niin varma on sun retkes.
Ei koskaan epäröintiä.
Fariseus!—jo määränä
kun löi sun synnyinhetkes.
[1]
Nyt lihassasi kylmässä
ei intohimot soita.
Saat elää rauhaa matalaa.
Ei murhe, riemu kolkuttaa
sun sydäntäsi koita.
Sun sydäntäs!—No kieleni,
jo valehia puhut.—
Sun sydämesi paikalla
on lakikirja painava.
Niin haastelevat huhut.
Ja homeessa jos kirja on,
niin ethän liene sinä!
Sun kätesi, sun kasvosi
jo kaukaa silmä äkkäsi
niin ihmeen kiiltävinä.
Sa puleerattu pykälä,
sa loistat yli maasi,
Ja aikakirjat ankarat
ne kerta vielä kertovat
sun suurta kunniaasi.—
Lyö rintoihisi Israel!
voit huutaa malliin tähän:
—Me oomme mailman valkeus!
—On meillä suur fariseus!
—Jos muuta liekkin vähän.
[
] Niitä henkilöitä varten, jotka ovat jo kerinneet varustaa tämän
Paikan kysymys- ja huutomerkeillä (?!), otettakoon lisäksi asian
valaisemiseksi pieni selitys:
Tie usein valmiiks laitetaan meilt kysymättä mieltä. Siks synnyttäjän
luona soi jo sukulaisten ah! ja voi!—no kumpi tulee sieltä?
RAITTIUSLAULU
Oi pystyyn lippu puhtaansininen,
symbooli nuorten kevättoiveitten
ja aatteen korkean kuin sini taivaan.
Nyt vapahdus lyö maailmoitten vaivaan.
Oi muistakaa, kuin lippuvaate tää,
niin juopon nenä saattaa sinertää,
niin kertoin julki rasvasydämestä
ja ijäks hukatusta terveydestä.
Oi muistakaa, tään lipun lailla myös
sun sinertävät raittiit järvivyös
oi Suomenmaa, maa äitein, isiemme,
maa, jonka pintaa mekin käyskelemme.
Oi pystyyn lippu puhtaansininen,
symbooli Suomen tuhatjärvisen.
On isänmaamme vettä tulvillansa.
Oi juokaa vettä Suomen nuori kansa.
HELKAVIRSI
Leimahti sininen sähkö
Turjan tunturin laella
Lapin yössä synkeässä.
Lapin lapset tuon näkivät.
Kävivät imehtimähän.
Pelko mielihin mateli.
—Kusta liekki Lapin yössä
Turjan tunturin laella?—
Kysyi nuoret, kysyi vanhat,
kummaa ei kukana tiennyt.
Kävit tuosta tietäjihin,
outojen osoajihin.
—Kusta liekki Lapin yössä
tuiman tunturin laella?—
Eipä tietty tietäjissä,
arvattu osoajissa.
Yksi luuli lemmon töiksi,
toinen taikavalkeiksi,
kolmas partaansa puhisi,
neljäs ei mitänä tiennyt.
Yks oli kuulu kuulematta,
tietoniekka tietämättä
Lapin suuren suon takana,
meren mahtavan tykönä,
mustapärskyn pärmehillä,
niemessä nimettömässä,
portahassa puuttomassa,
mainittu isomahiksi
kaikkitiioksi Revoksi.
Kävit tuota kuulemahan.
Ajoit päivän, ajoit toisen,
viikoin vierit viisin, kuusin.
Ajoit suuren suon nenitse,
virran valkean ylitse,
kosken kuuen kuulumitse.
Porot juoksi, sorkat paukkui,
tierat lenteli tuliset.
Hiiet nostatti näkyjä,
pahat pahoja kuvia.
Korpit koikkuivat perässä,
eellä lenti lemmottaret,
suolta kuului suuri huuto,
metsästä paha meteli.—
Tulit he ukon tuvalle
valkehina ja vapisten.
Haastoit ankaran asian,
lausuit ouon lausehensa.
Kysyit oppia ukolta.
Nousi ukko uunin päältä,
ikäloppu lautehilta,
jorahutti jouhistansa,
pamahutti parrastansa:
"Tuon isoni ennen tiesi,
vaarivainaja opetti,
asui ennen suku suuri,
suku suuri ja sotaisa
Pohjan raukoilla rajoilla,
laulut lauloi, tiiot tiesi.
Kukki silloin kuuset meillä,
omena kypsyä osasi.
Louhi Pohjolan emäntä,
Pohjan ylpeä emäntä,
loipa kuun, taotti päivän
Ilmarisella sepolla.
Päivän telki kalliohon,
kuun on kahlitsi kivehen
Pohjan yöhön paistajaksi
viljapellon vaalijaksi.—
Nousi tuosta sota suuri.—
Katalat Kalevan miehet
päivän vohki, kuun varasti
itsellensä vain iloksi,
peltojensa paistajaksi.
Eipä saaneet särkymättä
kultatauluja kivestä.
Jälkeen jäi moni murunen
kovan kallion sisähän.
Tuost' on merkit kuun kylessä,
aukot mustat auringossa.
Tämän tiesin. Nytpä tiiän
tämän tietoni lisäksi,
Turjan on ollut tunturissa
emon auringon asunto
ennenkuin Kalevan miehet
päiväkultamme varasti.
Siellä tunturin sisässä
päivän kullat, kuun hopiat
monet on jälellä vielä.
Siitäpä sininen sähkö
tuiman tunturin laella."
Lausuit kurjat lappalaiset:
"Oi on ukko, kaunis ukko,
Repo, tietäjä tosien,
tule meille tuntijaksi,
pääy päivän päästäjäksi.
Pieni päivyen murunen,
kuun on välkettä vähäsen
laula Lapin taivahalle.
Tyhjään tyytyy kivi keolla,
laihempahan lappalainen."
Tuopa tietäjä tosien,
Repo tietäjä tosien,
valjasteli varsojansa.
Itse pulkkahan rupesi,
asetaikse ahkiohon,
ajoi päivässä yhessä
Turjan tunturin laelle.
Raksahutti rumpuansa
poronkoivella kovalla,
kalahutti kalliohon
miekalla tuliterällä.
Loihe tuosta laulamahan,
sanaköyttä suoltamahan.
Lauloi hetken, maa järähti,
lauloi toisen, vuori vonkui,
kalliot kaheksi lenti,
tähet keikkui taivahalla.
Tuli tuiski kalliosta,
sähkö vuoresta sihisi
talviselle taivoselle
Lapin yöhön loistajaksi
päivättömän paistajaksi,
iloksi ihalan illan
kansan kurjan kaitsijaksi.
Lapinmaassa mainittihin
tulia Revon tuliksi.
LASTU
Tuuli kävi selältäpäin ja rannan koivut huojuivat kovasti.
Oli niitten joukossa muuan, jonka latvus kohosi puolta ylemmäs
toisia. Aina kun uusi tuulenpuuska lennähti sähisten
avoimelta seljältä, näytti se ikäänkuin tarttuvan kiinni puun
laajaan lehvistöön. Ja kun tuuli, jolla oli kiire, koetti hädissään
tempautua irti tästä odottamattomasta esteestä, huojuivat
oksat kovasti ja koko runko notkahteli.
Tuuli ulvoi ja koivu natisi. Lehvistössä kävi kova kohina.
Mutta koivu piti puolensa.
Silloin tällöin irtautui kuitenkin joku yksinäinen kellastunut
lehti. Ja tämän onnettoman valitsi kiukustunut tuuli nyt
uhrikseen. Se heitti sen korkealle ilmaan ja paiskeli sitä lennossa
voimakkailla käpälillään ikäänkuin kissa haavoitettua
avutonta hiirenpoikasta.
Sinne katosi lehti, minne lie mennyt, metsikön taakse, kunnes
tuuli, tyydytettyään petomaisen kostonhimonsa, heitti
sen johonkin lätäkköön ja istahti itsekkin, väsyneenä ja kyllästyneenä,
jonkun talon tuuliviirin nenään tai kääkkyräpetäjän
punaselle oksalle.