voimatonna elää.
Lienee ollut jotain.
Lienee jotain mennyt.
Mitä lienee ollut,
muistaa jaksa en nyt.
10
Pois pakoon, pakohon kaupungista,
luo metsäin, seutuhun syrjäiseen.
Siel' on kuin unessa hyvä olla
taas mielen kivuista säikkyneen.
Enskerran kerjään ma tähdiltäni—
Pois kalkki katkera ottakaa.
Maan mato pienin mun olla suokaa
ja kaikki ollehet unohtaa.
Niin kivensiruhun kaivertaisin
sen laulun, joka nyt tehty on,
ja multaan kaivaisin syvään, syvään,
pois itseltänikin piilohon.
11
Sua kipu tervehdin.
Oh, tiesi vanhat hyvin
jo tuntevankin näyt.
Taas nahkahani laihaan
kuin kotiasi käyt.
Sa puoliks tervetullut,
sun puoliks soisin pois.
Sua kirota en saata.
Se raskas rikos ois.
Sa lahja elämältä
liet muuan sinäkin
ja löisin antajaasi
jos sinut kiroisin.
Sain lahjaa monta muuta.
Ja kukkuraksi sun.
Sun antajasi eteen
ma kiittäin polvistun.
Jos katoat sa keltä,
ei enään mitään jää.
Niin kauvan kun on kipu,
on myöskin elämää.
Sua kipu tervehdin.
12
Sinikallio rannassa taivaan.
Sen latvalla nuori puu.
Kuin holvina pilvet raskahat
sen ylitse kaareutuu.
Niin pilvet peittävät seudun.
Sade rankkana käy yli maan.
Kuin harmaja verkko on laskeunut
sun majasi akkunaan.
Mut aamuna muuanna eikös:
sinikallio kangastuu.
Ja välkkyy päivän kullassa
sen latvalla nuori puu.
13
Ahon kivet, koko pitkän päivän
punaisina hehkuneet,
sinertyvät vähitellen.
Puitten varjot pitenee.
Kaksi turilasta yhä kiertää
koivunlatvaa korkeaa,
samaa iltalauluansa
yhtämittaa suristen.
Koko maailma nyt tuntuu uneen
sinisehen vaipuneen.
Taivahalle vähitellen
iltatähdet syttyvät.
14
Sade yöllä on soinut ylitse kaupungin.
Nyt usmassa hopeankuultavassa
kuuluu lähenevän vähitellen
rämisevä rattahitten ääni.
Talot alkavat näkyä utuisin ääriviivoin.
Ja maisema valkenee.
Pian auringon punainen pallo kuin irrallaan
ui usmassa, joka on syttynyt liekkiin.
Tulimereen hevonen ja miesi
ilmestyvät niinkuin varjokuvat.
Niin äärettömän suurina. Suoraa tietä
ne astuvat aurinkoon.
15
Niin tyhjänä. Niin täyteläisnä sentään.
Puut kaikki paljaina. Ja linnut poissa.
Tie lokaa täysi. Järven laine raskas.
Mut punaisina paistaa pihlajat
ja oksat ovat hedelmistä raskaat.
Nyt riihet lämpiää ja riihisaunat.
Niin savu pullahtelee valkeana.
Ja häärää työssä miehet nokiset.
Käy sieraimihin kypsän viljan lemu.
On sato korjattu ja turvaan viety.
On touot tehty uutta kesää varten.
Työ tehty on. Ja ihmissydämissä
on jälellä vain hiljaisuus ja rauha.
16
Päivä painuu vitkaan
lännen puoleen.
Hetkeks vielä
puitten latvaan jääpi
omaa maailmatansa katsomaan.
Pitkän kotvan
lämmitteli taasen
multaa harmajata,
suurta metsää,
kylkeä kovan granitikallion.
Niinkuin kuului käsky
ylähältä,
niin on taasen
yhtä rakkahasti
roiston ja hurskaan peltoa vaalinut.
Pieni yrtti,
koppiainen maassa
ei oo unohdettu.
Kaikki saakoot
elää ja kiittää elämän antajaa.
17
Tuli lokakuun utuiset päivät
ja tihusatehet.
Ja loppumattomat pilvet
kuin rievut kosteat
niin matalalla ja verkalleen
puunlatvasta toiseen kulkee.
Sadat märjät kynnökset välkkyy.
Ja oja on vettä täys.—
Ei ihmistä näy ei kuulu.
—Kaik' veräjät puretut on.
Vain aitojen aukot tyhjinä
kuin katkenneina katsoo.
Lato harmaja yksin valvoo
yhä keskellä niittyjen
kuin vartija ankarin, lempein
ja lahjomattomin.
Ja metsiköt hopeassa ui.
Ja sadepisarat soivat.
III
ROCOCO
Näin näyttämö—kukkiva nurmi.
Sen eessä on aita kaunis
puuveistoksin, kiemuroin.
Ja katsojat tälläpuolla
ois heinäväkeä, jotka
nyt on ruokalevolla noin.
Ja toiminta alkaa sillä
kun niittäjän pieni tyttö
luo aidan käy taapertaen
sekä huutaa: "Katsokaahan
kuin kaunis valkea lammas,
punaröyhelö kaulassa sen."
Niin, totta, jo aidan rakoon
pien' karitsa päänsä tunkee
ja katsoa keikistää.
"Kuin pehmeä sen on villa!"
"Lie silkkiä kaulanauha!"
Pien' karitsa lausuu: "bää".
Mut silloin perältä hyppii
kaks herraa, he pitsihin hienoon
ylt'yleensä puetut on.
He sormissa hattua kantaa
kuin kukkaa. Ja niskassa heillä
voi huomata palmikon.
He tarttuvat hyppysillään
nyt karitsan kaulanauhaan
ja röyhyyn silkkiseen.
Kaks askelta kerrallansa
he käyvät ja nykivät sitten
taas kumpikin haaralleen.
Mut lopulta herroista toinen
kuin lyötynä vaikeneepi
ja, äkkiä, kiskaisten
helohelmisen hansikkaansa,
sen heittää ylpeästi
tuon toisen etehen.
Tietysti nyt tartutahan
florettiin, mi auringossa
ui kultana kimaltain.
Noin alkavat kultapuikot
tutun, hilpeän karkelonsa,
noin kilisten vastakkain.
Se leikki ei vaarallista
ole ensinkään, mut onhan
se välttämätöntä nyt.
Suu supussa liikehtivät
jalot herrat, ja ranteet pyörii.
(Käret säiläin on tylpistetyt.)
Pian kuitenkin tarttuvat taasen
he karitsan silkkinauhaan.
Taas sovussa taluttavat.
—Kas kolme daamia somaa
on esihin purjehtinut
kuin joutsenet valkeat.
Kavaljeerit he kumartavat
ja painavat sydäntänsä
ja käyvät niin hempehiks.
Ah daamit päätänsä nyökkää
ja kätösensä pienet
nyt antavat suudeltaviks.
Oi onnellinen seura,
näin luonnonhelmassa kauvan
se paimenta leikkinyt ois.
Ja kreivinlinnan, mi tuolla
yli kerityn puistikon hohtaa,
he, ah, unohtaisivat pois...
Mut äkin yks daameista huutaa
ja kaatuu sen kaunehimman
kavaljeerin sylihin.
Kas, karitsa hädissänsä
teki jotakin somaa, ja sillä
etikettiä rikkoikin.
Ah, ah, mikä kauhea hetki!
Myös toinen daami jo tuolla,
on nurmella seljällään.
Mut se kolmas, se lihavin, hitain
kavaljeeritta jäi. Ja hänpä
ei pyörtynyt ensinkään.
Tosin pahoinvoinnin tunteen
sai hänkin, mut kyynelsilmin
hänen nähtävä on vision:
kavaljeerit onnelliset
jo virvoituspuuhissa liehuu,
ja tuoksuu Eau de Colon.
Se yksin jäänyt daami
monologin pienen lausuu.
Hän huokaa: "J'ai mal au coeur!
Mon Dieu, Jean missä nyt viipyy?
Hän karitsan hakuhun läksi.
Mon Dieu, mon Dieu quel malheur!
Ois hän nyt lähellä tässä,
niin tottapa daamia kolme
myös pyörtyä taitaisi.
Kavaljeerit hempein kuiskein
pois pitkään heinikkohon
ah meidät kantaisi.
He virvoittaisivat meitä
kuin taitaa miehiset miehet
ja niinkuin me kaivattais.
Oi ihana pyörtymishetki,
sun verhojes turvissa paljon
etikettiä rikkoa sais.
Te katsojat, silloin tällöin
sukan, seljän saisitte nähdä
yli nurmikon kukkaisen.
Ja tyydytettyinä kaikki
me lopuksi lausuisimme:
esirippu nyt etehen!"
SYYSKUVA
Hehkuu värikylläisinä puistot.
Lämmin tuoksurikas iltatuuli
huokuu pitkin puistokadun vartta
täyttäin kepeästi keuhkot,
tuoksullansa melkein huumaten.
Istun penkillä ja katson kuinka