Tyhmät neitseet, laittoivat he
lamppunsa täytenä palamaan.
Tyhmät neitseet rikkahiksi
tunsivat itsensä jokainen,
tulisimmalla liekillänsä
antoivat loistaa lamppujen.
Tyhmät neitseet, polttivat he
lamppunsa aikaisin loppuhun.
Tyhmät neitseet, rikkaat neitseet,
teidän laulunne on mun.
9
Oli liian kuumat ne päivät.
Nyt on kaikki kuin palanut ois.
Vain muistot armahat jäivät.
Muu kaikki on ijäksi pois.
Meni kaikki, jota ma äsken
yli itseni rakastin.
Erojuhlaan muistot ma käsken
ja teen
In memoriam'in
.
10
Huh, saakelin löntys,
mene helvettiin!
Home kasvanut sulle
on hyppysiin.
Sun nyrkkisi nahka
on naarmuton.
Ja oudot sulle
ne hurmat on
kun kiveä kaksi
lyö vastakkain
ja säkene yöhön
käy leimahtain.
Ah säkene pienin
ja lyhkäisin
on kylliksi mulle
tulenjuhlihin.
Kivi kiveä vastaan!
Tult' iskekää!
Vihamiestä ma kaipaan,
en ystävää.
11
Pois veritahrat sormistani!
Ma avutonta miestä löin.
Mun kurjan veljein ovilaudat
ma pilkallani sinetöin.
Löin häntä, joka meitä itki
ja itki omaa itseään.
Nyt säikähtyneet lapsensilmät
ma edessäni aina nään.
12
En halua velkaa sulta
mun niskani painajaks.
Sua halveksin liioin. Ja maksan,
tuo maksoipa mitä maks.
Ma vaikka jalkani sahaan.
Sen lihana torilla myön.
Mut kilahtavan kullan
sun kouraasi rentona lyön.
13
Vain yksi, yksi ainut
nyt tulkoon, lukekoon.
Se yksi, jonka kutsun,
se minä itse oon.
Luen rampaa runoani,
puujaloin kyykkivää.
Sen tuleen heitän. Silloin
se laulaa, visertää.
14
Erehdytte. En ole koskaan
teille lauluja laitellut.
—Joskus kylläkin pilkat lienen
vasten kasvoja viskannut.
Etäällä teistä mun sydämeni
vilunsa, helteensä tuntenee.
Portit sen ovat umpeen lyödyt.
Siitä en teille tiliä tee.
Teille en mitään, en mitään anna.
Teiltä en kaipaa mitäkään.
Lauluni teen kun sydän on täysi.
—Kelle?—En tiedä itsekkään.
Tiedän vain, minä siksi laulan
kun on osani sellainen.
Tiedän, missä mun lauluni asuu,
siellä teitä ma nähnyt en.
Sun tekijäs ken lienee ollutkin,
pien asumus, mun on kuin kuulisin
ma hänen puhelunsa viereltäni,
sun viivojesi rytmin nähdessäni.
Hän sielunsa on sinuun jättänyt.
Sun piirtehistäsi ma tavaan nyt
sen laulun, joka ihmisessä soittaa,
ken kerran itsensä on voinut voittaa.
Lie ollut levottomin merimies.
Hän tulen voiman rinnassansa ties.
Mut yksin kuunnellessaan valtamerta
niin kaiken turhuuden hän huomas kerta.
Hän otti rinnastansa sydämen
ja siihenkin hän katsoi epäillen.
Mut, kuinka olikaan, niin käsissänsä
hän tunsi suuren onnen pitävänsä.
Ja taloaan kun rakenteli hän,
taas tunsi sydämensä sykinnän.
Ja oveen, akkunahan, seinäpintaan
hän veisti unelmaansa kallehintaan.
Niin oppimaan hän tuli vähittäin
mi riemu elämää on luoda näin
kun kädenliikkehellä harkitulla
voi kuumat tunnesarjat ilmi tulla.
Hän eli huomaamattaan uudestaan
koko elämänsä kirjavuudessaan.
Niin rauhallisten viivain rytmiin jäänyt
on ihmissielua ja elämää nyt.
II
1
Sama autio taivas vain
yli kalliomaisemain.
Et puuta, et pensasta nää.
Kuloruohoa kellertävää.
Ei elämän merkkiä näy.
Yks ainoa pilvi käy
yli taivaan purjehtien
kuin laiva valkoinen.
Sen varjo verkalleen
käy kunnaasta kunnaaseen.
Niin pilvi häipyy pois
kuin täältä sen kiire ois.
Ja sitte ei mitään taas
sun kolkkoon maisemaas.
2
Sinne missä kesä kuluu nopeasti.
Sinne, pajujen ja lepikoitten taa,
missä ruostehiset rannat aukeaa
alastonna aina mereen asti.
Sinne, sinne missä luodon hieta antaa
vaivoin pajupensahalle ravinnon.
Sinne missä yllä yksin pilvet on,
ympärillä meri vailla rantaa.
Sinne kuuntelemaan aallon kohinata,
katselemaan sinimustaa ulappaa.
Saatat uhkas, katkeruutes unohtaa
kuullen, katsoin merta aukeata.
Saatat kaiken unohtaa kuin unen pahan.
Tunnet levollisen voiman suonissas.
Tuntuu niinkuin oisi pieneen rintahas
meri laaja käynyt laulamahan.
3
Valkeanaan pellot kaikki ovat jo.
Lakkaamatta uutta lunta sataa.
Musta, puolijäykistynyt laine lyö
sihinällä rannan lumisohjuun.
Istuu lumisella vesikivellään
yksinäinen, kookas merimetso.
Kääntää päätään hitaasti ja huutelee.—
Ainut elonmerkki kuolleen seudun.
Merimetso, mistä elonvoimas saat
kesken monen tylyn talvipäivän?
Oman, oman rintas lämpö, eikö niin,
riittää sulle, ihmeellinen lintu!
4
Kimppu kukkia akkunalla.
Lunta ulkona kaikkialla,
lunta nuorta ja valkeaa.—
Valkea, luminen maa.
Punaiset kukkani akkunalla,
nurmi on kaikki jo hangen alla.
Rannasta rantaan aukeaa
valkea luminen maa.
5
Iltahämärässä vasta
latu järvenrantaan vie.
Aavan selän poikki kulkee
luotisuora viittatie.
Kurjat kuusennäreet, siinä
vakavina, vaijeten.
Niinkuin tietäisivät jotain,
jota minä tiedä en.
Kuusennäreet, kuinka monta
heitä siinä lieneekään,
oksat alas painuneina,
jokainen kuin yksinään.
Tuolla rannan musta viiva.
Tälläpuolla aava jää.
Yö ei ole vielä tullut.
Viel' on hetki hämärää.
6
Tuuli liehtoo lounahalta.
Pilvet taivaalla sinertää.
Uhkuvesi kosken alta
jäälle leviää.
Pauhaa synkän uhkaavasti
rannalla kuusikko luminen.
Selvään kuuluu tänne asti
ryske oksien.
Lentää raskaan ilman puhki
joutsenet näkymättömät.
Kuule! Viereltäsi suhki
siivet ylpeät.
Rantaa pitkin vielä ajaa
laukaten hätäinen hevosmies.
Ei oo yli uskaltajaa
raukassa, sen ties.
Uhkuvesi kosken alta
jäälle mustana leviää.
Tuuli liehtoo lounahalta.
Pilvet sinertää.
7
Kohoo jossain sinitaivahalla
kevään ensi kiuru, kuulen sen.
Kohoo yli kattoin mustan ryhmän,
yli rapakkoisten kivikatujen.
Lienee kyllä täällä maailmassa
kiuruselle laulut tehtynä,
useampi laulu kuin on kiuru
koskaan uinut taivaan sinimeressä.
Mutta tulkoon vielä lisää yksi
vaikka tuhat entisiä lie.
Pieni laulu, neljän säkeen mitta,
pienen palasen vain paperia vie.—
Sydän antoi käskyn kielelleni:
Lausu kiitos kiurun helinään.
—Sydän, niin se tietää ehkä jonkun
houkan vielä epäilevän kevättään.
8
Kuin lyöty, seisomahan jäin.
—Jo pihakoivut lehti!—
Näin äkkiäkö, yllättäin
taas uusi kevät ehti?
Jos jäänyt, kevät, oisit ees
sun päivääs eiliseesi.
En valmis oo sun suuruutees,
sun kylmään kirkkauteesi.
9
Sydän tyhjä niinkuin
huone köyhän miehen,
jolta velkojat on
kaiken vieneet tiehen.
Joku orpo riimi
siellä täällä helää
voimatonna kuolla,