— Johtaja on kostettu! huusi Lohipato, tyhjensi lasinsa ja paiskasi sen suurta peiliä vastaan.
— Nuori mies, nuori mies! huusi vuorostaan tohtori Angervoinen ja riensi peilin luo.
Lasi oli halki.
— Rahaa on, veli Angervoinen, vastasi Matti Lohipato ja karkasi hänen kaulaansa. — Veljen täytyy tulla meidän Runolamme johtajaksi.
— Runola — no, siinähän meillä on nimi! sanoi tohtori, kädessä peilinsärö.
— Mahdotonta, mahdotonta! huusi Hornanheimo. — "Matti Lohipadon runot ovat ilmestyneet Kustannusosakeyhtiö Runolan kustannuksella" — miltä se nyt kuuluu?
Tohtori Angervoinen korotti taasen äänensä.
— Minä ehdotan, että me yksissä neuvoin suoritamme kulut tästä peilistä… Mitä herrat sanovat? Huoneessa oli niin hiljaista, että saattoi kuulla sauhujen leijaillen lähtevän sikareista. Sitten maisteri Blundh vei käden taskuunsa, katsoi kelloa ja nousi.
— Minä puolestani ehdotan, että asianomainen itse suorittaa viulunsa.
Onhan hän juuri saanut tuhat markkaa.
— Se on sydämetöntä, — nuori, etevä kirjailija, joka sattuu innostumaan…
Maisteri Blundh katseli tohtoriin, toinen silmä puoleksi kiinni. Hän aikoi selvästi sanoa jotakin, eikä varmaankaan mitään tohtorille miellyttävää, kun Ruokoranta palasi ja etsi entisen paikkansa.
— Täällä on sattunut pieni vahinko, toisti tohtori ja piteli peilinsäröä ilmassa, — minä ehdotan, että maksetaan yhteisesti… Mitä mieltä veli Ruokoranta on?
— Kuka on himoinnut nautintoa rikkoa peilin eikä tahdo maksaa? sanoi
Ruokoranta ja silmäili ympärilleen.
— Täss' on mies, lempo ties! huusi runoilija kasvavalla intomielellä.
— Hm. Se on niin, että nautinto aina maksetaan omasta kukkarosta, sanoi
Ruokoranta. — Viisaus ei ole minun, vaan Diogeneen.
Diogenesta mainitessa tohtori unohti peilin. Hän seisoi yhä peilinsärö kädessä, mutta hänen ajatuksensa liikkuivat muualla ja hänen ääneensä tuli se todellinen lämpö, joka on ominainen hyville ihmisille.
— Jokaisen ihmisen elämässä tulee hetki, jolloin hänen kansallistuntonsa herää. Jos me uskaltaisimmekin toivoa, että tämä hetki nyt on tulossa ystävällemme Sanfrid Säfstrandille…
Hornanheimo ja Raitio purskahtivat nauruun. Heillä oli tuoreenpuoleiset kokemukset ukko Sanfridin kansallisesta heräämisestä.
— Minä väitän, jatkoi tohtori, luoden ojentavan silmäyksen naurajiin, — että tämä kansallinen Diogeneemme, niin, toistan vieläkin: tämä kansallinen Diogeneemme on kunnon mies.
Läsnäolevan pojan vuoksi vaikenivat herrat, vaikka jokaisen mieleen tuli ikäviä muistoja saiturista. Sitten kun Aarne Ruokoranta pääsiäisen jälkeen äkkiä oli ruvennut elämään entistä komeammin ja kun oli saatu tietää ukon pitkänäperjantaina maksaneen hänen velkansa, — mihin eivät suinkaan vähät riittäneet — oli päätelty ukon tulleen mielenmuutokseen ja tahdottu korjata hänen miljoonistaan niin paljon kuin suinkin hyviin tarkoituksiin, ennen kuin poika saisi ne käsiinsä.
— Antakaamme "kansan" puhua, sanoi Ruokoranta hymyillen. — Olen kerran kuullut parin naisen sanovan "piru", kun isäni meni heidän ohitseen, ja rantajätkien sanovan "saatanan piru" — ja Maan Äidin palstoilla on ollut…
— Älä nyt huoli, keskeytti Raitio, — sitä nyt tulee sanoneeksi yhtä ja toista, kun puoleksi paiskataan alas portaita, niin että on taittaa niskansa…
— … "Tämä suomalainen isä Grandet"…
— Entä jos tämä arvon vanhus Runolan hyväksi hellittäisi kymmenen tuhatta, sanoi tohtori toivorikkaana.
— Nautinnot maksetaan aina omasta kukkarosta, toisti Ruokoranta hellittämättömästi.
Peilinsärö putosi tohtorin kädestä ja palautti kilahduksellaan hänen mieleensä asian, joka oli jäänyt kesken. Hän haparoi esiin lompakkonsa, mutta muisti antaneensa pois rahansa. Ruokoranta otti hänkin esiin lompakkonsa, erotti, laskematta, pinkan pikkusetelejä, repi ne kappaleiksi ja laski kappaleet tohtorin eteen pöydälle.
— Tuossa, lapset, alkakaa leikkiä. Tämä on sellainen peli, että jos nämä palaset panee kokoon, niin…
Tohtori tuijotti päätään pudistaen setelinpalasiin, jotka läjässä makasivat hänen edessään.
— Kuulumatonta kevytmielisyyttä, aivan kuulumatonta…
Runoilija rupesi ilosta huutamaan ja suistui pöydälle, ojentaen kätensä ottamaan palasia. Kun tohtori korjasi hänen ylettyviltään kallisarvoiset rahankappaleet, tarttui hän tuhkakuppiin ja heitti sen peiliä kohti.
— Rahaa on kuin roskaa! Ja Runola jauhaa lisää. Runola on rahamylly,
Runola on Sampo…
Tohtori piteli häntä olkapäistä. Kaikki puhuivat yhtaikaa.
— Sampo, siinähän on nimi…
— Ukon täytyy antaa kymmenen tuhatta.
— Me emme nyt ole… emme ole siinä mielentilassa, että voisimme keskustella… keskustella vakavista asioista…
— Jokohan koko puuhan voisi panna lehteen?
— Helkkarissa, mitä sinä ajattelet, Riti-Rati!
— Pannaan huomiseen lehteen — miksei pantaisi?
— Onhan asia selvä. Meissä on tänä iltana ollut Herran henki.
— Herran henki, Herran henki.
— Johtaja on kostettu — eläköön!
— Eläköön!
Hornanheimo irroitti paksun, tupsuilla koristetun hihnan, joka piteli uutimia, ja köytti sillä salaa Lohipadon kiinni tuoliin. Nousi nauru ja melu, kun runoilija hosuen ja potkien pyrki irti kahleistaan. Hornanheimo oli tehnyt niin lujan solmun, että täytyi se panna veitsellä poikki, ennen kuin Matti Lohipato pääsi vapauteen.
Mieliala oli sillä korkeudella, jonka seuraava aste on laulu, tappelu, uni tai puhe. Tässä mielialassa ollen seisovat ihmiset kuin tienhaarassa. Tohtori valitsi äkkiä tien — hän valitsi aina saman. Hän nousi, kilisti lusikallaan lasin laitaan ja alkoi:
— Hyvät naiset ja herrat… hyvät herrat, piti minun sanoa. Mikään ei ole sattuma tässä elämässä, lempeä käsi johtaa kaikkia meidän polkujamme. Varmaan ei ole ollut sattuma, että me kaikki tänä iltana olemme joutuneet näkemään tapausta, joka mitä suurimmassa määrässä on omiaan loukkaamaan kansallisesti herännyttä mieltä: nuori, etevä kirjailija on saanut kokea kylmyyttä, joka sen pahempi niin usein on ollut lahjakkaiden miesten palkka tässä maassa… ja muissakin maissa. Olemme onnelliset siitä, että lempeä kaitselmus on sallinut meidän ajaa asioitaan ja tehdä oikeutta. Runolan eli Sammon ajatus on syntynyt tänä iltana. Niin ollen uskaltanemme sanoa, että ilta on niitä historiallisia, jotka…
— Hyvä!
— … jotka… joiden todistajina nämä vanhat Minervan seinät ovat olleet…
— Hyvä, hyvä, hyvä!
— Eläköön kustannusosakeyhtiö Runola!
— Sampo — eläköön!
— Runola — eläköön!
— Eläköön tiilitehdas Sampo!
— Hyvä!
— Eläköön!
* * * * *
Runolan asia jäi Vilho Oskari Angervoisen käsiin. Uskollisemmissa käsissä se tuskin olisi voinut olla. Matti Lohipato läksi ulkomaille ja hän saattoi huoleti lähteä. Tohtori Angervoinen oli ottanut vastatakseen hänen sitoumuksistaan. Sinipiikain lemmitty oli sekin hänen hallussaan, eikä hän laiminlyönyt mitään tilaisuutta tehdäkseen mahdolliseksi sen ilmestymisen jouluksi. Selvää on, että hän, käyttäessään eri teitä, tuli käyttäneeksi sitäkin tietä, mitä diplomaatit niin usein ovat käyttäneet: naisten tietä. Hän puki ylleen vanhan pitkäntakkinsa, jonka hän jo viiden vuoden aikana joka lukukauden lopussa oli tuominnut virkaheitoksi, ja meni itse "Pesään", kaupungin vaikutusvaltaisimman naisen, rouva Gunilla Murmanin puheille.
Gunilla-rouva, joka neljättäkymmentä vuotta joko välittömästi tai välillisesti oli ollut mukana miltei jokaisessa kansallisessa sivistysharrastuksessa ei yksin kotikaupungissaan, vaan kautta maan, katseli kustannusosakeyhtiön perustamista suopein silmin. Ajankohta hänestä ehkei kuitenkaan ollut varsin sovelias: oli muistettava, että monet — hän itse niihin luettuna — olivat saaneet maksaa tirehtööri Roos-vainajan puolesta. Gunilla-rouva lupasi kuitenkin tehdä voitavansa, hänen luonaan sattui juuri huomenna olemaan ompeluseura ja hän lupasi rouvien kesken ottaa asian puheeksi. Vilho Oskari Angervoinen ei ollut vailla eräänlaista oveluutta, niin vilpitön ja rehellinen kuin hän olikin. Hän tiesi, mikä tehosi Gunilla Murmaniin ja kävi puhumaan tulevan kustannusliikkeen virkailijoista. Oli tietenkin tärkeää, että niitäkin ajateltiin ajoissa, koska liikkeen menestys juuri riippui niistä.
Gunilla-rouva istui nahkatuolissa miesvainajansa kuvan alla ja kutoi ruusunpunaista, aivan pienen lapsen sukkaa. Hän loi tohtoriin silmänsä, ja hänen katseensa oli niin läpitunkeva, että tohtori punastui. Hän tunsi kuin tunsikin olevansa pakotettu selittämään tarkoitustaan lähemmin.
— Rouva Murmanillahan on niin suuri ihmistuntemus… ja niin suuri tuttavapiiri…
— Ja niin paljon sukulaisia! sanoi Gunilla-rouva ja naurahti.
Tohtori tunsi itsensä kokonaan paljastetuksi, punehtui korvanlehtiä myöten, yski ja nauroi hänkin.
— Onhan niitä, onhan niitä, jatkoi vanha rouva. — Jos te minulle uskotte virkailijan hankinnan mihin toimeen tahansa, niin kyllä minulla on lapsenlapsia ja sisarten ja veljien lapsia ja lasten lapsia varastossa. En minä joudu pulaan. Te tiedätte vaalilauseeni: mitä tahdot tehdyksi, se tee itse. Minä en luota muihin kuin omaan itseeni — omaan itseeni kolmannessa ja neljännessä polvessa. Minulla on seitsemän tytärtä ja tyttären miestä, kaksikymmentäseitsemän lapsenlasta, viisikymmentäkaksi lapsenlapsenlasta, tässä — hän keskeytti kudontansa, joka tapahtui aivan koneellisesti, ja nosti ruusunpunaista, pientä sukkaa — tulee sukat nuorimmalle heistä: Eeva Salmensuulle syntyi eilen poika, menen huomenna katsomaan häntä. Kahdeksantoista vuoden vanha, sellainen lapsi itse! Mutta mitä sanotte: hänen miehensä, maisteri Antti Salmensuu — siinähän on mies, jota etsitte. Koko Salmensuun sukuhan kirjailee. Luulen, että Antti mielellään ottaisi toimen nyt, kun perhe lisääntyy — hänellä on kyllä suurenpuoleinen stipendi yliopistosta, hän kirjoittaa väitöskirjaa, mutta…
Gunilla-rouva kuuli puhelimen soivan ja riensi, mennessään huomauttaen, että kauanpa se nyt oli ollutkin ääneti, eteiseen. Tohtori kuuli yhtä päätä kolme eri keskustelua, jotka peräperään seurasivat toisiaan. Ensiksi oli kysymys arpajaisista sokeiden hyväksi ja päävoitosta, joksi ehdotettiin Peräpunttalan seurakunnan tilaamaa ja samaisen seurakunnan hylkäämää alttaritaulua. Toiseksi tiedusteltiin rouva Murmanin mielipidettä tuhannesta parista kenkiä, joita köyhiä kansakoululapsia varten aiottiin tilata maaseudulta. Kolmanneksi kysyttiin, suostuisiko rouva Murman myymään muutamia Kansalliskirjapainon osakkeita. Vanhuksella oli valmiina selkeät, täsmälliset vastaukset. Hän tiesi mitä hän tahtoi ja säesti usein sanojaan samalla pienellä, valoisalla naurulla, joka oli saattanut tohtorin niin hämilleen.
— No niin, sanoi hän, palatessaan huoneeseen, jonka kynnyksellä tohtori jo odotti, peläten häirinneensä liian kauan, — yrittäkää vain. Ehkä se menee. Kyllä minä teen, mitä minä voin.
Astuessaan alas portaita kuuli tohtori taasen hänen puhuvan puhelimessa. Tällä kertaa oli nähtävästi kysymys jostakin ruokalajista, koska rouva Murman selkeällä äänellään lausui muun muassa sanat "pippuri" ja "suola".
— Mikä nainen, ajatteli vanhapoika painaessaan kiinni katuoven. — Itse Louhi, lisäsi hän ääneen ja naurahteli, päätään pudistaen, täynnä ihailua. — Ja tämä vanha koti — todellinen "pesä"!
Muutaman viikon perästä ilmoitti Gunilla-rouva tohtorille ystäväpiiristään keränneensä osakkeita viidenkolmattatuhannen viidensadan markan arvosta. Hän oli myöskin tiedustellut maisteri Salmensuun ajatusta, ja maisteri oli luvannut miettiä. Tämä luonnollisesti ei sitonut osakeyhtiön toimintaa vähimmässäkään määrin.
— Ottakaa vain johtajaksi joku toinen, ne olivat Gunilla-rouvan viimeiset sanat, — jos te löydätte.
Tohtori tiesi, mitä se merkitsi. Se oli tulkittava näin: auta armias, jos otatte toisen!
Yleensä menestyi hanke, sitä ei voinut kieltää. Tohtorilla oli syytä pelkkään iloon. Erikoisen loiston sai yritys siksi, että siihen onnistuttiin kiinnittämään sellainen nimi kuin tohtori Jaakko Pitkänen. Tämä voitto oli kyllä vaivan takana. Ei ollut helppoa taivuttaa eurooppalaista kuuluisuutta, jonka erikoisala oli fonetiikka, antamaan nimeään Runolaan. Tohtori Pitkänen oli sitä mieltä, että hänen olisi täytynyt liittyä suorastaan työntekijäksi liikkeeseen, jos hän kerran kantoi sen johtajan nimeä. Siihen hänellä ei ollut aikaa eikä mielestään myöskään edellytyksiä. Kesti kauan, ennen kuin hänet saatiin käsittämään, ettei tarvittu muuta kuin hänen suuri, kuuluisa nimensä — työn saattoi suorittaa kuka nuori mies tahansa. Tohtorin velvollisuudet supistettiin mahdollisimman vähiin, jo senkin vuoksi, että hän paljon oleskeli ulkomailla, ja hänen palkkansa tulisi olemaan ainakin muutama tuhat vuodessa. Kun dosentti Angervoinen oli saanut tämän puolen asiasta järjestetyksi, oli hänen ymmärtääkseen suurin vaikeus voitettu. Ainakaan ei mikään kustannusliike nyt johtajan puolesta saattanut tulla kilpailemaan Runolan kanssa. Ja toivottavasti tulisi Runolan toiminta muodostumaan yhtä onnelliseksi kilpailevien yhtiöiden toimintaankin nähden. Aivan odottamattomalta taholta sattui se tapaus, joka hetkeksi lamautti tohtori Angervoisen menestyksellisen työn ja toimintahalun. Eräänä aamuna luki tohtori Angervoinen sanomalehdestä, että Matti Lohipato oli luovuttanut vastavalmistuneen kalevala-aiheisen romaaninsa Sinipiikain lemmitty vanhalle kustantajalleen, ja että se ilmestyisi piakkoin.
— Olenko minä viisas vai olenko minä hullu? lausui tohtori ääneen ja karkasi kirjoituspöytänsä luo. — Eikö käsikirjoitus ole minun laatikossani? On. Tässä, tässä se on ja Vilho Oskari Angervoinenpa ei luovutakaan sitä ensi hädässä. Eikö Lohipato itse ole uskonut sitä minun haltuuni ja eikö se ole ensimmäinen kirja, minkä Runola julkaisee?
Mutta mikäpä siinä auttoi. Vanhan kustannusliikkeen johtaja oli jo lähettänyt runoilijalle palkkion — hyvin runsaan lisäksi, johon oli syynä tämä harmillinen jupakka — ja runoilijan oman kirjeen perustalla vaati hän käsikirjoitusta. Tohtori Angervoisen oli todella varsin raskasta tämän jälkeen hoidella runoilijan raha-asioita ja toimia Runolan hyväksi. Lohipadon kirje, joka tuli jonkin viikon perästä, ei ollut omiaan paljoakaan rohkaisemaan. Lohipato kertoi myyneensä Sinipiikain lemmityn vanhalle kustantajalleen, koska se oli huono kirja, todella kaikin puolin kelvoton kirja, ja jo alkaneensa kirjoittaa Runolaa varten uutta teosta, pariisilaisaiheista, nimeltä Orkidea.
— Sikamaista, puheli Angervoinen itsekseen. — Pitääkö Runolan aloittaa pariisilaisaiheisella romaanilla! Hävytöntä…!
Hänen retkensä ukko Säfstrandin luo onnistui varsin huonosti. Ukko ei ajanut häntä ulos, kuten hän oli tehnyt Riti-Ratille ja Hornanheimolle sekä monelle muulle. Dosentti Angervoinen ei ensinkään päässyt sisään. Ainoastaan Bella, suomalaisen ukko Grandet'n kuuluisa villakoira, tulkitsi talon tunteita vierasta kohtaan kiivaalla haukunnalla, joka jonkin aikaa kuului lukittujen ovien takaa. Ukko kuului olevan sairaana ja ainoastaan "insinööri", hänen ainoa uskottunsa, oli käynyt hänen luonaan. Hän ei ollut päästänyt sisään lääkäriäkään, jonka Ruokoranta oli toimittanut hänen portailleen asti. Lääkäri oli ollut suuttunut, kuului sanoneen, että ukko olisi toimitettava holhouksen alaiseksi. Nämä tiedot sai tohtori Angervoinen kadun kulmassa seisovalta poliisilta, joka vuosikymmenen palveltuaan näillä tienoin tunsi talon tavat.
Tohtori Pitkäsen kuuluisa nimi ei sekään merkinnyt juuri niin paljoa kuin dosentti Angervoinen oli uskonut. Yhtä helppoa kuin alussa oli ollut saada ihmisiä innostumaan, yhtä työlästä oli saada kokoon viimeiset kymmentuhannet. Angervoinen puhui ja juoksi ja juoksi ja puhui. Hän olisi niin hartaasti halunnut saada Runolan asiat selviksi, ennen kuin hän läksi kesäiselle keräysmatkalleen — ehkä viimeiselle elämässään. Hän oli jo lähtövalmis, hänen kokoelmansakin olivat siirretyt hänen vaatimattomasta poikamiehenasunnostaan "Seuran" turvallisten seinien sisäpuolelle. Silloin hän vielä teki viimeisen yrityksensä miehen luo, josta ei hän suorastaan pitänyt, mutta josta hän aina oli tahtonut uskoa kaikkea hyvää — ja jolla oli rahaa. Hän meni maisteri Blundhin luo.
Maisteri Bernhard oli, kuten Vilho Oskari Angervoinen itsekin, lähdössä ulkomaille, ja matkavalmis hänkin. Tosin olivat molempien varustukset varsin erilaiset. Kun Angervoisen rapistuneissa huoneissa oli ollut huiskin haiskin reppuja ja laatikkoja, mitkä tuskin pysyivät koossa, oli Blundhin ruokasalin permanto täynnä uusia, kalliita arkkuja ja käsilaukkuja. Maisteri koetti paraikaa kenkiä, joita hänelle oli lähetetty kaupasta, ja verevä, nuori palvelustyttö kantoi hienoa pyykkiä pöydälle. Angervoinen pääsi sisään soittamatta, koska kenkäkaupan lähetti seisoi eteisessä odottamassa. Hän ei kiinnittänyt huomiota laukkuihin eikä tyttöön, hän suuntasi askeleensa suoraan Blundhia kohti ja ojensi hänelle kätensä.
— Terve mieheen, sanoi Blundh. — Hyvä, että tulet. Mitkä minä nyt otan, nuoko kilpikonnannahkaiset vaiko nämä vasikannahkaiset… Ei, en minä kesäksi mustia. Uskotko, että näillä hinnassa on helkkarin suuri ero. Mitä luulet näiden kilpikonnannahkaisten maksavan? Heh, etkö kuule.
— Minulla on vähän kiire.
— Kiire — no, mitä luulet minulla olevan. Odota nyt, poika, minä otan nämä molemmat, mutta en minä tällaisia laskuja mene maksamaan. Pitää pudottaa, pitää pudottaa. Kun otan kaksi paria. Mene nyt, nuori mies, ja palaa kello neljän ja viiden välillä. No, mikä on hätänä, veli Angervoinen? Oletpa sinä pölyttynyt, niinkuin ne käsikirjoituksesi, joista aina puhut.
— Niistäpä juuri on kysymys ja niiden julkaisemisesta. Runolan asia pitäisi saada…
Äsken hymyilevä maisteri Blundh oli muuttunut luoksepääsemättömäksi ja ankaraksi, ikään kuin hänen edessään olisi seisonut kerjäläinen, joka pyysi rahaa mennäkseen kapakkaan.
— Ei sanaakaan siitä asiasta, puhui hän pingotetusti. — Ja minä vielä ottaisin osaa teidän lapsellisuuksiinne ja hullutuksiinne! Niin tyhmä minä toki en ole. Koko Runola on humalaisten mielihoure…
— Veli Blundh, ajattele, mitä sanot…
— Mitä ajattelemista siinä on. Jokainen viisas ihminen nauraa sellaiselle puuhalle…
— Veli Blundh…
— Istu ja sytytä sikari. Jutellaan niin kauan kuin tästä jäähdyn. Tuli helkkarin kuuma noiden kenkien kanssa.
— Minä en voi puhua mistään muusta kuin uudesta isänmaallisesta yrityksestämme. Tiedäthän sinä, miten kustantajat kohtelevat…
— Se Lohipatohan sopi kustantajansa kanssa…
— Niin, mutta hän antaa seuraavat kirjansa meille.
— Tämäpä sinipiikajuttu sai kovin huonot arvostelut…
— Seuraava romaani onkin parempi.
— Veli Angervoinen, minäpä sanon sinulle: kirjoitetaan ihan liian paljon.
— Kuinka sinä voit… Jokaisella isänmaanystävällä on syytä iloita nuoren kirjallisuutemme vehmaudesta…
— En penniäkään minä anna Runolaan.
— Sitä sinä et voi tarkoittaa.
— Jumaliste!
— Muista, missä maineessa sinä kuljet koko kansan edessä…
— Ja missä sitten?
— Sinä olet mesenaatti, kansasi hyväntekijä…
— Mene hiiteen, narri!
— Mitä sinä sanot?
— Että sinä puuhinesi olet narri, jota jokainen järkevä ihminen nauraa.
Tohtori paiskasi sikarin tuhkakuppiin ja tuijotti punoittavin silmin
Blundhiin.
— Entä jos minä paljastaisin sinut, sanoi hän hiljaa. — Sen minä teen!
Kansan pitää nähdä, minkämoisia "hyväntekijöitä" sillä on.
Blundh jäi nauramaan. Mutta hetken perästä tavoitti hän tohtorin kiinni portaissa.
— Hoi miestä! Angervoinen kuulehan!
Angervoinen tuli, kiihtyneenä, syvästi loukkaantuneena, mutta toivoen hyvitystä. Blundh astui muutamia portaita alemma, tarkkasi uusia kenkiään ja kumartui sitten Angervoisen puoleen:
— Minulla on, katsos, tässä jonkin vuoden perästä merkkipäivä. Aion silloin… hiukkasen lahjoitella. Ymmärrätkö?
Angervoinen tuijotti häneen, pyyhki otsaansa ja kävi epäluuloiseksi. Äkkiä hänen hahmonsa kirkastui, hän tarttui Blundhin käteen ja pusersi sitä lujasti.
— Anna anteeksi, veli Blundh. — Anna anteeksi.
Hän riensi pois.
Ja läksi matkaan, Runolan asiat kesken.
Kun hän syyskuussa palasi kaupunkiin, pidätti Blundh hänet eräänä iltana esplanaadissa ja istutti hänet penkille viereensä tuoksuvien ruusuistutusten ääreen.
— Oletpa sinä päivettynyt, en ollut tuntea. Nyt saat päätellä, ansaitsinko minä kaikkea, mitä sinä keväällä syydit vasten naamaani.
— Vielä kerran, anna anteeksi…
— No niin, no niin. Katsos, minä olen kaiken kesää pitänyt mielessäni sinun hullutuksesi ja voin nyt sanoa sinulle, mistä saat rahaa. Tänne on hiljan muuttanut maalta perhe, hyvin hieno perhe: kunnallisneuvos Ståhle, minun luokkatoverini — tyttäret suuria ja muhkeita kuin nuoret fasaanit ja kalkkunat! Olen koko päivän ollut heidän seurassaan. Mies on niin raju saattelemaan ja kävelemään, että ihan täytyy istuutua lepäämään, vaikkei reumatismi siitä suinkaan pidä näin illalla. No niin, Ståhle on myynyt kartanonsa ja haluaa sijoittaa rahat edullisesti. Hänellä voi olla kolme-, neljäsataa tuhatta, en tarkkaan tiedä! Mutta hänen poikansa, maisteri, tarvitsee toimen. Tämä nuori herra on jonkin vuoden työskennellyt kirjakauppa-alalla. Huomaa: jos poika saa paikan, sijoittaa isä rahat. Ainahan nyt sellaisessa yrityksessä tarvitsee miehiä. Mutta huomaa, liikkeen täytyy olla lujalla pohjalla. Kunnallisneuvoksen ystävänä minä en voi sallia että hän antautuu epävarmoihin yrityksiin. Lähde pois nyt Minervaan, kunnallisneuvos tulee hänkin, heti kun annan hänelle merkin.
KAUNIIT TYTTÄRET
Kun Sela ja Otteli Ståhle seurasivat vanhempiaan Suur-Kaupunkiin, anoivat he elämältä yhtä ainoaa: rakkautta. Eivät he tehneet sitä tietoisesti. Jos heiltä olisi kysytty, olisivat he voineet leikkiä lyöden vastata, että he pyysivät "rikkautta, rakkautta, pitkää ikää", niinkuin siellä kotipuolella oli tapana sanoa. Tai ehkäpä he olisivat mahduttaneet sen, mitä he luulivat elämältä haluavansa, sanaan "onni". Mutta heidän sisimmässään oli onnentunne väkevänä rakkaudenkaipuuna.
Sankariaan he kaipasivat. Häntä he odottivat, kun he kuumina iltoina kotinsa ikkunoista tähyilivät kadulle, häntä varten he koristivat itseään ja iloitsivat, kun peili sanoi, että he olivat kauniit. Hänen puolestaan he olivat levottomat, kun eivät tietäneet, minkä vuoksi heihin kadulla katsottiin. Sillä vaikka he ahkerasti seurustelivat peilinsä kanssa, eivät he aina uskaltaneet siihen luottaa. Oliko varma, että he olivat kauniit? Mistäpä he olisivat voineet saada vakuuden siitä! Ja se oli heille hyvin tärkeää tietää, niin, kaikkein tärkeintä. Sankarin tähden se oli tärkeää. Mutta tämä kaikki, kuten sanottu, ei ollut heissä tietoista.
Jospa he olisivatkin aavistaneet, minkä huomion he olivat herättäneet Suur-Kaupungissa! Heistä kulki huhu, että heillä kummallakin oli satatuhatta markkaa ja että he lisäksi olivat hurmaavia tyttöjä.
Oli kyllin aikaa miettiä maailman menoa. Ei ollut työtä. Äiti parsi ja paikkasi kuten Syvälahdessakin. Hän ehti enemmän kuin ennen, kun oli kaksi palvelustyttöä talossa. Sela ja Otteli viettivät suuren osan päivää kadulla. Isä vei heidät mielellään teatteriin tai konserttiin. Sela rupesi ottamaan tunteja posliinimaalauksessa ja Otteli laulussa, mutta tämä vei aivan vähän aikaa. Joskus, ehkä, he aikoivat ruveta ansaitsemaan. Mutta ei vielä. Eihän heidän nyt tarvinnut ansaita, eikä isäkään sitä tahtonut. Ehkeivät he itsekään tahtoneet. Joka tapauksessa heidän voimansa kokoontui ja heidän kauneutensa oli kuin raskas umpu, joka etsii aurinkoa. Heissä oli voimaa antaa elämä vaikkapa kymmenelle lapselle ja elämän kallisarvoiset vaistot olemuksessaan astuivat he pää pystyssä ja hymy huulilla, mutta sydämessään olivat he nöyrät. Sankarin odotus teki heidät nöyriksi.
Keskikesän juhlaan, juhannukseen, ovat nuoret ihmiset yhdistäneet leikin, joka on kasvanut esiin itse nuoruuden keskeisimmästä, kuten kukkaset ovat kasvaneet esiin juhannuksesta. Aattoiltana poimivat tytöt yhdeksää lajia yrttejä ja kätkevät ne yöksi päänsä alle. Ensimmäinen mies, joka seuraavana aamuna tulee heitä vastaan, on heidän valittunsa. Onko viisasta ottaa hänet, sitä ei tytön sydän kysy. Yrttien taika on tehnyt tehtävänsä.
Sela ja Otteli Ståhle olivat siinä iässä, jolloin juhannusyöt eivät seuraa mitään kalenteria. Jospa he olisivatkin ymmärtäneet olla viisaat. Isän unelmat kauniista tyttäristään olivat niin likellä toteutumistaan.
Tuli esimerkiksi sellainen ilta, että Sela ja Otteli Ståhle olivat pyydetyt Pesään rouva Gunilla Murmanin luo. Tytöt olivat kuulleet niin paljon Gunilla-rouvasta. He tiesivät, että hänellä oli valta ylentää ja alentaa. Joka pääsi hänen sukuunsa ja suosioonsa, oli turvattu. Mikseivät he kätkeneetkin juhannusyrttejä päänsä alle yöksi marraskuun kuudennettatoista päivää vastaan? Kuudentenatoista päivänä oli Gunilla-rouva syntynyt.
Pesässä oli illalla koolla lapsia, lapsenlapsia ja henkilöitä, jotka naimisen kautta olivat joutuneet suvun sukulaisiksi. Niiden harvojen joukossa, jotka ulkopuolelta olivat saaneet kutsun saapua, olivat kunnallisneuvos Ståhlen tyttäret sekä heidän veljensä Leo Teräs, jolle suuressa kiireessä oli teetetty hänen ensimmäinen pitkätakkinsa.
Sela ja Otteli Ståhle olivat nähneet komeampia asuntoja kuin Gunilla-rouvan, mutta Pesässä, jolla nimellä vanhan rouvan koti oli tuttu kautta maan, oli jotakin, jollaista eivät he olleet tavanneet missään. He katselivat vanhoja, osaksi kuluneita huonekaluja, jotka seisoivat kunniasijoilla ja jotka kokoontuneille sukulaisille näyttivät olevan täynnä muistoja. Muistoesineillä näkyivät rakastavat kädet muutenkin täyttäneen kodin. Huoneissa oli suuritöisiä, ommeltuja pöytäliinoja, uutimia, tyynyjä ja mattoja ja seinillä riippui sekä maalauksia että valokuvia. Pöydillä ja lipastoilla katseli kehyksistään kymmenittäin mitä eri-ikäisimpiä suvun jäseniä.
Ståhlen tytöt jäivät kokonaisuuden ulkopuolelle, vaikka kaikki olivat heille ystävälliset ja vaikka jokin nuori herra aina istui heidän rinnallaan ja jutteli. Se ei johtunut yksin siitä, että he olivat vieraat, se riippui siitä, että he olivat suvun ulkopuolella. Suvulla oli luja yhteenkuuluvaisuus. Eri perheiden rajoitetussa piirissä saattoi ehkä yksilöllinen elämä, luonteiden eroavaisuudet ja niistä johtuvat ristiriitaisuudet tulla kysymykseen. Mutta suvun suuressa kokonaisuudessa tapahtui ani harvoin rikkomuksia yksimielisyyttä vastaan. Kaikki näyttivät joka hetki muistavan, että olivat samaa suurta perhettä. Varmaan he aina olivat valmiit auttamaan toisiaan. Iloisuus kaikkien kasvoilla rouva Gunilla Murmanin juhlapäivänä oli aivan yhteinen. Se oli kuin puku, jolla oli se ihmeellinen ominaisuus, että se sopi heille kaikille. Tämän huomasi varsinkin, kun tuli puhe vieraista. Silloin vaihtui yhteinen iloisuuden ilme välinpitämättömyydeksi, ystävällisyydeksi tai vihamielisyydeksi, aina asianomaisen aiheen mukaan, mutta jokainen ilmeenvaihdos tapahtui kaikilla kasvoilla miltei yht'aikaa ja hyvin samaan tapaan. Kerran oli kuin irvistys olisi vallannut sijan hymyilevillä huulilla Gunilla-rouvan kodissa. Puhuttiin jostakin naisesta, ja hänen nimeään tuntuivat kaikki ikään kuin nokkivan. Ståhlen tytöt olivat muistavinaan, että jotkut linnut nokkivat kuoliaaksi vieraan poikasen, jos se tuli niiden pesään. Kaunista oli kuin olikin tämä ihmeellinen sopu. Tytöt koettivat tarkkaan seurata, mitä tapahtui, sillä he tiesivät, että heidän kotona oli tehtävä tili kaikesta, mitä olivat nähneet ja kuulleet.
Rouva Gunilla Murmanin vävypoika, professori Svan oli palannut matkalta maan ympäri ja tuonut mukaansa joukon muistoesineitä sukulaisia ja tuttavia varten. Paluutiellä oli hän Vähässä-Aasiassa kohdannut poikansa, nuoren tohtorin ja dosentin, joka, seuraten erästä saksalaista retkikuntaa, oli ollut mukana tekemässä kaivaustöitä Efesossa. Kun nuoren Kuno Svanin matkaraha velvoitti häntä viipymään vielä poissa kuukauden eikä hän lisäksi halunnut heittää töitään kesken, saapui hän muutamia viikkoja myöhemmin kuin isä, tuoden mukanaan osan isän tavaroita, jotka tämä oli jättänyt hänen haltuunsa. Näiden tavaroiden joukossa oli kaksi kallisarvoista pantterintaljaa, joista professori oli aikonut toisen kotiinsa, toisen kunnioitetulle anopilleen hänen syntymäpäivänään. Lähetys viipyi niin, ettei se vielä ollut saapunut syntymäpäivän aamuna, kun lukuisa suku laululla, kukkasilla ja lahjoilla tervehti päivän sankaritarta. Kuno-tohtori, joka erikoisesti oli vanhuksen suosiossa ja joka puolestaan erikoisesti rakasti isoäitiään, ei hellittänyt, vaan pani lennättimen ja puhelimen liikkeelle, ja sai kuin saikin illansuussa tietää, että lähetys juurikään oli saapunut Suur-Kaupungin asemalle. Iloisena ja onnellisena kuin poikanen ilmestyi hän pitkämatkaisine kääröineen Pesään keskelle seuraa.
— Kuno on täällä! kuului huuto kautta huoneiden. — Onko se mahdollista?
Onko tibetiläinen pantteri todella tullut!
Ja vieraat jättivät teekuppinsa, hedelmä- tai hilloannoksensa, paiskasivat albumit ja kuvateokset käsistään ja karkasivat suin päin eteistä kohti. He eivät päässeet lähellekään. Toisiaan vastaan sulloutuneina, päät kurkotettuina toinen toisensa olkapäiden yli seisoivat he jännityksessä, kysellen ja huudahdellen, ja seurasivat tapahtumia, mikäli se oli mahdollista. Keskellä eteisen lattiaa avasi nuori tohtori polvillaan laatikkoa yhdessä talon vanhan palvelijattaren kanssa. Gunilla-rouva ei tänään saanut nähdä vaivaa, ei mistään hinnasta, hänen piti odottaa valmista. Ja vihdoin tuli kummallisten käärepapereiden ja silkkisuojusten keskeltä tohtorin käsiin itse pantterintalja. Hän nosti sen äänetönnä käsivarsillaan ilmaan, mutta sekä miehet että tytöt huusivat ilosta ja kunnioituksesta, kun kellahtava karva, kuuma ja runsas kuin erämaiden kiiltävä, auringon paahtama hiekka, valahti heidän eteensä. Kokoonsulloutunut ihmisrykelmä läksi nyt liikkeelle, tehden tilaa sille ryhmälle, minkä kunniavanhus ja nuori tohtori, kantaen tibetiläistä pantteria, muodostivat. Tytöt olivat saaneet käsiinsä silkkipaperinlehtiä ja raakasilkkikangasta, mitä oli pantu kaukomatkaisten tavaroiden ympärille. He tunsivat oudon tuoksun kääröjä avattaessa tulleen taloon, piirittivät professorin ja tekivät hänelle tuhat kysymystä. Oliko pantteri todella juossut Aasian aavikoilla, oliko setä nähnyt sellaisia elävinä, miten setä oli saanut taljan, oliko hindu-mies, joka sen myi, kaunis, olivatko naiset siellä kauniit, oliko siellä hyvin kuuma, oliko setä nähnyt Ganges-virran ja gaselleja? Professori vastasi hymyillen kysymyksiin, milloin asiallisesti, milloin leikillä kiusoitellen ja liioitellen. Mutta Gunilla-rouva sulki syliinsä sekä vävypoikansa professorin että tyttärenpoikansa nuoren tohtorin.
Suvun luja yhteenkuuluvaisuuden voima oli kokonaan täyttänyt Pesän.
Gunilla-rouva kulki nyt ryhmästä ryhmään, huoltapitävästi ottaen selkoa jokaisen asioista.
— Kuule nyt, Akseli, sanoi hän tirehtööri Sariolalle, vanhimman tyttärensä miehelle, joka jo oli harmaapää. — Kyllä teidän todenteolla täytyy pitää aisoissa ne petiittimiehenne siellä Maan Äidin toimituksessa. Riti-Rati kirjoittaa taas tänä päivänä lievimmin sanoen sopimattomasti.
Johtaja alkoi liikutella itseään kuten ihminen tekee, kun hän on toista mieltä pelätyn ylivoiman kanssa.
— Niin mutta, niin mutta, sanoi hän, — kyllä Riti-Rati on hyvä kynä. Yleisö lukee häntä erinomaisen mielellään… Ukko Säfstrandia saakin vähän rökittää…
— Mutta miksei ukko Säfstrandilla olisi oikeutta käyttää rahojaan, miten hän tahtoo?
— No niin, no niin, on tietysti, on tietysti, mutta… mutta…
— Minkätähden hänen luokseen mennään? Tiedämmehän kaikki, ettei hän tahdo olla missään tekemisissä maailman kanssa.
— Mutta mitä hän tekee rahoillaan, viekö hän ne… viekö hän ne hautaan?
— Hänen asiansa. Onhan hänellä poika.
— Joka hajoittaa kaikki tuuleen… tuuleen. Juuri sen vuoksi… sen vuoksi minusta on isänmaallinen velvollisuus kovistaa ukkoa… kovistaa… että hän tulisi järkiinsä… järkiinsä, ennen kuin poika saa kaikki ja panee varat ties minne.
— Luuletko, että ukko lukee sanomalehtiä?
— Kai jokin huhu… jokin huhu sentään jollakin lailla vie hänen korviinsa, mitä hänestä sanotaan.
— Ja sinä luulet hänen välittävän siitä, mitä hänestä sanotaan.
— Ihminen välittää aina… aina siitä, mitä hänestä sanotaan… sanotaan.
Gunilla-rouva naurahti.
— Suoraan sanoen minulla itsellänikin on ollut suuria epäilyksiä uuden kustannusyhtiön perustamisesta. Onko se tarpeen vaatima?
— Hm. Minä en… minä en tiedä muuta kuin että… että jos onnistumme menestyksellisesti kilpailemaan… kilpailemaan muiden yhtiöiden kanssa, ja saamme hyvän koron… hyvän koron rahoistamme, niin…
— Usuttaisitte kerran koiranne Blundhin kimppuun, sanoi Gunilla-rouva äkkiä voimakkaasti, ikään kuin hän kauan olisi halunnut sanoa julki tämän ajatuksen.
— Täti käyttää, pyydän anteeksi, täti käyttää vähän… kuinka minä sanoisin: voimakkaita sanoja.
— Pitäisikö minun kaunistella asioita sen tähden, että on minun syntymäpäiväni?
Gunilla-rouva nauroi. Hänen raikas naurunsa säesti suoria sanoja, niin että ne tuntuivat luonnollisilta ja oikeutetuilta.
— Riti-Rati on parhaita kyniämme, parhaita… puolusti johtaja itseään. — Petiittikirjoituksissa pitää olla, pitää olla… kuinka minä sanoisin… sukkeluutta…
— Raakuutta…
— Niin, miksei, vaikkapa… vaikkapa raakuuttakin, jos se on sukkelaa… sukkelaa — yleisö vaatii, yleisö vaatii. Ja mitä taas Blundhiin tulee, niin… täti tietää, täti tietää: hänellä on hyvin suuri määrä osakkeita… täytyy ottaa lukuun, täytyy ottaa lukuun…
— Voi olla, vastasi Gunilla-rouva, jo valmiina lähtemään eteenpäin, — mutta hänen ei pitäisi haluta mesenaatin nimeä, jollei hän halua mitään uhrata… Ukko Säfstrand on misantrooppi ja elää sen mukaan… Vie minulta ne terveiset Riti-Ratille.
Gunilla-rouva suuntasi askeleensa Antti Salmensuuta ja Leo Terästä kohti, jotka istuivat rinnan. Molemmat nousivat.
— Ei, ei, istukaa vain, hyvät herrat, sanoi hän, ja veti tuolin heidän eteensä. — Kuulkaa nyt, te molemmat nuoret maisterit…
Leo Teräs punehtui mahtavan rouvan edessä korvanlehtiä myöten ja yritti änkyttää jotakin, jota hän viime aikoina oli usein saanut sanoa, nimittäin: "Minä en ole maisteri." Ei hän käsittänyt, mistä huhu oli päässyt liikkeelle, itse hän ei ainakaan ollut tehnyt muuta kuin kaikin keinoin koettanut sitä oikaista. Siitä asti, kun hän tuli Runolan apulaisjohtajaksi, puhuteltiin häntä maisteriksi, eikä yleisö kuunnellut hänen vastalauseitaan enempää kuin Gunilla-rouva nyt.
— … olkaa te viekkaat kuin käärmeet ja vakavat kuin kyyhkyset, kun te siellä Runolassanne työskentelette. Minun täytyy sanoa, että minulla on suuria epäilyksiä. Aika on niin huono ja kilpailu niin suuri. Te olette alkaneet niin komeasti: suuri huoneisto ja…
— Ei ollut pienempiä saatavissa, mummo rakas, sanoi Salmensuu pehmeällä, lapsellisella äänellä, ja tehden kunnioittavan pienen päänliikkeen.
— Minä tiedän, minä tiedän…
— Sen täytyy sijaita keskikaupungilla…
— Ja herättää kilpailussa kunnioitusta, mutta ajatelkaa lapset: kuusituhatta vuokraa!
— Me tulemme tekemään mainioita kauppoja, puuttui puheeseen Leo Teräs.
— Me nypimme kustantajilta kaikki heidän parhaimmat kirjailijansa.
— Mitenkä te ne nypitte?
— Me maksamme.
— Jaa — vanhat kustantajat maksavat aina ajan pitkään paremmin.
— Se on kyllä liikesalaisuus, sanoi Leo Teräs, — mutta tiedänhän minä, kenelle sen uskon. Me aiomme lisäksi alkaa seurustella kirjailijoittemme kanssa. Niin, seurustella, hauskasti ja toverillisesti. Nykyiset kustantajat ovat kokonaan laiminlyöneet sen puolen…
— Kapakoissa…?
— Ravintoloissa, kodeissa — aivan sen mukaan kuin kirjailijat viihtyvät.
Gunilla-rouva nauroi sydämellisesti.
— Ettehän te saaneet sitäkään Lohipatoa, joka on syynä koko Runolan syntyyn…
— Hänen uusi käsikirjoituksensa tuli juuri, iski nuori liikemies kiinni kuin herkkuun, joka heitettiin hänelle.
— Panemme kaksi latojaa työhön. Parin päivän perästä saapuu Lohipato itse.
— Hyvä olisi, hyvä olisi, sanoi Gunilla-rouva.
— Viime suomennostamme, tätä "Ilmalaiva Zulamithia", sanoi Salmensuu, — on mennyt niin, että saamme ottaa uuden painoksen.
— Roskaa, näin meidän kesken, sanoi Gunilla-rouva — mutta sehän se on tuottavinta… Yhtä asiaa minä olen monesti ajatellut: eikö johtajan, tohtori Pitkäsen kuitenkin joskus määräajalla pitäisi olla tavattavana siellä toimistossa…?
— Niin, riensi Salmensuu vastaamaan, — olemme kyllä koettaneet järjestää asiaa, mutta se on vaikeaa. Hänellä on aina niin paljon työtä ja…
— Ja, tarttui Leo Teräs reippaasti keskustelun lankaan, — kyllähän me kahteen mieheen hoidamme lafkan. Sehän järjestettiin alun pitäen niin, että tohtori Pitkänen antaa vain nimensä…
Hän vaikeni, sillä vanhan rouvan silmä välähti, kun hän katsahti nuorukaiseen. Maisteri Salmensuu riensi täyttämään kiusallista pientä hiljaisuutta.
— Kyllä me koetamme parhaamme, rakas mummo…
— No niin, no niin, sanoi isoäiti ja laski kätensä Runolan kirjallisen johtajan olalle, — en minä sitä epäile, enkähän minä mitenkään tahdo maalata paholaista seinälle. Hyvä on, jos selviydytte. Kukaan ei sitä toivo hartaammin kuin minä.
Hän jätti Runolan herrat ja tuli ryhmään, jossa istui pääasiallisesti nuoria tyttöjä.
— No May, oletko sinä lukenut liiaksi. Pitää lihoa jouluaikana… Sylvi, laita vain kuntoon hakupaperisi — olen puhunut rehtorille. Tietysti ei hän voinut luvata aivan varmasti, mutta toiveita on joka tapauksessa… No, pikku Liisu, eikö se teatteridemoni vain lähde sinusta! No niin, no niin, lapsukaiseni, ehkä meidän täytyy yrittää sitten. Kyllä minä tulen sinun kanssasi… Niin, Gretaseni, et saa pahastua, minä pelkään vain sinun terveyttäsi. Sairaanhoitajattaren toimi on hyvin kaunis toimi, mutta se kysyy terveyttä. No niin, no niin, sinun täytyy odottaa tämä vuosi, ennen kuin pääset kursseille, mutta voit käyttää hyväksesi tämän vuoden: perehdy taloustoimiin, opi ompelemaan, opi keittämään ja pesemään… No, ja tämä pikkuinen tuleva maalaisruustinna! Ajattele nyt, että Kustaa saa niin suuren pitäjän. Mutta kun on sellaiset jumalanlahjat… Ja pappila kuuluu olevan niin kaunis. Mutta on se aika matka asemalta: kymmenen peninkulmaa… Tulen, tulen minä tietysti teitä tervehtimään, jos vain pysyn voimissani. Ja nytpä minä kerron teille kaikille, mitä minun äitivainajani kerran sanoi, kun minun sisareni, Mina-täti, meni kihloihin papin kanssa. "Papin sielunhoito alkaa hänen puolisonsa kautta pappilan keittiössä…" No Martti, kerropas nyt oikein, millaista siellä opistossa on.
Hyvin nuori herra, kansanopiston johtaja, nousi ja kävi iloisesti hymyillen vastaamaan isoäidin kysymyksiin.
— Hyvä siellä olisi, rakas mummo, jollei… jollei olisi pieniä vastuksia. Kehoittelen juuri tässä tätä Emma-serkkua lähtemään sinne työtoverikseni…
— Ohoo!
— Niin, rakas mummo, kun siellä on johtajatar, jonka kanssa minä en mitenkään tule toimeen. Johtokunnan puheenjohtaja on aivan minun puolellani. Mutta johtajatar on ollut jo viisi vuotta ja… ja… Mummo, joka ymmärtää kaikki asiat, eikö mummo voisi sanoa, miten minä saisin Emman sinne hänen sijaansa. Kuinka me tekisimme työtä, Emma ja minä! Mekös pitäisimme iltamia ja tekisimme iltamaretkiä lähipitäjiin. Työhön tulisi aivan toinen vauhti…
Gunilla-rouva nauroi ja pudisti päätään.
— Antaa Emman vain rauhassa suorittaa kandidaattinsa…
— Oma rakas mummo, kun setä Alfred sanoo, että minun pitäisi mennä maalle ja päästä tästä yskästäni… Ja minusta olisi niin hauskaa tutustua maaseutuun ja kansanopistotyöhön. Eikä Martti missään tapauksessa ole siellä kuin pari vuotta…
— Mutta lapsikullat, sanoi isoäiti, — kuinka te saatte pois entisen johtajattaren…?
— Kyllä hän vielä suuttuu, niin että hakee pois. Johtokunnan puheenjohtajakin on siitä aivan varma. Sellainen vanha, ikävä neiti.
— Hm, sanoi isoäiti, — itsepähän tiedätte. Ajatelkaa kuitenkin, ennen kuin toimitte.
Setä Alfredia, kirurgian tohtoria, pyydettiin puhelimeen. Hänen täytyi viipymättä rientää sairaalaan. Hetkinen kosketeltiin sitä vaikeaa leikkausta, minkä hän pari päivää sitten oli tehnyt. Sitten puheli Gunilla-rouva lastenlastensa, nuorien rouvien kanssa, joiden lapset saivat hampaita tai opettelivat lukemaan. Vihdoin hän kiertoretkellään tuli siihen pieneen kulmahuoneeseen, missä hänen tyttärensä, nykyiset johtajien ja professorien rouvat kerran olivat puetut morsiamiksi. Valkea huonekalusto seisoi siellä yksinkertaisena ja tyylipuhtaana, ja punertava valo lankesi katosta. Hämmästyksekseen tapasi Gunilla-rouva kultapoikansa, Kuno-tohtorin, sohvassa nuoren naisen rinnalla, joka ei ollut kukaan muu kuin kunnallisneuvos Ståhlen nuorempi tytär, ja toisella puolen huonetta puheli Olli Sariola, tanssitaiteilija, suurin elein niin ikään nuorelle naiselle, joka sattui olemaan kunnallisneuvos Ståhlen toinen tytär.
Vanha rouva kävi silmänräpäyksessä läpi kaikki, mitä hän oli kuullut Ståhlen perheestä. Sitten hän ajatteli, miten onnellista olisi, jos Kuno saataisiin kiinnitetyksi kotilieden ääreen ja miten turvallista, jos Olli joutuisi naimisiin nuorella iällään. Gunilla-rouva meni pöytälaatikolle ja oli etsivinään jotakin. Olli kuvasi kuulijattarelleen tanssin aatteellista sisältöä, tanssin ideaa. Hän oli harjoittanut opintoja pääasiallisesti Pietarissa ja aikoi panna pystyyn tanssiopiston. Huoneisto oli jo vuokrattu… Gunilla-rouva loi katseensa nuoreen neitiin ja päätti ehdottaa hänen äitiään talousyhdistyksen johtokuntaan. Kuuluivat olevan sivistynyttä väkeä, kelpo ihmisiä nuo Ståhlet… Kunon puhetta oli näin syrjästä vaikeampi seurata. Linnuista hän puhui ja tropiikin palmumetsistä. Kuulijatar istui ääneti. Isoäiti työnsi kolauttaen kiinni pöytälaatikon ja meni heidän luokseen. Tyttö loi vieraaseen rouvaan aran katseen ja hymyili kuin pyytäen anteeksi olemassaoloaan. Pian molemmat naiset kuitenkin kuuntelivat, mitä nuori tiedemies kertoi. Hän kuvasi kaivaustyötä ja kiihkoa, millä seurataan jokaista lapionliikahdusta. Mikä juhlallinen tunne valtaakaan mielen, kun ase maan povessa kalahtaa ja silmien eteen alkaa paljastua temppelinpääty tai veistokuva! Alussa oli hän elänyt sellaisessa kuumeessa, ettei malttanut odottaa, vaan tarttui omin käsin lapioon ja kaivoi auringon noususta auringon laskuun.
Tytön kasvoille oli laskeutunut se arkaileva punastus, millä nuoren tytön aina sallitaan salata onnea, jonka hänen eteensä sytytetty rakkauden suitsutusuhri hänelle tuottaa. Otteli Ståhlen huulet avautuivat ja sulkeutuivat, ikään kuin hän olisi juonut jostakin maljasta, jota näkymätön käsi silloin tällöin toi hänen huulilleen.. Hänen silmänsä kiittivät kosteina joka sanasta, joka hänelle lausuttiin, niinkuin kukkanen kiittää kasteesta, joka lankeaa sen lehdelle. Gunilla-rouva ei enää katsellut kultapoikaansa, vaan Otteli Ståhlea, ja äkkiä laski hän kätensä tytön tanakalle käsivarrelle. Tyttö käänsi silmäteränsä isoäitiin ja ajattelematta mitä teki, kiersi hän kätensä hänen kaulaansa. Kunon isoäiti sulki tytön syliinsä ja silitti hänen hiuksiaan, poskeaan ja valkoista kaulaansa. Sitten hän silminnähtävästi tyytyväisenä lähti huoneesta.
Otteli Ståhle tunsi sillä hetkellä, että jotakin oli tapahtunut, että hän ikäänkuin kuului perheeseen ja että isoäiti mielessään oli siunannut häntä. Hän ei enää ensinkään voinut seurata tohtorin puhetta. Hänessä liikkui outo onnen- ja pelonsekainen tunne. Tohtorikin vaikeni. Heille oli molemmille helpotus, kun heitä tultiin hakemaan. Oli kuultu, että neiti Ståhle lauloi. Hänet talutettiin puoliväkisin soittokoneen ääreen. Kunnallisneuvoksen pieni Otteli koki ensi kerran, mitä on yleisön suosion makeus. Yleisö oli haltioissaan. Hän lauloi kaikki mitä osasi ja sellaistakin mitä ei osannut — yleisö huusi ja vaati enemmän. Hänelle ojennettiin kukkia, joita ryöstettiin kunniavanhuksen syntymäpäivävihoista. Tohtori Kuno antoi hänelle ruusun. Otteli hymyili kuin unessa.
Hyvästi jättäessään suuteli isoäiti häntä, lähetti kotiin terveisiä ja lupasi pian tulla tervehtimään äitiä. Outo pelko tytön mielessä ei väistynyt, vaan kasvoi.
Hän heräsi, kun viima kadulla puhalsi läpi vaatteiden ja lumisäröt lentelivät vasten kasvoja.
— Herää nyt jo, puhui Leo hänen vierellään ja nipisti häntä käsivarresta. — Kuule, Otteli, sinun täytyy puhua papalle. Papan täytyy panna Runolaan suurempi summa. Sehän on sulaa järjettömyyttä, että me tyydymme kuuteen prosenttiin, kun me voimme saada kaksitoista. Onhan järjettömyyttä uskoa, ettei yritys kannattaisi, kun kaupungin parhaat liikemiehet ovat sen takana. Salmensuu lupasi vielä kerran käydä Ruokorannan kimppuun — minun osalleni jäi taivuttaa pappa. Se se on aika nahjus se Angervoinen. Kustannuttaa meillä kirjoja, joita ei kukaan osta. Täytyy välttämättä saada se Hornanheimo niistä kirjoittamaan.
Tytöt astelivat toisiaan vasten painautuneina, hymähtivät jonkin lyhdyn alla katsahtaen toisiinsa, ja Leon puhe meni heidän korviensa ohi kuin rataspyörien jyrinä kadulla, joka vasta alkoi peittyä lumeen.
— Hoi, pysähtykää toki, huusi veli ja levitti nauraen käsivartensa heidän eteensä, sulkien heiltä tien. — Katsokaa toki tuonne. Osaatteko lukea? "Kustannusosakeyhtiö Runola" — katsokaa toki, miten komeasti kirjoitus juoksee ympäri nurkan. Angervoinen, se aasi, olisi tahtonut fraktuuraa, meidän täytyi Salmensuun kanssa käyttää kaikki energiamme saadaksemme antikvan. Kyllä hän on mahdoton johtokunnassa, kyllä hänet täytyy saada pois tavalla tai toisella… No, katsokaa nyt, eikös ole ovikin komea…
Tytöt näkivät kauniin, uuden kivimuurin ja tutun oven, josta he niin monta kertaa olivat menneet ulos ja sisään. Suuressa kulmaikkunassa, jonka yläpuolella sana "Runola" oli luettavana, nähtiin ruudussa kiiltävä täplä, jonka yksityiskohtia oli mahdoton kuitenkin pimeällä erottaa. Se oli uuden osakeyhtiön merkki: Väinämöinen, päässä tuttu lakki, jaloissa pauloilla kiinni sidotut virsut. Merkki oli tohtori Angervoisen keksimä, taiteilija oli hänen neuvojensa mukaan tehnyt sen.
— Se vanha aasi, sanoi Leo, ajatellen tohtori Angervoista ja rupesi viheltämään isänsä lempilaulua: Kaunis, kirkas nyt on aamu. — Tuo naurettava Väinämöinen on hänen syynsä. Kannel olisi sittenkin ollut parempi. Se vanha aasi!
Kotiin päästyä koettivat he hiipiä huoneisiinsa, niin etteivät vanhemmat heräisi, mutta sekä isä että äiti olivat valveilla. Istuen kunnallisneuvoksen vuoteen laidalla tytöt kertoivat illan vaikutelmista, ottaen sanat toistensa suusta.
Oli ollut niin hauskaa, ettei koskaan… Ei, ei tanssittu, eikä ollut illallista, ainoastaan teetä, hedelmiä ja voileipiä. Mutta kuitenkin oli ollut äärettömän hauskaa.
— Olkaa nyt hiljaa, että muutkin saavat puhua, koetti Leo keskeyttää. — Pappa on aina toivonut, että me päästäisiin piireihin — ja nyt päästään, vieläpä sakeimpaan kermaan ja sakkaan…
— Älä nyt sinä, huusivat tytöt ja luettelivat, keitä Pesässä oli ollut ja mitä Gunilla-täti oli puhunut — niin, niin, hän oli heidän lähtiessään ehdottanut lähempää tuttavuutta…
— Pappa saa uskoa, että Sela ja Otteli menevät naimisiin itse tohtori
Svanin ja tanssitaiteilija Sariolan kanssa…
— Jollet sinä…! toruivat tytöt, puhuivat puhumistaan ja uhkasivat veljeään nyrkit pystyssä.
Papan ja mamman huudahdukset ja kysymykset eivät kuuluneet missään. Daniel tuli poikain huoneesta, pitkät sääret paljaina, paidan yllä päällystakki, ja istuutui äitinsä viereen tämän sängyn laidalle. Tytöt kertoivat, että Pesän kalustuksena oli ollut sellaisia vanhoja peilejä ja huonekaluja, jollaisia oli myyty Syvälahden huutokaupassa. Johtaja Sariola oli lähettänyt papalle terveisiä ja luvannut huomenna soittaa. Ei, maisteri Bernhard ei ollut, Gunilla-täti ei tunnu pitävän hänestä.
— Ja Otteli lauloi, keskeytti taasen Leo, — ja kaikki olivat hänet syödä… Minusta se meni mukiin, mutta joku herroista sanoi: ei tytöllä ole ääntä eikä korvaa, mutta korea hän on!
Otteli punastui kaulaa myöten.
— Kuka se oli? sanoi hän. — Mitä ne sitten tahtoivat minua laulamaan. Minä en mitenkään olisi… Se oli hävytöntä… Kuka se oli, sinun täytyy sanoa… Mitä ne sitten taputtivat käsiään ja toivat kukkia ja… ja…
Otteli itki.
— Älä nyt viitsi, lohdutteli sisar. — Hyvin se meni.
— Ja Selasta tehdään väkisinkin tanssijatar ja rouva Sariola lisäksi, tanssitaiteilijan rouva, kertoi Leo. — He haaveilivat kaiken iltaa Pesän morsiuskamarissa… no, nämä molemmat papan tyttäret ihailijoineen. Ja Gunilla-rouva kävi silloin tällöin valvomassa, että kaikki tapahtui säännöllisesti ja säädyllisesti…
— Sinä olet inhottava! huusi Sela. Sinusta on tullut katupoika… Sinun kanssasi on mahdoton enää olla…!
Leo jäi tyttöjen lähdettyä puhumaan isänsä kanssa.
Sinä yönä nukkuivat kunnallisneuvoksen talossa ainoastaan pojat. Sekä vanhemmat että tyttäret valvoivat.
Olisivatpa Sela ja Otteli Ståhle nyt ymmärtäneet onnensa. Itse Gunilla-rouvan tyttärenpojat olivat heihin vakavasti rakastuneet. Sekä nuori tohtori että tanssitaiteilija näyttivät selvästi tarkoituksensa. He alkoivat käydä talossa ja he lähettelivät kukkia. He pyysivät sydämensä valittuja sekä teatteriin että ajelemaan autolla. Selaa huvitti ja mairitteli, Otteli pelkäsi. Mitä? Vanhemmat odottivat iloisessa jännityksessä.
Sattui sitten aamu sen yön jälkeen, jolloin yhdeksät yrtit olivat olleet Sela Ståhlen pään alla. Ei ollut mikään juhlapäivä eikä tyttö ollut missään ihmeellisessä tai eriskummallisessa paikassakaan. Hän oli kotona ja siellä vallitsi tavallinen arki, kun veli, Leo, toi hänen eteensä aivan vieraan herran ja käski häntä toimittamaan kahvia. Vieras esiintyi hyvin ulkomaalaisissa pukimissa, hänen sormessaan oli leveä sormus, joka ei kiiltänyt ja jonka kannassa oli pääkallo. Nuori herra kumarsi, suuteli Selan kättä ja sitaisi syrjään hiukset, jotka olivat valahtaneet otsalle.
— Runoilija Matti Lohipato.
Ottelille koitti yhdeksäin yrttien aamu hiukan myöhemmin.
Maisteri Aarne Ruokoranta oli kaiken syksyä katsellut kunnallisneuvos Ståhlen tyttäriä ja havainnut heidät molemmat suloisiksi. He olivat panneet hänet ajattelemaan, kuinka olisi, jos heittäisi nämä nuorenmiehenpäivät ja rupeaisi johonkin vakinaiseen työhön, liittyisi esimerkiksi Maan Äidin toimitukseen, johon häntä monesti oli tahdottu. Pitkään aikaan ei hän voinut päättää, kumpiko neiti Ståhle oikeastaan oli hänelle myötämielisempi, mutta kerran teatterissa hänelle selvisi, että se punainen oli hänen makunsa mukainen, hän eikä kukaan muu. Ruokoranta kiikaroi häntä kaiken iltaa, niin että se herätti yleistä huomiota, ettei sanoisi pahennusta. Herkullinen hän oli vihertävässä, avokaulaisessa puvussaan, jokin halpa hely hiuksissa. Saada timanttinen diadeemi noihin hiuksiin — kautta Pluton, se näky oli jumalia varten. Ruokoranta ei koko yöhön ajatellut muuta kuin kosteaa katsetta ruskeissa silmissä ja niskaa, jonka rehevä kaarevuus toi mieleen Rafaelin tutut madonnat. Estetiikan maisterin uusi tunne oli niin oudon yksinkertainen, että se teki hänet poikaseksi. Hänen mieleensäkään ei johtunut ryöstää tyttöä, ottaa hänet kadulla hämärissä syliinsä, nostaa hänet autoon ja kiidättää pois — mikä hänen periaatteensa mukaan oli ainoa oikea tapa kohdella naista. Hän tiesi sitä paitsi kokemuksesta, että tämä tapa vei perille: nainen rakastui ehdottomasti sen voiman edessä, mikä hänet oli lannistanut. Mutta Otteli Ståhleen nähden Ruokoranta punoi pauloja ja suunnitteli sotajuonia.
Hän läksi Runolaan tapaamaan veljeä, Leo Terästä, tarjoutui itse puolestaan ottamaan osakkeita kymmenellä tuhannella markalla ja lupasi koettaa vaikuttaa isäänsä. Hän tunsi kyllä, luvatessaan käydä isänsä kimppuun, tekevänsä jotakin huonoa — olivathan he isän kanssa sanoneet toisilleen hyvästi ikään kuin olisivat kuolleet. Mutta nainen oli kuin olikin saanut hänet valtoihinsa: naisen tähden oli hän valmis rikkomaan sopimuksensa ja pyytämään isältään rahaa Runolaan, jonka kumoonmenosta hän itse puolestaan oli varma. Ehkei kuitenkaan nainen aivan yksin ollut tässä vaikuttavana tekijänä. Sitten jäähyväisten oli Suur-Kaupungin "hienoimpaan herraan" tullut omituinen tunne, miltei hellyys isään.
Runolan nuori apulaisjohtaja salasi huonosti iloaan rikkaan ukko Säfstrandin pojan, maisteri Ruokorannan käynnin johdosta. Hänen kohteliaisuutensa lähenteli nöyryyttä ja tuli vastenmielisen tuttavalliseksi, kun hän ehdotti, että mentäisiin Minervaan istumaan. Mutta sittenpähän sidottaisiin solmu tytön perheen kanssa lujaksi, ajatteli Ruokoranta.
Minervassa syntyi ilo ja riemu, kun Teräs ja Ruokoranta tulivat. Tuttu seura oli koolla ja tutut järjettömyydet toistettiin. Kun Angervoinen kuuli, että Ruokoranta oli luvannut taivuttaa isänsä panemaan Runolaan kymmenen tuhatta, piti hän puheen Ruokorannalle. Riti-Rati katui nalkutuksia, joita järjestelmällisesti oli viime aikoina kyhännyt Maan Äitiin, ja lupasi kirjoittaa oikein kauniisti ukko Sanfridista. Lohipato löi lysyyn Salmensuun silinterin ja vaati romaanistaan kolmea tuhatta markkaa, koska Runola nyt saisi näin paljon rahaa. Kun hänelle lopulta vakavasti täytyi huomauttaa, että hän jo oli nostanut koko palkkion, kaksi tuhatta, mikä palkkio lisäksi oli hyvin runsas, rupesi Lohipato riitelemään, tehden koko seurustelun suorastaan mahdottomaksi. Sopu palasi kuitenkin, kun Ruokoranta tilasi meukovia ja käski katsoa, että sitä tuli runsaasti. Angervoinen toi nyt toisesta päästä salia pöytään pari nuorta kirjailijaa, nimittäin Onni Kotkan ja Toivo Ruosteen. He olivat Runolan kirjailijoita ja Teräs lyöttäytyi heti heidän kanssaan keskustelemaan. Tohtori piti puheen kansalliselle Diogeneelle, Sanfrid Säfstrandille. Juotiin kansallisen Diogeneen malja.
Kaksi päivää myöhemmin istui Ruokoranta ajurin reessä, järjestäessään lainaa, jonka hän otti ostaakseen osakkeita kauniin Otteli Ståhlen veljeltä. Koronkiskurieukko oli kuin jostakin Dostojevskin romaanista peräisin ja mieluummin olisi lainanottaja kohdellut häntä samalla tavalla kuin mainitun kirjailijan sankarit kohtelivat nylkyreitään. Joka tapauksessa hänellä noiden parin päivän perästä oli käsissä luvattu summa, jos kohta siitä oli mennyt huikea korko. Jäljellä oli vielä retki isän luo. Tuntui sekä helpolta että vaikealta.
Ajuri pysähtyi tutun, luhistuvan portin eteen. Ruokoranta maksoi ja viskasi savuavan sikarinpätkän lumeen. Tie kadulta pihamaalle oli niin tukossa, että nuori mies tuli ajatelleeksi isänsä mahdollisesti kuolleen. Hänessä sävähti, kun hän sitä ajatteli. Portailta johtivat kuitenkin koiran jäljet avaran piha-alueen toiseen päähän ja taasen takaisin portaille. Ulkohuonerakennusten mustat ovet, viisi luvultaan, olivat lukossa ja tuijottivat rinnan pihamaalle. Se ei todistanut mitään, ne olivat kauan tuijottaneet samalla tavalla. Polvia myöten kahlaten lumessa isänsä ainoa poika kulki kaivon ja tikapuiden ohitse portaille. Nainen oli toki tehnyt hänet hulluksi! Hän ei kunnioittanut omaa lupaustaan eikä isänsä tahtoa: tässä hän tuli ja valmistautui koputtamaan oveen. Outo liikutus yritti ottaa hänet valtoihinsa. Hän muisti hyvin hämärästi kuvan varhaisimmasta lapsuudestaan: tuolla puiden alla oli istunut kaunis nainen, pukeutuneena siniseen pukuun, ja hän, Aarne, oli leikkinyt hiekassa. Nainen oli hänen äitinsä. Hän ei muistanut hänestä mitään muuta, mutta tämä kuva oli kesäinen ja valoisa, joskin niin utuinen, että se, kun sitä rupesi ajattelemaan, hukkui ikään kuin taivaan sineen. Muistot myöhemmiltä ajoilta olivat kovat ja karkeat. Kuinka monta kertaa poika nauraen ja pilkaten oli paiskannut kiinni kotinsa oven ja kuinka monta kertaa hän oli potkaissut siihen, sen sijaan että olisi pyytänyt päästä sisään! Isä oli hävittänyt soittokellon, mikäs siinä auttoi muu kuin kova kovaa vastaan. Toki isän ja pojan viime kohtaus oli ollut sovinnollinen. Aarne oli vieläkin näkevinään pohjattoman surun isän katseessa, kun hän sanoi hänelle: kuolemaan asti. Hän käytti näitä sanoja samassa mielessä kuin ihmiset käyttävät sanoja "näkemiin asti". Haudan lepo oli todella jo laskeutunut heidän välilleen — ja nyt rikkoi poika sen.
Koira rupesi haukkumaan ja vanhan Bellan tutut, mustan- ja valkeankirjavat, itkettyneet kasvot ilmestyivät ikkunaan vasemmalla.
Poika koputti.
— Avatkaa… Elättekö te, isä…? Minulla on tärkeää puhuttavaa, minä menen heti… Kuinka te voitte? Isä! Isä!
Hän jyskytti ovea ja koira haukkui. Hän kahlasi hankeen ja heitti lunta isän makuuhuoneen ikkunaan. Hän palasi portaille ja jyskytti taasen ovea. Tämä oli toki kohtuutonta, isän piti tietää, ettei hän tullut syyttä suotta.
— Minä särjen oven, jollette avaa!
Hän potkaisi jo laudoitukseen. Silloin läheni koiranhaukunta, lukko sisäpuolella väännettiin auki ja isän tutut, nopeat askeleet kuuluivat narisevilla permantopalkeilla.
— Isä!
Poika odotti ja kuunteli.
— Niniven lapsi, puhui vihdoin oven takaa se väsynyt ääni, jonka poika tunsi jäähyväiskohtauksesta, — minkä tähden sinä tulet takaisin?
— Isä… päästäkää sisään. Minulla on tärkeää puhumista…
— Niniven lapsi, me olemme jo kuolleet toisillemme…
— Isä, päästäkää…
Silloin muuttui ääni siksi kovaksi ja leppymättömäksi, jonka poika niin hyvin tunsi koko nuoruutensa ajoilta.
— Mene Niniveen, mihin sinä kuulut, ja jätä kuolleet rauhaan.
Vanhuksen askeleet etenivät, peruuttamattomasti, lukot sisäpuolella kiertyivät kiinni ja koira lakkasi haukkumasta.
Nuori mies työnsi lakin niskaansa ja varustautui särkemään ovea. Hän oli silmittömästi suuttunut. Samassa huomasi hän portilla poliisin kuuromykän pojan ja ymmärsi, että oli turhaa taistella ukkoa vastaan. Poliisin kuuromykkä, vähämielinen poika oli viime vuosina ollut isän ainoana apulaisena. Aarne tunsi mykän merkkikielen ja jäi puhumaan pojan kanssa.
Hän sai tietää, että kauppias nyt oli jalkeilla ja että hän kirjoitteli numeroita ja jotain muutakin. Insinööri oli käynyt talossa pari kertaa samalla viikolla. Aarne-herran huoneessa ei enää ollut mitään kalustoa, sängynkin oli kauppias hakannut polttopuiksi.
Maisteri Ruokoranta pisti rahan pojan kouraan, sytytti savukkeen ja läksi.
Vielä samana päivänä meni hän tapaamaan Leo Terästä ja hänet esitettiin
Ottelille.
Pian olivat heidän ensi suudelmansa vaihdetut. Heille alkoi hullun ja hekumallisen rakkauden aika.
Sulhanen toi morsiamelleen sädehtivän diadeemin, kalliita kankaita, hajuvesiä ja kukkasia. Nainen kulki kuin juopumuksen vallassa aamusta iltaan ja illasta yöhön. Hänelle ei enää ollut isää eikä äitiä, ei sisarta eikä menneisyyttä. Ei hänelle myöskään ollut tulevaisuutta, hänelle oli vain odotus ja odotuksen täyttyminen. Hän ei kysynyt aikaa eikä paikkaa. Oli tyhjyys silloin, kun hän oli yksin, oli kylläisyys silloin, kun huulet koskettivat armaita huulia.
Vanhemmat seurasivat ymmällä tyttäriensä uudenaikaisia kihlauksia, joita he eivät käsittäneet. Varsinkin oli äiti huolissaan. Hän syytti itseään kasvatuksesta, jonka oli tyttärilleen antanut. Siitä oli nähtävästi puuttunut kuri ja vakavuus. Hän ei ollut tietänyt, mikä kevytmielisyyden itu hänen lapsissaan asui. Kunnallisneuvos koetti selittää, että ajat olivat muuttuneet: mikä heidän nuoruudessaan katsottiin sopimattomaksi, oli nykyajan nuorille varsin sopivaa. Mutta kunnallisneuvoksen selitykset eivät vakuuttaneet, sillä hän ei itsekään uskonut niihin. Poissa olivat unelmat yhteiskunnallista arvonantoa nauttivista, varakkaista kodeista. Vanhemmat vain toivoivat, että pappi olisi sanonut aamenensa, jotta luvaton olisi tullut luvalliseksi. Äiti vietti vapaahetkensä polvillaan pienessä huoneessaan. Hän oli tottunut rukoilemaan polvillaan ja hänen rukouksensa oli hätääntyneempi kuin milloinkaan. Mitä oli hänen pienistä tyttäristään tullut, maalaislapsista, joiden kädet hän oli liittänyt yhteen illoin ja jotka kotikirkossa olivat uudistaneet kasteensa hiton kyynelillä ja vannotuksilla?
Sela kuitenkin noudatti joitakin muotoja. Hän kärsi puhuttavan kanssaan ja rupesi valmistamaan myötäjäisiään. Otteli tuli tuskin yöksi kotiin, hän vietti päivän sulhasensa komeassa nuorenmiehenkodissa ja karkotti naurulla, itkulla tai suuttumuksella luotaan kaikki kysymykset. Hän ei enää vaihtanut vanhempiensa kanssa sanaa muusta kuin ilmasta, ruuasta tai juomasta. Jos häneltä ruvettiin kysymään, mikä hänen oli, miksi hän oli niin muuttunut tai milloin hän aikoi naimisiin, niin turvautui hän, kuten sanottu, nauruun tai kyyneliin. Ei hän ollut muuttunut, hän oli tietysti vain onnellinen! Selalle tuli sulhasensa kanssa erimielisyyksiä, kuten muillekin morsiamille. He riitaantuivat heti kihloihin jouduttuaan Lohipadon uudesta kirjasta, josta ei Sela pitänyt ja josta hän vaatimalla vaati pois joitakin paikkoja. Heille oli jo silloin tulemaisillaan ero. Sela iloitsi, kun julkinen arvostelu oli samaa mieltä hänen kanssaan, ja ryhtyi siitä lähtien Lohipatoa kasvattamaan. Sulhanen suututti Selaa antamalla hänen odottaa sovituissa kohtauspaikoissa, joskus ollen kokonaan tulematta. He riitelivät, mutta sopivat taasen ja olivat iloiset ja onnelliset. Lohipato oli pari kertaa koko lailla juonut tullessaan morsiantaan tervehtimään — onneksi ei Sela sitä huomannut. Isä ei pitänyt pitkistä kihlauksista, hän oli heti sanonut sen molemmille nuorille pareille, ja Sela ja hänen sulhasensa alkoivatkin katsoa itselleen huoneistoa.
Vanhemmat aavistivat, että heidän pieni Ottelinsa oli pahojen puheiden esineenä kaupungilla, ja tunsivatkin sen liikkuessaan ulkona. Kunnallisneuvos kuuli suorastaan rumaa leikinlaskua ja sekä mahdollisia että mahdottomia juoruja. Mutta hän vastasi kaikkeen sanomalla, että he heti menevät naimisiin, ja pääsi rauhaan.
Toki Ruokoranta kuitenkin hoiti asiansa, kunnallisneuvos ei ollut missään raha-asioissa hänen kanssaan, mutta Lohipato maksatti vekseleitään ja tarvitsi muutenkin rahaa.
— Parempi olisi ollut, ettei kaunis Otteliana olisi nähnyt Sanfrid
Säfstrandin poikaa, sanoi maisteri Bernhard kunnallisneuvokselle. —
Tämä ei pääty hyvästi, muista minun sanoneeni.
— Sano muuta, Bennu-poika, vaikeroi kunnallisneuvos. — Minkä niiden nuorten sydämelle voi! Kyllä Aarne kuitenkin rakastaa Ottelia. Näkisit, miten hän on hänet koristanut.
— Onhan se nähty. Teatterissa kun on pimeä, valaisevat Ruokorannan morsiamen jalokivet — niin sanotaan.
— Sanotaanko?
Kunnallisneuvos ei voinut kieltää, että tämä oli hänelle mieleen.
— Mutta, sanoi maisteri Bernhard ja katseli kunnallisneuvokseen, toinen silmä raolla, — jos nyt tulisi jotakin… jotakin nuorten väliin, niin… suoraan sanoen, se olisi vain onneksi molemmille. Otteliana voi ruveta laulamaan, sellaisella tytöllä on menestystä missä vain.
— Me olemme mamman kanssa olleet hyvin huolissamme, sanoi kunnallisneuvos, — mutta toivomme toki, että he menevät naimisiin. Ja ehkä rakkautta riittää, ja ainahan Aarne elättää vaimonsa. Eihän ukko voi ottaa miljooniaan hautaan. Minä olisin niin tahtonut, että Aarne olisi vienyt Ottelin ukon luo, mutta ei hän ole sitä tehnyt. On nekin välit isän ja pojan kesken!
* * * * *
Eräänä yönä ei Ottelia ensinkään kuulunut kotiin. Sela huomasi aamuyöstä, että hänen vuoteensa oli tyhjä, ja rupesi kuuntelemaan liikettä huoneista tai kaduilta. Hetken kuluttua hän nousi, tähyilläkseen ikkunasta. Joka lähenevää rekeä, joka lähenevää jalankulkijaa hän odotti. Muuan tuli alas katua ja heidän ovelleen: se oli isä. Sela puki vaatetta ylleen ja meni eteiseen vastaan.
— Älä siinä hulluttele, sanoi kunnallisneuvos, — ei ole ensinkään niin myöhäistä.
Isä oli juonut ja tahtoi nopeasti päästä tyttärensä näkyvistä. Selan teki mieli kysyä, oliko isä nähnyt Mattia, mutta isä oli jo sulkenut oven.