— Miksi te, monsieur Karm, tahdotte aina käydä sotaa yleistä tapaa vastaan, miksi tahdotte alinomaa rakentaa sulkuja hyvien tapojen virralle?! saneli hän lempeänvakavasti.
— Niin, minua se huvittaa, — väitteli yhä toinen; — minua viehättää olla poikkeuksena lammaslaumasta ja minun mieltäni kiinnittää — niinkuin mitäkin Dostojevskin sankaria — uskaltaminen rikkoa yleistavan lakeja ja moraalisäännöksiä.
— Mitä te sillä luulette voittavanne?
— Elkää sanoko! — sisälliselle minälleni on se kenties lopulliseksi voitoksi, vaikka siitä sodasta onkin itselleni paljon mieliharmia ja mielenkarvautta, samoin kuin niille, joita loukkaan…
Iltahämärissä kun Solmu Sortimo tuli naapuritaloon, ei Nirvana ensin ollut kotona. Sanottiin menneen puutarhaan kävelemään. Se olikin hyvin viisaasti keksitty tekosyy hänen omaisilleen: puutarhassa näet istui Nirvana Napoleonovna pöydän ääressä ja kirjoitteli vastauksia ystävänsä "kysymyksiin"; — sisällä olisi se ollut mahdotonta.
Vihdoin tuli hän sisään. Ja illanvietto alkoi. Heidän sieluissaan vallitsi taas täysi sovinto ja Solmu Sortimo tunsi jälleen lempensä tulen Nirvanan ääressä voimakkaasti palavan. Ja he vaihtoivat taas salaisesti keskenään uusia kysymyksiä ja uusia vastauksia kirjoitellen niitä pienenpienille lipuille, vieläpä konvehtipapereille. Monsieur Karm sai siinä nyt vihdoinkin tietää jalon ystävänsä iänkin, jota tämä ei koskaan sitä ennen ollut varmasti hänelle sanonut ja jota hän itse nimitti "akan iäksi".
Myöhään illalla menivät he taas kävelemään. Syvässä, varjoisassa alleassa rapisteli joku olento puiden lomitse ja istuutui korkealla siintävälle sähkölangalle. Se oli iso yöpöllö, joka kirkkaassa kuutamossa suurin silmin pysähtyi hetkeksi katselemaan kävelijöitä ja jatkoi sitten matkaansa oudosti suhisten ja sähisten puistikossa. Nirvana oli säikähtänyt tätä luonnollista ilmiötä niin että vaistomaisesti tapaili toverinsa käsivartta.
— Elkää peljätkö, — sanoi kavaljeeri rauhallisesti.
— Minua niin peloittaa… se iskee vielä meihin!… sanoi Nirvana.
— Ei iske… onhan minulla sauva…
Solmu Sortimo ei voinut olla huomaamatta että Nirvanan ääni oli omituisen väräjävä.
He menivät edelleen.
— On kumma että tekin osaatte pelätä, — alkoi kavaljeeri. — Kun teidät päivällä näkee, luulisi ettette ensinkään kuulu siihen lajiin naisia, jotka heikkohermoisina kaikkea säikkyvät ja jotka pitävät sen naista kaunistavanakin että erityisissä tilaisuuksissa hermojansa näytetään.
— Niin… hymähti Nirvana lempeästi, ivaa huomaamatta. — Minullakin kuitenkin on sellaisia hetkiä, jolloin tunnen olevani hyvin, hyvin arka ja pelkääväni kuin pieni lapsi.
— Pelkään minäkin, kun olen yksin ja sattuu olemaan hyvin pimeä ja paha omatunto, — sanoi kavaljeeri. — Silloin pelkään aidanseipäitäkin. Ja paha omatunto on minulla melkein aina… lisäsi hän puolittain leikillä.
— Tehän kuljette kuin salamurhaaja? sanoi Nirvana.
— Niin juuri. Mutta niinkuin sellainen salamurhaaja, joka on tappanut ainoastaan itsensä.
— Voi elkää puhuko niin synkästi! rukoili toinen, mutta Solmu
Sortimo ei malttanut olla vielä lisäämättä:
— Itseni olen minä salaisesti surmannut ja surmaan joka-päivä ja siksi onkin minulla aina omantunnon tuskat.
Nirvana ei mitään vastannut, huoahti vain ja hyvää-yötä lausuessa äänensä lempeästi värisi… Ja koko seuraavaksi illaksi tuli hän Solmu Sortimon huoneeseen — tosin sisar Tatjanakin näön vuoksi oli mukana — ja alkoi pallistaa ystävänsä silkkisiä nenäliinoja, joita tämä stipendirahoillaan oli ostanut viedäkseen ne tuliaisiksi "siihen maahan, jossa ei silkkimato kudo".
Ja sellainen tunnelma että Solmu Sortimon pian oli palaaminen takaisin isänmaahansa, leijaili jo syksyntyvässä ilmassa, ja kaikki asiat häämöttivät näille kahdelle lempiväiselle jo sen tunnelman valossa.
— Monsieur Karm?…
— Mitä, Nirvana —?
— Ettekö tahdo olla niin hyvä ja soittaa huiluanne?
— Mitä minä nyt soittaisin?
— Soittakaa sitä suomalaista kansanlauluanne, jossa puhuttiin erosta ja jonka olette minulle venäjäntänyt, — pyysi Nirvana lempeästi. — Ja laulakaa se sitten myös — te niin harvoin laulatte, vaikka Jumala on teille antanut miellyttävän äänen…
Solmu Sortimo otti huilunsa, istuutui hämärimpään soppeen, heitti toisen jalkansa yli polven ja alkoi värssy värssyltä soittaa sekä vuoroin hyräillä:
Ah voi kuinka kauheasti suru vaivaa mieltäni,
Kun mun täytyy lähteä ja tänne jättää kultani.
Sinun luontosi lempeä on sydämmeni sitonut,
Sinun kaunis katsantosi kokonaan mun vanginnut.
Nimesi ma kirjoittelen hopeahan, kultahan,
Kuvasi ma kätkielen sydämmeni pohjahan.
Taivaan Herra meidät vielä kerran yhteen saattavi
— — — — — — —
Loppua ei hän saanut rinnastaan, sillä yksinkertaiset kansanlaulun sanat, joita hän ei ollut laulanut sitten kuin jolloinkin Suomessa, värähdyttivät häntä nyt sydämmeen saakka ja loitsivat hänen eteensä kaikki ne surunkauniit kuvat, jotka sielussansa voi nähdä ja tuta ainoastaan se, joka lapsuudesta saakka on rakastanut vanhoja suomalaisia lauluja.
— Ääneni on sorruksissa, syytti hän.
Nirvana ei muuta sanonut kuin "kiitos", mutta hänen syvälle käsityönsä ylitse painunut päänsä antoi aavistaa että hänenkin korkeassa povessaan värähteli jotakin, jota hänen valonhohtavat silmänsä tahtoivat salata…
11.
Mutta Lemmenjoen kohisevissa koskissa on kiljuvia kiviä ja parkuvia paasia, ja ikivanhat tarinat tietävät kertoa piruista, jotka yön pimeydessä noilla paasilla hornan lauluja laulavat ja pahanpäiväisesti peloittavat illan hempeitä haltijattaria. Ja silloin tuo pahojen henkien kuoro salaperäisesti sointuu yhteen noiden hyvien hengettärien iltasoitteloiden kanssa. Jota kaikkea sekamelskaa syrjäinen rantojen taivaltaja neuvotoinna kuuntelee tietämättä mikä totta on ja mikä valhetta.
Parhaimmin tekee, ken korvansa sen kosken yökohinalta sulkee…
Oli kulunut vain muutamia päiviä edellisestä, kun Nirvana von Eidmann eräänä hämäränä syyskuun päivänä sai kaupungin postissa seuraavanlaisen kirjeen:
Syyskuun 19 yöllä…
Tunnen että Sinua jo kyllästyttää alinomaisten "selitysten" saaminen minulta. Sentähden koetankin nyt kirjoittaa niin lyhyesti kuin voin. Mikä minua oikeastaan vaivaa, sen Jumala ja Perkele tietköön? Eilen paratiisi ja autuus, tänään saatanallinen ikävä ja punainen helvetti! Eilen olisin ollut valmis kanssasi ikuisen liiton solmiamaan, tänään ainoastaan kuolemaan yhdessä pois tästä kirotusta mailmasta…
"Ma Teitä lemmin, vaikka raivoon!" Tietysti rakastan Sinua silloinkin kun soimaan ja silloinkin kun Sinulle kaikenmoisia raakuuksia latelen, jumaliste, rakastan. Usko jos tahdot! Minä vain pyydän ilmoittaa että tulen hulluksi näistä meidän suhteistamme enkä voi kestää, vaan tapan itseni, ammun itseni, hirtän itseni vielä tänä yönä ennenkuin kukko kolmasti laulaa…
Et sinä minua sääli! Myöhäistä onkin sääliä, myöhäistä olla hempeä ja lempeä, myöhäistä, sanon minä… Jää hyvästi — aamulla minua siis ei enää ole, Sinut yllättää huhu että Sinun tuttavasi, tuo suomalainen koira, on hirttänyt itsensä, ovat löytäneet hänet hengettömänä huoneestaan… Hymyile kylmästi, kun tämän kuulet ja lausu muidenkin kuullen, lausu näin: "niin, ei ole vähintäkään kumma… hän oli sellainen… sellainen juuri… en minäkään hänestä pitänyt!" Lausu niin ja riemuitse! Ja minä, ollen silloin jo helvetissä, kuulen Sinun ihanan tuomiosi ja remahdan nauruun pirujen kanssa ja aloitan villin tanssihypyn… à la bacchanale! On sama mullen, kärsinkö vai nautin, mua rakasteta ei — ei tarvitsekkaan! Piru minut vieköön lempineni, hän paistakoon minut palavassa tervassa! Minkätähden pöllö rakastuinkin Sinuun, sekarotuiseen venakkoon, ja nyt saan kärsiä joka-päivä ja yö? Sinä, Sinä et minua kuitenkaan niin rakasta kuin minun jumalattomat himoni vaatisivat, Sinä olet tässä suhteessa kova ja kylmä kuin syvän kaivon kivi!…
Et rakasta, vakuutan Sinulle, Sinä vain kadut sitä että antausit kanssani tuttavuuteen ja sentähden että minun täytyy Sinun luotasi pois matkustaa. Ah! Mitä tiedän minä tehdä, mitä Sinä minulta halajat, Sinä olet vaiti kuin marmoripatsas, et hiisku salaisimpia mielitekojasi — et Jumalallesikaan!
Kuule! Eilen olin hengessä ja avioliitossa Sinun kanssasi, Sinä olit niin armas, niin suvensuloinen, oi Jumala, kuinka olit, miksi Sinä olitkin niin suloinen etten edes uskaltanut Sinuun oikein katsoakkaan, sydän niin paloi ja kaikki tunteet ja intohimot hehkuivat. Sairasko? Haa!
Mistä nyt ikävä, mistä tämä harmaja harmi ja helvetillinen ikävä?
Mistä??
Jos edes yhden kerran olisin Sinua suudellut, kun oli kesä ja hymyilevä luonto ja linnut vapautta lauloivat ja Sinä häälyit niin suloisena ja tilaisuuksia oli! — tämä jo lohduttaisi minua: minä tietäisin mitä on lemmensuudelma, jota kaiken nuoruuteni ajan olen janonnut, mutta sitä ei ole, ei ole, kuuletko — ja nyt on jo myöhäistä… Et Sinä itse tätä enää sallisikkaan enkä minä puolestani koskaan rohkene, sillä minä odotan että Sinä itse…?
Niin! miksi Sinä, kuningatar, et ole suudellut minua, jos Sinä kerran olet rakastanut minua ja tuntenut että minä, nuorukainen, kokonaan olen Sinulle kuulunut? Tottakai Sinulla on oikeus? Jokaisella naisella on oikeus osoittaa tunteitaan ja siltä puolelta alettuna onkin se paljon parempi — ainakin mitä minuun koskee, joka alati salaan, mitä sisällinen ääni käskee.
Niin! Miksi Sinä sitä et ole tehnyt, jos todella…? Olisimme edes silmänräpäyksen onnelliset olleet — minä, minä erittäinkin!
Ah! Minunhan täytyy tänä yönä itseni tappaa. Siispä hyvästi, älä muistele vihalla. Jumala Sinulle suokoon kaikkea hyvää. Juon myrkkyä! Juon myrkyssä maljasi: terveydeksesi, Sinä uneni, unelmani vieraalla maalla!
Kaikki myöhäistä…
* * * * *
Syyskuun 20…
Anteeksi neitiseni että vielä olen elävien kirjoissa! En jumaliste kuolla voinut, sillä kun yöllä näin istuin ja kirjoittelin alusvaatteisillani, niin tuli vilu, yksinkertaisesti vilu, ja minä olin myös hyvin uninen — ja kukapa, kukapa olisi huolinut itseään surmata sen hurmaavan ruusupeitteen alla, jonka Sinä itse olit neulonut — kuinka suloista siihen kietoutua…
Mitäs Sinä oikeastaan minusta nyt ajattelet, oi Nirvana? Kirjoittaa osaan minä kuin järkivaivainen. Eikö totta? Kuule: tänä aamuna heräsin kolkkoon veisuun — ne veivät siellä hautaan jotakin kuollutta. Niin, hautaan, hautaan minunkin mennä pitäisi. Ikävä näin on elää, sillä täytyisi tapahtua liian suuri muutos minun elämässäni, jos niin että elää ansaitseisi… Sinä sen tiedät, neuvo minua! Älä hylkää minua, sääli! Kipeä olen, kaikki johtuu kai tästä, kaikki oikkuni ja outo käytökseni.
Ja jos ei jotakin kirousta olemassa olisi, olisin ehkä sellainen kuin Sinä olit sulhostasi haaveillut ja voisin Sinua rakastaa joka-ikinen hetki. Enkelini, älä minua halveksi, Sinä, Sinä ainoastaan voisit elämän minulle antaa, jos tahtoisit, voisit, jos rohkeampi olisit etkä kääntäisi huomiota pahoihin tuuliin.
Miksi Sinä, Nirvana, viime lauvantaina olit niin suloinen, hyvä jumala sentään? Heti kun sinut silloin näin, tahdoin heittäytyä suinpäin Sinua syleilemään, tahdoin, mutta hillitsin. Jumalani, jospa "Sinä aina olisit sellainen kuin silloin. Elämä olisi silloin silkkiä. Vakuutan Sinulle että Sinulla on yksi onnettomuus: ei mikään hattu eikä mikään päällystakki Sinua pue, nyt olen siihen huomioon tullut. Toistan vieläkin: suokoon Jumala Sinun aina olla sellainen kuin olit viime lauvantaina ja — minä rakastan Sinua aina hulluuteen asti. Minä eriskummallinen olento, rakastan Sinua, kuuletko ja uskotko: ra-kas-tan!"
S.S.K.
Tämän kurjan, imelän, osaksi ihanan ja kaikkia-koettelevan kirjeensä jälkeen sai Solmu Sortimo näin kuuluvan vastauksen:
Oi kauhistus, mitkä mietteet myllertävät Teidän päässänne (en saata sanoa "Sinuksi" — meillä Venäjällä se on sopimatonta), herra Karm, mutta jumalankiitos että kuohu nyt on asettunut — luuletteko että minä voisin kestää Teidän kuolemanne? Te heikkoluontoinen! Te olette saanut tietää minun tunteeni, minun ajatukseni, minun katseeni, Te olette kääntänyt minun sieluni nurin — eikä se kuitenkaan riitä, ja sanotte olevanne onnellinen vain sen kautta, jos saatte minua syleillä. Minä ajattelen näin: nainen, joka siihen on harjaantunut, ottakoon ensi askelen, mutta minä olen tehnyt kaksikin koetta Teidän suhteenne ja niin karkeasti tullut luotatyönnetyksi; vaan jos sellainen kolmannen kerran tapahtuisi, niin en Teitä enää saattaisi nähdä ja sentähden vain jäisin kärsimään. Oi kuinka Te panette minut kärsimään! kun valkoisella, kylmällä paperilla riennätte selittämään että kaikki on mennyttä ja että Te jo haaveksitte toista rakkautta. Ja millaista? — villien rakkautta, orjien rakkautta — ei! vielä viheliäisempää Te tahdotte: eläinten rakkautta, sillä koirahan vain nuolee kättä, joka sitä lyö. Mutta minä houkkio, jolla koko aikana ei ole ollut muuta rukousta huulillani kuin tämä: että Te minua rakastaisitte…!
Jo alussa kesää minä kerran tuskaannuin ja olin likellä kuolemaa ja arvatkaa kuka minut pelasti: tohtori Simberg, tietämättään. Niin, myöhäistä, kaikki on myöhäistä, nyt Te jo itse kadutte, loppuneet ovat ihanat päivät, loppuneet kuutamokävelyt… ja nyt kaikki kiusaa, ja me olemme vain kaksi sellaista pelkuria olentoa, jotka voivat yhdessä nauttia vain jollakin asumattomalla saarella, mutta kuka tietää, eivätkö sielläkin meitä häiritseisi petoeläimet, taivaanlinnut tai itse taivahan kuu…?
Ja kuitenkin minä Teitä rakastan, kaikkine puutteillenne ja kaikkine oikkuinenne! ja kuinka iloinen olisinkaan, jos Teistä tulisi onnellinen — miten tahansa se tapahtuisikaan!
Kuinka kummallisia luonteenpiirteitä Teissä onkaan: kun ei onni Teille ota kiinni antautuakseen, niin Te sen perään karkaatte sitä tavottaaksenne, ja kun se kääntyy Teitä vastaan, silloin Te aivankuin säikähtyneenä pakenette pois ettekä usko!… minä luulen ettette koskaan ole ollut rakastettu, ette perheessä ettekä ulkopuolella ja sentähden Teissä tuollainen epäluottamus — — — — — — — — —
Kirje katkesi tähän kohtaan ilman pistettä, nähtävästi jonkun häiriön kautta keskeytettynä, ja arkin neljäs sivu oli jäänyt kokonaan puhtaaksi. Se oli kuitenkin pantu kuoreen ja palvelijan mukana lähetetty vapaaherrattaren kotiin, missä herra Karm asui, juuri muuttaneena kadunpuoleiseen huoneeseen, josta tuttavamme, maisteri Långström, aikaa sitten oli vihellellen matkustanut tiehensä heti Grosnij-perheen jälkeen.
* * * * *
Kuinka nämät kaksi ihmistä taas selviytyivät pyykistä, jonka olivat pestäväkseen ottaneet, on kummasteltavaa. Mutta lemmenasioissa näkyy kaikki olevan mahdollista.
Pimeän yön valkeneminen aamun kirkkaaksi kajastukseksi on oikeastaan suuri luonnon ihme ja kuitenkin on tämä vaihtuminen aina mahdollinen ilmiö, jota tavallinen ihminen ei pidä edes kummasteltavana. Yön hornanhenkien ja lemmenkosken pirunpauhujen kuunteleminen rakkauden mailmassa on ehkä sekin luonnon välttämätön vuoro-ilmiö.
Solmu Sortimo oli kuni päivänperho, joka auringonpaisteessa mehevimmän kukkasen ympärillä liehuu, mutta samalla hän myös oli kuin mikäkin yöeläin, joka valonlasten nukkuessa vasta alkaa ruokaansa etsiä pitäen toisinaan kovaakin jyrinää ja säikytellen herkkäunisia. Nirvana taas — hänen luonteensa oli kuin Etelä-Venäjän siintävä aro, rauhallinen ja avara, ääretön ja yksitotinen, jonka lauhkean ilmakerroksen ainoastaan nouseva ukkosilma panee mahtavasti väräjämään ja loitsii viehättävän vaihdenäyn luonnontutkijalle tai taiteilijalle, joka värivivahduksia kaipaa.
12.
Tullut on armaasta-eron aattoilta ja eronhetki jo päätetty. Huomenna, huomenna on täytymys lähteä hänen, joka enemmän kuin neljän kuukauden ajan on polkenut venäläistä mannerta jalkainsa alla sen kedon kukkasia vuoroin kiroten, vuoroin siunaten, siunaten enemmän kuin kiroten. "Suomi armas synnyinmaamme, tuhatjärvinen, Sulta kehdon, kodon saamme, haudan rauhaisen!" Se on entisen koulupojan laulua tuo eikä se enää paljoa paina; vaeltavan ylioppilaan rinnassa täytyy toki soida yleisinhimillisempiäkin säveleitä kuin ahtaimman nurkkaisänmaallisuuden kuiskeet. "Kehdon?" Niin, sen hän on saanut Suomelta, mutta "koti" ja "rauhainen hauta" — ovatko myös ne löytyvät ehdottomasti siitä samasta maasta, jossa hän on syntynyt? Oi, sieltä niiden löytyä pitäisi, mutta entäpä jos ihmeellinen kaitselmus toisin tahtoo, miksei niitä voisi etsiä muualtakin? Kuinka moni isänmaan jalokin poika on löytänyt kodon ja rauhaisen haudan ventovierailta veräjiltä! Ihminenhän on vapaa! Mutta miksi sen haudan pitäisi olla juuri "rauhaisen", miksei se saisi olla myös suloisen-myrskyinen, jos "koto" sen kummulla vain olisi kultainen? — "Kankahias kultamaina, kultamaina lemmimme?" Niin, siitä tosin irti päästä ei ikinä voisi, sillä synnyinmaan luonto oli painanut ikuisen leimansa nuorukaisen sieluun, mutta — — — onhan korkeampiakin, ylevämpiäkin lempimisen esineitä kuin kultaiset nummet ja kankaiden kivet, ja se on ihminen, ihminen semmoisenaan missä tahansa, jossa kultainen sydän vain löytyy, joka toista sydäntä lupaa vahvistaa ja elämäntaistelussa auttaa. Sydämmen ympärillä on sydämmen kotimaa! Mitä, mitä, mitä Jumalan nimessä hänen, ylioppilas Karmin, siis piti tehdä?
Näinkö vain ilman muuta hänen erota tulee Nirvanastaan? Ja näinkö vain rientää syksyiseen, sateiseen Suomeen tuntematonta, tummaa tulevaisuutta vastaan ja keveästi karistaa päältään koko kesäinen kummitusjuttu? Ja tovereita tavatessa sitten nauraen kertoa "säkästyksestään" johonkin "sekarotuiseen venakkoon"? Ei, ei, tuhat kertaa ei! Nirvananlaisen naisen merkitys ei saanut hukkua Suomen kylmiin unhojärviin! Nirvana oli toki jotain ihmeellisempää, täyteläisempää kuin yksikään Suomen salojen sinipiioista, noista pikkusievistä, nipsanenäisistä, pien-ihanteellisista, mutta tarkemmin tutustuttua pikkumaisista, koulutyttömäisistä, arkipäiväisistä, ahdasmielisistä leivänsyöjäin tyttäristä? Nirvana oli toki kaikkia muita uljaampi, ylhäisempi sekä sielultaan että ruumiiltaan!…
Kaikkia tämänkaltaisia arvosteluita, epäilyksiä, kysymyksiä ja ristiriitoja hautoi sankarimme päässään sinä iltana, kun hän viimeistä kertaa läksi illanviettoonsa tuohon rakkaaksi käyneeseen, matalakattoiseen naapuritaloon, missä Nirvana häntä jo odotti ja oli järjestänyt kaikki tuossa pienessä kodissa sen mukaan kuin ainoastaan järkevä ja hellä naisolento osaa järjestää pyhittääksensä iltatunnit kokonaan sala-rakastettua olentoa varten, jonka tietää piirtelevän viimeisiä päiväkirjan lehtiään erikoiselta elämän ajalta…
Ja Solmu Sortimo tuli ja otettiin vastaan kuni sadunprinssi satulinnan neitsytkammariin — ja kas! hänenkin silmänsä loistivat tänäiltana ihmeellisemmin kuin koskaan ennen, sillä surunsuloiset sielunraatelut ne olivat hänen silmiinsä kiillon luoneet niin että kaikki sen näkivät. Ja varsinkin Nirvana sen huomasi ja ajatteli itseksensä: "Solmu Sortimon silmät olivat kylmiä silloin kun hän keväällä tänne saapui — minä, minä olen ne ilmehikkäiksi kirkastanut, minä ja se, mikä välillämme on!" Ja Solmu Sortimo tunsi itsekkin olevansa sadun prinssi, joka oli istutettu satulinnan pyhimmän neitsyen ihanaverisille vierille.
Kuni siniseen savuun häipyivät muut naiset — ne olivat nyt hyvät ja herttaiset nekin — mutta tämä yksi häälyi likinnä hänen sieluaan sitä sivellen hienonhienoilla sadun untuvilla ja ihananihmeellisesti hänen kaihojaan kutkutellen ja lohdutellen.
Oi kuinka hän, Nirvana, oli armas ja tenhoraikas taivaansinervässä kotipuvussaan! Hänen silmänsä säteilivät kuin tähdet ja hänen äänensä soinnahteli kuin etelätuulen suhina lämpöisenä iltana laaksojen laakerimetsässä…
Suomalainen ystävä tunsi olevansa häneen silmittömästi rakastunut. Hän unhoitti että soraääniä kesän kuluessa koskaan oli ollutkaan! Hän tahtoi häntä suudella… ensimmäisen ja viimeisen kerran, tahtoi — eikä kuitenkaan suudellut. Nirvana oli niin puhdas, niin pyhä, niin majesteetillinen. Sepä se kai olikin joka hyväilyn esti?…
Tämä oli Solmu Sortimon viimeinen ilta ystävänsä kodissa.
— Elkää menkö pois koko yönä! kuiskasi Nirvana lempeänleikillisesti.
Kuinka lohduttavaisesti tällaiset sanat poislähtevään sattuivatkaan!
"Ei kieli eikä mikään enää estä Teitä rakastamasta! Kohtalo näyttää määränneen meidän sielumme ja olemisemme yhdeksi!"
Se oli pieni lippu, jolla nämät merkilliset sanat hohtivat. He leikkivät viimeisen kerran lipuilla.
Riemuiten piirsi Nirvana vastauksensa: "Siis terve rakkaus, joka et erotusta eri kansallisuuksien välillä tunne!"
Tällaisia yhteensoinnun ajatuksia he vaihtoivat. Mutta suudelmaa sen merkiksi — eivät he vaihtaneet. Silmänsä vain paloivat! Oli jo keskiyön aika.
Huumautuneena, kuni jotakin pyhää vailla, palasi Solmu Sortimo asuntoonsa. Kun hän tutki, mitä pyhää vailla hän sieltä tuli, niin ymmärsi hän että oli tehnyt jotakin luonnotonta sillä ettei vihdoin viimeinkään ollut Nirvanaa suudellut. Nirvanaa, joka sitä oli odottanut, sen hän nyt selvästi tunsi!…
Hän ihan paloi harmista ja kivusta että oli ollut pelkuri. Pelkuri — niin pienessä asiassa? — Solmu Sortimo alkoi samana yönä ruusunpunaiselle paperille kirjoittaa armaalleen kirjettä, joka alkoi: rakastan, rakastan, rakastan… ja jossa hän taas sielutieteellisesti koetti selittää sitä, miksi ei ollut suudellut…
Hullu mies! Kolminkertaisella "rakastan" sanalla hän koetti korvata olemattomia suudelmiaan? Aamulla kun hän heräsi ja hänen silmänsä sattuivat oman maan karttaan, joka koko kesän siinä oli riippunut hänen vuoteensa vieressä, rukoili hän:
"Hyvä Jumala, anna minun aina rakastaa Nirvanaa… elämäni loppuun saakka… ja anna minun ikäni lempiä myös isänmaatani Suomea!"
Hän todella rukoili, rukoili hartaasti; pitkiin aikoihin ei hän ollut voinut näin todellisesti rukoilla.
Sitten hän nousi ja ryhtyi tukkimaan tavaroitaan matka-arkkuihin…
"Menkäämme kihloihin!" kuiskasi hän sitten armaalleen tavaten tämän pienessä puutarhassa viimeisessä rendez-vous'ssa, mutta toinen vastasi hänelle lempeästi "ei", vaikka häntä rakastikin. Vielä rautatieasemalla saivat he tilaisuuden puoli minuuttia ennen junan lähtöä puristaa toistensa käsiä sekä katsoa toisiansa syvästi silmiin, ja juuri kun juna läksi liikkeelle, hapuili poislähtevä nuorimies saattajansa kättä painaakseen siihen hätäisen suudelman, mutta sieluntuska oli hänet jäykistänyt eikä hän tuntenut lähestyneensä toista siten kuin rakastavaisten kesken lähestytään täydellä sielulla. Heidän tunnelmissaan värisi kesällä usein laulettu mustalaisromanssi:
Miksi, oi ystävä, noin olet vaiti,
Miksikä kasvosi kalpeat on?
Vai erohetkenkö jäähyväistunne
Sielusi nuoren raadellut on?
Äl' huoli: pian taasenhan luoksesi palaan,
Ei kohtalo meit' iäks eroittaa voi!
Ma varmasti saavun ja onnemme paistaa,
Ah saavun, ja sulle vain lempeni soi!
"En usko! En usko! Petos mielessäs väikkyy!
Jo riemuni hetken viimeisen nään…
Miks lähdetkin, armaani, täältä sä poikkeen?
Näin, näin ikipäiviks ma orvoksi jään!"
Sakea savupilvi tuli matkustajan ja asemasillalla liinaansa heiluttavan naisen väliin, ja kun ilma taas selvisi vapaaksi, ei Solmu Sortimo enää rakastettuansa nähnyt.
Painoi silloin käden sydäntänsä vasten ja oli yksin — — —
Ja niin erkani ylioppilas Karm satakielten ja rosvojen satukaupungista sekä Venäjänmaan Nirvanasta, joka hänen nuoren sydämmensä oli ihmeelliseen tuleen sytyttänyt; ja kiljuen ja armottomasti vihellellen kuljettivat jyrisevät junat hänet takaisin isänmaahansa Suomeen —, pieneen, kummalliseen, pikkumaiseen, itsetyytyväiseen, mutta kuitenkin niin rakkaaseen, niin rauhaiseen, puhdasilmaiseen, runsasruokaiseen Suomalaisten maahan, missä häntä ensimmäisinä iloisesti hämmästyttivät Helsingin hyvinpuetut naiset, jotka näyttivät kesänaikana ikäänkuin kaunistuneilta, vaikka yhä niin ylpeiltä ja kylmiltä ja niin vierailta… ja miltei vihaisilta…
Syksy oli tullut.
KIRJEITÄ YLI RAJAN.
Lennätän heti jälkeenne ensi tervehdykseni syntymämaahanne, rakas Solmu Sortimo, ja toivon että se Teille olisi tervetullut. Mitä Te silloin mietitte kun juna Teidät kiidätti pois "satakielten kaupungista"? Oi, minulle se oli kauhea hetki, kun vaunun ovi sulkeutui ja juna läksi liikkeelle: — silmissäni pimeni kaikki ja minun oli pakko tarttua kiinni lyhtypylväästä, jotta en maahan kaatuisi; sitten näin läpi sumun viime vilahduksen Teistä vaununikkunassa, me viuhdoimme nenäliinojamme, mutta sitten täytyi lähteä pois pitkin samaa tietä… ja silloin annoin vapaan vallan kyynelilleni ja sydän tuntui niin tyhjältä. Te sen olitte mukananne vienyt! Ah kuinka raskasta on eroaminen, totta Te sanoitte että jos olisimme hyvästelleet toisemme kuten pitää, niin olisi ollut helpompi — antakaa minulle anteeksi, sillä minun syyni se oli, en tiedä mikä minua vaivasi… Saattamaan lähtiessä olin päättänyt niin ja niin menetellä, mutta kun Te siinä seisoitte ikäänkuin kivettynyt sanaakaan sanomatta, niin en minäkään… Ja viime kohtauksessa ryytimaassa, kun oli vastattava kysymykseenne, emmekö mene kihloihin, tulin vastanneeksi vain "en tiedä". Oi miksi minä tätä kirjoitankin? Sanokaa minulle vilpittömästi, onko tämä kirjevaihto Teitä häiritsevä — kirjoittakaa heti suoraan ja silloin sen katkaisemme. Puristan lujasti kättänne, rakas Solmu Sortimo, ja toivotan sydämmestäni onnea.
Nirvana.
* * * * *
On jo kymmenen päivää siitä kun läksitte, ainoastaan kymmenen päivää ja kuitenkin tuntuu kuin siitä olisi hirveän kauvan, niin vitkaan ovat vuorokaudet kuluneet; päivät työn ääressä ovat vielä soluneet siedettävästi, mutta taas eilen, sunnuntaina, jolloin olin niin tottunut Teidät näkemään ja menemään kävelyyn yhdessä… oo noita iltoja, luulin että tulen mielenvikaan. En jaksanut itseäni hillitä, vaan kirjoitin Teille muutamia sanoja, sanokaa milloin saitte sen kirjeen? Myös palautin takaisin erään nimellenne saapuneen postilähetyksen, mutta tiistaina itse sain Teiltä kirjeen Pietarista. Armas, kallis Solmu Sortimo, kuinka Te kärsitte ja kuinka Te olette hyvä sääliessänne minua, että minäkin kärsin, mutta minusta näyttää kuin sen päinvastoin pitäisi Teitä lohduttaa.
Miksi meidän täytyi erota? oi kuinka olisin halunnut olla kanssanne Pietarissa, oi kuinka olisin tahtonut huudahtaa: ottakaa minut, elkää jättäkö — en jaksa enää salata tunteitani… olkaamme edes yksi päivä yhdessä! Kuinka tuhmia lapsia me olimmekaan, mitä varten ja ketä varten me kannoimme naamareita — säälien toinen-toistamme? mutta kuinka se minulle toisinaan maksoikaan epäinhimillisiä ponnistuksia ja mikä minut kulloinkin lieneekään pysähdyttänyt — pelkäsin kai että ero tuntuisi vielä raskaammalta. En minä Teitä mistään syytä, minulle Te olette kaikista kunnioitettavin, suloisin, kallein ihmisolento, ja yksi vain minua lohduttaa, se että me vielä näemme toisemme ja siihen minä lujasti uskon — yhdistäähän Jumala aina rakastavat sydämmet! ja vaikka nyt onkin vaikeata edeltäpäin tietää, niin minä kuitenkin uskon ja lohduttakoon Teitä se että minä koetan toimia siihen suuntaan.
Teidän poislähtönne jälkeen on meillä ollut paljon työtä ja kentiesi se on auttanut kestämään ensi eron kaiken katkeruuden. Mutta viime perjantaina saavutti minut sellainen sieluntuska ja niin oli raskasta etten voinut ymmärtää, mitä ympärilläni kysyttiin, en kenenkään kanssa puhellut ja hapuilin nurkasta nurkkaan kuin veteen viskattu — siten sain eletyksi sunnuntaihin asti, ja aioin Teille kirjoittaa — silloin sain Teiltä avonaisen kortin, jossa Te lupaatte kunnollisemmin kirjoittaa heti kun olette saanut asunnon ja järjestänyt olonne. Odotin maanantain, tiistain — ei vieläkään kuulunut, jolloin huomasin että Te ensin odotatte minulta. "Hän on kipeä, hänelle on sattunut ikävyyksiä jonkun ilkeän naisen tautta." Enhän tiedä mitään, millä mielellä Te palasitte isänmaahanne, ja postikortistanne on mahdoton sitä päättää; kaikki tämä tekee mieleni rauhattomaksi ja sentähden en vielä vastaa mitään kosimiseenne…
Rakas Solmu Sortimo, en ole muistanut pyytää Teitä tekemään minulle sitä mielihyvää että unohtaisitte kaiken vastenmielisyytenne jotakin meidän perheen jäsentä kohtaan; tietäkää että jokainen ihminen miellyttää yhtä — toista ei; jos sitä siis ei voi korjata, niin ainakin voipi unhottaa, mutta tuomitakseen toisen puutteita, täytyy ensin olla varma perustus, vaan missäpä on täydellisyyttä? Jokainen ihminenhän on luotu Jumalan kuvaksi, ja pelkän pahan etsiminen ihmisessä merkitsee veron vaatimista Jumalalta, niin ainakin minä sen ymmärrän.
Hyvästi nyt, en voi enempää kirjoittaa… tietäkää että kaikki sunnuntait tulevat pyhitetyiksi Teille, niinä päivinä minä olen Teille kirjoitteleva, niinä päivinä olen lukeva teidän entisiä kirjeitänne ja haaveksiva tulevaisuudesta, kauniista ja onnellisesta tulevaisuudesta. Jos minun rukoukseni kantavat Jumalaan asti, niin Te, minun oma Solmu Sortimoni, tulette onnelliseksi ja kaikki teidän toiveenne täyttyvät — ja sitä samaa minäkin sielustani toivon.
Teidän Nirvananne.
P.S. Kaikki omaiseni lähettävät Teille terveisensä eikä heillä ole mitään vastaan: ottaa Teidät pojaksi ja veljeksi meidän perheeseemme.
* * * * *
Satakielten kaupungista 18 p. lokak. 18..
Suuresti-kunnioitettava, rakas ystävä Solmu Sortimo! Kuinka iloinen olenkaan että olette ruvennut saamaan hermolääkärin hoitoa, Jumala suokoon menestystä — kuinka minä kunnioitan tuota ihmistä! Kuvauksestanne päättäen ei hän ainoastaan tee Teitä ruumiillisesti terveeksi, vaan myös henkisesti Teitä parantaa, ja se on pääasia. Oi, minä uskon täydellisesti sellaisen parannuksen apuun, suokoon Jumala, sanon vieläkin.
Olin hyvin, hyvin iloinen kirjeestänne, juhlapäivä on minulle se päivä, jolloin saan Teiltä kirjeen, tuollaisen pienellä käsialalla kirjoitetun. Niin tosiaan, minulla oli aije matkustaa peräänne Pietariin heti kun korttinne olin saanut… Mutta rakastittehan Tekin minua ja tahdoitte jäädä "satakielten kaupunkiin", vaan tokko jäitte? sillä Te tiesitte että Teidän oli pakko lähteä Helsinkiin ja Te matkustitte, vaikka sydän repeili kivusta. Samoin minäkin saatoin kuolla paikalleni ja kuitenkin jäin — velvollisuuteni orjattarena. Mutta rakas ystävä, elkää hyökätkö sisarteni kimppuun, turhaan Te luulette ettei heitä rasita tämä riippuvaisuus, jokainen meistä olisi aikaa sitten halunnut ottaa jonkun toimen ja siten auttaa perhettä, mutta siinäpä se juttu justiin on ettei mamma meitä päästä hajaantumaan vierasten ihmisten sekaan, vielä vähemmin Sodomaan ja Gomorraan s.o. Pietariin. Mutta miksi ei mamma meitä päästä? — siksi että paljon rakastaa ja säälii meitä, hän tietää, kuinka turmeltunut on mailma, hän on uhrannut koko elämänsä meidän hyväksi ja joka-hetki meistä huolehtinut, vaikka meitä on ollut 12 henkeä, me olemme kasvatetutkin kokonaan toisella tavalla kuin nykyinen sukupolvi ja sentähden onkin vaikeata tehdä ystävyyden liittoja nykypolven kanssa (varmaan Tekin huomasitte ettei meillä ole tuttavia, sentähden että olisi mahdotonta toisiaan ymmärtää). Ei, meidän Mamasha on pyhä nainen!
Niin, minä tahdoin ensin odottaa Teidän kirjettänne ja nimenomaan kirjettä kotimaastanne, jossa omat kansalaisenne Teidät ympäröisivät; en minä peljännyt Teidän tuttavuuksianne naisten kanssa, vaan kotoisten olojen vaikutusta sieluunne. Eikä aavistukseni minua pettänytkään, Teidän vakaumuksenne ikäänkuin alkoi horjua — Te pelkäätte tapaavanne minut muuttuneena, turha pelko: minä jään entiseksi, mutta tietenkin ulkomuoto voipi muuttua ajan mukana ja myöskin surun tautta, tottapuhuen olen nytkin laihtunut ja silmäni ovat rauenneet — niin sanovat kaikki, vaan Te luulette että lakkaatte rakastamasta minua sellaisena? kuinka itsekästä! Vaatia rakkaudelleen täydellisyyttä kaikissa suhteissa ja jos sattuu pienikään muutos ulkomuodossa, niin jo on valmis lakkaamaan rakastamasta? Mutta mitäs varten on silloin sielun kauneus olemassa? — Ei, minun rakkauteni seisoo korkeammalla. — Minä olen läpielänyt Teidän kauhunne rakastua vieraisiin kansallisuuksiin, olen läpielänyt myös jo rakkauteni, mutta ainoastaan kotimaahani nähden, kunnes ilmausi tämä täyden, pyhän rakkauden tunnustus, mutta mitäs nyt, taasko se horjuu? — ei, sen Te, rakas oma Solmu Sortimoni, tahallanne kirjoititte kauhusta, jotta minä itseäni säälisin enkä rasittaisi itseäni liialla työllä, mutta se on minun iloni, työ yksin vahvistaa ja jalostaa ihmistä, niin, enkö arvannutkin oikein Teidän ajatuksenne? Mutta mitä varten tuo Teidän rakkautenne isänmaahanne? minäkö tässä olen estämässä Teitä sitä rakastamasta? Ja minkä leiman on minuun muka painanut Venäjänmaa? Kirjoittakaa minulle niin usein kuin voitte, Teidän kirjeenne minua vain ylläpitävät. Paperi oli kylmää silloin kun me joka-päivä saimme toisemme nähdä ja mitään puhumatta turvauduimme paperiin, mutta nyt täytyy vain kiittää että on olemassa paperia, millä voi välittää ajatuksiaan. Kirjoittaisin Teille joka-päivä, jos vain saisin yhtä usein vastauksia…
Ja minä rakastan Teitä ja olen valmis sen sanomaan koko mailmalle, mutta mistä nuot epäilykset ja epäluulot Teidän puoleltanne?
Nyt vastaan toiseenkin kirjeeseenne yhteenmenoon. Kuinka Te olette hyvä, kuinka Te olette sydämmellinen ja kuitenkin, niin vaikeaa kuin se minulle onkin, täytyy minun kuitenkin vastata Teille kieltävästi. Mitä varten minä matkustaisin Teidän omaistenne luo, eihän meidän häitämme koskaan tule olemaan, joskohta minun omaiseni eivät minua kiellä ja toivovat minulle vain onnea, mutta minä en heitä jätä. Tokkohan tulisin onnelliseksi, jos minun täytyisi ostaa onneni kymmenen minulle läheisen ja rakastetun ihmisen onnettomuudella — kuka niin itsekästä tekoa uskaltaa? Ja sentähden, rakas Solmu Sortimo, kuinkas me voisimme mennä kihloihin — miksi minä Teitä tahtoisin sitoa tulevaisuuteen, joka ei mitään lupaa? Te olette nuori, Teidän täytyy olla vilkkaassa seurassa, Teillä täytyy olla tuttavia ja kenties heidän joukostaan löydätte itsellenne sopivan vaimon, ja se täytyy muistaa ettei sielu ole ripustettu ihmisen ulkopuolelle, vaan se täytyy etsiä… Ah, Solmu Sortimo, kuinka helppo minulle näihinasti on ollut antaa kieltävä vastaus niille, jotka ovat pyytäneet kättäni, ja kuinka vaikeata minulle on tänään näiden rivien kirjoittaminen, mutta, rakas ystävä, enhän kertaakaan ole luvannutkaan Teidän vaimoksenne tulla. Vaan minä olen Teidän ystävänne, Teidän hyvä haltijanne ja siksi olen jäävä siihen asti kunnes Teidän lempenne liekki minuun sammuu. Asua samassa kaupungissa, nähdä usein toinentoisensa, kävellä yhdessä, vaihtaa ajatuksia ja tunnelmia — kas siinä minun haaveeni.
Ja nyt jääkää hyvästi toiseen kertaan, rakas Solmu Sortimo, elkää rangaisko minua pitkällä äänettömyydellä, vaan kirjoittakaa pian. Jääkää terveeksi ja onnelliseksi, sitä toivoo sielustansa Teitä rakastava
oma Nirvananne.
* * * * *
Venäjältä 2 p. marrask. 18..
Armas, kallis, Solmu Sortimo!
Antakaa anteeksi minun viime kirjeeni, minä olen sitä suuresti katunut, se on minua kovasti vaivannut ja mitä minä olen kärsinyt tällä viikolla, on mahdotonta sanoin selittää. Luonnollisesti minä Teitä säälin ja itseäni myös ja kauhusta Teidän tähtenne jumalaties mitä mielessäni haudoin. Ja millä tuskalla minä joka-päivä odotin postinkantajaa eikä kirjettä Teiltä kuulunut, kahtena viime päivänä päätin että Te olitte kuollut — kauhea kidutus! olin jo aikeessa kirjoittaa tuttavillenne tiedustaakseni Teistä, mutta onneksi lauvantaina sain Teidän kirjeenne, jota en ensin käsialasta tuntenut Teidän kirjoittamaksenne, silmät näkivät, vaan eivät uskoneet. Ja kuitenkaan tätä kirjettä ei ollut kirjoittanut minun rakas Solmu Sortimoni, vaan monsieur Karm! Nuo hirmuiset sanat, joista Te huomautitte, olivat minulta ryöstäytyneet synkässä mielentilassa: sisaren epätoivoinen sairaus, avuton vanha äiti ja muu ympäristö, se kaikki löi kuni Jumalan rangaistus leimansa minun kirjeeni sanoihin. Ikäänkuin Jeanne D'Arc — jonka täytyi elää ainoastaan toisten tähden ja kun oli pelastanut isänmaansa, kuninkaansa ja kansansa, rakastui ja täytyi astua kuolemaan.
Mutta ei minua kuitenkaan jätä toivo jälleen nähdä toisemme ja olla yhdessä, uskon myös kohtaloon ja jos en kirjoita Teille kirjettäni, niin se ei vielä merkitse sitä etten ole koettanut parastani, ja jos kohtalo on edeltäpäin määrännyt meidät toinen-toisillemme, niin minun aikomukseni onnistuu — järjestän perheasiat ja olen vapaa, ja voin silloin kokonansa kuulua rakastavalle miehelle. Mutta tämän aikomuksen toteuttamiseen en ryhdy ennenkuin olen saanut Teiltä vielä yhden kirjeen ja sen sisällöstä sitten päätän — suostunko vai en…
Mutta miksi Te niin vähän kirjoitatte itsestänne, kuinka olette järjestänyt raha-asianne? Oi rahat! ne ovat yhteiskuntaelämän vipu ja ilman niitä ei ihminen kykene sormeaankaan liikauttamaan. Jos jommalla-kummalla meistä olisi vähänkin rahoja, niin tokko olisimme niin kaukana toinen-toisestamme, tokko näin kiusaisimme itsiämme?
Iloitsen Teidän terveydenhoidostanne ja jos minun rukoukseni tulevat kuulluiksi, niin Te tulette terveeksi, suoritatte onnellisesti tutkintonne ja me saamme kohta nähdä toinen-toisemme. Au revoir, armas Solmu Sortimo, joka-päivä, jokahetki minä Teitä ajattelen. Olkaa onnellinen, elkää tuomitko elkääkä toruko omaa
Nirvana raukkaanne.
* * * * *
23 p. marrask. 18..
Suurestikunnioitettava herra Karm!
Tänään on tasan viikko siitä kun sain Teidän kirjeenne. Tiedän hyvin että Te minun vastaustani odottaessanne ensin olette tuskaillut, sitten suuttunut, viime päivinä heittäytynyt välinpitämättömäksi ja nyt haluatte ainoastaan tietää syyn minun pitkään vaikenemiseeni. Kuinka sen Teille selitän? Tiedättekö että Katariina Suuri oli oikeuttarakastavainen Hallitsijatar, joka ei koskaan allekirjoittanut papereita ollessaan hermostunut — samallaisessa sieluntilassa olen minäkin ollut ja sentähden pelkäsin kirjoittavani paljon liikaa. Niin, suurestikunnioitettava herra Karm, Teidän kirjeenne kummastutti minua monessa suhteessa, vaikka olinkin varustautunut johonkin tuollaiseen — sanokaa eikö se ollut totta että aavistin oikein Teidän kestämättömän viehätyksenne, jo ensi kirjeessä minä kyselin kaiken kotimaisen vaikutusta sieluunne ja Te vielä vertasitte itseänne johonkin Turgenjevin sankariin? mitä kummaa Te hänestä luulette saavanne? Ei myöskään vertaus Jevgenij Oneginista kuulu peliin. Tuulenpa että Pushkin paran luuranko kääntyisi haudassa, jos tietäisi että on ihmisiä, jotka ottavat malleja Jevgenij Oneginista. Pushkin kirjoitti opettaaksensa nuorta polvea, jotta eivät erehtyisi kuten sen kirjan sankari. Mitä varten Te minulle syötätte noita runonsanoja: "En luotu oo ma onnen teille"… j.n.e.? Vai olenko minä muka menetellyt kuin Pushkinin Tatjana? Olen täysin vakuutettu Teidän terveestä sydämmestänne ja päästänne — sentähden Te myös voitte terveesti arvostella — on suuri eroitus ottaa vaimo ylellisyyskapineeksi tai naida sellainen, joka voipi olla ystävä ja toveri, jakaa ilot ja surut ja hankkia keinoja aineelliseen elämään — kas siinä aarre, jota täytyy hakea päivällä lyhty kädessä, mutta Te näytte ihailevan vain vieraita aarteita — oletteko tullut siitä rikkaammaksi? — mutta kun vanhuus tulee, niin eihän kukaan päästä lämmittelemään kotilietensä ääreen… Ja mitä varten Te, hyvä ihminen, kirjoittelette kaikkia noita sanoja: taloudellinen asema, toivoton tulevaisuus, lapset, suomenkieli — itsehän Te kirjoitatte että minä olen kieltäytynyt olemasta Teidän vaimonne, miksi siis kirjoittaa kaikkea tuollaista, koska kaiken loppuna on Teidän sammunut rakkautenne? — ne ovat kaikki karvaita pillereitä, jotka kirjeen lopussa olette hiukan sokeroineet. Suokaa anteeksi, mutta minä en ymmärrä tuollaista tunnetta: "tänään rakastan, mutta huomenna en", sellainen tunne on kuin maa, jossa ilmanala alati vaihtuu ja jossa siis ei voi kasvaa yksikään kasvi. Ja kärsimystä rakastetun olennon vuoksi pidätte Te vain sairaana mielikuvituksena? Surullista, sangen surullista! kuten näen, olette Te kokonaan muuttunut ja jos tämä merkitsee Teidän terveeksitulemistanne, niin parantukaa herrannimessä, ensi kertaa minä vain kuulen että terveeksi-tuleva ihminen muuttuu kiveksi?…
Vielä lisään että moisen kirjeen kirjoittamiseen on Teidät kiihoittanut kauhistus siitä ettette tietänyt minun aikomustani sekä se lähetystoimi, jonka olette ottanut velvollisuudeksenne maatanne ja kieltänne palvellaksenne — Te muka olette se kipuna, jonka täytyy sytyttää tuli isänmaatovereinne sydämmiin, vieläpä näyttää hyvää esimerkkiä — ja se on muka huono esimerkki, jos naipi ulkomaalaisen, täytyy kehua omaa maata ja omia naisia, mutta tahtoisinpa tietää, mitä Teidän naisenne ovat tähän asti tehneet Teidän hyväksenne?
Suokaa anteeksi että tämä kirje käy samaan nuottiin, mutta minun oli mahdotonta jättää rauhaan Teidän virheellisiä vertauksianne… Meidän haaveilumme lienevät siis loppuneet, mutta haluaisin tehdä Teille vielä yhden kysymyksen: missä aiotte viettää kesänne?
(Sitten seurasi seikkaperäinen kuvaus suuresta tulipalosta, joka oli sattunut tuossa "rosvokaupungissa".)
Kuutamokävelyt — ne ovat totisesti olleet ja menneet.
Jääkää hyvästi, olkaa terve ja onnellinen, sitä toivoo sielustansa Teitä kunnioittava
Nirvana Eidmann.
* * * * *
Suomesta, "Kivien ja kantojen maasta" marraskuun 24 p. 18.. */
Nirvana, ystävä armahin mailmassa!
Juurikaan luin kirjeenne. En uskonut että Te niin ivallisesti osaisitte kirjoittaa! Näyttää siltä kuin emme enää toisiamme vähääkään ymmärtäisi. Ja jollen olisi niin terve kuin tällä hetkellä olen, niin minä Teidän pilkallisista sanoistanne olisin joutunut epätoivoon ja kironnut Teidätkin iäksi.
Nytkin kiroon itseäni tällä huonolla hetkellä. Te vihaatte minua — ainakaan ette rakasta. Eikä kummakaan — olen eriskummallinen houkkio vailla omaatuntoa, vailla tervettä järkeä. Jääkää hyvästi! Mutta sentään, kun mietin: olisittehan voinut lähettää tuon "ilkeän kirjeeni" takaisin. Pyydän Teitä: tehkää se vieläkin. Ja olkaa hyvä: viskatkaa muut kirjeeni tuleen, jotteivät Teitä kiusaisi. En tahdo olla viattomien kiusaaja, en tahdo turmella enkä tappaa Teitä sanoillani.
Jääkää hyvästi! Me olemme toinen-toisellemme ventovieraat. Emme käsitä toinen-toisemme leikinlaskuakaan.
Te olette eheä luonne — minä rikkonainen. Te näytte tietävän miksi elätte — minä sitä en tiedä. Te olette taivaan lapsi — minä lienen joku ruhjokas helvetin sumusta. Eroitus on todellakin suuri. Minä rakastin Teitä katkerasti — minä Teidän sydämmenne särjin.
Anteeksi en pyydä. Minä olen "kivi", kuten itse olette minua nimittänyt: Kivi ei pyydä anteeksi koskaan, vaikka siihen kuinka kipeästi joku loukkaantuisi. Ja kukapa kivelle anteeksiantaisikaan? Ei kukaan — ei ainakaan nainen, jonka suonissa virtailee ylpeä veri.
Minä voisin nyt itkeä, mutta en tahdo itkeäkkään. Särkyköön kaikki tässä kirotussa mailmassa. Kivettyköön naisenkin sydän, joka voisi lievittää — niin, se on ainoa, mikä voisi pehmittää meitä huonoja miehiä. Mutta elkööt he itse tästä tietkö. Elkööt tietkö, mikä voima ja vaikutusvalta heillä olisi meidän ylitsemme, jos he tätä oikein käyttäisivät.
Naurakaamme kaikelle! Samantekevää, — mitä Teille kirjoitan.
Jokaisessa sanassa Te jotakin vainuatte (mutta minä en osaa
Teidän kieltänne hyvin, huomatkaa toki sekin).
Olen suutuksissani nyt; runollisestiko suutuksissa? — en tiedä. Itseeni minä enimmin olen vihastunut. Eikä minua lohduta saada näin kirjoittaa, vaan kirjoitan kuitenkin, vastailen muka kirjeeseenne. Kiitos siis kirjeestänne! Mainio kirje se minulle oli! En minä ole juovuksissa. En minä ole suutuksissa. Olenko hullu? En, jumalavarjelkoon. Te olette tietysti oikeassa. Missäkö minä vietän tulevan kesäni? kysytte Te. Haudassa, haudassa, armas Nirvanani! Siellä on niin pehmoista ja lämmintä. Saattakaa minut sinne, armas! Ja itkekää, nyyhkyttäkää hyvin hiljaa, jotta en heräisi. Oletteko valmis? Kiitän Teitä suuresti, olette aina ollut minulle niin hyvä. Ette koskaan ole kostanut pahaa pahalla…
Mutta miksi kuollakkaan? En tahdo kuolla. Kuolema on kamala. Mutta elämä — Teidän kanssanne — ihana. Vaan Te olette siellä — ja minä täällä eikä siltaa välillä ole.
"Sammunut rakkaus?" muistan Teidän kirjeestänne.
Ei! Te olette erehtynyt. Minä en ikinä Teitä unohda. Kuuletteko?
Jääkää hyvästi. Teitä rakastava
Solmu Sortimo eli kuten tahdotte monsieur Karm.
* * * * *
Suomesta joululoman aikoina.
Arvoisa Ystävä.
Aikomukseni on nyt lakata kirjoittamasta Teille ruikuttavia kirjeitäni. Minua itseänikin jo hävettävät. Siispä tästälähtien, kun surumieli minut valtaa ja sieluani repii epäilys ja elämäänkyllästys, lupaan olla tarttumatta kynään Teille murheitani muka purkaakseni. Se näet ei ensinkään kannata. Aijon purra hammastani ja itkeä niin ettei yksikään nainen sitä kuule. Sillä tietenkin minäkin tahdon olla mies ja menetellä miehevästi. Oo, kuinka me miehet osaamme olla "mieheviä", jos vain tahdomme.
Mitä lemmentunteisiin ja suhteisiimme tulee, alan tulla siihen huomioon ja kokemukseen että kaikki rakkaus onkin vain kauheata heikkoutta ihmisessä. Kuta lujempi ja voimakkaampi ihminen on, sitä vähemmän kaipaa hän hempeyttä s.o. rakkautta. Uskokaa pois että n.s. rakkaus on ainoastaan sielun ja ruumiin heikkoutta eikä mitään muuta. Hyvästi siis. Kunnioituksella:
Sortimo Karm.
P.S. Huomenna matkustan takaisin pääkaupunkiin.
* * * * *
Suomen "Sodomasta ja Gomorrasta" maalisk. 8 p. 18..
Oi Nirvana, totinen ystävä!
Mitä olette Te minusta ajatellut itsepäisen vaikenemiseni aikana? Suruko, suuttumusko vai kylmä välinpitämättömyyskö on asunut Teidän jalossa sydämmessänne muistellessanne suomalaista tuttavaanne, jonka kanssa sallimus Teidät vei salaisiin sielullisiin suhteisiin, mitkä eivät koskaan unhoitu? Tunnen että itseksenne olette ajatellut tähän tapaan: "hän, minun suomalainen kiveni, olikin halvempi kuin koskaan olisin uskonut!" Eikö totta että olette näin tuntenut?
En mitään uutta luule voivani Teille itsestäni kertoa, vaikka Te sanotte olevanne huvitettu kaikesta. Saavuttuani tänne pääkaupunkiin maaseudulta (matkalla oli kauhea yö, ukkonen ja salamat keskellä talvea), oleskelin viikkokauden vailla omaa asuntoa erään toverini luona, joka asuu yksinäisessä talossa jyrkällä merenrantakalliolla, hiukan syrjässä kaupungista. Sieltä on mahtava näköala merelle, joka juuri niinä päivinä peittyi jäähän majesteetillisesti välkkyen auringonpaisteessa. Silloin olivat illat kuutamoisia, mutta kylmähköjä, ja palatessani iltaisin yksikseni kaupungilta yöksi tuohon satunnaiseen turvapaikkaani, olin tavallisesti synkällä tuulella: olinhan niin yksinäinen ja orpo kylmässä mailmassa, minulla ei ollut menestystä opinnoissani, kenenkään ymmärtämättä ja kohtalon vainoomana maleksin elämäni tietä — ikuinen ikävä rinnassa… en mihinkään kelvannut, minulla oli vain mielikuvitus, jota kaikki halveksien nauroivat ja nauraisivat vielä enemmän, jos tietäisivät kaikki… Ja minua pidettiin pelkurina sentähden etten uskaltanut elää kuten muut… Huokaillen menin joka-ilta levolle tuossa merenrantatalossa ja kauvan kuuntelin rajun pohjatuulen suhinaa aution huvilan nurkissa. "Mitä olinkaan taas tullut tänne pääkaupunkiin, päiväni kuluivat hukkaan enkä työhön pystynyt, vaikka kuinka koetin?" Alakuloisesti liekehtivän kynttilän ääressä lueskelin jotakin norjalaista runokirjaa, jonka olin sattunut käsiini saamaan toverini huoneesta; tämä herra ei koskaan iltaisin ollut kotona, vaan palasi tavallisesti myöhään yöllä ahkerasti kirjoittaen jatkoa aamupuoleen saakka kansalliseen teokseensa — hänellä on ihmeteltävät sielun ja ruumiin voimat. Mutta minä, minä en ollut mitään, minä en mitään ehtinyt, minussa ei ollut mitään ehyttä, ei edes ehyttä ilkeyttä.
Mutta kylliksi jo siitä, 1 p. helmikuuta muutin nykyiseen asuntooni kaikkine kamssuineni, kirjoineni ja huiluilleni. Tämä paikka on myös syrjässä kaupungista, erään sillan takana saaressa. Minulla on hyvä huone ja eräinen sisäänkäytävä. Täällä on sangen puhdasta ja hoito hyvä. Isäntäni on puolalainen tehtailija, naimisissa ruotsiapuhuvan suomettaren kanssa. Heillä on vain yksi tytär, joka on 18 vuotias ja kulkee yhteiskoulua; tulevana vuonna hänestä luultavasti tulee ylioppilas. Tahdotte tietenkin tietää, millainen tämä tyttö on. Sanonpa. Hän on sangen musikaalinen niin että soittelee kolmea eri soittokonetta ja oli tuonoin aivan hulluuteen saakka hurmaantunut italialaiseen oopperaseurueeseen, joka täältä läksi sinne Venäjälle. Tietenkin hän myös laulaa esim. Verdin Trubaduuria, Mendelssohnin Ave Mariaa, Santa Luciaa j.n.e. ja luulisi häntä tästä päättäen hyvin miellyttäväksi nuoreksi naiseksi. Mutta hänessä ei mielestäni ole ollenkaan sitä oikeata naisellisuutta, sitä, jotakin semmoista, mitä naisessa välttämättä täytyy olla ja vaikka hän laulaa tunteellisia lauluja, ei hänellä itsellään kuitenkaan ole mitään erikoista tunne-elämää, ei ole esimerkiksi mitään himoa romaaninlukuun, vieläpä hän rohkenee kaikkea sellaista itseviisaasti tuomitakkin — kaikki kaunokirjallisuus on muka valhetta, sancta simplicitas! — ja sentähden en juuri nimeksikään hänen kanssaan soinnu. No, ei hänkään minusta juuri välitä eikä minua kunnioita. Perheen kanssa olen yksissä ainoastaan ateriain aikana. Minusta tuntuu etten koskaan tällaisen helsinkiläisen perheen kanssa oikein tutustu enkä kotiinnu — toista oli siellä Venäjällä teidän luonanne. Täällä olen hirmuisen kylmä — eivätkä he koetakkaan minuun lietsoa mitään lämpöä. Niinpä istun siis enimmäkseen omassa huoneessani ja työskentelen, niin, nyt taas sentään saatan työskennelläkkin, taivasties kuinka monta päivää tätä kestää. Aamuisin usein käyn läheisissä metsissä hiihtelemässä. Helmikuun iltoina tulin tehneeksi muutamia laulujakin, vaikka olin pyhästi päättänyt etten moisiin nyt puutu niinkauvan kun lukuseikkani ovat retuperällä. Luen nyt kurssia epätoivon vimmalla ja hätääntyneenä — jospa käsittäisitte, kuinka hullunkurisessa ja surkeassa asemassa tämän tautta olen… Antaudun tuntemattoman vallan alle… en ensi kertaa elämässäni ole turhaan työskennellyt, jos minun huonosti käy; en ensi kertaa ole jäänyt vaivojen palkintoa vaille, jos kaikki hukkaan menee. Kenties on niin jotenkuten määrätty että epäonnistumiseni tautta on pakko lopultakin nöyrtyä, sillä minussa on paljon ylpeyttä ja kunnianhimoa. Ja minä halveksin ihmisiä…
Ah, Nirvana, entinen ystäväni, suopea sieluni, jolle niin paljon olen murhetta tuottanut, rukoilkaa puolestani, rukoilkaa 2 p:nä huhtikuuta klo 8 illalla (silloin on tutkintoni), pyydän Teitä. Ehkäpä Teidän rukouksenne auttaa. Minä tiedän että tämä on naurettavaa, mutta rukoilkaa kuitenkin.
Ja nyt hyvästi, hyvä ystävä, paras ystävä, ihana suuri sielu.
Teitä rakastava (jos enää niin uskallan sanoa)
Solmu Sortimo.
* * * * *
Pari vuotta myöhemmin.
Ainokainen ystävä, Solmu Sortimo!
Tunsin hengessäni että saan Teiltä kirjeen ja erehdyin laskuissani ainoastaan kaksi päivää. Minua suuresti huvittavat Teidän matkustuksenne isänmaassanne, olkaa armas; kirjoittakaa niin paljon kuin mahdollista kaikista vaikutelmistanne — tietäen että jokainen lause, jokainen sana tuo minulle valonsäteitä minun yksitoikkoiseen elämääni. Minua eivät kirjeenne enää voi loukata, minä voisin kirjoittaa Teille joka-päivä. Mutta miksi Te minua yhä nuhtelette tuosta vanhasta asiasta? Tottatosiaan en minä voinut uhrata kymmenen minulle läheisen ihmisen rauhaa ostaakseni omaa onneani, ja tokko Tekään olitte oikein vakuutettu rakkaudestanne, joka minusta näytti kestävän ainoastaan kotimaanne rajalle asti? Hetihän Teissä siellä syntyi epämääräinen ajatus etten minä, osaamatta Teidän kansalliskieltänne, voisi tehdä Teitä onnelliseksi? Eikö siinä ollut kyllin oireita purkaukseen? Minä puolestani sanon Teille vakavasti että olen yksinomaa Teitä rakastanut ja rakastan vieläkin Teitä kaikkine puutteinenne sellaisena kuin olette, oi, yksin Jumala tietää, kuinka minä kestin tuon eron…
— — Nirvana.
VIELÄ KERRAN.
13.
Viides vuosi on vierimässä siitä kun ylioppilas Solmu Sortimo Karmin ensimmäinen vakava lemmenleikki sattui tapahtumaan siinä pienessä venäläisessä kaupungissa, missä satakielet olivat laulelleet ikkunain alla ja missä rosvot öisin olivat kiipeilleet itse ikkunoissa. Ei ollut hän luullut sinne enää koskaan takaisin palaavansa, ei koskaan enää näkevänsä Nirvana nimisen naisen kasvoja, mutta ihmeellinen kohtalo, joka ihmislasta viskelee vastakkaisten rantojen välissä, oli toistamiseen hänet ajanut laajaan Venäjänmaahan, vieläpä sijoittanut vuosikaudeksi asumaan erääseen mustanmullan seudun suureen yliopistokaupunkiin. Ja kun Suomen joulu taas alkoi lähestyä ja slaavilaisen troikan kulkusten kilinä kaikua läpi viilenevän ilman, silloin heräsi hänen yksinäisessä sydämmessään — hän näet oli yhä naimaton nuorimies — omituinen halu vielä kerran poiketa tervehtimään vanhoja ystäviä, ja hän päätti — ensin siitä ilmoitettuaan iloisesti hämmästyville Eidmann-sisaruksille — viettää joululomansa tuossa nuoruutensa muiston hiljaisessa sopukassa. Oli joulukuun 15 päivä, kun juna häntä läksi kiidättämään pitkin sitä vähäliikkeistä haararataa, jonka päässä sijaitsevaan pikkukaupunkiin hän oli rautatiepilettinsä lunastanut.
Solmu Sortimo Karm ei ollut syvemmin tehnyt itsellensä selkoa, miksi vielä tahtoi tavata entistä ystävätärtään. Hänen mielessään leikitsi ehkä kuvia sellaisia, jollaisia voi liikkua ainoastaan sellaisen nuoren miehen sielussa, joka alati haaveksii huimaavia odottamattoman onnen unelmia, samalla kun pelkää todellisuuden kouristavia katkeruuksia, joita nautinnonhalussaan jo on saanut maistaa.
— Milloinka olemme perillä? kysyi hän konduktööriltä, joka jo kulki matkalippuja takaisin keräillen.
— Täsmälleen kymmenen minuutin kuluttua, baarin, — vastasi parrakas konduktööri, — lisäten ystävällisesti: — Herra taitaa olla ensi kertaa matkalla meidän kaupunkiimme?…
Mutta suomalainen ei kysymystä näyttänyt kuulevan. Tieto pian toteutuvasta mielihaaveesta oli hänet äkisti säpsähyttänyt ja pannut vaipumaan omituiseen tunnelmaan, jota voisi nimittää ihmisen hiljaiseksi rukoukseksi tuntemattoman elämänkohtalon ratkaisijan edessä. Hän rukoili siinä voimaa kiusausta vastaan, jonka pitkällinen kärsimys hänessä oli synnyttänyt, päättäen olla "niin hyvä kuin mahdollista", jotta taas puhtaalla omallatunnolla voisi palata takaisin. Hän tiesi olevansa arveluttavalla retkellä… Häntä odotti hyvännäköinen, jalo nainen, joka häntä salaa rakasti, mutta jota kohtaan hänen lemmentunteensa, uuden liekin polttamana, välttämättömyyden pakosta vähitellen olivat sammuneet… ja takana — tai oikeastaan mukana — oli sellaisia kärsimyksiä, joita ei tämä nainen voinut ymmärtää…
Juna vihelsi kimeästi ja pysähtyi jyristen. Matkustaja hiukan kummasteli sitä ettei tavannut ketään vastaanottajaa asemahuoneella, mutta päätti tämän tyhjyyden sopimattoman sään syyksi. Hirveässä lumimyrskyssä ajoi herra Karm asemalta läpi kaupungin. Oli sunnuntai-ilta. Ajuri seisautti hevosensa kinokseen kaksikerroksisen kulmarakennuksen eteen, jonka alaikkunat olivat kadun tasalla. Valkoisten uutimien läpi hohti lampunvalo. Solmu Sortimo näki kaiken ikäänkuin unessa… Suuri hiljaisuus vallitsi. Kaikki oli niin outoa ja kuitenkin tuttua — tässä hän asui, tuossa oli sama ikkuna, jonka laudalla hän oli istunut ylioppilaslakki päässä ja soitellut huilua kesäiltoina…
Solmu Sortimo painoi ovikelloa. Hän sai kahdesti soittaa ennenkuin tultiin avaamaan. Lumisena työntyi matkustaja sisään. Avaaja oli Nirvana…
Eivät he syleilleet toisiaan, vaikka jotain sellaista olivat kumpikin mielessään kuvitelleet. Solmu Sortimo vain katsahti Nirvanan kasvoihin ja tajusi että tämä oli sama kuin ennenkin — muhkea ja vakava, jalonlempeä ja ylevä, puhdas ja hellä… Hellä loiste silmissä. Hän ei ollut muuttunut. Solmu Sortimon äkillinen saapuminen oli Nirvanan naissydämmelle tärisyttävä ilmiö. Olihan saapunut hän, hän, mies, jolle vuosikausien sydämmen haaveet olivat uskotut, salaisimmat sielun kaihot tunnustetut… Mutta Nirvana osasi salata tunteensa. Kun tulija astui saliin tervehtiäkseen vanhaa leskikenraalitarta, oli hän ystävättärensä katseesta huomaavinaan tuskallista jännitystä ja epätietoisuutta, miten käyttäytyi äidin edessä. Mutta tuo ilme katosi seuraavassa silmänräpäyksessä ja heidän kaikkien kesken alkoi tavallinen, tuttavallinen puhelu, jota ei enää vieras kielikään vaikeuttanut.
Solmu Sortimo kummasteli itseänsä: kuinka ihminen voikin niin kuivasti käyttäytyä aivankuin ei hänen ja Nirvanan välillä olisi ollut mitään erinomaisempaa? Hän kummasteli sitä ettei hänen sydämmensä tykyttänyt sen kiihkeämmin etteikä entinen lemmenliekki äkisti leimahtanut ilmituleen riutuneesta hiiloksestaan. Mutta samalla tunsi hän jonkunlaista ylpeyttäkin että nyt oli tullut tämän naisen eteen elämää kokeneempana miehenä, joka kantoi povessansa toivotonta rakkautta — toistakin naista kohtaan… eikä enää luullut voivansa syttyä… Ja kuitenkin hänen sydämmessään piili jotain lämpimämpääkin — entisenlaatuista kunnioitusta sitä naista kohtaan, joka niin valtavasti kerran oli vaikuttanut nuorukaiseen, jota hän platoonisesti rakasti ja joka oli ainoa miesten joukossa, joka tuon ylpeänsiveän sydämmen oli lämpimästi pannut väräjämään, — nuorukainen, jolle tämä komea nainen oli uskonut pyhimmät, salaisemmat tunteensa ja hänen seurassaan tahtonut elää koko elämänsä, joskohta — ainoastaan henkisen rakkauden puitteissa. Tämä nuorukainen oli ollut Solmu Sortimo Karm! Sadat miehet olisivat pitäneet itseänsä onnellisina, jos heitä olisi kohdannut sellainen lämpö ja huomio tuon ruhtinatarryhtisen naisen puolelta…
Mutta nyt? Elämä oli parina viime vuotena kovasti kouristellut entistä kiharatukkaista nuorukaista, antanut korvapuustin korvapuustin perästä ja tehnyt hänestä ei ainoastaan naisen tähden kärsivän, vaan myös naista ankarasti arvostelevan olennon. Ja hän arvosteli ankarasti myös häntä, Nirvanaa…
Solmu Sortimo Karm istui tuossa pienessä matalassa salissa entisen ystäväpiirin keskessä ja yhä ihmetteli salaa itseänsä. Hänelle näytettiin albumeja ja kerrottiin vilkkaasti kaikista Eidmannien perheessä sillä-aikaa asuneista suomalaisista. Kaikki tämä viehätti häntä oikeastaan kovin vähän. Jumalankiitos että nuorin sisar Olinkka vapaaherratar Armendorfin kanssa oli matkustanut Pietariin — sitä neitoa kohtaan oli Solmu Sortimo viisi vuotta sitten tuntenut hillitsemätöntä vastenmielisyyttä. Kaikki oli hänen tuloaan varten nähtävästi vartavasten näin sovitettu ja järjestetty jotta hän saisi rauhassa kohdata entisen rakastettunsa. Ja Nirvanan itsensäkin vuoksi… Mutta monsieur Karm ei ollut tätä huomaavinaankaan.
Ei hän oikein uskonut vielä että todella oli täällä? Ilmiö ei ollut hänelle vielä selvinnyt. Tuntui kovin omituiselta, eli kuin unessa, katseli ympäristöä kuni savun läpi… tuoko tuossa todella oli hän, Nirvana Napoleonintytär? Hänenkö sointuva äänensä Solmu Sortimoa vastaan kuului, hänenkö syvät muinaisgermaanisesti sinervät silmänsä ne olivat, jotka tyynesti ja lujasti häneen tähtäsivät?
Ja hekö tässä istuivat, he kaksi, jotka niin monta vuotta olivat olleet salaisessa kirjevaihdossa? Ihmeellinen oli elämä, kun sitä menneisyyden varjossa mietiskeli…
— — —
Nirvana sulki oven ja Solmu Sortimo jäi yksikseen pieneen huoneeseensa. Oli maatamenon aika. Nuorimies katsahti vuoteeseen ja tunsi siinä saman kauniin peitteen, jonka Nirvana oli lähettänyt hänelle silloin kun hän oli asunut vapaaherrattaren luona ja kerran tullut valittaneeksi vilua öisin. Vuode oli siisti, mutta… oi kauhistus — äkkiä sattuivat hänen silmänsä pitkin vuodetta juoksevaan russakkaan. Silmänräpäyksessä muuttui hänen runollinen mielialansa. Russakoita täällä? — hänen kodissaan? Ehkä ei olisi pitänyt tämmöiseen kääntää huomiotansa, mutta hän käänsi kuitenkin, ikäänkuin todistaakseen itselleen kuinka jonnijoutavat arkipäiväiset pikkuseikat mailmassa sotkivat ja häiritsivät elämän vakavaa puolta. Heti kun Solmu Sortimo oli tämän kuusijalkaisen elukan huomannut, huomasi hän myös että huone, jossa hänen oli määrä koko joululomansa asua, kaikissa suhteissa oli hänelle sopimaton — äärettömän pieni ja ahdas se oli, niin ettei tiennyt, mihin tyhjentää täydet matka-arkkunsa. Tässä oli epäterveellistä maata ja mahdoton tehdä työtä. Joskohta jotakin kodikasta, jotakin "ujutnoa" oli moisissa nukkekammareissa. Mutta tässä ei miehinen mies saattanut nukkua. Ja nukkuminen — se oli puolet elämää. Sitten häiritsi herra Karmia myös se että ohuen lautaseinän läpi kaikki äänet talonväen puolelta kantautuivat hänen herkkiin korviinsa. Samoin täältä sinne. Eipä hän olisi uskonut että näin epämukava saattoi olla entisen oman armaan koti? Ilmaa vähän, valoa niukasti. Ja kuitenkin oli tämä sama huone, jota hän ennen oli pitänyt paradiisin esikartanona, pyhäkkönä, missä niin monta kertaa oli istunut autuaallisen onnellisena? Silloin syreenit, jasmiinit, niinipuut kukkivat ja satakielet lauloivat läpi yön! Silloin oli ollut kesä — nyt oli talvi.
Lumimyrsky raivosi ulkona pimeydessä. Levottomia unia näki Solmu Sortimo eikä hän loppuyöstä ollenkaan saanut unta, vaikka oli matkasta väsynyt. Aamulla tunsi hän jonkun elukan taas juoksevan — pitkin käsivarttaan…
Tatjana neiti oli hänelle illalla selittänyt, kuinka heillä, von Eidmanneilla, kaikki muka oli siistiä ja puhdasta. Mitä, jos puhuisi heille russakoista ja kirpuista? Loukkaantuisivatkohan — entiset ystävät? Tämä oli kiusallinen asema…
Mitä oli hänen tekeminen? Voiko hän jäädä moiseen hiirenpesään koko loma-ajakseen, vai pitikö lähteä pian pois ja kiiruhtaa jouluksi kotimaahan? Hän tahtoi odottaa erästä kirjettä, pannen asian siitä riippuvaksi.
Solmu Sortimo, tuo entinen "rakastettava monsieur Karm" antoi — huonosti nukuttuaan ensi yönsä — noille ystävällisille ihmisille peräti epäkohteliaita vastauksia niin että hänestä itsestäänkin tuntui että kaikkien täytyi kohta pitää häntä vallan karkeana ja hävyttömänä ihmisenä. Muun muassa arvosteli hän ruokia, joita Tatjana neiti hänelle entiseen tapaansa iloisesti tarjoili. Tuo suomalainen ystävä uskalsi suoraan lausua, mikä hänelle muka oli epäterveellistä syötävää ja mikä ei. Tuossa talossa ei vähääkään ymmärretty, mitä merkitsi ravintokysymys hermosairaalle ihmiselle! Ennen kaikkea: nuot hyvät ihmiset eivät käsittäneet että hän, jota heillä oli kunnia nähdä luonaan, todella oli hermosairaan tittelillä varustettu herrasmies. Sangen kiusallinen asia —.