lisäsi Harknessin mentyä kyhäämänsä kirjelmän. Kello yksitoista hän saapui Richardsin asunnolle ja koputti. Mrs. Richards pilkisteli sälekaihtimen takaa, meni sitten ovelle ja sai kirjekuoren; vieras katosi sanaakaan hiiskumatta. Hän palasi punehtuneena ja horjuen, henkäisten:
— Minä varmasti tunsin hänet! Jo eilis-iltana tuntui minusta, että olin jossakin hänet nähnyt ennen.
— Hän on kai se mies, joka tänne säkin toikin?
— Olen siitä melkein varma.
— Hän se siis on myöskin se Stephenson, joka sai ansaansa kaupunkimme kaikki huomattavat asukkaat tekaistulla salaisuudellaan. Jos hän nyt rahan asemesta on lähettänyt maksuosotuksia, niin mekin olemme hukassa, luultuamme pelastuneemme. Aloin jo tuntea oltavani jokseenkin siedettäväksi, yön levättyäni, mutta tuon kirjekuoren muoto synkistää mieleni. Se ei ole kyllin paksu; isoimpinakin pankkiseteleinä on 8.500 dollaria tukevampi tukku kuin tuo.
— Edward, mitä sinulla on maksuosotuksia vastaan?
— Stephensonin siirtämiä maksuosotuksia! Olen alistunut ottamaan nuo 8,500 dollaria, jos ne tulevat pankinseteleinä — sillä se näyttää olevan salliman lahja, Mary —, mutta minulla ei ole koskaan ollut paljoa rohkeutta, eikä ole minulla kovapintaisuutta yrittääkseni muuttaa rahaksi tuolla onnettomalla nimellä merkittyä määräystä. Se olisi sadin. Tuo mies yritti pyydystää minua; me pelastuimme jotenkuten, ja nyt hän yrittelee uutta keinoa. Jos ne ovat maksuosotuksia —
— Voi Edward, tämähän on surkeata! — Ja Mary veti maksuosotukset näkyviin ja hyrähti itkuun.
— Heitä ne tuleen! pian! emme saa antautua kiusaukseen. Se on juoni, jolla tahdotaan saada maailma nauramaan meitä, noiden muiden mukana, ja — Anna ne minulle, koska sinä et sitä saa tehdyksi! — Hän sieppasi ne ja yritti pitää kouraisunsa kunnes ehtisi avaamaan uunin oven; mutta hän oli inhimillinen, hän oli pankin rahastonhoitaja, ja hän pysähtyi silmänräpäykseksi vilkaisemaan nimikirjoitusta. Sitten hän oli pyörtyä.
— Tue minua, Mary, tue minua! Ne ovat yhtä hyvät kuin kulta!
— Oi, miten hauskaa, Edward! Miksi?
— Nimikirjoitus on Harknessin. Mikähän salaisuus siinä piillee, Mary?
— Edward, luuletko —
— Hei — katsopas tätä! Viisitoista — viisitoista — viisitoista — kolmekymmentäneljä. Kolmekymmentäkahdeksantuhatta viisisataa! Mary, säkillinen ei ole kahdentoista dollarin arvoinen ja Harkness — nähtävästi — on maksanut siitä jokseenkin nimellisarvon.
— Ja saanemmekohan me pitää sen kokonaan — noiden kymmenentuhannen sijasta?
— Ka, siltä näyttää. Ja maksuosotukset vielä ovat asetettuja "näyttäjälle" suoritettaviksi.
— Onko se hyvä, Edward? Mitä varten ne on sellaisiksi laadittu?
— Varmaankin vihjaamaan, että ne olisi muutettava rahaksi jossakin etäisessä pankissa. Kenties Harkness ei halua asiaa tietyksi. Mikä se on — kirjekö?
— Niin. Se oli maksuosotusten mukana.
Se oli "Stephensonin" käsialaa, mutta allekirjoitusta vailla. Sanat kuuluivat:
"Olen pettynyt mies. Teidän rehellisyytenne on kiusauksen tapaamattomissa. Minulla oli siitä toisenlainen käsitys, mutta siinä tein teille vääryyttä, ja minä pyydän anteeksi, sydämeni pohjasta. Kunnioitan teitä — vilpittömästi. Tämä kaupunki ei ole ansiollinen suutelemaan teidän vaatteenne palletta. Hyvä herra, minä löin hurjan veikan itsekseni, että teidän itsehurskaassa kunnassanne oli yhdeksäntoista vieteltävää miestä. Olen hävinnyt. Ottakaa koko panos, se on oikeutta myöten teidän."
Richards huokasi syvään ja sanoi: — Se tuntuu tulella kirjoitetulta — se kipottelee kovasti. Mary — oloni on taas onneton.
— Niin minunkin. Voi, rakkaani, soisin —
— Ajatellakin, Mary — hän uskoo minuun.
— Voi, älä, Edward — en voi sitä kestää.
— Jos nuo kauniit sanat olisivat ansaittuja, Mary — ja Jumala tietää, että olen aikoinani uskonut sellaisia ansaitsevani —, niin luulisin voivani antaa koko neljänkymmenentuhannen dollarin palkkion niistä. Ja minä panisin tuon paperin tallelle, enempää kuin kultaa ja jalokiviä merkitsevänä, ja säilyttäisin sitä aina. Mutta nyt — Me emme voisi elää sen syyttävän likeisyyden varjossa, Mary.
Hän pani sen tuleen.
Juoksupoika toi kirjeen. Richards avasi sen; lähettäjä oli Burgess:
"Te pelastitte minut tukalana hetkenä. Minä pelastin teidät eilis-iltana. Se maksoi minulle valeen, mutta sen uhrauksen tein kernaasti ja kiitollisella sydämellä. Tässä kaupungissa ei yksikään tiedä niin hyvin kuin minä, kuinka hyvä ja urhea ja jalo mies te olette. Pohjaltanne ette voi minua pitää arvossa, sen mukaan mitä tiedätte asiasta, josta olen syytettynä ja yleiseen tuomittuna, mutta pyydän, että ainakin uskotte minut kiitolliseksi mieheksi; se auttaa minua kantamaan taakkani.
Burgess."
— Jälleenkin pelastettu. Ja sellaisilla ehdoilla!
— Hän pani kirjelmän tuleen. — Soisin — soisin olevani kuollut,
Mary, poissa tästä kaikesta!
— Voi, katkeran katkeria ovat nämä päiviä, Edward. Juuri heidän jalomielisyytensä ja luottamuksensa tekevät pistokset syviksi — ja niitä tulee yhtämittaa!
Kolmea päivää ennen vaalia sai kahdestatuhannesta äänestäjästä kukin kallisarvoisen muistolahjan — yhden noita kuuluisia tekaistuja kaksoiskotkia. Pitkin toisen sivun reunaa oli leimattu sanat: "HUOMAUTUKSENI KÖYHÄLLE MUUKALAISELLE KUULUI: —" Toisen sivun ympärykseen oli leimattu: "MENE JA TEE PARANNUS. (SINETTI.) PINKERTON". Kuuluisan pilan kaikki rippeet syydettiin siten yhden ainoan miehen niskaan, ja tulos oli tuhoisa. Se elvytti äskeisen jättiläisnaurun ja kohdisti sen Pinkertoniin; Harkness voitti vaalissa loistavasti.
Ensimäisen vuorokauden lopulla maksuosotustensa saamisen jälkeen alkoivat Richardsit saada omantuntonsa lannistuneena tyynnytellyksi. Vanha pariskunta opiskeli tottumaan tekemäänsä syntiin. Mutta saivatpa he vielä kokea, että synti herättää uusia ja todellisia kauhuja, milloin näyttää mahdolliselta, että se tulee ilmi. Tämä teki heidän elämässään kerrassaan käänteen. Kirkossa oli aamusaarna tavallisen kaavan mukainen: samat vanhat asiat lausuttiin samoin vanhoin sanoin. He olivat ne kuulleet tuhanteen kertaan ja havainneet ne haitattomiksi, melkein merkityksettömiksi, ja mukaviksi torkahduksen avittajiksi. Mutta nyt oli toista: saarna tuntui tulvivan syytöksiä; se kuulosti suoraan ja erityisesti tähdätyltä ihmisiin, jotka salailevat kuolemansyntejä. Kirkonmenojen jälkeen he irtausivat onnittelijain liudasta niin väleen kuin pääsivät, rientäen kotia kohti, epämääräisten, varjomaisten, hämärien pelkäilyjen jähmetyttäminä. Ja sattuivatpa he vilahdukselta näkemään mr. Burgessin tämän kääntyessä kulmasta. Hän ei ollut tietääkseenkään heidän tervehtävästä nyökkäyksestään! Hän ei ollut sitä nähnyt; mutta sitä eivät he tienneet. Mitä merkitsikään hänen käyttäytymisensä? Se saattoi merkitä — se saattoi — merkitä — oi, monen monituisia kamaluuksia. Tiesikö hän mahdollisesti, että Richards olisi takavuosina voinut puhdistaa hänet syytöksestä, ja oliko hän ääneti odotellut tilaisuutta maksaakseen samalla mitalla takaisin? Kotona he hädissään johtuivat kuvittelemaan, että heidän palvelijattarensa oli kenties ollut viereisessä huoneessa kuuntelemassa, kun Richards ilmaisi vaimolleen sen salaisuuden, että hän tiesi Burgessin viattomaksi. Jopa oli Richards muistelevinaan kuulleensa sieltä silloin hameen kahinaa; piankin oli hän varma siitä. He kutsuivat Saraa kamariinsa milloin milläkin verukkeella ja pitivät silmällä hänen kasvojaan; jos hän oli heidät kavaltanut mr. Burgessille, niin se ilmenisi hänen sävyssään. He tekivät hänelle kysymyksiä — kysymyksiä niin umpimähkäisiä, sekavia ja näköjään turhanaikaisia, että tyttö varmasti uskoi äkillisen onnen saaneen vanhukset päästään pyörälle. Heidän terävä ja tiukka tuijotuksensa säikytti häntä, ja se ratkaisi asian. Hän punasteli, hän hermostui ja hämmentyi, ja vanhuksille nämä olivat selviä syyllisyyden merkkejä — jonkin kamalan syyllisyyden — ehdottomasti oli hän urkkija ja kavaltaja. Taas kahden kesken jäätyään he alkoivat liitellä monia toisiinsa kuulumattomia seikkoja yhteen ja saivat hirveitä tuloksia yhdistelystään. Asiain jo ollessa jokseenkin pahimmillaan ähkäisi Richards äkkiä, ja hänen vaimonsa kysyi:
— Voi, mikä nyt? — mitä nyt?
— Kirje — Burgessin kirje! Sen sanamuoto oli ivallinen, nyt sen huomaan: "Pohjaltanne ette voi minua pitää arvossa, sen mukaan mitä tiedätte siitä asiasta, josta olen syytettynä" — voi, kaikki on nyt ihan selvää, Jumala minua auttakoon! Hän tietää, että minä tiedän! Ajatteles, kuinka taidokkaasti hän on sanansa sommitellut. Se oli ansa — ja hupelona minä tartuin siihen. Ja, Mary —!
— Oi, tämä on hirveätä — tiedän mitä aiot sanoa — hän ei palauttanut sinun jäljentämääsi koetushuomautusta.
— Ei — hän säilytti sen tuhoksemme. Mary, hän on jo paljastanut meidät joillekuille. Minä tiedän sen — hyvinkin tiedän. Näin sen useistakin kasvoista jumalanpalveluksen jälkeen. Haa, hän ei vastannut tervehdykseemme — hän tiesi mitä oli tehnyt!
Yöllä haettiin lääkäri. Aamulla levisi viesti, että vanha pariskunta oli pahanlaisesti sairastunut — heidät oli voivuttanut kiihtymyksen jännitys, jota oli tuottanut heidän suuri onnenpotkauksensa, onnittelut ja iltavalvonta, sanoi lääkäri. Kaupunkilaiset olivat vilpittömästi pahoillaan, sillä nämä vanhukset olivat nyt jokseenkin kaikkena, mitä heille oli ylpeiltäväkseen jäänyt.
Kahta päivää myöhemmin olivat viestit huolestuttavampia. Vanha pari houraili ja käyttäysi kummallisesti. Hoitajattarien nähden oli Richards näytellyt maksuosotuksia — 8,500 dollarilleko? Ei — ne vastasivat hämmästyttävää summaa — 38,500! Miten oli näin tavaton onnen anti selitettävä?
Seuraavana päivänä oli hoitajattarilla lisää tietoja kerrottavana — ja ihmeellisiä. He olivat päättäneet kätkeä maksuosotukset, jottei niitä mikään vahinko kohtaisi; mutta heidän etsiessään olivatkin ne kadonneet potilaan pieluksen alta — hävinneet jäljettömiin.
Sairas oli sanonut:
— Antakaa pieluksen olla; mitä te tahdotte?
— Arvelimme parhaaksi, että maksuosotukset —
— Niitä ette enää koskaan näe — ne ovat hävitetyt. Ne tulivat Kiusaajalta. Näin niissä helvetin leiman, ja tiesin niiden olevan lähetettyjä viettelemään minut syntiin. — Sitten hän rupesi loruilemaan kummallisia ja kamalia asioita, joita ei voitu oikein ymmärtää; lääkäri kehotti heitä pitämään ne omana tietonaan.
Richards oli oikeassa; maksuosotuksia ei enää sen koommin nähty.
Joku hoitajatar oli kai puhunut unissaan, sillä kahden päivän kuluessa levisivät kielletyt lörpötykset kautta koko kaupungin; ja ne olivat hämmästyttäviä. Ne näyttivät ilmaisevan, että Richards oli itse tavotellut säkkiä ja että Burgess oli asian salannut, sitten ilkeyksissään sen antaen ilmi.
Burgessia kovisteltiin, mutta hän vankasti kielsi kaiken. Ja hän sanoi, ettei ollut kohtuullista antaa mitään merkitystä sekapäisen, sairaan vanhuksen jaarituksille. Mutta epäluulo oli virinnyt, ja asiasta puheltiin ahkerasti.
Parin päivän kuluttua kerrottiin, että mrs. Richardsin hourailut muodostuivat samanlaisiksi kuin hänen miehensäkin. Epäluulo leimahti nyt vakuutukseksi, ja kaupungin ylpeys ainoan häpeästä säästyneen arvokkaan kansalaisensa puhtaudesta alkoi himmentyä ja lepattaa sammumaisillaan.
Kului kuusi vuorokautta; sitten saatiin uusia tietoja. Vanha pariskunta teki kuolemaa. Richards selvisi täydelle tajulleen viimeisellä hetkellään ja lähetti noutamaan Burgessia. Burgess sanoi:
— Kaikki poistukoot huoneesta. Luullakseni hän haluaa sanoa jotakin kahden kesken.
— Ei! — epäsi Richards; — minä tarvitsen todistajia. Tahdon, että te kaikki kuulette tunnustukseni, jotta voin kuolla ihmisenä enkä koirana. Minä olin nuhteeton — keinotekoisesti — kuten muutkin; ja muiden tavoin minä lankesin kiusauksen kohdatessani. Vahvistin nimelläni valheen ja tavottelin tuota kurjaa säkkiä. Mr. Burgess muisti, että minä oli osottanut hänelle erään palveluksen ja kiitollisuudesta (ja tietämättömyydestä) hän salasi hakemukseni ja pelasti minut. Te tiedätte rikkomuksen, josta Burgessia aikoinaan syytettiin. Minun todistukseni, yksistään minun olisi voinut hänet puhdistaa, ja minä olin pelkuri ja jätin hänet kärsimään häpeää.
— Ei — ei — mr. Richards, te —
— Tämän salaisuuden kavalsi hänelle palvelijattareni —
— Kukaan ei ole minulle mitään kavaltanut —
— Ja silloin hän menetteli luonnollisesti ja oikeudenmukaisesti; hän katui pelastavaa ystävällisyyttään ja paljasti minut — kuten ansaitsin —
— En ikinä! — Minä vannon —
— Kaikesta sydämestäni annan hänelle anteeksi.
Burgessin kiihkeät vastaväitteet kaikuivat kuuroille korville; kuoleva mies vaipui ikuiseen uneensa, tietämättä jälleenkin tehneensä Burgess-paralle vääryyttä. Seuraavana yönä kuoli vanha rouva.
Yhdeksästätoista pyhästä oli viimeinenkin sortunut kirotun säkin uhriksi; kaupungilta oli riistetty viimeinenkin riekale entistä loistonlippuansa. Sen suru ei ollut näkyisä, mutta se oli syvä.
Rukouksilla ja anomuksilla saatiin lainlaatijakunnaita lupa muuttaa Hadleyburgin nimi — enpä sanokaan miksi — ja jättää sana pois tunnuslauseesta, joka oli monien sukupolvien ajan somistanut kaupungin virallista sinettiä.
Se on jälleenkin rehellinen kaupunki, ja varhain on sen miehen noustava, joka sen toistamiseen torkahtamasta tapaa.