Nivernain kaunotar: Kertomus eräästä vanhasta aluksesta ja sen väestöstä

NIVERNAIN KAUNOTAR

Kertomus eräästä vanhasta aluksesta ja sen väestöstä

Kirj.

ALPHONSE DAUDET

Ranskasta suomentanut Ansgarius H.

Kirjallisia pikkuhelmiä V.

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1908.

SISÄLLYS:

      Esipuhe.
   I. Päähänpisto.
  II. "Nivernain Kaunotar".
 III. Matkalla.
  IV. Tukala toimeentulo.
   V. Maugendren kunnianhimo.

Esipuhe.

Alphonse Daudet (s. 1840, k. 1897) kuuluu nykyaikaisista ranskalaisista kirjailijoista kaikkein suosituimpiin. Hän on eteläranskalainen; todella herkullisella huumorilla, mutta samalla sydämellisellä lämmöllä on hän kuvannut rakkaita maakuntalaisiaan pienehköissä novelleissa, joista tässä mainittakoon "Taraskonin Tartarin", ja samoin persialaisia tapoja. Suurempiakin romaneja on hän kirjottanut ja luonnollisesti päässyt niissä syvemmälle sielunelämää kuvatessaan, mutta niissäkin enin viehättävät pienet värikkäät ja elävät erikoiskuvat, temmaten mukaansa, ei "jännittävällä juonella", vaan teeskentelemättömän sieluelämän ja esityksen hienolla suloudella. — Yksi näitä kirjallisuuden hienoimpia "pikkuhelmiä" tarjotaan tässä vihkosessa suomalaiselle lukijalle.

Ensimäinen luku.

Päähänpisto.

Ollaan Temple-korttelissa, Eufents-Rouges-kadulla. Tämä on kapea kuin viemäritorvi; katuojissa seisovaa vettä; kadulla mustia likalätäköitä, homeen ja likaveden lemua ammottavista porttikäytävistä.

Molemmin puolin katua hyvin korkeita taloja kasarmimaisine akkunoineen ja likaisine ruutuineen ilman verhoja; ne ovat asuntoja päiväläisille, kotona työskenteleville, muurarien asumuksia ja yömajoja.

Alakerrassa kauppapuoteja. Joukko ruokakauppoja, kapakoita, hedelmäkaupustelijoita, leipomoita, ja yksi teurastajankauppa, josta sai sinipunertavaa ja keltaista lihaa.

Kadulla ei näy ajopeliä, ei hienoja pukuja, ei tyhjäntoimittajia jalkakäytävillä, ainoastaan hedelmäkaupustelijat tarjoavat huutaen halliensa romuja, ja työläisiä tulvii tehtaista, kokoonkääritty pusero kainalossa.

Oli kuukauden kahdeksas päivä, se jolloin köyhien tuli maksaa vuokransa, ja jolloin odotukseen kyllästynyt talonomistaja ajaa onnettomat kadulle.

Se on se päivä jolloin näkee kulkevan kärryjä täynnä kaikenlaisia huonekaluja, rautasänkyjä ja ontuvia pöytiä, jalat ylöspäin, rikkinäisiä patjoja ja kyökkikapineita. Eikä löytynyt edes oljenkupoa alustaksi näille silvotuille alakuloisille huonekaluille, jotka olivat väsyneet juonitellen kulkemaan alas likaisia portaita, ja tekemään harharetkiä ullakon ja kellarikerroksen välillä. Yö on käsissä. Kaasu-liekit sytytetään yksi erältänsä ja heijastuvat katuojiin ja puotien akkunoihin. Usva on kylmähkö. Kävelijöillä on kiire.

Laivuri Louveau seisoo selkä tiskiinpäin hauskassa lämpimässä ravintolahuoneessa kilistäen lasia erään Villetin puusepän kanssa. Hänen suuri kunniallinen, punakka ja arpinen merimiesnaamassa loistaa leveässä hymyssä, joka panee hänen korvarenkaansakin keinumaan.

"Kauppa on siis sovittu, isä Dubac, te ostatte minulta puulastin siitä hinnasta, minkä olen määrännyt."

"Aivan niin."

"Maljanne!"

"Samoin!"

Kilistellään, isä Louveau juo pää kenassa, silmät puoleksi suljettuina ja maiskuttaen, ikäänkuin arvostellakseen valkoista viiniään.

Entä sitte? Ihminen ei ole täydellinen ja isä Louveaun heikkous oli valkoviini. Ei hän suinkaan ole mikään juoppo — ei millään muotoa! Hänen eukkonsa, joka on itse viisaus, ei sietäisi juominkeja, mutta joka elää, kuten merimies, päiväkaudet jalat vedessä ja pää auringon paahteessa, hän tarvitsee silloin tällöin tilkkasen.

Ja isä Louveau käy yhä iloisemmaksi, hän hymyilee sinkki-tiskiä vasten, minkä hän näkee ikäänkuin sumun keskeltä ja joka muistuttaa hänelle niistä rahoista, jotka hän huomenna tulee pistämään taskuunsa hankkimastaan puutavarasta.

Viimeinen kädenpuristus, viimeinen pieni lasillinen, ja sitten erotaan.

"Huomenna siis — varmaan!"

"Luottakaa minuun."

Louveau kyllä tulee olemaan täsmälleen yhtymäpaikalla. Kauppa on ylen edullinen ja niin hyvällä alulla, ett'ei nyt sovi vitkastella. Ja iloisa merimies lähtee Seinen vartta alaspäin, huojuvin askelin, ja tuupaten vastaantulevia paria, vallatonna kuin koulupoika, joka kiirehtii kotiinsa, taskussaan hyvät todistukset. Mitä sitten tästä sanonee äiti Louveau — hän, joka on itse viisaus — kun saapi kuulla, että miehensä sai heti myytyä puulastinsa, ja että kauppa on niin edullinen?

Vielä vaan yksi tai kaksi tällaista saalista, niin voivat he ostaa uuden aluksen, sillä tämä "Nivernain Kaunotar" oli jo ruvennut pahasti vuotamaan.

Tätä ei hän lausu miksikään moitteeksi, sillä tämäkin oli ollut kelpo alus nuoruudessaan, mutta kaikkihan lahoo ja vanhenee, ja isä Louveau kyllä itsestäänkin tunsi, ett'ei hän enään ole niin ketterä kuin ollessaan Marne'lla lautturin oppilaana.

* * * * *

Mutta mikä ihme tuolla? Naisia kerääntyy erään portin eteen; ohikulkevat pysähtyvät, puhellaan ja poliisikonstaapeli, joka seisoo joukon keskellä, kirjoittaa muistiinpanojaan.

Laivuri menee kadun yli uteliaana kuten muutkin.

Mitä se on?

Joku yliajettu koira, kiinni ajanut vaunu, katuojaan kompastunut humalainen, ei mitään merkillistä…

Ei! Se on pieni poikanaskali, joka istuu puutuolilla tukka pörrössä ja posket hillolla tahrattuina, ja pyyhkien silmiään rystöillään. Hän itkee. Valuvat kyyneleet muodostavat poikaraukan pesemättömille poskille kummallisia kuvioita.

Totisena ja arvokkaana, niinkuin kuulustelisi rikoksellista tekee rauhan suojelija kysymyksiä pienokaiselle samalla tehden muistiinpanoja.

"Mikä on nimesi?"

"Vihto."

"Vihtori, — entä muuta?"

Ei vastausta. Pienokainen itkee yhä äänekkäämmin ja huutaa:

"Äiti, äiti!"

Muuan ohikulkeva nainen, kansan nainen, hyvin ruma ja likainen ja taluttaen kahta lasta, astui esiin väkijoukosta ja sanoi järjestysmiehelle:

"Jättäkää hän minulle!"

Hän laskeutui polvilleen, niisti poikaa, kuivasi hänen silmänsä ja suuteli hänen tahratuita poskiaan.

"Mikä on äitisi nimi, kultaseni?"

Sitä ei hän tiennyt.

Poliisi kääntyi ympärillä olevien puoleen:

"Kuulkaas portinvartija, teidän pitäisi tuntea nämä?"

Heidän nimeänsä ei kukaan ollut kuullut. Taloon tulee ja sieltä lähtee vuokralaisia yhtä mittaa. Tiettiin ainoastaan sanoa, että he olivat asuneet täällä yhden kuukauden, maksamatta penniäkään, että talonomistaja oli äskettäin heidät häätänyt ja että oli hauska päästä heistä.

"Mitä he hommasivat?"

"Ei mitään. Mies ja vaimo joivat päiväkaudet ja tappelivat iltasin. He eivät olleet sovinnossa muulloin, paitsi kun oli kysymyksessä lasten, kahden pojan kurittaminen, jotka kerjäsivät kaduilla ja näpistelivät puotiloissa. Siisti perhe, kuten näette."

"Luuletteko, että he tulevat noutamaan lapsensa?"

"Ei, ei koskaan."

He olivat muuttaessaan tahallaan jättäneet hänet tuuliajolle. Tämmöistä kyllä on ennenkin tapahtunut muuttopäivinä. Poliisi kysyy:

"Eikö löydy ketään, joka olisi nähnyt niiden muuttoa?"

He olivat lähteneet aamupäivällä, mies työntäen kärryjä, vaimo kantaen mytyn esiliinassaan ja molemmat pojat kädet taskussa. Ja ota nyt heidät kiinni, mistä saat!

Ohikulkijat ilmaisivat paheksumisensa ja jatkoivat matkaansa.

Pienokais-raukka oli istunut täällä jo kahdestatoista. Äitinsä oli nostanut hänet tuolille, sanoen: "ole kiltti." Siitä lähtien oli hän odottanut. Kun hän itki nälissään, oli hedelmäkaupustelijatar vastapäätä antanut hänelle leipäpalan ynnä hilloa. Mutta tämä kestitys oli aikoja loppunut, ja pienokainen oli taas ruvennut itkemään. Kovin oli polonen peloissaan! Pelkäsi koiria, mitkä lähellä kuljeksivat, pelkäsi pimeän lähenemistä, pelkäsi outoja ihmisiä, jotka puhuttelivat häntä, ja hänen pikku sydämensä sykki rajusti povessa, ikäänkuin kuoleman kielissä olevan linnun.

Ihmisjoukko hänen ympärillään vaan lisääntyi, ja poliisi tarttui äkämystyneenä hänen käteensä, viedäkseen poliisi-asemalle.

"No, eikö löydy ketään, joka huolii hänestä?"

"Malttakaa vähän!"

Kaikki kääntyivät puhujaan. Tällä oli suuret punakat, perin rehelliset kasvot, jotka nauraa hölöttivät niin että suupielet miltei ulottuivat messinkirenkaisiin korviin.

"Malttakaa hieman! Jollei kukaan muu hänestä huoli niin minä otan."

Hänelle huudettiin.

"Sepä joltain kuulostaa!"

"Se oli oikein tehty!"

"Olette kunnon mies!"

Louveau seisoi keskellä joukkoa, kädet ristissä ilostuneena valkoviinistä, mainiosta kaupasta ja väkijoukon kiitoksesta.

"Ei siitä sen enempää. Eipä tässä mitään kummempaa."

Uteliaat seurasivat häntä sitte poliisi-asemalle ennenkuin hänen innostuksensa ehti laimeta.

Siellä häntä, kuten tapana on tällaisissa tapauksissa, kuulusteltiin.

"Nimenne?"

"Francois Louveau, herra komisarius, nainut mies, ja sen voin vakuuttaa, että vaimoni on kelpo ja järkevä nainen. Tämä minulle onneksi, herra komisarius, sillä ymmärrykseni on vähän heikko — ho ho — vähän heikonpuolinen. En ollut mukana kun ruuti keksittiin. Francois ei ollut mukana ruutia keksittäessä on vaimoni tapa sanoa."

Ei koskaan hän ollut niin kaunopuheinen. Hän oli kerran päässyt alkuun, ja tunsi itsensä varmaksi, varmaksi kuin mies, joka on tehnyt hyvän kaupan ja tyhjentänyt pullon valkoviiniä!

"Ammattinne?"

"Laivuri, herra komisarius, omistan Nivernain kaunottaren, mainio alus ja oiva miehistö! Tiedättekö, tämä miehistöni vasta on ensi luokan! Kysykää vain sulku-miehiltä pont-Marie'stä Clemency'n saakka! Tunnetteko Clemency'ta — herra komisarius?"

Läsnäolijat hymyilivät, ja Louveau jatkoi sopertaen:

"Clemecy'ssa on kauniit paikat, uskokaa pois! Kaikkialla metsää, somaa metsää, hyödyllistä metsää, sen kaikki puusepät hyvin tietävät. Sieltä minä ostan puutavarani. Vakuutan, että tavarani on hyvässä maineessa. Minulla on tarkka silmä, nähkääs! Olen vähän heikkopäinen, — en ollut mukana ruutia keksittäessä, siinä vaimoni on oikeassa — mutta minulla on kuitenkin tarkka silmä. Katsokaa — otan esimerkiksi puun niin vahvan kuin Te, suokaa anteeksi, herra komisarius, — kiedon sen ympäri nauhan — kas näin." — Hän kävi komisariukseen käsiksi ja kiersi hänen ympärinsä nauhanpätkän minkä oli ottanut taskustaan.

Poliisi vastusteli.

"Antakaa minun olla!"

"Ei, tahdon vaan näyttää teille, herra komisarius, — kiedon nauhan puun ympäri, näin, ja kun olen mitannut, niin kerron — minä kerron — niin, millä kerron, en nyt oikein muista. Vaimoni ymmärtää laskut. Vaimollani on terävä pää."

Yleisöllä oli kovin hauskaa, ja itse herra komisariuskin suvaitsi hymyillä pöytänsä takaa.

Kun iloisuus oli vähän asettunut, kysyi hän:

"Mitä aijotte tehdä tuolla lapsella?"

"Ei hänestä ainakaan kapitalisti tule. Meidän perheessä ei ole koskaan löytynyt kapitalistia. Hänestä tulee merimies, reipas merenkulkija, niinkuin muutkin."

"Onko teillä lapsia?"

"Sitä kysytte! — Yksi jo kävelee, toista imetetään ja kolmas on kohta tulossa. Eikö siinä kylliksi tämmöiseltä tuhmeliinilta! Tämän kanssa niitä tulee neljä, mutta viis siitä! — jos on muonaa kolmelle, niin löytyy sitä neljällekin. Elää hiukan ahtaammasti, pingottaa hieman vyötään ja koettaa saada puutavarastansa paremman hinnan."

Hänen korvarenkaansa heiluivat, niin makeasti nauroi hän, luoden läsnäoleviin tyytyväisen katseensa. Paksu kirja pantiin hänen eteensä. Koska ei hän ollut kirjoitustaitoinen, piirsi hän ainoastaan ristin alareunaan.

Tämän jälkeen antoi komisarius hänelle löytölapsen.

"Ottakaa pienokainen mukaanne, Francois Louveau, kasvattakaa se hyvin! Jos saan sen syntyperästä mitään vihiä, niin kyllä ilmoitan teille. Mutta ei ole luultava, että vanhempansa koskaan tulevat häntä tiedustelemaan. Mitä teihin tulee, niin näytätte kunnon mieheltä, niin että teihin voi luottaa. Totelkaa aina vaimoanne. Nyt hyvästi! Älkää juoko liiaksi valkoviiniä!"

Synkkä pimeys, jäähdyttävä usva, tuntemattomien kotiinsa rientävien ihmisten vilinä, kaikki tuo oli omiansa saamaan miesraukan selväksi. Tuskin oli hän päässyt kadulle, yksikseen, leimattu paperi taskussaan ja taluttaen holhottiansa, ennenkuin jo tunsi intonsa asettuvan, ja hän oivalsi minkä suuren tyhmyyden taas oli tehnyt. Tällainen hän siis aina tulee olemaan? Sama tuhmeliini, sama lavertelija? Hän ei voinut astua tietään sekoittumatta asioihin, mitkä eivät hänelle kuuluneet!

Hän kuvaili itsekseen, kuinka äkäiseksi mamma Louveau tulee! Mikä vastaanotto, hyvät ystävät, mikä vastaanotto häntä odottaa!

On hirveätä, kun hyväsydämisellä miesraukalla on teräväpäinen vaimo.

Ei hän ikinä uskalla mennä kotiinsa. Yhtä vähän uskaltaa hän palata poliisikamariin. Mitä tuli hänen tehdä?

He astuskelivat siinä, usvassa. Louveau puhui kovaa, viittoellen itsekseen, täten valmistaen puhetta. Vihtori laahasi kenkiään loassa, ja antoi vetää itseään eteenpäin kuin kuollutta esinettä. Hän oli täydellisesti nääntynyt.

Silloin pysähtyi Louveau, otti pienokaisen syliinsä ja kietoi nahkatakkinsa hänen ympärilleen.

Pienokaisen käsien puristus palautti häneen hieman rohkeutta. Hän jatkoi kävelyänsä.

Ei enään auttanut. Kai hänen tuli antautua kahakkaan. Jos muori ajaa heidät ulos, niin mitäs muuta kuin palauttaa poika taas poliisikamariin, mutta mahdollisesti hän kuitenkin tulee jäämään yhdeksi yöksi, ja siinä tapauksessa hän saisi ainakin kelpo ruoka-aterian.

He saapuivat Austerlix-sillalle, missä Nivernain Kaunotar oli kiinni. Pimeässä tuntui vieno, mutta tympäsevä tuoreen tukkipuun tuoksu. Suuri joukko pienempiä aluksia kellui joella. Venheiden liikunta sai lyhdyt heilumaan ja ristiin rastiin sidotut kettingit nirskumaan.

Päästäkseen omaan alukseensa täytyi Louveaun kavuta kahden porraslavalla yhdistetyn proomun poikki. Hän lähestyi horjuvin askelin ja tutisevin polvin, mitä lisäsi vielä lapsi, joka oli kietonut kätensä kovasti hänen kaulaansa.

Mikä pimeys. Ainoastaan pienen lampun valo välkkyi kajuutan akkunasta, ja valonsäde oven alta oli Nivernain Kaunottaren ainoa elonmerkki iltauinahduksessaan.

Kuului äiti Louveau'n ääni toruvan lapsia, hänen valmistaessaan illallista.

"Lopeta jo Clara!"

Ei ollut enään aikaa vetäytyä takaisin. Hän aukaisi oven.

Vaimonsa seisoi selin oveen päin, kumartuneena kamiinan yli, mutta tunsi hänen askeleensa, ja sanoi kääntymättä:

"Sinäkö olet Francois? Myöhäänpä nyt tulet!"

Perunat hyppivät kirisevässä rasvassa ja ovea kohti tupruva höyry hiesti kajutan ikkunat.

Francois oli pannut pojan lattialle, ja poika raukka tunsi huoneen lämmön sulattavan kohmettuneita käsiään. Hän hymyili ja sanoi lapsellisella äänellään:

"Kuinka lämmintä…"

Äiti Louveau kääntyi ympäri. Hän osoitti keskellä permantoa seisovaa ryysyistä poikaa ja ärjäsi miehelleen:

"Mikä tuo on?"

Ah, löytyy hetkiä onnellisimmassakin avioliitossa. — — —

"Yllätys, — ha ha, — yllätys!"

Laivuri nauroi, niin että suupielet tavottelivat korvia ja yritti olla välinpitämättömän näköinen, mutta olisi toivonut olevansa ulkona kadulla.

Mutta kun eukko yhä katseli uhkaavasti häneen odottaen selitystä, kertoi hän änkyttäen koko jutun, aivan sekaisin, silmissään rukoileva ilme kuin löylytystä pelkäävällä koiralla.

Vanhemmat olivat heittäneet poika-paran, ja hän oli tavannut hänet kadulla itkemässä. Oli kysytty: "Kuka ottaa hänet?" Hän oli vastannut: "Minä." Ja poliisikomisarius oli sanonut: "Viekää mukaanne."

"Eikö totta ystäväiseni?"

Nyt puhkesi eukko Louveau:

"Olet hullu, olet juonut liikaa. Onko koskaan kuultu sellaista typeryyttä? Tahdot kai, että meidän kaikkien tulee kuolla kurjuuteen? Olemmeko mielestäsi liian rikkaita? Onko meillä liiaksi muonaa? Liiaksi yösijoja?"

Francois katseli kenkiään vastaamatta.

"Mutta, pöllöpää, ajattele itseäsi, ajattele meitä! Aluksesi on täynnä reikiä, aivan kuin minun kauhani. Ja kuitenkin sinua huvittaa ottaa luoksesi kadulta toisten lapsia!"

Kaiken tämän oli mies-parka jo sanonut itselleen. Hän ei yrittänytkään vastaväitteisiin. Hän notkisti niskansa kuin rikoksentekijä, joka odottaa syyttäjän loppuvaatimusta.

"Ole hyvä ja kanna heti tämä lapsi takaisin poliisikomisariukselle. Jos hän alkaa rettelöidä, niin sano, että vaimosi ei suostu. Ymmärrätkö?"

Eukko läheni häntä uhaten paistinpannu kädessä.

Laivuri lupasi tehdä kaikki, mitä tämä tahtoi.

"No, no, älä suutu. Luulin tehneeni hyvää. Olen erehtynyt. Mitäs siitä sen enempää? Vienkö hänet takaisin nyt heti?"

Tämä kunnon miehen nöyryys lepytti eukko Louveaun. Ehkä hänkin itsekseen kuvaili omaa lastaan eksyksissä yksinään pimeässä kurottamassa kätensä ohikulkeville.

Hän kääntyi poispäin, pani pannun tulelle, ja sanoi ärtysästi:

"Ei se käy päinsä enään tänä iltana, konttori on suljettu. Ja koska nyt kerran olet hänet tänne tuonut, niin et kai voi ajaa häntä kadulle. Olkoon hän täällä tämän ajan, mutta huomen aamulla."

Ja äiti Louveau oli niin vihoissaan, että tulta kohentaessaan kipinät sinkoilivat korkealle ilmaan.

"Varhain huomenna vien hänet pois, sen lupaan!"

Tuli hiljaisuus. Emäntä kattoi pöytää kovin huonolla tuulella, kolhi lasia, heitti haarukoita.

Pelästynyt Clara pysyi hiljaa nurkassa. Pienin ynisi sängyssä, ja ottolapsi katsoi kiiltävin silmin hehkuvia hiiliä kaminassa. Ehkä hän ei eläessään ennen ollut nähnyt kunnollista tulta!

Vielä korkeammalle kohosi ilonsa, kun hän istui pöydässä, ruokaliina leuan alla ja annos perunoita edessään. Hän ahmi ruuan kuin tiainen, jolle ripotellaan leipämuruja lumisateella.

Äiti Louveau lisäsi hänelle runsaasti ruokaa, sisässään liikutettuna nälkääntyneen lapsen ruokahalusta. Pikku Clara oli ihastunut ja hyväili häntä lusikallaan. Louveau istui nolona eikä tohtinut katsoa ylös.

Kun pöytä oli korjattu ja lapset käyneet levolle istui vaimo Louveau tulen ääreen, otti pikku vieraan polviensa väliin, ja alkoi häntä hieman siistimään.

"Emme voi antaa hänen mennä levolle noin likaisena. Lyön veikkaa, ettei hän ennen ole nähnyt saippuaa eikä kampaa."

Lapsi kieri kuin kynä hänen käsissään. Kun hän oli pesty ja kammattu, oli hän koko siivon näköinen tuo polonen poikanaskali, nokka vaaleanpunainen kuin villakoiran, ja pienet nyrkkinsä pyöreät kuin omenat. Vaimo katseli työtänsä hieman tyytyväisenä.

"Kuinka vanha hän lienee?"

Isä Louveau heitti piippunysänsä, ihastuneena kun sai taas esiintyä. Ensi kertaa häneltä kysyttiin illan tapahtumia, ja olihan yksi kysymys melkein kuin armahdus.

Hän nousi ja otti nauhan taskustaan.

"Kuinka vanha hän on — ha, ha — sen sanon heti."

Hän tarttui poikaan kahden käden hänen ympärilleen kuin puiden Ciemency'ssa ja kietoi nauhan. Eukko Louveau katseli häntä ällistyneenä:

"Mutta mitäs teet?"

"Mittaan hänet, hiiden nimessä!"

Eukko riisti nauhan Louveau'n kädestä, ja viskasi sen nurkkaan.

"Ukko raukka, mitä mielettömiä päähänpistoja sinulla onkaan! Lapsi ei ole sama kuin hirsi."

Francois parka! Onni ei suosinut häntä tänä iltana! Hän peräytyy nolona, ja vaimo Louveau asettaa pienokaisen Claran sänkyyn.

Pikku tyttö nukkuu sikeästi ja täyttää koko sängyn. Hän tuntee epämääräisesti, että jotain pannaan hänen viereensä, hän levittää kätensä, työntää toverinsa syrjään, pukkaa kyynärpäällä häntä silmiin, kääntyy ja nukkuu uudestaan.

Lamppu sammutetaan.

Seine, joka hyökyy aluksen ympäri, heiluttaa hiljaa lankuista tehtyä taloa.

Kadonnut pienokainen tuntee miellyttävän lämmön leviävän ruumiissaan, ja huomaa oudoksuen, että jotain hyväilevän käden tapaista solahtaa hänen päänsä yli, ummistaessaan silmänsä.

Toinen luku.

"Nivernain Kaunotar."

Neiti Clara heräsi aina varhain.

Sinä aamuna häntä hyvin kummastutti, ett'ei äitiä näkynyt kajuutassa ja että toinen pää oli ilmestynyt pääpielukselle hänen päänsä viereen.

Hän hieroi silmiänsä pienillä käsillään, kävi toverinsa tukkaan kiinni ja ravisteli häntä.

Vihtori parka heräsi eriskummallisen kivun tunnon valtaamana, mihin oli syypäänä pahat sormet, mitkä kutittivat häntä kaulaan ja nipistivät nenään; hän katsoi ympärilleen ja hämmästyi, kun unennäkö yhä vaan jatkui.

Ylhäältä kuului jyskinä. Lastia purettiin rantalaiturille. Siitä jyminä.

Neiti Clara näytti hyvin miettiväiseltä. Hän nosti pikku sormensa ylös, ikäänkuin kysyen:

"Mitä tuolla tehdään?"

Tavarain siirtäminen maalle oli alkanut. Dubac, Villet'in puuseppä, oli saapunut jo kuuden aikana hevosineen päivineen ja Louveau oli ryhtynyt työhön suuremmalla innolla, kuin tavallisesti.

Kunnon mies oli valvonut koko yön, niin häntä kidutti ajatus että hänen seuraavana päivänä tuli palauttaa takaisin komisariukselle tuo poika, joka oli niin nälissänsä ja kylmän kohmeessa.

Hän odotti uutta kohtausta aamulla, mutta äiti Louveau'lla oli toista mielessä, sillä hän ei puhunut sanaakaan Vihtorista.

Francois piti suurena voittona, jos saisi selitykset siirretyksi tuonnemmaksi.

Ei hän muuta toivonut, kuin saada jäädä unohduksiin, karttaa vaimonsa katsetta, ja hän teki työtä täydellä voimalla peläten, että jos vaimo näkisi hänet joutilaana, tämä huutaisi hänelle:

"Kuuleppas, koska ei sinulla näy olevan muutakaan tehtävää, niin voit viedä pojan sinne, mistä hänet olet tuonutkin."

Ja hän teki työtä.

Lankkutapulit vähenivät tuntuvasti. Dubac oli jo vienyt kolme kuormallista ja äiti Louveau, joka seisoi porrassillalla rintalapsi sylissä, tuskin ennätti laskea ohikulkevia lankkuja.

Francois valitsi tahallaan hirsiä, pitkiä kuin laivan mastoja, ja muurin paksuisia.

Jos parru oli liian raskas, huusi hän avukseen miehistöä, joka nosti puun hänen selkäänsä.

"Miehistön" muodosti yksi puujalkainen merimies ja tämä oli Nivernain Kaunottaren koko henkilökunta. Hän otettiin aikoinaan armeliaisuudesta, ja nyttemmin oli hänelle tullut tavaksi olla täällä.

Raajarikko kumartui syvään puujalkansa yli, puu vivuttiin suurella vaivalla, ja Louveau kulki vyö kireänä lanteilla hitaasti pitkin siltaa, kyyristyneenä taakkansa alla.

Kuka olisi tahtonut häiritä miestä, joka oli niin ahkera työssään?
Eukko Louveau ei ajatellut sinnepäinkään.

Hän astuskeli edes takaisin kannella, koko huomionsa oli kohdistunut rintalapseensa, Mimileen. Tämä Mimile oli aina janoissansa. Aivan niinkuin isänsä. Janoissaan — hän Louveau! Ei ainakaan tänään.

Aina siitä asti, kun hän aamulla ryhtyi työhön, ei valkoviinistä ole ollut kysymystäkään. Oli tuskin ollut aikaa hengittää ja pyyhkiä otsaansa, vielä vähemmin pistää naukkua poskeensa.

Ja vastikään, kun Dubac esitti, että mentäisi tyhjentämään lasillinen, niin Francois oli miehuullisesti vastannut:

"Myöhemmin sen kyllä ehdimme."

Kieltäytyä ottamasta lasillista!

Eukko Louveau on aivan ymmällään; miehensä on kuin muuttunut.

Myös Clara on muuttunut, sillä kello on jo yli yksitoista, ja tyttöä, joka tavallisesti ei kauvan viihdy sängyssä, ei vieläkään ole näkynyt. Eukko Louveau kapuaa alas kajuuttaan tutkiakseen, miten on laita.

Francois jää kannelle kädet suorina ja läähättäen, kuin olisi saanut hirren vatsaansa. Jo nyt pamahtaa! Vaimonsa on muistanut Vihtorin: hän tuodaan ylös, ja sitten ei muuta kuin komisariuksen luo.

Mutta ei, äiti palaa aivan yksin; hän nauraa ja viittaa miehelleen.

"Tule katsomaan, näet jotain somaa!"

Hän ei käsitä tätä äkkinäistä iloisuutta, ja hän seuraa vaan mukana kuten automaatti, tyrmistyneenä mielenliikutuksesta.

Molemmat lapset istuivat sängyn reunalla avojaloin ja paitasillaan.

He olivat käyneet käsiksi liemi-kulhoon, minkä äiti noustessaan oli asettanut niin lähelle, että lapset pienillä käsillään siihen ulottuivat. Kun heillä oli vaan yksi lusikka, töhrivät kumpikin toisensa, niinkuin linnunpojat pesässään, ja Clara, joka leikki syödessä, ojensi nauraen suunsa lusikkaan.

Tosin oli heille sattunut vähän leivänmuruja sekä silmiin että korviin, mutta mitään ei ollut säretty tai kumossa, ja pienokaisilla oli niin ylen hauskaa, että oli mahdotonta suuttua heihin. Eukko Louveau nauroi edelleen.

"Koska he sopivat niin hyvin, niin antaa heidän olla!"

Francois palasi kiiruusti jälleen työhönsä ihastuneena asiain käänteestä.

Purkamisen aikana oli hänellä tapana päivemmällä ottaa pieni loma, hän nimittäin kuleksi läpi kaikki merimies-kapakat Point-du Jour'ista Bercy'n rantalaituriin saakka. Siten kesti purkaminenkin viikon päivät, ja vaimo Louveau oli aina hirveällä tuulella.

Mutta tällä kertaa — ei mitään valkoviiniä, ei mitään vitkastelemista, raivoisa halu työhön, kovaan, tarmokkaaseen työhön.

Oli aivan kuin poikakin puolestaan olisi älynnyt, että hänelläkin oli täällä tehtävää, sillä hän koetti kaikin tavoin huvittaa Claraa.

Ensi kerran elämässään oli tyttö koko päivän itkemättä, loukkaamatta itseään, repimättä reikiä sukkiinsa.

Hänen toverinsa oli niin lystikäs, puhdisti hänen nenänsäkin. Hän oli aina valmis antamaan tukkansa, sen kautta pidättääkseen Claran kyyneleitä. Ja tämä repi molemmin käsin pojan takkuista päätä ja ärsytti sävyisää ystäväänsä aivan kuin sylikoira villakoiraa.

Eukko Louveau näki loitolta kaiken tämän. Hän arveli itsekseen, että tuollainen lapsenpiika oli hyvä olemassa. Vihtorin sopisi jäädä siksi, kun purkaminen on loppunut. Ennen kun tulee lähtö on kyllä aikaa lähettää hänet takaisin.

Sen takia ei hän illalla puhunut sanaakaan pojan palauttamisesta, mätti vain häneen perunoita ja kietoi peitteisiin niin kuin eilenkin.

Näytti siltä, että Francois'in holhotti oli tullut perheen jäseneksi, ja Clara nukkui illalla käsivarsi hänen kaulassaan niin että hän kumminkin oli ottanut pojan hoiviinsa.

Kolme päivää kesti Nivernain Kaunottaren purkaminen. Kolme päivää uutteraa työtä, ilman väli-aikaa, ilman viivytystä.

Päivällis-aikana lähti viimeinen kuorma, ja laiva oli tyhjä.

Hinauslaiva ei voinut saapua kuin seuraavana päivänä, ja Francois piilottelihe loppu-päivän välikannella missä korjaili laivan sivuja, ja häntä vaivasivat nuo sanat, jotka yhtämittaa kolme päivää soivat hänen korvissaan:

"Mene ja vie hänet takaisin komisariukselle."

Ah, tuo komisarius! Hän oli yhtä pelätty Nivernain Kaunottaren kajuutassa kuin pahantekijäin piireissä. Hänestä oli tullut jonkinlainen pöpö, jonka avulla äiti Louveau sai Claran vaikenemaan.

Joka kerta kun hän mainitsi tämän pelätyn nimen, niin katsoi poika häneen silmillä, joiden tuskallinen ilme puhui hänen aikaisesta tutustumisestaan kärsimyksiin. Hänellä oli hämärä aavistus, että tämä sana merkitsi suuria vaaroja hänen tulevaisuudelleen.

Komisarius! Se sisälsi: ei Claraa, ei hyväilyä, ei lämmintä kamiinaa, ei perunoita. Palaamista synkkään elämään, päivällä ilman leipää, yöllä ilman sänkyä, aamusin ilman suuteloa.

Ah, kuinka innokkaasti hän kävi eukko Louveau'n hameeseen kiinni, kun
Francois illalla ennen lähtöpäivää vapisevalla äänellä kysyi:

"No viemmekö hänet pois, vai?…"

Eukko Louveau ei vastannut.

Näytti kuin olisi hän mielellään keksinyt tekosyyn saadakseen pitää
Vihtorin.

Clara puolestaan kieri lattialla, itkusta menehtymäislllään, ja hän oli päättänyt saada kouristuksia, jos leikkitoverinsa riistettäisiin häneltä.

Teräväpäinen eukko sanoi vakavalla äänellä:

"Ukko-parka! Sinä olet tehnyt tyhmyyden — kuten tavallista. Nyt saamme siitä kärsiä. Tämä poika on meihin kiintynyt, Clara on häneen mielistynyt, ja kaikille meille olisi vaikeata erota hänestä. Minä koetan pitää hänet, mutta siinä pitää jokaisen olla minulle avuksi. Ensi kerralla kun Clara heittäytyy permannolle potkimaan, taikka sinä juot itsesi pöhnään, niin minä vien hänet komisariukselle."

Louveau'n koko naama loisti. Se oli siis päätetty asia. Hän ei enää tule maistamaan.

Hän venytti suupielensä korvarenkaihin asti, ja lauloi kannella, antaessaan touvia hinaajalle, joka veti perässään Nivernain Kaunottaren ja koko joukon muita laivoja.

Kolmas luku.

Matkalla.

Vihtori oli matkalla.

Matkalla pois Pariisista, maaseudulle, missä pienet talot puutarhoineen päilyvät vedenkalvossa.

Matkalla liitu-kumpujen valkeaan maahan.

Matkalla pitkin kivitettyjä rantavallia, missä hinaajamiesten askeleet kilahtivat.

Matkalla pikku-vuorelle, Yonnen kanavaan, minkä sulut olivat sille kuin makuusijoja.

Matkalla vihreyteen keskellä talvea, Morvanin metsiin!

Francois seisoi nojautuneena ruorirattaaseen, päättäväisesti pitäen raittius-lupauksensa; hän ei ollut kuulevinaan sulkumiesten ja viini-kapakoitsijain tarjouksia; kaikki he ihmeekseen näkivät hänen vaan jatkavan matkaansa eikä ensinkään käyvän rannassa.

Pontevasti täytyi hänen ohjata Nivernain Kaunotarta, estääkseen sitä pysähtymästä anniskelupaikoissa.

Vuosikausia tehdessään tätä matkaa oli laiva niin tarkkaan oppinut tuntemaan pysähdyspaikat, että seisahtui itsestään kuin raitiotie-hevonen.

"Miehistö" seisoi keulassa ainoalla jalallaan, käytti alakuloisena pitkää keksiään, työnteli ruokoja sivulle, käännähytti kauniisti mutkissa, ja puski vastaan suluissa.

Hänestä ei ollut paljonkaan hyötyä vaikka yöt päivät kuuli hänen puujalkansa tömisevän kannella.

Hiljainen ja nöyrä ollen, kuului hän niihin, joilta kaikki tässä maailmassa on mennyt myttyyn. Koulutoveri oli puhkaissut häneltä toisen silmän, kirveen isku oli katkaissut hänen jalkansa sahassa, ja avoin hana oli hänet kaltannut sokeritehtaassa.

Hän olisi joutunut mierolle, tai kuollut nälkään, ell'ei Louveau — jolla aina oli tarkka silmä — olisi ottanut häntä, sairashuoneesta päästessään, palvelukseensa auttamaan laivan ohjausta.

Tämä tapaus oli aikoinaan ollut aiheena ankaraan kahakkaan — aivan kuin nyt Vihtori.

Terävä pää oli ensin vimmastunut, Louveau oli lurpattanut korviansa, — ja Miehistö jäi kuin jäikin vihdoin paikalleen.

Nyt kuului hän Nivernain Kaunottaren eläinnäyttelyyn, yhtä suurella oikeudella kuin kissa ja kaarne.

Louveau piti peräsintä niin hyvin ja Miehistö ohjaili niin mainiosti, että Nivernain Kaunotar, kaksitoista päivää sen jälkeen kuin oli lähtenyt Pariisista, noustuaan jokea ja kanavoita, kiinnitettiin Corbigny-siltaan, missä sen tuli rauhassa ja levossa nukkua koko talvi.

Joulukuusta helmikuun loppuun pysyvät jokilaivurit paikallaan. He korjaavat laivojaan ja vaeltelevat metsissä kauppoja hieromassa.

Kun polttopuut eivät ole kalliita, pidetään kajuutat hyvin lämpiminä, ja jos kaupat syksyllä ovat sujuneet hyvin, on tällainen keskeytys työssä hyvin otollinen lepo.

Nivernain Kaunotarta valmistettiin talvehtimiseen. Ruori nostettiin paikaltaan, vara-masto laskettiin välikannelle, ja koko yläkansi tuli vapaaksi leikkiä ja juoksua varten.

Mikä uusi elämä ottolapselle!

Koko matkan oli hän ollut ujo ja typertynyt. Hän oli kuin häkkilintu, joka kummastelee vapauttaan siihen määrin, että unhottaa sekä lirityksensä että siipensä. Ollen liian nuori nauttimaan ympäröivän luonnon ihanuudesta, oli tämä matka kohti silmänkantamattomia tehnyt häneen mahtavan vaikutuksen.

Eukko Louveau, joka huomasi, kuinka umpimielinen ja vaitelias hän oli, sanoi pitkin päivää: "Hän on kuuromykkä!"

Ei, hän ei ollut mykkä, pieni pariisilainen Temple-korttelista!

Kun hänelle oli selvinnyt, että tämä ei ollut unta, ettei hänen ollut pakko palata ullakko-kamariinsa ja että, huolimatta eukko Louveaun uhkauksista, komisariusta ei tarvinnut pelätä, niin kyllä puhkesi hän puhumaan.

Hän oli kuin ruukku-kasvi, joka, seisottuaan kellarissa, nostetaan akkunalaudalle.

Hän herkesi piiloutumasta joka soppeen ujona kuin kärppä.

Silmät, jotka olivat kuopallansa kaarevan otsan alla, eivät enään harhailleet joka taholle, ja vaikka hän yhä vielä oli kalpea ja totinen, oppi hän jo kuitenkin nauramaan ja tepastelemaan Claran kanssa.

Pikku tyttö rakasti sydämellistä toveriansa, niinkuin siinä ijässä rakastetaan, huvin vuoksi saada riidellä ja taas sopia.

Vaikka tyttö oli itsepäinen kuin pieni koni, oli hänellä kuitenkin hyvin hellä sydän, eikä tarvinnut muuta kuin mainita komisariusta saadakseen häntä vaikenemaan.

Tuskin olivat he saapuneet Corbignyyn kuin uusi sisar syntyi.

Mimile oli täsmälleen puolentoista vuoden vanha, ja kajuuttaan tuli monta kehtoa ja paljon lisää työtäkin, sillä ei kannattanut pitää palvelustyttöä, kun oli näin monta ruokittavaa.

Vaimo Louveau oli niin ärtyisä ja äkäinen, että itse Miehistön puujalka vapisi.

Ei kukaan seutuvilla häntä säälinyt. Kun kirkkoherra mainitsi laivurin toisille esimerkiksi, ei kansa ujostellut lausumasta hänelle mielipidettään:

"Sanokaa herra kirkkoherra, mitä tahdotte, mutta kun itsellä on kolme lasta, niin kyllä on mieletöntä ottaa lisäksi toisten lapsia. Mutta sellainen se Louveaun joukko aina on ollut. Tahtovat väkisinkin tulla huomatuiksi; ei niille kannata mitään puhua."

Kukaan ei suonut heille pahaa, mutta ei ollut heillä mitään sitäkään vastaan, että saisivat pienen muistomarjan.

Kirkkoherra oli hiljainen mies, joka pian oli valmis omistamaan toisten mielipiteitä, ja viimeksi aina muisteli jonkun raamatun-lauseen muuttuneen mielipiteensä tueksi.

"Seurakuntalaiseni ovat oikeassa", ajatteli hän sivaltaen kehnosti ajettua leukaansa, "Kaikkivaltiasta ei pidä kiusata."

Mutta kun Louveaun perhe kieltämättä oli kunnollista väkeä, niin hän kävi heidän luonaan sielunpaimenena heitä tervehtimässä.

Hänen saapuessaan eukko paraikaa valmisti Vihtorille housuja vanhasta nutusta, sillä pojalla ei ollut tullessaan mitään sälyjä, ja eukko ei koskaan kärsinyt ryysyjä ympärillänsä.

Hän tarjosi tuolin kirkkoherralle ja kun tämä alkoi puhua Vihtorista viitaten että tämän hänen korkea-arvoisuutensa piispan välityksellä saisi Autunin lasten-seimeen vastasi eukko Louveau pelkäämättä, niinkuin hänen tapansa oli, puhui hän kenen kanssa hyvänsä:

"Varmaa on, herra kirkkoherra, että poika on meille rasitukseksi, ja tunnustan, että Francois, hänet tänne tuodessaan taas kerran näytti olevansa aika tyhmyri. En ole kovasydämisempi kuin miehenikään; jos minä olisin tavannut Vihtorin, niin kyllä se olisi minuun koskenut, mutta olisin sittenkin jättänyt hänet paikallensa. Mutta kun hän nyt kerran on meillä, niin ei sovi häntä pois ajaa, ja vaikka hän tuleekin meille raskaaksi taakaksi, niin emme aijo keneltäkään mitään pyytää."

Siinä tuokiossa astui Vihtori kajuuttaan kantaen Mimileä käsivarrellaan.

Vierotetuksi tultuaan ja siitä raivostuneena, tämä poika-naskali kosti kieltäytymällä seisomasta omilla jaloillaan. Hän oli saamaisillaan hampaita ja yritteli puremaan ihmisiä.

Liikutettuna tästä näystä ojensi kirkkoherra kätensä ottolapsen yli, sanoen juhlallisesti:

"Jumala siunaa suuria perheitä."

Hän poistui ihastuksissaan, että oli keksinyt tilaisuuteen niin sopivan lauselman.

Eukko Louveau ei liioitellut sanoessaan Vihtorin kuuluvan perheeseen.

Hänen muristessaan ja alinomaa puhuessaan palauttamisesta komisariuksen luo, oli terävä järki kiintynyt tähän kalpeanenäiseen raukkaan, joka aina oli hänen kintereillään.

Kun Louveau joskus arveli, että häntä hyväiltiin liiaksi, vastasi vaimo aina:

"Miksi otit hänet?"

Kun poika tuli seitsemän vanhaksi, lähetettiin hänet Claran seurassa kouluun.

Vihtori aina kantoi vasun ja kirjat. Hän tappeli urhoollisesti puolustaakseen muonavasua Morvan-lapsien tunnottomalta ruokahalulta.

Hän oli yhtä kelpo työssä kuin tappelussa ja vaikka hän kävi koulua ainoastaan talvella, jolloin he eivät kulkeneet joella, oli hän lukukauden lopussa yhtä edistynyt, kuin toiset lapsetkin, jotka olivat yhtä kömpelöitä ja meluavia, kuin heidän puukenkänsäkin ja haukottelivat aapista pitkin vuotta.

Vihtori ja Clara palasivat koulusta halki metsän. Lapset huvittelivat katselemalla työmiesten metsänkaatoa. Kun Vihtori oli kepeä ja ketterä, sai hän usein kavuta ylös puunlatvoihin kiinnittämään nuoraa, jolla puu kaadettiin. Hän näytti sitä pienemmältä mitä korkeammalle kiipesi ja kun hän oli latvassa, Clara oikein pelkäsi. Hän oli niin uskalias, keinui uhalla, ärsyttääkseen tyttöä.

Taikka kävivät he tervehtimässä herra Maugendrea lautapihassa.

Hän oli tukkikauppias, laiha ja kuiva kuin luuranko. Hän asui yksin kylän ulkopuolella keskellä metsää. Ei kukaan tiennyt, oliko hänellä tuttavia.

Kylän uteliaat olivat kauvan kummastelleet, kuinka yksin ja hiljaa hän eleli, tämä tuntematon, joka oli saapunut kaukaa Niévrestä, ja puuhannut lautapihan toisista erilleen.

Kuusi vuotta oli hän tehnyt työtä oli sää mikä tahansa, keskeymättä, kuin työmies, vaikka hänellä sanottiin kyllin löytyvän "mynttiä"; hän teki suuria kauppoja ja kävi usein Corbignyssä neuvottelemassa notarion kanssa säästöjen sijoittamisesta.

Kerran oli hän kertonut kirkkoherralle, että hän oli leski. Mitään muuta ei hänestä tiedetty.

Kun Maugendre näki lasten tulevan, heitti hän sahan ja jätti hetkeksi työnsä haastellakseen lasten kanssa.

Hän oli erittäin mieltynyt Vihtoriin. Hän opetti häntä veistämään kaarne-veneitä.

Kerran sanoi hän pojalle:

"Sinä muistutat paljon sitä lasta, minkä olen kadottanut."

Ikäänkuin peläten sanoneensa liikaa lisäsi hän:

"Niin, siitä on aikoja."

Toisella kertaa sanoi hän Louveaulle:

"Kun et enään huoli Vihtorista, niin anna hänet minulle. Minulla ei ole perillisiä, minä teen uhrauksia hänen hyväkseen, lähetän hänet kaupunkiin kouluun. Hänen tulisi käydä ja suorittaa tutkinto metsäopistossa."

Mutta Francoista elähytti vieläkin kaunis tekonsa. Hän ei suostunut, ja Maugendre odotti kärsivällisesti, että jatkuva lisäys Louveaun perheeseen taikka sattuva rahapula kyllästyttäisi laivurin ottolapsiin.

Sattumus näytti tulevan hänelle liittolaiseksi.

Näytti siltä kuin vastoinkäyminen olisi ruvennut asuskelemaan Nivernain
Kaunottaressa yht'aikaa kuin Vihtori.

Siitä alkaen kaikki meni nurinpäin. Puut saatiin vaivalla myödyiksi.
Miehistö loukkasi aina jonkin ruumiin osansa juuri purkamisen edellä.
Ja kun eräänä päivänä oli lähdettävä Pariisiin, sairastui eukko
Louveau.

Francois oli kuin puusta pudonnut kirkuvien lasten joukossa. Hän sekoitti ereyksestä liemet ja rohdot. Hänen tyhmyyksistään kävi sairas niin kärsimättömäksi, että hänen oli pakko luopua vaimonsa hoitamisesta ja jättää tämä tehtävä Vihtorille.

Ensi kerran eläessään osti laivuri itse puulastinsa.

Turhaan hän mittaili nauhallansa; hän otti saman mitan kolmekymmentäkuusi kertaa peräkkäin, aina vaan laski väärin — tiedättehän, tuo merkillinen laskeminen.

"Minä kerron — kerron…"

Vaimonsa oli tästä selvillä!

Tilauksen hän toimitti päin seiniä, lähti levottomalla mielellä Pariisiin, joutui kunnottoman ostajan käsiin joka käytti tilaisuutta ja veti häntä pahasti nenästä.

Hän palasi laivaan aivan masentuneena, istui sängyn viereen ja sanoi epätoivossaan:

"Vaimo parka, tule pian terveeksi, muuten menee meiltä kaikki päin mäntyyn."

Eukko Louveau parani hitaasti. Hän taisteli onnettomuutta vastaan, teki mitä voi saadakseen tulot ja menot vastaamaan toisiaan.

Jos heillä olisi ollut varoja ostaa uusi laiva, olisi kauppa voinut sujua paremmin, mutta kaikki säästöt olivat loppuneet vaimon kipeänä ollessa, ja nykyiset tulot riittivät ainoastaan lähellä loppuaan olevaan Nivernain Kaunottaren paikkaamiseen.

Vihtorista tuli heille suuri taakka.

Hän ei enään ollut neljänvuotias lapsi, jolle voi tehdä vaatteita vanhasta takista, ja joka tyytyi ruoanjäännöksiin.

Hän oli kahdentoistavuotias; söi kuin aikamies, vaikka vielä oli hoikka, ja jäntereinen, eikä hänelle vielä voinut uskoa keksiä, sillä välin kun Miehistö oli jollain tavoin viottunut.

Ja asiat kävivät yhä vielä hullummiksi.

Viime matkalla oli ainoastaan mitä tarmokkaimmilla ponnistuksilla päästy Seineä ylös Clemencyyn.

Nivernain Kaunotar vuoti joka paikasta; paikkaaminenkaan ei enään auttanut, olisi pitänyt laudoilla vuorata koko laiva, taikka mieluummin kiskoa laiva maalle ja ostaa uusi.

Eräänä maaliskuun iltana — päivää ennen lähtöä Pariisiin — kun
Louveau tehtyään tilin puutavarasta, huolestuneena sanoi jäähyväisiä
Maugendrelle, pyysi puukauppias häntä tulemaan kotiinsa tyhjentämään
lasillisen.

"Minulla on sinulle jotain sanottavaa, Francois."

He astuivat hänen hökkeliinsä.

Maugendre täytti kaksi lasia ja miehet istuivat toistensa vastapäätä.

"En ole aina ollut niin yksin, kuin nyt olen, Louveau. Muistan ajan, jolloin minulla oli kaikkia, mikä voi tehdä ihmisen onnelliseksi: vähän varallisuutta ja vaimo, joka rakasti minua. Olen menettänyt kaikki. Oma syyni!"

Puukauppias vaikeni; tunnustus, minkä aikoi tehdä, oli tukahduttaa hänet.

"En ole koskaan ollut mikään häijy ihminen, Francois. Mutta minulla oli pahe…"

"SinuIlako?"

"On se minulla vieläkin. Rakastan liiaksi rahaa. Tämä on kaiken onnettomuuteni syy."

"Kuinka niin Maugendre-parka?"

"Sen kerron sinulle. Kun menimme naimisiin ja saimme lapsen, juolahti mieleeni lähettää vaimoni Pariisiin, etsiäkseen imettäjä-paikan. Se on hyvin tuottava toimi kun mies sillaikaa kykenee hoitamaan taloutta. Vaimoani ei miellyttänyt erota pienokaisesta. Hän sanoi: 'Rakas ukkoseni, kyllä meillä riittää tuloja ilman sitäkin. Jos saamme enemmän, niin ne ovat veri-rahoja. Meille ei siitä olisi mitään hyötyä. Sellainen sopinee köyhille, joilla on paljon joukkoa. Säästä minua surusta, joka syntyy kun täytyy erota teistä.' Mutta en ottanut hänen sanojaan kuuleviin korviin, pakotin vain hänet lähtemään matkalle."

"No?"

"Kun vaimoni oli saanut paikan antoi hän lapsen eräälle muijalle, jonka piti tuoda se kotiin. Vaimoni seurasi sitä rautatienasemalle. Senjälkeen on se ollut kateissa."

"Ja vaimosi, Maugendre-parka?"

"Kun hän sai siitä tiedon, kohtasi hänet maidonlyönti ja hän kuoli."

Molemmat vaikenivat. Louveau liikutettuna siitä, mitä oli saanut kuulla, Maugendre masentuneena muistoistaan.

Puukauppias jatkoi puhetta.

"Rangaistukseksi olen vetäytynyt tällaiseen elämään. Olen elänyt kaksitoista vuotta erossa maailmasta. Mutta nyt en enään voi jatkaa. Pelkään yksinäistä kuolemaa. Jos tahdot olla armelias, niin anna minulle Vihtori sen lapsen sijaan, minkä olen kadottanut."

Louveau oli hyvin hämillään. Vihtori oli hänelle kyllä kallis. Ja jos hänen annettaisi mennä juuri nyt, kun alkaa olla hyödyksi, niin olisi kaikki tähänastiset uhraukset olleet turhat.

Maugendre aavisti hänen ajatuksensa.

"On päivän selvää, Francois, että jos otan hänet, niin korvaan sinulle kaikki hänestä johtuneet kulut. Tämä olisi myös pojalle edullista. En voi koskaan nähdä noita metsäopiston oppilaita ajattelematta: olisi voinut minunkin pojastani tulla sellainen herra kuin nämä täällä. Vihtori on ahkera ja pidän hänestä. Tiedät hyvin, että tulen häntä kohtelemaan kuin omaa poikaani. No, onko se päätetty?"

Nivernain Kaunottaren kajuutassa puhuttiin tästä illalla, kun lapset olivat menneet levolle.

Terävä pää yritti punnita asiaa järkevältä kannalta.

"Katso, Francois, me olemme tehneet tämän pojan hyväksi kaiken, mitä meille on ollut mahdollista. Jumala tietäköön, että mielellämme pitäisimme hänet. Mutta kun nyt hänelle tarjoutuu tällainen tilaisuus, eikä se voi olla hänelle muuta kuin onneksi, niin täytyy meidän vaan rohkaista mieltämme."

Tahtomatta kääntyi hänen silmänsä sängyn puoleen, missä Vihtori ja
Mimile nukkuivat lapsen rauhallista, huoletonta unta.

"Pikku raukka!" sanoi Francois hellästi.

He kuulivat laineiden loiskivan aluksen laitoihin; silloin tällöin kuului veturin kimeä kirkaisu halki pimeän.

Vaimo Louveau alkoi nyyhkiä.

"Jumala meitä auttakoon, Francois, minä pidän hänet."

Neljäs luku.

Tukala toimeentulo.

Vihtori oli lähes viisitoista vuotias. Hän oli kasvanut koko pitkäksi; tuo muinoinen pieni, kalpeanenäinen, oli nyt voimakas, leveäharteinen, säyseä-eleinen nuorukainen.

Hän oli niin monta aikaa kulkenut Nivernain Kaunottaressa, että tunsi väylän melkein yhtä hyvin kuin vanha laivuri; hän tiesi karit, äkkäsi syvemmät paikat ja oli taitava sekä keksissä että ruorissa. Hänellä oli punainen vyö ja merimies-pusero.

Kun Louveau jätti ruorin hänelle, kävi Clara, joka jo oli koko suuri tyttö hänkin, sukan-kudelma kädessä istumaan hänen viereensä. Tyttö ihaili hänen rauhallisia kasvonpiirteitään ja voimakkaita liikkeitään.

Tällä kertaa oli matka Corbignystä Pariisiin ollut erittäin vaivaloinen.

Paisuneena syystulvista oli Seine murtanut patojaan ja syöksyi aavaa merta kohti, kuin vapaaksi laskettu peto.

Levottomat laivurit kiirehtivät purkamaan lastiaan, sillä joki oli jo rantalaiturien tasalla, ja sulkupäälliköiden jokatuntiset sähkösanomat eivät tietäneet hyvää.

Kerrottiin, että lisä-joet myös olivat murtaneet patojaan ja tulvineet lakeuksille, ja että vesi vaan yhä nousi.

Rantalaiturit olivat täynnä touhuilevaa väkeä; yhtenä vilinänä hyöri ihmisiä, ajoneuvoja ja hevosia, ja yli kaiken könötti kaikkialla höyryhanat pitkine siipineen.

Viinihallit olivat jo tyhjät.

Jätkät kantoivat sokeri-astioita sivulle.

Hinausmiehistö pakeni suojistaan, rantalaiturit tyhjentyivät ja pitkä jono kärryjä työntyi ylös jokiäyräitä kuin marssiva sota-joukko.

Viivästyminen raivoisan joen kautta, ja lisäksi pakollinen lepo pimeinä öinä, pani Louveaun epäilemään, saaneeko hän puulastinsa ajoissa paikalleen toimitetuksi.

Kaikki pani parastaan, työtä jatkettiin iltamyöhään lyhtyjen ja rantalaiturin kaasu-liekkien valossa.

Kello yksitoista oli lasti tapulissa pilari-aidan alipuolella.

Kun puuseppä Dubacin kärryt eivät palanneet, mentiin levolle.

Oli kauhea yö: alinomaa kuuli kettinkien ratisevan, laitojen natisevan ja aluksien törmäävän yhteen.

Nivernain Kaunottaren varaukset olivat mennä hajalleen ja laiva vaikersi kuin sairas, jonka tuskat ovat suurimmillaan.

Mahdotonta oli saada hetkeksikään lepoa.

Louveau, vaimonsa, Vihtori ja Miehistö nousivat aamun koittaessa, mutta lapset jäivät vuoteisiinsa.

Seine oli yöllä vieläkin kohonnut. Se aaltoili merenä, ja sen vihreän, luisuvan pinnan yli liiteli lyijynharmaat pilvet.

Ei huomannut rantalaiturilla minkäänlaista elonmerkkiä. Ainoatakaan venettä ei liikkunut joella, mutta sen sijaan kattojen ja aitauksien pirstaleita, mitkä virta vei mukanaan. Siltojen takana häämötti halki usvan Notre-Damesin hämärä varjokuva.

Kiire oli käsissä, sillä vesi oli jo kohonnut yli alimmaisen lastauspaikan paalu-rakennuksen, aallot nuoleskelivat lautakäytäviä ja ajoivat kumoon halkopinoja.

Kun Francois, hänen vaimonsa ja Dubac täyttivät kärryjä, ulottui vesi heidän sääriinsä.

Äkkiä kuulivat he kauhukseen hirveän jyskeen aivan läheltä.

Myllynkiviä täynnä oleva vene oli riuhtaissut itsensä, töksähti rantalaituriin ja halkesi keulasta perään asti.

Kuului mahtava jytinä, ja vesi kiehahti rajusti.

Tyrmistyneenä kauhusta tämän haaksirikon nähdessään, kuulivat he takanansa hätähuudon.

Nivernain Kaunotar oli katkaissut ketjunsa ja ajelehti veden varassa.

Vaimo Louveau huudahti:

"Lapseni!"

Vihtori oli jo syöksynyt alas kajuuttaan. Palattuaan kannelle, kantoi hän pienokaista sylissään. Clara ja Mimile seurasivat häntä, kaikki kurottivat kätensä rantalaituriin päin.

"Ottakaa ne vastaan!"

"Vene tänne!"

"Tuokaa nuora!"

Mahdotonta uiden pelastaa ne kaikki.

Ja Miehistö ryntäsi toisesta laidasta toiseen, kuin mielipuoli, saamatta mitään aikaan!

Mistä hinnasta hyvänsä heidän taas oli päästävä kiinni rantaan.

Vihtori oli äkkiarvaamatta tullut laivan päälliköksi ja kun hän näki edessään typertyneen auttajansa ja vaikeroivat lapset, tunsi hän itsensä kyllin voimakkaaksi pelastamaan heidät. Hän komensi:

"Joudu — heitä köysi! Pian, pian! Ota vastaan!…"

Kolme kertaa yritys uudistettiin. Mutta Nivernain Kaunotar oli jo liika loitolla rannasta, köysi suistui aina veteen.

Vihtori tarttui peräsimeen, ja rannalla olijat kuulivat hänen huutavan:

"Älkää pelätkö. Luottakaa minuun!"

Ja voimakkaasti tarttuen ruoriin, onnistui hänen saada jo poikittain ajelehtiva laiva oikeaan suuntaan.

Louveau, joka seisoi rannalla, oli kerrassaan suunniltaan. Hän oli heittäytyä jokeen yllättääkseen uimalla lapsensa, mutta Dubac piti häntä kiinni vyötäisistä, ja eukko Louveau peitti silmänsä käsillään päästäkseen mitään näkemästä.

Nivernain Kaunotar pysyi nyt keskellä uomaa kiitäen hinaajalaivan nopeudella kohti Austerlix-siltaa. Vihtori seisoi tyynenä ruorissa, rohkaisi pienokaisia, antoi Miehistölle käskyjä.

Hän tiesi varmasti pitävänsä oikeaa suuntaa, sillä hän ohjasi suoraan kohti punasta lippua, mikä oli pystytetty keskimäiseen siltakaareen jokipursille viitaksi.

Mutta, oi taivas! oliko silta kyllin korkea päästäkseen laskemaan sen alitse?

Laiva läheni lähenemistään siltaa.

"Pidä keksi varuilla, Miehistö! Ja Clara, älä laske lapsia käsistäsi!"

Hän piti kaikin voimin peräsintä.

Hän tunsi siltakaaren hipaisevan hiuksiinsa.

Jo olivat perillä.

Nivernain Kaunotar syöksyi kovaa vauhtia ja suurella jyminällä sillan alle, mutta nopeudesta huolimatta näki Austerlix-sillalle kokoontunut väkijoukko, kuinka puujalkainen mies keksillä iski harhaan ja romahti kumoon, ja kuuli pojan ruorissa huutavan:

"Hara! Hara!"

Nivernain Kaunotar oli sillan alla. Siltaholvin hämärässä erotti Vihtori selvästi pilari-jalustaan kiinnitetyt mahtavat rautarenkaat, holvin janat ylhäällä, ja taustana palasen taivasta, jolle seuraavat sillat muodostivat kehykset.

Sittemmin näköpiiri ikäänkuin laajeni, muodostui häikäiseväksi valomereksi, samaan tapaan kuin tullessa kellarista päivänvaloon, raikuva hurraa-huuto kuului ylhäältäpäin, ja katedraali tuli näkyviin, kuin olisi nähnyt joella ankkuroidun rekatin.

Äkkiä laiva pysähtyi. Siltavartijan oli onnistunut heittää hara niin että se sattui laivan raiteeseen.

Vihtori kiiruhti keulaan, ja kiinnitti köyden lujasti haranuoraan.

Nivernain Kaunottaren nähtiin kääntyvän, nytkivän köyttä, mutta alistuen tottelemaan uutta voimaa, mikä sitä ohjasi, verkkaan laskevan de la Tournelle rantalaituriin, mukanaan miehistönä pikkulapsia ja viidentoistavuotias laivuri.

Ah, mikä ilo, kun ei ketään kaivattu illalla höyryävän lihakulhon ääressä, nyttemmin kunnolleen ankkuroidun ja kiinnitetyn laivan kajuutassa.

Pikku urho kunniasijalle — laivurin paikalle.

Tosin aamupäivän mielenliikutukset melkoisesti vähensivät ruokahalua, mutta jokainen tunsi kaiken kauhun jälkeen itsensä kuin huolista vapaaksi. Painajainen oli hävinnyt. Voi vapaasti hengittää. Yli pöydän iskivät he silmää toisilleen sanoen:

"Ajatteleppas, jos olisimme palauttaneet hänet komisariukselle?"

Ja Louveau nauroi, että suupielet tavottelivat korvia ja loi lapsijoukkoon lempeän katseen.

Näytti kuin olisi sattunut onnellinen tapahtuma, ikäänkuin Nivernain Kaunottarella ei olisi ollut ainoatakaan reikää pohjassaan, taikka kuin olisivat sen omistajat voittaneet suurimman voiton arpajaisissa.

Laivuri mätki nyrkillään Vihtoria selkään, — se oli hänen tapansa osoittaa lempeyttään.

"Mikä reipas poika tuo Vihtori! Kuinka hän tarttui ruoriin! Näitkö! Miehistö? Minä, vaikka olenkin laivuri — ha, ha, — en olisi voinut tehdä sitä paremmin."

Kunnon laivuri kulki kahden viikon ajan pitkin rantalaitureita julkilausumassa ihastuksensa tuosta oivallisesta tempusta ruorissa.

"Ymmärrätte, alus ajeli! Silloin hän tuli! Pamahti!" Hän teki liikkeen kädellään osoittaakseen tuon tempun.

Sillä aikaa Seine laskeutui ja lähtöaika läheni.

Eräänä aamuna, kun Vihtori ja Louveau pumppasivat kannella, tuli kirjeenkantaja tuomaan kirjeen, joka oli suljettu sinisellä leimalla.

Hieman hermostuneena, aukaisi laivuri kirjeen, mutta kun hänen lukutaitonsa ei ollut paljon parempi, kuin laskutaitonsakaan sanoi hän Vihtorille:

"Lue tuo minulle!"

Ja Vititori luki;

Poliisi-virasto kahdennessatoista kihlakunnassa.

"Herra Francois Louveauta, laivuria, kehoitetaan ensitilassa saapumaan polisi-komisariuksen virastoon."

"Siinäkö kaikki?"

"Kaikki!"

Louveau oli poissa koko päivän. Kun hän illalla tuli kotiin, oli hänen hyvä tuulensa kuin poispyyhkitty. Hän oli alakuloinen, ärtyisä ja vaitelias.

Eukko Louveau ei ymmärtänyt rahtuakaan, ja kun lapset olivat pujahtaneet kannelle leikkimään, kysyi hän:

"Mitä on tapahtunut?"

"Olen huolissani!"

"Lastin takia?"

"Ei, Vihtorin!"

Ja hän kertoi käynnistään komisariuksen luona.

"Tuo nainen, joka heitti hänet, muistatko? Ei hän ollutkaan Vihtorin äiti."

"Mitäs sanot?"

"Hän oli hänet varastanut."

"Mistäs sen tiedät?"

"Hän on itse sen tunnustanut komisariukselle ennen kuolemaansa."

"Mutta kai he ovat sinulle maininneet hänen vanhenpainsa nimet?"

Louveau säpsähti.

"Minkä takia olisivat sitä sanoneet?"

"Kah, — kun pyysivät sinua tulemaan, niin!"

Louveauta pisti vihaksi.

"Jos sen tietäisin, niin kyllä sen sanoisinkin!"

Hän oli kiukusta tulipunainen, ja lähti ylös läimäyttäen oven jälkeensä kiinni.

Vaimo seisoi siinä nolona.

"Kuinka lienee hänen laitansa?"

Ja miten oli Francoisin laita? Siitä päivästä muuttui hänen käytöstapansa, puheensa, mielensä, kaikki. Hän söi vähänlaisesti, nukkui huonosti, ja puhui yöllä unissaan.

Vastasipa eukollensakin äreästi!

Hän torui Miehistöä, tiuskoi kaikille, eniten Vihtorille.