Ilta näytti kuitenkin muodostuvan iloisemmaksi kuin oli voitu odottaa. Ja se oli kokonaan dosentti Angervoisen ansio. Hän oli niin onnellinen siitä valosta ja lämmöstä, mikä ympäröi häntä, että hän suorastaan säteili kiitollisuutta. Hän iloitsi ruuasta ja juomasta, lakan- ja joulukuusen tuoksusta, joka tuntui ilmassa, ja hän kuiskasi Ottelin korvaan, että hänellä oli pari aivan, aivan pientä kääröä, jotka pyysivät päästä joululahjakoppaan — kai sellainen oli talossa, jossakin pimeässä huoneennurkassa, tai jonkin vaatesäiliön suojassa? Otteli vei hänet asianomaiseen pimeään nurkkaan ja hänet valtasi täydellinen ihastus tuon joululahjakopan ääressä, joka toi hänen mieleensä kotipappilan ja joulut kauan sitten, kaukana maalla. Hän seisoi hetkisen ääneti pimeässä ja rupesi sitten puhelemaan äidistään, jolla oli tapana jokaiselle lapselleen antaa joululahjaksi kutomansa sukat ja kintaat, oikeat rehelliset harmaat sukat ja tumput… Tämän jälkeen oli hänellä ja Ottelilla jonkinlainen yhteenkuuluvaisuuden tunne. Kun muut herrat, Selan sulhanenkin, istuivat kunnallisneuvoksen huoneessa totinsa ääressä, siirsi tohtori, "arvoisten naisten luvalla", lasinsa saliin. Puheltiin joulutavoista ja puheltiin muistoista. Muistot ovat jokaisella, joka on viettänyt lapsuutensa maalla, sukua toisilleen. Ei liene mitään muuta — paitsi ehkä yhteinen suru — joka niin voi yhdistää ihmisiä kuin yhteiset lapsuudenmuistot. Ennen kuin tiedettiinkään, puhuttiin jouluvirrestä, ja ilman että kukaan sitä varsinaisesti ehdottikaan, istui mamma soittokoneen ääreen ja "Enkeli taivaan" täytti salin. Kaikki lauloivat hartaasti. Herratkin kunnallisneuvoksen huoneessa laskivat käsistään sikarit, tulivat ovelle ja kuuntelivat virren loppuun. Vapautuksen mieliala oli tullut taloon.
Se ei kuitenkaan saanut vallita kauan. Tähän asti oli seurustelun keskipisteenä ollut Vilho Oskari Angervoisen lapsellinen ilo. Nyt astui etualalle Bernhard Blundh. Hän astui aluksi esiin lahjansa kautta, joka tavattiin äkkiarvaamatta salin pöydällä ja joka jo käärössään herätti hämmästystä ja odotuksen jännitystä. "Neiti Otteliana Ståhle" oli kirjoitettu paperiin, joka kaikesta päättäen sisälsi rasian. Kunnallisneuvos ensinnä tunsi setä Bernhardin käsialan.
— Bennu-poika, huusi kunnallisneuvos, — Bennu-poika, mitä sinä nyt…
Tulehan nyt, Otteli. Otteli — missä sinä olet?
Isä pelkäsi hiukkasen tyttärensä puolesta, mutta se oli turhaa. Jotakin jouluvirren hartaudesta vielä kasvoillaan Otteli äänetönnä irroitti paperin, luullen lahjaa joksikin vähäpätöisyydeksi. Hän kalpeni äkkiä ja pudotti kädestään kylmän kultakoristeen, ikään kuin se olisi polttanut.
Ympärillä kuului hämmästyneitä huudahduksia. Varsinaista iloa ei osoittanut kukaan muu kuin kunnallisneuvos, mutta hän tekikin sen niin liioitellen, että hänen äänekkyytensä korvasi mitä kaikki muut laiminlöivät. Maisteri Blundh oli antanut Ottelille suuren, kultaisen rintaneulan, jonka keskellä kimmelsi ihana timantti.
Ottelilla ei ollut sellaista, ja hän oli monesti sitä toivonut.
Ensin, kun kullan ja timantin loisto sattui hänen silmäänsä, hän pelästyi. Seuraavassa hetkessä hän suuttui ja kieltäytyi mielessään ottamasta vastaan tungettelevaa ystävällisyyttä. Mutta kolmannessa hetkessä oli nainen hänessä voittanut. Hän vei korun mustaa samettipukuaan vasten, ilostui ja kiinnitti sen.
Hän ei aavistanut, mitä hän sillä hetkellä teki.
Maisteri Blundhilta ei jäänyt huomaamatta, että hän todella ilostui. Hänen kiitollisuutensa, kun hän kaksin käsin pusersi maisteri Blundhin kouraa, oli täydelleen vilpitön. Jatkuvasti iloiten hän yhä piteli korua kädessään ja katseli sitä. Äkkiä hän hävisi.
Hän oli katunut, ettei ollut varannut mitään joululahjaa maisteri Blundhille ja mielessään läpikäynyt kaikki mitä omisti: eikö hänellä nyt todella ollut mitään niin uutta, että hän olisi voinut antaa sen. Vihdoin viimein hän muisti kauniin kirjan, jonka Leo oli tuonut kotiin. Hän ei ollut katsonut muuta kuin ulkoasua, mutta se oli Runolan kirjoja ja varmaan viiden tai kahdeksan markan arvoinen. Hän meni nopeasti huoneeseensa, kirjoitti kanteen Bernhard Blundhin nimen, pani lahjan kääröön ja laski sen muiden lahjojen joukkoon.
Siitä lähtien kun Otteli sai timanttineulan, vallitsi hänen ja Blundhin välillä yhteenkuuluvaisuuden tunne.
Angervoinen osoitti ensi hämmästyksen perästä mitä suurinta iloa timantin johdosta. Hänen ilonsa ei kuitenkaan ollut ensinkään vähempi kaikkien muidenkaan joululahjojen johdosta, ja kaikkein suurin oli hänen ilonsa, kun hänen omat lahjansa avattiin. Ne olivat puukkoja, virsuja ja muita kansallisia esineitä pienoiskoossa, jommoisina niitä ostivat ulkomaalaiset muistoiksi matkalta. Lahjoille antoi erikoisen sisällön se, että antaja oli valinnut jokaiseen sopivan runon, joko painattamattomista kokoelmistaan tai suorastaan itse tehdä pyöräyttäen. Kiitollinen vanhapoika sai ilonaihetta vielä siitäkin, että Otteli Ståhlen lahja maisteri Blundhille oli hänen toimittamansa ja Runolan kustantama satukokoelma. Vilho Oskari Angervoinen katseli kirjaa ikään kuin hän olisi nähnyt sen ensi kerran. Ja kaikki muutkin ihailivat kirjaa. Otteli näki maisteri Blundhin huomaavan, että omistuskirjoitus tuskin oli ehtinyt kuivaa. Otteli punastui ja koetti ystävällisyydellä korvata, mitä hänen lahjastaan puuttui.
Selan ja Matin joulunvietto tapahtui oikullisesti, kuten heidän seurustelunsa yleensä. Toisena hetkenä he suurimmassa hellyydessä kuhertelivat jossakin ikkunakomerossa, toisena hetkenä he kinastelivat. Kun Matti viipyi isän huoneessa juomassa totia, tuskitteli Sela itsekseen salissa, ajatellen, miten rankaisisi sulhastaan. Hän epäili Matin rakkautta mitä suurimmassa määrässä! Sela Ståhle oli vanhanaikaiseen tapaan, muiden lahjojen muassa, ommellut sulhaselleen tohvelit, paljotöistä ja erittäin kaunista mallia. Nousi yleinen kiusoittelu tohvelien johdosta. Matti, jossa ei ollut vähääkään huumorin lahjaa, suutahti, paiskasi, leikkiä teeskennellen, tohvelit pöytään ja karkasi huoneesta. Angervoinen otti silloin hylätyt naisvaltikat käteensä, ihaili ja silitteli niitä sekä ylisti onnea saada totella niitä. Sela juoksi Matin perässä, kuiskaili, suuteli ja silitteli, kunnes kihlattu pari sovinnossa palasi saliin.
Runoilijan joululahja morsiamelleen ei sekään kyennyt herättämään iloa ja ymmärtämystä. Sela sai Matti Lohipadolta hänen viimeisen kirjansa "Orkidean", sidottuna, kuten hän vakuutti, ihmisennahkaisiin kansiin. Kukaan ei ensin tahtonut uskoa tähän vakuutukseen. Kannet olivat kellahtavat, himmeät ja varustetut erittäin kauniilla kultaisella painolla. Epäilemättä kauniit kannet. Mutta Sela pudotti kirjan kädestään, kuullessaan sanan "ihmisennahkaa".
— Vasikannahkaa se on, vakuutti kunnallisneuvos, tarkastellen kansia, — rehellistä vasikannahkaa.
— Minulla on kirja, sanoi Blundh, — jonka minä olen saanut eräältä italialaiselta kirjailijalta kerran Caprilla, se on aivan samanlainen kuin tämä ja se on lampaannahkaa.
Leo pani pois sikarinsa ja tuli tuntijansilmällään tutkimaan kantta. Hän oli hiljan lukenut teoksen eri nahkalajien ja paperien soveliaisuudesta kansilehtiin ja kirjanselkiin, ja hänkin tuli siihen johtopäätökseen, että nahka oli tavallista vasikannahkaa. Mistä olisi sitä paitsi saanut ihmisennahkaa.
— Älä lausukaan sitä kamalaa sanaa! huusi Sela. Lohipato tulistui.
Kansi oli tehty Kööpenhaminassa.
Hän oli varta vasten lähettänyt kirjan sinne erään osoitteen mukaan, jonka muuan pariisilainen virkaveli oli hänelle antanut. Hän oli tahtonut valmistaa morsiamelleen aivan erikoisen ilon, ja morsian, hän ei tahtonut ottaa "Orkideaa" käteensäkään!
Sela otti nyt käteensä kirjan. Hän teki sen tahdon ponnistuksella, ikään kuin olisi ollut kysymys hänen elämänsä ristin kantamisesta.
— Kas, minun pieni Tupuni pitää ymmärtää kaikki tällaiset asiat. Pitää ymmärtää niin paljon asioita, kun on runoilijan morsian.
Ikkunakomerossa vaihtoivat he taasen rakkauden hulluja hyväilynimiä, niin naurettavia siitä, joka oli ulkopuolella. He olivat päättäneet Ottelin tähden, mikäli mahdollista, olla päästämättä näkyviin hellyyttään, mutta he unohtivat päätöksensä alituisesti.
Daniel istui pöydän ääressä kuten kaikki muutkin, mutta hänellä oli se omituinen tunne, että sekä hänen kotiväkensä että vieraat leikkivät jotakin leikkiä, joka ei ensinkään kuulunut elämään. Se oli hyvin kummallista! He kävelivät, puhuivat, nauroivat ja istuivat ikään kuin he olisivat olleet nukkeja, joita vuoronperään vedettiin nuorasta. Kun äiti tuli huoneeseen, huomasi Daniel, että hän oli toisenlainen kuin kaikki muut — hän ei leikkinyt. Samassa nukkienkin kasvot rupesivat elämään, ikään kuin äidin vakavista, hiljaisista kasvoista olisi siirtynyt niihin jokin valo.
Setä Bernhardin tekee mieli saada Otteli valtoihinsa, ajatteli poika. Pappa pelkää setä Bernhardia. Setä Bernhard tekee pilkkaa papasta. Setä Bernhard tekee myöskin pilkkaa herra Angervoisesta. Kaikki ovat pahoja herra Angervoiselle, kaikki, paitsi mamma. Mamma ei leiki. Leo…? Mitä Leo ajattelee? Leo on levoton, Leo on tehnyt jotakin pahaa ja pelkää, että se tulisi ilmi. Matti ei rakasta Selaa, Sela tulee onnettomaksi. Ottelia uhkaa jokin vaara. Kaikki nauravat — onko kenenkään hyvä?
Daniel sivalsi otsaansa, ja aivan aiheetta johtui hänen mieleensä muuan kuva. Syksyllä, heidän muutettuaan kaupunkiin, hän oli sen nähnyt: pieni joukko miehiä ja naisia oli kulkenut ohitse, kantaen lippua edellään. Eräs miehistä oli paljastanut päänsä ja, väsyneenä työstä, sivaltanut otsaansa. Nyt Daniel ymmärsi, mitä vastaan he kävivät sotaa: onnettomuutta vastaan, syntiä vastaan.
Hän sävähti kuin unesta heräten, kun hänen nimeään mainittiin. Äiti tuli koettamaan hänen otsaansa, peläten hänen olevan kipeän.
Hänet valtasi palava ikävä vanhan miehen luo, joka oli ollut kuin Kristus. Vanha mies oli yksin nyt, kun hänen koiransa oli poissa. Vanha mies oli ihmeellinen, kuinka ihmeellinen!
Juuri kun oli siirrytty aterialle, saapui taloon odottamaton lähetys: ihana kukkalaite, yksi niitä, jollaisia Otteli tuhkatiheään oli saanut vastaanottaa lyhyen kihlausaikansa kestäessä. Onneksi ei kukaan muu kuin Daniel ollut näkemässä, kun Otteli riisti auki paperit.
Otteli vapisi tuntiessaan käsialan kirjekuoressa. Työnnettyään veljen luotaan sulkeutui hän huoneeseensa ja luki kuin hengenhädässä:
"Ma bien-aimée,
minä jätän nyt maan, tehtyäni lukemattomia epäonnistuneita yrityksiä juurtua sinne.
Jos olisin syntynyt puolisataa vuotta aikaisemmin tai sata vuotta myöhemmin, olisin ehkä voinut kotiutua ja kasvaa persoonallisuudeksi, mutta juuri tällä ajankohdalla ovat olosuhteet minun luontoiselleni miehelle mahdollisimman epäsuotuisat.
Meillä on tällä hetkellä kaikki käymistilassa. Sille ei voi mitään, täytyy odottaa ja antaa käydä loppuun, sitten nähdään, mitä viiniä syntyy. Joka tapauksessa puolikulttuuri on ottanut haltuunsa maan, eikä se tule lempein silmin katsomaan mitään muuta kuin keskinkertaisuuksia ja mitättömyyksiä. Nyt on niiden aika. Me elämme uutta kansainvaellusta — samantekevää tulevatko barbaarit ulkoa vaiko omasta keskuudestamme, niinsanotusta kansasta. Kaikki kulttuuri huojuu, kaikki muodot käännetään nurin. Kaikki on liikkeessä. "Je hais le mouvement qui déplace les lignes." Minä lähden.
Sinä, ma bien-aimée, viimeiset suudelmat tuoksuville punaisille hiuksillesi.
Aarne."
Ottelissa olivat kaikki hellyyden ja kaipauksen kulussaan pidätetyt lähteet päässeet valloilleen. Hän vaikeroi onnesta ja tuskasta, hän raivosi ja hän siunasi. Vihdoin hän vaipui permannolle, rukoili, että hän saisi kuolla, ja itki.
Elämän pyörää ei pysähdytetä niinkuin vaununpyörä seisahdutetaan. Se on pillastunut pyörä.
Vuodet vierivät, pyörä vinkui ja soi. Syvälahden kartanon entinen herra oli tarttunut lujasti kiinni eikä päästänyt otettaan. Oli hetkiä, jolloin hän aavisti asioiden olevan hullusti. Mutta jos hän olisi hellittänyt otteestaan, olisi hän voinut murskata päänsä, ja hänen mukanaan koko hänen joukkonsa. Ja niin hän seurasi mukana vauhdissa, hän ja hänen väkensä.
* * * * *
Vuodet kuluivat.
TANGO
Kerran lahjoitti Amerikka Euroopalle lelun, johon Eurooppa hyvin mielistyi; tango-tanssi tuli uudesta maailmasta vanhaan. Eurooppa ihastui todella tangon imevän ikävöiviin säveliin ja sen rytmin ärsyttävään oikullisuuteen. Eurooppa omisti tangon itselleen ikään kuin se olisi lähtenyt sen omasta kaipuusta.
Ensin tanssittiin tangoa maailman metropolissa, Pariisissa, sitten kiersi tanssi miljoonakaupungit ja vihdoin se löysi tiensä siihen syrjäiseen sivistyskeskustaan, mihin kunnallisneuvos Ståhle ja hänen joukkonsa muutama vuosi sitten oli asettunut.
Tango kerrassaan hurmasi Suur-Kaupungin. Väentungos ravintoloiden ilta-esityksissä oli niin suuri, että täytyi panna toimeen matineoja, puolipäivänäytäntöjä. Näillä päivätilaisuuksilla oli se etu, että vanha väki saattoi saapua niihin tarvitsematta rasittaa itseään valvomisella. Tango hurmasi nimittäin vanhat yhtä hyvin kuin nuoret. Valkopäiden isoäitien ja tätien, jotka töin tuskin jaksoivat mennä kirkkoon, nähtiin päivänä päivän perästä kammertavan Bristol-hotellin talvipuutarhaan katselemaan tangoa, jota jokin Kööpenhaminasta saapunut pari — veli ja sisar, sanottiin — esitti. Kaupungin tanssinopettajilla oli työtä niin paljon kuin he jaksoivat tehdä, sillä perhekunnittain opeteltiin tangoa. Sitä eivät opetelleet yksin nuoret, vaan isät ja äidit opettelivat tanssia hekin. Ja kun kodeissa tuli hetki, jolloin perheenjäsenet olivat koolla ja ehkä vieraitakin läsnä, siirrettiin yhtäkkiä pöydät syrjään ja alettiin tanssia, tangoa. Mitä oli jäljellä alkuperäisestä tangosta tai mitä oli osattu omaksua niiltä kööpenhaminalaisilta "sisaruksilta", jotka tarjosivat parhaimpia mahdollisia esikuvia tällä alalla — sitä ei kysytty. Ei liioin huolittu siitä, että tango erinäisissä eurooppalaisissa piireissä leimattiin epäsiveelliseksi — viimeksimainittu asia teki amerikkalaisen lelun viehätysvoiman, jos mahdollista, vieläkin suuremmaksi Euroopassa. Kaikki tanssivat siis tangoa, kuka paremmin, kuka huonommin, ja tästä tanssista riitti keskustelemista loppumattomiin. Kerrottiin kaupungilla, että jotkut vanhat ystävät olivat tulleet verivihollisiksi kiistellessään siitä, miten tango on tanssittava, ja eräässä tunnetun nimimerkki Riti-Ratin petiittikirjoituksessa Maan Äidissä oli kuvattu kohtaus maalla, jolloin kummit, tuodessaan lasta kastettavaksi, määräävät sen nimeksi "Tango Maria". Mainittu petiittikirjoitus herätti suurta huomiota ja huvia, mutta tapahtuman todenperäisyyttä ei kukaan ottanut vakavalta kannalta — Riti-Ratilla oli oikeus runoilla! Sen sijaan ei kukaan epäillyt tango-karamellien, tango-savukkeiden, tango-hameiden, tango-kenkien ja muiden tangoesineiden olemassaoloa. Jokainen saattoi rahalla ja hinnalla hankkia itselleen tätä tangotavaraa. Ja sitä hankittiinkin. Saattoi nähdä kalpeiden nuorten tyttöjen käyvän tango-värisissä puvuissa, lainkaan katsomatta siihen, ettei väri heille sopinut. Se oli tango-väriä ja siinä kyllin. "Tango" oli kuin olikin päivän tunnus. Tango-tanssi tyydytti päivän nautinnontarpeen.
Eräänä päivänä oli kaikissa Suur-Kaupungin sanomalehdissä ilmoitus, että taiteilijatar Gila Acero esiintyisi tangossa, tanssien yhdessä Dagobert Lyngen kanssa. Etusivuilmoitus, jossa esiintyvien nimet olivat painetut hyvin lihavalla, oli varustettu kaikilla asiaankuuluvilla huutomerkeillä ja vaikkei arvokkaissa päivälehdissä tietenkään sopinut mainita tällaisesta ravintolatilaisuudesta muuta kuin ainoalla lyhyellä petiittilauseella, oli Bristolin talvipuutarha asianomaisena iltana täpö täynnä väkeä.
Dagobert Lynge, hän oli selvästi kööpenhaminalaisia, mutta Gila Acero? Mikä eksoottinen nimi! Oliko tanssijatar espanjalainen? Ehkä suorastaan tangon kotimaasta, Argentiinasta? Mielenkiinto oli suuri saliin tullessa, ja jännitys kasvoi kasvamistaan. Orkesteri ei ollut huono, sitä kuunteli mielellään. Ohjelmakin oli, ollakseen ravintolaohjelma, harvinaisen arvokas. Ensi viulu sai toistaakin jonkin kaihoisan sooloesityksensä. Kuitenkin odotettiin itse asiassa vain tangoa.
Hienoin Suur-Kaupunki istui katettujen pöytien ääressä, aterioitsi, jutteli ja katseli odotellessaan ympärilleen. Naiset olivat hyvin pukeutuneita ja heidän värilliset silhuettinsa erottautuivat edullisesti talvipuutarhan vihantaa vastaan. Herrat tekivät kaikin puolin eurooppalaisen vaikutuksen. Pöydillä paloi, vatien ja pullojen keskellä, pieni sähkölamppu, hehkuen punaisen varjostimensa sisässä kuin satumainen kukka. Punaisia mattoja myöten astelivat tarjoilijat äänettömästi. Katosta valaisivat himmeälasiset lamput vihreitä palmuja, ihmisiä niiden siimeksessä, kultakaloja altaassaan, soittokuntaa ja matalien reunakasvien ympäröimää lavaa, millä tanssiesitys tulisi tapahtumaan. Ilmassa tuoksui sikarinsavu, hajuvedet ja kukkaset. Musiikki ja puheensorina vaihtelivat peilien, kultauksen ja vihannan koristamassa salissa.
Erikoista huomiota herätti yleisön keskuudessa muuan pari, herra ja nainen, jotka istuivat kahden keskellä salia. Naisella oli yllään vihreä samettipuku, hattu niin ikään vihreää samettia, ja töyhdöt ja näädännahat hänen hatussaan olivat kiinnitetyt kivillä ja soljilla. Herra oli vanha, hänen poskensa riippuivat ja pää oli kalju, mutta puku oli nuhteeton ja solmiossa kiilteli smaragdi. Heidän edessään oli shamppanjaa.
Koko sali puhui heistä. Tiedettiin, että neiti Ståhle vasta oli palannut Pariisista ja että hän pian antaisi konsertin Suur-Kaupungissa. Arveltiin, että maisteri Blundh oli kustantanut hänen opintonsa ja että hän palkakseen tulisi vaatimaan vihille upean, punatukkaisen kaunottaren. Neiti Ståhle oli useiden mielestä liian rehevä. Se ei vielä häirinnyt, mutta jos tätä menoa jatkuisi, kävisi se hänen kauneudelleen vaaralliseksi. No niin, ehkä maisteri Blundh piti senlaatuisesta kauneudesta. Naurettiin. Olisi se kuitenkin ihmeellistä, jos tuo nuori nainen ottaisi ikälopun, iljettävän maisteri Blundhin. Mutta mitäpä ei ihminen ollut valmis tekemään rahan vuoksi. Vanhalla madonsyömällä keikarilla oli rahaa, luultavasti enemmän kuin tiedettiinkään. Jotkut katsoivat kadehtien neiti Ståhlea, toiset sanoivat: hyi.
— Missä on toinen sisar? Hän on ollut tämän punatukkaisen mukana, tiedän sen varmasti — onko hänkin palannut? Eikö kukaan tiedä? Hitto vie, Suur-Kaupungin parhaat vainukoirat, eikö teistä nyt yksikään tiedä? Riti-Rati hoi, onko kunnallisneuvos Ståhlen vanhempi tytär tullut kotiin?
Nämä sanat lausuttiin pöytäkunnassa, missä kymmenkunta henkeä, herroja ja naisia istui. He olivat taiteilijoita. Heidät oli kyllä huomattu salissa, sillä he esiintyivät jonkin verran äänekkäämmin ja vapaammin kuin muut.
— Vai ei minulla olisi mitään sanomista, puhui äskeinen ääni. — Hän on minun entinen rouvani, hitto vie. Vuoden ja kuukauden on hän totellut nimeä Gisela Lohipato, eikö minulla olisi oikeutta olla huvitettu hänestä? Tahdon tietää, miten Pariisi on kehittänyt häntä. Hänessä oli kuin olikin ainesta. Hän oli ruutia ja pippuria ja moraalia, ja hän teki tyhmästi, kun yritti komentaa minua, mutta minä olen huvitettu hänestä. Naurakaa te vain — minä olen kuin olenkin huvitettu. Muuten, suoraan sanoen, hän olisi paremmin sopinut maalarille. Hän oli dekoratiivinen. Eikö kukaan tiedä, onko hän palannut kotiin punatukkaisen sisarensa kanssa? Missä on Teräs? Eikö kukaan voi antaa minulle tietoja entisestä rouva Gisela Lohipadosta?
Koko pöytäkunta nauroi ja teki pilaa. Kysyttiin, aikoiko Matti Lohipato uudelleen kosia Gisela Ståhlea, josta hän kolme vuotta oli ollut erossa. Runoilija Lohipato nauroi itsekin ja tyhjensi vierustoverinsa, neiti Irja-Tuura Myrskylän viinilasin. Irja-Tuura oli maalari, hänen maalaamansa runoilija Matti Lohipadon kuva oli vasta-avatussa näyttelyssä herättänyt huomiota. Neiti Irja-Tuura Myrskylän ja runoilija Matti Lohipadon persoonallinen seurustelu oli sekin herättänyt huomiota pitkin syksyä ja antanut aihetta puheisiin.
— Maljasi, Irja-Tuura, sanoi runoilija. — Uskallatko sinä ottaa käteesi kirjan, joka on sidottu ihmisennahkaisiin kansiin?
— Mitä? sanoi Irja-Tuura.
— Jos minä sidotan kirjani ihmisennahkaisiin kansiin ja lahjoitan sen sinulle, niin uskallatko…?
Irja-Tuura ymmärsi jo. Hän sulki silmänsä ja laski leikillisesti käden sydämelleen.
— Tässä on kirjasi paikka.
— Hyvä, sanoi runoilija ja tyhjensi viinin pullosta lasiinsa. — Minä nain sinut.
Irja-Tuura nauroi.
Runoilija Kotka suuntasi silmänsä viimeksi tyhjentyneeseen viinipulloon ja siitä pariin sen edeltäjään. Kaikkien silmät kuin siepaten kiinnittyivät Kotkan katseeseen, seuraten sitä toisesta tyhjästä pullosta toiseen. Kotka teki hullunkurisen eleen, kaikki omaksuivat senkin, ja rupesivat vihdoin nauramaan.
Pöydässä oli erään asian johdosta vallinnut mieltä kiinnittävä jännitys, ja sen pienen välinäytöksen jälkeen, minkä Lohipato oli kutsunut esiin entisen rouvansa johdosta, palasi tämä jännitys. Se ei koskenut yksin tangoa, vaikka tietenkin jokainen halusi nähdä sitä paria, joka häämötti Gila Aceron ja Dagobert Lyngen salaperäisten nimien takana. Taiteilijapöydässä vallitsi erittäin huvittava jännitys seuraavasta syystä.
Kaikki pöytäkunnan jäsenet olivat syöneet ja juoneet komeasti, mutta kenelläkään ei ollut rahaa maksaa. Herrat olivat toinen toisensa jälkeen vieneet toisiaan syrjään kysyäkseen, olisiko asianomaisella antaa parikymmentä markkaa lainaksi, ja niin oli vähitellen käynyt selväksi, että suurin summa, mikä löytyi yksissä käsissä, oli viisi markkaa! Se sijaitsi neiti Irja-Tuura Myrskylän pienessä hopeaverkkokukkarossa, ja hän levitti heti auliisti rahat pöydälle. Mutta mihinkä ne olisivat riittäneet — eivät edes juomarahoiksi. Koko seuran yhteenlaskettu rahasumma teki kaksikymmentäkolme markkaa kolmekymmentä penniä. Pöytäkunta purskahti niin makeaan nauruun, että sen iloisuus toiselta puolen herätti salissa kateutta, toiselta puolen suuttumusta häiriön vuoksi, joka syntyi keskellä musiikkinumeroa. Yleisestä rahattomuudesta tuli erinomaisen yhdistävä ja huvittava lisä illan hauskuuteen. Koetettiin keksiä, mistä saataisiin lainaksi parisataa markkaa, etsittiin uhria yleisön joukosta ja tehtiin pari yritystä puhelimitse. Turhaan. Silloin vakuuttivat Kotka ja Lohipato, että he hoitavat asian: syödään ja juodaan rohkeasti — he suorittavat jälkilaskut hovimestarin tai vaikkapa itse isännän kanssa. He ovat ennenkin olleet mukana samanlaisissa tilaisuuksissa: isäntä ei ole uskaltanut hiiskahtaakaan. Eikä uskalla nytkään. Eikö heillä ole joukossaan sanomalehtimiehiä? Eivätkö he kaikki olleet julkisia henkilöitä, joita ei ole hyvä loukata. Mutta tarpeelliseksi katsottiin, että elettäisiin komeasti, laskun ei sopinut olla pienen tällaisessa tapauksessa. Kotka soitti ja tilasi shamppanjaa. Taiteilijatytöt nostivat köyhänkoreita hattutöyhtöjään ja loivat välinpitämättömiä silmäyksiä saliin. Oliko punatukkainen laulajatar niin kaunis kuin väitettiin? Aikoiko hän todella ottaa kaljupään vanhan herran? Oliko hänen entinen sulhasensa todella kadonnut jäljettömiin? Intresantti mies sulhanen joka tapauksessa oli ollut. Mutta häpeämätöntä oli kuitenkin sanoa, että tämä maa oli niin nousukasmainen ja puolivillainen, että kulttuuri-ihmisen oli mahdoton elää täällä. Häpeämätöntä se oli. Ja parasta että läksi, joka niin ajatteli. Mutta kummanko antamat olivat neiti Ståhlen timantit, entisen sulhasen vaiko nykyisen ihailijan?
Vihdoin kajahti odotettu tango-sävel ja ikään kuin vangitsi koko elämän salissa. Kaikki odottavat katseet kääntyivät tanssilavaa kohti ja pysähtyivät punaisiin verhoihin, joiden peittämää oviaukkoa pitkät palmunlehvät varjostivat. Soiton kaihoisa sävel karkasi kuin liekki ihmisten veriin ja täydessä vireessä ottivat he vastaan tanssijat, ikään kuin he olisivat olleet jokaisen läsnäolijan persoonallisen tunteen tulkitsijat.
Punaisten samettiuutimien takaa tuli korkea, upea nainen, pukeutuneena mustaan silkkipukuun. Mikään muu väri ei olisi voinut siinä määrässä saattaa hänen vartalonsa sopusuhtaisuutta oikeuksiinsa kuin tämä raskas, pehmeä, kiiltävä musta, joka valui kuin vesi jäseniä myöten. Valkoiset kiilat hihoissa, sukissa, kaulan ja niskan tienoilla vaikuttivat hurmaavasti. Hyvin vaaleat hiukset kehystivät kalpeita, puhtaita, miltei viattomia kasvoja. Hiukset laskeutuivat laineina alas kulmille ja yli korvien, muodostaen niskassa runsaan hiussolmun.
Mikä yllätys, mikä ilmestys!
Gila Acero!
Hän nosti tummat silmäripsensä ja naulasi silmäterät tanssitoverinsa kasvoihin. Hän huumasi tällä katseellaan miehen. Sitten hän antautui hänen johdettavakseen. Heidän ojennetut kätensä ikään kuin tavoittelivat kiinni jotakin kaukaista, heidän jalkansa satuttivat maata varovasti, ikään kuin ne olisivat tietäneet sen kasvavan okaita, ja kimmahtivat sitten säikkyen takaisin, kun piikit olivat pistäneet heitä jalkaterään. Kun he syöksyivät polvilleen, tuntui siltä kuin he olisivat pyytäneet anteeksi jotakin syytä. Kun he nojasivat toisiinsa, oli kuin he olisivat hukkuvina turvautuneet toisiinsa, ja kun he silmäilivät yli olkapäittensä, oli kuin he olisivat pelänneet vauhdissaan polkevansa jotakin onnen sirpaletta, joka ehkä oli jätetty heidän tielleen. Sanomaton ikävöinti oli heidän katseissaan ja heidän ojennetuissa käsissään. Sävelkin itki ja nyyhki.
Naiset salissa istuivat kostein silmin, huulet auki hengittäen kaihoa ja ikävöintiä. Seurasi tangon valoisa vuoro, ja tanssijat keinuivat hymyillen, katse katseeseen uponneena, toistensa käsivarsien varassa. Katselijakunta vapautui heidän mukanaan, hymyili heidän mukanaan ja tunsi keinuvat rytmit veressään. Tanssi kävi kuumaksi ja tempasi katselijat valtoihinsa. Heissä alkoi itää ja kasvaa, vaistot olivat herätetyt ja värisivät ja versoivat.
Taiteilijapöydässä oli Matti Lohipato äkkiä hypännyt pystyyn. Toverit huomasivat hänet vasta, kun hän jo oli keskellä lattiaa, menossa tanssilavaa kohti. Kotka, joka luuli hänen olevan humalassa, hiipi hänen perässään ja veti hänet takaisin paikoilleen. Syvään hengittäen ja painaen kouraansa pöydän laitaa vastaan hän hetkisen istuikin muiden joukossa, mutta kun suosionosoitusten pauhina tanssin loputtua täytti salin, täytyi toverien voimiensa takaa koettaa pidellä häntä.
— Päästäkää irti, tolvanat, huusi hän. — Ettekö näe, että se on hän, minun vaimoni! En siedä, että hän tanssii tuon roikaleen kanssa. Hän rakastaa minua!
— Oletko sinä hullu! sanoivat toverit. — Lähdetään selvittämään laskujamme ja mennään sitten pois…
— Menkää hiiteen, ärjyi Lohipato. — Enkö minä tuntisi vaimoani! Minä olin heittiö ja konna, hän istui yökaudet suomentamassa Runolalle "Haaremin helmeä" pitääkseen pystyssä meidän kotiamme. Uskollisemmin ei yksikään nainen ole rakastanut. Runola, senkin kirottu lumppuliike, maksoi hänelle viisikolmatta markkaa arkilta. Hänen kauniita hartioitaan särki, kun hän tappeli "Haaremin helmen" kanssa. Miehen hän tahtoi tehdä minusta, hän rakasti minua ja hän rakastaa vielä… Mitä? Mitä sinä sanot, Irja-Tuura? Mikä sinä luulet olevasi? Älä mainitse hänen nimeäänkään, minä en kärsi sitä. Päästäkää irti, minä menen väkisin, jollette…
Lohipato istui kuitenkin kuin naulittuna koko ajan, jolloin tanssi toistettiin, ja seuratessa Gila Aceron liikkeitä meni hänen ensi vaikutelmansa tanssijattaresta jonkin verran sekaisin. Ei, ei sittenkään Acero saattanut olla Sela. Kasvot muistuttivat hetkittäin ihmeellisesti Selaa, mutta jota enemmän Aceroa katseli, sitä vieraammaksi hän kävi. Mutta Gila — se oli Gisela, keskitavu vain poissa. Ja Selan tarmon ja neuvokkuuden mukaista oli kuin olikin juuri opetella tämä ajan tanssi, tämä tango, auttaakseen isäänsä, jonka omaisuus oli mennyt. Kun tanssijatar oikullisesti heilautti päätään, niin että hänen profiilinsa tuli näkyviin, tunsi runoilija oman rouvansa niiltä aamuhetkiltä, jolloin hän, mies, oli tallustellut kotiin Minervasta ja Sela ärtyneenä oli saarnannut hänelle ja lopuksi itkenyt. Ei, Gila Acero oli sittenkin Sela, ainoa uskollinen nainen maan päällä.
Matti Lohipato odotti vain, että hosuminen lavalla lakkaisi, mennäkseen rouvansa luo. Voimakkaat, käärmemäiset liikkeet tanssin lopulla ja tanssijattaren koko hallitseva antautuminen kuitenkin taasen vaikuttivat, että oli mahdoton ajatella tällaisen muutoksen tapahtuneen poroporvarillisen moraalisessa Sela Ståhlessa. Lohipato pani merkille, että esimerkiksi Riti-Rati, joka lukemattomat kerrat oli ollut heidän kodissaan sen vuoden ajan, jolloin he olivat naimisissa, katseli tanssijatarta kuin ainakin otusta, josta saa hyvän petiittipalasen. Ja mikä oli kaikkein luotettavinta: Otteli Ståhlen kasvoissa ei näkynyt mitään levottomuuden merkkiä, hän katseli samettinsa ja jalokiviensä kehyksestä tanssiesitystä täydelleen kylmänä eikä sen loputtua hievahtanutkaan, mennäkseen tervehtimään taiteilijatarta. Tanssitaiteilija Sariola istui hänkin yleisön joukossa täysin tyynenä, joskin tosin innostuneena, kuten muutkin. Hänhän oli ollut rakastunut Sela Ståhleen, olisihan hänen pitänyt tuntea tämä. Ja loppujen lopuksi: jos Gila Acero olisi ollut Sela Ståhle, olisi hyvä pappa kunnallisneuvos tietenkin ollut täällä eikä hänen lörpöttelyhaluaan olisi pidättänyt mikään.
Yleisö huusi ja taputti käsiään. Se ei antanut rauhaa, ennen kuin tango oli tanssittu kolmannen kerran. Ja vielä sittenkin huudettiin ja vaadittiin taiteilijoita esiin. Gila Acero ei nähtävästi enää olisi halunnut tulla. Vihdoin viimein hän näyttäytyi ja kumarsi, katsettaan nostamatta. Hänen eteensä sateli kukkasia, joita vieraat ottivat ruokapöydiltä.
Matti Lohipato oli pahalla tuulella. Häntä harmitti, että hän oli erehtynyt — olihan selvää, että jos hänen entisessä rouvassaan olisi ollut sitä, mitä tässä tanssijattaressa, niin ei hän, Matti Lohipato, ikinä niin kovakouraisesti olisi tehnyt hänestä eroa. Häntä harmitti myöskin, että jos tämä tango-nainen olisi ollut hänen entinen rouvansa, hänellä muka ei olisi ollut oikeutta ilman muuta katsoa häntä vaimokseen. Mutta hänpä olisi uhallakin sen tehnyt! Ja vihdoin häntä harmitti, ettei hän enää voisi tulla tänne Bristoliin tarkastamaan tuota tango-naista, koska hän ei tietänyt, milloin hän voisi suorittaa suuren ravintolavelkansa.
* * * * *
Suur-Kaupungissa ei puhuttu muusta kuin Gila Acerosta ja hänen tangostaan. Sellaista tangoa ei Suur-Kaupungissa oltu nähty. Kerrassaan ihanteellinen tango! Ja itse Gila Acero — mikä intresantti henkilö! Hänestä ei saanut selvää, vaikka olisi tehnyt mitä. Hän asui Bristolissa, ei ottanut vastaan ketään, ja pysyi tunnottomana kaikille kukkalähetyksille ja kirjeille, joita hänelle vietiin. Ei kysymystäkään siitä, että Riti-Rati ja muut haastattelijat olisivat päässeet hänen puheilleen. Hän ei ottanut vastaan edes tanssitaiteilija Sariolaakaan, joka frakkiin pukeutuneena seisoi hotellin käytävässä, lähetettyään sisään ranskankielisen nimikortin. Joka tapauksessa kirjoitti Olli Sariola omalla nimellään Maan Äitiin Gila Acerosta ja hänen tangostaan, ja sen jälkeen alkoivat piirien merkkihenkilötkin käydä katsomassa tanssijatarta. Ei saatu selvää, mitä kieltä hän puhui ja mihin kansallisuuteen hän kuului. Vilaukselta vain nähtiin hänet hotellin käytävissä tai ajurin vaunuissa. Kerrottiin, että hän olisi saanut loistavan tarjouksen Amerikasta ja että hänen vierailunsa Suur-Kaupungissa pian päättyisivät.
Silloin tehtiin eräänä päivänä kauhistuttava paljastus.
Tanssitaiteilija Sariola saapui isoäitinsä pesään keskelle tavanmukaista torstai-illan kahviseuraa ja kertoi Bristolin edustalla joutuneensa todistamaan, miten kuuluisa tanssijatar oli maksanut ajurille. Ja neiti Gila Acero oli puhunut tämän maan selvää kieltä! Niin, niin, tämän maan selvää kieltä! Hän ei ollut mikään argentiinalainen, ei edes ulkomaalainenkaan, vaan suorastaan täältä. Ja kuka? Senkin saattoi Olli Sariola sanoa? Oliko kukaan tullut ajatelleeksi nimeä Gila Acero? Jos "Gilaan" lisäsi keskelle tavun "se", niin siitä tuli Gisela. Ja Acero — se oli espanjaa ja merkitsi "teräs". Asia oli selvä, vai kuinka?
Ja tällaisen suunnattoman petoksen varjossa oli rouva Gisela Ståhle eli Lohipato tullut tänne ja vallannut koko Suur-Kaupungin. Koko Suur-Kaupunki oli antanut vetää itseään nenästä. Suurimpaan salaperäisyyteen oli tämä tango-nainen ymmärtänyt verhota itsensä ja voittaa. Eivät edes isä eikä äiti olleet tietäneet juonesta mitään. Ainoa, joka oli ollut salaliitossa tanssijattaren kanssa, oli ollut "laulajatar", Otteli Ståhle.
Kaunis juttu — koko Suur-Kaupunki oli petkutettu perin pohjin! Ja minkä vuoksi tämä salaperäisyys ja petos? Minkä tähden peruukit ja harhaanviepä naamioitus? Sisarukset erehtyivät, jos luulivat, että tullaan taiteilijoiksi tätä tietä.
Ei, siitä pidettäisiin huolta, ettei tällaisella petoksella "tultaisi, nähtäisi ja voitettaisi". Rehellisyys piti toki olla taiteessakin.
Gila Aceron tähdestä ei voinut sanoa, että se olisi laskenut — se putosi. Kun tanssijatar seuraavana iltana esiintyi ihmeen kauniissa tangovärisessä tangopuvussaan, katseli häntä miltei vain pieni perhepiiri: kunnallisneuvos, Leo Teräs, Runolan kassaneiti ja tohtori Angervoinen, jonka kunnallisneuvos Ståhle oli pyytänyt seurakseen — Leo Teräs istui eri pöydässä muutamien liikemiesten kanssa. Tuskin sataa henkeä oli salissa, paitsi heitä. Ja seuraavana iltana oli vieläkin vähemmän. Ei auttanut, että tohtori Angervoinen kirjoitti ihmeen kauniisti kotimaisesta puutarhurittaresta, joka oli istuttanut hennon ja hehkuvan ulkomaalaisen kukan pohjoiseen maaperään. Suur-Kaupunki ei enää antanut pettää itseään.
"Hento ja hehkuva ulkomaalainen kukka" ei sekään oikein tahtonut viihtyä Suur-Kaupungin maaperässä. Kukaan kotimainen puutarhuritar ei yrittänytkään sitä vaalia, kaikki seuraavat tangotanssijat olivat ulkomaalaisia. Heidän joukossaan oli hyviäkin tango-esittäjiä, mutta varsinainen tango-innostus oli poissa. Se oli noussut korkeimmilleen ja pudonnut yhdessä Gila Aceron tähden kanssa.
* * * * *
Itse Gila Acerolle eli Gisela Ståhlelle oli hänen lyhyt tango-kautensa antanut opetuksen koko elämää varten, sen, että yleisö on inhottava otus, jonka suosiosta ei kukaan järkevä ihminen tahdo olla riippuvainen. Gisela Ståhle tahtoi olla järkevä ihminen. Parin päivän ajan hän tulisella kiukulla purki kotiväelleen vihaansa yleisöön. Sitten häntä huvitti ruveta tutkistelemaan, millä lailla juoni häntä vastaan oli järjestetty. Miten oli mahdollista, että ihastunut yleisö niin äkkiä saatiin kääntymään hänestä pois? Jos juoni todella oli suunniteltu ja ohjattu Pesästä käsin, niin olivat kuin olivatkin rouva Gunilla Murman ja hänen jälkeläisensä kolmanteen ja neljänteen polveen nerokasta väkeä.
Olisi ollut huvittavaa ja opettavaakin tutkia, millä lailla tällainen tähdenpudottaminen järjestetään, mutta Gisela Ståhle ei katsonut voivansa uhrata aikaa asiaan.
Hän punnitsi mahdollisuuksiaan puolelta ja toiselta, ja tuli vihdoin siihen johtopäätökseen, että oli paras ryhtyä käännöstyöhön, samaan, mihin hän oli turvautunut ollessaan naimisissa Lohipadon kanssa, kun talosta loppui sekä puut että ruoka.
Rouva Murmanista ja hänen sukulaisistaan oli joka tapauksessa paras pysyä loitolla, jottei suututtaisi heitä. Heidän oli menestys ja heidän oli tulevaisuus. Kaikkein parasta olisi tietenkin ollut päästä heidän suosioonsa. Mutta sitä ei nyt voinut toivoa.
Kuinka vähän ihminen yhtä kaikki tietää taipumuksistaan ja mahdollisuuksistaan! Idut ja lahjat saattavat olla niin ihmeellisen salassa. Kuka olisi uskonut, että Gisela Ståhlesta, Syvälahden entisen kunnallisneuvoksen tyttärestä, tulisi kirjailijatar!
Ensin hän vaatimattomasti julkaisi nimettömiä käännöksiä Runolan kustannuksella. Sitten alkoi Maan Äidissä näkyä matkamuistelmia Pariisista sekä kirja- ja teatteriarvosteluja, joiden alla oli nimimerkki "Sela Rauta".
Sela Rauta — se oli ainakin rehellistä ja läpinäkyvää. Tiedettiin heti paikalla, kenen kanssa oltiin tekemisissä.
Ja vihdoin kantoi huhu pitkin Suur-Kaupunkia tietoa, että Sela Raudalta oli odotettavissa esikoisnovelli tahi -romaani, ei tarkoin tiedetty kumpiko.
Sela Ståhlesta tuli kuin tulikin kirjailijatar. Ja se oli kokonaan tango-yrityksen epäonnistumisen ansio.
LAULAJATAR
Niin asuivat siis kunnallisneuvos Ståhlen tyttäret taasen isänsä ja äitinsä luona siinä kodissa, johon muutama vuosi sitten niin toivorikkaina oli asetuttu. Heidän hallussaan oli heidän vanha huoneensa — siinä oli, heidän kiertäessään maailman rantaa, ehtinyt asua yksi ja toinen opiskeleva ylioppilasneiti, jolle huone oli vuokrattu. Kaikki mitä kodista saattoi luovuttaa vieraille, oli tälläkin hetkellä luovutettu. Äiti nukkui ruokasalissa, ja Daniel, joka pari vuotta jo oli ollut Runolassa oikolukijana, pimeässä käytävässä ruokasalin ja keittiön välillä. Vakinaista palvelijaa ei ollut talossa, äiti otti ainoastaan tilapäisesti jonkun avukseen. Sen vuoksi joutui hän olemaan verraten vähän muiden perheenjäsenten seurassa. Hän olikin loitonnut heistä, he eivät edes tietäneet kuinka etäälle.
Se tuli yhtäkkiä ilmi, kun Otteli eräänä päivänä pukeutui valkeaan pariisilaiseen silkkihameeseen, jonka hän oli teettänyt konserttiaan varten Suur-Kaupungissa. Isä seisoi ihastuksissaan tyttärensä edessä, vakuutettuna siitä, ettei Ottelin tarvinnut muuta kuin tällaisena astua yleisön eteen, niin voitto olisi hänen. Sela juoksi keittiöön ja nouti äidin. Kun äiti näki pienen Ottelin, pani hän käden silmilleen, huojutti päätään ja meni pois.
Otteli ja isä jäivät tuijottamaan toisiinsa. Otteli katsahti peiliin ja näki kasvoillaan niin oudon ilmeen, että hänen täytyi kysyä itseltään, mitä oli tapahtunut tai mitä tulisi tapahtumaan. Sekä isä että tytär kuulivat keittiöstä Selan kiihtyneen äänen, joka nuhteli äitiä. Äidin tavanmukaisten hiljaisten vastausten sijalla oli nyt vain pieni äänettömyys. Äkkiä tempasi Otteli laatikostaan kappaleen pitsiä ja verhosi sillä kauniit, paljaat olkapäänsä. Mutta puku ei sallinut sitä: koko kuosi meni pilalle. Hän repi pois pitsin, kyyneleet nousivat silmiin, hän tunsi vihaavansa äitiä ja samalla hän vihasi Selaa, joka uskalsi nuhdella äiti-raukkaa, äitiä, joka raatoi heidän kaikkien puolesta, hän vihasi koko elämää.
Elämä ei ollut helppoa. Juuri tällä hetkellä kasaantui kunnallisneuvoksen pienen Ottelin niskoille enemmän huolia kuin hän olisi jaksanut kantaa. Ne olivat käytännöllisiä, arkipäiväisiä huolia, kokonaan vailla sitä runoutta ja kauneutta, mikä oli ollut surussa kihlauksen jälkeen. Ja vasta muutama viikko sitten olivat sisarukset reippaina ja toivoa täynnä palanneet ulkomailta.
Mutta se oli Gila Aceron tango, joka oli heidät masentanut. Miten oli itse asiassa mahdollista, että yritys päättyi sillä tavalla?
Selaan oli hänen avioliittonsa jälkeen tullut jotakin ärtyisää ja alituisesti moralisoivaa, mutta hän pystyi ajattelemaan erinäisiä asioita niin kauniisti, ettei "pieni Otteli" ikinä olisi pystynyt ajattelemaan niitä sillä tavalla. Kuinka kauniisti Sela oli suunnitellut esimerkiksi tango-asian. Hän ei mitään muuta tahtonut kuin auttaa isää! Hän oli pannut päämääräkseen maksaa takaisin, mitä isä hänen vuokseen oli menettänyt. Eikä se ollut vähän: Lohipato oli ollut mestari panemaan rahoja liikkeelle, isä oli joutunut velkoihin, takuihin ja lukemattomiin ikävyyksiin — luultavasti hän oli menettänyt suuren osan heidän omaisuuttaan, vaikkei hän sitä tunnustanut. Hän odotti yhä kärsivällisesti suuria voittoja esimerkiksi Runolasta, vaikka kaikki muut ihmiset näkivät miten huonosti Runola meni. Dosentti Angervoisen alati toivorikas puhe saattoi yhä vaikuttaa kunnallisneuvokseen — muut nauroivat häntä vasten kasvoja. Oli miten oli, Sela tiesi, että hän elämänsä aikana tuskin ehtisi hyvittää, mitä parina vuonna oli rikottu, ja käytännöllisenä ihmisenä ryhtyi hän kaikkiin mahdollisiin keinoihin.
Hän oli sattumalta joutunut eräässä illanvietossa Pariisin Skandinavisessa Yhdistyksessä esittämään tangoa, hän oli onnistunut, ja tämä oli antanut sisaruksille ajatuksen, että päivän tanssilla ehkä voisi ansaita rahaa. Yhdessä he olivat keksineet Selaile taiteilijanimen, yhdessä he olivat keksineet, että oli paras verhota tangoyritys syvimpään salaisuuteen.
Ennen kaikkea se täytyi tehdä vanhempien vuoksi.
Sisarukset ja heidän ystävänsä maailmankaupungissa olivat lapsellisuudessaan uskoneet, ettei salaisuus tulisi ilmi. Mutta he olivat laskeneet väärin.
Kuitenkaan eivät he olisi voineet aavistaa salaisuuden paljastuksen vaikuttavan sillä tavalla. Minkä tähden Suur-Kaupunki suuttui?
Sela, kuten sanottu, tointui iskusta verraten pian. Hän oli ehtinyt ansaita sievän summan — sääli, että ansiotyö oli lopetettu häneltä kesken. Joka tapauksessa saattoi iloita siitäkin, mitä oli kukkarossa. Lausuttuaan veljelleen Leo Teräkselle karuja totuudensanoja Runolasta kääntyi hän toisen kustantajan puoleen, sai tuhatsivuisen käännöstyön ja painui siihen. Mikä hätä nyt oli, kun osasi ranskaa!
Mutta Otteliin oli tango-yrityksen epäonnistuminen tehnyt musertavan vaikutuksen. Entä jos yleisö kääntyisi häntäkin vastaan? Entä jos Gunilla-rouva kostaisi hetken, jolloin hän Pesän morsiuskamarissa oli sulkenut syliinsä Otteli Ståhlen?
Ottelilla oli, kuten sanottu, jo pukukin valmiina konserttia varten Suur-Kaupungissa, ja hänen tarkoituksensa oli tietysti ollut esiintyä siellä ennen kuin lähtisi maaseudulle. Mutta nyt häntä pelotti. Miten olikaan mahdollista onnistua, kun pelkäsi näin äärettömästi? Varmaan Gunilla-rouva ja hänen sukunsa nokkisivat hänet hengiltä.
Kuitenkin täytyi ruveta laulamaan ja ansaitsemaan rahaa. Otteli oli velkaa maisteri Blundhille, velkaa niin paljon, ettei sitä uskaltanut ajatellakaan. Vanha kitupiikki oli koulutoverinsa tyttärelle antanut rahaa runsaammin kuin tämä oli rohjennut pyytääkään. Selakin oli saanut maisteri Blundhilta sievän pienen summan matka-apua, jotta hän hyvästi hoitaisi Ottelia. Maisteri Blundh ei ollut vaatinut mitään velkakirjoja — Otteli todella ei tietänyt, olivatko rahat olleet laina vaiko lahja. Pienet kuitit vain oli Otteli saamistaan tuhansista jättänyt hyväntekijälleen.
Maisteri Bernhard oli ollut erinomaisen ystävällinen. Otteli kutsui häntä Bernhardiksi ja sinutteli häntä — hän tahtoi niin. Minkä tähden laulajatar sitten pelkäsi? Minkä tähden ei hän päässyt ajatuksesta, että maisteri Blundh saattoi heille kaikille tehdä mitä tahansa? Sisimmässään luultavasti isäkin pelkäsi "Bennu-poikaa", koska hän aina piti tarkkaa lukua siitä, että Otteli kävisi hänen luonaan ja että häntä pyydettäisiin heille. Täytyi, täytyi ruveta ansaitsemaan. Mutta jos konsertti Suur-Kaupungissa epäonnistuisi, olisi retki maaseudullekin turha. Jollei taas Suur-Kaupungissa ensin antaisi konserttia, suvaitsisivat maaseutukaupungit kohdella yli olkainsa. Ajat eivät enää olleet samat kuin ennen, jolloin maaseutu kiitollisena otti vastaan jokaisen taiteilijan, joka vaivautui sinne. Harva sinne silloin läksi, mutta nyt läksivät kaikki. Maaseutu oli köyhä ja maaseutu oli käynyt kriitilliseksi.
Kaikki vakuuttivat Otteli Ståhlelle, että oli välttämätöntä ensin antaa konsertti Suur-Kaupungissa ja vasta sitten lähteä kiertämään. Muussa tapauksessa olisi tulevaisuus laulajattarena kokonaan pilattu. Isä, kunnallisneuvos, jolle laulajattaren ulkomuoto konsertissa aina oli ollut vähintään yhtä tärkeä puoli kuin hänen taiteellinen esityksensä, kehoitti hänkin kaikin puolin tytärtään esiintymään Suur-Kaupungissa. Hän vannoi ja vakuutti, että ainakin Maan Äidissä olisi hyvät arvostelut. Mutta pelko oli Ottelissa tullut kuin taudiksi.
Turvauduttiin maisteri Bernhardiin ja kysyttiin hänen mielipidettään konsertista. Ihmeellistä kyllä, ei maisteri Bernhardilla ollut mitään mielipidettä. Hän katsoi Otteliin toinen silmä raollaan, kuten hänen tapansa oli, ja Ottelille tuli se tunne, että hän hautoi jotakin pahaa aietta häntä vastaan. Kunnallisneuvos uteli moneen kertaan Bennu-poikansa mielipidettä tässä heille kaikille niin tärkeässä asiassa, mutta Bennu-poika sanoi hyvin vähän.
* * * * *
Kotona vallitsi painostava mieliala ja alituinen rahanpuute. Pappa antoi selvästi tyttäriensä tuntea, ettei hän ollut lakannut toivomasta heidän joutuvan rikkaisiin naimisiin — olivathan he molemmat taasen vapaat. Mutta he olivat parantuneet kaipuustaan eivätkä enää uskoneet rakkauteen. Täytyi koettaa tehdä työtä ja ansaita.
Aah, työllä ansaitsi niin vähän ja elämä oli kallista. Jokainen koetti hiukan nauttia kurjuudessaan.
Kunnallisneuvos ei viihtynyt kotona. Tyttäret tiesivät, että äidillä siinä oli paljon syytä. Äiti ei sanonut pahaa sanaa isälle enempää kuin muillekaan, häntä ei voinut syyttää mistään, mutta hän oli loitonnut heistä kaikista, varsinkin isästä. Daniel oli ainoa, joka hänelle vielä kelpasi. Tyttäret olivat katkerat äidille. Kotona oli painostavaa ja raskasta. He eivät ihmetelleet, että isä pakeni kotoa.
Joskus iltapäivällä sulki kunnallisneuvos ovet saliin, pani gramofonin soimaan — se soitti nykyään tangoa — ja istui pää käsien varassa. Otteli hiipi silloin hänen luokseen ja silitti hänen harmaita hiuksiaan. Hän lauloi hänelle kauneimmat laulunsa. Tuntui kuitenkin siltä kuin pappa olisi pitänyt gramofonista miltei enemmän.
Kerran illalla, kun Otteli ja hänen isänsä olivat kahden kotona ja Otteli oli laulanut, purskahti isä äkkiä itkuun. Tytär painoi hellästi hänen päänsä rintaansa vastaan ja puheli iloisesti ja tyynnyttäen. Isä työnsi hänet luotaan.
— Jos sinä tietäisit, jos sinä tietäisit! voihki hän.
— Mitä minun pitäisi tietää? laverteli Otteli kuin lapselle.
— Millainen isä sinulla on… Jos te tietäisittekin, jos te tietäisittekin kaikki…
— Minä tiedän, vakuutteli tytär, — minä tiedän, että minulla on kaikkein kaunein ja rakkain ja paras isä maan päällä…
— Se ei ole totta! huusi isä, — te ette tiedä, ette kukaan…
Kunnallisneuvos työnsi pois tyttärensä kädet, ikään kuin hän olisi pelännyt tartuttavansa hänet.
— Pappa on sairas, pelästyi Otteli. — Pappa sanoo pienelle Ottelilleen, lankeaako huomenna vekselejä… Ei pappa suutu…
Otteli oli tehnyt kysymyksensä niin varovasti, mutta kunnallisneuvos ei kärsinyt, että hänen raha-asioihinsa kajottiin. Ottelinkaan ei ollut lupa kysyä niitä.
Ottelin sydäntä särki, kun hän ajatteli isäänsä. Joskus hänestä tuntui, että hän ehkä voisi mennä naimisiin, jos löytäisi miehen, joka ei olisi suorastaan vastenmielinen. Entä jos Gunilla-rouvan kultapoika vielä huolisi hänestä — silloin uskaltaisi turvallisesti laulaa Suur-Kaupungissa. Mutta tämä ajatus oli tietenkin vain leikkiä.
Konserttitoimistot eivät antaneet paljoakaan toivoa maaseutukaupungeista tällä haavaa. Oli joukko musiikkitaiteilijoita liikkeellä. Tosin ei se paljoa paranisi myöhemminkään, heitä oli niin paljon ja kaikkien piti elää.
Otteli oli omituisen haluton ja tarmoton. Sela istui kirjoituspöytänsä ääressä aamusta iltaan. Otteli töin tuskin jaksoi laulaa välttämättömimmät jokapäiväiset harjoituksensa.
Kerran, kun hän palasi kaupungilta, kohtasi häntä kotona outo meteli. Nähtävästi oli jotakin tapahtunut. Isä huusi ja joku toinen herra huusi, Sela puhui sillä kiukkuisella, läpitunkevalla äänellä, jonka hän oli omaksunut ollessaan naimisissa Lohipadon kanssa. Mitä olikaan voinut tapahtua? Luullen jonkun vieraan olevan isän ja Selan seurassa hiipi Otteli huoneeseensa, yhä ihmetellen melua, joka tunki ovienkin läpi. Äkkiä seisoivat Sela ja pappa hänen edessään. Pappa piteli päätään, löi rintaansa ja juoksi läähättäen edestakaisin, ikään kuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan. Sela seisoi kuivakiskoisesti paikallaan ja hosui käsillään. Molemmat puhuivat yhtaikaa.
— Hukassa, hukassa! sanoi pappa. — Vararikko, mitäs muuta. Konkurssi… maantie… Kaikki minulta on mennyt, mitä minulla on ollut… minun lapseni ovat hävittäneet kaikki: minun rahani ja omaisuuteni… ja nyt menee minun hyvä nimeni. Mitenkä minulla onkin tuollaisia lapsia? Piruko teidät on tuollaisiksi tehnyt — en suinkaan minä eikä myöskään mamma. Me olimme rehellisiä ihmisiä, sekä pappa että mamma… Teidän isännekin oli rehellinen ihminen silloin, kun hän piti Syvälahtea. Mutta nyt… nyt ei hänen kanssaan kohta enää seurustele muut kuin… kuin juopot sanomalehtimiehet. Mahtihenkilöt ja piirit eivät kohta enää tervehdi häntä kadulla… Kohta he jättävät kutsumatta hänet kokouksiin eivätkä valitse häntä johtokuntiin… Hänen nimensä ei mene pankeissa… He ottavat häneltä pois viran… Ja kenen se on syy tämä kaikki? Minun lasteni, jotka vievät minulta minun varani ja minun kunniani hahhahhahhah…
— Pappa rauhoittuu nyt, sanoi Sela. — Pappa rauhoittuu eikä noidu ja kiroa. Se ei sovi… Hän on varastanut, se lurjus, niin, taikka kavaltanut, mikä on yksi ja sama. Kuka? — Leo tietysti, kukas muu… Ottanut kassasta, Runolan kassasta, mistäs muualta… Tarkastuksessa hänet saatiin kiinni. Se oli hänelle oikein, hän on elänyt kuin viimeistä päivää, mutta nyt hänet saatiin kiinni. Nyt hän saa istua linnassa. Ikävöiköön nyt edes jonkin kuukauden viinaa ja konjakkia ja — naisia.
Se tekee hänelle hyvää…
— Ei… ei… ei! huusi isä läähättäen, — minun nimeni… teidän isänne nimi… Ajatelkaa — mitä muuta hänellä enää on? Teidän isästänne tulee varas, ryöväri, jos hänen nimensä menee… Armahtakaa…! Teidän isänne antaa viimeisen takin päältään, mutta nimeään ei hän anna, rehellistä nimeään…
Isän kiihtymys likenteli jo sairauskohtausta. Sela lakkasi torumasta, asettui kirjoituspöydän ääreen ja rupesi selailemaan paperejaan. Otteli sai vähitellen isänsä rauhoittumaan.
— Paljonko tarvittaisiin? kysyi hän. — Minä tarkoitan: suurenko summan
Leo on ottanut?
— Kolmetuhattaneljäsataa, vastasi Sela.
— Ei enempää, sanoi Otteli, joka oli kuvitellut, että oli kysymys kymmenistä tuhansista.
Sela kääntyi ja katsoi häneen.
— Vai on se sinusta niin vähän — no, hanki se sitten.
— Älä viitsi, tiedäthän sinä…
— Tiedän kyllä — voithan sinä viedä panttiin jalokivesi, ehkä niistä saat kokoon tuon "pienen" summan.
— Älä puhu…
— Tai voithan sinä kääntyä esimerkiksi — "Bernhardin" puoleen, ehkä hän…
— Ole vaiti! huusi Otteli, karkasi ylös ja juoksi, kädet nyrkissä, sisartaan kohti.
Mutta kunnallisneuvos oli kuullut maisteri Blundhin nimen ja hän takertui siihen kuin pelastukseen. Kun tyttäret olivat aikansa vaihtaneet sanoja, puhui isä:
— Papan pieni Otteli, olisiko sinusta niin vaikeaa mennä setä
Bernhardin luo?
Otteli seisoi sanattomana ja tuijotti isäänsä.
— Miksei pappa itse mene? kysyi Sela ja katsoi ilkeästi isäänsä.
— Hän ei anna mitään, jos pappa menee, selitti kunnallisneuvos lapsellisen yksinkertaisesti.
— Pappa! pääsi Ottelilta kuin hengenhädässä.
— Setä Bernhard pitää papan pienestä Ottelista, jatkoi kunnallisneuvos. — Hän on monta kertaa sanonut, ettei koskaan ole nähnyt niin kaunista naista…
— Pappa ei puhu! parkaisi Otteli ja peitti korvat käsillään.
Kuin suunniltaan juoksi hän huoneesta. Kauhu, jonka syystä ei hän ollut selvillä, oli hänet vallannut. Maisteri Bernhardin hahmo nousi hänen silmiensä eteen ukon muotoisena, ukon, jolla ei ole hiuksia, mutta jolla on kultaiset paikat hampaissa. Hän pelkäsi ukkoa, hän vihasi häntä!
Äkkiä hänen mielikuohunsa pysähtyi. Hän oli tullut toisen huoneen kynnykselle ja katseli veljeään kasvoista kasvoihin. Leo oli kalpea ja tuijotti eteensä, hautoen jotakin ajatusta. Otteli ei milloinkaan ollut nähnyt häntä sellaisena. Hän lausui Leon nimen. Silloin nuori mies hätkähti valveille, nousi, katsahti ympärilleen ja läksi huoneesta.
Otteli säikähti. Mitä Leo aikoi? Sisar juoksi hänen perässään ja tapasi hänet portaissa.
— Minne sinä menet?
Leo ei kuunnellut häntä.
— Kuule, minne sinä menet?
— Anna minun olla.
Otteli juoksi alas portaita.
— Kuule… sinun täytyy palata. Heti paikalla! Minä… minä… Kuule, tule takaisin, niin ajattelemme. Keksimme jonkin keinon. Me keksimme, usko nyt, kun minä sanon…
Leo pysähtyi, ja katseessa, jonka hän loi sisareensa, välähti kaukainen toivo. Hän ei työntänyt pois Ottelin kättä, kun Otteli käänsi hänet ympäri. Häntä väsytti. Tahdottomana palasi hän takaisin kotiin.
* * * * *
Illansuussa oli Otteli matkalla maisteri Blundhin luo. Hän asteli oudon tunteen kannattamana, hän meni uhraamaan itsensä isänsä, veljensä, kotinsa puolesta. Hänen askeleensa oli kevyt ja hänen huulensa tapailivat lapsuudenaikaisia rukouksia. Hän juoksi nopeasti ylös portaat ja soitti kiivaasti: hän tahtoi sulkea itseltään paluutien, siltä varalta, että pelko iskisi häneen kyntensä viime hetkellä.
Iäkäs palvelija — maisteri Blundhilla oli nykyään vanha palvelija — avasi ja ilmoitti, että maisteria hierottiin. Mutta hieromatunti olisi kyllä pian kulunut.
Otteli istui maisteri Bernhardin salissa, sirolla silkkikukkaisella sohvalla, ja selaili koruteoksia. Hänen silmänsä harhailivat seinillä, jotka olivat täynnä tauluja. Köyhien taiteilijoiden tauluja. Maisteri Blundh oli auttanut heitä. Näin he olivat tulleet, kuten hän, Otteli, nyt. "Bernhard… Bernhard", saneli hän itsekseen, painaen mieleensä, ettei vahingossa sanoisi "maisteri Blundh" tai "setä Bernhard". Viereisestä huoneesta saattoi erottaa epämääräistä ääntä. Hierominen tapahtui siellä.
Otteli painoi sormensa pöydän kaunista venetsialaista mosaiikkilevyä vastaan. Kivi oli viihdyttävän kylmä. Pöydän mosaiikissa leijaili punaisen ruusun yläpuolella keltainen perhonen.
"Bernhard"… "Bernhard".
Viereisestä huoneesta alkoi kuulua puhetta. Pelkuruus valtasi taasen Ottelin, niin että hänen täytyi kutsua mieleensä isä ja Leo, jotka toivoen odottivat häntä kotiin. Hän rupesi kiihkeästi tavaamaan sivua, joka aukeni kirjasta pöydällä.
"Sem-moi-nen tie on hy-vä tie, jos-sa on kaut-taaltaan ko-va poh-ja. Sii-nä saa he-vo-nen juos-ta ja, jos on lun-ta sa-ta-nut pääl-le, as-tu-a huo-le-ti mi-ten tah-too; tä-tä huo-nom-pi tie on…"
Käytiin ovissa, kuului askelia. Otteli kuuli sydämensä sykkivän ja luki lukemistaan.
"Bernhard", "Bernhard".
Maisteri Bernhard astui saliin punaposkisena ja kuumana hieromisen jäljeltä. Hän oli hyvällä tuulella, sulki kaikki ovet, jottei vetäisi, ja istuutui Ottelin viereen. Ottelin tuli helpompi olla. Hän oli kiitollinen setä Bernhardin ystävällisyydestä — mihin hän olisi joutunutkaan, jos setä Bernhard olisi ollut kylmällä tuulellaan ja katsellut häneen toinen silmä raollaan.
— Noo… Otteliana näyttää vähän rasittuneelta… tai kiihtyneeltä. Harjoitellut liiaksi — mitä?… Se on hyvä, ei pidä harjoitella liiaksi. Kyllä sitä vähemmälläkin… Vai maaseudulle… Vai kaksikymmentä kaupunkia. Luuleeko Otteliana, että se kannattaa… Noo… niin… Onhan hyvä koettaa… Kyllähän minä, se tekee hyvää tuo hierominen. Sen jälkeen on poika niin notkea, että vaikka sirkukseen. Pitää sanoa Vollelle… papalle… että tämä on mainio hieroja tämä Pääkkönen… Jaa niin, papalla ei ole reumatismia, mutta mammalla… Se on oikein kaunis pusero tuo. Ottelianalle sopii sininen yhtä hyvin kuin vihreä. Pitää tuoda Ottelianalle kerran sellainen korallinauha, jos Otteliana sellaisesta pitää… Noo, noo… onhan niillä hintaa, mutta mitäpä siitä, jos miellyttää Ottelianaa. Tuo kuva tuossa… se on hyvin Ottelianan näköinen. Se on sieltä Italiasta… Kai Otteliana juo teetä… Tässä olisi siksi asti näitä marmelaadeja, niistähän Otteliana pitää… Jaa… kas vain… Sohvi on täällä laittanut teetä. Sehän oli hyvä. Kai Otteliana sitten taas on emäntänä. Pitää ostaa piano, että Otteliana voi laulaa. Minkähän tehtaan olisi paras? Ei kai se siitä Steinwaysta parane. Kai Otteliana sitten tulee minun kanssani valitsemaan, että saa mieleisensä.
Joka hetkeltä kävi Ottelin olo tukalammaksi. Hänen vastauksensa lyhenivät lyhenemistään. Hänen oli vaikea syödä ja juoda, mutta hän teki kumpaakin, luullen siten edistävänsä asiaansa. Kaiken aikaa hän kutsui mieleensä isän ja Leon, pysyäkseen lujana. Tuntui mahdottomalta pyytää rahaa, ja lisäksi niin suurta summaa. Hädissään haeskeli Otteliana muististaan jotakin, josta voisi riittää puheenaihetta hiukkasen pitemmälti. Hänen mieleensä johtui silloin kertoa, miten Bernhardin suuri smaragdi oli miellyttänyt häntä ensi hetkestä alkaen, silloin syyskuussa, kun he olivat muuttaneet kaupunkiin. Hän pelästyi itsekin kertomuksen vaikutusta: Bernhard tuli siitä kovin hyvilleen. Tämän jälkeen kävi Ottelille yhäkin vaikeammaksi puhua asiaansa. Kädet kylmässä hiessä hän puserteli nenäliinaansa ja vastasi, katsettaan nostamatta, kysymyksiin, joita maisteri Bernhard teki smaragdin ja tuon ensi kohtaamisen johdosta. Vihdoin huomasi maisteri Bernhard kauniin vieraansa levottomuuden, tarttui hänen täyteläiseen valkoiseen käteensä ja kysyi, mikä Ottelianan oli.
Jollakin lailla sai Otteli vihdoin sanotuksi, mikä hänen mieltään painoi ja miksi hän oli tullut. Puhuminen oli ollut hänelle niin vaikeaa, että hän jännityksen lauettua purskahti itkuun.
Silloin kiersi maisteri Bernhard kätensä hänen ympärilleen ja suuteli häntä niskaan, kaulaan, mihin vain ehti.
Otteli riuhtaisi itsensä irti ja pakeni huoneen viimeiseen päähän. Äärimmilleen loukattuna päästeli hän katkonaisia huudahduksia ja pyyhki, kääntyneenä selin sohvaan, kuin kuumeessa kaulaansa ja kasvojaan. Hetkisen seurasi maisteri Bernhardin katse Ottelia himokkaasti, ikään kuin hänen tarkoituksensa olisi ollut uudelleen sulkea tämä syliinsä, mutta sitten hän jätti huoneen.
Kun hän palasi, puhui hän ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut.
— Noo… noo… onko Vilho Oskari Angervoista näkynyt siellä herrasväen luona? Minä näin hänet eilen varsin surkeassa tilassa: hänellä ei ollut päällystakkia. Kai hän oli antanut sen jollekin kansalliselle vaivaiselle, hahhahhahhah… Noo… noo… mikäs siinä muu: koetinhan minä auttaa, ja soitin vielä Sariolallekin, että hänkin puolestaan tekisi jotakin. Koko "vanha Väinö" olisi pantava holhouksen alaiseksi, hän joutuu muuten keppikerjäläiseksi… Tämä shekki… tämä ei nyt ole juuri niin suuri kuin piti, mutta minun ei oikein sopinut… Ja kun eivät rahat ole Ottelianalle itselleen. Ja smaragdin saa Otteliana koska vain… Antaisin nyt jo, mutta neula on korjattavana, se meni rikki… Otteliana tulee vain noutamaan. Ja Steinwayn ostamme sitten yhdessä. Eikä nyt pidä harjoitella liikaa ettei laihdu. Ja jolleivät ne konsertit tuottaisikaan, niin ei pidä surra sitä.
Kuunnellessaan maisteri Blundnia kysyi Otteli itseltään, oliko äskeinen kohtaus pelkkä mielihoure. Hetkisen hän kulmiensa alta tuijotti maisteri Blundhiin, ja valkea paperiliuska pöydällä tuntui hänestä olevan kuin hänen oman verensä hinta. Mutta kun maisteri Blundh huolettomana oli sytyttänyt sikarinsa ja hilpeästi jatkoi puheluaan, vahvistui Ottelissa outo tunne jostakin rumasta, josta hän korkeintaan saattoi syyttää itseään, ja hän sai puhelahjansa takaisin, vastasi yksikantaisesti maisteri Bernhardin huomautuksiin, otti shekin pöydältä, jopa kiittikin siitä. Keikarimaisen kohteliaana auttoi maisteri Bernhard takin hänen ylleen ja kiitti häntä käymästä.
Tämän päivän jälkeen alkoi Ottelin suupieliin piirtyä vihamielinen, miltei raaka pieni vako. Hyvyys ja kiitollisuus, millä häntä kohdeltiin kotona, kävi hänelle rasitukseksi ja ärsytti häntä. Äiti oli ainoa, joka moitti häntä siitä, että hän oli kääntynyt maisteri Blundhin puoleen — olisi pitänyt antaa asioiden mennä menojaan, Leon olisi pitänyt saada kantaa tekonsa seuraukset — ja Otteli tunsi, että äiti oli oikeassa. Mutta entä jos Leo olisi ampunut itsensä?
Tuskallinen levottomuus oli tullut Ottelin koko olemukseen. Hänen täytyi lähteä liikkeelle ansaitakseen rahaa ja päästäkseen vapaaksi. Toki noiden kahdenkymmenen kaupungin täytyi tuottaa hänelle muutamia tuhansia. Silloin hän voisi paiskata veronsa Molokin kitaan, vähitellen hän ostaisi itsensä irti kauheasta miehestä.
* * * * *
Ottelille tuli paljon työtä. Suurilla, valkoisilla ja punaisilla lehdillä, joita lähetettiin joka taholle maata, upeili kaunis kuva laulajatar Otteliana Eleonora Ståhlesta. Lehdet kuvineen olivat niin kauniit, että kunnallisneuvos Ståhle naulasi yhden niistä työhuoneensa seinälle ja piteli toista taskussaan, alati valmiina näyttämään sitä ystäville ja tuttaville.
* * * * *
Nälkäisenä kuin pitkän paaston jälkeen nautti Otteli vapaudestaan. Hän nautti niin ikään huomiosta, jota hän herätti, minne ikinä tuli. Kuin ruhtinatarta koettivat kanssamatkustajat rautatievaunussa palvella häntä. Hän riemuitsi kauneudestaan, jonka hän nyt varsin hyvin tiesi omistavansa, ja hän astui miltei ilman pelkoa yleisön eteen, tai poistui pelko heti hänen päästyään lavalle: hän tiesi, että hänen kauneutensa vangitsi katsojat. Hänellä oli myöskin kauniit puvut.
Hän lauloi, hurmaantui ja hurmasi. Mutta huoneet eivät olleet täydet eikä arvostelukaan aina ollut hänen puolellaan. Maaseutukin oli jo ehtinyt saada virkaintoisen, toimeliaan kritiikkinsä, ja se saattoi olla varsin tyly. Tavallisesti se kirjoitti suorastaan mielettömyyksiä.
"Kauniit kiitoslauseet ja uhkeat mainosjulisteet olivat jo aikoja sitten ennustaneet laulajatar Otteliana Ståhlen saapumista paikkakunnallemme. Valitettavasti ei alkava laulajatar voinut antaa kuulijakunnalleen sitä, mitä komeita mainoksia vastaava, vaatelias ulkonainen esiintyminen olisi edellyttänyt. Äänentapailu oli haparoiva ja epävarma. Koko esityksessä huomasi enemmän totuntatapaa kuin sielua ja sisältöä. Ranskalainen koulu onkin jo, kuten tunnettu, liian vanhanaikainen ja kulunut. Sitä paitsi oli ensi askeleitaan ottava laulajatar valinnut aivan liian vaikean ohjelman…"
Tähän tapaan sitä jatkui palstan pituudelta, kunnes vihdoin käytiin yksityisten laulunumeroiden kimppuun. Eikä herra arvostelija suinkaan löytänyt niistä mitään hyvää.
Otteli ei ymmärtänyt. Minkä vuoksi arvostelija oli häijy?
Mutta jokainen tämäntapainen julkinen lausunto syvensi niitä vakoja, jotka olivat ilmaantuneet laulajattaren suupieliin.
Ei niin, että häneltä olisi puuttunut sitä pientä ihailijajoukkoa, joka toimitti hänelle kukkia ja jäi taputtamaan käsiään konsertin lopulla. Miltei poikkeuksetta piti tämä joukko ääntä lavan edessä, kunnes vahtimestari sammutti tulet. Niinikään löytyi aina kymmenkunta herraa ja pari naista — ehkä suurempikin ryhmä ihailijoita — jotka pyysivät laulajattaren illallisille eli ns. kollatsioniin. Nämä rakastettavat henkilöt antoivat myöskin täysin vakuuttavat selitykset siitä, miksi konsertissa ei ollut täyttä huonetta, tai miksi oli ollut vähänpuoleisesti tai suorastaan vähän väkeä: paikkakunnalla oli ollut niin paljon konsertteja. Joillakin muilla musiikkitaiteilijoilla oli ollut vieläkin vähemmän väkeä. Joku oli saanut suorastaan tappiota. Kaikki tämä lohdutus ei saattanut tehdä tyhjäksi sitä tosiasiaa, ettei konsertti onnistunut, kuten laulajatar oli toivonut.
Kaikkein kaamein ilta odotti laulajatarta eräässä suuressa, kylmässä salissa, minkä vuokra teki toista sataa markkaa. Oli myyty lippuja kolmellakymmenellä markalla, ja kolmenkymmenen markan yleisö tunsi aseman nolouden yhtä tuskallisesti kuin laulajatar itse. Otteliana Eleonora Ståhle nieli kyyneleitään, kun hän kauniissa puvussaan niiasi yleisölle. Paikkakunnan säestäjä oli kehno, laulu meni kehnosti. Ottelin täytyi koota kaikki voimansa saadakseen ohjelman suoritetuksi loppuun. Yleisö häipyi sitten ääneti salista, tuskin ainoakaan ihminen uskalsi häiritä hiljaisuutta lyömällä käsiään yhteen.
Tähän kurjuuteen ilmaantui kuitenkin lohdutus. Se nuori sanomalehtimies, joka oli toiminut laulajattaren käytännöllisenä järjestäjänä eli "impressariona", rakastui mielettömästi Otteliana Eleonora Ståhleen. Onnettoman konsertin jälkeinen päivä sattui Ottelilla olemaan vapaa, ja nuori maisteri Aarnio loihti laulajattaren kunniaksi esiin kaikki mahdolliset juhlallisuudet. Mikä taikojen tekijä maisteri Aarnio lienee ollutkaan.
Aamupäivällä pantiin toimeen pieni rekiretki Pirttiniemelle. Aurinko helotti, hanget kimmelsivät, kulkuset soittivat ja pormestarin kuomireessä leiskuivat vällyt ja taljat. Laulajatar ja maisteri Aarnio ajoivat tietenkin pormestarin kuomireessä, joka oli ensimmäisenä ja jonka edessä vikuroi juoksijanalku "Hippa".
Rekiretkeltä palattiin niin myöhään, että laulajatar tuskin ehti vaihtaa pukua, kun jo oli mentävä päivällisille Seurahuoneelle. Maisteri Aarnio tuli pormestarin kuomireellä noutamaan häntä ja sai istua Ottelin huoneessa, kun Otteli peilin edessä kiinnitti viimeiset hiussuortuvansa. Hän sai myöskin auttaa päällyskengät laulajattaren jalkaan. Hänen hiukan tottumattomana vetäessään niitä Ottelin helmillä kirjailtujen kenkien ylle, nojasi Otteli kädellään hänen olkapäähänsä. Hänellä oli kaunis niska, jossa vaaleat hiukset kähertyivät. Ottelin teki mieli kädellään koskettaa hänen niskaansa ja hän teki sen.
Silloin tarttui nuori mies hänen jalkaansa ja suuteli sitä.
Laulajatar rupesi nauramaan ja otti pari tanssiaskelta. Huhhei, hullu tässä rupeisi suremaan. Pidetään hauskaa, pidetään hauskaa, pidetään hauskaa!
Vallattomasti juoksivat nuoret maaseutukaupungin pitkän hotellikäytävän päästä päähän ja alas portaat. Aarnio yritti nostaa Otteli Ståhlen rekeen, mutta hän ei jaksanut. Otteli rupesi nauramaan ja taputti hänen kättään.
Päivälliset muodostuivat harvinaisen hauskoiksi sen tähden, että kunniavieras oli niin huolettoman iloinen. Otteli Ståhle piti ensi kerran eläessään puheen — hän kiitti paikkakuntalaisia, muusta ei kukaan oikeastaan saanut selvää. Mutta se riitti, sillä Otteliana Eleonora Ståhle oli puhuessaan, viinilasi kädessä, häikäisevän kaunis. Tuskin oli sitä läsnäolevaa herraa, joka ei niissä päivällisissä olisi pitänyt puhetta. Kukaan ei olisi voinut aavistaa, että eilistä konsertti-iltaa seuraisi tällainen päivä. Kaikki vakuuttivat, etteivät he ikinä olleet kokeneet mitään tällaista. Kaksi kertaa sanoi kunniavieras hyvästi, lähteäkseen levolle ja päästääkseen isäntänsä ja emäntänsä rauhaan — herrat kantoivat kantamalla hänet takaisin. Maisteri Aarnio alkoi jo käydä murheelliseksi mustasukkaisuudesta, kun hän vihdoin viimein sai jumalattarensa haltuunsa. "Tervetuloa takaisin" ja eläköön-huudot kaikuivat pormestarin kuomireen ympärillä, kun kulkuset alkoivat soida.
Oli leuto yö. Maisteri Aarnio kiersi kätensä tukemaan neiti Ståhlea, ja kysyi, uskalsiko hän äänensä vuoksi lähteä pienelle ajelulle Näköalavuorelle. Se oli aivan lähellä.
Laulajatar kuiskasi turkkinsa sisästä, että hän mielellään läksi ajelemaan, mutta puhua hän ei uskaltanut.
Se ei ollutkaan tarpeellista. Maisteri Aarnio kiersi vällyjä ja taljoja hänen ympärilleen ja suojeli käsivarsillaan hänen olkapäitään. He tunsivat toinen toisensa sydänten lyönnit. Jolleivät kulkuset olisi soineet, olisivat he kuulleet ne.