"Alhambrassa" ottivat liike- ja sanomalehtimiehet hänet avosylin vastaan. Eläköön — hän oli nyt kokonaan heidän miehiään — eläköön!
Ja omituista kyllä: vaikka Angervoinen pani liikkeeseen koko perintönsä ja vaikka tiilitehtaan taitava johtaja otettiin Runolaan, niin kustannusosakeyhtiötä ei enää pelastanut mikään.
Eräänä iltana olivat liikemiehet ystävineen koolla Alhambrassa eli Alhamprassa, kuten Ollikaisella oli tapana sanoa. Teräs oli samana päivänä tullut suuren kivimuurin omistajaksi. Mitenkä tämä oli mahdollista — sitä ei Leo Teräs itsekään ymmärtänyt, sillä penniäkään ei hän ollut maksanut eikä hänellä sillä hetkellä ollut taskussa kuin vähän päälle kymmenen markkaa. Mutta Ollikainen ja Paksula olivat järjestäneet asiat ja teräs tunsi olevansa puuttuva rengas äärettömän pitkässä ketjussa, jonka toinen pää oli jossakin hämäräperäisessä maatilassa Suur-Kaupungin lähellä. Tästä maatilasta ketju juoksi erinäisten pankkien ja muiden epämääräisten luotonantolaitosten kautta, sivuuttaen matkallaan erinäisiä suurkaupunkilaisia kivimuureja, sekä päätyi lopulta ihmeelliseen oikeusjuttuun, jota paraikaa selviteltiin Kulojärven käräjillä. Kauppakirja oli kuin olikin hänen hallussaan ja huomispäivänä oli hänen määrä korottaa kaikkien asukkaiden vuokraa. Tämä korottaminen, juuri tämä korottaminen, oli kaikkein tärkein pykälä koko kaupassa.
— Se ujostelee sitä korottamista, sanoi Ollikainen. — Kas, kas, kas kuinka se on totista poikaa!
Kaikki purskahtivat nauruun. Syntyi mahtava naurunrähäkkä.
— Eläköön! huusi Riti-Rati ja joi lasinsa pohjaan.
Hornanheimo katseli savupilven läpi Leo Teräkseen. Nuori liikemies teki vielä varsin lapsellisen vaikutuksen Ollikaisen ja Paksulan rinnalla. Hänen edessään oli vielä pitkä kehitysmahdollisuus. Hänen tielleen tulisi kohoamaan paljon sekä kaupunkitaloja että maakartanoja ja huviloita. Kauppojen kintereillä tulisi seuraamaan monet hauskat juhlaillalliset ja istunnot.
— Eläköön, veli Teräs! sanoi Hornanheimo juhlallisesti, ikään kuin hän olisi ollut Teräksen häissä ja juonut sulhasen maljan. — Onneksi olkoon.
— Eläköön! huudettiin remuisasti joka kulmalta pöytää.
Viereisessä pöydässä nousi äkkiä sielläkin sellainen ilo, ettei se voinut olla herättämättä huomiota liikemiesten seurassa. Mitä ihmettä nuo nyt nauroivat ja mitä se saarnasikaan se nuoriherra, joka seisoi tuolilla ja hosui, jokin paperiviuhka kädessä. Repäiseviä asioita se mahtoi esittää, koska nauru yhtä mittaa keskeytti puheen. Hienonnäköinen herra, vaikka seisoikin selin. Paksula nosti nenänsä pystyyn ja kahmaisi kätensä toisen korvan ympärille kuullakseen paremmin. Muut pöytäkunnan jäsenet olivat siirtyneet omiin asioihinsa. Riti-Rati tiedusteli Ollikaiselta käräjäjuttua, jonka jokin kelloseppä oli nostanut Ollikaisen välittämän huvilakaupan johdosta. Mikä se oli se sellainen kelloseppä, joka vaati kauppaa rikki muka petoksen perustuksella? Ollikainen päästi suuren naurun. Mikä se muu oli kuin sellainen varakas ukonkänttyrä, joka oli tahtonut saada korean huvilan ilmaiseksi. Mutta käräjöiköön ukko vain, maksamaan se hänelle tulee eikä mitään muuta. Hornanheimo ja Teräs olivat yhtäkkiä joutuneet vakavaan keskusteluun tämänlaatuisen talonvälitystyön periaatteellisesta puolesta, mutta molemmat kuuntelivat toisella korvallaan valppaasti, mitä naapuripöydässä sanottiin. He saattoivat varsin hyvin kuunnella kahta keskustelua yhtaikaa, aivan kuin heidän kummallakin korvallaan olisi ollut eri hermokeskusta. Hornanheimo pani merkille, että Teräs tänä yhtenä iltana oli tullut ikään kuin mieheksi. Oli oikein virkistävää jutella hänen kanssaan. Hänellä oli tosiaankin "silmää". Hän saattoi vielä koota suuren omaisuuden ja varmasti kokoaisikin. Yhtäkkiä jäivät molemmat herrat keskellä lausettaan tuijottamaan naapuripöytään, johon tarjoilijaneiti paraikaa kantoi jäihin upotettuja shamppanjapulloja. Puhuja, seisoen tuolilla, löyhytteli kasvojaan yhdenkokoisilla paperiarkeilla, joita viuhkan muodossa piti kädessään. Pöytäkunta nauroi haljetakseen. Äkkiä oikaisi puhuja viuhkaa yleisöään kohti ja jatkoi esitystään:
— Ottakaa siis tästä ikimuistettavasta illasta pieni muisto. Tekisi mieleni nimittää näitä… todistuskappaleita käsissäni… sanoisinko historiallisiksi pelikorteiksi, sillä viisaat maan miehet ovat niillä ajanvietteekseen pelanneet korkeaa peliä. Näette tässä patanihdin asemesta patalakki-virsuäijän, eli… sanoisinko: kansallisnihdin. Hänen nimeään en mainitse sen kunnioituksen vuoksi, jota tunnen itse originaalia kohtaan. Kiitollisuuden velka ei ole mikään miellyttävä velka, mutta te ette jää minulle mitään velkaa, jos otattekin irti pari lehteä viuhkastani ja viette kotiin muistoksi. Sillä näiden paperien arvo, joka kerran oli sata markkaa kappaleelta — on nyt ± 0. Dixi.
— Runolan osakekirjoja! pääsi Leo Teräksen huulilta ja hän tuijotti tuijottamistaan puhujaan, joka riemuhuutojen kaikuessa oli asettunut istumaan. — Runolan osakekirjoja! toisti Teräs.
Paperit kiersivät käsistä käsiin ja herrat tarttuivat niihin nauraen ja meluten. Oli mahdotonta erehtyä: kuva sinivalkealla pohjalla oli kuin olikin Runolan merkki, Väinämöinen, patalakki päässä, jalassa virsut.
— Oliko se Ruokoranta, kuiskasi Hornanheimo jännityksen vallassa, — no, se Sanfrid Säfstrandin poika? Olisiko hän vuosien perästä palannut?
Tutkittuaan äskeistä puhujaa Hornanheimo kuitenkin kohta vakuuttautui, ettei puhuja ollut Ruokoranta. Taisipa vain olla noita Ruokorantoja muitakin kuin se kansallisen Diogeneen poika. Taisipa olla niin, että aika kasvatti niitä.
Hornanheimo naureskeli itsekseen. Ihmeellisesti tosiaan äskeinen pilkkaaja muistutti Ruokorantaa. Mihinkähän sekin, Ruokoranta, oli joutunut.
— Noo-o, ähkyi Ollikainen pöydän takaa, — kivimuurin isäntä hoi…! Kas, kas, vieläkö se nyt ujostelee sitä korottamista! Tilataanpas mekin sitä samppista, mitäs me tässä rupeamme olemaan huonompia kuin nuo tuolla. Pst… pst.. hoi, rööken…
— Runolan osakekirjoja! huudahti Leo Teräs äkkiä ikään kuin hän nyt vasta olisi käsittänyt asian koko sen laajuudessa, ja purskahti nauruun. — Eläköön Runola-vainaja! huusi hän toistamiseen ja huitoi käsillään.
Viereisessä pöydässä liehutti Matti Lohipato häntä vastaan sinivalkoista paperia ja nauroi. Jossakin salin perällä, keskellä sinistä sauhua, paukahti shamppanjapullo.
NINIVEN PROFEETTA
Daniel Ståhlella ei ollut työtä. Hän mittaili Suur-Kaupungin katuja.
Päiväkausia hän saattoi katsella ihmisvirran kulkua ilman että mikään erityinen piirre ihmisissä pisti esiin. Hän seisoi kadunkulmissa ja unohti, missä hän oli ja kuka hän oli. Alituinen liike ympärillä vaivutti unentapaiseen tilaan, kuten pauhaava vesi, kun se juoksee uomassaan rannallaseisojan ohitse. Daniel Ståhle heräsi johonkin nauruun tai katseeseen, joka kohtasi häntä, ja läksi silloin liikkeelle, häviten kuin pieni aalto lukemattomien samanlaisten joukkoon.
Mutta sitten tuli hetkiä, jolloin ihmisten ajatukset astuivat ulos kätköistään ja asettuivat heidän kasvoilleen kuin irtipäästetyt linnut häkkinsä katolle. Silloin tuntui kauhealta. Oli kuin ei enää olisi voinut elää, kuin ei maailma olisi voinut pysyä pystyssä, kuin se tällä hetkellä, tässä silmänräpäyksessä olisi täytynyt muuttua tomuksi ja tuhaksi. Kauheita asioita seisoi kirjoitettuna ihmisten kasvoihin, lastenkin.
Kuinka Jumala saattoi sitä kärsiä, kuinka ei hän heti hävittänyt Niniveä? Olihan hänellä valta. Eikö sen pahuus vielä ollut tullut hänen kasvojensa eteen? Eikö hän nähnyt, mitä oli kirjoitettuna Niniven lasten otsaan?
Daniel hätääntyi Niniven puolesta. Vanha Ninive, Jumalan suuri kaupunki, kolmen päivämatkan suuruinen, oli ollut hänelle rakas, hän ei ollut tahtonut sen häviötä. Mutta Niniven lapset itse olivat tahtoneet nauttia ja muuttua tomuksi. Jumala oli viimeiseen asti tahtonut varjella heitä, mutta lopulta heille oli käynyt, niin kuin he olivat tahtoneet. Jo kauan oli vanha Ninive ollut tomua ja tuhkaa. Jos uuden Niniven lapset olisivat tahtoneet mennä katsomaan sijaa, kuhunka Jumalan vanha kaupunki oli haudattu, niin eivät he olisi löytäneet sitä.
Kuinka kaunis olikaan tämä uusi Ninive! Sen lapset olivat rakentaneet komeita taloja, katuja, puutarhoja ja muistomerkkejä. Kun ilta tuli, loisti tuhansia valoja. Olisi luullut, että itse Jumala oli rakentanut uuden Niniven kuningaskaupungiksi ainokaiselle pojalleen. Jumala rakasti uutta Niniveä, suurta kaupunkiaan, kolmen päivämatkan suuruista. Eikö ollut mitään keinoa estää Niniven pahuutta tulemasta Jumalan kasvojen eteen, eikö ollut mitään keinoa poistaa tomun ja tuhkan ajatuksia, jotka asuivat Niniven lapsissa, eikö ollut mitään keinoa säästää Niniven kauneutta ja varjella sitä muuttumasta tomuksi ja tuhaksi?
* * * * *
Eräänä päivänä seisoi Daniel raitiovaunun sillalla. Aurinko paistoi häneen ja hänen ajatuksensa lepäsivät. Rahastaja seisoi hänkin auringossa ja katseli kevään tuloa. Viimeiset lumet sulivat, lehtisilmut paisuivat, nurmikot alkoivat vihannoida. Hyönteisetkin liikkuivat auringossa. Vaunu pysähtyi ja sillalle astui nuori tyttö. Ennen pitkää oli hän keskustelussa rahastajan kanssa. Heidän suunsa puhuivat vaihtolipuista, kaduista ja pysäkeistä, mutta heidän silmänsä ja hymynsä puhuivat aivan toista. Tytön hymyilevistä kasvoista hohti tulikiven karva kuin lahoavasta puusta. Hän puhui ja nauroi ja nauroi ja puhui. Hän ei huomannut kalpeaa kanssamatkustajaa, joka tuijotti häneen. "Älä tee Jumalaa murheelliseksi, ajattele itseäsi ja kaupunkia!" rukoili Danielin katse. Mutta tulikivenhohde silmissään hymyili tyttö vain rahastajalle. Silloin kävi Daniel kiinni hänen ranteeseensa.
— Jumalan tähden, mitä sinä teet!
Tyttö huudahti, rahastaja tönäisi rauhanhäiritsijää ja palautti hänet järjestykseen. Sitten oli kaikki ennallaan. Mies ja nainen jatkoivat leikkiään, heidän kalpea kanssamatkustajansa tuijotti katuun. Aurinko paistoi heihin kaikkiin.
— Ninive tahtoo tulla tomuksi, ajatteli Daniel.
Häntä värisytti keskellä auringonpaistetta ja hän tunsi suurta väsymystä.
* * * * *
Autot, jotka täynnä ihmisiä ajoivat keväisinä iltoina Suur-Kaupungista, tekivät kammottavan vaikutuksen. Miehet ja naiset huusivat ja nauroivat. He olivat kauniit ja nuoret, Jumalan rakkaan kaupungin lapsia. Mutta lahoamisen tuli ympäröi heidän kasvojaan ja loisti heidän silmistään. Eivätkö he tunteneet polttoa kasvoillaan, eivätkö he nähneet, missä vaarassa he olivat ja mihin vaaraan he saattoivat kaupunkinsa? Eivätkö he tietäneet, minkä merkin he olivat ottaneet otsalleen? Daniel pysähtyi ja katseli henkeä pidellen, kuinka kävisi. Kuorma täynnä naurua läheni tomupilvessä. Vaunun silmät lähettivät edellään kaksi suurta, terävää sädettä, jotka ikään kuin puhkaisivat auki tien. Nauru ja lahoamisen tuli värisivät ilmassa vaunun yllä.
— Sammuttakaa, sammuttakaa! huusi Daniel ja juoksi kadulle.
Mutta vaunu suhahti hänen ohitseen ja meni menojaan.
Mitä tehdä? Eihän voinut antaa noiden kauniiden ihmisten hukkua ja hukuttaa kaupunkia!
Daniel Ståhle meni kaupungin ulkopuolelle, sinne minne hän oli nähnyt autojen ajavan. Hän seisoi tiellä, jonka kevätaurinko oli paahtanut lämpöiseksi, ja katsoi nuorta vihantaa, mutta hänen ajatuksensa olivat yksinomaan siinä vaarassa, mikä uhkasi kansaa ja kaupunkia. Ei yhtäkään autoa hän päästäisi ohitseen, ennen kuin hän oli näyttänyt ninivenlapsille merkin, joka paloi heidän otsallaan. Heidän täytyi kääntyä takaisin, kunkin täytyi mennä yksikseen kammioonsa ja huutaa Jumalansa puoleen. Heidän täytyi ymmärtää, että tämä oli kaikkein tärkeintä: välit selviksi Jumalan kanssa.
Danielin ei tarvinnut odottaa kauan. Suuri tumma auto tuli, puskien kahdella valosarvellaan auki tien tomua. Daniel seisoi keskellä tietä ja huitoi käsillään. Kummitus päästi kauheita törähdyksiä, mutta ei hiljentänyt vauhtiaan. Daniel huusi suurella äänellä. Ilma tuli jo, vauhdin työntämänä, voimakkaana puhalluksena häntä kohti.
— Kuilu! huusi hän kaikilla voimillaan.
Tomupilvi peitti hänet, törähdykset olivat kuin yhtämittaista ammuntaa.
Äkkiä ne vaikenivat ja sijaan tulivat ihmisäänet.
— Kuilu! huusi Daniel hätääntyneenä. — Kääntykää takaisin ja menkää kukin kammioonne huutamaan Jumalanne puoleen…
Vaunun ohjaaja huusi ja torui. Herra, joka istui nuoren naisen rinnalla, rupesi hänkin torumaan. He kysyivät jotakin ja vaativat vastausta, mutta kysymys koski Danielin mielestä jotakin aivan turhanpäiväistä ja hän sanoi heti tärkeän asiansa.
— Teidän otsallanne on lahoamisen merkki. Jumalan tähden, pelastakaa itsenne ja kaupunki!
— Hän on hullu, sanoi herra ja käski ajaa eteenpäin.
— Ei! huusi nainen ja nousi seisomaan. — Se on nyt se kuuluisa Niniven profeetta. Kuinka hän on kaunis! Minä tahdon puhua hänen kanssaan.
Herra puhui jotakin siitä, miten tuollaisten sallittiin vapaasti liikkua ulkona, mutta nainen oli noussut ja kääntynyt Danielin puoleen.
Tuo tahtoo pelastua! ajatteli Daniel ja tarttui auton laitaan.
— Käänny takaisin. Mene yksinäisyyteen ja ajattele elämääsi. Älä leiki. Sinä olet kaunis ja sinä kuulut Jumalalle. Minulla oli sisar, joka ajoi niinkuin sinä. Käänny takaisin…
Nainen oli irroittanut kukan rinnastaan ja kosketti sillä keveästi nuoren miehen lapsellisia kasvoja.
— Oletko sinä Niniven profeetta? sanoi hän ja hymyili.
Daniel tunsi kasvoillaan liekin hänen silmistään ja aikoi juuri tulisesti käydä selittämään, miten vaarallinen merkki oli Niniven lasten otsalla, kun auto läksi liikkeelle ja työnsi hänet syrjään. Naisen punainen kukka lahosi jo maantien tomussa. Hänen huntunsa liehui vielä hänen ympärillään. Daniel seisoi tiellä ja katseli etenevää tomupilveä.
— Kuinka kaunis hän oli ja kuinka Jumala rakastaa häntä, ajatteli hän. — Voiko hänen toivonsa olla muuttua tuhaksi ja tomuksi…? Niniven profeetta! muisti hän samassa. — Olisiko Jumalan sana tullut minulle… minulle?
Hän pysähdytti muitakin autoja. Kuljettajat ja herrat suuttuivat hänelle silmittömästi, naiset katselivat häneen uteliaina, eräs heitti hänelle lentosuudelmia. Ei ainoakaan auto kääntynyt takaisin. Niniven lapsilla näytti olevan oma tahtonsa.
— Olenko minä hullu? ajatteli Daniel, kun hän illalla, väsyneenä ja nälkäisenä astui kotia kohti. — Vai olenko minä Niniven profeetta?
Kerran hän joutui näkemään, miten hevonen ylämaassa veti hyvin suurta kuormaa. Ajaja istui kuormalla, löi piiskalla ja kirosi. Daniel riensi auttamaan hevosta. Mutta mäen päällä nosti ajuri melun. Hän oli suutuksissaan lyödä Danielia. Ihmisiä kokoontui ja poliisi tuli. Ajuri vetosi yleisöön: oliko hänen hevosensa huono? Eikö se muka jaksanut, eikö hänellä ollut oikeutta käskeä sitä ylämaassa, eikö se ollut hänen? Poliisi otti Danielia niskasta ja käski hänen lähteä kotiin. Daniel kulki katuun tuijottaen.
Joukko poikia käveli hänen perässään. Heitä huvitti repale, joka oli irtaantunut Danielin takista. Daniel tunsi äkkiä haluavansa tehdä pojille jotakin iloa, lahjoittaa heille jotakin. Eikö hänellä ollut yhtään rahaa? Ei. Mutta hän tahtoi mennä heidän mukaansa ja kertoa heille tarinan Ninivestä. Hän kääntyi ympäri. Pojat hätkähtivät hetkeksi hänen katsettaan, mutta sitten he päästivät pahan naurun. Ja Daniel näki juuri sillä hetkellä, jolloin hän oli alkamaisillaan heille puhua, että ajatusten linnut oli päästetty irti ja istuivat häkkinsä katolla. Kauheita asioita oli kirjoitettuna poikain kasvoihin, rikollisuutta tästä hetkestä lähtien aina heidän päiviensä loppuun asti.
Sanat kuolivat Danielin huulilla. Mitä kauheita asioita nuo tulisivatkaan tekemään. Eikö ollut mitään keinoa? Jollei, niin Niniven täytyi hukkua.
Kerran hän joutui auttamaan naista, joka kantoi ruumisarkkua. Arkku ei ollut pieni, vaikka se oli valkoinen, ja sitä oli hankala kantaa sen pitkän muodon vuoksi. Nainen oli avusta kiitollinen. Hän kertoi, että hänen neljätoistavuotias tyttärensä oli kuollut. Olihan sitä ikävä, se oli jo niin auttanut äitiä. Kaikki muut lapset olivat pienempiä. Mentiin sillan yli, tultiin köyhien kaupunginosaan ja poikettiin suuren kivimuurin portista sisään. Kolkolla pihamaalla juoksi vastaan joukko lapsia eikä Danielin apua enää tarvittu.
— Ninive ei sittenkään huku, ajatteli nuori mies palatessaan sillan poikki.
Hän seisoi kauan ja katseli kaupunkia kuten katsellaan toipuvaa rakasta sairasta, ja hänen mielessään oli kuin juhla.
* * * * *
Eräänä aamuna luettiin sanomalehdistä: Itsemurha. Eilen tavattiin ompelijatar Emmi Lilja kuolleena vuoteessaan, asunnossaan Merikadulla n:o 35. Kun vainaja jo pitkän aikaa oli ollut raskasmielinen, epäillään hänen hä'ällä päättäneen päivänsä. Lääkärintutkimus tulee tietenkin varmistamaan kuoleman syyn. Lilja oli kuollessaan ainoastaan 20 vuoden vanha.
Luettuaan uutisen sai Daniel päähänsä, että tämä Lilja oli heidän pienen kasvattityttärensä, Annikin, äiti. Kotiväen vakuuttelut ja todistelut eivät auttaneet — ikään kuin rikokset olisivat kiertyneet kimppuun ja jokainen olisi iskenyt käärmeenpäänsä hänen lihaansa, Daniel kärsi. Minkä tähden maailma oli niin paha ja onneton? Äiti hoiteli nuorukaista ja puheli hänelle kuin sairaalle. Ei sopinut surra tuolla tavalla. Maailma oli sekä hyvä että paha, oli paljon kunnollisia ihmisiä, jotka taistelivat syntiä vastaan ja tekivät työtä. Täytyy jättää asiat Jumalan käteen, täytyy antaa nisujen ja ohdakkeiden kasvaa elonaikaan asti. Ihminen sekoo, jos rupeaa ajattelemaan maailman pahuutta. Mutta Daniel ei saanut rauhaa. Hän alkoi yhä enemmän uskoa, että Jumalan sana oli tullut hänelle, Danielille, Voldemar Ståhlen pojalle. Hänen täytyi varoittaa kansaa ja kaupunkia.
Ja hän astui sisään kiiltävästä ovesta, josta hän näki menevän paljon kansaa. Hän tunsi paikan, hän oli joskus ollut siellä isänsä ja sisarensa kanssa. Ihmiset istuivat pöytien ympärillä, söivät ja joivat — aivan kuten hän itse kerran oli istunut, silloin kun hän ei vielä ajatellut mitään. Huone oli rikas ja ihmiset rikkaissa puvuissa. Heidän kasvoilleen oli kirjoitettuna, että he puhuivat tyhjiä ja turhia sanoja.
Daniel tarttui tuolinselustaan tyhjän pöydän ääressä keskellä huonetta ja sanoi:
— Ystävät, te puhutte tyhjiä ja turhia sanoja, ettekä ajattele mitään. Mutta älkää tehkö itsellenne vahinkoa. Jumala rakastaa teitä, te olette kutsutut onneen, te ja teidän kaupunkinne, tämä kaunis uusi Ninive.
Joku tarttui hänen käsivarteensa. Tarjoilijaneiti seisoi hänen edessään ja osoitti hänelle ovea. Kun ei puhuja tahtonut lähteä, tuli nuori poika tarjoilijaneidin avuksi. Daniel katsahti ympärilleen. Pilkka oli kymmenillä kasvoilla. Se istui kuin naurava harakka ihmisten silmissä ja suupielissä. Joku kalpea nainen oli noussut ja tuijotti, silmät täynnä kyyneliä, puhujaan. Kun Daniel jo käveli kadulla, juoksi sama nainen hänen perässään ja tarttui hänen käteensä.
Hän ei siis ehkä sentään suotta ollut puhunut!
— Tahtooko Ninive elää? kysyi profeetta itseltään illalla, kun hän palautti mieleensä monet naurajat ja jonkun harvan ihmisen, joka oli katsonut häneen vakavasti. — Tahtooko Ninive tulla tomuksi ja tuhaksi vai tahtooko se elää?
* * * * *
Daniel Ståhle oli herättänyt huomiota ja antanut Suur-Kaupungille puheenaihetta. Häntä kutsuttiin yleisesti Niniven profeetaksi. Hienot naiset keskustelivat hänestä mielenkiintoisesti ja jotkut tunnustivat suoraan, että he olivat rakastuneet häneen. Taiteilijat katselivat häntä sopivana mallina erinäisiin tarkoituksiinsa ja kirjailijoiden mielessä alkoi itää, kun he näkivät kärsivän, kuvankauniin nuorukaisen kulkevan kadulla. Kuinka saattoi olla niin kaunis eikä yhtään tietää siitä? Sisaret, joiden kauneudesta aikoinaan oli niin paljon puhuttu, eivät olleet mitään profeetallisen veljensä rinnalla.
Eikä yksin Suur-Kaupungin hienosto näin kiinnittänyt huomiota Daniel Ståhleen. Laitakaupunkien uskovaiset olivat hekin ottaneet selkoa hänen toiminnastaan ja odottivat, mitä hedelmiä hänen profeetallisesta toimestaan näkyisi. He jos kutka tiesivät, että Ninive tarvitsi herätystä. Niin syntinen oli aika, että vain täytyi ihmetellä Jumalan pitkämielisyyttä. Muutamat laitakaupungin naiset hankkivat Daniel Ståhlelle saarnaluvan ja rupesivat kutsumaan häntä pastoriksi. Tämä tapahtui, kun Daniel kerran oli joutunut selkkauksiin poliisien kanssa ja viettänyt koko yön humalaisten seurassa poliisikamarissa. Sen jälkeen täytyi Danielin käydä kokouksissa ja ompeluseuroissa puhumassa.
Mutta profeetta oli kumma mies. Hän puhui aina yhtä ja samaa, aivan kuten lintu, joka osaa vain yhden ainoan oman nuottinsa. Aina hän puhui merkistä ihmisten kasvoilla, tomusta ja tuhasta. Kun saarnan oli kuullut muutamaan kertaan, osasi sen ulkoa. Niin sanoivat monet ja pilkkasivat profeettaa, mutta toiset olisivat jaksaneet kuulla häntä aamusta iltaan. He itkivät, kun he vain katsoivatkin häneen. Joskus saattoi profeetta yhtäkkiä poiketa aiheestaan ja lausua julki jonkun läsnäolevan pahat ajatukset. Ei sellaista kukaan kärsinyt, että toinen ihminen, vaikka hengellisesti armoitettukin, tuli suuren seurakunnan kuullen sanomaan: sinä näyttelet tässä uutta pukuasi, tai: sinä kadehdit ystävätärtäsi, joka tuolla pyyhkii kahvikuppeja! Profeetta sai paljon vihamiehiäkin.
Hänen uskollisimpana ystävänään esiintyi aina leskirouva Alviina Viiman, joka eli pienestä pääomastaan ja joka niin muodoin oli riippumaton. Hän jaksoi kuunnella "pastoria" loppumattomiin, hän hoiti usein kokouksissa tarjoilua ja toimitti lukkarin virkaa. Hän oli vielä nuorekas ja hänellä oli laulunääntä. Hän myöskin puolusti nuorta saarnaajaa, kun hänen kimppuunsa käytiin.
— Pitääkö hänen sitten kaikin mokomin tunnustaa jotakin uskoa, sanoi hän, kun häneltä vaadittiin tietoa siitä, minkä hengen lapsia profeetta oikeastaan oli, ja lausuttiin epäilys, etteihän vain oltu tekemisissä väärän profeetan kanssa. — Hän on ennen kaikkea Jumalan lapsi. Hänpä juuri ei vapaasta tahdostaan tahdo tunnustaa mitään lahkoa, vaan ainoastaan Jumalan lasten nöyryyttä… Vanhan testamentin uskoa? Sen vuoksi, että hän saarnaa Niniveä vastaan? Niinkuin ei tämä Suur-Kaupunki olisi Ninive pahuudessaan ja juoppoudessa! Minä olen aina ollut sitä mieltä, ettei ihmisen pidä sitoa itseään mihinkään lahkoihin ja samaa mielipidettä on pastori. Sen vuoksi me suhtaudummekin niin hyvin toistemme seuraan. Pastori aina sanoo, että on niin hauskaa, kun Viimanska pesee kupit, tietää, että on puhdasta. Me menemme pyhänä Saareen ja minä annan kahvia viisitoista penniä kuppi.
* * * * *
Pyhäiltana seisoi profeetta todella rantakalliolla Saaressa ja katseli yli tyynen merenlahden valkoista Niniveään, jonka tornit kohosivat keväisen autereen sinestä. Hänen ympärillään oli parikymmentä naista ja he lankesivat kaikki polvilleen hänen kanssaan ja rukoilivat kansan ja kaupungin puolesta. Tuli räiskyi kivien kolossa ja rouva Viimanin kirkas kahvipannu mustui liekkien keskellä. Sellaista kahvia kuin Viimanska, ei kukaan keittänyt, se oli varma. Eikä kellään ollut niin valkoisia pöytä- ja pyyhinliinoja. Juotiin kolme kuppia kahvia ja veisattiin kuppien välissä. Kaunis, syntinen Ninive hymyili lahden takana, ikään kuin ilkkuen profeettaansa ja hänen seuralaisiaan. Illalla palattiin kahdessa veneessä kaupungin rantaan. Laulettiin.
— Miksei rouva Viiman laula? kysyi profeetta, joka huomasi tutun äänen puuttuvan kuorosta.
— Pastori kysyy, miksei Viimanska laula! huudettiin toisesta veneestä toiseen.
— Ihmisen ei aina tee mieli laulaa, vastasi Viimanska.
Kun saarnaaja rannassa sanoi hyvästi naisille, ilmoitti rouva Viiman haluavansa kahden puhua pastorin kanssa. Muut naiset jäivät siis kantamaan tarjoilutarpeita ja rouva Viiman käveli Ståhlen rinnalla puhkeavien lehmuksien alla.
— Minä vain sitä, sanoi rouva Viiman, — että pastori ottaa vain muita keittämään kahvia — ainahan niitä on tulijoita! Ja ehkä ne voivat antaa kahvin kymmenen penniä kuppi. Ja voivathan ne laulaakin. Onhan sillä Sandralla ääntä kuin palovahdilla. Niin että minä vain… etten mitenkään tahdo olla tiellä.
Ståhle ei ymmärtänyt syytä rouva Viimanin suuttumukseen ja vakuutteli vilpittömästi, ettei kukaan muu voinut tulla kysymykseenkään auttamassa huviretkillä, niin kauan kuin rouva Viiman vain tahtoi nähdä sen suuren vaivan ja laulaa ja keittää kahvin.
— Mitä pastori sitten lähetti Sandran pyyhkimään kuppeja! huusi
Viimanska.
— Ettei rouva Viiman väsyisi, siitä syystä vain, vakuutti Niniven profeetta.
Hetkisen rouva Viiman taisteli itsensä kanssa, mutta sitten hän purskahti itkuun.
— Pastori ottaa hänet vain! huusi ärtynyt nainen, — kyllä hän on tulossa. Hänellä on jo pastorille kirjekin taskussa, hän kehuu, että pastori nai hänet. Niin että pyyhkiköön vain kupit minun puolestani ja keittäköön kahvit myös. Ja koska nyt näin on, että tämä meidän karriäärimme tähän loppuu, niin… niin, jos pastori antaisi pois sen sata markkaa, jonka minä… jonka minä pastorille kaikin mokomin tahdoin lahjoittaa, kun luulin, että me pitemmältäkin olisimme niinkuin ystävät.
Onneksi ei Ståhle ollut kajonnut seteliin, jonka ystävätär väkisin oli tyrkyttänyt hänelle jokin aika sitten. Hän otti siis setelin taskustaan ja ojensi sen entiselle suojelijattarelleen. Tumma puna oli profeetan kasvoilla, kun hän sanoi hyvästi rouva Viimanille.
Hän ikävöi yksinäisyyttä. Jospa hän olisikin saanut mennä vanhan ystävänsä luo, joka oli löytänyt yksinäisyyden. Hän oli oikeassa: ihmisen täytyy aina olla yksin.
Profeetta joutui tekemisiin monenmoisten ihmisten kanssa. Niinpä rouva Jurvelin pysähdytti hänet kerran kävelyllä ja vannotti häntä tulemaan luokseen. Daniel ei tietänyt, että hänen edessään seisoi nainen, jota oli epäilty ja osaksi rangaistukin rikoksista mitä raskainta laatua: tiedettiin hänen myrkyttäneen miehensä, päästäkseen käsiksi hänen omaisuuteensa, ja käyttäneen apulaisenaan rakastajaansa. Daniel näki edessään ainoastaan surupukuisen naisen, jonka kasvoja peitti niin tiheä harso, ettei piirteitä voinut erottaa.
Niin pian kuin profeetta joutui katsomaan komeaa leskeä kasvoista kasvoihin, näki hän rikollisuuden rehevänä ja moninaisena versovan esiin joka rypystä kasvoista, maalatuista huulista ja silmistä, jotka olivat kuin kaivot. Suloisessa tuoksussa, joka ympäröi leskirouvaa, loistossa ja väreissä, joiden keskellä hän liikkui, yksin elävissä ruusuissakin, joita pöydät ja ikkunat olivat täynnä ja joiden punaisia, valkoisia ja keltaisia kimppuja peilit kertasivat, kaikessa tässä oli jotakin niin kammottavaa, että profeetta ajatteli suorastaan pakoa. Mutta rouva Jurvelin istutti hänet pehmeille patjoille koiransa viereen ja jäi itse toiselle puolelle pientä pöytää. Siitä suorastaan ei päässyt minnekään.
— Kaunis lapseni, sanoi rouva ja hänen silmänsä kaivot lepäsivät salaperäisinä profeetan edessä, — kuinka te näin nuorella iällänne olette tullut ajatelleeksi sellaisia asioita kuin Jumala, Ninive… katoavaisuus… ja synti… ja muu sellainen pyhä? Nyt vasta minä rupean ajattelemaan niitä! Ja kun on noin kaunis kuin te — niin, niin, te olette hyvin kaunis — ja nuori, niin haluaisi ymmärtääkseni hiukan nauttia elämästä ja rupeaisi pyhäksi vasta vanhempana. Ei, ei, älkää keskeyttäkö minua: te olette pyhä ja juuri sen tähden rakastan teitä.
Profeetta nousi.
— Mutta lapsi, keskeytti kaunis rouva, ennen kuin hän vielä oli ehtinyt saada sanaa suustaan, ja laski lihavan, valkoisen kätensä pöydän yli hänen käsivarrelleen, — olenko minä nyt niin syntinen?
— Olette, vastasi Daniel avomielisesti, — en ole koskaan nähnyt ketään niin syntistä.
Rouvaa huvitti suuresti. Sen sijaan, että hän olisi ottanut pois kätensä, oikaisi hän vielä toisenkin kätensä pöydän yli, niin että rannerenkaat helisivät.
— Oletteko te noin ankara? sanoi hän leikillisesti, — sitä minä en olisi uskonut. Ei, te ette saa mennä! Mihin teillä on kiire: rakastettuko odottaa, vai onko teistä synti rakastaa…? No niin, teidän täytyy auttaa minua. Puhun teille nyt kuin rippi-isälle. Mutta istukaa nyt! Ettekö te tiedä, että profeetan aina täytyy olla valmis kuulemaan synnintunnustuksia. Juokaa vähän viiniä.
— Minä en tahdo kuulla mitään, minä en…
— Oi voi, voi, voi sitä kiirettä!
Kaunis rouva levitti kätensä profeetan eteen ja nauroi.
— Menkää nyt, jos pääsette! Kas, minä tahdon kuin tahdonkin nyt tietää, mitä te sanotte minun "rikoksistani". Katsokaa, minä ymmärrän, että on tehnyt rikoksen, jos on tehnyt jotakin sellaista, jota katuu. Mutta minä en kadu enkä koskaan ole katunut. En siis ole tehnyt mitään rikosta, sillä onhan jokaisella ihmisellä omatunto. Ja kuitenkin ovat ihmiset pitäneet minua vankeudessa puolitoista vuotta. Sukkia sain kutoa ja neuloa paitoja — luuletteko, että se oli hauskaa! Minua syytettiin murhapoltosta. Tahdoin muka johtaa ihmisten huomion muualle siksi aikaa, kun otin hengiltä mieheni… Mutta jos joku tietäisi, kuinka hän kidutti minua, minä en saanut mennä ulos, en nähdä yhtään miestä… Hän… Sanokaa… Ei, älkää vielä… Viisi minuuttia…! Te, joka tunnette Jumalan, sanokaa, onko hän niin ahdasmielinen, ettei hän ymmärrä ihmistä, jonka hän itse on luonut, että hän tuomitsee…
Profeetta tarttui raivostuneena pieneen pöytään, paiskasi sen kumoon ja mursi auki tien. Nainen lyyhistyi maahan ja kietoi kätensä hänen polviensa ympäri. Hän vihasi tuota naista, kaikkia naisia, koko Niniveä.
— Hävitä Ninive, hävitä Ninive! huusi hän Jumalalle. — Ja sinä hävitätkin!
* * * * *
Tämän jälkeen hän sairastui ja hänen omaisensa olivat hänestä hyvin levottomat. Kun hän alkoi tointua, näki hän edessään rakkaat, vakavasti hymyilevät kasvot. Äiti kertoi siitä, miten pappa pian saisi lomaa ja silloin he kaikki pääsisivät kuukaudeksi maalle. Kokonaiseksi kuukaudeksi! Daniel saisi niittää heinää ja leikata ruista. Se tekisi hänet terveeksi.
— Mamma, sanoi Daniel äkkiä, — enkö minä ole hullu?
— Et lapseni, ethän toki. Kipeä sinä olet ollut. Mutta sinä paranet.
Nyt pitää vain paljon olla auringossa eikä ajatella mitään.
Daniel tunsi, että äiti sittenkin joskus oli ajatellut hänen olevan hullun. Eikö hänen kärsimyksiinsä sitten ollut mitään syytä? Eikö Suur-Kaupunki ollutkaan mikään Ninive, joka oli vaarassa? Mutta ei saanut ajatella, piti vain maata auringossa!
Sinä kesänä oli paljon aurinkoa ja Daniel lepäili kallioilla meren rannalla. Sinne ei arkipäivisin tullut ihmisiä, siellä oli vain sairashuoneita. Daniel oli löytänyt kivien välissä syvennyksen, joka oli kuin häntä varten tehty. Hän näki sieltä meren ja läheiset saaret sekä sairaalarakennusten mustia kattoja, mutta kukaan ei nähnyt häntä.
Eräänä päivänä keskellä sydänkesää hän lepäili tavallisella paikallaan auringossa. Hän näki taivaan sinen, vihertävän meren, lokit ja sairaaloiden katot puoleksi kuin unessa, puoleksi todellisuutena. Hänen mieleensä johtui Joona, joka istui majassaan, katsellen, miten kaupungin kävisi. Mutta samassa ajatus haihtui. Tuulenhenki vei sen mukanaan.
Äkkiä hänestä tuntui siltä kuin kappale taivaan sineä olisi ilmestynyt alas maahan ja liidellen lähennyt häntä. Kolme tyttöä läheni, käsi kädessä. Kun he pääsivät punaiselle, auringonpaahtamalle kalliolle, jäivät he ihastuksissaan katselemaan merta. Daniel seurasi heitä silmillään, niinkuin seurataan pilviä. He poimivat ruohoja kivien välistä, hyräilivät, katselivat merta ja katselivat taivasta, ja istuutuivat vihdoin lähelle sitä paikkaa, missä Niniven profeetta makasi.
Jonkin aikaa he olivat puhelleet sairaista, lääkäreistä, perhosista ja kukkasista, kun he rupesivat kyselemään toisiltaan, mistä syystä he olivat antautuneet sairaanhoitajan työhön.
— Minä hoidin äitiä, kun hän oli kuolemantaudissaan, puhui hiljainen, yksikantainen ääni. — Minusta tuntui jo heti äidin kuoleman jälkeen siltä kuin elämä olisi käynyt niin tavattoman turhaksi. Sitten meni isä uusiin naimisiin enkä minä enää voinut olla kotona. Minä koetin sitten yhtä ja toista, mutta kaikki tuntui niin turhanaikaiselta. Lopulta minä sitten tulin sairaanhoitajattareksi.
Tytöt vaikenivat hetken ja toinen kertoi:
— Minun on aina tehnyt mieli työtä, jossa olisi sisältöä. Minulla oli halu tulla näyttelijättäreksi. Isä ja äiti eivät suostuneet. Jos minulla olisi ollut rahaa, olisin ostanut maata ja hoitanut karjaa. Sitten tutustuin sinuun, Maria. Ja sinun kehoituksestasi rupesin sairaanhoitajattareksi. En, en kadu. Joskus tekee mieleni takaisin maailmaan. Mutta kun minä kaksi viikkoa olen ollut lomalla, ikävöin jo sairaitteni luo.
Taas vaikenivat tytöt. Sitten puhui kolmas.
— Te tiedätte molemmat, niin hyvin sinä Maria kuin sinä Anna, että minut sairaana tuotiin tänne sairaalaan. Mutta te ette tietäneet, minkä vuoksi minä tulin kipeäksi. Se oli minulle niin arka asia, etten edes hourinut siitä. Minä olin rakastunut. Elämässäni ei ollut, kuten yleensä nuorten, pieniä rakastumisia, ja kun tämä ensimmäinen ja ainoa tuli, teki se minut sairaaksi… Hän oli nuorempi minua, oppilaani, lapsi — mielettömyyttä…! Ihmeellistä on elämä.
Tytöt istuivat ääneti ja tuijottivat eteensä. Mutta Daniel Ståhlen elämä oli ikään kuin pysähtynyt kulussaan. Hän oli kuullut tutun äänen ja kohtalokkain tapaus hänen elinikänsä aikana oli muistollaan vallannut koko hänen olemuksensa. Oli kuin hän sillä hetkellä olisi sulkenut syliinsä Thyra Starkin ja suudellut häntä.
— Katsokaa, puhelivat tytöt, — kuinka kummallisia pilviä!
Meren takaa purjehti pitkin taivaanlakea esiin valkoisia pilviä, ja kun ne ennättivät keskelle sinistä ilmaa, pysähtyivät ne ja saivat oudon muodon.
— Ne ovat pelottavia, kuiskasivat tytöt. — Kuin ruumisarkkuja!
— Todella kuin ruumisarkkuja!
— Ja noin äärettömiä!
Yhä uusia ja uusia pilviä tuli merten takaa ja kun ne pääsivät keskelle taivasta, saivat ne saman kolkon muodon kuin edelliset. Tytöt painautuivat toisiaan vasten.
— Mitähän ne tietävät?
— Kuolee paljon ihmisiä.
— Meidän syntiemme tähden.
— Jumala olkoon meille armollinen.
Pilvet seisoivat silmänräpäyksen paikallaan kuin uni, jossa näytetään ihmiselle tulevia asioita. Sitten olivat ruumisarkut taas pilviä vain, jotka purjehtivat yli poutaisen taivaan.
Tytöt huomasivat, että oli aika lähteä, ja Anna ja Maria riensivät punaisen kallion poikki. Kolmas tytöistä pysähtyi, ikään kuin pilvi-enne tai mennyt muisto olisi niin järkyttänyt hänet, että hänen täytyi koota voimia lähteäkseen työhönsä.
— Thyra! huusivat toverit, mutta hävisivät, kun näkivät hänen tarvitsevan yksinäisyyttä.
Daniel Ståhle oli noussut ja tuijotti tyttöön.
Herra Jumala, Herra Jumala!
Valtava muutos tapahtui silmänräpäyksessä hänen koko olennossaan. Oli kuin monimutkainen koneisto vuosikausien ponnistusten perästä äkkiä olisi siirtynyt paikoilleen. Hämärän jälkeen valkeni päivä. Kaikki, mikä vuosien aikana oli ollut ongelmallista, työlästä, läpipääsemätöntä, kävi äkkiä yksinkertaiseksi, helpoksi ja sanomattoman ihanaksi.
Tyttökin oli kääntynyt ja nähnyt Danielin. He lähestyivät toisiaan ja löysivät toistensa vapisevat kädet. Muutamalla pienellä sanalla pyyhkivät he pois vuosien väärinymmärrykset ja kärsimykset. He osasivat kaikki rakkauden mielettömät hyväilysanat ja tuhlailivat niitä toisilleen. He vaipuivat toistensa syleilyyn ja heidän huulensa löysivät toisensa.
"KANSALLINEN DIOGENES"
Korkea lauta-aita oli jo vuosia ollut erottamassa "Kansallisen Diogeneen" taloa "Ninivestä". Myöskin portti oli tukeva ja lukko luja. Kun ohitse asteleva Suur-Kaupunki aikoinaan oli nähnyt mahtavan aidan kohoavan entisen lahon tilalle, olivat sen petiittimiehet nauraneet kilpaa sen katupoikien kanssa. Edelliset olivat sepittäneet "pätkiä" lehtiinsä, jälkimmäiset viskelleet kiviä ja törkyä aidan yli vanhan saiturin puolelle. Mutta pian oli aitaan totuttu ja yhä harvemmin muistivat ohikulkijat lausua toisilleen: "Tuolla asuu rikas ukko Säfstrand." Kerran vuodessa kummitteli ukon nimi vielä niiden henkilöiden joukossa, jotka korkeiden vuositulojensa ja niistä johtuvien korkeiden verojen vuoksi mainittiin sanomalehdissä, mutta hän itse sai olla rauhassa. Jos tuli kysymys Sanfrid Säfstrandin miljoonista, niin käännyttiin insinööri Starkin puoleen, joka hoiti ukon asioita. Hän oli kuitenkin jäykkä mies eikä hellittänyt rahoista mitään. Daniel Ståhlen, Niniven profeetan, luultiin äkkiä saaneen vaikutusvaltaa ukon miljooniin, hän kun oli joutunut kihloihin insinööri Starkin sisaren kanssa. Piirienkin merkkihenkilöt saattoivat nyt kääntyä Danielin puoleen pyynnöllä, että hän koettaisi vaikuttaa insinööriin, jotta saataisiin jotakin pelastetuksi rahoista, ennen kuin ne häviäisivät Ruokorannan mukana ulkomaille.
Se, joka kaikkein kiihkeimmin vetosi Danieliin, oli hänen veljensä Leo Teräs. Hän ja eräät liikemiehet olivat kiinnittäneet huomionsa siihen erinomaiseen kadunkulmaukseen, josta kauppias Säfstrandin talo muodosti suurimman osan. Nyt sattui naapuritalo olemaan myytävänä, mutta se ei yksinään riittänyt sen suunnitelman toteuttamiseen, joka väikkyi Teräksen ja hänen ystäviensä silmissä.
Kerrassaan suurenmoinen suunnitelma! No, sellainen, että Suur-Kaupunki sen toteuttamisen avulla todella kohoaisi eurooppalaisten miljoonakaupunkien tasalle. Sillä mitäpä Suur-Kaupunki tähän asti oli ollut muuta kuin pahanpäiväinen pesä. Mutta jos tämä suunnitelma saataisiin toteutetuksi, niin siitä yhdellä iskulla tulisi todellinen suurkaupunki. Siihen, missä nyt oli puuhökkeleitä ja lauta-aitoja, kohoaisi palatsi, sellainen, ettei maailmassa vertaa! Jo kun laivalla lähestyttäisiin Suur-Kaupunkia, täytyisi jokaisen ulkomaalaisen, silmät selällään, kysyä, mikä linna se sieltä loisti. Eivät mitkään Suur-Kaupungin entisistä rakennuksista olisi mitään tämän rinnalla. Syysiltoina voisi palatsi toimittaa suorastaan majakan virkaa, aivan kuten siellä Amerikan pääkaupungissa se Vapauden patsas. Se valaistaisiin nimittäin aivan erikoisilla lampuilla. Valaistus koko kaupungissa kävisi yleensä tämän valopalatsin vuoksi tarpeettomaksi, sellaiset vehkeet oli siihen suunniteltu.
Mitä palatsi oikeastaan tulisi sisältämään, nimittäin mitä huoneita eli saleja, siitä ei vielä ollut lupa puhua. Rahamiehiä oli tällä kertaa yrityksessä mukana ehkä hiukan liiankin monta, ja jokainen pyrki pitämään oman päänsä. Täyteen yksimielisyyteen suunnitelmasta ei niin muodoin oltu vielä päästy. Toiset tahtoivat enemmän musiikkipuolta, toiset vähemmän. Silti ei siitä mitenkään tulisi mikään musiikkikoulu. Tai mikseikäs sitä olisi voinut sanoa siksikin. Ja saattoi sitä, jos mieli teki, nimittää vaikkapa "Sivistyslinnaksi". Sellainen laitos siitä tulisi.
Kun Leo Teräs tuntikauden oli välkytellyt veljensä edessä kaikkea sitä loistoa, mikä "Sivistyslinnasta" tulisi säteilemään Suur-Kaupunkiin, oli päästy niin pitkälle, että Daniel lupasi koettaa kaikin keinoin varoittaa ukko Säfstrandia veljestään ja hänen ystävistään. Oli varma, ettei ukko möisi taloaan tähän tarkoitukseen, eikä muuhunkaan. Hän tahtoi kuolla talossaan ja myöhemmin rakennettaisiin paikalle jotakin aivan toista, nimittäin — niin, mikseikäs siitä saisi puhuakin, ukko ei ollut kieltänyt sitä ilmaisemasta: koti sairaita ja kodittomia eläimiä varten.
Mi-mitä? Sairaita ja kodittomia eläimiä varten? Ukko oli hullu, pähkähullu, niinkuin hän aina oli ollut. Vai eivät ihmiset enää kelvanneetkaan mihinkään, nilkkuja koiriako piti tohtoroitaman kaupungin kauneimmalla paikalla? Ukko oli täysi hullu, hänen paikkansa oli hullujenhuone eikä mikään muu. No niin, jos hän oli saanut päähänsä kieltää ihmisiltä viattoman huvin ja virkistyksen ja ruveta laastaroimaan kissoja ja koiria, niin oli heidän suorastaan isänmaallinen velvollisuutensa panna kova kovaa vastaan.
Muuten ukon joka tapauksessa hyvin pian olisi pakko purkaa hökkelinsä ja siirtää se tuonnemmaksi, koska kaupunki aikoi levittää katua siltä kohden. Eikä ollut sanottu, että rakennusjärjestelmä enää sallisi siinä entisiä lauta-aitoja ja rakennusrytöjä. Oli myöskin ollut kysymys siitä, että kaupunki pakkoluovutuksella ottaisi haltuunsa koko nurkkauksen, tehdäkseen siitä puistikon, johon asetettaisiin suihkukaivot ja Venukset ja muut sellaiset. Tietysti kaupunki luopuisi suunnitelmastaan, jos paikalle yksityistä tietä saataisiin sellainen kaunistus kuin suunniteltu palatsi.
Daniel tunsi, että Leo valehteli, mutta hän ei enää niin herkästi kuin jokin aika takaperin voinut erottaa, missä valheen ja totuuden rajat kävivät. Se taito oli kummallisesti mennyt häneltä samalla kun hän tuli terveeksi. Helpompi oli itse asiassa elää näin, näkemättä ihmisten ajatuksia, mutta joskus olisi ollut hyvä tietää heidän aivoituksensa. Sen Daniel ymmärsi, että punottiin vaarallista paulaa vanhuksen tielle ja että häntä täytyi varoittaa. Ruben Stark'kin, insinööri, oli matkoilla. Hänen täytyi heti palata.
Leo Teräs meni pitemmälle ja pitemmälle. Hän lupasi ensi työkseen toimittaa ukkorahjuksen holhoukseen — se olisi ollut tehtävä jo aikoja sitten, sanoivat kaikki lääkäritkin. Sitten oli sanomalehtiin toimitettava kirjoituksia kaupungin kauneimmasta paikasta, jonka sallittiin olla sellaisessa kunnossa kuin se oli. Kuinka viisasta olisikaan ajoissa saada ukko käsittämään, että hän nyt, myymällä talonsa edullisesti rahamiehille, säästyisi pitkistä rettelöistä kaupungin kanssa. Ja jos niikseen tuli, niin Kristallipalatsin miehet kyllä ajaisivat tahtonsa läpi, heillä oli käytettävänään sekä laki että oikeus. Kunhan ukko ymmärtäisikin, ettei tässä auttanut ruveta potkimaan vastaan! Insinöörikin oli nyt poissa.
Kristallipalatsi? Niin, toiset tahtoivat yhtiön nimeksi Kristallipalatsia, kun oli ajateltu julkipuoli rakennettavaksi pääasiassa raudasta ja lasista. Oli kuitenkin yhtä mahdollista, että sen nimeksi tulisi "Sivistyslinna" tai jotakin muuta sellaista. Jotkut ovat ehdottaneet, että rakennuksen katon päällä sähkökirjaimilla palaisi vetävä sana "Ninive" ja että tämä nimi näkyisi kauas merelle ja maaseudulle asti. Siitä olisi tietysti silloin tullut myöskin yhtiön nimi. No niin, kaikki nämä nimet olivat hyvät, riippui vain siitä, mihin tarkoitukseen palatsia lopulta käytettäisiin, tulisiko enemmän musiikkipuolta vaiko vähemmän. Joka tapauksessa ei Niniven profeetalla pitänyt olla mitään sellaistakaan nimeä vastaan kuin "Ninive". Korea nimi, ja helkkarin hieno oli varmaan aikoinaan ollut itse kaupunkikin! Leo Teräs laski pientä leikkiä veljestään.
Mutta Daniel Ståhle ei laskenut leikkiä. Hänen kasvoilleen oli noussut tumma puna ja hän selitti kiivaasti, että oli sydämetöntä ja jumalatonta ruveta ajamaan talostaan vanhaa miestä, joka pian kuolisi. Jos rahamiehet yrittävätkään ruveta vehkeilemään hyvää vanhaa miestä vastaan, niin… niin… heidän kävisi huonosti! Jumala ei sillä lailla antaisi itseään pilkata. Niin ikään oli kauheaa panna sivistyslinnan katolle palamaan sellaista nimeä kuin "Ninive". Olisi ollut rehellisempää panna "Tomu ja tuhka" tai suorastaan "Synti".
Teräs nauroi. Tunsiko herra Daniel Ståhle sellaista asiaa kuin "leikki"? Ukkoa ei tarvinnut varoittaa, ei kajottaisi hiuskarvaan hänen päälaellaan. Ja mitä tuli nimeen "Ninive", niin rauhoittukoon profeetta vain. Ei toki sellainen syntinen nimi voinut tulla kysymykseenkään. Johan maaseutu olisi kauhistunut sellaista. "Sivistyslinna" tai "Kristallipalatsi" tai "Konserttipalatsi" tahi jotakin muuta sellaista. Nyt piti vain kiireen kautta saada ukko käsittämään, millä kannalla asiat olivat. Oli kiire — sattuneista syistä oli todella kiire.
Mutta eihän päässyt ukon puheille! Hän, Daniel, oli monta kertaa koettanut.
Leo päästi suuren naurun. Kyllä saattoi olla lapsellinen aikaihminen, joka lisäksi oli kihloissa insinöörin kauniin sisaren kanssa! He, Leo ja hänen ystävänsä, pääsisivät ukon pihamaalle koska tahansa, niin hyvin yöllä kuin päivällä. Ja vielä kerran, ukon oli turha taistella vastaan. Jos rahamiehet tahtoivat, niin viikon kuluttua kaivettaisiin jo perustuksia Kristallipalatsia varten siinä, missä saituri oli määrännyt kerran tohtoroitavaksi hevoskaakkeja ja koirarakkeja. Tuollainen komea laitos oli kuin olikin tarpeen vaatima jokaisessa suurkaupungissa, joka tahtoi pysyä aikansa tasalla, ja se tulisi ennemmin tai myöhemmin tännekin, siinä ei auttanut ei niin mikään!
* * * * *
Sill'aikaa eleli "kansallinen Diogenes" varustustensa takana aavistamatta, mikä vaara hänen yksinäisyyttään uhkasi. Hän oli riippumattomampi kuin milloinkaan sen jälkeen, kun hän oli muuttanut pihamaansa kasvitarhaksi, sillä se antoi hänelle nyt elatuksen. Insinööri ja kuuromykkä toimittivat, mitä kaupungilla oli toimitettavaa. Insinööri tuli käymään, kun hän vain sai sanan, kuuromykkä tuli joka toinen aamu. Molemmilla oli portin avain. Vanhus oli virkeämpi kuin moneen aikaan, sillä työ kasvitarhassa oli tehnyt hänelle hyvää. Hän oli kerran siinä määrin luopunut tavoistaan, että oli sallinut insinöörin tuoda vieraakseen sisarensa ja tämän sulhasen. Ja taasen oli istuttu lehmusten alla pihan perällä ja naurettu kuten entisinä aikoina. Sanfrid Säfstrandkin oli nauranut, nauranut vuosien perästä.
Mutta nauru maksettiin aina kalliisti: muistot nostivat heti paikalla päätään, ja kuvat, jotka vanhus oli haudannut, paljastuivat taasen, kuten erämaassa karavaanitiellä luut, kun tuuli puhaltaa pois hiekan. Hän näki lehmusten alla naisen ja lapsen. Petturit, petturit! Kuinka hän oli rakastanut heitä ja kuinka he olivat hänet pettäneet. He olivat kauniit ja armaat niinkuin vain vaimo ja ainoa lapsi voivat olla — ja he olivat kavalat ja julmat niinkuin vain synti voi olla. Pois silmistä, pois mielestä! Siinä talossa, missä sillä lailla on petetty, kidutettu ja kärsitty, ei naureta. Ei enää milloinkaan ketään Ninivestä tänne!
Ja vanhus oli kamppaillut muistojensa kanssa ja kauan kuullut korvissaan kysymyksen: mistä sinä tiedät — ehkä he olivat viattomat? Vihdoin hän oli jättänyt kasvinsa ja käynyt hakkaamaan kiveä, jonka hän yhdessä kuuromykän kanssa oli saanut vieritetyksi koiransa haudalle. Ja hän oli hakannut kiveä koko suvisen yön.
Mutta sill'aikaa kun kansallinen Diogenes näin aherteli pienissä kotoisissa askareissaan ja katkeroituneen sydämensä taisteluissa, kiersivät hänen kuuluisat miljoonansa maailmaa ja kasvoivat yötä ja päivää. Hänen testamenttinsa taas, joka määräsi miljoonien kohtalon hänen kuolemansa jälkeen, lepäsi tulenkestävässä lippaassaan, odottaen päiväänsä.
Puolet eläimille, puolet ihmisille — niin oli ukko säätänyt. Sillä niin oli Jumala säätänyt hänelle. Puolet miljoonista syntisille ihmisille, puolet viattomille luontokappaleille.
Eräänä päivänä, kun ukko oli kaivollaan nostamassa vettä, kiertyi portin lukko ja kaksi outoa miestä tuli pihamaalle. He eivät pelästyneet vihaa kuuluisan rikkaan silmissä — hän ei enää ollut niin voimakas kuin ennen, kun hän oli viskellyt rahanpyytäjät alas portaistaan, hän oli nyt laiha, auringon ruskettama, valkohapsinen ukko. Vieraat jättivät vastaamatta kysymykseen, miten he olivat päässeet sisään, he eivät olleet kuulevinaan, että heitä käskettiin poistumaan, he eivät olleet tietävinään, kun talon isäntä uhkasi heitä lapiollaan. He käänsivät nurin tyhjän saavin, istuutuivat sille ja puhuivat. Kuuluisa saituri talttui lopulta hänkin ja istui kaivonkannelle.
— Vai rukoushuonetta, sanoi hän myrkyllisesti. — Joko Suur-Kaupunki nyt rupeaa rukoilemaan… Eikä ole muuta paikkaa kuin tämä minun talonpaikkani… Nauttia Suur-Kaupunki tahtoo! huusi hän samassa kylmästi. Kaikkien sen halujen nimi on nautinto!
Seurasi pitkä, kiukkuinen saarna, ja taasen käski vanhus heitä menemään vaikkapa helvetistä hakemaan Suur-Kaupungille rukoushuoneen paikkaa, mutta tästä ei sitä saataisi. Pakahtumaisillaan vihasta läksi hän vihdoin sisään. Etteihän vain liene sairastunut. Tuollaisessa kiukussa saattaa sappi haljeta. Vieraat herrat käyttivät nyt tilaisuutta hyväkseen ja rupesivat mittaamaan pihamaata. Silloin tällöin riipaisivat he pensaasta suuhunsa raakoja viinimarjoja. Vihdoin pysähtyivät he kiven eteen pihan perällä ja rupesivat tavailemaan sen kirjoitusta: "BELLA. Kymmenen vuotta korvasit sinä minulle ihmiset."
Portailta kuului sairas nauru.
Naurun jälkeen ei talosta enää kuulunut mitään. Miljoonamies makasi vuoteessaan ja hänen aivonsa tuntuivat kiehuvan. Oli jo yö, kun hän katsoi ikkunasta. Silloin oli pihamaa tyhjä ja portti suljettu. Mutta eihän hänellä enää ollut mitään varmuutta, hehän saattoivat palata milloin halutti. Kirottu kuuromykkä oli tietysti pettänyt hänet. Kuten ihmisten tapa oli. Kaikki he olivat pettureita, alkaen niistä, joita enimmän rakasti.
Äkkiä muisti vanhus testamenttinsa.
Ei mitään ihmisille — kirous heille!
Hän nousi taasen ja hänen polttavat aivonsa vetivät häntä siihen suuntaan, missä testamentti oli. Ja lipas oli jo hänen kädessään, kun hän muisti: jos minä nyt kuolen, ottavat ihmiset kaikki. Täytyy odottaa, kunnes saa tehdyksi toisen testamentin. Hän pääsi taasen vuoteeseensa ja laski alas kipeän päänsä.
* * * * *
Surkeassa tilassa tapasivat hänet aamulla eiliset vieraat ihmiset, jotka nyt ystävineen olivat tulleet katsomaan taloa. He ottivat hänet hoitoonsa, toimittivat hänen luokseen lääkärin, jopa papinkin ja vihdoin tuomarin. He tarkastivat koko talon. Vanhus kuuli, kuinka he kolistelivat.
— Kaikki viattomille eläimille! huusi hän kuumehoureissaan ja kiristi hampaitaan.
Silloin olivat vieraat ihmiset hetkisen hiljaa.
— Ei mitään syntisille ihmisille! jatkoi sairas.
Silloin tulivat he hänen vuoteensa ääreen, koskettivat häntä käsillään, katsoivat häneen ja puhuivat hänelle. He kiduttivat häntä tällä niinkutsutulla hyvyydellään ja koko läsnäolollaan. Hän oli läkähtymäisillään inhosta.
Portti kansallisen Diogeneen taloon ei enää ollut lukittu. Uteliaat tulivat ja menivät. Daniel Ståhle pääsi vaivatta sisään. Hän karkotti vieraat ihmiset, sulki portin ja antoi sairaalle sen yksinäisyyden, mitä hän tarvitsi. Hän tointui muutaman päivän kuluttua. Daniel viipyi hänen luonaan. Mutta parantumisen mukana alkoi hänelle selvetä jokin teko, joka oli tapahtunut sairauden aikana. Jokin paperi oli luettu ja allekirjoitettu. Vieraat ihmiset olivat olleet ympärillä ja ojentaneet hänelle kynän.
Daniel saattoi uskoa, mikä se teko oli. Suur-Kaupungin lehdet olivat jokin päivä sitten tietäneet kertoa, että kauppias Sanfrid Säfstrandin omistama talo N:o 3 Luotokadun varrella oston kautta oli joutunut Kristallipalatsi-nimiselle osakeyhtiölle. Ja seuraavan sunnuntain lehdissä oli samaisen asian johdosta ollut sekä kuva että kirjoitus. Daniel luki:
"Kaupunkimme saa pian uuden ylpeydenaiheen, joka todella nostaa sen Euroopan metropolien rinnalle. Ylläoleva kuva esittää sitä suurenmoista suunnitelmaa, joka jo pitkän ajan kuluessa on kypsynyt kaupunkimme etevinten liike- ja rahamiesten mielissä. Mikä on sitten tämä uhkea palatsi, jonka näky hivelee katsojan silmää? Se on konsertti- ja huvilinna 'Ninive', suurisuuntainen laitos, jossa…"
— Lopeta, sanoi ukko ja kävi kiinni päähänsä.
Aivot olivat taasen alkaneet kiehua. He istuutuivat portaille. Hetken perästä tahtoi ukko kuulla lisää.
"Lehtemme maaseutulukijat älkööt hämmästykö tämän linnan nimeä,
'Ninive'. Se on otettu suurmaailman mallin mukaan…"
Ukko voihkaisi ja piteli päätään. Yhtäkkiä hän ymmärsi, että hän oli myynyt talonsa, että hän oli täällä vieras ja että ihmisillä oli oikeus minä hetkenä tahansa tulla ja ajaa hänet pois. Itse oli hän heille antanut tämän oikeuden. Kirotut, kirotut! Eikö riittänyt vähempi? Näin kokonaan heidän aina piti ryvettää itsensä.
Daniel olisi tahtonut johdattaa ystävänsä vuoteeseen, mutta vanhus oikaisi selkänsä suoraksi, löi nyrkin porraspuuhun ja nousi.
Ei, se ei saanut tapahtua. Häntä oli petetty. Hänen täytyi vaatia oikeutta. Siellä oli ennen siellä kulmassa — mikä katu se nyt olikaan? — apteekin vieressä, lakimies, se oli rehellinen ihminen. Oikeutta, oikeutta!
* * * * *
He tulivat kadulle.
Jos kaupunki oli outo ukko Säfstrandille, joka ei vuosiin ollut sitä nähnyt, niin oli se outo Daniel Ståhlellekin, joka oli nähnyt sen pari päivää sitten. Mitä olikaan tapahtunut? Rattaiden räminä kaikui kolkkona huonerivejä vastaan, saamatta säestystä ihmisäänistä. Puheensorina oli vaiennut. Ihmiset vaelsivat ääneti, kasvoillaan jännitys ja silmissään kysymys: mitä tulee, mitä tulee? He kokoontuivat ryhmiin ja puhelivat kuiskaten. Mutta kaikkien näiden hiljaisten vaeltajien joukkoon levittivät poikaset lehtisiä — sinisiä, punaisia, valkoisia ja keltaisia. Ja ihmiset painuivat lukemaan niiden sanomia, ikään kuin olisi ollut kysymys heidän elämästään tai kuolemastaan. Ja terävillä lapsenäänillään julistivat poikaset pitkin helteisiä katuja: sota… sota… sota…
Sota.
Ukko Säfstrandia pyörrytti. Hän seisoi lyhtypylvääseen nojaten ja oli kuin suuret, mustat siivet olisivat suhisseet hänen ja koko maailman yli. Rangaistus likeni.
— Mennään kotiin, sanoi hän ja tarttui Danielin käteen. — Jumala näkyy jo itse istuvan käräjiä.
He nousivat ajurin rattaille ja pyörät jyristivät kammottavasti kaduilla, joita auringonpaiste valeli. Vastaan tuli kuormittain ihmisiä, jotka ajoivat asemalle, kuin pakoon tuomiota. Jonkin kasarmin pihamaalla satuloitiin hevosia. Ukko Säfstrand muisti, että hänen talonsa oli myyty, mutta se ei häneen enää koskenut. Elämä oli äkkiä muuttanut muotoa.
* * * * *
Illansuussa saapui kaupungin rantaan valkoinen laiva täynnä pakolaisia, jotka sodan jaloista kiiruhtivat kotimaihinsa. Valkoinen laiva toi yksinäiselle ukko Säfstrandille sen ainoan ihmisen, joka häneltä saattoi tulla kysymään kotia: Aarne Ruokorannan.
Mutta Aarne oli ollut sairas jo laivaan astuessaan ja mutkalla hän oli kuollut. Hänet kannettiin siis rikkaan kauppias Säfstrandin portille ja kysyttiin, tahtoiko hän ottaa hänet vastaan, vai vietäisiinkö hänet muualle, sinne minne kodittomat ja tuntemattomat viedään.
Mistä minä tiedän, onko hän edes minun poikani! johtui vanhuksen mieleen, ja tämä ajatus täytti hänen sydämensä leimuavalla vihalla ja sai hänet hetkeksi unohtamaan sen suuren kuoleman, jonka enkelinsiivet jo suhisivat koko maailman yllä.
— Se on Aarne! kuiskasi Daniel, — se on Aarne… Voi… voi… kuinka se on mahdollista… mitenkä hän on kuollut… mitä hänelle on tapahtunut…? Voi Otteli, Otteli, jos hän tietäisikin!
Kuollut otettiin vastaan kotiinsa.
Kantajat menivät ja talo hiljeni. Daniel lankesi polvilleen makuuhuoneessa ja ukko jäi yksinään saliin kuolleen kanssa.
Koko kootulla tahdollaan hän läheni ruumista ja tarttui peitteen kulmaan.
Totuus. Ensi kertaa elämässään näki hän totuuden. Ei mitään vilppiä, ei mitään koreutta. Totuus.
— Poikani, poikani, riemuitsi vanhuksen sydän. — Että sinä tulit… Poikani… poikani. Ja te kaikki muut ihmiset… Minä olen… vihannut… teitä kaikkia… Minä en ole muistanut, että te kykenette kuolemaan!
Hän oli huomaamattaan puhunut ääneen, mutta Daniel, joka luuli hänen kutsuneen häntä, astui huoneeseen. He asettuivat molemmat polvilleen permannolle, sillä ei ollut istuimia. Kuolleen kasvot loistivat elokuun yössä. Valo lankesi yli vanhuksen koko menneisyyden. Kuoleman valo yli elämän.
Yön tunnit kuluivat.
Kun vanhus huomasi aamun ensi säteet seinällä, veti hän peitteen yli rakkaiden piirteiden ja läksi portaille. Siellä istui Daniel ja itki. Jokin lintu äännähti lehmuksissa. Punainen rusko paloi taivaalla.
— Mitä sinä itket, lapsi? sanoi vanhus ja laski kätensä hänen olkapäälleen.
Silloin painoi poika päänsä hänen polviaan vasten ja vaikeroi:
— Miksi meidän ihmisten aina pitää tehdä niin paljon syntiä?
Vanhus tuijotti lehmuksiin, joihin taivaalta lankesi veripunainen hohde, ja sanoi:
— Lapsi, lapsi, ei ole mitään syntiä — on ainoastaan onnettomuutta.