language: Finnish

NINIVEN LAPSET

Kirj.

Maila Talvio

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1915.

SISÄLLYS:

Kunnallisneuvos ja hänen joukkonsa
Minervan ravintolassa
Kauniit tyttäret
Daniel
Kahden puolen joulua
Tango
Laulajatar
Odottamaton vieras
Smaragdi
Liikemiehiä
Niniven profeetta
"Kansallinen Diogenes"

KUNNALLISNEUVOS JA HÄNEN JOUKKONSA

Nyt siis ehkä vihdoinkin saisi hiukan nauttia elämästä!

Siltä ainakin tuntui. Ståhlen perhe oli päässyt kaukaisten toiveittensa perille ja heräsi eräänä elokuun viimeisen päivän aamuna Suur-Kaupungissa. Tai oikeastaan heräsivät kunnallisneuvos ja hänen rouvansa maalaiseen tapaansa varhain — lapset, Sela, Otteli, Leo ja Daniel olivat maallakin tottuneet nukkumaan ja nukkuivat tietenkin matkasta väsyneinä pitkälti.

He olivat siis nyt todella suurkaupunkilaisia, sekä kunnallisneuvos että mamma ja lapset, koko joukko! Syvälahti heräsi siellä kaukana kymmenien peninkulmien takana aamuaskareitansa, maitorattaat jyristivät mäkeä alas matkalla meijeriin, ja ruokakello kutsui väkeä vainiolle, mutta Syvälahden entinen herrasväki heräsi Suur-Kaupungissa ja kuului jo Suur-Kaupunkiin. Uuden uutukainen kaupunkilaishuoneisto ilakoi tulvillaan syyskesän aurinkoa, ja tutut huonekalut, jotka läpi vuosien olivat ympäröineet perhettä vanhassa maalaiskodissa, tervehtivät sitä nyt siinä uudessa ympäristössä, missä se oli kulkeva uusia kohtaloja kohti. Kai siis vihdoinkin saisi hiukan nauttia elämästä. Sitten suurlakon kunnallisneuvos oikeastaan oli elänyt irrallaan maatilastaan. Turhaan ponnisteltuaan sopusointuun uusien olosuhteiden kanssa oli hänessä vähitellen kypsynyt halu päästä eroon kaikesta. Hänen vaimonsa oli pannut vastaan. Hänelle oli elämä joka paikassa samaa: työtä ja taistelua. Ja sitähän sen pitikin olla. Hän oli kiintynyt maatilaan, johon Voldemar Ståhle oli tuonut hänet aivan nuorena rouvana naapuripitäjän komeimmasta kartanosta. Täällä olivat heidän lapsensa syntyneet, tänne olivat heidän vainajansa haudatut ja täällä saisivat hekin kerran levätä sireenipensaiden alla. Vuosikausia oli kunnallisneuvos koettanut tehdä vaimonsa mieliksi. Ennenaikainen vanhuus oli hänet yllättämäisillään, kun rouva vihdoin ymmärsi, että lasten menestys vaati toista ympäristöä kuin se yksinäinen maaseutu, joka oli antanut hänelle työtä ja elämänsisältöä.

Niin he siis vihdoin olivat Suur-Kaupungissa. Kunnallisneuvos tunsi koko olennossaan outoa iloa ja voimaa. Oli todella jotakin säteilevää ja sähköistä tuossa valkoisessa kaupungissa, jonka taloryhmien lomiin meri soudatti ystävällisiä sinisiä lahdelmiaan. Kolmannesta kerroksesta katsoen, missä kunnallisneuvoksen huoneisto sijaitsi, lepäsi kaupunki lauhana ja hymyilevänä jalkojen juuressa, näyttäen ojentelevan iloja oikealle ja vasemmalle, iloja kaikille niille sadoille ja tuhansille, jotka niitä kaupungiltaan pyysivät. Rakennukset olivat ryhmittyneet valkoisen kirkon ympäri ylpeissä, säännöllisissä ryhmissä. Tomun, asfaltinhajun ja katumelun täyttämä ilma oli kuin kyllästetty ärsyttävällä elämällä. Puissa, jotka muodostivat rykelmiä siellä täällä kaupungissa ja pitkin sen laitoja, hehkui se oudon tumma vihanta, mikä kokoontuu kasviin ennen lakastumista. Vaikka kunnallisneuvos oli päättänyt ensi työkseen Suur-Kaupungissa levätä perinpohjin kaikesta vaivannäöstä, ei häntä enää lainkaan väsyttänyt. Päinvastoin hänessä liikehti iloinen odotus ja jännitys — se ei ollut työnhalua. Se oli halua katsella ihmisiä, kävellä kaduilla, olla mukana huveissa ja ravintoloissa. Sanalla sanoen: hänen teki mieli nauttia elämästä. Tuntui suorastaan siltä kuin hänelle olisi tullut uusi nuoruus.

Rouva Ståhle oli alistunut kohtaloonsa ja suoritti pääasiassa samoja tehtäviä kuin Syvälahdessakin. Hänen kasvonsa olivat iloiset, kun hän näki kaikkien muiden iloitsevan. Mutta hänen ilonsa oli toisenlaista kuin heidän, ja jonkin kerran hän hymähtäen sanoi, että suurissa kaupungeissa aina on viettelyksiä ja vaaroja. Onneksi ei hänellä ollut aikaa miettiä eikä ikävöidä, talon kuntoonpano antoi paljon työtä.

Ikään kuin omatunto olisi syyttänyt häntä jostakin, toi kunnallisneuvos vaimolleen yhä uusia ja uusia todistuksia siitä, että oli käynyt juuri niinkuin täytyi käydä. Kartano oli myyty juuri viime tingassa. Ei ostaja eikä paikkakunta — eikä edes mammakaan — tietäneet, missä tilassa Syvälahden asiat olivat. Ei ollut suinkaan helppoa saada kirjoja siihen kuntoon, että ne saattoi näyttää ostajalle. Ja lapset — eihän yksinäisyys maalla sopinut heille. Olihan Danielin koulunkäynti pikkukaupungissa tullut mahdottomuudeksi.

Nyt oli ainoa varsinainen huoli vain siitä, että saisi pääoman sijoitetuksi. Muutamat yritykset kuuluivat tuottavan 8 à 10 prosenttia. Saadapa pääoma tuottamaan sellaista korkoa. Mutta siitä pulasta auttaa maisteri Bernhard, jahka hän palaa ulkomailta. Mikä onni, että oli sellainen ystävä kuin Bernhard Blundh! Mikä onni, että oli saanut yhdeksän vuotta istua koulunpenkillä rinnan Bennu-pojan kanssa. Bennu-pojasta oli kasvanut suuri mies ja kansansa hyväntekijä. Hänen kauttaan avautuvat Suur-Kaupungin hienoimmat piirit tällaisille pahaisille maalaisserkuille kuin Voldemar Ståhle ja hänen joukkonsa. Kunhan Bernhard Blundh vain saapuu matkaltaan.

Tietenkin elämä Suur-Kaupungissa tulisi kalliimmaksi kuin Syvälahdessa. Pienestä palveluksesta, mikä maalla kuitattiin suurkiitoksella, piti täällä panna likoon viisikolmatta penniä. Mutta tämän kaiken oli kunnallisneuvos toki ottanut lukuun. Paitsi itse pääomaa, mikä väliaikaisesti oli talletettu pankkiin, oli juoksevalla tilillä sievoinen summa satunnaisia menoja varten. Huonekaluvarastoa piti täydentää — täytyi olla valmis vastaanottamaan hienointa Suur-Kaupunkia — ja vaatteita tarvitsivat he kaikki. Mamma oli siellä maalla itsepintaisesti kiinnittynyt lampaanhoitoonsa, ja moni kaunis kangas olikin kudottu Syvälahden keittiökamarissa. Mutta kaupungissa ja varsinkin Suur-Kaupungissa oli aivan toisia vaatimuksia. Ei siellä kuulunut naiselle kelpaavan oikeastaan muu kuin silkki. Vaikkei mamma omasta puolestaan välittänyt, niin täytyi hänen käydä hyvin pukeutuneena lasten tähden. Lasten tulevaisuus saattoi suorastaan riippua siitä. Esimerkiksi se, kenen kanssa tytöt joutuisivat naimisiin.

Tietenkin he pian joutuvat naimisiin. Suurempaa onnea isä toki ei voinut tyttärilleen toivoa. Ja tytöt ansaitsivat tämän onnen. He eivät olleet mitään uuden ajan tyttöjä, jotka eivät osaa neuloa kiinni nappia, kun se on lähtenyt irti, he osasivat keittää ja neuloivat omat vaatteensa. Ylioppilaslakkia ei heidän kunnianhimonsa milloinkaan ollut tavoitellut. He saattoivat tehdä miehen onnelliseksi. Kunnallisneuvos näki silmissään Selan ja Ottelin kodit, ikään kuin hän jo olisi niissä käynyt. Hän kuvitteli tähän tapaan.

Hän soittaa ovikelloa jossakin hienossa talossa jonkin hienon kadun varrella. Kaupunkilainen piika, pitsimyssy päässä, tulee avaamaan. "Kyllä herrasväki on kotona. Kaikki voivat hyvin. Kunnallisneuvos tekee hyvin ja astuu sisään." Jo kuuluu Giselan tai Ottelin tuttu ääni ja kukoistava nainen, hajuvesiltä tuoksuen, karkaa hänen kaulaansa. Hänen yllään on silkkipusero, täyteläisellä käsivarrella välkähtelee kultainen rengas ja hänen äänensä helisee, kun hän pitkän huonerivin läpi huutaa lastenkamariin: "Lapset, lapset, tulkaa nyt katsomaan, kuka täällä on. No joutukaa, joutukaa!" Lapsia tulee neljä… viisi… kuusi. He ympäröivät isoisän, syleilevät ja suutelevat häntä ja näyttelevät nukkejaan ja lelujaan. Heitä riittää polvelle, kaulaan ja seisomaan alhaalle tuolin ympärille. Nyt he tutkivat taskut — löytävät karamellit! Iloa ja riemua! "Lapset, lapset, tehän tukahdutatte isoisän. Pitää olla kauniisti… Päästäkää nyt!" Mennään komeaan ruokasaliin kahvia juomaan. Pöydässä on paljon hopeita ja lasikaapeista näkyy hienoja posliineja. Lapset eivät hetkeksikään jätä isoisää rauhaan. Lasten äiti noutaa lasten isän. Sisään astuu hieno, hyvinvoipa johtaja, joka on syntyisin suurkaupunkilaisesta hienostoperheestä. Kunnallisneuvos tuntee aina jotakin maalaista avuttomuutta hänen seurassaan eikä uskalla puhua vapaasti. Mutta hän ei sitä nurise. Se on juuri niinkuin olla pitää: hänen kauniilla tyttärillään pitää olla hienot miehet, hienommat kuin hän itse. Kahvin jälkeen, kun poltetaan johtajan kalliita sikareja, pääsevät he ehkä jutun alkuun: puhuvat kannattavista afääreistä ja afääreistä, jotka eivät kannata, korkokannasta Euroopassa ja korkokannasta Amerikassa sekä uusista liikeyrityksistä, joihin mahdollisesti voisi sijoittaa jonkin verran rahoja… Lasten äiti istuu käsitöineen kattokruunun valossa ja lausuu silloin tällöin jonkin sanan herrojen keskustelun joukkoon. Lapset tulevat hänen luokseen. He ovat jo nyrpeitä, heidän on uni. Hän ottaa pienimmän syliinsä, pitelee sitä voimakkailla, valkeilla käsivarsillaan, upottaa kasvonsa lapsen kasvoja vasten, suutelee sitä ja jokeltaa sille, kunnes nousee ja vie sen sievään pieneen sänkyyn makuuhuoneessa. Vihdoin, kun lapsi on riisuttu ja pesty, täytyy isoisän tulla sanomaan hyvää yötä. Kunnallisneuvos astuu huoneeseen, jossa on kallisarvoiset parisängyt, peitettyinä silkillä ja harsoilla, sekä peilipöytä täynnä kaikkea, mitä hieno nainen tarvitsee: hajuvesipulloja, käherrysrautoja, puuterilaatikkoja ja mitä kaikkea ne ovatkaan. Äidin vuoteen vierellä seisoo pieni, verhoilla ympäröity lapsenvuode, ja siellä se jo lepää perheen nuorin pitkässä yöpaidassaan. Johtaja on mennyt huoneeseensa, äiti, lapsi ja isoisä ovat yksin. "Katso nyt, pappa, näitä käsivarsia! Ja entä näitä jalkoja! Ja kuinka se on sinun näköisesi. Ihan totta… Kaikki sanovat!"

Selasta ja Ottelista saattoi nähdä kauniita unia. He olivat isän ilo ja ylpeys, varsinkin Otteli.

Mitä taas poikiin tuli, niin oli Leosta profeetallisesti sanottu, että hänestä varmaan kehittyy jotakin, kunhan hän vain pääsee oikealle alalleen. Sen oli sanonut pitäjän rovasti, joka oli vakava mies ja Leon kummisetä. Mutta mikä oli Leon oikea ala? Vastaiseksi saattoi ehkä sanoa hänen taipumustensa vetäneen käytännölliselle puolelle, sillä koulussa oli hän aina istunut kaksi vuotta luokalla ja loma-aikoina oli hänellä lisäksi säännöllisesti ollut kotiopettaja. Kerran oli äiti lähettänyt hänet auttamaan kansakoulunopettajaa, kun tämä järjesti lainakirjastoa, mutta työ oli pojasta ollut ikävää. Jos ajat olisivat olleet entiset, olisi kunnallisneuvos koettanut taivutella häntä maanviljelijäksi, varsinkin kun äiti oli niin kiinni kotiturpeessa. Mutta nykypäivinä vaadittiin maanviljelykseenkin erinäisiä taipumuksia ja lisäksi ammattitaitoa, vieläpä harvinaista luonteenlujuutta. Niitä ei ollut Leolla. Joskus oli tuntunut siltä, kuin hänestä ehkä voisi toivoa insinööriä. Hän oli esimerkiksi rukoilemalla rukoillut, että ostettaisiin auto, jotta hän saisi ruveta autonkuljettajaksi ja ansaita leipänsä sillä tavalla. Mutta sellaista ei isä toki ottanut kuuleviin korviin: eivät toki sivistyneiden ihmisten lapset saattaneet ryhtyä mihin työhön tahansa. Keväällä, kun Leo vastoin kaikkia odotuksia pääsi ylioppilaaksi, oli sekä perhe että kummisetä iloisen hämmästyksen vallassa. Tapahtumasta koitui uusi syy muuttaa Suur-Kaupunkiin: Leo saisi asua kotona valmistautuessaan elämäntehtäväänsä, joka hänelle nyt varmaan pian selviäisi.

Ymmällä olivat vanhemmat jo pitemmän aikaa olleet nuorimmastaan, Danielista. Hänen kehityksensä ei tapahtunut säännöllisesti. Hänen kummisetänsä, tohtori, oli yhdessä rouvansa kanssa aikoinaan lahjoittanut pojalle hopealusikan asianomaista kokoa ja varustettuna asianomaisilla kirjoituksilla, mutta uskoa kummipoikansa kykyihin ei hän, kuten rovasti, milloinkaan ollut lujittanut vanhemmissa. Äiti kuitenkin uskoi nuorimpaan poikaansa. Hän muistutti joka suhteessa äitinsä isoisää, everstiä, joka loppuikää viettäessään sukutilallaan oli yrteillä ja voiteilla lääkinnyt laajan paikkakunnan väestöä ja jonka hautajaiset olivat muodostuneet niin suurenmoisiksi, ettei sellaisia niillä mailla oltu nähty. Kukaties Danielista tulisi lääkäri. Kunnallisneuvos arveli hänestä mieluummin tulevan maalarin, taiteilijan. Joskus hän pyysi tohtoria katsomaan piirustuksia, joita Daniel oli tehnyt paperossilaatikkojen kansiin tai kuistin ikkunoiden ja kaidepuiden kuuraan — tohtori nauroi ja sanoi niitä töherryksiksi. Joskus isä kysyi, mitä tohtori sanoi siitä, että Danielin todistuksessa nelosten ja viitosten rinnalla oli pari kymmentä — tohtori nauroi tapansa mukaan eikä sanonut mitään. Kunnallisneuvos suuttui tohtorille, mutta hetkittäin hänen täytyi itsensäkin epäillä nuorimman poikansa päätä.

Pitkänä, kalpeana nuorukaisena oli Daniel istunut toista vuotta kolmannen luokan pikkupoikien joukossa, nähtävästi miettien maailman menoa ja mitä hän rupeaa tekemään, kun ei hän saa olla kolmatta vuotta samalla luokalla. Silloin oli isä saanut myydyksi Syvälahden. Poika ikään kuin äkkiä havahtui. Oli kuin hän olisi huomannut, että jotakin hirveää oli peruuttamattomasti tapahtunut, ja hän rupesi soimaamaan isää siitä, ettei hän, Daniel, ollut saanut ruveta maanviljelijäksi ja hoitamaan kotitaloaan. Koko perhe sai nuorimman vesansa suusta kuulla outoja asioita: talo oli ollut myytävänä siitä syystä, että sitä oli huonosti hoidettu; ei mikään viljelys voinut elättää neljää laiskaa lasta. Minkä tähden eivät pojat olleet renkeinä? Minkä tähden eivät tytöt ruokkineet karjaa navetassa — kuka siitä kostui, että toinen lauloi ja toinen soitti pianoa? Mistä poika lieneekin saanut sanat suuhunsa. Kunnallisneuvos oli tulistunut ja antanut pojalle korvapuustin. Daniel pakeni metsään ja oli kateissa viikkokauden. Suurella vaivalla houkutteli äiti hänet kotiin heinäladosta, johon hän oli asettunut. Sen jälkeen hän karttoi isäänsä. Eräänä päivänä ei häntä saatu syömään paistia. Myöhemmin tunnusti hän äidilleen, ettei ollut lupa tappaa eikä myöskään syödä lihaa. Isä oli Danielista todenteolla huolissaan. Miten hän Suur-Kaupungissa saa hänet kouluun, jollei maisteri Bernhard tule kotiin ennen lukukauden alkua?

Mutta muutto oli tuntunut vaikuttavan Danieliin tasoittavasti. Hän oli seurannut äitiään kaupunkiin ennen muita perheenjäseniä, ja iloinnut, kuten kaikki muutkin siitä uudesta, mitä hän sai nähdä. Syyskuun alussa, jokin päivä sitten, oli hän suorittanut tutkinnon kouluun, jossa lukukausimaksu kyllä oli hyvin korkea, mutta jossa sanottiin olevan hyviä opettajavoimia, ja päässyt neljännelle luokalle ehdoin, että erinäisissä aineissa nauttisi yksityisopetusta koulutuntien rinnalla. Isä oli niin tyytyväinen, että antoi nuorimmalle pojalleen rahaa kymmeneen elokuvanäytäntöön. Niin oli siis päästy siitäkin murheesta.

Päivät alkoivat nyt kulua iloisessa järjestämistyössä. Äidinkin täytyi ruveta uskomaan, että paras oli tapahtunut, kun oli muutettu Suur-Kaupunkiin. Kunnallisneuvos kulki hyvällä tuulella aamusta iltaan — Syvälahdessa eivät rypyt milloinkaan olleet silinneet hänen otsaltaan. Kun hän tuli kaupungilta, oli hänen yllään milloin uusi kaulaliina, milloin uusi hattu, milloin heilutti hän kädessään siroa, uudenaikaista keppiä. Milloin heitti hän pallona talon naisväelle tuomiskäärönsä: tytöt saattoivat saada puserokankaan, äiti hansikkaat. Vihellellen löi hän nauloja sisähuoneissa tauluille, keittiössä astioita varten. Milloin lähetettiin kaupasta kotiin pitsiset irtopeitteet, jotka isä oli ostanut tyttäriensä huoneeseen, tai kukkapöytä, jonka määräpaikka oli sali. Nämä esineet tulivat ikään kuin itsestään, ja kunnallisneuvosta huvitti omasta huoneestaan kuunnella, kuinka tytöt ja heidän äitinsä läheteille selittivät, ettei kukaan ollut tilannut tavaroita. "Mutta jos pappa olisi…", keksi äkkiä Otteli ja juoksi kysymään. Ja nyt vietiin esine riemusaatossa uudelle paikalleen. Äärimmilleen nousi hämmästys, kun kerran kuusi miestä toi kotiin mitä hienoimman, uudenaikaisen astiakaapin. "Mutta sitä pappaa!" huusivat tytöt aluksi miltei pelästyneinä. Heidän äitinsä pelästys oli pitkäikäisempi. Hänet teki komea huonekalu vakavaksi. Tässä ylellisyydessä oli hänestä jotakin pahaaennustavaa, jotakin luonnotonta, joka kostaa itsensä. Lapset nauroivat häntä ja selittivät, että heidän isänsä nyt täytyisi ostaa ruokasaliin kalusto, joka sopisi yhteen niin hienon astiakaapin kanssa. Kun kunnallisneuvos tyttöjen huoneeseen toimitti suuren peilin, jonka hän vakuutti saaneensa halvalla, piti äiti sitä kerrassaan syntisenä tekona. Hänen lapsuutensa kodissa ei ollut suvaittu peilejä. Mutta hän jäi yksin mielipiteineen. Kun isä toi kotiin gramofonin, nyrpistivät tytöt nenää: hienossa perheessä ei sopinut pitää sellaista soittokonetta. Isä pysyi kuitenkin lujasti kannallaan: kuinka monesta ikävästä hetkestä ikävien vieraiden aikana vanha gramofoni olikaan heidät kaikki pelastanut Syvälahdessa — luulivatko tytöt ehkä, että täällä Suur-Kaupungissa on paljasta hauskaa väkeä! Gramofoni sai paikan salin nurkassa ja soi ensi päivän iltaan saakka. Kappaleiden joukossa oli "Kaunis kirkas nyt on aamu", josta kunnallisneuvos erityisesti piti.

Kun taloon vielä oli saatu pari tusinaa hienoja kahvikuppeja ja totiserviisi, lakkasi kunnallisneuvos ostelemasta. Maaseudulla vallinneen pitkän säästämiskauden synnyttämä tuhlailuhalu oli tullut tyydytetyksi ja kunnallisneuvos veti taasen umpeen rahapussinsa. Hän ei enää luovuttanut rahaa edes halkojen ostamiseen, vaikka niitä nyt erikoisen edullisesti olisi voinut ostaa rannasta koko talven varalle. Yksi ainoa syli petäjäisiä halkoja tuotiin kotiin. Kunnallisneuvos ei tahtonut hellittää rahaa torille, Leon oli vaikea saada muutamaa markkaa edes paperosseihinsa ja Ottelin täytyi moneen kertaan kiertää kädet isän kaulaan, ennen kuin isä suostui antamaan sen verran, että hän voi ostaa hiusneuloja. He olivat Selan kanssa keksineet kampauksen, joka puki heitä suurenmoisesti. Se oli sen suuren peilin ansio, niin, niin, tietysti!

Taloon alkoi jo laskeutua jotakin siitä kitsastelemisen harmaudesta, joka perheelle oli niin tuttu viime ajoilta Syvälahdessa — kun maisteri Bernhard vihdoin viimein saapui Suur-Kaupunkiin ja sai aikaan äkkikäänteen. Maisteri Bernhard ei soittanut ilmoittaakseen vanhalle koulutoverilleen saapumisestaan. Hän oli jo pari päivää ollut kaupungissa ja kunnallisneuvos tapasi hänet näköalavuorella, kävelyttäessään tyttäriensä uusia kävelypukuja, jotka suuri räätälinliike oli valmistanut. Maisteri Bernhardin saapuminen antoi ei yksin kunnallisneuvokselle persoonallisesti, vaan koko hänen perheensä elämälle uuden suunnan, juuri sen, johon hän oli pyrkinyt. Luokkatoverien jälleennäkeminen oli hyvin iloinen.

Tytöt ensinnä keksivät maisteri Bernhardin. Tai oikeastaan he, noustessaan ylös hiekkateistä mäkeä, huomasivat erään penkin edessä päivänpaisteessa jalat, jotka olivat puetut mitä hienoimpiin housuihin, silkkisiin sukkiin ja vaaleihin kenkiin. Sela huudahti paikalla, että kuka on ollut niin hullu ja hukannut noin kauniit jalat, ja Otteli rupesi nauramaan. Onneksi sai kunnallisneuvos heidän suunsa tukituksi. Jalkojen omistaja, joka istui varjossa, paistattaen ruumiinsa alapuolta auringossa, ei ollut kukaan muu kuin maisteri Bernhard, jota kunnallisneuvoksen perheessä oli odotettu kuin itse onnea. Kunnallisneuvos tunsi hänet paikalla, katseli kuitenkin hetkisen, varmemmaksi vakuudeksi, ja paiskautui sitten ystävänsä syliin. Tytöt kuulivat epämääräisiä huudahduksia molemmin puolin ja näkivät niin lystillisiä liikkeitä, että oli vaikea pysyä totisena. Vihdoin tuli heidän vuoronsa. He niiasivat punastuen. Maisteri Bernhardilla oli hampaissa suuret, kultaiset paikat.

— Niin, veliseni, sanoi isä, — lapset ovat kasvaneet. Ne olivat pieniä silloin, kun sinä kävit Syvälahdessa. Mutta sinä, Bennu-poika, sinä olet nuorentunut. Hitto vie, lapset, eikö setä ole nuorentunut? He saavat sanoa "setä", eikö totta, Bennu, meidän vanhan ystävyytemme nimessä. Tämä on Gisela, jota me sanomme Selaksi — sen Davidin psalmien Selan mukaan — ja tämä on Otteliana, jota me kutsumme Otteliksi. Hän se on aika kettu, kun hän tahtoo jotakin, tietäisit, kuinka hän osaa pitää hyvänä… Niin, niin, muista vain sitä, kun sinun teki mieli punaista päivänvarjoa! No niin, no niin, ei pappa enää puhu mitään. Eihän papan tarvitse esitellä teille tätä hienoa herraa? Te tiedätte, kuka hän on, te tiedätte, ketä me olemme odottaneet. Setä voi antaa meille neuvoa kaikissa asioissa. Katsos, ne rahat, ne rahat — pitäisi sijoittaa, niin että tuottavat! Ja sitten pitäisi saada seuraa. Niin, ja setä voi varmaan neuvoa jonkun, joka antaisi laulutunteja tälle Ottelille — hän on hieman laulanut, huvikseen vain. Ja Leon oikea ala pitäisi saada selville — tiedäthän Leon, meidän vanhemman poikamme, joka on ylioppilas. Hän ei tiedä miksikä rupeaisi, ei siksi että häneltä puuttuisi päätä, mutta… mutta… alojahan on niin paljon…

Maisteri Bernhard oli päässyt irti kunnallisneuvoksen otteesta ja oikaisi kravattiaan. Vihdoin onnistui hänen pidättää vanhan ystävänsä sanatulvakin.

— An… an… anteeksi, veli Ståhle, — jos… jos todella suot minulle onnen tehdä lähempää tuttavuutta näiden sulotarten kanssa, joita kutsut tyttäriksesi, niin minä mielelläni vaihtaisin nimityksen… nimityksen, jota ehdotat heidän käytettäväkseen… hiukan vähemmän juhlalliseen nimitykseen. Tarkoitan… tarkoitan… Nimeni on Bernhard…

Tytöt niiasivat, vaivoin pidättäen naurunsa. Heidän korvissaan soi sana "sulotar", he katselivat kallista vihreää kiveä maisteri Bernhardin kravatissa ja tekivät hänestä huomioita. Hän muistutti kukkoa, hänellä ei ollut ensinkään kulmakarvoja, hän ei ollut lihava, mutta hänen leukansa riippui. Kivi kravatissa säteili ihmeellisesti. "Tuon kiven minä vielä houkuttelen itselleni", ajatteli Otteli. "Mitä hän, mokoma vanhapoika, tekee sellaisella koristuksella!" Otteli tiesi, että kaikki mikä oli vihreää puki häntä.

Maisteri Bernhard teki hänkin huomioita tytöistä. He ovat varmaan kaksoset, ajatteli hän. Harso esti häntä näkemästä eroavaisuuksia heidän kasvoissaan. Se liimautui suuta vasten, ja niin toinen kuin toinenkin tytöstä koetti oikomalla huuliaan loitontaa sitä ihostaan. Pukujen täydellinen yhtäläisyys vaikutti sekin osaltaan. Neitoset olivat tanakat ja pyöreät ja turhaan yrittivät uudet kävelypuvut pitää kurissa heidän rehevää kasvuaan. Kumpikin tytöistä liikutteli hiekalla uutta kenkää, joka ei ollut aivan pieni, ja kumpikin keikutteli piukkaan hansikoidulla kädellään tulipunaista päivänvarjoa. He ovat varmaan kaksoset, toisti maisteri Bernhard ajatuksissaan. Minkähän ikäiset he ovat? Hänen ei kuitenkaan sopinut kysyä mitään, sillä hänen olisi pitänyt tietää kaikki, mikä koski Ståhlen perhettä. Hyvä Voldemar Ståhle oli nimittäin uskollisesti vuosi vuodelta kirjoittanut hänelle kirjeen jouluksi, kertoen koko vuoden tapahtumat. Tyttöjä katseli mielellään. Maisteri Bernhard tunsi, että heillä tulisi olemaan menestystä Suur-Kaupungissa. Hänen salissaan Huvilakadulla riippui kuva, jonka muuan köyhä, nuori taiteilija oli ulkomailla kopioinut. Maisteri Bernhard oli antanut siitä seitsemänkymmentäviisi markkaa kerran, kun taiteilija oli ollut rahapulassa. Kuva johtui äkkiä hänen mieleensä. Se esitti rehevää, vaaleaa kaunotarta, joka todella muistutti kunnallisneuvos Ståhlen tyttäriä. Hänen tarkoituksensa oli ollut antaa maalaus häälahjaksi ainoalle sukulaiselleen, sisarensa tyttärelle, mutta hän oli ehtinyt niin mieltyä siihen, että sisarentytär sitten oli saanut alkuperäisen kotimaisen taulun, yhden niitä monia, jotka maisteri Bernhard oli ostanut auttaakseen köyhiä kotimaisia taiteilijoita.

Sela ja Otteli Ståhle astuivat sävyisästi edellä ja herrat tulivat perässä. Tytöt tuijottivat katuun ja lausuivat silloin tällöin toisilleen jonkin sanan, mutta kuuntelivat pääasiassa keskustelua takanaan.

— Tuntuupa, hitto vie, hauskalta, että olet täällä, Bennu-poika.

— No, tässähän minä…

— Ja noin nuori ja veikeä sinä olet vielä…

— Älä, älä… reumatismi, reumatismi… Täytyy taas saada käsiin hieroja.

— Hierotatko sinä?

— Täytyy, täytyy… Kerran viikossa.

— Vai niin, vai niin. Mutta kerrohan nyt, millaista oli siellä ulkomailla.

— Minähän olin vain parannuksella. Juuri sen reumatismin vuoksi. Ja siellä se pysyikin aivan poissa, mutta heti laivalla taas rupesi tuntumaan. Se on sitten vietävä, kun sen saa.

Herrat puhuivat suurista kaupungeista, ja kunnallisneuvoksen nauru soi iloisesti pitkin matkaa, kajahtaen kahdenkertaisella voimalla porttiholvien kohdalla. Kun herrojen äänet alenivat, kävivät tytöt tarkkaavaisiksi. Maisteri Bernhardin puheesta kuuli vain yksityisiä sanoja, mutta isän puhe kuului kokonaan.

— … luulisi noiden isäksi.

— Hehhehhehheheh, siltä minusta itsestänikin tuntuu. Niiden kanssa voi pitää niin hauskaa kuin jos ne olisivat mitäkin vieraita tyttöjä.

Maisteri puhui pitkälti. Mitä kummaa hän sanoikaan?

— Ei hiidessä, Bennu-poika, en minä sitä…! Me elämme mamman kanssa onnellisessa, vanhanaikaisessa avioliitossa… Niin, niin, mitäpä pieni seikkailu haittaisikaan…?

— Eivät ne mitään kuule. Niillä on uudet vaatteet, kantapäästä kiireeseen asti. Katsos, meillä on koko vuosi käyty mustissa, kun meiltä kuoli tytär, näiden vanhempi sisar, tässä juuri tuli vuosi. Ihminen on sellainen, että se aina tahtoo sitä vaihtelua. Minä kirjoitin siitä sinulle…

— Niin, niin, kyllä minä… Toinen näistä nuorista neideistä haluaa siis ottaa laulutunteja…

— Niin, sitten kun sinä ehdit ajatella hänelle opettajaa.

— Entä mitä tämä toinen harrastaa?

— Sela? Niin, ei mitään erityistä. Siellä maalla oli yhtä ja toista pientä tekemistä. Mutta kuule, sanohan suoraan — se taitaa olla niin, että tyttöjen täällä Suur-Kaupungissa aina pitää harrastaa jotakin?

— Niin, ei muuten, mutta jos aika käy pitkäksi. Jolleivät he ota jotakin tointa, niin he laulavat tai soittavat tai maalaavat tai jotakin sellaista. Tanssi on viime aikana tullut muotiin.

— Jaa se paljasjalkainen?

— Se myöskin.

— Siinä pitää tietysti olla hyvin kapea ja kepeä, hehhehhehhehheh. Ja kai tuollaisia tanssijoita kuitenkin pidetään vähän… kevytjalkaisina, tai kuinka minä sanoisin?

— Ei mitenkään. Hienoimpien perheiden tyttäret juuri tanssivatkin. Se on kerrassaan comme il faut'a.

— Vai niin, vai niin. Hienoimpien perheiden tyttäret… Vai on se niin komilfoota.

Tyttäret kiirehtivät askeliaan ja lausuivat toisilleen kuumeisen kiihkeinä sisällyksettömiä sanoja, sillä he tunsivat isänsä katseen seuraavan heitä ja arvasivat isänsä ajatukset.

He olivat saapumaisillaan kotiovelle, kun kunnallisneuvos rupesi puhumaan pääomastaan ja jostakin pienestä toimesta, jota hän halusi.

— Vähän työtä ja paljon palkkaa, sanoi hän. — Jossakin konttorissa tai sensemmoisessa. Pari kolme tuntia työtä päivässä, pari kolme sataa markkaa kuussa.

— Eiköhän niitä ilmaannu, sanoi maisteri Bernhard. — Sillä Roos-vainajalla, jolta jäi sievoinen vaillinki, sillä oli niitä sellaisia toimia useampiakin. Pitää kuulostaa, pitää kuulostaa. Ja onhan täällä kaikenlaisia tuottavia yrityksiä tekeillä. Keväällä kauppasivat niitä kaivososakkeita, niin että niistä oli aivan pääsemättömissä. Ja sitten täällä pitäisi perustettaman kirjankustannusliike — ne kuuluvat kyllä ne kustannusosakeyhtiöt tuottavan — ja tiilitehdas…

Kunnallisneuvos ei millään ehdolla sallinut maisteri Bernhardin vielä erota. Hänen täytyi tulla ylös, mitä mammakaan sanoisi, jos kuulisi, että hän oli ollut ovella asti. Maisteri Bernhard tuli. Hän uudisti tuttavuutensa rouva Ståhlen kanssa, joka yhä oli sama miellyttävä, ystävällinen nainen kuin viisitoista vuotta sitten, jolloin maisteri Bernhard oli käynyt Syvälahdessa, hän näki Leon, josta oli tullut pitkä, komea nuorukainen, sekä Danielin, jonka kalpea, sisäänpäinkääntynyt kauneus ei voinut olla herättämättä huomiota. Volle Ståhlella oli koreita lapsia, ei voinut sanoa muuta. Koti oli niinikään hauska, joskin hiukan kirjava — sekaisin vanhaa ja uutta. Tällä hetkellä lainehti siellä auringonvalo ja kukkakaalinhaju.

Kunnallisneuvos näytti vanhalle ystävälleen kaikki uudet esineet erikseen, astiakaapista tyttöjen irtopeitteisiin ja peiliin asti. Salin seinällä riippui perheen vanhoja kuvia uusissa kehyksissä. Kunnallisneuvos kertoi rouvansa isoisästä, joka oli ollut hyvin kunnioitettava mies ja kuollut sokeana. Hautajaissaatto oli ollut toista virstaa pitkä. Erikoisen ylpeänä näytti Ståhle omaa isoäitiään — hän oli ollut kaunis, kaunis nainen, kuten kuvastakin näkyi. Kolme kertaa hän oli ollut naimisissa — hän oli osannut nauttia elämästään, hän! Gramofoni pantiin soimaan ja Ottelin piti laulaa. Gramofonin esitykset menivät nuottien mukaan, mutta Ottelin Grieg-esitykset tekivät tenää. Sela sotkeutui säestäessään, Griegillä oli aina niin merkillisiä sointuja tai oikeastaan epäsointuja. Tytöt riitelivät hiukkasen — ja hyvin herttaisesti — keskenään, mutta rupesivat vihdoin syyttämään pianoa, joka oli epävireessä.

Mutta tyttöjen laulaessa sai maisteri Bernhard vihdoinkin selville, että vanhempi heistä, joka säesti, oli Sela ja nuorempi, joka lauloi, oli Otteli. Sela teki jonkin verran kulmikkaamman vaikutuksen ja oli hyvin vaalea. Otteli liikkui pehmoisesti ikäänkuin hänellä olisi ollut allaan eläimen — vaikkapa kissan — käpälät. Hän nauroi usein, vaaleni ja punastui samassa silmänräpäyksessä ja hänellä oli punaiset hiukset. Heitä katseli mielellään.

Kunnallisneuvos pani taasen gramofonin soimaan, kuiskasi jotakin rouvansa korvaan ja vei maisteri Bernhardin omaan huoneeseensa. Ovi suljettiin. Maalainen piika, joka oli saanut ylleen pitsiesiliinan ja tärkätyn myssyn, kuljetti herroille hetkisen perästä totitarjottimen, kantaen sitä kankeasti ja juhlallisesti.

Omituinen odotuksen jännitys oli vallannut talon. Tytöt puhuivat kuiskaten ja äiti muistutti palvelustyttöjä kulkemaan hiljaa ovissa. Leo keskeytti viheltämisensä samassa hetkessä, jolloin huomasi käyneensä kiinni sävelen päähän. Tuntui siltä kuin perheen kohtaloa olisi ratkaistu isän kamarissa, suljettujen ovien takana.

— Harvinaisen herttainen mies! sanoi mamma.

— Rikas joka tapauksessa, sanoi Leo.

— Inhottava kukko! sanoi Sela.

— Smaragdi, smaragdi! muisti Otteli.

Gramofoni lauloi yksin salissa. Silloin tällöin yhtyi kunnallisneuvos huoneestaan säveleeseen ja lauloi: "Aamu armas sunnuntain."

— Kas kas, pappa on jo ottanut vähän liikaa, keskellä päivää, sanoi Leo.

Mutta se ei ollut totta. Kunnallisneuvos oli ainoastaan niin tyytyväinen. Tytöt ja heidän äitinsä nuhtelivatkin heti paikalla Leoa hänen häijyydestään ja näkihän Leo itsekin isänsä viattoman hilpeyden, kun maisteri Bernhard tuli sanomaan hyvästi. Kunnallisneuvos läksi häntä saattamaan ja lupasi palata viiden minuutin perästä.

Mutta hän ei palannut. Daniel tuli koulusta ja ruokapöytä oli valmiina. Daniel huvitti odottavia koulujutuillansa. Ranskassa oli tänään ollut uusi neiti, ja pojat olivat pitäneet hirveää melua. Neidin nimi oli Thyra Stark. He olivat ristineet hänet "Talitiaiseksi" ja pojat olivat päättäneet tehdä olon koulussa hänelle kuumaksi. Mitä semmoiset mamsselit tulevat poikakouluun. Heikki Vikberg oli huomiseksi luvannut keksiä hyvän juonen häntä vastaan, hän ei ollut vielä ilmaissut minkä.

— Onko hän niin ruma? sanoi Leo.

— En minä tiedä. Kaunis hän kai on.

— Antaisitte hänelle nyt armoa, jos hän on kaunis.

— Minkämoinen hän on? kysyi Otteli vilkkaana.

— Mistä minä tiedän. Huomenna hänen käy huonosti. Vikberg on mainio keksimään.

— Jos minä olisin hänen sijassaan, sanoi Sela, tanakka käsi nyrkkinä
Danielin edessä, — niin kyllä minä näyttäisin teille…

— Sinua me emme nyt ensinkään tottelisi, huusi Daniel ja paiskasi uhkaavan nyrkin luotaan. — Sinut, ottaisivat pojat ja viskaisivat pihalle…

— Ohoh, ohoh…

Daniel oli muutaman päivän aikana silminnähtävästi vilkastunut. Äiti yritti nuhdella häntä poikien pahuuden tähden, mutta iloitsi mielessään siitä, että Daniel vihdoinkin näytti saaneen ystäviä ja kiintyneen kouluelämään.

— Tuo joskus se Vikberg tänne, pyysi Otteli.

— Hänellä on aina niin paljon mentävää.

Kunnallisneuvosta odotettiin runsas tunti, ennen kuin ryhdyttiin syömään.

— Pappa saisi soittaa, kun näin viipyy, huomautti Sela.

Papalla on tärkeää puhuttavaa maisteri Blundhille, rauhoitti äiti.

Illallisen tienoissa kunnallisneuvos tuli. Tytöt tunsivat heti sieraimiinsa punssin ja sikarien hajun ja ilakoivat hänen ympärillään. Pojat katselivat isänsä hehkuvia kasvoja ja odottivat hekin.

— Oletko sinä syönyt, rakas Volle? kysyi äiti.

— Syönyt ja juonut, vastasi Leo isänsä puolesta.

Kunnallisneuvos tarjosi keikaillen käsivartensa puolisolleen ja vei hänet salin sohvaan.

— Tulkaa nyt, tulkaa koko joukko, puhui hän, — niin saatte kuulla. Missä sinä, Otteli olet? Sinusta voi tulla laulajatar, niin sanoo setä Bernhard. Sinä saat ruveta laulamaan parhaimman opettajan johdolla ja parin vuoden päästä saat matkustaa ulkomaille. Setä Bernhard kustantaa sinun matkasi — mutta siitä et sinä saa olla tietävinäsi, muista se. Setä Bernhard uskoi sen papalle salaisuutena. Muistakin, ettet tiedä siitä, sillä jos setä huomaa, että sinä tiedät, niin ei hän anna sinulle penniäkään. Ja se olisi vahinko, sillä setä on rikas. Pappa ei tietänytkään, että hän on niin rikas…

— No kuinka rikas? huusi Otteli ja hänen silmänsä loistivat. — Tietääkö pappa…?

— Ei sitä voi häneltä kysyä, mutta miljoona hänellä saattaa olla.

— Miljoona! kuului kaikkien naisten suusta ja Otteli teki korkean hypyn ilmaan.

— Miljoona, toisti kunnallisneuvos. — Mutta hän auttaa niin paljon. Sen tähden sinunkin on pidettävä varasi.

— Minkä tähden juuri Ottelin? kysyi Sela. — Eikö sen vanhan saidan kukkarosta riitä…?

— Odota nyt, odota nyt, sinun vuorosi tulee. Sinä voit ruveta soittamaan tai maalaamaan tai tanssimaan. Niin, vaikkapa tanssimaan. Setä on katsellut sinun käyntiäsi ja viivojasi ja plastiikkaasi — ja sinä laihdut ja siitä tulee hyvää. Jos pappa nyt kuitenkin sanoo oman mielipiteensä, niin… niin papan toivomus on, että te menette naimisiin ja tulette onnellisiksi. Mutta voittehan te soittaa ja laulaakin siihen saakka…

— Minä olen valmis ottamaan sekä setä Bernhardin että hänen miljoonansa, sanoi Otteli.

— Onko setä Bernhard valmis kustantamaan minutkin ulkomaille? huusi
Sela.

— Hiljaa nyt — sen osoittaa tulevaisuus. Jos setä Bernhard pitää teistä, niin kuka tietää, mitä hän on valmis uhraamaan teidän puolestanne. Sinusta, Leo, sinusta setä Bernhard heti huomasi, ettei sinusta ole lukumieheksi. Setä Bernhard on ihmistuntija! Käytännölliselle alalle sinun on mentävä. Setä Bernhardilla on jo tiedossakin jotakin, "piirit" panevat täällä pystyyn hyvin tuottavan yrityksen, mutta se on vielä salaisuus. Sinun täytyy vain kiireen kautta mennä harjoittelemaan johonkin kirjakauppaan ja sitten sinun täytyy sieltä maalta hankkia todistus, että autoit opettajaa lainakirjaston hoidossa. No niin, autoithan sinä opettaja Huttusta lainakirjaston hoidossa.

Syntyi hetken äänettömyys. Oli päästy aikaan päivästä, jolloin aurinko lähenee laskuaan. Poutaisen syyskuun alkupäivien auringonlasku on vielä hehkuva kuin sydänkesän. Ilma värisi rusotusta ja lämpöä, ikään kuin kaupunki nyt, viilenevässä illansuussa olisi hengittänyt keuhkoistaan ulos kaiken, minkä se päivän aikana oli hengittänyt sisään. Kunnallisneuvos Ståhlen salissa istuivat kaikki huulet auki, valmiina ottamaan vastaan, mitä Suur-Kaupunki heille lupaili.

— Se oli niin lyhyt aika, sanoi vihdoin äiti, tarkoittaen Leon tointa lainakirjastossa.

— Aika kuin aika, sanoi kunnallisneuvos.

— Huttunen on kuollut, sanoi Leo.

— Rovasti antaa todistuksen! keksi kunnallisneuvos. — Ja hyvän todistuksen antaakin.

— Mitä minä sillä todistuksella? kysyi Leo. — Minä en mene minkään lainakirjaston hoitajaksi.

— Ei sinun tarvitsekaan, älä nyt vikuroi, sanoi kunnallisneuvos ja nauroi. — Sinä voit sillä todistuksella päästä konttoristiksi tai ekonomiksi tai kukaties johtajaksi… No, no… suoraan sanoen pappa ei itsekään oikein ymmärtänyt, mikä yritys se oli, josta setä Bernhard puhui, mutta piirit, nämä hienoimmat piirit sen panevat pystyyn, ja siellä tulee täytettäviä virkoja. Ja — niin, miksei pappa puhuisi teille siitäkin — oli kysymys setä Bernhardin kanssa, että pappa sijoittaisi rahat tuohon yritykseen.

Laskeva aurinko, joka suurena ja kirkkaana läheni raukeita lehtoja kaupungin äärellä, näki kunnallisneuvos Ståhlen salissa iloisesti hämmästyneitä kasvoja.

— Onhan se vain taattu paikka? sanoi vihdoin mamma, joka aina piti velvollisuutenaan epäillä.

— Kun Bernhard Blundh on mukana — mammakulta, hehhehhehheh!

— Kuinka paljon prosentteja se tuottaa? kysyi Otteli.

— Tietysti riippuen siitä kuinka se hoidetaan — 8 à 14 prosenttia.

— Mikä yritys se on? kysyi Leo ja asettui tiukkana isänsä eteen.

— Kuulithan, ettei pappa niin tarkkaan tiedä.

— Pappa ei tiedä ja on valmis panemaan sinne pääomansa — sehän on sulaa järjettömyyttä!

Kotiväki suorastaan hämmästyi Leon tarmoa ja varmuutta. Hän käyttäytyi kuin valmis johtaja. Suur-Kaupunki oli viikkokaudessa ehtinyt tehdä ihmeitä heissä kaikissa. Kunnallisneuvos totesi Leon kypsyyden mitä suurimmalla tyydytyksellä eikä vähääkään suuttunut siitä holhoavasta sävystä, jolla poika häntä kohteli. Oli hiukan ollut puhetta Blundhin kanssa, että isä ja poika illalla tulisivat "istumaan" erinäisten herrojen kanssa. Isä oli itsekseen pelännyt, että Leon nuoruus jo ensi näkemältä asettaisi esteitä hänen menestymisensä tielle, mutta nyt hän tunsi, että Leoa kelpaisi näyttää. Hän ei kuitenkaan vielä sanonut mitään, vaan odotti Blundhin puhelinsoittoa.

— No, mitä sinä nyt tahdot? sanoi hän Ottelille, joka oli liukuen tullut hänen polvelleen ja silitti hänen poskiaan.

— En mitään, en mitään. Sinulla on niin kaunis parta eikä yhtään harmaata karvaa. Ja sinun vaatteissasi on niin hieno tupakanhaju…

— Jotakin sinä tahdot — oletko utelias? Mitä sinä nyt tahtoisit tietää?

— Kaikki, kaikki!

Ainoa, joka oli jäänyt ulkopuolelle yhteistä iloa, oli Daniel. Hän meni ikkunaan ja heittäytyi katselemaan kadulle. Siellä asteli pieni joukko miehiä ja naisia, käsissä torvet, rummut ja harput. Heidän etunenässään kuljetettiin lippua.

Mihinkähän sotaan nuokin ovat menossa? ajatteli poika.

Silloin otti eräs miehistä lakin päästään, ikään kuin hän olisi tervehtinyt, ja katsoi suoraan siihen ikkunaan, mistä poika nojasi ulos. Mutta hän vain pyyhki otsaansa. Daniel kääntyi pois ja tuli huoneeseen. Otteli oli maljakosta irroittanut suuren kukan ja sovitteli sitä rintaansa.

— Mutta tunnemmehan me setä Bernhardin, puhui kunnallisneuvos, — menisikö hän nyt panemaan rahojaan epävarmoihin yrityksiin! Ja sinun, mamma, sinun pitää neulottaa se silkkikangas, jonka olen sinulle antanut. Blundh arveli, että olisi hyvä, jos pitäisimme pienet kutsut, — kymmenkunta henkeä — mitä sanot siihen, mammaseni? Katso, meidän täytyy tutustua näihin piireihin. Ilman piirejä ei pääse mihinkään. Jos minä voisit, mammaseni, päästä rouva Gunilla Murmanin neulomaseuraan. No, tiedättehän te kaikki, kuka hän on, olettehan satoja kertoja lukeneet sanomalehdistä hänen nimensä.

Puhelin soi.

— On, on, Bennu-poika, Volle Ståhle on puhelimessa… Kello yhdeksän tienoissa siis… Samassa paikassa, missä me söimme päivällistä. No ja tulenko minä yksin vai tuonko minä…? Jahah, jahah, hyvä on — siis toisen kerran… Kuule, onko teitä siellä paljonkin? Vai niin, vai niin, vai niin — saakeli soikoon, siis piirien suurimmat nimet… Kyllä minä, kyllä minä… Kuule, pannaanko sinne pitkätakki ja silinteri…? Jahah, jahah, jahah… Kyllä, kyllä. Ajöö, ajöö.

Isä tuli saliin ja ilmoitti lyhyesti, että hänen piti lähteä. Kaikki huomasivat, ettei hän halunnut antaa lähempiä tietoja, ja vaikenivat. Isän ajaessa partansa, hiipi Otteli huoneeseen, istuutui ikkunalaudalle, hypisteli kukkaansa ja katseli aurinkoa, joka suurena, säteilevänä tähtenä loisti taivaanrannalla.

— Pappa, mihin pappa menee?

— Kaikkiko sinun pitäisi tietää.

— Kaikki!

— Pappa, mitä ne "piirit" ovat?

— Kaikki mahtihenkilöt.

— Ja nekö päättävät asioista?

— Ne.

— Ja jollei ole piirien suosiossa, niin ei pääse mihinkään?

— Ole hiljaa nyt.

— Pappa, pääseekö pappa piirien suosioon?

— Ei tiedä nyt.

— Mutta kuinka piirit voivat olla niin mahtavat?

— Ne ovat keskenään sukua. Ja suvun sukua.

— Pappa sanoo jonkun, joka kuuluu piireihin.

— Rouva Murman, rouva Gunilla Murman. Ole hiljaa nyt!

Otteli painoi suurta, punaista syyskukkaa sieraimiaan vastaan ja imi sen tuoksutonta hajua, ikään kuin se olisi ollut kukkanen siitä huumaavasta tarhasta, jonka portille hän oli päässyt.

— Pappa, tuleeko rouva Murman sinne?

— Paljaita herroja. Johtaja Sariola, kamreeri Svan, tohtori Angervoinen — kaikki sinun pitääkin tietää! Nyt ei pappa enää sano mitään.

Aurinko laski.

Koko perhe oli eteisessä, kun mamma harjasi papan kaulusta ja pappa otti keppinsä ja hattunsa.

— Eihän sinun vain pitäisi ottaa päällystakkia, rakas Volle?

— Pappa ei nyt vain tee hulluja kauppoja.

— Pappa muistaa vain, että me tahdomme tulla rikkaiksi.

— Rikkaiksi, rikkaiksi!

Kunnallisneuvos astui nopeasti alas portaita. Kolmesta avonaisesta ikkunasta hänen kodissaan seurattiin hänen askeliaan. Yhdessä ikkunassa istuivat molemmat tytöt, pojat olivat vallanneet kumpikin ikkunansa. Raukeassa illassa kuulivat he torvisoittoa jostakin puistosta sekä rattaiden jyrinää ja auton törähdyksiä kadulta. Meluun helähti äkkiä kirkonkellon soitto.

Isä tuli kadulle ja vihelsi ajuria. Vaalea hattu oli keikarimaisesti kallellaan hänen päässään, hän heilutti ohutta keppiä ja koputti sitä malttamattomasti katuun.

— Minervan ravintolaan, sanoi hän ajurille.

Sekä tyttäret että pojat kuulivat nimen.

* * * * *

Sinä iltana tarttui kunnallisneuvos Ståhle Suur-Kaupungin elämän pyörään kaksin käsin, ja jokainen hänen perheensä jäsen tunsi, että hekin läksivät liikkeelle. Jotakin ratkaisevaa oli tapahtunut. Pyörä kuljetti jo heitä kaikkia.

Kunnallisneuvos kuuli jo tänä ensi iltana suurimman osan niitä nimiä, jotka kohtalokkaasti tulivat liittymään hänen elämäänsä. Hän tutustui useihin niistä henkilöistä, jotka enemmän tai vähemmän ratkaisevasti tulivat vaikuttamaan hänen ja hänen perheensä kohtaloihin. Hän kuuli sitä yritystä, josta maisteri Blundh oli puhunut, mainittavan nimeltä: Kustannusosakeyhtiö Runola. Niinikään kuuli hän tiilitehdas Sammon nimen. Hän sai tietää, että kirjailija Matti Lohipato oli ulkomailla. Hänelle esitettiin maisteri Aarne Ruokoranta, rikkaan ukko Säfstrandin ainoa poika, tirehtööri Sariola, joka oli rouva Gunilla Murmanin tyttären kanssa naimisissa, ja kamreeri Svan, joka oli professori Svanin, samaisen rouva Murmanin toisen vävypojan, veli. Tohtori Angervoinen ehdotti kunnallisneuvokselle heti lähempää tuttavuutta ja pian seurasivat useat muut herrat esimerkkiä. Kunnallisneuvos ei ollut voinut odottaa, että se kävisi niin nopeasti. Mutta se oli tietenkin Bernhard Blundhin ansiota. Kunnallisneuvos käyttikin jo samana iltana hyväkseen paria hetkeä, jolloin joutui istumaan Bennu-pojan viereen, kiittääkseen häntä. Niin hienoa herraa kuin Ruokoranta ei kunnallisneuvos koskaan ollut nähnyt. Ja hauskoja miehiä olivat sanomalehden toimittajat Raitio ja Hornanheimo.

Hän oli hyvin onnellinen, kun Hornanheimo parin päivän perästä salli hänen auttaa itseään satunnaisessa rahapulassa panemalla nimensä pitkäänpaperiin, ja kun nimi pankissa meni.

Tämäntapaista onnea alkoi hänelle sittemmin tarjoutua useamminkin: yhä useammat henkilöt kääntyivät luottamuksellisesti hänen puoleensa. Tohtori Angervoinen otti häneltä toista tuhatta markkaa, jotka hän tarvitsi hoitaakseen runoilija Lohipadon vekseleitä, sillä välin kuin Lohipato oli poissa. Kunnallisneuvoksen talossa oli eräänä aamuna hyvin hauska hetki, kun keksittiin Maan Äidissä petiittikirjoitus, jossa selvästi kuvattiin kunnallisneuvoksen luottavaisuutta ja hyväsydämisyyttä. Tytöt, jotka eivät lehdistä lukeneet paljoa muuta kuin petiittikirjoitukset, sen huomasivat. Kirjoituksen nimenä oli "Köyhä saatana ja laupias kunnallisneuvos" ja sen alla nähtiin tuttu nimimerkki "Riti-Rati". Se oli hyvin kauniisti ja samalla leikillisesti kirjoitettu ja se teki kunnallisneuvoksen yhdellä iskulla tutuksi Suur-Kaupungissa.

MINERVAN RAVINTOLASSA

Saattaa sanoa kustannusosakeyhtiö Runolan, kuten niin monen muunkin kansallisen yrityksen, saaneen alkunsa Minervan ravintolassa. Historialliseksi muodostui siinä suhteessa varsinkin muuan ilta maaliskuussa, keväällä ennen sitä syksyä, jolloin kunnallisneuvos Ståhle joukkoineen muutti Suur-Kaupunkiin. Asiain kulku oli seuraava.

Matti Lohipadolle, runoilijalle, oli ensi kertaa hänen elämässään tapahtunut, että kustantaja oli palauttanut hänen käsikirjoituksensa. Kohtelias kirje tirehtööriltä sisälsi viittauksia siihen, että herra Lohipadon kirjoilla valitettavasti viime aikoina oli ollut huononpuoleinen menekki, eivätkä arvostelutkaan olleet edistäneet asiaa. Johtaja arveli ehkä olevan syytä odottaa, ennen kuin käytäisiin julkaisemaan uutta teosta.

Lohipato oli hyvin suuttunut. Koko juttua olisi voinut pitää humoristisena, jollei kukkaro olisi ollut tyhjä. Tietenkin toinen kustantaja mielihyvin oli valmis julkaisemaan teoksen, mutta niiden kauppojen tekemiseen menisi taasen aikaa ja juuri nyt olisi pitänyt päästä pistäytymään ulkomaille. Matka Ranskaan oli Lohipadolle tällä hetkellä välttämätön senkin vuoksi, että hän oli ottanut vuoden kuluessa suorittaakseen suuren ranskalaisen runokäännöksen eikä tuntenut kieltä muuta kuin kouluajalta. Jätettyään käsikirjoituspinkan asuntoonsa suuntasi hän askeleensa keskikaupungille päin, ja ikään kuin itsestään veivät jalat sisään tutusta lävestä suuren kivimuurin kyljessä, ja Lohipato oli Minervassa.

Vastaiseksi ei salissa näkynyt ainoaakaan sielua. Tuntui kolkolta, oli tuuletettu. Peilissä, joka kulki pitkin paneelausta, näki runoilija kiihtyneet kasvonsa ja ajamattoman leukansa. Hän päästi kirouksen hampaittensa välitse ja lupasi kääntää nurin maat ja taivaat. Hänen oli saatava oikeutta! Johtaja tulee tätä tekoaan vielä katumaan. Hän, Lohipato, ei syyttä suotta ole viidennen valtiomahdin, — vai kuudesko se oli — sanomalehdistön liittolainen.

— Hyvää iltaa, herra Lochipaatho, sanoi Minervan kaunein tarjoilijaneiti ja laski iltalehden pöydälle.

Lohipadolla ei nyt ollut halua jutella. Häntä hermostutti tytön alituinen hymy. Käsittämätöntä sekin, että hän kerran todenperään oli aikonut naida tuon vaaleatukkaisen sireenin — silloin, kun hän oli julkaissut ensimmäisen runokokoelmansa, taisi olla siitä kymmenen vuotta.

— Hyvää iltaa, neiti Vesterberg, minä otan jotakin… myöhemmin. Tuokaa vastaiseksi pukki olutta.

Runoilija näytti selvästi, että hän halusi olla yksin, mutta tarjoilijaneiti ei lähtenyt.

— Minä näen, ettei herra Lochipaatho vielä ole lukenut iltalehteä, sanoi hän ja hänen nukenkasvonsa olivat yhtenä hymynä.

— Pukki olutta, huomautti Lohipato kylmästi ja veti johtajan kirjeen taskustaan.

Silloin purskahti tarjoilijatar nauruun ja levitti lehden runoilijan eteen. Lohipato sävähti suuttumuksesta.

— Meillä on tänä iltana aivan tuoretta kuhaa, koetti neiti lepytellä ja tekeytyi juhlalliseksi.

— Tuokaa olutta, olenhan minä sanonut. Otan myöhemmin metsästäjänpihvin tai niitä frankfurtilaisia…

Neidin rannerengas helähti pöytään, kun hän vei kätensä erään uutisen kohdalle, missä päällekirjoitus oli lihavaa painosta. Hän läksi nyt keikaillen ja vartaloaan heilutellen, voitostaan varmana. Hän saattoi turvallisesti lähteä. Kun hän palasi, tapasi hän äskeisen jurojukan tilalla hauskan pojan.

— Mikä mainio tyttö sinä sentään oletkaan, Asta! Olen, olen minä lukenut! Me otamme kuhaa munan ja voin kanssa, onkin niin vietävän nälkä. Kuule Asta, kuinka sinä sen huomasitkaan?

— Kas, sanoi Asta ja istuutui, tarkastettuaan, että sali oli tyhjä, runoilijan rinnalle, Lochipaathohan on niin pitkä sana. Ja ainahan sitä lukee uutiset kirjailijapalkinnoista, kun on tuttavia… ja ystäviä… heidän joukossaan. Ja hauskaahan se on, kun he saavat rahaa. Kas, huomaahan sen, kun taskut rupeavat käymään tyhjiksi — silloin tilataan frankfurtilaisia ja metsästäjänpihviä ja…

Lohipato kiersi kätensä Astan vyötäisille ja nauroi. Astakin nauroi.

— Sinä olet helkkarin viisas tyttö, Asta! Mutta sinä et sittenkään tiedä, miten hyvään aikaan tämä tuhat markkaa tulee. Tämä kirje tässä — voitko arvata keneltä se on?

— Jaa-ah, sanoi Asta pienen miettimisajan kuluttua, — se on vähän vaikeaa. Joka tapauksessa joltakin, josta herra Lochipaatho ei pidä.

— Hahhahhahhah, oikein sanottu, — joltakin, josta minä en pidä. Mutta menepäs nyt tuomaan kuhaa.

Asta sipaisi kädellään runoilijan sänkistä leukaa ja nousi.

— Kuinka se on hauskaa, kun herra Lochipaatho on iloinen.

— Kosto on suloinen, rakas Asta, hahhahhahhah, minä en pidä. Mutta menepäs nyt tuomaan kuhaa.

Runoilija luki onnellisen uutisen toiseen ja kolmanteen kertaan. Pieni tyytymättömyyden välähdys meni hänen sielunsa lävitse, kun hän näki, että oli jaettu kaksi suurempaa palkintoa ja että hänet oli pantu samaan ryhmään parin naisen kanssa. Mutta kirjailevia naisia oli kuin olikin siunautunut niin paljon tämän armaan isänmaan osalle, ettei niitä voinut välttää. Ja ykskaikki: palkinto kuin palkinto, eikä se olisi voinut tulla parempaan aikaan.

Parempaa kuulijaa Matti Lohipadon vuodatuksille ei niinikään olisi voinut löytyä kuin se mies, joka tällä hetkellä astui keskikäytävää pitkin, tähyillen itselleen paikkaa: dosentti Vilho Oskari Angervoinen. Hän hyrähti lapsellisen hyvään hymyyn niin pian kuin hän näki runoilijan, ja tuli, käsi oikonaan, häntä vastaan. Painaessaan Lohipadon kättä piti hän kokonaisen pienen puheen siitä, miten oli onnellista, että toki oli saatu tilaisuus muistaa kotimaista kirjailijaa tunnustuksella, vaikkapa vaatimattomallakin, ja tasoittaa hänen niin okaista tietään.

— Mitä veli sanoo tästä? keskeytti runoilija hänet ja paiskasi johtajan kirjeen pöydälle.

— Ei suotta mainittu Vilho Oskari Angervoisen sydäntä yhdeksi kultaisimmista miessydänten joukossa. Niin pian kuin tohtori käsitti, mitä vääryyttä oli tehty nuorelle kotimaiselle kirjailijalle, kärsi hän vääryyden omassa lihassaan ja valmistautui hankkimaan nuorukaiselle hyvitystä.

— Kuulumatonta… kuulumatonta… hävytöntä. Mitä kustantaja ajattelee? Mitä meidän kustantajamme yleensä ajattelevat? He jakavat 12-14 prosenttia. He rikastuvat. Mutta kansallinen asia, se on käynyt heille yhdentekeväksi. Minullakin on heistä hiukan kokemusta. Ei niin, että toki olisin itse tarjonnut heille vaatimattomia kirjallisia tuotteitani, mutta jotkut muut ovat kääntyneet puoleeni. Niin on esimerkiksi muuan maalaisopettaja koonnut satuja — tämä arvokas kokoelma ei saa kustantajaa. Niinikään pölyttyy hyllylläni muuan runokokoelma, kierrettyään kustantajan luota kustantajan luo. Minä näin paljon vaivaa loppusoinnuista ja yleensä parannellessani runojen ulkoasua — kustantajat eivät ota!

— Sikamaista, sanoi vuorostaan Lohipato ja johdatti niin pian kuin mahdollista keskustelun omaan teokseensa.

Dosentti Angervoinen sai kuulla, että aihe oli kalevalainen ja että sitä oli käsitelty aivan uudella, omintakeisella tavalla. Kirjailija oli tehnyt rohkean yrityksen kuvata Väinöä, ennen kuin hänestä tuli "vaka vanha Väinämöinen". Olihan hänen kerran täytynyt olla nuori, ja varmaan hän silloin oli ollut sankari naistenkin silmissä.

Tohtori pyyhki otsaansa ikään kuin hän olisi ollut sairas.

— Tietysti Väinämöisen kerran on täytynyt olla nuori! Nerokas ajatus, kerrassaan nerokas. Sikamaista, sikamaista…

Hän sai vielä kuulla, että teos oli kaksiosainen, että runoilijan olisi pitänyt päästä ulkomaille ja että häneltä lankeaa vekseli ylihuomenna. Siltä varalta ettei se toinen suostuisi antamaan nimeään tai että hän olisi esimerkiksi poissa kaupungista, tarjosi Angervoinen heti nimensä paperiin. Niin ikään hän rohkeni arvella, että runoilija ehkä voisi käyttää niitä muutamaa kymmentä markkaa, jotka hänellä sattui olemaan taskussaan, kunnes palkinto olisi nostettavana. Hänellä oli antamisen ilo, vasen käsi ei tietänyt, mitä oikea teki.

Niin pian kuin miehiä alkoi tulla ravintolaan, kohosi tohtorin valpas katse tirehtöörin kirjeestä, jonka hän uudelleen ja uudelleen luki, etsiäkseen tuttavia. Vanhat hyvät tutut löysivät itsestään vanhaan tuttuun pöytään ja saivat heti, vuoronperään kuulla, mitä oli tapahtunut. Matti Lohipadon ei tarvinnut muuta kuin ottaa vastaan onnitteluja palkinnon johdosta, poltella sikareja ja silloin tällöin täydentää Vilho Oskari Angervoisen kertomusta. Tohtori Angervoinen mainitsi myöskin ne kaksi käsikirjoitusta, jotka pölyttyivät hänen hyllyllään. Petiittimies Riti-Rati kertoi silloin hänkin säilyttävänsä pöytälaatikossaan käsikirjoitusta, leikillistä esitystä oleskelustaan Berliinissä ja Münchenissä — palasia siitä oli ollut lehdessä, kaikki tunsivat ne, mutta kokonaisuutena olisi teos vasta päässyt oikeuksiinsa. Tuntien kustantajat oli hän kuitenkin kavahtanut kääntymästä heidän puoleensa. Toimittaja Hornanheimo nauroi, kohautteli olkapäitään ja väitti kauppamiehen olevan oikeutetun myymään sitä tavaraa, mikä meni kaupan. Hänen puolelleen meni Ruokoranta, "kaupungin hienoin herra", joksi häntä kutsuttiin ja joka periaatteesta ei halunnut mitään vakinaista työtä, vaan ainoastaan silloin tällöin kirjoitti Maan Äitiin. Hänen erikoisalansa olivat taidekysymykset koti- ja ulkomailla.

— Kaikki me teemme sielullemme vahinkoa, sanoi Ruokoranta. — Kaikki me olemme kauppiaita. Sen sanoo arkkikauppias Säfstrandin ainoa vesa.

— Mutta mihin me joudumme, jos tämä katsantokanta saa vallan? huusi dosentti-idealisti kuumana. — Jollei meidän kansallinen asiamme lepää ihanteellisella pohjalla, niin me olemme hukassa. Kustantaja ei saa olla kauppias — me olemme hukassa, jos…

Sillaikaa rapisi Riti-Ratin kynä taskukirjan lehdillä.

"Uusi teos Matti Lohipadolta.

"Nuori kirjailijamme Matti Lohipato on saanut valmiiksi laajan kaksiosaisen romaanin, nimeltä Sinipiikain lemmitty. Kuten jo nimikin osoittaa, on teos kalevala-aiheinen, mutta mikä nimestä ei käy selville, on, että kirjailija Sinipiikain lemmityssä esittää meille kansallissankarimme Väinämöisen ei vakavana ja vanhana, vaan nuorena ja tulisena. Kirjailijan rohkea ajatus psykologisesti kuvata Väinämöisen nuoruus on omiaan mitä suurimmassa määrässä kiinnittämään kirjallisuudenystävän mieltä. Ne, joilla on ollut tilaisuus lukea käsikirjoitus, ennustavat, että Sinipiikain lemmitystä tulee merkkiteos."

Toimittaja Raitio eli niinsanottu petiittimies Riti-Rati ojensi liuskat Angervoiselle, joka heti syventyi lukemaan uutista. Pöydät ympärillä alkoivat täyttyä, ilma oli jo saanut sen sakeuden, mikä on ominainen ravintolailmalle.

— Miten olisi, sanoi tohtori, lieventäen korjaustaan tutulla lapsellisen hyvällä hymyllään, — jos sanoisimme: "Etevä nuori kirjailijamme" jne. Ja jos Väinämöisestäkin sanoisimme hiukan enemmän: "… kansallissankarimme Väinämöisen ei vakavana ja vanhana, vaan nuorena, tulisena ja liekehtivänä…?"

Petiittimiehen suupielessä vavahti.

— Kyllä se käy.

Tohtori laski suojelevasti kätensä Matti Lohipadon olalle. He hymyilivät molemmat ja kohottivat lasejaan. Kahvi ja punssi olivat tulleet pöytään. Koko sali verhoutui vähitellen yhä sakenevaan savupilveen, jossa yksityisten sikarien punaiset päät kytivät ja hehkuivat, muodostaen eri pöytäkuntien välille ikään kuin yhteisen salaperäisen merkkikielen. Tunnelma eri pöytäkunnissa oli tasaisesti kohonnut, ja miten erilaisia asioita niissä kussakin pohdittiinkin, tuntui niiden välillä kuitenkin vallitsevan eräänlainen yhteenkuuluvaisuus, niinkuin on kiertotähdillä samassa aurinkokunnassa. Savupilven muodostaman kaaoksen läpi nähtiinkin meteorien välittävän aivan suoranaista yhteyttä eri planeettain välillä. Niinpä kulki dosentti Angervoinen, sikari kädessä, ympäri salia ja löysi vielä paljon tuttavia, jotka toi yhteiseen pöytään ja joille kertoi uutisen Sinipiikain lemmityn kohtalosta. Nurkassa istui kuitenkin muutamia vanhempia herroja, joita ei ilman muuta saattanut viedä nuorten pöytään. Muiden muassa oli siellä tirehtööri Sariola ja maisteri Blundh. Tohtori Angervoinen meni heidän pöytäänsä, koettaen kykynsä mukaan syventyä kysymykseen sementtitiilistä, joista herrat keskustelivat. Tämän pöytäkunnan tunnussana oli nimittäin tiilitehdas. Osakepääoma, satatuhatta markkaa, oli miltei jo koossa, koski, käyttövoima, oli edullisilla ehdoilla tiedossa — hitto vieköön, kauniit tiililäjät häämöttivät jo tuossa silmien edessä ja niiden takana rivit uusia kivimuureja, jotka antoivat 10, jopa 12 prosenttia! Olihan mieletöntä viskata vierasten savensotkijain kitaan kalliit rahat, kun saattoi itse pyöräyttää ilmoille valmiit tiilet. Se se täällä olikin kansallinen heikkous, että aina piti turvautua toisiin, tavallisesti ulkomaalaisiin. Haljenneethan olivat kauppaneuvos Grönlundinkin kaakelit, vaikka olivat tuodut muka Hollannista asti. Mitäs muuta kuin ruljanssi käymään vain! Ja johtaja Sariola löi suuren kämmenensä pöytään, kaataen vahingossa konjakkilasinsa. Dosentti Angervoinen, joka oli tullut seuraan aivan toisessa tarkoituksessa kuin kuunnellakseen keskustelua tiilitehtaasta, imi hiukan malttamattomana sikariaan ja maisteli eteensä tilattua konjakkia. Rahamiehet jatkoivat yhä keskusteluaan tiilitehtaasta ja sen yhteydessä olevista asioista.

Se Ilmarinen, se rautakauppa, se nyt ei ollut menestynyt, mutta kuka käskikin luottaa siihen hutilukseen, siihen Lempiseen! Oli sitä paitsi ollut liian pieni kapitaali. Rohkea se rokan syö — täytyy myöskin uskaltaa. Puuttui yritteliäisyyttä. Menihän siinä sen Sjömanin lesken rahat, mutta kuka käski niitä pikkueläjiä panemaan liikepuuhiin omaisuuttaan. Liikepuuha on aina liikepuuha. Ja tämä tiilitehdas, se oli nyt alun pitäen aivan toisenlaatuinen asia. Siinä nyt ei ollut mahdollisuutta muuta kuin voittoon. Aluksi saattoi, varovaisuuden vuoksi, ajatella neljän — viiden, sitten seitsemän — kahdeksan prosentin korkoa. Ja jollei tämä tällainen liike viiden vuoden perästä antanut 10 prosenttia, niin oli tämä mies aasi! Mutta kuka pannaan johtajaksi? Ei siitä senaattori Hyvénin pojasta taitaisi olla? Eikö se ole kohta insinööri? Mutta sillä ei ole liikekokemusta ja tällaisen tiilitehtaan kuntoonsaattamiseen riittää oikeastaan rakennusmestari. Mutta siinä Lempisessähän on vähän rakennusmestarin vikaa — mitenkä olisi, jos sentään ajattelisi sitä? Sillä oli kuin olikin liikemiehen silmää. Täytyisi vain aina katsoa sitä hyppysiin. Kyllä se poika sentään… Ei se ollut vailla lahjoja. Eikähän pientä oveluuttakaan ole katsottava niin kuolemansynniksi liikemiehelle — vai mitä, veli Blundh?

— No niin, no niin, enhän minä nyt ole mikään katkismus.

— Hahhahhahhahhah!

Tohtori Angervoinen, joka kauan oli odottanut hetkeään, katsoi mielialan vihdoinkin keventyneen sen verran, että hän rohkeni purjehtia esiin, ensin hiukan ylimalkaisine viittauksineen liikemaailman ihanteettomuudesta yleensä ja sen jälkeen alkaen kuvailla sitä kuulumatonta vääryyttä, joka oli kohdannut runoilija Lohipatoa ja hänen kansallista teostaan Sinipiikain lemmitty. Kun dosentti oli huomaavinaan, että hänen puheensa ei kaikunut aivan kuuroille korville, uskalsi hän edelleen ehdottaa, että patres conscripti — sillä nimellä kutsui tohtori Angervo juhlallisina hetkinä piirien edustavia herroja — suvaitsisivat osoittaa myötämieltään jokaiselle sivistyneelle kansalaiselle tärkeää pyrkimystä kohtaan siirtymällä nuorempien pöytään, missä muun muassa vastikään valtion palkitsema runoilija Lohipato istui.

Patres conscripti katsoivatkin, etteivät he oikeastaan voineet tällä hetkellä enää viedä tiilitehtaan asiaa eteenpäin — se oli kuin olikin hyvillä perustuksilla — ja että he huoleti nyt saattoivat kallistaa korvansa sille, mitä nuorella polvella oli sanottavaa. Lähdettiin siis liikkeelle. Uusia pöytäryhmiä muodostui, savupilvet hulmuilivat, sikarit hehkuivat yhä syvemmällä punalla, koko kaaos tuntui olevan luomistilassa.

Yhtäkkiä nousi tohtori puhumaan. Hänessä oli nimittäin, istuessa rahamiesten pöydässä ja kuunnellessa heidän kehittävän nerokkaita ajatuksia tiilitehtaasta, syntynyt rohkea tuuma, tuuma, joka oli vangitseva hänet koko illaksi. Ei ollut lupa vaieta. Hänen täytyi puhua.

— Niin, hyvät herrat, meillä on täällä tällä hetkellä tiedossa… yksi, kaksi, kolme, neljä teosta, etevää teosta, uskallan sanoa, jotka ovat vailla kustantajaa vain sen vuoksi, että kustantajamme ovat vaipuneet aineelliseen itsekkäisyyteen ja henkiseen kylläisyyteen. Niin, tuntuupa siltä kuin kansallisten kirjailijoiden täytyisi turvautua omiin voimiinsa ja ajatella uuden, ihanteelliselle pohjalle rakennetun kansallisen kustannusyhtiön perustamista…

Dosentti Angervoinen oli puhunut. Kaikki äänet pöydässä olivat hiljenneet. Viime sanoihin tuli jotakin ennustuksentapaista sen verkkaisen tahdin ja painavuuden vuoksi, joilla ne lausuttiin. Jotakin ennustajantapaista tuli niin ikään tohtoriin itseensä sen vakavuuden vuoksi, joka oli laskeutunut hänen kasvoilleen. Vähitellen alkoi jännitys pöydän ympärillä laueta. Hornanheimo kohautti olkapäitään, vaihtoi katseen Raition kanssa ja rupesi täyttämään tyhjentyviä laseja sillä kulmalla pöytää, missä istui.

— Eläköön! huusi Lohipato.

— Onko… onko tällainen kustannusosakeyhtiö tarpeen vaatima… tarpeen vaatima, nimittäin… minä tarkoitan… todella tarpeen vaatima? sanoi johtaja Sariola.

— Erinäisillä vinneillä kuuluu olevan erinäisiä käsikirjoituksia, vastasi Ruokoranta ilkeästi.

Seurasi pieni äänettömyys.

— On hyvin ikävää kuulla, alkoi tohtori, — hyvin ikävä, että erinäiset kansalaiset suhtautuvat käsitteeseen "kansallinen" suorastaan niinkuin… muuan… muuan raavas punaiseen vaatteeseen.

Ruokoranta maistoi lasistaan, nieli pienen hymyilyn ja kääntyi sitten, vakavuutta teeskennellen, Raition puoleen.

— Riti-Rati, jokin aika sitten kirjoitit sinä hyvin kauniisti eräästä kotimaisesta keksinnöstä. Se oli jokin lakaisija eli pölyttäjä, jokin harjojen harja — "Kansallisharja", jollen erehdy. Sen minä lahjoitan pölyttyneitä käsikirjoituksia varten veli Angervoiselle.

Tohtori Angervoinen pyyhki kylmää hikeä otsaltaan, luullen ehdotuksensa joutuneen kokonaan karille, kun johtaja Sariola rupesi puhumaan.

— Ei ole, ei ole sopivaa… mielestäni… tehdä naurunalaiseksi ehdotusta, joka lähtee lämpimästä… lämpimästä mielestä. Varovaisuus… varovaisuus on tietenkin ennen kaikkea tarpeen, mutta niiden tietojen perustuksella, mitä silloin tällöin on tullut korviimme… korviimme, ei taitaisi olla haitaksi, jos meillä todella olisi kustannusliike… kustannusliike, jota johdettaisiin niiden periaatteiden… periaatteiden… mukaan, joita tohtori Angervoinen tässä tunnetulla taidollaan toi ilmi. Mikäli on luotettavalta taholta… varsin luotettavalta taholta kuulunut, ovat kustantajiemme voitot niinikään meidän oloissamme sangen huomattavat… huomattavat…

Ruokoranta nousi. Kun hän oli pitkä mies, saattoi hän luomiensa alta hävyttömästi katsoa yli koko pöytäkunnan.

— Teidän luvallanne, hyvät herrat, siirryn hetkeksi baarin puolelle.
Suosittelen mitä lämpimimmin "Kansallisharjaa".

Jopa… jopa se oli käynyt sikamaiseksi suustaan tuo Ruokoranta, tuo Sanfrid Säfstrandin poika. No niin, se kulki tietysti harjakset pystyssä, kun isä oli maksanut velat. Mutta malttakoon! Joka tapauksessa tuli kaikille helpompi olla, kun hän oli lähtenyt. Puhuttiin sekä tiilitehtaasta että kustannusliikkeestä. Dosentti Angervoisen ansio oli, että kustannusliike kuitenkin pysyi etualalla. Vähitellen sai keskustelu varsin oudon nousun. Siirryttiin yksityiseen huoneeseen, jota kaupungin lihavimpien miesten kuvat koristivat, Minervan isäntä tuli hetkiseksi tervehtimään, istuen, kuten aina, maisteri Blundhin vieressä, ja taasen palattiin tiilitehtaaseen ja kustannusliikkeeseen. Ympäristön muutos oli virkistänyt, uusi tarjoilijatar oli hänkin tuonut vaihtelua. Jokin sana uhrattiin silloin tällöin ukko Säfstrandille, hänen omituisuuksilleen ja miljoonilleen sekä hänen pojalleen Ruokorannalle. Yhtäkkiä puhuttiin uudesta kustannusliikkeestä kuin päätetystä asiasta ikään. Ehdotettiin sille nimiä, huoneistoja ja johtajia. Ennen kaikkea oli aineellinen pohja tietenkin saatava lujaksi. Helppoa tulisi varmaan olemaan löytää osakkaita yritykselle, joka hyvin johdettuna tuottaisi 12-14 prosenttia.