Niniven lapset

Jota lyhyemmäksi paluutie lyheni, sitä kiinteämmin piteli maisteri
Aarnio kiinni aarteestaan, ja heidän ajaessaan läpi nukkuvan kaupungin,
jonka kaduilla ei näkynyt ainoata ihmistä, ryösti nuori maisteri Otteli
Ståhlen huulilta ikävöimänsä suudelmat.

Kun hevonen pysähtyi, havahtuivat molemmat. Maisteri Aarnio auttoi laulajattaren reestä ja lähetti pois pormestarin juoksijan. He kuulivat kulkusten etenemistään etenevän. He olivat kahden. Oli yö. Sanoissa, joita he vaihtoivat, ei ollut mitään sisältöä. Heidän verensä kulki kuumana ja heidän mielensä täytti yksi ainoa halu: vielä saada olla yhdessä. Oli suorastaan mahdoton erota. Nuori maisteri pusersi laulajattaren käsiä ja peitti ne suudelmillaan. Kun Otteli yritti sanoa hyvää yötä, kiersi hän käsivarret hänen ympärilleen ja rukoili vain yhtä ainoaa pientä hetkeä vielä.

— Tulkaa nyt sitten hetkeksi! kuiskasi laulajatar.

Hulluna onnesta rakastunut mies seurasi laulajatarta ylös portaita. Uniselle palvelijattarelle täytyi sanoa jotakin siitä, että "tämä herra" heti lähtisi, ja niin he onnellisesti pääsivät istumaan köyhän hotellihuoneen sohvankulmaan. Suuri, ankara fiikus katseli toisen ikkunan alta heidän lyhyttä onneaan. Heidän täytyi hyvin pian erota, laulajattaren juna meni niin aikaisin ja… niin… onni oli aina niin lyhyt.

Aamulla näkivät he toisensa vielä ja lupasivat kirjoittaa toisilleen. Maisteri Aarnio oli valvonut koko yön ja sepittänyt runon, jonka hän viime hetkessä ojensi Otteliana Eleonora Ståhlelle. Kauan heilutti toinen lakkiaan asemalla ja toinen nenäliinaansa vaununsillalla.

Tämäntapaisia muistoja karttui Otteli Ståhlelle useampiakin matkan kestäessä. Yleisömenestys vaihteli. Rahaa ei maaseutu tuottanut.

Otteli Ståhle työnsi luotaan ikävät ajatukset. Ei ajatella mitään! Lavalta lavalle ja juhlasta juhlaan! Mutta vihdoin hän astui alas viimeiseltä lavalta ja juhlavalot sammutettiin. Karumpana ja pimeämpänä kuin milloinkaan oli edessä todellisuus.

Kun Otteliana Eleonora Ståhle, painuneena toisen luokan vaununnurkkaan läheni Suur-Kaupunkia, oli hän väsynyt ja haluton. Kaikki tuntui yhdentekevältä. Kaikki oli harmaata.

Harmaudesta kuuli hän tuon tuostakin vaunun ryskeen läpi ikään kuin äänen, joka hiljaa puhui hänelle. "Mitä sinä nyt aiot? Miten nyt asetat elämäsi? Alatko antaa laulutunteja? Menetkö ehkä laulamaan johonkin ravintolaan?"

— En tiedä, en tiedä, en tiedä, äänteli hän itsekseen, painui turkkiinsa ja koetti nukkua.

ODOTTAMATON VIERAS

Eräänä keväisenä sunnuntaina, kun Ståhlen perhe kaikessa rauhassa istui kotoisen kahvipöydän ääressä, tuli taloon odottamaton vieras. Tai oikeastaan tämä vieras tuotiin, hän ei itse vielä kyennyt liikkumaan eikä hän tietänyt mitään tämän maailman pahuudesta tai hyvyydestä. Hän lepäsi kalpean nuoren äitinsä sylissä ja äidin tarkoitus oli ollut soittaa kunnallisneuvos Ståhlen ovikelloa ja jättää hänet ulkopuolelle odottamaan, kunnes ihmiset tulisivat ja armahtaisivat häntä. Mutta äiti sattui tulemaan hetkenä, jolloin ovi oli auki, ikään kuin varta vasten, ja kaikki ihmiset jossakin syrjäisessä huoneessa, josta ainoastaan heidän äänensä kuuluivat, mutta johon he itse olivat ikään kuin teljetyt. Nuori äiti hiipi siis eteiseen ja tuli salin kynnykselle. Hän näki kauniin huoneen tulvillaan aurinkoa, hän muistutti mieleensä, että kunnallisneuvoksen rouva kuului olevan hyvä ihminen, ja hän päätteli vielä kerran, että lapsen täällä on parempi kuin hänen luonaan. Ja niin hän viimeisen kerran suuteli pienokaistaan, laski sen sohvalle keskelle auringonpaistetta ja hiipi pois samaa tietä, jota oli tullut.

Lapsi makasi siis auringonpaisteessa ja siitä löysi sen Otteli Ståhle, joka ensinnä sattui tulemaan huoneeseen.

Otteli pelästyi niin, että hän aivan kalpeana palasi ruokasaliin. Pian seisoi koko kunnallisneuvoksen perhe sanattomassa hämmästyksessä oudon pienen tulokkaan ympärillä.

— Lapsi! pääsi vihdoin Danielilta. — Mamma, se on pieni lapsi.

— Niin, se on pieni lapsi, toisti rouva Ståhle, ikään kuin nämä sanat olisivat päästäneet hänet jostakin painajaisunesta, johon hän hetkeksi oli vaipunut.

Ja kun hän oli ymmärtänyt, mikä oli hänen velvollisuutensa, kumartui hän ja otti syliinsä lapsen. Ja niinpian kuin hän tunsi avuttoman pienen olennon lämmön rintaansa vastaan, puhkesi hänestä esiin kokonainen hyvyyden tulva ja hän puheli lakkaamatta lapselle.

— No, no, no, no… Keitä me nyt oikeastaan olemme? Kas noin, kas noin, kas noin… Ja mistäs me tulemme? Pistääkö aurinko silmiin… No niin, no niin, no niin…

Daniel seisoi huvitettuna äitinsä edessä, hymyillen hänkin lapselle.
Äiti asettui nojatuoliin ja alkoi irroitella kääröjä lapsen ympäriltä.
Kun se sai kätensä vapaiksi, vei se ne pieninä, punaisina nyrkkeinä
kasvojaan vastaan, siristeli silmiään ja maiskutteli suutaan.

Daniel nauroi ja kosketti lapsen kättä. Hyvät ihmiset, miten lujassa nyrkissä se pikkuruikkunen käsi oli, ja sormissa näkyi kauniit pienet kynnet!

Kaikkiin muihin perheenjäseniin oli outo vieras tehnyt kaamean vaikutuksen. Sanattomina seurasivat he aikansa äidin ja Danielin iloa auringonpaisteessa, sitten he loittonivat ryhmästä ja rupesivat keskustelemaan tapahtuman johdosta.

— Kuka täällä on voinut käydä? pauhasi Sela. — Kuka on jättänyt oven auki? Se on anteeksiantamatonta. Varkaathan voisivat tulla ja viedä kaikki, mitä meillä on. Sinä, Leo, sinä olet jättänyt oven auki, kukas muu.

— Daniel sen tietysti on tehnyt! huusi Leo tulipunaisena kasvoiltaan. — Kirkkomiesten työtä se on! Semmoista se on, kun juoksennellaan kirkoissa.

Daniel ei puhunut mitään, hän tuskin kuulikaan, mitä hänestä sanottiin. Hän teki hullunkurisia eleitä kasvoillaan ja käsillään, ja lapsi tuijotti häneen ylen vakavana, otsa rypyssä, ja pusersi tuon tuostakin hänen kättään.

— Älä sinä syytä toisia, jatkoi Sela. — Daniel käy aina keittiön tietä. Sinua meidän on kiittäminen tästä… tästä lahjasta. Mutta katsokin, että se pian joutuu pois talosta, sillä minä en rupea kuuntelemaan lapsenitkua. Sinä tiedät, että minun pitää tehdä työtä.

Leo vimmastui.

— Mitä tekemistä on minulla lahjojen ja lapsenitkujen kanssa? Oletko sinä aivan hullu? Soitetaan poliisille, sillähän siitä päästään.

Leo paiskasi savukkeenpätkän kädestään ja oli jo eteisen kynnyksellä, kun Otteli pidätti hänet. Hän seisoi nojaten oveen, hän oli sinertävän kalpea.

— Ei, ei, ei, älä soita! pyysi hän.

— Ja miksei? ärjäisi Leo.

— Siksi, siksi, että… se on mahdotonta!

— Mitä sinä puhut? sanoi Sela. — Mitä sinä vapiset? Mikä sinun on?
Sinähän pelkäät, ikään kuin lapsi olisi sinun.

Otteli pudisti päätään ja hänen huulensa liikahtivat, mutta kukaan ei voinut kuulla, mitä hän sanoi.

Keskellä sisarusten riitaa rupesi lapsi itkemään. Silloin jokainen oli pakotettu vaikenemaan ja kaikki odottivat hermostuneina ja malttamattomina, että itku loppuisi. Ystävällisenä ja tyynenä hallitsi mamma koko salia.

— No, no, no, puheli hän pikkulapselle, — ei nyt suututa. Mennään keittiöön ja saadaan maitoa… Mikäs meidän on nimi — jokos meillä on nimi?… Älkää te, lapset, tuskitelko, — ja tämä oli hänen omille suurille lapsilleen — tällaisia te kerran kaikki olette olleet. Voi, voi sentään tätä maailmaa, kuka onkaan voinut hylätä tällaisen kullannupun, näin kauniin lapsen? Vaatteet ovat niin siistit, vaikka ovatkin köyhät, ei ole ollut äidille helppoa jättää sinua. No, no, no, no, ei suututa, ei suututa.

— Mamma, pyyteli Daniel, — emmekö me voi ottaa lasta omaksemme?

— Se se vielä puuttuisi, nauroi Leo. — Tämä talo on jo kohta valmis hullujenhuone!

Kun äiti nousi lähteäkseen viemään lasta keittiöön, putosi kääröjen sisästä kirjelippu. Daniel otti sen lattialta ja luki:

 "Tuon lapsen sen isälle. Hän voi antaa sille paremman kasvatuksen kuin
 sen

köyhä äiti."

Hetkisen vallitsi kunnallisneuvoksen salissa täysi äänettömyys. Sitten
Leo sanoi päättäväisesti:

— On jo aika, että poliisi tulee ja tekee lopun tästä pelistä.

Nyt esti Sela vuorostaan häntä soittamasta.

— Sinä junkkari, sanoi hän, — sinä aiot soittaa poliisille. Asia on kuitenkin aivan selvä: lapsi on sinun.

— Se on saakelinmoinen valhe! vastasi Leo ja alkoi juosta pitkin huonetta. — Mutta löytyykö mitään hävyttömämpää kuin kirjaileva nainen. Se se on kauhistus.

— Vai kiellät sinä! Mutta selitä sitten, minkävuoksi lapsi olisi tuotu tänne.

— Mitä se minuun kuuluu. Yhtä hyvin voit sinä sen selittää. Selitä, selitä, tee se.

— Mutta kenen lapsi sitten olisi?

Yhtäkkiä Leo pysähtyi isänsä eteen. Hän ei sanonut mitään, mutta hän katsoi häneen. Sitten hän jatkoi kävelyään. Kunnallisneuvos tuskin häntä huomasi. Hän istui kyynärpäät polvilla, pää käsien varassa, pitkät valkeat suortuvat valuen yli käsien.

Otteli syöksyi hänen luokseen, lankesi polvilleen hänen eteensä ja kietoi kädet hänen ympärilleen, ikään kuin suojellakseen häntä.

— Pappa, rakas pappa. Mennään pois papan huoneeseen, mennään.

Leo nauroi.

— Lakkaa nauramasta, huusi Otteli. — Minä en voi kuulla sitä.

— Et voi kuulla totuutta! vastasi Leo.

Äiti ja Daniel olivat poistuneet. Huone oli täynnä aurinkoa ja kaameaa ihmistuskaa.

— Tämähän on hyvin kaunista, sanoi Sela ja silmäili vuoroin isäänsä, vuoroin veljeensä. — Tässä lopulta ei tiedä, kuka on syyllinen, kuka ei.

Otteli, joka oli polvillaan maassa, kääntyi yhtäkkiä, ikään kuin hänelle olisi selvinnyt jotakin.

— Ei tiedäkään, sillä kaikki ovat syylliset, sanoi hän.

Ja sanat tulivat kuin synnintunnustus. Niiden jälkeen ei kukaan puhunut. Leo, joka oli seisonut ikkunassa, tuijottaen eteensä, paiskasi savukkeen kädestään, astui permannon poikki, otti eteisestä vaatteensa ja jätti talon. Isä ja molemmat tyttäret jäivät saliin. Parin huoneen läpi kuului pienen lapsen itku. Se viilsi läpi luiden ja ytimien. Oli kuin itse elämä olisi valittanut siinä.

SMARAGDI

Nuori rouva seisoi ruokasalin ovella ja kuunteli toisella korvallaan juhlallisia puheita salissa, toisella korvallaan liikettä keittiön puolella. Hän oli ankarasti kieltänyt kilistelemästä posliineja puheiden aikana, mutta sittenkin tahtoi aina kuulua jotakin helinää ja pauketta.

Puhuja, joka sillä hetkellä esiintyi, oli pitkä, laiha mies, silmälasit päässä. Nuori rouva ei tuntenut häntä, hän näki miehen ensi kerran. Pää kohosi muiden päiden yli.

"Te voitte, herra maisteri, tänä merkkipäivänänne katsoa taaksenne elämäntyöhön, joka harvinaisen laajalla alalla kantaa tuottoisaa satoa. Sen vuoksi, että te elämänne viime vuosikymmenen olette voinut olla vapaa vakinaisen työn kahleista, olette te saanut omistaa lämpimän sydämenne harrastuksen ja koko tarmonne maamme kansalliselle sivistystyölle. Tuskin on kolmena viime vuosikymmenenä ollut sitä kansallista tai yleishyödyllistä yritystä, jossa ei teidän nimenne olisi ollut mukana aloitteentekijäin tai kannattajien joukossa. Ja lukemattomat johtokunnat ja komiteat ovat sittemmin saaneet nauttia teidän valistuneesta ja vastuunalaisuuden tuntevasta jäsenyydestänne. Tämä toiminta ei koskaan tule näkyviin samassa määrin kuin sen henkilön, joka ahtaasti on antautunut yhden ainoan työn palvelukseen, mutta… mutta sen siunaukselliset seuraukset eivät silti ole vähemmät. Mutta pelkäänpä, että vien sanat niiden kansalaisten suusta, jotka taajassa rivissä täällä odottavat malttamattomina vuoroaan päästä tuomaan kiitollisia onnittelujaan päivän sankarille. Supistan siis sanottavaani ja lausun sydämelliset onnentoivotukset Teille, herra maisteri Bernhard Agapetus Blundh, sen kirjaston puolesta, jolla oli onni kaksikymmentä vuotta lukea teidät virkamiestensä joukkoon ja jossa teidän persoonanne aina on säilyvä esimerkiksi kelpaavan kansalaisen ja tunnollisen virkamiehen perikuvana. Ottakaa, herra maisteri, vastaan kirjastoväen lämmin onnentoivotus."

Pitkä, laiha herra ja Bernhard Blundh kättelivät toimiaan. Suuri kukkalaite purjehti samalla esiin väentungoksesta ja joutui pöydälle muiden kukkalaitteiden joukkoon.

Rouva Blundhin mieleen johtui, etteivät sokerikakut, jotka hän oli tilannut, varmaankaan riittäisi. Sali oli täynnä väkeä ja eteiseen saapui alituisesti lisää. Hän korottautui varpailleen, näki miehensä, toinen silmä raolla, kuuntelemassa uutta puhetta, jota joku punakka, nähtävästi hyvin tottunut naispuhuja piti, sekä ihmisiä, jotka eteisessä irroittelivat kukkia paperikääreistä. Ainakin kolme kakkua täytyi tilata niiden seitsemän lisäksi, jotka olivat talossa… Eikö taasen kolisteltukin keittiössä!

"— turvallista onkaan ollut tietää, että meillä aina on ystävä, joka ymmärtää pyyntömme ja jonka puoleen voimme kääntyä. Maisteri Bernhard Blundhin juhlapäivä on samalla Kansallisen Riennon juhlapäivä… Me olemme päättäneet Kansallisessa Riennossa perustaa 'Bernhard Blundhin rahaston', josta korot jaetaan stipendeinä, apurahoina…"

Rouva Otteliana Blundh hiipi varpaillaan keittiöön ja nuhteli palvelijattaria ja heidän apulaisiaan kolinasta. Sitten hän vielä kerran tarkasti komeat, odottavat tarjottimet ja kahvileipävarastot. Parasta oli heti noutaa sokerikakut. Palvelijat ilmoittivat, puhuen puoliääneen, että viimeksi noudettu kerma oli hapanta. Onneksi ei sitä vielä oltu ehditty kaataa muun kerman sekaan. Sellainen vahinko: viisi litraa paksua kermaa! Täytyi nopeasti lähteä hankkimaan uutta… Sitä olikin jo lähetetty noutamaan…

Kun Otteli tuli takaisin ruokasaliin, kuuli hän toimittaja Hornanheimon äänen salista:

"… miehuullisesta rohkeudestanne ja väsymättömästä uurastuksestanne. Tarvittiin rohkeutta, kun pieni, kerran viikossa ilmestynyt, nenäliinan kokoinen lehti oli muutettava jokapäiväiseksi sanomalehdeksi. Mutta yrittäjät uskoivat valistustarpeeseen syvissä riveissä, he uskoivat, että lukuhalu kansassa…"

Puhelin soi. Kilinä viilsi keskelle puhetta ja juhlamielialaa salissa. Nuori rouva kiirehti varpaillaan eteiseen. Kuka nyt soitti, evätkö nyt kaikki tietäneet, että talossa vietettiin syntymäpäivää!

Kunnallisneuvos Ståhle oli jo ennättänyt puhelimeen ja koetti antaa hiljaisia, lyhyitä vastauksia. Hiljainen puhuminen oli kuitenkin hänen maalaiselle äänelleen mahdottomuus, ja niin hänen moneen kertaan lausumansa sanat: "Ei voi tavata… ei voi tavata… ei koko päivänä" yhdessä Maan Äidin puhujan sanain kanssa muodostuivat jonkinlaiseksi vuoropuheluksi. Nuori rouva tarttui isänsä käsivarteen. Kunnallisneuvos hymähteli tyttärelleen ja hänen kasvonsa loistivat eräänlaisessa mielenliikutuksen ilossa, joka, vuoroin nousten kyynelten rajalle, vuoroin leikkien hillittynä onnena suupielissä, kaiken aikaa kunnianosoitusten kestäessä oli hallinnut hänen koko olentoaan. Heijastus vävypojalle tulevasta kunniasta lankesi sekä hänen että hänen perheensäkin osalle, juuri tämä tietoisuus loisti kunnallisneuvoksen kasvoista.

"… sydämellisimmät onnittelut. Suotakoon teille vielä pitkälti ikää toimiaksenne sen kansan eteen, jota te rakastatte ja joka rakastaa teitä, sekä iloitaksenne siitä nuoresta, ihanasta onnesta, joka hiljan on tullut omaksenne."

Maan Äidin lähetystö kätteli päivän sankaria. Sankarin rouva, joka isänsä kanssa seisoi eteisen ovella, oli valahtanut tulipunaiseksi ja nopeasti yrittänyt vetäistä kätensä kunnallisneuvoksen kädestä, lähteäkseen pois. Kunnallisneuvos ei päästänyt irti kättä. Ilon mielenliikutus, johon tällä hetkellä yhtyi isällinen ylpeys, nosti kyyneliä hänen silmiinsä.

— Katsos nyt, katsos nyt, kuiskasi hän hymyillen, — emme ole tietäneet, mikä tämä sinun miehesi oikeastaan on. Nyt sen vasta kuulemme. No, ole nyt tässä papan kanssa ja anna niiden palvelijain hoitaa sitä keittiöpuolta. Kyllä ne nyt osaavat.

Kaunis, hyvin nuori tyttö astui eteiseen kahden niin ikään nuoren ja kauniin herran seurassa. He ottivat paperikääröstä kotelon ja kotelosta suuren kirjan, joka oli silkkipaperiin kääritty ja joka nähtävästi sisälsi adressin. Hiljaa naureskellen keskustelivat he, seisoen kiinteässä ryhmässä, siitä, oliko adressi annettava koteloineen päivineen, vaiko vain silkkipaperiin käärittynä. He olivat unohtaneet kysyä sitä. Kunnallisneuvoksen huomio kiintyi nuoriin ihmisiin, ja Otteli liukui hänen käsistään ja hävisi keittiön puolelle.

Vihdoin viimein olivat lähetystöt esittäneet onnittelunsa ja talon emäntä astui tervehtimään vieraita, korkeana ja rehevänä, keveässä, vaalean vihreässä puvussaan.

— Pyydän saada esittää vaimoni, sanoi päivän sankari ja katsahti ylpeänä entisen luokkatoverinsa tyttäreen, jota hän rahalla ja hinnalla oli kosiskellut niin monta vuotta ja joka nyt vihdoin viimein oli hänen omansa.

Vieraat, jotka puheiden päätyttyä olivat etsineet itselleen istuinpaikan, mikä mistäkin huoneesta, nousivat nopeasti, kun Otteliana Blundh läheni. Hän hymyili rakastettavasti ja kiitteli oikealle ja vasemmalle. Kukkalaitteiden edessä löi hän kätensä yhteen ja ihmetteli ja huudahteli.

— Hyvänen aika sentään! sanoi hän ja upotti kasvonsa kukkasiin, jotka seisoivat venetsialaisella mosaiikkipöydällä. — Kuinka äärettömän kaunista!

Mutta ikkunalla seisoi kristallimaljakossa muutamia tummia ruusuja, ja kun hän näki nämä, ihastui hän niihin. Niiden rinnalla oli pienessä tuohilaitteessa kimppu orvokkeja. Tämä tuohilaite ja orvokit taas toivat hänen mieleensä lapsuuden ja liikuttivat häntä.

— Kuinka äärettömän ystävällistä, puheli hän ja kätteli uusia ihmisiä. — On todella niin kuin isäni sanoo, etten ole tietänyt, mitä mieheni oikeastaan on…

Otteli naurahti.

— Noo, katsos, niiden ansioiden laita on nyt niin ja näin, sanoi päivän sankari vaatimattomasti. — Pyydän saada esittää vaimoni.

Maisteri Blundh ja hänen rouvansa olivat tulleet kirjastohuoneeseen. Siellä istui pelkästään herroja. He nousivat nopeasti ja laskivat savukkeet käsistään. Olipa se, olipa se Bernhard Blundh osannut valita muhkean rouvan. Nuortunut se muuten oli itsekin. Tiesihän sen!

— Sallithan sinä, Otteliana, että herrat rauhassa polttavat savukkeensa, sanoi päivän sankari.

— Tietysti, tietysti, hymyili nuori rouva. — Herrat tekevät hyvin. Katsos nyt, Bernhard, täälläkin on kukkia. Ei, minä päinvastoin pidän tupakansavusta…

— Herrasväki on kai aivan hiljan palannut häämatkaltaan, lausui se pitkä laiha herra, jonka Otteli äsken oli nähnyt puhumassa erään lähetystön puolesta.

— Niin, viikko sitten, vastasi rouva Blundh. — Töin tuskin sain kodin kuntoon. En minä, suoraan sanoen, osannut odottaa tällaista… tällaista ystävällisyyttä…

— Maisteri Blundh on toiminut niin laajalla alalla, jatkoi kalpea herra, silmälasejaan korjaten. — Ja sitten nämä kauniit lahjoitukset tänään.

— No niin, hymyili Otteli, — yksi tuhat joka vuoden osalle. Eihän se ole niin paljon…

— Hyvänen aika — jos jokainen kansalainen merkkipäivänään uhraisi suhteellisesti yhtä paljon! Ja valinta oli niin erinomaisen onnistunut: Taiteen Ystävät, Kansallinen Riento, Naisten stipendirahasto, Maan Äidin eläkelaitos — niin, oli todella erinomaisen onnistunut vaali, että juuri näitä laitoksia muistettiin.

— Kuinka hauskaa! huudahti Otteli.

— Herrasväki oli koko kesän Italiassa?

— Kyllä.

Kahvi- ja leipätarjottimet olivat kuin mikäkin laivasto lähteneet liikkeelle satamastaan ja saapuivat nyt höyryten vieraiden keskelle, jotka istuivat isännän työhuoneessa.

Puhuttiin viimeisistä tärkeistä virkamiesvaihdoksista maassa, kosketeltiin ranskalaista skandaalijuttua, joka kierteli sanomalehdistössä, ja mainittiin Sampoa, tiilitehdasta, joka meni niin hyvin.

— Siinä on… siinä on liikemiestä siinä Lempisessä. Miten olisi… miten olisi… jos sittenkin ottaisimme sen… sen… sinne Runolaan.

Otteli tunsi johtaja Sariolan äänen.

— Olisi sentään väärin Sampoa kohtaan, ja Lempistäkin kohtaan, vastasi siihen joku, jota ei Otteli nähnyt, mutta joka äänestä päättäen mahtoi olla kamreeri Svan.

— Ei, puuttui samassa puheeseen talon isäntä, itse maisteri Blundh, — Lempistä ei liikuteta Sammosta, koska kerran hän on saanut sen menemään. Ei, Lempistä ei liikuteta. Vai tiilitehdas pönkittämään kirjatehdasta…!

Keskustelu olisi voinut kiristyä pahastikin, jollei olisi ollut juhlapäivä. Yhtäkkiä nousi salissa iloinen nauru. Dosentti Angervoinen oli tönäissyt maahan tyhjät kahvikupit joltakin pöydänlaidalta, ja naiset rupesivat kiihkeästi ennustamaan hänelle häitä. Kansallisen Riennon punakka naisedustaja tarjoutui puhemieheksi ja vakuutti hankkivansa tohtorille kaikkein suloisimman tytön koko maasta. Juuri hänet tohtori ansaitsi. Kunnallisneuvos Ståhle yhtyi täydellisesti edelliseen puhujaan: suloisimman tytön koko maasta Vilho Oskari Angervoinen ansaitsi! Ja kunnallisneuvoksen nauru raikui yli kaikkien äänten salissa.

— Eipä se Ainokaan huolinut vanhasta Väinämöisestä, sanoi Angervoinen hymyillen ja hänen äänessään oli sekä surumieltä että leikkiä.

Alettiin pyytää rouva Blundhia laulamaan. Herroja tuli hänen luokseen, sekä yksitellen että lähetystöittäin. Naisiakin tuli. Kansallisen Riennon tarmokas puhuja otti muitta mutkitta talon rouvaa käsipuolesta ja yritti väellä ja voimalla kuljettaa häntä saliin, jossa uuden flyygelin kantta jo avattiin. Rouva Blundh oli käynyt aivan kalpeaksi. Ei hän voinut laulaa nyt. Oli liian levotonta. Vieraat tulivat ja menivät. Ei hän voinut… Ja sitä paitsi häntä tarvittiin keittiössä.

Kunnallisneuvos Ståhle kumosi suurella naurulla hänen viimeisen väitteensä ja kuiskasi hänen korvaansa, että hän laulaisi papan lempilaulun, "Kaunis, kirkas nyt on aamu". Kukaan ei hellittänyt, vaikka Ottelin kalpeus alkoi käydä pelottavaksi. Johtaja Sariola hänet vihdoin pelasti. Hän tuli sanomaan hyvästi, kiitti ja toivotti tervetulleeksi juhlapäivällisille. Johtajan poistuminen antoi muillekin vieraille lähtömerkin ja ennen pitkää oli maisteri Blundhin sali vain ahtaan sukulaispiirin hallussa.

Päivän sankari heittäytyi nojatuoliin ja päästi keuhkoistaan pitkän, huojentavan puhalluksen:

— Ohohhohhohhoh!

— Hehhehhehheh, naurahteli siihen kunnallisneuvos, joka ihastuneena seisoi vävypoikansa ja luokkatoverinsa edessä. — Onpa tämä ollut suurenmoinen juhlapäivä, Benn… Bernhard!

Kunnallisneuvos ei enää saanut puhua "Bennu-pojasta". Jouduttuaan naimisiin halusi maisteri Blundh kantaa ainoastaan nimeä Bernhard.

— Onhan se ollut, sanoi maisteri Blundh ja katseli väsyneiden silmäluomiensa alta pöydällä oleviin kukkalaitteihin. — Kyllä noihin tuollaisiin yhtä kaikki pannaan paljon rahaa. Noista tulisi yhteensä satoja markkoja. Yksistään tuokin, tuo taiteenystävien kukkakuorma… niin, kyllä se on maksanut kolmekymmentä tai neljäkymmentä markkaa.

— No kyllä niiden sopikin antaa, kun saivat sinulta kaksikymmentätuhatta, sanoi kunnallisneuvos.

Maisteri Blundhin ainoa sukulainen, sisarentytär, joka oli naimisissa yhteiskoulun johtajan kanssa maalla ja joka varta vasten oli tullut enoaan onnittelemaan, tutkisteli kukkalähetyksiä seuranneita nimikortteja. Naisten Stipendirahaston johtokunnan maljakon mukana oli muiden muassa tullut rouva Gunilla Murmanin kortti.

— Helkkarissa, en tietänytkään, sanoi päivän sankari ja ojensi kätensä ottamaan nimikorttia.

Kunnallisneuvoskin tuli tarkastamaan sitä. Varsin tavallinen kortti.

— Kas vain, kas vain, sanoi kunnallisneuvos, — eukko on aina mukana, kun on kysymyksessä jotakin tärkeää. Saa nähdä, tuleeko hän päivällisille.

Sisarentytär laski kukkalaitteet ja sai niistä kaksikymmentäseitsemän.
Niistä oli kolmetoista hyvin suurta ja komeaa. Adresseja oli kolme.

— Sitä paitsi yksi stipendirahasto, sanoi sisarentytär laskien yhteen kaikkia kunnianosoituksia. — Sähkösanomat luetaan vasta päivällisillä, touhusi kunnallisneuvos. — Minä annoin omalla vastuullani luvan viedä ne kaikki Kansallispirttiin. Ja häirinnythän se olisikin, jos niitä olisi tuotu tänne.

Talon rouva keräsi kahvikuppeja ja hedelmälautasia pöydiltä ja ikkunoilta ja kantoi niitä ruokasaliin. Sisarentytär, joka oli ollut hyvin suuttunut enolleen siitä, että tämä vanhoilla päivillään meni naimisiin, hieroi, minkä ehti, ystävyyttä "Ottelianan" kanssa.

— Otteliana, sinä näytät kovin väsyneeltä. Mene levolle, että jaksat olla virkeä päivällisillä. Kyllä minä toimitan nämä kupit.

Otteli vakuutti, ettei häntä väsyttänyt, ja kehoitti vierasta levollisesti istuutumaan sohvaan.

— Vaimoseni, sanoi päivän sankari, — tuopas minulle rehellinen voileipä. Ei niistä ravintolan ruuista kuitenkaan koskaan tule kylläiseksi.

— Niin, sanoi kunnallisneuvos, — mikä siinä lieneekin, ettei niistä tahdo lähteä nälkä. Syöt ja syöt ja aina vain tekee mieli lisää. Otteli, tuopas papallekin voileipä, kinkkua päällä.

— Ja olutta, huusi maisteri Bernhard.

— Papalle myöskin! huusi kunnallisneuvos.

— Voi, voi, kun ei päivällisillä tarvitsisi pitää puhetta, sanoi päivän sankari, nojasi päänsä tuolin selustaan ja sulki silmänsä. — Ohohhohhoh. Otteliana, päivällisille pitää panna uusi valkoinen puku, brysseliläinen kaulus ja smaragdi!

* * * * *

Juhlapäivälliset Kansallispirtissä muodostuivat mieliä ylentäväksi tilaisuudeksi. Pariinsataan henkeen nouseva juhlapukuinen yleisö täytti salin, kun kunniavieraat marssin soidessa otettiin vastaan. Rouva Gunilla Murman tarjosi käsivartensa maisteri Blundhille, ja Taiteenystävien puheenjohtaja, professori Kuno Svan rouva Blundhille, samalla ojentaen hänelle kimpun ihania punaisia ruusuja. Peräpöytä oli kauniisti koristettu. Mieliala pääsi oikealle tolalle heti, kun vieraat kävivät kiinni ruokalistaan, joka oli laadittu seuraavan runon muotoon:

Kansalliselle mesenaatille tänään kiitos raikuu, tuhansista sydämistä tuhatkerroin kaikuu.

    Hän on Muusain ystävä
    ja taideniekkain hoiva,
    häll' on altis kukkaro
    ja sydän lämmin oiva.

    Nytkin merkkipäivänänsä
    lahjat runsaat jakaa:
    kiitollinen kansa hälle
    ikimaineen takaa.

    Muistopäivän kunniaksi
    yhdess' murkinoidaan,
    päivää kansan merkkimiehen
    yhdess' ihannoidaan.

    Ensin syödään voitaleivät,
    jottei nälän pulaa,
    sitten häränhäntäliemi
    kielellemme sulaa.

    Palvelevat henget sitten
    pöytään kantaa lohta.
    Lohen kintereillä seuraa
    fasaani-lintu kohta.

    Paistin jälkeen Sariola
    alkaa puheen sarjan.
    Tellervoinen jälkiruuaks
    tarjoo makeen marjan.

    Ravittuina juhlavieraat
    yläsaliin matkaa.
    Siellä puhein, lauluin helein
    intomieltä jatkaa.

Naurahdukset ja huudahdukset kaikuivat pitkin pöytiä. Mikä hupaisa runo! Kuka olikaan sen kirjoittanut? Arveltiin sinne ja tänne. Puheensorina täytti salin. Parvekkeelta soivat vuoroin kotimaiset, vuoroin muut tilaisuuteen sopivat sävelet.

— Tiedättekö te, maisteri Blundh, sanoi rouva Murman suorasukaiseen tapaansa vierustoverilleen vasemmalla puolella, — että minä monesti olen harmitellut teidän säästäväisyyttänne. Mutta tänään te olette sovittanut minut. Teidän lahjoituksenne tuli erinomaiseen tarpeeseen. Nyt me voimme alkaa avustaa lahjakkaita nuoria naisia heidän opiskeluaikanaan.

— Tjaah, sanoi maisteri Blundh ja katsoi viekkaan veitikkamaisesti virkeään eukkoon. — Jos minä olisin jaellut oikealle ja vasemmalle, kuten esimerkiksi Angervoinen, niin… niin minulla ei olisi tänään lahjoittaa yleishyödyllisiin tarkoituksiin sitäkään murua, minkä nyt rohkenin…

Päivän sankari oli hiukan myrkyllinen.

— Kun te täytätte seitsemänkymmentä vuotta, sanoi rouva Murman ja nyökäytti päätään, niin että musta pitsimyssy heilui, — niin te taas teette stipendirahastollemme pienen lahjoituksen. Silloin ei minua enää ole, mutta muistakaa sanani.

— Ohoh, ohoh, ohoh, nauroi maisteri Blundh, — rouva Murman elää sadan vuoden vanhaksi.

— Älkää hullutelko. Minä alan väsyä. Eikä ole väliäkään, kyllä lapset ja lapsenlapset hoitavat asiat. Ja kyllä ne odottavat lahjaanne, jahka te täytätte seitsemänkymmentä vuotta. Mikäs teidän nyt on eläessä, kun teillä on kaunis nuori rouva. Suoraan sanoen, minä olin aikoinani toivonut häntä eräälle omaiselleni ja olin hyvin suuttunut hänelle…! Mutta nyt minä olen täydelleen leppynyt.

Gunilla-rouva oli uhannut maisteri Blundhia sormellaan ja lopetti puheensa nauruun. Maisteri Blundh naurahteli hänkin tuon tuostakin vanhan rouvan puheen joukkoon. Hän oli hajamielinen, sillä häntä vaivasi puhe, joka hänen täytyi pitää.

Otteli sen sijaan piti hauskaa vierustoverinsa ja tämän rouvan kanssa, joka viimeksimainittu istui vastapäätä. Kuno Svan ja Otteli eivät olleet vaihtaneet ainoaa sanaa sen illan jälkeen, jolloin he olivat rakastuneet toisiinsa. Rouva Svan kuunteli hymyillen, kuinka he kävivät läpi muistojaan ja kohotti vähän väliä viinilasiaan rouva Blundhin puoleen.

Sela Ståhle ja hänen entinen rakastettunsa istuivat hekin ensi kertaa eronsa jälkeen näin samassa juhlahuoneessa. Alussa oli Matti Lohipato viereisen pöydän alapäästä luonut uhkaavia silmäyksiä entiseen rouvaansa, mutta sittemmin oli hän täysin tyyntynyt ja osoitti ainoastaan halveksimistaan kääntymällä selin häneen. Maisteri Teräs oli saanut vierustoverikseen sen kauniin nuoren neidin, joka aamupäivällä oli tuonut adressin maisteri Blundhille, ja hän ylläpiti niin äänekästä keskustelua, että heidän kulmallaan ruvettiin heittämään heihin vihaisia silmäyksiä.

"Fasaani-lintua" kuljetettiin pitkin pöytiä, kun fanfaarit tekivät lopun keskustelusta. Johtaja Sariola nousi, kolisteli hetkisen tuoliaan ja löysi vihdoin haluamansa asennon tuolin takana.

— Hyvät naiset ja… ja herrat! Kauneimpia ku-kukkasia jokaisen kansan… kansan kukkatarhassa ovat tie-tieteen ja… ja taiteen kukkanen. Nämä molemmat ovat… ovat hentoja ku-kukkasia ja…

Johtaja Sariola oli heittäytynyt todella runolliselle tuulelle. Kukaan ei ollut tietänyt hänessä olevankaan niin paljon lämpöä ja intomieltä. Hän piti pitkän ja kerrassaan kauniin puheen. Voimakkaan tunteen valtaamana yleisö puhujan kehoituksesta nousikin, kohotti eläköön-huudon ja joi päivän sankarin maljan.

Kun puheiden sarja näin oli aloitettu, jatkettiin sitä sekä leikillisessä että juhlallisessa ja runollisessa muodossa. Puhuttiin kauniille rouva Blundhille, joka sulostutti päivän sankarin kotia ja parhaita miehuuden päiviä. Vihdoin kilisti maisteri Blundh lasinsa kylkeen ja sai tällä toimenpiteellään syvän hiljaisuuden saliin. Hän seisoi pää pystyssä, toinen silmä raollaan, ja katseli yleisöön ikään kuin hänen tarkoituksensa olisi ollut sanoa sille hävyttömyyksiä.

"Kunnioitetut emännät ja isännät. En ole mikään puhuja, mutta koska minulle on puhuttu niin paljon, niin minun kai pitää vastata. Pyydän siis saada kiittää kaikesta siitä kunniasta ja myötätuntoisuudesta, mitä tänään on tullut osakseni. Jos luen oikein vaimoni silmistä, niin myöskin hän pyytää minua kiittämään niistä kauniista sanoista, jotka ovat lausutut hänelle.

"Mitäpä se minun työni on ollut muuta kuin, suoraan sanoen, laiskottelemista ja matkustelemista. Minä olen tehnyt, mitä on haluttanut. Komiteatyöt ja johtokuntien kokoukset — eihän niitä voi kutsua työksi. (Salissa: ohoo!) Se kirjallinen työ, mitä minä vuosien kuluessa olen koettanut tehdä, valmistuneeko se koskaan. (Hilpeyttä salissa.) Sillä kaikki komiteat vaativat aikansa. Kaikesta tästä minä kuitenkin saan vastaanottaa laulua, kukkia, adresseja ja puheita. (Hilpeyttä salissa.) Mutta rahalla saa ja hevosella pääsee. Se, että minä silloin tällöin olen saanut lahjoitella jonkin summan yleishyödyllisiin tarkoituksiin, ei suinkaan ole minun ansioni. Monet, jotka olisivat olleet avun tarpeessa ovat sitä paitsi, kuten kaikki hyvin tietävät, saaneet tyhjin toimin mennä matkoihinsa kitupiikin ovelta. (Myhäilyä salissa.) Mutta se, että, kuten sanottu, joskus olen antanutkin, on aivan toisten ihmisten ansio. Kuten tiedetty, lahjoittivat hyvät kasvatusvanhempani, nahkurimestari Ulrik Blomgrén ja hänen vaimonsa Fredrika minulle kuollessaan koko omaisuutensa. Ja heidän varojaan minä olen lahjoitellut. Sellainen on asia.

"Pyydän vielä kerran saada lausua vilpittömät kiitokset kaikesta siitä ansaitsemattomasta hyvyydestä, millä minua tänään on muistettu."

Päivän sankari istuutui, mutta mieltymys salissa oli yleinen. Ei olisi uskottu maisteri Bernhardissa olevan miestä lausumaan näin suoria, voimakkaita sanoja. Itse rouva Murman kilisteli ihastuksissaan puhujan kanssa, kiittäen miehekkäistä sanoista. Kuiskailtiin, että nuoren rouvan vaikutus vanhaan saituriin jo tuntui ilahduttavassa määrässä. Kukaties hän vielä tulisi saamaan tästä mukavan ihmisen. Pidettiin puhe nahkurimestari Ulrik Blomgrénin ja hänen vaimonsa Fredrikan muistolle. Puhe päättyi jyrisevään eläköön-huutoon. Seurasi kokonainen puhetulva. Dosentti Angervoisen kasvoista saattoi jo havaita, että hän hautoi puhetta, mutta nähtävästi hän aikoi säästää sen yläsaliin. Ennen kuin lähdettiin liikkeelle, kuultiin, että Riti-Ratin taskussa oli kirjoitus, joka oli aiottu huomiseen Maan Äitiin, jonka hän lyhyen vastustuksen jälkeen salli luettavan jo juhlapäivällisillä. Petiittipalasen otsikkona oli Smaragdi ja se kuului:

"Eräänä kauniina syyspäivänä, kun aurinko helotti täydeltä terältään ja Suur-Kaupungin kukkalaitteet olivat hehkeimmillään, he tutustuivat. Tyttö oli vasta muuttanut maalta isänsä kanssa. Hän oli tuore ja raikas kuin marjanen mättäällä. Mies oli juuri palannut Eurooppaan tehdyltä kaukomatkalta, hänen pukimensa olivat oudon sirot ja kuosikkaat, kravatissa hehkui suuri, harvinaisen ihana smaragdi. Auringonsäteet taittuivat vihreään kiveen ja panivat sen kimmeltämään. Impi katseli smaragdia ja ihastui. 'Tahtoisinpa tuon!' ajatteli hän. Hänellä oli punertavat hiukset kuin Tizianin ihanilla kaunottarilla ja hän tiesi, että kaikki mikä oli vihreää, kaunisti häntä.

"Ihmetellen ja ihannoiden katseli hän myöskin komeaa eurooppalaista herraa. Don Juan! Syvään niiaten ojensi neitonen hänelle kätösensä, kun isä heidät esitti. Don Juan kumarsi maailmanmiehen tavoin ja jäi sanattomaksi ihastuksesta. Mikä sulotar, saadapa tuo omakseen!

"Impi katseli, kuten heikomman sukupuolen tapa on, korua. Sankarimme ihmetteli loistoa tytön silmissä ja punertavissa hiuksissa — ja puistikon lehvien välitse suhahti Amorin nuoli.

"Ja tämä sokea pieni jumaluus järjesti asiat — tosin vuosikausien puuhaamisen jälkeen — molempien toivomusten mukaan. Don Juan sai tizianilaisen kaunottarensa ja impi ihannoimansa smaragdin."

Suosionosoitusten myrsky seurasi Riti-Ratin lastua. Päivän sankari istui sikariaan poltellen, silmäsi raskaiden luomiensa alta savukiehkuroita ja kiroili mielessään sanomalehtineekereitä. Typeriä… mauttomia… mahdottomia.

Hänen rouvansa istui pää käden varassa ja tuijotti pöytään. Punaiset hiukset kimmeltelivät kattokruunujen valossa ikään kuin jokainen hiussäie olisi värissyt. Hän oli hyvin kalpea. Hänen silkkipukunsa valkoisella pohjalla kimmelteli smaragdi.

LIIKEMIEHIÄ

Hohoijaa. Ne olivat kuin olivatkin vihoviimeisiä nämä johtokunnan kokouspäivät edelläkäyvine kassantarkastuksineen! Mistä nyt ajaisikaan kokoon ne neljätuhattakaksisataa, jotka vielä puuttuivat kassasta? Eilen ja edellisenä päivänä oli kaikki mahdolliset saatavat peritty, ja lainattukin oli joka taholta ja kaikilta ihmisiltä, joita saattoi ajatella.

Teräs oli tullut toimistoon varhain, juuri näiden puuttuvien rahojen vuoksi. Ensi työkseen hän oli lähettänyt pojan Lohipadon luo, joka vähissä erissä oli saanut häneltä aina kuuteensataan markkaan asti ja jolla ei ollut puhelinta. Sitten hän oli tilannut annoksen kahvia ja vietti lyhyen hetken kuppinsa ääressä, silmäillen sanomalehtiä, ennen kuin ryhtyi soittamaan. Vihoviimeisiä päiviä, totta toisenkin kerran!

— Viisikymmentäyksi seitsemänkymmentäyksi. Onko asianajaja kotona…?
No, herättäkää hänet sitten… Kyllä hän nousee, kun kuulee, kuka…
Menkää nyt vain herättämään, kun minä sanon… No, maisteri Teräs.
Sanokaa, että on tärkeää asiaa.

Ollikainen? No terve mieheen, vieläkö sinä vetelet hirsiä, olitteko sitten vielä kauan…? Vai niin, vai niin… Kelloseppä… ja tahtoo huvilan… Se on sitten jo vanha mies ja elää säästöillään? Sillähän niitä sitten voikin olla frangeja. Katsos, niistä on tällä hetkellä turkasen tiukka paikka, kun ei saa saataviaan pois, vaikka ihan mikä olisi… Vai tulee se yhdeltätoista… no, vikittele nyt siltä parituhatta keinolla millä vain… No niin, varovaisiahan ne ovat tuollaiset vanhat kitupiikit, mutta jos sinä kuitenkin saisit… Kyllä minä maksan jo huomispäivänä. Isäukko on matkalla, muuten olisin kyllä saanut häneltä… No, olet sinä oikein herran enkeli, jos hankit. Soita sitten, niin minä panen pojan hakemaan… Kiitos vain, mennä potkii, minä olen täällä toimistossa yksinäni vastaiseksi. Luotan nyt sitten sinuun ja kelloseppään. Kiitos, kiitos. Morjens sitten.

— Kuusikymmentäkahdeksan viisikymmentäyksi. Onko kirjailija Kotka kotona…? Nukkuu — kaikki tänään nukkuvat! Menkää sitten hiidessä herättämään… No, tärkeää asiaa… Maisteri Teräs. Sanokaa, että hän soittaa maisteri Teräkselle.

Leo Teräs käytti jo maisterin arvonimeä ikään kuin se olisi kuulunut hänelle. Yleisö oli kerta kaikkiaan niin tahtonut.

— Kymmenen seitsemänkymmentäviisi. Onko kirjailija Ruoste kotona… Ruoste? No terve, terve. Kiitos, kiitos — lange nicht gesehn. Kyllähän täällä, kyllähän täällä mennä potkii. Missä sinä eilen olitkaan? Soitin…! viisi kuusi kertaa. Niin, ei muuta, mutta niitä frangeja… Jaa, se on paha asia. Lähde nyt yhtä päätä ajamaan kokoon, minulla täytyy, nääs, olla. Kello kaksi tulevat murjaanit… Maltahan nyt, se sinun velkasi on jo noussut suureksi summaksi. Kyllä se on minulla täällä merkittynä. Eldoradossa kerran kuusikymmentä… sitten minä maksoin sinun osasi vekselissä, sataviisikymmentä… sitten… niin, siitä tulee kuudettasataa… jaa, sitä minä en voi auttaa, jokaiselle on se oma nahka likinnä ja… Lanko ja lanko — lanko voi hyvästi nähdä minut linnassa, lanko ei tunne sääliä eikä häpeää… Ei, ei, ei… Angervoinen on kyllä perinyt hiukkasen, mutta hän on myöskin jo niin paljon auttanut…! Ei, ei, ei, ne tiet ovat tukossa. Kyllä sinun nyt täytyy lähteä liikkeelle ja ajaa kokoon vaikka mistä. Kello kaksi, kuten sanottu, tulevat tarkastajat. Hyvästi, hyvästi.

Poika palasi Lohipadon luota. Runoilija oli arvattavasti lähtenyt maalle, koskei häntä pariin yöhön ollut kuulunut kotiin.

Runolan varajohtaja mittasi permantoaan pitkin askelin ja varisteli tuhkaa savukkeestaan sekä puolelle että toiselle. Jokohan tässä nyt oli joutuminen kiipeliin? Jos se Paksula jo olisi saanut kuntoon ne metsäkauppansa? Mutta puutavarakauppias sattui sillä hetkellä olemaan aivan pennitön mies. Kartanonomistaja, jonka kanssa metsäkauppa oli ollut aivan kuin valmis, oli viime hetkessä saanut päähänsä, että piti pyytää tarjouksia muualtakin. Sellaisia ne olivat!

— Maaseudulle, tehkää hyvin… Storby seitsemäntoista… Kiitos… Onko tiilitehdas Sammossa…? Saanko minä tavata johtaja Lempistä… No terve mieheen, Teräs puhuu… Kiitos vain, mennä potkii. Kuules, kyllä se nyt on niin, että minun täytyy pyytää sinulta niitä frangeja, kun on sekä isäukko että lankomies matkalla… Anna nyt vain, mitä irti saat, huomispäivänä lähetän takaisin… Sano muuta, ihmiset ovat kerrassaan rahattomia… Kyllä tästä täytyy komennon muuttua, tämä ei kannata tämä lafka tällaisella hoidolla. Kuunnellaan kaikkien vanhojen ämmien mielipiteitä ja kustannetaan niiden mukaan. Suoraan sanoen, Salmensuu lupaa erota pois tästä, enkä minä häntä ensinkään itke… Niin, rehellinen kyllä ja ahkera, mutta ei se liike mene yksistään sillä, pitää olla initsiatiiveja ja muuta sellaista. Mitäs sinä sanot, Aapeli Lempinen, jos niinkuin tulisimme kumartamaan sinua… Ohohhohhoh, vai niin ikävä tiilejäsi! Kyllä nämä ovat mukavat nämä kirjatkin… Ne ovat helkkarin kauniit ne rakennukset siinä aseman luona… Eivät ne enää kotimaiset tiilet jää jälkeen missään suhteessa… No niin, mutta mitenkäs minä nyt saan rahat? Et sinä tule kaupunkiin…? Minun täytyy sitten lähettää veljeni sinne, anna hänelle, kyllä hän tuo ne. Kiitos nyt vain. Terve, terve! — Kuusikymmentäseitsemän neljätoista… Onko pappa? Tämä on Leo. Mitäs sinne kotiin kuuluu? Kiitos vain, kyllähän täällä. Pyytääkö pappa Danielin puhelimeen. Päivää. Tämä on Leo. Kuule, sinun pitää ihan heti lähteä Sampoon, tiilitehtaalle, ja ottaa johtaja Lempiseltä tuhat markkaa, jotka hän on velkaa meille. Palaa ensi junalla. Kun tuot rahat, voit saada ne viisikymmentä markkaa, mitkä vielä olet saamassa viime kuun palkasta. Hyvästi nyt sitten ja pidä kiirettä.

Trrrr.

— Runolassa… No, Matti, missä sinä nyt olet…? Etkö olekaan maalla…? Ankkurissa… Maximissa… Jaa, minulta ei nyt liikene mitään, olisin päinvastoin karhunnut sinua… Olet, olet maar sinä minulle velkaa! Vai et muista… etkä niin vähän olekaan… Jätä nyt vaikka kellosi panttiin, kyllä ne päästävät… Taikka kuules, lainaa siltä Elleniltä siellä, se on kerran lainannut minulle… Kiitos vain, mutta ehkei nyt puhuta uusista töistä, ennen kuin vanhat on suoritettu. Se on se antologiakin vielä kesken… Kassasta ei voi ottaa… Koeta nyt, mistä tahdot, minä en tosiaankaan ehdi. Hyvästi…

Näytti pimeältä. Kaikki oli vielä epävarmaa, ja pian alkaisi konttoriaika. Ei suinkaan tässä auttanut muu kuin varustautua kaiken varalta. Ei silti, että hän luuli tarvitsevansa käyttää sitä keinoa, mihin hän aikoi ryhtyä. Varmaan rahat tulisivat viime hetkessä, kuten niin monesti ennen. Silloin hän hävittäisi paperin aivan yksinkertaisesti. Kuten joskus ennenkin. Hän oli kuin olikin jonkin kerran käyttänyt tätä hätäkeinoa. Kun liikkeen johdossa kerran oli sellainen suuri nimi kuin tohtori Pitkäsen, niin kai sitä piti johonkin käyttää. Varmaan ei hän tulisi koko paperia tarvitsemaan. Voisihan sen silti laittaa kuntoon. Vieläköhän hän osaisi kirjoittaa koko nimeä? Jaakko E. Pitkänen — hyvin tuli, kas kuinka hyvin tulikin! Noin koreasti poikkipäin. Paremmin ei itse fonetiikan dosentti Jaakko E. Pitkänen itse olisi voinut nimeään kirjoittaa. Paperia ei tarvittaisi, se oli selvää, mutta saattoihan olla taskussa kaiken varalta.

Ja kun maisteri Teräs oli saanut vekselilomakkeen valmiiksi kirjoitettuna lompakkoonsa, tyyntyi hän kokonaan.

Salmensuu saapui toimistoon täsmällisesti kuten aina. Hän oli salaperäinen ja teeskenteli eräänlaista juhlallista ystävällisyyttä, joka suututti Terästä. Ikään kuin ei hän, Teräs, olisi tietänyt Salmensuun eroaikeista. Niitä oli kuitenkin ollut ennenkin, ja kun johtokunta oli kauniisti pyytänyt — ja lisännyt palkkaa — oli Salmensuu jäänyt. Tarkoitus oli kai nytkin saada hiukkasen lisätuloja! Teräs tupakoi kuin vimmattu ja naureskeli myrkyllisesti itsekseen, mutta ei vielä sanonut mitään. Salmensuu pyysi häntä, Terästä, ottamaan vastaan neiti Liinu Palon, joka tuli kysymään käsikirjoituksensa kohtaloa. Teräs loi silloin toveriinsa pitkän, ilkeän katseen, mutta pyysi kirjailijattaren istumaan ja haki kaapista esiin käsikirjoituksen.

— Niin, kyllä se nyt on sillä tavalla, että me emme tällä kertaa voi ottaa tätä novellia. Nyt on niin huono aika, ihmiset eivät osta kirjoja. Ja juonikin on hiukkasen sovinnainen. Ja tyylissä on toivomisen varaa. Epätasaisuuksia… Sanalla sanoen, juoni on hiukan sovinnainen, ja niin ikävää kuin onkin, niin…

Neiti ymmärsi, ettei hänellä ollut mitään toivoa, ja läksi. Mikä epäkaunis ihminen! Eikä nuorikaan. Miksikähän sekin luuli tulevansa? Kirjailijaksi? Kaikki tässä! Tuskin oli Teräs päässyt pöytänsä ääreen ja käynyt käsiksi päivän postiin, kun Salmensuu johdatti hänen huoneeseensa toisen ihmisen, tällä kertaa nuoren miehen. Teräs iski toveriinsa suuttuneen katseen, mutta mikäpä muukaan auttoi kuin käydä katsomaan, mitä nuorukainen otti esiin salkustaan. Ne olivat pieniä piirustuksia ja taiteilija ehdotti niitä kansilehdiksi. Teräs otti kouraansa pari kuvaa ja katseli vuoroin niitä, vuoroin nuorta, köyhästi, mutta taiteilijamaisesti pukeutunutta miestä, jolla oli hyvin vilkkaat silmät.

— Kyllähän… kyllähän ne ovat hyvin kauniit, mutta ne ovat kenties hiukkasen liian… hiukkasen liian… sanoisinko… hiukkasen kubistiset…

— Kubistiset? sanoi nuorukainen ja tuijotti ihmeissään johtajaan. —
Muodothan ovat aivan pyöreät.

— Minä tarkoitan tietysti: hiukkasen liian… sanoisinko futuristiset…

Silloin puhkesi taiteilijan suupieliin selvä ivanauru ja hän sanoi:

— No niin, hyvä maisteri, kaikki taide on hiukkasen futuristista, koska se on tulevaisuutta varten…

— Voi olla, voi olla, sanoi Teräs hermostuneena — mutta nyt on sellainen suunta, ettei käytetä kansilehtiä, nimittäin kuvallisia kansilehtiä.

Vihdoin viimein hän sai pois taiteilijan. Silloin hän karkasi
Salmensuun huoneeseen ja päästi irti kiukkunsa.

— Mitä hittoa sinä lähetät kaiken maailman ihmiset minun niskoilleni, sinä olet kirjallinen johtaja ja sinun asiasi on ottaa vastaan kirjailijat ja taiteilijat.

Nyt se tuli esiin. Salmensuu ilmoitti tyynesti ja arvokkaasti, kuten Gunilla-rouvan tyttärenpojan sopi, että hän eroaa toimestaan. Vieläpä hän pyytää saada päästä vapaaksi heti, ilman edelläkäynyttä irtisanomisaikaa. Hänen eronpyyntönsä pitää tulla tänään esityslistalle.

— Kyllä sinä jäät, sanoi Teräs naurahtaen.

— En, vastasi Salmensuu.

— Noo, vähän palkkaa lisää.

— Ei auta.

— Mikä sitten on?

— Tahdon kerrankin kirjoittaa väitöskirjani. Minulla on toivoa saada matkaraha ja päästä lähtemään vähän ulos.

Teräs seisoi Salmensuun pöydän edessä ja tuijotti häneen verestävin silmin, ikään kuin haluten nähdä hänen lävitseen. Mutta Salmensuu oli ottanut esiin korrehtuuriarkin ja silmäsi sitä. Tietääkö hän? ajatteli Teräs. Ei hän tiedä, jatkoi hän samassa ajatuksiaan — mutta hän epäilee. Hän epäilee ja sen tähden hän eroaa. Hän on viisas.

He laativat näennäisen tyyninä promemorian johtokunnan kokousta varten. Kumpikaan ei kuitenkaan ollut tyyni. Kun kello tuli yksi eikä Teräksellä vielä ollut puuttuvista rahoista koolla kuin vähän toistatuhatta markkaa, läksi hän pankkiin. Viimeisen kerran, totta totisesti, hän käyttäisi tätä keinoa. Kolmen kuukauden perästä hän maksaisi pois vekselin kokonaisuudessaan. Salmensuu aavisti jotakin — puhelinkeskusteluista vai mistä hän olikaan päässyt asioiden perille.

Vanha hyvä pankinjohtaja, jonka käsiin Teräs antoi paperin, ei puolestaan epäillyt mitään. Pitkäsen hyvällä nimellä läksivät rahat irti heti paikalla ja johtaja piti kaupanpäälliseksi pienen puheen. Hän sanoi, että nyt oli niin huono aika, että oli paras liikkeessä supistaa menot vähimpään mahdolliseen. Kirjojen kustantamiseen oli ryhdyttävä mahdollisimman varovasti, tai sitä oli vältettävä mikäli mahdollista. Johtaja nauroi ja taputti Terästä olalle. Teräskin nauroi, mutta päästyään kadulle, sytytti hän närkästyneenä savukkeen ja ajatteli kustannusyhtiötä, jonka mikäli mahdollista piti välttää kirjojen kustantamista!

Juuri ennen kuin kassan tarkastajat saapuivat, puskui Ollikainen sisään kuin veturi, tuoden ystävälleen seitsemänkymmentäviisi markkaa. "Lisänä rikka rokassa", sanoi ystävällinen liikemies ja loi kieron, puoleksi halveksivan, puoleksi pelonalaisen silmäyksen laihaan, yksivakaiseen herraan, jonka hän kohtasi ovella, juuri lähtiessään, ja joka ei voinut olla kukaan muu kuin tilintarkastaja. Ollikainen ehti niinikään katsahtaa Teräkseen, nähdäkseen, miten tämä oli varustettu. Teräs tervehti tulijaa ystävällisen arvokkaana, kuten ainakin mies, jonka asiat ovat kunnossa.

* * * * *

Illalla saapuivat johtokunnan kokoukseen täsmälliseen tapaansa Sariola, Svan, Angervoinen ja molemmat toimistonhoitajat, Salmensuu ja Teräs. Tohtori Pitkästä tietenkään ei voinut odottaakaan, mutta senaattori Hyvénin olisi pitänyt tulla. Kun hänelle kuitenkin soitettiin, oli hän vielä kotona eikä ollut aikonutkaan kokoukseen. Hänen reumatisminsa oli viime päivinä ollut niin pahana. Hän lupasi kuitenkin heti lähteä. Hyvéniä odotellessa selailtiin uusimpia kirjoja, silmäiltiin käsikirjoituksia ja laskettiin pientä leikkiä Angervoisen uusista, hienonhienoista vaatteista. Hymyillen ja punastuneena selitti tohtori, että itse kaunis rouva Blundh oli ollut hänen kanssaan räätälillä valitsemassa kangasta — eipä siis ihme, jos vaali oli onnistunut. Nämä kotimaiset kankaat vetivät täydellisesti vertoja parhaimmille englantilaisille kankaille. Vihdoin saapui Hyvén. Huonon näköiseksipä hän todella oli käynyt, oikea käsivarsi tuskin nousi, kun hänen piti tervehtiä. Joka tapauksessa päästiin nyt alkamaan. Jokainen oli istuutunut tavanmukaiselle paikalleen ja silmäili esityslistaa, joka oli monistaessa mennyt jonkin verran sekaisin ja josta sininen muste tahtoi tarttua käsiin. Kaikkinaisten pikkuasioiden jälkeen oli Salmensuun eronpyyntö, kätkettynä sanoihin "Kirjallisen johtajan tiedonanto". Kaikki johtokunnan jäsenet tunsivat tämän tiedonannon, useimmat tiesivät, että se oli peruuttamaton, senaattori Hyvénillä yksin oli vähemmän tietoa asiasta.

Tuijottaen yhteen kohtaan ja venytellen esityslistaa polvensa päällä lausui johtaja Sariola, johtokunnan puheenjohtaja:

— Niinkuin… niinkuin me näemme, on… on tämä meidän lafkamme… lafkamme… toiminut viime aikoina… olosuhteiden takia… olosuhteiden takia hiukkasen pienemmällä vuosivaihdolla… vuosivaihdolla kuin ennen. Mutta… mikäli nyt näyttää… ja… ja mikäli olen kuullut… yksityisessä puheessa… yksityisessä puheessa herra Teräksen kanssa, on toivoa… toivoa, että liike pian taas… pian taas saadaan entiseen kukoistukseen. Tähän ei suinkaan… ei suinkaan myöskään ole… ole osaltaan vaikuttamatta… vaikuttamatta se seikka, että… että tulemme saamaan… saamaan tilaisuuden lisätä… lisätä osakepääomaa… pääomaa. Sillä mikäli olemme kuulleet… kuulleet, tulee dosentti Angervoinen… tulee, kuten sanottu, dosentti Angervoinen… lisäämään… lisäämään osakkeittensa lukua… sovitulla summalla… summalla… kymmenentuhatta…

Johtaja oli puhuessaan luonut katseensa dosentti Angervoiseen ja tehnyt muutamia ystävällisiä kumarruksia häneen päin. Angervoinen puolestaan oli punehtunut, kumarrellut vastaan, laskenut paperossin tuhkakuppiin ja samassa taas käynyt siihen käsiksi. Kaikki muutkin johtokunnan jäsenet olivat liikahtaneet ja kiitollisesti hymähtäen kumartuneet Angervoista kohti. Puheenjohtajan katse siirtyi nyt hänen oman saappaansa kärkeen, hän laski esityslistan pöydälle ja jatkoi:

— Mikäli… mikäli niinikään olemme kuulleet, on meillä toivoa… toivoa muun muassa… saada… saada pari kirjailijaa… muilta… muilta kustantajilta… Toinen näistä kirjailijoista… näistä kirjailijoista on taattu… taattu… vakavaluontoinen kynänkäyttäjä… kynänkäyttäjä… ja on hänen siirtymisensä meille… meille… arvioitava suuriarvoiseksi. Toinen… toinen… edustaa niinsanottua modernia… modernia suuntaa. Tosinhan… tosinhan ei meidän kan-kansallisihanteellisille… kansallisihanteellisille periaatteillemme perustettu yhtiömme… yhtiömme nimenomaan edellytä, että… että me kustantaisimme tämänhenkistä… henkistä kirjallisuutta. Mutta… mutta, mikäli ymmärrän… eivät esimerkiksi… esimerkiksi Lohipadon kirjat… kirjat ole olleet tästä… tästä suunnasta kovin kaukana. Ja… ja sikäli kuin aika vaatii… on… on liikeasioissa pysyttävä… pysyttävä ajan tasalla. Kirjallisuus on… on… niinkuin taide yleensä… taide… kaksiteräinen miekka… kaksiteräinen miekka. Omasta puolestani minä… minä, käytännön miehenä… en niin… en niin ole sisällä… näissä… näissä näissä taiteellisissa asioissa. Mutta mikäli… mikäli minä muistan… muistan poikavuosiltani, niin on tämä niinsanottu… niinsanottu kaunokirjallisuus, — kun ei se ole… ole hartauskirjallisuutta… hartauskirjallisuutta — aina… aina… kuinka minä sanoisin… jonkin verran… hiukkasen… jonkin verran epäsiveellistä… Mutta… mutta… minun vaimoni on lukenut… lukenut tätä modernististakin kirjallisuutta… ja… ja minun täytyy sanoa, että… minä… että minä hyvin paljon luotan… luotan hänen arvostelukykyynsä… Sitä paitsihan kai… kai saanemme toivoa… että tohtori Angervoinen… tohtori Angervoinen yhä edelleen neuvottelee… neuvottelee kirjailijoiden kanssa… ja pitää huolta… huolta siitä, ettei… ettei mitään loukkaavaa sanaa… loukkaavaa sanaa pujahda tekstiin. Tohtori Angervoinen nauttii… nauttii niin yksimielistä tunnustusta kirjallisissa piireissämme… piireissämme,… että me… että me huoleti voimme… luottaa häneen.

Syntyi keskustelu niinsanotun "modernisen" kirjallisuuden suhteesta kansalliseen asiaan yleensä ja tässä tapauksessa ihanteelliselle pohjalle perustettuun kustannusliikkeeseen erikoisesti. Dosentti Angervoinen oli sitä mieltä, että hyvin paljon autettiin, kun saatiin tekstistä karsituksi pois ulkomaalaisia lauseparsia, joita kirjailijat niin mielellään käyttivät, ja, kuten puheenjohtaja vast'ikään oli sattuvasti lausunut, loukkaavat sanat. Ja kirjailijat olivat yleensä suostuvaiset pieniin muutoksiin, kun ei säikähtynyt heidän ensimmäisestä nuorekkaasta suutahtamisestaan. Kamreeri Svan oli sitä mieltä, että ns. modernitkin kirjat menivät muiden joukossa, kun yhtiöllä vain oli tarjottavana vakavahenkistä kirjallisuutta ikään kuin toimintansa lähtökohtana. Täytyi aina koettaa katsoa, että sanomalehti-ilmoituksissa ja luetteloissa oli jokin arvokas uskonnollinen tai historiallinen teos alkamassa joulu- tai kevätkirjojen sarjaa. Leo Teräs yhtyi, kuten aina, joka suhteessa edelliseen puhujaan ja edellisiinkin puhujiin yleensä. Antti Salmensuu, jonka mielipidettä erityisesti kysyttiin, koska hän tänä iltana näytti aikovan istua vaiti, sanoi, että kaikki tuotanto lahjakkaiden kirjailijoiden käsistä, oli se sitten uutta tai vanhaa suuntaa, oli tervetullutta niin hyvin yleisölle kuin kustantajalle. Mutta todellisia taiteilijoita kirjailijoiden joukossa ei ollut juuri ensinkään. Kirjoittajia, kynänkäyttäjiä, "skribenttejä" kyllä oli, mutta hyvin vähän oli nykyajan kirjallisuudessa pysyvää. Se oli hänen kokemuksensa siltä ajalta, jona hänellä oli ollut kunnia olla kirjallisena johtajana.

Dosentti Angervoinen liikahteli hermostuneesti tuolillaan, veti kiihkeästi sauhuja savukkeestaan ja varustautui vastaamaan, kun senaattori Hyvén pyysi puheenvuoroa.

— Minulla puolestani, virkkoi tämä selkeällä äänellä — ei näissä asioissa ole oikeutta kiittää eikä laittaa. Herrat tietävät, että hyvin vastenmielisesti suostuin rupeamaan jäseneksi johtokuntaan, jonka tulee ymmärtää myöskin niin sanottua taidetta. Minä sanon suoraan, niinkuin sanoin jo silloin, kun minut valittiin, etten ymmärrä taiteesta ja kirjallisuudesta enempää kuin tuo muuri. Jos nyt kuitenkin tavallisen poroporvarin mielipiteellä voi olla jotakin arvoa, niin sanon suoraan, että maisteri Salmensuu osasi hyvin likelle sitä, mitä minä ajattelen. Minun täytyy sanoa, etten sitten ylioppilasvuosien! — tai oikeastaan poikavuosieni — ole jaksanut lukea loppuun mitään kotimaista kirjaa. Ne alkavat kaikki, suoraan sanoen, niin ikävästi, että lukijan täytyy suorittaa kuin mitäkin raskasta päivätyötä, ennen kuin hän saa luetuksi sata sivua. Toista ne olivat ne "Pariisin mysteeriot" ja sensemmoiset — niitä luki ilokseen. Minä kyllä näen, että loukkaan veli Angervoisen — ja ehkä muidenkin herrojen — taiteellisia tunteita, mutta se on minun mielipiteeni. Myönnän niin ikään, että kotonani on tukuttain tätä meidän uutta kirjallisuuttamme, ja kai sitä siellä luetaan, koska usein näen kansien kuluneen — mutta minä, kuten sanottu, en jaksa sitä lukea. Ehkä minä omasta puolestani saisin antaa veli Angervoiselle sen evästyksen, että hän opastaessaan kirjailijoita kehoittaisi heitä kirjoittamaan jännittävästi ja hauskasti. Niinkuin entisaikaan kirjoitettiin.

Peläten, että tohtori Angervoinen pyytäisi sananvuoroa ja puhuisi pitkälti, riensi puheenjohtaja lausumaan iloaan erittäin valaisevasta ja hauskasta keskustelusta. Aihe oli intresantti ja tyhjentymätön, toivottavasti tulisi pian tilaisuus palata siihen. Tänä iltana oli ehkä syytä siirtyä päivän tehtäviin. Dosentti Angervoinen nousi ja siirsi — syyttä suotta — läjän kirjoja toiselta pöydältä toiselle, siten painaen alas puhetta, joka väkisinkin pyrki ilmoille.

Siirryttiin päivän tehtäviin. Hyväksyttiin tai hylättiin ehdotuksia ja tarjouksia. Päätettiin lunastaa pari piirustusta, jotka tosin eivät olleet kauniit, mutta joita myöskään ei pilannut korkea hinta. Annettiin kassaneidille viikon vapaus, jotta hän saisi käydä tervehtimässä sairasta äitiään. Vihdoin tuli kirjallisen johtajan tiedonannon vuoro, jota kaikki olivat odottaneet.

Salmensuu pyysi eroa toimestaan niin pian kuin suinkin, sen syyn perusteella, että hän — ainoana hakijana — uskoi saavansa stipendin ulkomaanmatkaa varten, jolla matkalla hän vihdoinkin aikoi kirjoittaa valmiiksi väitöskirjansa.

Muut johtokunnan jäsenet, jotka tiesivät, että Salmensuun päätös tällä kertaa oli peruuttamaton, lausuivat ainoastaan joitakin valittavia ja kiitollisia sanoja. Mutta Hyvén, joka oli pysynyt verraten syrjässä liikkeen asioista, ryhtyi kaikin keinoin kehoittamaan Salmensuuta jäämään. Saattoihan kirjallinen johtaja saada virkavapautta ja valmiiksileivottuna tohtorina palata toimeensa. Hänellä olisi silloin käytännöllisen kokemuksensa lisäksi tohtorin titteli, joka ei suinkaan ollut arvioitava vähäksi, varsinkin kun osakeyhtiön kai pian täytyi luopua toivosta saada pitää tohtori Pitkästä johtajanaan. Tohtori Pitkänen aikoi, mikäli puhuja oli kuullut, vihdoinkin vaatia pois nimensä, eihän tuollainen puhtaasti nimellinen jäsenyys suuressa liikkeessä voinutkaan tulla kysymykseen ajan pitkään. Näin ollen ei siis saattanut muuta toivoa kuin että maisteri Salmensuu, yhtiön monivuotinen ja ansiokas kirjallinen johtaja, ottaisi virkavapautta ja palaisi työhönsä tohtorina.

Leo Teräs tupakoi ja tupakoi. Hän näki puheenjohtajan ja kamreeri Svanin kasvoista, että he tiesivät jotakin, jota ei heidän olisi pitänyt tietää. Ei taitanut olla apulaisjohtajan asema erittäin luja tällä hetkellä. No niin — jos potkivat pois, niin entä sitten! Kyllä hänellä, Teräksellä, jo on sen verran liikemiessilmää, että hän elättää itsensä. Ja varokoot silloin herrat johtokunnan jäsenet itseään! Vaikkeivät he olekaan väärentäneet eivätkä kavaltaneet, niin he ovat laiminlyöneet yhtä ja toista! Ei pidä murehtia huomisesta päivästä. Mitä on Ollikaisella: paperilla viisi kaupunkitaloa, kolme maakartanoa ja kymmenen huvilaa sekä tyhjät taskut. Huomenna lähtevät talot ja huvilat liikkeelle ja Ollikaisella on satatuhatta. Mitä Paksula omistaa? Joskus hän on lahjoittanut hirret esikaupungin rukoushuoneeseen, silloin hänellä oli puutavarakauppa. Mutta tämä puutavarakauppa oli jo viidennen miehen käsissä siitä lukien, jolloin se oli Paksulalla. Kuitenkin Paksulaa aina mainittiin puutavarakauppiaaksi ja hirsilahjoitus pysyi sekin muistossa. Näkivätkö Ollikainen ja Paksula milloinkaan nälkää tai janoa? Kukaan ei syönyt niin hyvin kuin he eikä juonut niin hyvin kuin he. Ehei, herrat kustannusosakeyhtiö Runolan johtajat — ei sitä leivättömiksi jäädä, jos potkittaisiinkin täältä pois. Paremmatkin päivät voivat olla edessäpäin varsinaisella liikealalla, missä kysytään liikemiehen silmää ja neuvokkuutta!

Kauniin puheen jälkeen, jossa johtaja Sariola kiitti Salmensuuta ja jonka läsnäolevat seisoalta kuuntelivat, halusivat herrat johtokunnan jäsenet neuvotella keskenään, ulkopuolella pöytäkirjan, uuden tilan johdosta. Salmensuu sanoi hyvästi ja Teräs meni toiseen päähän liikehuoneistoa. Herrat tilasivat teetä ja sulkivat ovet.

Ei kuitenkaan ollut kulunut montakaan minuuttia, kun Teräksen täytyi tulla noutamaan eräitä kirjeitä huoneestaan. Ja ennen pitkää seisoi hän oven takana ja kuuli miltei joka sanan, joka läksi johtokunnan jäsenten huulilta.

He tiesivät paljon — mistä ihmeestä he olivatkaan saaneet tämän kaiken tietää? Sariola tankkasi tankkaamistaan: Kirjoittanut suurempia summia… suurempia summia kuin on tarvittu… Käyttänyt firman nimeä… firman nimeä itselleen… Lainannut kassasta… lainannut kassasta… Täällä huoneistossa… huoneistossa ottanut vastaan naisia… naisia.

Syntyi melu, jonka kestäessä kaikki puhuivat yhtaikaa. Hyvén tuntui syytävän kylmiä ja kovia sanoja johtokunnan silmille. Angervoinen nähtävästi keksi lieventäviä asianhaaroja. Askeleet, jotka sattumalta likenivät ovea, pelästyttivät apulaisjohtajan ja karkottivat hänet hetkiseksi toiseen huoneeseen. Kun hän taasen seisoi kokoontuneen johtokunnan oven takana, kuuli hän kiivasta väittelyä.

— Silloin, silloin olisi hänet pitänyt erottaa, kun hänet saatiin kiinni vaillingista…

— Hyvä sanoa, hyvä sanoa, mutta… mutta mistä olisi otettu toinen sijaan?

— Täytyy aina ajatella, että nuori mies voi tehdä ajattelemattoman teon ja parantaa tapansa.

— Ei sellaisia tapoja paranneta. Ne ovat luonteenvikoja.

— Minä olisin… olisin jo aikoja sitten… aikoja sitten ta-tahtonut siirtää Lempisen… Lempisen Sammosta tänne. Mu-mutta Blundh on aina pannut vastaan.

— Eiväthän nämä asiat ole todistetut. Ne ovat vain epäluuloja…

— Siinä on todistusta yllin kyllin, että kassassa kerran on ollut vaillinki…

— Mehän päätimmekin silloin panna pois hänet. Mutta tuo Angervoinen tuli vähin.

— Hän on harvinaisen miellyttävä ja tarmokas nuori mies ja minä uskallan väittää… että herrat kaikki ovat antaneet arvoa hänen hienolle käytöstavalleen ja nuorekkaalle vilkkaudelleen…

— Puheenjohtajan asia olisi ollut sanoa…

— Mi-minkä tähden pu-puheenjohtajan? Minä olen aina sanonut, että hä-hänellä, on a-afäärisilmää.

— Veli juuri on suosinut häntä.

— Mutta onko nyt suuren liikkeen arvolle sopivaa…? Jos nämä huhut leviävät kaupungille, niin ei yksikään ihminen osta meidän kirjojamme…!

— Se on niin vaikeaa… vaikeaa. Tällä Teräksellä on kuitenkin liikemiessilmää… ja -innostusta… ja… ja hän on pa-paljon kehittynyt.

— Nyt minä lähden kotiin, mutta katsokaakin, että asiat tulevat selviksi…

— V-veli ei nyt lähde ennen kuin… ennen kuin… Se on ollut paha, ettei v-veljellä… veljellä ole ollut t-tilaisuutta säännöllisesti käydä… käydä näissä jo-johtokunnan ko-kouksissa…

— Minun selkääni kolottaa ja minä lähden. Te tiesitte, kun minut valitsitte johtokuntaan, etten minä…

— Me lähdemme pian kaikki…

— Se on minun viimeinen sanani, että laittakaa asiat selviksi.

* * * * *

Leo Teräs istui perimmäisessä huoneessa, edessään pinkka korrehtuureja. Mutta hän ei lukenut niitä, hän tiesi, että hän nyt oli joutunut kiipeliin ja ettei häntä mikään pelastaisi. Toimittaisivatko he hänet linnaan? Sitä he eivät uskaltaisi. Pitkäköhän juttu siitä tulisikaan? Kuka olikaan saattanut ajatella, että näin kävisi! Nuoren miehen sydän löi kiivaasti ja ohimoissa takoi.

Hän painoi kasvot käsiään vastaan pöydälle ja hetkiseksi hänen elämänsä ikään kuin pysähtyi. Vuosien melun jälkeen vallitsi hänessä silmänräpäyksen hiljaisuus. Ajattelemattomuuden jälkeen, jota oli kestänyt koko hänen ikänsä, alkoi hänen sieluaan valaista ajatus: mitä minä olen tehnyt? Kuka minä olen?

Silloin avautui ovi ja johtaja Sariolan pää tuli näkyviin.

— No… no… no… täällähän hän vielä… vielä onkin.
Korrehtuurinluvussa, vai… vai kuinka?

— Ahkera mies, ahkera mies, sanoi kamreeri Svan äänellä, jolla paha omatunto puhuu.

— Me olemme täällä keskustelleet siitä, lausui vuorostaan Angervoinen hymyillen, — että, kun nyt kadotamme monivuotisen ystävämme Antti Salmensuun, niin meidän täytyy, kaikkien, niin nuorten kuin vanhojen, ruveta entistä tarkemmiksi ja varovaisemmiksi. Olisihan se anteeksiantamaton rikos, jos tämä kansallinen yritys…

Kuin toisista maailmoista tullen katsoi Leo Teräs johtokunnan herroihin. He eivät milloinkaan olleet nähneet sellaista vakavuutta nuoren miehen kasvoilla.

— Noo… noo… ei nyt pidä o-ottaa Salmensuun eroa niin… niin surulliselta kannalta. Me olemme a-ajatelleet, että jos… jos lähtisimme Minervaan hiukkasen istumaan, niin saisimme puhua… puhua…

Ja parhaimmassa sovussa läksivät herrat vanhaan Minervaan.

* * * * *

Kolmen kuukauden perästä tapahtui romahdus. Tuli ilmi, että Teräs oli väärentänyt Pitkäsen nimen — eikä ensimmäistä kertaa. Silloin ei Leo Terästä enää pelastanut mikään. Hän tosin ei joutunut oikeuteen, mutta asia tuli puolijulkiseksi ja hän sai lähteä Runolasta. Kysymykseen eivät tulleet kauniit puheet eivätkä juhlaillalliset Minervassa, jollaiset oli pidetty Salmensuulle. Poltettuaan erinäisiä papereita ja korjattuaan lukitusta laatikostaan vanhan ylioppilaslakkinsa sekä pari tyhjää konjakkipulloa hän, hattu niskaan painettuna ja sanomatta kenellekään hyvästi, paiskasi kiinni Runolan oven.