nyt käsi kätehen.
Hei riemukulkuhun, tappiot
ja voitot jakaen.
Minä kynälläin! Sinä miekallas!
Hepo allamme molempain:
Sinä lasketat Rocinantellas,
minä runoratsullain.
5
Bakkus, istu pöytähämme,
viivy hetki vierellämme.
Oishan meillä kutsumus
ottaa oiva heilaus.
Bakkus, tartu niskaan meitä,
pienen pilven päälle heitä!
Siellä maaten mahallaan
katsoisimme maailmaan.
Puoliks hymyisimme tälle
muurahaisenelämälle,
puoliks kaipaisimmekin
pallollemme takaisin.
Mut jos oikein onnestaisi
ehkä sihtihinsä saisi
personan sen pikkuisen
Minä Itse nimisen.
Siellä pilven paltehella
saisi hetken naureskella
armahalle itselleen
tärkehine puuhineen.
Useasti touhutessa
hengessä ja totuudessa
ollaan aika narreja
vaikkei itse arvata.
Niinpä hetken hymyämme.
Bakkus, istu pöytähämme,
niskatukkaan tarttuen
heitä päälle pilvien.
6
Aamu kultaa oksat viinapuun.
Veljet, saamme lukkoon panna suun.
Sammuu taivaan lamput tuhannet.
Pohjaan pikarimme viimeiset.
Herää tuuli. Usvat hajoaa.
Kastehesta kimmeltääpi maa.
Kaunis valhe yömme ollut on.
Aamun tultua se kuolkohon.
Rakkaat veljet, viinapuusta pois.
Ollaan kuin ei tunnettukkaan ois
koskaan toisiamme päällä maan.
Kättä lyyen, veljet, erotaan.
7
On ikävätä kun sukulaiset
pois toisistansa noin vierautuu.
Ei villihanhi se enään tiedä
jos kesy ankkamme vilustuu.
Se villihanhi se siivin lentää,
se meren äärillä asustaa.
On meille outo sen elonjuoksu.
Ja siitä hyötyä emme saa.
Mut kotihanhi, se kunnon lintu,
sian kanssa jakaapi purtilon.
Se lihotetaan. Se pataan pannaan.
Oi hanhenmaksalla maku on!
8
Pois, pois rikkaruohot
puutarhasta tästä
kaunoisilta kukiltamme
voimaa imemästä.
Karun seudun kulttuurille
vaivoin raivasimme,
tunteelliset korukasvit
siihen istutimme.
Suomenmaa on aina ollut
arka kunniastaan.
Kulttuurkukkaa varjelemme
luontoakin vastaan.
9
Näätkös, sikaa ajetaan.
Possu karkas pahnoiltaan,
juoksee kohti metsänrantaa,
lyödä itseänsä antaa.
Kylläpä ne lyövätkin.—
Possu, possu, takaisin
älä kiusallakaan käänny,
ennen vaikka tielle näänny.
Ensikerran eläissäs
vapaus on edessäs.
Totta tuosta silloin jaksaa
jonkun seipääniskun maksaa.
10
Ah mikähän lienee mullakin
tään eloni tarkotus viimeisin?
Ma kuvitellut oon kirjaimeksi
vain itseni, pieneksi, vähäiseksi.
Olen pieni kirjasin tiedoton,
jolla Kohtalo kirjansa latova on.
Mut mihinkä sanaan saan kunnian tulla,
ei tietoa, aavistust' ole mulla.
Kova taivas yllä ja yksinään
saan käydä elämän vilinään.
Saan hetkisen hyppiä kartanolla.
Saan polkea muita, saan poljettu olla.
Jos osaton olen, niin itkeä saan.
Ei kielletä, mutta ei autetakkaan.
Jos nälkäinen olen, saan syödä rapaa.
Jos väkisin otan, saa piestä ken tapaa.
Kuin näyttelijä, mi näyttelee,
mi hetken itkee ja hymyilee.
Kun loppuu näytös, jo verhot harmaat
ijäks peittää tuskat ja laulut armaat.
Miks liikun, puhun ja uurastan?
Sitä tiedä en. Vain aavistan,
olen kirjain sanassa tärkeässä,
ties kuinka ankara valttiässä.
Mikä tyydytys suuri kun aattelee!
Oi taivas, mun mieltäni hivelee.
Taas tunnen minäkin eläväni.
Piru päätään nostaa mun sisässäni.
En rukoillut ennen. Mut nyt sen teen.
Minä lankean maahan polvilleen.
Minä, kirjain, rukoilen latojalta:
mun pyyntöni täytä, sun onhan valta!
Paha painovirhe minusta tee,
joka sotkee ja haittaa ja häiritsee.
Ken kirjaasi sitten lukea saisi,
hän päätänsä puistais ja kiroaisi.
11
Kun saisin Aladin-lampun
niin tottapa tietäisin
mikä toivomus silloin mulle
ois sydäntä läheisin.
Heit' auttaa tahtoisin, jotka
vain varjossa elää saa
ja jotka nyt kurjuuttansa
ah, ääneen valittaa.
Siks tahtoisin itse olla
se suuri ja mahtava mies,
jonka loistosta, rikkaudesta,
joka lapsikin mainita ties.
Minä tahtoisin että ne riippuis
mun liepeissä ihmiset.
Minä tahtoisin olla se miesi,
jolta kerjää tuhannet.
Mun porttini avattaisi.
Ja ma istuisin tuolillain.
Ja mun saliini suureen tuotais
nyt lauma valittajain.
Ja ma kuuntelisin kun he kaikki
kuin kuorossa uikuttais.
Myös lomassa yksitellen
he tuskansa ulvoa sais.
Ja ma hymyten nyökkäisin heille:
"Hyvä on, teitä autetaan".
Ja he saisivat laulaa mulle
ylenpalttista kiitostaan.
Sata renkiä heidät sitten
pois yksitellen veis,
jotta jokainen sais edes kerran
mitä kukin he tarvitseis.
Niin nälkäiset pöytään vietäis.
Kipot myrkkyä kukkurat!
Ja viluiset ruoskaa saisi!
Ulos yöhön sairahat!
Mut sen, joka viimeiseksi
mun ruhtinassaliini jäis,
mun nähteni kieli kurja
sen suusta revästäis.
12
Taas ihanteet on tuotu esihin
ja määritellään oikeaa ja väärää.
Tuo suurta on, tuo pientä taasenkin.—
Oi ihmismieli, kaikkea se häärää.
Ne puhuvat, puun runko ylöspäin
noin kasvaa ilmamerten vapautehen
ja juurten janoissansa etsiväin
on matka salatuimpaan syvyytehen.
Mut mitä helvettiä sinuhun
tuo kuuluu vaikka toisinkin ois laita,
jos juuret ryntäis taivaan kimppuhun
ja ruoskis enkeleitä autuaita
ja runko, oksat maahan tunkien
ne vaikka niinkuin juna joutuisasti
ja puhki kallioitten, kivien
sais alimmaiseen helvettihin asti.
Ei kuulu sinuun vaikka vaunuihis
mies pantais valjaisiin ja hepo ohjiin
tai veljes jos pää maassa hyppelis
ja kirkas päivä paistais jalkapohjiin.
Syö mahas täyteen kun sen kerta saat.
Tai niinkuin eläin tuskissasi paru.—
Niin joskus kun on kesäisinä maat
sa nouse puuhun, taskussasi naru.
Sa katso, korkeus ja mataluus
jo taivaanrannass' toisiansa tapaa:
on vaakasuora viiva avaruus
ja taivaan tähdet koskettavat rapaa.—
On yhtä sulle lintu pikkunen
sa missä livertelet laulujasi.
On yhtä sulle suuri ihminen
sa minne ripustelet nuoriasi.
V
VANHA KALLIO
(NUORELLE SUOMELLE.)
Yksinäinen kumpu soisen maan,
muistanetko merta milloinkaan?
Muistanetko kaukaa vuosituhansista
merta suolaista ja voimallista?
Vanha kallio, sa vapiset!
Muistat, muistat päiväs entiset:
Merikotkan siivet kaartui ylitsesi.
Latvahasi meriloue pesi.—
Niinpä silloin. Toisin, toisin nyt.
Meri luotasi on väistynyt
vuosi vuodelta, kuin pakoon. Ainaiseksi
jää vesjättö lehmäin laitumeksi.
Huipultas kun katson etelään,
enään soukan sininauhan nään.
Varislaumat rintehilläs isännöivät,
joita ennen hyökyaallot löivät.
Vanha kallio, voi häpeääs!
Vedä sammalpeitto yli pääs.—
Lyö ei koskaan enään kuohu ylitsesi.
Eikä latvaas meriloue pesi.
FARISEUS
(NUORELLE SUOMELLE.)
Lyö rintoihis fariseus!
—jos myöntänee sen laki.
Taas päivän pesut suoritit
ja rukoukses rummutit.
Liet jaellut almujaki.
Voit kerskata, oot elänyt
lain kirjaimien mukaan.
Ja siitä ethän epäile,
oot otollinen Herralle
jos ylimalkaan kukaan.
Sa koskaan kylvä mitään et,
et koskaan mitään niitä.
Et tunne miltä maistuukaan
se, jota synniks mainitaan.
Ja kiität Herraa siitä.
Niin tyynnä hurskaudessa
sun mataa elämäsi.
Jos milloin kättäs oikeaa
sa käytät, vapahasti saa
sen tietää vasen käsi!
Kuin kulku kuun tai auringon