häärää pienet pojantenavat
puitten kimpussa, kuin ammatikseen
pettäin polisia pyylevätä.
Nytkin suuren tuomen latvassa!
Entä eikös tuossa pihlajassa
vilku marjaterttuin välitse
kintut ruskeat ja pörrötukat.
Missä liekkin koko polisi.
Lemunaatin juontiin lienee mennyt
taikka jospa aivan kotiansa
kuivaa paitaa ylle vaihtamaan.
Eipäs ole häirimässä näitä
iloisia jätkämiehiä,
hulikaaneja ja kuulingeita,
jotka käsikaulaa astelee
pitkin puistotietä julkista,
laulaa jollotellen harvakseltaan.
Kauvas näkyy naamat punaset.
Mutta kauniin naaman keskellä
kiiltää pikimusta suu.
—Niinkuin neekereitä, joille Luoja
oisi erehtynyt naaman värin
huuliin tuhrimaan ja huulten naamaan.
Mutta oikeastaan nämä ovat
noita Suomen jätkämiehiä,
joitten veressä on kutsumus
palvelukseen pyhään Bakkuksen.
Ja nyt, totellakseen veren ääntä,
ovat juhlimaan he ryhtyneet
ainoalla nektarilla, minkä
pahansuopa porvaryhteiskunta
heille jätti, kenkämusteella.
Siitä väri huuliin, peukaloihin.
Mutta nyt he unohtaneet on
kaiken kaunansa ja kapinansa
porvareita, riistäjiä kohtaan.
Anteeks antoivat he typerille
raittiusmiehille ja -naisille.
Jumalia palvelee he nyt.
Niinpä istuu jätkät ruohikkoon,
puutarhurin kukkapenkkiin aivan.
Kuuluu kotva porinata, jonka
katkaseepi silloin tällöin joku
laulunpätkä, riemunhihkasu
taikka läiskäys kun vahva käsi
iskee kaveria olalle.
Vähitellen väsähtävät rentut,
keikahtavat kukin pitkäkseen
keskeen annansilmäin, iristen,
pelargonioitten heleäin,
varjoon suuren marjapihlajan,
jonka terttuin välitse ma nään
monta pörröpäätä kurkistavan
alas autuvihin nukkujiin.
Yksi istumaan on jäänyt vain.
Muistamatta tovereitansa,
huomaamatta mitään ympärillään
tuijottaa hän kengänrippeisiinsä
raskain humalaisen katsein.
Hänellä on silminnähtävästi
taipumusta filosofiaan,
elonkysymysten pohtimiseen.
Ja hän itseksensä mutisee.
Ympärillä kuuluu kuorsausta.
Pojat pihlajata puistelee
jotta marjat satehena käyvät
päälle onnellisten hulikaanein.
Filosofi yksinänsä vain
mutisee. Ja nyökähtelee pää.
Sitte pyyhkäsee hän pitkän tukan
silmiltänsä pois ja taivaalle
jääpi sumein silmin katsomaan.
Sumein aukirevähtänein silmin,
jotka eivät mitään silti näe.—
Enempää me nähnemmekö kukaan?
SISÄJÄRVEN HÖYRYLAIVA
Pieni sisäjärven höyrylaiva
käydä nytkyttelee hiljallensa.
Selän reunaan tulee silloin tällöin,
mutta niinkuin säikähtänyt oisi
omaa suuremmoista rohkeuttaan,
painuu saarten suojiin uuestansa.
Pyrkii pitkiin lahdensopukoihin
kiertäin varovasti niemenkärjet.
Niin se käypi hiljallensa yhä
purren kulku, niinkuin monta vuotta
on jo käynyt. Yhtä ainoata
reittiänsä kiertäin joka päivä.
Aina samat rannat nähden, samat
pienet laineet lipatellen kylkiin.
Laiska kuohu keulan eessä, laulain
vanhat laulut yhä toistamiseen.
Samat maitopänikät ne yhä
aamupuolla yksi kerrallansa
laitureilta poimitaan ja illoin
tyhjenneinä paikallensa tuodaan,
tänä vuonna useampi kuhmu
kyljissänsä vain kuin viime vuonna.
Samat matkustajatkin, vain vuotten
mukaan kasvot ryppyisemmiks tullen.
Ämmät tuossa käykkäleukojansa
loukuttavat. Taas on heillä murhe
apupapin vaimosta. Tää onhan
aivan liiaks' kiinni maailmassa.
Eikä näytä edes ymmärtävän
hävetäkkään tämä papin vaimo.
Annastiinakin tuon oli kuullut
lemmenlaulujansa lurittavan.
Harvakseltaan miesten äänet kuuluu:
"...Jokos kuohitutit orivarsas?...
johan tuota ... talonpojan töihin
heilumulkku sovi ... syöpi paljon ...
temuaa ... ei pysy pojan käissä ...
tekee tuhot ... ei se sovi orit
vetohevoseksi ... ruuna siivo ...
tyytyväinen ... niin on ruuna ... niin on..."
Niin käy puhe. Kone jytkyttääpi
yhä samaan verkkaisehen tahtiin.
Poiketaanpa joskus laitureihin.
Joku tulee, useampi menee.
Laiva tyhjeneepi vähitellen.
Matkamiehen, kaupungeista tulleen
nyökähtelee pää. Ja istualleen
siihen nukahtaa hän tyhjään laivaan.
KESÄINEN MIELIALA
Pois täältä. Täällä liikkuvat
jo inhat kesävierahat,
nuo, jotka kosketuksellaan
saa koko seudun saastumaan.
Tään kiroan puolherrasnäyn.
Pois jalkapatikassa käyn,
pois salotorppiin viimeisiin.
Käyn koirain luota ihmisiin.
Ja mustimman kun mökin nään,
ma siihen totisesti jään.
Käyn kalaa. Heinää poikki lyön.
Ja torakoineen leivän syön.
Ma ukkoin kera juttuan.
Ma syljen päälle lattian.
Ja käverästä piipustain
veän vennäänlehtein sauhut vain.
Mut emäntä kun iltasin
taas kertoo äänin kimein
kuin leviääpi riettaus
ja kuin on Herran rangaistus,
niin silloin kera tyttären
käyn suojaan neitsytaittasen.
Ah kauniin hetken rakastaa
saan torpan piikaa pulleaa.
IV
1
Kultainen, kultainen tähti
sinisen pilven päällä.
Ah, sinä katsot meihin
Murheen Laaksossa täällä.
Ah, olet nähnyt kaiken
ihmislapsien luvun
hamasta kun isä Aadam
alotti apinan suvun.
Ah, olet nähnyt monen
sydämen aivoitukset.
Ah, olet kuullut monen
kielen jaaritukset.
Herrasta luomakunnan
paljo on muistissa sulla.
—Paljo kaunista mahtaa
vielä lisäksi tulla.
Mitähän täytyneekään
vielä sun nähdä ja kuulla
ennenkuin enkeli saapuu
tuomiopasuna suulla?
Ah, sinä kultainen tähti
sinisen pilven päällä,
suuresti sinua säälii
Homo-hitunen täällä.
Ah, minkä aikanas tehnyt
lienet sa rikkomuksen
kun noin saanut olet
raskahan rangaistuksen?
Ennenpä Juudaksen paikan
ottaisin Helvetissä
kuin sinun kultatuolis
pilvissä sinisissä.
2
Puu uljain kankahalla
se kaatuu maahan. Lahoaa.
Syö kissa pääskyn. Kaikki
on siihen hetkeen loppuvaa.
Se heidän kohtalonsa.
On toisin määrä sun ja mun.
Jos ihminen nyt kuolee,
ei kuole silti loppuhun!
Oi ihme luonnon suurin.—
Vain tomumajan jättää hän.
Ja jossain kaukomailla
saa loputtoman elämän.
Sen uskon.—Mikäs auttaa
kun Raamattukin sanoo niin.
Mut tyytyisinpä silti
ma päiviin kotvaa lyhempiin.
Ma haluaisin elää
elämän rikkaan, oikean
ja pitää palkkanani
myös loppukuolon oikean.
Vain tyhjä reikä ilmaan
jäis muistokseni miekkoisen.
Ja senkin vähitellen
löis ajan aallot umpehen.
Ma haluaisin kerta
pois kadotaksein nukahtaa.
Oi miks en porsas, pässi
tai kurja hiiri olla saa!
3
Niin katson lauluuni entiseen
kuin puolioutohon ihmiseen.
Kuin jossain luulisin nähneheni
nuo kasvot ja äänen kuulleheni.
Mut milloin ja missä?—En muistakkaan.
Jään nolona tuotakin tuumimaan
mitä varten laittelen laulunpäitä,
parin vuoden päästä kun tunne en näitä.
Lie sydän sykkinyt ennenkin.—
Kun tuhrasin tuonkin paperin,
sain paljon vertani lämmintä käyttää.
Ja paperiksi se jääneen näyttää.
Mut eipähän auta. On pakko niin.
Olen kahlittu kynään ja paperiin.
Oi taivas, kurjuutta kaikellaista
sinä Aatamin lapsi aikanas maista.
4
Hei terve mieheen Don Quixote.
Nyt käsi kätehen.
Ja sitte kulkuhun, tappiot
ja voitot jakaen.
Sun veljiis, töitteni tähden, ma
kai lukeutua voin.—
Monet kerrat tiukkana taistella
kera tuulimyllyn koin.
Ja kirjoista jos alun sai
sun miekkasi heilutus
niin kirjallistapa laatua kai
myös mun oli turnaus.
Minut, surullisen hahmon mies,
lyö ritarikuntahas.
Mihin vienee viiripäinen ties,
minä marssin matkassas.
Eron pienen meissä jos huomaiskin,
se ei kuulu asiaan—
kas kertapa viisaan, tuhmankin
syö mato kirkkomaan.
Yks vain on määränä: taivaltaa
kuin miesi kunnian,
hyvän, oikean puolesta uskaltaa
vaik' selkäsaunahan.
Siis terve, veljeni Don Quixote,