"Kalamiesten joutavia juttuja!" naurahtaa Simo. "Enpä minä ole nähnyt…"
"Entäs kun Aapolta lakin heitti metsään?"
"Sekään ei ollut kuin tuulenpuuska… Järvellähän usein sattuu tuulenpuuskia, vaikka järvi onkin tyven…"
Mutta Simo näkee, että Selman silmien ilmeessä on vieläkin epäilystä.
"Jos vain jaksaisit uskoa, että kaikki sinua ja minua kohdannut onnettomuus on vain kovaa kohtaloa eikä Jantukan kiroja, niin…" sanoo Simo, katsoen vaimoaan syvälle silmiin.
Selman huulilla on jo kysymys, mutta hän nielaisee sanansa viime hetkessä.
Hän ymmärtää nyt, ettei Simo pidä pojan hukkumisessa mitään rikoksenaan. Näyttää uskovan, että hänen käytöksensä on ollut aivan luonnollinen asia…
Eihän Aaprami-raukalla ollut oikeutta olla hänen lapsenaan.
* * * * *
Tuli varhainen syksy. Utuniemen kauniista koivikosta ehtivät tuskin lehdet kellertävinä varista pois, ennenkuin viikon kestävät pakkaset jäädyttivät järven peilisileäksi.
Näinä päivinä ja öinä, joina järvi kävi syysjäähän, oli Simo miettinyt elämänsä käännekohtaa. Hänelle oli nyt selvinnyt se seikka, että Selma uskoi Jantukan kiroihin ja ettei hän vakuutuksillaan koskaan saisi Selmaa niistä luopumaan. Jotakin oli toimitettava ja yritettävä. Ei käynyt laatuun, että Selma joutavia enää pelkäsi… Saattaisi siinä pelossaan rasittua niin, että alkaisi sen pojan kuolemasta hourailla…
Simo itse oli nyt kuin entistä levollisempi eikä hän tuntenut vielä minkäänlaista omantunnon tuskaa siitä, että oli antanut pojan tuhoutua. Pojalle oli kuolema paras!
Niin hän itseään lohdutteli, mutta syvällä sydämessään hän toivoi, että saisi oman pojan, jonka hyväksi kaikkensa tekisi. Niin uskoi hän Selmankin toivovan.
Maa alkoi olla kylmetyksissä. Simo heitti kuokan olalleen ja lähti pihaan. Pakkanen, jota oli kestänyt monta päivää, oli lauhtunut, taivas oli harmaja ja lumia alkoi tasaisesti tuiskuta.
— Taitaapa tulla varhainen talvi, — ajatteli hän.
Selma ei ollut pirtissä, kun Simo astui sisälle. Hän pani takkinsa ja kintaansa kuivumaan ja silmäsi kamariin. Ei ollut Selma sielläkään, mutta Selman lipaston laatikko oli jäänyt vähän raolleen. Simo meni kamariin ja veti laatikon auki… Siellä olivat siistissä kasassa Aaprami-vainajan vaatteet, niin pienoiset paidat kuin housutkin…
Simo ei ollut niitä muistanut ja kun ne tuossa puhtaina ja silitettyinä näki, pisti hänen tuntoansa pahasti kuin puukolla. Hän arvasi, että Selma oli näin nämä pessyt ja silittänyt ja tänne laatikkoon ne limikkäin latonut.
Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että hän kokoisi ne kääröön ja veisi nuotioon, joka oli kuokkamaalla vielä palamassa. Ikäviä muistoja vain… jotka joutaisivat pois! Mutta kun hän alkoi niitä laatikosta ottaa, tuntuivat ne käteen liukkaan kylmiltä… ja hän tempasi kätensä pois kuin pahantekijä. Hän säpsähti niin, että koko ruumis vavahti…
Ja melkein kuin olisi ollut tekemäisillään jotakin kauhean pahaa, peräytyi hän ja astui nopeasti pirttiin.
"Olkoot siellä… minun vuokseni", sanoi hän kuivin huulin itselleen. Ja samalla hänen mieleensä ilmestyi Aaprami sellaisena kuin se sinä leutona syyskuun iltana oli, jona yhdessä lähtivät venevalkamalle päin. Hän näki vaalean tukan ja kulmakarvat ja… lapsen punaposkiset kasvot…
Ja ensi kerran tunsi hän pistoksen, joka tuotti tuskaa ja soimasi… Mutta pian hän voitti hetkellisen arkuutensa ja teki kuin näkymättömälle olennolle kysymyksen: Kenen oli syy, että poika oli maailmaan syntynyt? Ei ollut hänen eikä hänen vaimonsa. Oliko hän velvollinen kasvattamaan lasta, jonka paljas näkeminen tuotti helvetin tuskia? Miksi ei hän, joka johtaa meitä niin onnen kuin murheenkin tiellä, rikosta estänyt ja tuskasta rukoilevaa avutonta ja viatonta naista auttanut?
Hän oli yksin suuressa syyshämärässä pirtissä. Hän nousi istumasta ja tuli kuin raivoon. Teki mieli murskata kaikki. Hänen sormensa puristuivat nyrkeiksi, ja kämmenet syyhyivät kuin paha niitä kutkuttaisi…
Mutta pian hänen raivonsa asettui, kun hän muisti, että poika oli kirkkomaassa…
Kuta enemmän ilta hämärtyi, sitä mukaa taantui Simon raivo, ja hetken päästä kykeni hän levollisesti asioitaan ajattelemaan.
Simo oli päättänyt tänä iltana sanoa Selmalle, mitä oli miettinyt ja johon ajatukseensa uskoi Selmankin suostuvan. Hän oli ajatellut, että Selmalle olisi virkistykseksi saada olla lapsuudenkodissaan joku aika. Ehkä hän siellä vähitellen alkaisi ymmärtää, ettei Jantukan kiroissa ollut mitään pelkäämistä, ja ehkä ajan oloon pääsisi erilleen koko taikauskostaan. Siitä oli vanha Esa jo Utuniemessä käydessään Simolle puhunut, vaikka Esa vain ajatteli Selman surua pojan hukkumisen vuoksi. Ja voisi olla juuri pojankin vuoksi Selmalle Rantamaulassa olo hyväksi, uskoi hän, Esa oli puolestaan esitellyt, että Alma voisi tulla siksi aikaa taloutta hoitamaan, ellei Simo uskoisi tulevansa toimeen palvelijoiden kanssa.
Simo kuuli nopeita askeleita porstuassa. Selma tulla tupsahti sisälle säteilevin kasvoin, ja Simo näki kirkkaan liesitulen loisteessa, että Selman posket punoittivat ja silmät loistivat.
"Siellä oli meillä Liisan kanssa hommaa navetassa… Kukka poiki… Ja arvaa!… Lehmäsen vasikan nyt ensi kerran… valkoisen, oikein sievän…"
"No elähän!"
Simokin näytti ilostuvan Selman uutisesta.
"Käyhän katsomassa! Olen sille jo pannut Riemun nimeksi."
Selman ilo teki hyvää Simon synkälle mielelle.
"On joskus meilläkin ilon päivä", sanoi hän Selmaan katsahtaen.
Sitten hän, käyden kolistamassa tuhat piipustaan lieteen, sanoi enemmän itselleen kuin Selmalle:
"Jos en minä sinä yönä Kukkaa noutamaan lähtenyt, niin ei semmoinen murhe olisi meitä kohdannut…"
"Elä nyt enää siitä!" sanoi Selma, melkein nuhtelevalla äänellä.
Selman äänessä helähti iloa, ja kun Simo katsahti häneen, näki hän, että Selma hymyili omituisesti.
Riemullinen aavistus täytti Simon mielen. Hän nousi, kävi vaimonsa luokse ja laski kätensä Selman olkapäälle niin hellästi ja niin rakkaasti, että tuskin koskaan ennen…
"Uskotko…" sanoi hän, ja hänen silmänsä säteilivät.
"Olen jo aivan varma siitä", sanoi Selma, hänkin melkein lapsellisen iloiseksi tullen.
Simo riemastui niin, että sulki vaimonsa syliinsä ja huudahti:
"Jospa se olisi poika!"
Illalla, kun he jo olivat asettuneet levolle, alkoi Simo puhua siitä, että Selma talveksi lähtisi Rantamaulaan kyläilemään ja voisi viipyä siellä vaikka kesään asti…
Selma oli itsekin sitä mielessään miettinyt, mutta ei ollut tahtonut siitä Simolle vielä puhua… Oli arvellut, että kevättalvella vasta…
He puhelivat pitkän aikaa, ja molemmin tunsivat he, että he nyt tänä iltana olivat päässeet paljon likemmäksi toisiansa kuin koskaan ennen…
"Jos sinä arvaisit tuskani silloin, kun tiesin, ettei poika ollut sinun…"
"Osaan minä sitä kuvitella, kun muistan omaa tuskaani, kun pahimmat aavistukseni näin tosiksi…"
Selma huokasi.
"Sano kaikki, mikä mieltäsi painaa!" kehoitti Simo.
"Yhtä ajattelen: koskitko käsin vai putosiko muutoin?"
Selma odotti vastausta jännittyneenä niinkuin siitä riippuisi koko tuleva elämä.
"Muutoin putosi, mutta en auttanut, vaikka matalaa tiesin olevan…"
X
Selma on ollut jo monta viikkoa Rantamaulassa. Simo on kulkijain matkassa saanut terveisiä, että hyvin jaksoi, oli lihonnut ja terve oli.
On jo joulukin mennyt, talven selkä on katkeamassa.
Simo on toimittanut kaikki kotityöt. On ajanut heinät niityiltä, on hakannut halkoja, niin että niitä nyt on pinoissa kuivumassa pariksi vuodeksi. Iltapuhteet on hän tehnyt rekiä ja suksia, joita tukkiyhtiöt olisivat ostaneet paljon enemmänkin.
Mutta sittenkään ei Simon aika ole tahtonut kulua. Öillä valvotti, vaikka raatoi päivät päästään. Monenlaisia mietteitä tuli ja meni. Usein hän unissa näki Aaprami-vainajan…
Selma oli jättänyt kaikki Aaprami-vainajan vaatteet lipastonsa laatikkoon. Ei ollut niistä mitään Simolle maininnut, eikä Simo ollut saattanut ajatustaan niistä Selmalle sanoa, vaikka lähtöpäivänä oli varmaan aikonut.
Joka ilta on hän päättänyt, että hän kokoaa ne kääröön ja vie ne niin kauas, etteivät enää ole silmissä. Mutta joka ilta on se jäänyt tekemättä.
Mutta nyt tänään on hän päättänyt sen tehdä. On harmaja pakkanen, semmoinen, jona taivas seuloo hienoja lumihiutaleita harvakseen ikäänkuin pakkasta ruokkiakseen. Aamupimeässä on Simo jo koonnut vaatteet kääröön ja köyttänyt verkkolangalla lujaan kimppuun. Hän on päättänyt ne viedä niemen juurelle, jossa oli syksyllisiä rutoläjiä, kätkeä ne rutoläjän alle ja sytyttää risut palamaan, — jos ei nyt heti, niin varhain keväällä, jolloin kaikki läjät tulevat poltettaviksi.
Hän pistää käärön kainaloonsa, potkaisee sukset porrasten päässä jalkoihinsa ja hiihtää, toista sauvaa vain käyttäen, poikki vainion, saunan taitse ja kesänavetan vieritse niemen juurelle päin, jossa rutoläjät nyt lumikinoksina törröttävät vasta syksyllä raivatulla aukealla…
Hän potkaisee lunta jalallaan, kohottaa kantoja ja risuja ja työntää niiden alle käärön ja peittää sitten sijan huolellisesti… Kun hän nousee kumartuneesta asennostaan ja silmää pohjoiseen päin, josta metsä jo on järveen asti raivattu, näkee hän kaksi miestä hiihtämässä järveltä ja nousemassa niemen vastaletta taloon päin.
Ne ovat oudon näköisiä nuoria miehiä ja ovat hiihdosta hikisinä.
"Tämä taitaa olla se Utuniemi?" kysyy toinen, jolla on vankka huuliparta.
"Se tämä on", vastaa Simo.
"Mistä päin vieraat?"
"Oikeaanpa on osattu", sanoo nyt toinen mies hyvillään ja kolistelee suksensa, asettaen ne seinää vasten pystyyn.
Ja nyt alkavat he selittää, keitä ovat. Ovat tukkiyhtiön poliiseja, jotka eivät tunne näitä maita. Heille on Pikku-Raahonjärvellä neuvottu suunta tänne Utuniemeen, ja verrattain hyvin ovat osanneetkin, kun seurasivat kruunun linjoja ja pitivät vaarojen lakia merkkinä.
He olivat takaa-ajamassa kuuluisaa viinakauppiasta, joka oli saanut tuoduksi Venäjän puolelta pirtua kuormittain. Mies oli aina ehtinyt heidän edestään, kun hänellä oli apureita täällä sydänmaillakin. Viinakset oli hän osannut piilottaa niin hyvin, että he vasta Pikku-Raahonjärvellä olivat onnistuneet saamaan pienemmän erän takavarikkoon. Siellä oli arveltu, että viinan salakuljettaja ehkä oli poroillaan ajanut tänne Utuniemen maille, jotka olivat syrjässä ja tiettömien taivalten takana.
"Ei ole täällä käynyt", sanoi Simo. "Eikä tässä olisi kauan ollut…
Etelän puolen miehiä kai on?" kysyi hän sitten.
"Etelän puolen miehiä lienee syntyjään, mutta on täällä Lapin rajoilla jo kuljeksinut vuosikymmenen", vastasi toinen.
Miehet kertoivat lisäksi, että he Pikku-Raahonjärvellä olivat tavanneet Romppaisen, joka oli kehoittanut heitä hiihtämään tänne Utuniemeen, pyytämään Simoa oppaaksi, kun aikoivat tästä oikaista poikki synkän kiveliön toiselle kairalle. Sieltä oli nimittäin tullut tietoja, että siellä on ollut viinoja lujasti, on tapeltu ja puukotettu toisiaan pahoin.
"Ei ole tänne kuulunut niistä mitään", sanoi Simo. "Niitä kai on monta miestä?" kysyi hän sitten.
"Kaiketi hänellä on apureita, mutta sitä samaa Venäjän puolelta tuotua pirtua kuuluu sielläkin Riipinjärvellä olleen", selitti taas toinen.
Ja pitkäviiksinen poliisi jatkoi:
"Kerran kuluneella viikolla olisimme saavuttaneet, mutta osui tulemaan se kova pyry ja peitti jäljet… Oli ollut kolmella porolla liikkeellä…"
"Sepä mato on mieheksi, jota ei saavuteta… Onko sitä lupa kiinni panna?" kysyi Simo.
"Kiinni se on määrätty pantavaksi. Sillä on paljon muitakin kolttosia, paitsi sitä, että nyt on monta vuotta viinaa pitkin Lappia myyskennellyt. Kirjaton varas ja uskotaanpa hänen työkseen sekin viime miestappo Sassalissa", selitti pitkäviiksinen.
"Semmoisia lurjuksiahan niitä on paljon niiden etelän puolen miesten joukossa", sanoi Simo synkästi. "Niille pitäisi olla semmoinen tuomio, että henki pois, jos eivät elä ihmisiksi ja siivosti."
"Sehän niille parasta olisi. Mutta ei ole laki semmoinen. Mutta jos nyt käsiin sattuu, niin tarttuu se nyt pitemmäksi aikaa… on sillä siksi ansioita", puheli pitkäviiksinen.
"Tunnetteko miestä?" kysyi Simo.
"On se nähty… Sen nimi on Sakari Kippari… Sanotaan muuten
Paksu-Sakariksi…"
Simo kalpeni, mutta pysyi kuitenkin rauhallisena ja sanoi:
"Jo taidatte olla väärillä jäljillä… Paksu-Sakarihan on jo monta vuotta sitten puukotettu kuoliaaksi… Luutkin jo lahonneet… Rantamaulan Aapo kertoi nähneensä…"
"Puukotettu sitä kyllä on kolmisen vuotta sitten, mutta ei sitä tapettu ole", alkoi toinen poliiseista selittää. Hän, joka jo oli ollut tukkiyhtiön poliisina toistakymmentä vuotta, tiesi kyllä. Paksu-Sakari oli juuri sama pirtunkauppias, jota hakivat… Aapo oli erehtynyt…
Simo istui sanatonna eikä virkkanut mitään.
"No, erehtynyt se sitten on Aapo", sanoi hän pitkän ajan perästä.
* * * * *
Seuraavana aamuna ani varhain, kun kuun neljännes pilkisteli kylmiltä laitumiltaan, oli Simo jo vaatteissaan ja lähtövalmiina.
Illalla oli hän paahtanut omat ja poliisienkin sukset ja luvannut lähteä oppaaksi. Hän se tiesikin kaikki loukot ja kaikki oikopolut osasi. Tiesi taipaleella, jolle olivat lähdössä, olevan Riipin-Heikin torpan, pienoisen Riipinjoen varrella keskellä synkintä kiveliötä. Mutta Heikin asunnon kautta tiesi hän tänä talvena olleen teitä joka haaralle niin rantamaille kuin tukkityömaillekin, niin suoraan itään kuin viistoon pohjoiseenkin. Simo oli kuullut sen kautta kulkeneen kaikenlaisia rihkamakauppiaitakin, joten oli hyvin uskottavaa, että Paksu-Sakarikin oli sitä käyttänyt.
Simo selitti tietojansa poliiseille innokkaasti. Illalla vielä, kun poliisit häntä oppaaksi pyysivät, oli hän ollut välinpitämätön koko hommasta, oli tosin puoleksi luvannutkin, mutta arvellut samalla, että kyllä osaisivat Riipinjärvelle, kun hän vain kävisi opastamassa taipaleelle. Mutta kuultuaan, ketä poliisit olivat etsimässä, innostui hän, lupasi lähteä ei ainoastaan oppaaksi, vaan vieläpä avuksi Sakaria kytkemäänkin.
Oli hänkin, Simo, tuntenut Sakarin, mies oli käynyt tässä Utuniemessäkin sinä talvena, kun Hanhikerossa oli kruununhakkuu. Kyllä hän miehen tuntisi kilometrien päähän.
Simo oli lähtövalmiina jo silloin, kun poliisit pauloittivat kenkiään. Hän oli toimittanut illalla paahdetut sukset jo pihalle jäähtymään ja kertoi, että ei ollut tosin oikein hyvä hiihtokeli, mutta ei huonoinkaan.
Hän liikkui notkeasti ja paloi lähtöinnosta. Pitkäviiksinen poliisi kehui ja ihmetteli Simon kokoa ja voimaa. Semmoisia miehiä kun olisi joka kylässä yksi, eivät viinakauppiaat pääsisi pakoon livahtamaan. Toinen kertoi pitkäviiksiselle, että tämä Utuniemi juuri oli se paikka, jossa ennen vanhaan Lapin noita oli asunut ja jonka hengen vieläkin sanottiin niemen nenässä kummittelevan. Oli pitkäviiksinenkin kuullut siitä puhuttavan. Oli kuullut senkin, että isäntä, tämä Simo, oli maantasalle noidan entisen kiukaan hajoittanut. Ja kun hän nyt näki Simon voimakkaan, pitkän varren, kovat, kulmikkaat kasvot, teräsharmajat silmät, joissa rohkeat ilmeet vaihtelivat, uskoi hän, että tämä mies uskaltaisi mihin hyvänsä.
"No nyt, miehet, suksille!" sanoi Simo, kun palasi ulkoa, honkahalkoja sylissään. "Karhu on kierroksessa… Kun jäljille osuttaisiin…"
Ja poliisien vielä viimeistellessä pukujaan kertoi hän karhunpyynnistään, niitä sanoi viisi eläessään kiertäneensä ja ampuneensa.
"Tämmöistä otusta en ennen ole ollut ajamassa", sanoi hän. "Mutta eiköhän yhteen osuta…"
Simo ei enää ollut opas, vaan puhui aivan sillä lailla kuin hän liittyisi poliiseille apumieheksi Sakaria hakemaan.
Utuniemeen jäivät kotimiehiksi vain molemmat piiat ja alaikäinen poika
Lassin-Uno, joka oli isänsä puolelta vähän sukua Simolle.
Oli aika pakkanen, kun miehet pihalle tulivat ja suksillensa nousivat. Tummalta taivaalta kiiluivat tuhannet tähdet, valju kuu oli laskeunut metsänrannan taakse, mutta taivaanrannat punoittivat ja ilma tuntui helähtelevän.
Simo oli laukkuunsa evääksi ottanut ilmassa kuivatun poronlavan, vähän leipää ja voirasian. Mutta laukun alle selkäänsä asetti hän pitkän karhupyssynsä.
Simo läksi edellä. Hän potkaisi menemään venevalkamaan vievää myötälettä järvelle, oikaisi siitä suoraan Veksalahteen, jonka etelälaidasta lähti kruunun ja Utuniemen leveä linja suorana kiveliöön päin.
Hän oli kuin syntynyt suksilleen, notkeasti liikkui jalka, keveästi sompa, eivätkä hänen jalkavat suksensa lumeen uponneet, vaan tekivät tasaisen ladun, jota pitkin poliisit perässä hiihtivät, pitkäviiksinen jälkimmäisenä. Veksalahden pohjukasta alkoi heti vankkaa petäjikköä, jonka läpi linja suorana kulki. Oli hyvin hämärää linjalla, johon ei muuta sopinut näkymään kuin tumman taivaan tähdet. Huurteisena, molemmin puolin linjaa, seisoi metsä, hiljaisena kuin jäinen hautaholvi.
Mutta latu nousi nousemistaan, männikkö harvenemistaan harveni, päivä alkoi tuntua, tähdet himmenivät ja harvenneen metsän läpi alkoi näkyä lumisia vaarain lakia. Simo hiihteli hyvän matkaa toisten edellä ja päästyään korkean vaaran laitaan, johon linja näytti loppuvan, pysähtyi jälessään tulevia vartomaan.
Hänen mielensä oli oudosti kuohuksissa. Sydämen pohjalla raivosi hillitön viha, ja mieltä polttivat koston kuumat liekit. Hän oli näinä vuosina elänyt siinä varmassa uskossa, että Paksu-Sakari oli kuollut; hän oli koettanut unhottaa sen iljettävän miehen piirteet ja pyyhkiä pois kaiken entisen… Mutta nyt äkkiä saikin tietoonsa, että mies, joka hänen elämäänsä oli lyönyt umpeen menemättömät haavat, vielä eli täällä ehkä hyvinkin lähellä ympäristöllä ja voisi jonakin päivänä ilmestyä Utuniemeenkin… ja tehdä samat työt toistamiseen… Hän oli niin kuohuksissaan, että hiki tippui otsalta, kämmenet syyhyivät, eikä hän tahtonut malttaa toisten tuloa odottaa… Hän ei jaksanut ajatella muuta kuin kostoaan, ei kyennyt mitään oman järkensä voimalla punnitsemaan. Verinen vääryys, joka oli häntä kohdannut, vaati hyvitystä…
Kun jälessä tulevat saavuttivat Simon, oli päivä jo valjennut. Aurinko nousi etelän vaarojen takaa, ja koko kiveliön valtasi kirkas valo.
He hiihtivät kukkulan huipulle, johon rajalinja päättyi. Siitä näkyi ensin pitkä, harvametsäinen vaarankylki ja sen alta aukea vuoma. Vuoman toisesta laidasta siinsi lumisia metsiä ja metsien takaa tunturin huippuja. Simo viittasi sinne päin, suurta, synkkää sydänmaata kohden.
Pitkäviiksinen poliisi pudisti päätään. Häntä pelottivat nämä äärettömät, asumattomat erämaat.
Simo viittasi erästä kukkulaa kohden, joka oli muita matalampi ja jonka huipulta siinsi komea puisto, kuin tummana tukkana jättiläisen päälaelta. Sen vaaran takana oli Riipin-Heikin torppa, johon nyt ensiksi menisivät… Siitä sitten jatkaisivat matkaansa, sinne päin, jossa uskoivat otuksen kohtaavansa.
Simo potkaisi menemään myötämäkeä, välttäen puut ja pahimmat rotkot. Vaikka ei keli ollutkaan liukas, saivat sukset myötäleessä vihaisen vauhdin, jota riitti aina vuomalle asti… Vuomalla oli lumi kovaa ja tuulen reikimää. Siinä luisti suksi liukkaasti. Simo hiihti niin, että kun hän vuoman toisessa laidassa silmäsi taakseen, tärppivät poliisit vielä puolivälissä vuomaa…
Vuomalta alkoivat rotkoiset maat, paunikot ja kuusikkokorvet, jotka lumen peitossa nukkuivat kuin ikuista untaan. Vihdoin, kun vaivaloinen hiihto korven poikki loppui, tuli aukeampia ahoja, hiekkakukkuloita ja niiden harjoilla solkikoivikoita…
Simo tiesi Riipinjoen olevan lähellä ja painui menemään sitä suuntaa, jossa joenuoman arveli likimpänä olevan.
Hän saapui jyrkkärantaiselle, kapealle, pikkukoskistaan, luikertelevista mutkistaan kuuluisalle Riipinjoelle, joka toi asutuilta seuduilta vetensä ja ne synkän sydänmaan läpi kuljetti suurempiin alavesiin. Heti kun hän joen jyrkkää törmää oli laskenut sen uomalle, näki hän jäljet, jotka näyttivät vievän joen uomaa pitkin myötävirralle ja Riipinjärvelle päin. Simo näki heti, että siitä oli aivan äskettäin kulkenut kaksi poroa, joilla toisella oli ollut perässään kelkka ja toisella tavallinen lappalaisveturi. Sekä kelkassa että veturissa oli ollut painoa aikalailla, sillä jäljet olivat syvät.
Kun jälessä tulevat ehtivät näkösälle, lähti Simo hiihtämään joen uomaa pitkin. Hän ei ollut näitä maita koskaan Riipinjoelle kulkenut, mutta korkeasta, puuttomasta vaarasta, joka kohosi hänen edessään, tiesi hän, ettei Riipin-Heikin asunto enää ollut kaukana.
Simo hiihti nyt nopeampaan. Päivä alkoikin jo käydä illaksi, hämy lisääntyi ja pakkanen tuntui kiihtyvän. Hiukset ja parta kuurassa Simo lylyään lykkeli, ja hänen mielensä paloi kuin liekeissä.
Mutkikkaana ja jyrkkärantaisena painui joki suoraan pohjoista kohden. Kerran se jo näytti puskevan suoraan suureen, jyrkkään vaaraan, joka näytti olevan aivan lähellä ja jonka Simo tiesi olevan Riipinvaaran. Vaaran alle päästyään teki joki taas äkkimutkan ja putosi vihaisena koskena alempana olevaan pieneen järveen.
Simo huomasi järven vaaranpuoliselta rannalta tulevan muitakin jälkiä, jotka liittyivät niihin, joita hän seurasi. Näytti että sitä jälkeä pitkin oli kulkenut kaksi suksilla ja kolmas porolla.
Simo seisahtui taas vartomaan. Hän tiesi, ettei Riipin-Heikin pirtille enää voinut olla pitkää matkaa.
Hetken perästä näkikin hän poliisien laskevan järvelle. He olivat hiihtäneet voimainsa takaa ja ihmettelivät Simon vauhtia, sillä Simolla, joka latua aukaisi, oli raskaampi hiihto kuin heillä.
Simo selitti heille, että jokea pitkin oli poroilla kuljetettu jotakin kuormaa. Jäljet olivat verekset… eivät voineet olla vanhemmat kuin tämänpäiväiset… Valtatien varrelta oli tätä Riipinjokea pitkin verrattain lyhyt matka ensimmäisille tukinhakkuupaikoille…
Poliisitkin, vaikka olivatkin väsyksissä, alkoivat innostua, ja heitä ihmetytti se into, joka Simoa kannusti. Semmoista miestä he eivät olleet uneksineetkaan kohtaavansa näissä kiveliöissä, joissa melkein kaikki suojelivat viinakauppiaita.
Oli ehtinyt tulla aivan hämärä. Tähdet syttyivät ja revontulet roihusivat. Pakkanen yhä kiihtyi ja Lapin taivas riemuitsi…
Kun he nousivat järveltä maalle, kääntyi joki viistoon länttä kohden, vaaran laidasta loittoutuen. He hiihtivät joen törmää, joka oli luonnostaan aukea, seuraten äskeisiä jälkiä.
Hetken päästä näkyi metsän läpi tuli kiiluvan, vuoroin himmeämmin, vuoroin kirkkaammin.
Riipin-Heikin asunto oli suurista hongista salvettu uusi rakennus.
Kun miehet saapuivat pihalle, näkivät he kaksi poroa syömässä jäkälää pirtin edustalla. Rekiä ja pulkkia ei näkynyt. Sisälläolijat olivat kuulleet pakkaslumen pihalla narisevan, sillä juuri kun Simo aikoi portaille, tuli mies lakittomin päin ovesta ulos… Mutta palasi pian takaisin pirttiin temmaten oven kiinni, että paukahti.
Oli muuten aivan pimeä, mutta revontulten syttyessä näkivät äsken tulleet, ettei pihalla muita poroja ollut.
Simo astui edellä pirttiin. Avonaisen takan luona istui loisteen lämpimässä kolme miestä, kaikki Simolle outoja. Ne näyttivät vasta aterioineen ja kokoilivat eväitään laukkuihinsa. Vaikkei Simo ollut vielä miehiä puhutellut, tunsi hän heidät etelän puolen miehiksi.
Hän tiedusteli mökin isäntää Riipin-Heikkiä.
Poliisit olivat tulleet hänen jälessään pirttiin ja istuneet loisteen lämpimään.
"Olipa se taivalta", sanoi pitkäviiksinen.
"Eikä olla vielä kuin puolivälissä", lisäsi toinen.
Mutta Simo teki jyrkän kysymyksen, tiesivätkö miehet, missä isäntä oli. Mutta miehet vastasivat kierrellen. Silloin alkoivat poliisit heiltä tiedustella, mitä miehiä olivat ja millä asioilla kulkivat.
Miehet hätääntyivät ja selittivät olevansa laukkukauppiaita ja menevänsä tukkityömaille Pikku-Raahonjärven seuduille.
"Missä tavarat?"
He näyttivät kaikki myytävänsä, jotka laatikoissa ja säkeissä ollen olivat kannetut pirttiin.
Mutta mökkiin oli saapunut kolmaskin poro ja hiihtomies, jäljistä päättäen aivan äsken, tänä päivänä. Missä kolmas poro oli ja mies?
Simo sen kysymyksen teki ja miehet näyttivät hölmistyvän.
"Ei tässä ole meidän olomme aikana ketään käynyt", sanoi eräs miehistä.
Mutta Simon vanha viha etelän puolen miehiä kohtaan nousi voimaansa ja hän karjaisi niin että pirtti helisi:
"Totuus julki!"
Hänen äänessään helähti semmoinen voima ja päättäväisyys, että poliisitkin säpsähtivät.
"Sanokaa pois totuus!" käski pitkäviiksinenkin.
Äsken puhunut mies silmäsi poliisien aseisiin ja Simon pitkään pyssyyn.
Miehet alkoivat kuin yhdestä suusta kertoa mitä tiesivät. He olivat jo aamupäivällä mökkiin saapuneet. Isäntä oli silloin kotona. He saivat häneltä jäkäliä ja päättivät levähtää itse ja levähdyttää porojaan. Mutta vähän aikaa heidän tulonsa jälkeen oli samalta suunnalta saapunut poro, jolla veturissa oli kaksi isoa säkkiä. Toinen mies oli ajanut poroa, suksilla hiihtäen, toinen oli hiihtänyt perässä…
He eivät tienneet mitä miehiä olivat, mutta isännän kanssa olivat kuiskailemalla puhelleet ja seurauksena oli ollut, että isäntä, Riipin-Heikki, lähti omalla porollaan edellä ajamaan… ja isännän poron veturiin oli toinen säkillinen nostettu… Iltahämyssä olivat lähteneet…
"Minkänäköisiä miehiä ne olivat?"
Sekä Simo että poliisit tekivät kysymyksen yhtaikaa.
"Etelän puolen miehiä ne taisivat olla", alkoi eräs miehistä selittää. "Olin minä ymmärtävinäni, että jotakin ne pelkäsivät, koska isäntää aivan kahden kesken puhuttelivat… Taidatte olla niiden hakijoita…"
"Oliko se toinen paksu, kenoselkäinen mies?" kysyi Simo äkkiä, keskeyttäen miehen selityksen.
"Olipa niin. Semmoinen punakasvoinen ja vaaleaviiksinen…"
Simo ja poliisit silmäsivät toisiaan. Simon harmaissa silmissä leimahti kuin salama.
Hän hypähti ylös istumasta kuin olisi sähköiskun saanut.
"Heti perään, muutoin se pääsee käsistämme!" sanoi hän vihasta vapisevalla äänellä.
Poliisitkin saivat uutta intoa, ja revontulten valossa lähtivät miehet hiihtämään pakkasyöhön pitkälle, talottomalle taipaleelle.
Simo lykkäsi heti pihasta lähtien täyteen vauhtiin. Ja metsän rannassa, josta alkoi melko kova porotie, katosi hän näkyvistä ja häipyi kuin otus lumiseen kiveliöön.
XI
Alan toista viikkoa on Utuniemen Simo kiveliöitä hiihtänyt. Hänen vimmansa ja vihansa on niin suuri, ettei hän tunne väsymystä. Joskus on hän ollut hyvinkin lähellä saalistaan. Mutta aina on otus edellä paennut tai osannut piilottautua. Poliisit ovat seuranneet Simon jälkiä, mutta eivät ole onnistuneet häntä saavuttamaan.
Jo ovat viimein sattuneet samalle ladulle Simo ja Paksu-Sakari, synkän synkälle erämaan taipaleelle, joka on kahden kylän välissä. Simo on saanut vihiä, että Paksu-Sakari on kylästä lähtenyt, sitten kun oli saanut myydyksi viinaksensa. On kuullut senkin, että Sakari jo on ollut semmoisessa uskossa, että takaa-ajajat ovat väsyneet, kun ovat jäljiltä eksyneet. Se tieto häntä kannustaa.
Ja vaikka on tulipalo-pakkanen ja ilta käsissä, lähtee Simo taipaleelle ja jättää terveiset poliiseille, että tulkoot perässä. Ennen loppuu Lapin yö, ennen päivät pitenevät ja aurinko korkeammalta paistaa kuin hän Paksu-Sakaria väsyy kiertämästä. Kukaan ei tiedä syytä, minkä vuoksi hän niin väsymättömästi ajaa takaa, ei kukaan aavistakaan, mitkä voimat häntä taipaleella auttavat. Poliiseille on vain oppaaksi tullut, mutta parhaaksi kiinnipyytäjäksi osoittautuukin. Kummailevat sitä kylissä ihmiset, ja ihmeenä sitä poliisitkin pitävät. Mutta he eivät ole saavuttaneet Simoa, vaikka ovat poroillakin perässä viillättäneet. Niin ne kaksi heidän edellään pakenevat kuin lentävät linnut.
Simo seuraa suksenlatua, jota tietää Paksu-Sakarin hiihtäneen. Vinhasti hän vielä sompaa liikuttaa ja keveästi näyttää suksi luistavan. Latu painuu painumistaan kiveliöön, kiertää vaaroja ja oikaisee puuttomien vuomien poikki. Sompien sijoista näkee Simo, että kiire on ollut Sakarillakin, vinhasti on sauvoillaan työnnellyt…
Kun Simo saapuu laajan jänkän laitaan, nousee kuu kokonaisena ja kiiltävän kirkkaana, niin kirkkaana kuin se ainoastaan Lapissa voi, ja valaisee koko talvisen, kuolemanvalkoisen kiveliön. On kuin kirkkaalla päivällä, ja kun Simo tähystää jänkän toiseen laitaan, näyttää siellä, juuri metsän rannassa, joku liikkuvan. Mutta ei erota silmä, onko hiihtäjä vai joku muu liikkuva, sillä metsänranta varjostaa.
Simo saa uutta vauhtia ja vihaisesti työntelee hän pitkin laajaa jänkkää. Tämä erämaan taival on hänellekin outo. El ole näissä kiveliöissä Simokaan koskaan hiihdellyt, vaikka nuorempana eräretkillään oli hiihtänyt tuolla puolen vedenjakajan, josta Taka-Lappi alkoi. Mutta ilmansuunnat hän tuntee ja tietää nyt hiihtävänsä suoraan itää kohden.
Kun hän saapuu jänkän laitaan, alkaa siinä taajaa korpea, ja latu näyttää nousevan vastamaisille maille. Hänen edessään kohoaa valkoisena lumilinnana yksinäinen tunturin huippu, joka kirkkaassa kuutamossa kuin kipunoitsee. Latu lähtee kiertämään tunturin pohjoispuolitse. Tulee vastaan jyrkkärantainen metsäjoki, joka luikertelee tunturin jalkain juuritse. Ympäristö on aukeaa, ja lumen alta pistäiksen joku pitempi kanto. Hän arvaa, että näillä seuduilla on takavuosina käynyt tukinhakkuu. Kun latu nousee korkeammalle, jossa solkikoivujen seassa törröttää vielä joku kelohonka, huomaa Simo jäännöksiä tukinajajain käyttämistä maakodista ja hongista salvatuista talli-pahasista.
Tallin oven kynnyksellä on edellä hiihtävä istahtanut. Simo tarkastaa jälkiä ja huomaa sikaarinpätkän, joka on viskattu vähän loitommaksi. Mutta ei malta Simo viivähtää. Parantaa vain vähän suksensa varpaallista ja lähtee uudestaan painamaan. Pian on hän kiertänyt tunturin ja saapuu taas joen uomalle. Jo huomaa hänen silmänsä pienoisen heinäladon, joka kyyröttää suuren kuusen vieressä, joen törmällä, missä on aukeampi niityksi raivattu paikka. Siitä arvaa hän lähestyvänsä asutuita seutuja, ehkä jotakin uudistaloa…
Virkein mielin hiihtää hän eteenpäin, nyt joen uomaa noudattaen.
Aamupuoleen katoaa kuu näkyvistä, mutta sen valo tuntuu vieläkin jostakin tunturien takaa tai taivaan verhojen lomitse. Latu on noussut korkealle mäelle, jolta kulovalkea aikoinaan on metsän polttanut, niin ettei näy muuta kuin jokunen mustarunkoinen puu, joka on jäänyt siihen palamatta törröttämään. Aamun valjussa valossa näyttävät ne aavemaisilta, kuivuneet oksat kuin rukoillen ojennettuina taivasta kohden.
Simo pysähtyy siihen ja katselee alas laaksoon, josta sieltä täältä joen varrelta kumottaa ihmisasuntoja. Hän nostaa lakkiaan kuumia ohimoitaan jäähdyttääkseen…
Kummallinen, outo raukeus valtaa silloin äkkiä hänen mielensä. Tuntuu kuin katkeilisivat mielen jänteet toinen toisensa perästä. Sydän herpoaa ja kamala painostus valtaa hänet. Hän herää kuin jostakin kauheasta unesta ja kuin havahtuen muistaa, mitä varten on toista viikkoa kiveliöitä hiihtänyt…
Tulee kalvava katumus kaikesta ja hänestä tuntuu niinkuin nyt pelkäisi jotakin… niinkuin suurempi voima häntä ahdistaisi…
Hänen väsyneessä mielessään kuuluu kuiske: et onneasi sillä saa takaisin, jos hänet murhaatkin!
Mutta silloin hän suuttuu omille haaveilleen, koettaa jännittää mielensä jouset uudestaan, terästää tahtoaan, muistaa häväistystä, jonka toinen on tehnyt… Mutta hänen mielensä jouset eivät enää kimpoa ja tahdon teräs vastaa pehmeältä kuin meltorauta…
Ja syvältä sielun pohjalta nousee kuin rauhan sanomana kuiske korvaan: kiitän, hyvä Jumalani, etten tehnyt mitä aioin!
Hän seisoo yhä suksillaan ja yhä raukeus, joka hienosti hivelee sydäntä, valtaa hänet. Ei koskaan hän ole semmoista tuntenut…
Mistä tämä kaikki nyt äkkiä tuli? Nyt juuri, kun hän jo oli tahtonsa perille pääsemässä?
Hän painaa lakin päähänsä ja potkaisee myötämäkeen menemään. Mäen alla on valtatie, joka yhdistää kaksi kyläkuntaa toisiinsa. Simo laskee yli tien ja pysähtyy mökin viereen tien poskeen.
Mökin edustalla on kahdet sukset kinoksen nokassa ja sauvat pystyssä niiden vieressä. Ovi on kiinni, mutta pienen ikkunan yläruudusta, joka ei ole jäässä, pilkahtelee liesitulen loimu, väliin himmeämmin, väliin kirkkaammin. Kummallinen aavistus johtuu Simolle mieleen.
Hän nousee suksiltaan ikkunan kohdalla ja kurkistaa sisään… Äkkiä lähtee hän kuin takaa-ajettuna hiihtämään kylää kohden.
Vasta kylässä, kun päivä alkaa tuntua, saattaa hän levollisemmin ajatella. Niinkuin silloin, kun hän tälle retkelle läksi, hän ei mitään muuta ajatellut eikä tuntenut kuin janoavaa kostoansa, niin hän nyt ei muuta tunne kuin vaisua iloa siitä, ettei mitään tullut tehdyksi. Mutta sitä, mikä muutoksen hänen mielessään on tehnyt, hän ei ymmärrä. Oli kuin kaukainen ääni, jonka sanoista ei selvää saanut, olisi huurteisesta yöstä huutanut ja kieltänyt lähestymästä.
* * * * *
Asutuita seutuja, valtateitä noudattaen, tulee Simo takaisin Utuniemeensä. Kuta likemmäksi kotiansa hän saapuu, sitä paremmalta hänestä olo tuntuu. Hän on kyllä voipunut ja väsyksissä, mutta hänen mielensä on terve. Koko taipaleen on hän miettinyt mielensä muutosta ja kysyy itseltään, mistä laskeusi se voimattomuus koko olemukseen, ettei saattanutkaan tehdä sitä, mikä oli palavana liekkinä sydäntä polttanut. Hän ei siihen vastausta saa, mutta sen hän ymmärtää ja tuntee, että merkillinen muutos hänessä on tapahtunut.
Hän on tahallaan välttänyt niitä kyliä ja taloja, joissa hänet tunnetaan. On levähtäessään poikennut autioihin mökkeihin eikä ole retkestään mitään kertonut. Pimeänä iltana hiihtää hän kotinsa pihalle. Pirtistä loistaa iloinen takkavalkea, joka valaisee lumisen pihan melkein navettaan asti. Hänestä tuntuu niinkuin olisi ollut kokonaisen vuoden poissa kotoa. Hänessä itsessään kai on muutos tapahtunut, sillä ei suinkaan talo ole ehtinyt parissa viikossa niin paljoa muuttua.
Hän koettaa innostua työhönsä ja vastaa kotiväkensä kysymyksiin lyhyesti ja vältellen. Talossa ei ole hänen poissaollessaan kukaan käynyt, eikä ole kuulunut mitään Rantamaulasta, jossa Selma emäntä vielä oleskelee.
Mutta eräänä päivänä näkee Simo kaksi miestä hiihtävän pihaan, venevalkamasta ja järveltä päin. Hän tuntee heti molemmat miehet: Romppainen ja Rantamaulan Aapo, joka koko talven on ollut Romppaisen apurina.
Heti kun miehet ovat sisälle päässeet, käsineensä kuivumaan asettaneet
ja Aapo terveiset Selmalta ja Rantamaulasta sanonut, alkavat he puhua
Paksu-Sakarista. He tietävät koko asian, poliisien ja Simon retket
Sakarin perässä.
Simo hiukan nolostuu, mutta ei virka mitään.
"Poliisit sen lopulta saivat kiinni", juttelee Romppainen. "Lienetkö vielä sitä kuullutkaan?"
"En ole kuullut", vastaa Simo vähän vilkkaammin.
"Sinun perässäsi olivat poliisit hiihtäneet ja osuneet yhteen Paksu-Sakarin kanssa Simuna-Antin mökillä, josta sinäkin olit ohi mennyt", jatkaa Romppainen. "Olivat pelanneet korttia kaikessa rauhassa. Tapeltu oli, mutta käsirautoihin saivat Sakarin… Nyt se kyllä pysyy ja ikitielle joutuu… Pääsivät nyt ihmiset sitä pelkäämästä… Kuuluu olevan monta miestappoakin Sakarin tilillä ja muita kolttosia siihen…"
Simo kuuntelee Romppaisen selitystä ja muistaa selvän selvästi
Paksu-Sakarin kasvot, jotka ikkunan läpi näki liesitulen valossa.
"Vai jo lopulta osuivat yhteen", sanoo hän sitten melkein välinpitämättömällä äänellä. "Kova se olikin edellä pakenemaan…"
"Sille oli aina ilmoitettu, missä kiinniottajat ovat tulossa", tiesi Romppainen. "Sillä on jo siksi hyviä ystäviäkin ympäri Lappia, ja senvuoksi ehti aina edellä…"
Ja Romppainen kertoo siinä minkä mitäkin Paksu-Sakarin elämästä. Niin kauheaa rikosta ei ole, jota ei Sakari olisi tehnyt näinä vuosina, joina on täällä Lapin rajoilla ollut.
"Kaiketipa kaikista töistään palkkansa saapi", sanoo Simo, mutta ei näytä erinomaisemmin välittävän siitä, että Sakari nyt lopultakin on kiinni saatu.
Mutta kun ovat aikansa Paksu-Sakarista puhelleet, alkaa Romppainen
Simon kanssa taas metsäkauppoja hieroa…
Romppaiselle on tehty vuode kamariin, mutta Simon ja Aapon vuoteet ovat pirtissä.
Romppainen kuuluu jo nukkuvan. Simo ja Aapo riisuvat kenkiään takan luona, jossa puut jo ovat punertavana hiilloksena.
"Oli se hyvä, ettet sattunut yhteen sen Sakarin kanssa", sanoo Aapo hiljaisella äänellä ja ikäänkuin jatkaen päivällistä keskustelua. "Selman vuoksi oli hyvä", lisää hän vielä.
"Tiesikö Selma?" kysyy Simo vähän hätkähtäen.
"Sattui olemaan kulkevia poromiehiä, ja ne toivat tiedon, että olit lähtenyt poliiseille oppaaksi Riipin kiveliöön… Siitä tuli Selma semmoiseen hätään, ettei sanoa osaa. Se pelkäsi sinun lähteneen Sakaria takaa ajamaan, — niinkuin sitten lähditkin, — ja aivan uskoi, että jos kohtaat, niin… Semmoisia uskoi ja pelkäsi… Ei uskallettu Selmalle sanoa, että todella olit Sakarin perään lähtenyt, vaikka siitäkin kyllä tietoja meille tuli… Oli se niin levotonta aikaa… Ja minun täytyi sitten omin päin sanoa, että kotona kuulut olevan… Ei rauhoittunut sittenkään… Ei ennenkuin sitten vasta, kun tuli varma tieto, että poliisit olivat Sakarin kytkeneet…"
Aapo ei huomaa, että Simo on kalvennut, — hiillos on jo alkanut mustua, niin että miehet istuvat puolipimeässä.
"Puhuiko Selma mitään Jantukan kiroista?" kysyi Simo, ääni vähän vapisten.
"Puhui… Silloin kun pahinta pelkäsi, hän sanoi, että jos Sakarin tapat, niin Jantukan kiroissa olet, ja sitten ei enää ole toivoakaan niistä irti päästä… Semmoisia lapsellisia pelkäsi eikä ketään ottanut uskoakseen, vaikka kuinka olisi vakuutettu…"
Simo hengittää keveämmin. Ei ole Selma kuitenkaan puhunut Aapramin kuolemasta mitään eikä omasta onnettomuudestaan maininnut!…
"Mutta sitten kun tuli tieto, että poliisit ovat Sakarin elävänä kiinni saaneet, niin alkoi itkeä ilosta ja sanoi, että Jantukan kirot alkavat nyt Utuniemestä kaikota… Niin kummia se uskoi… Pelättiin jo, että kuinka käy, kun vielä on raskaana…"
"Entäs nyt… Kuinka nyt voi, kun tänne läksit?" kysyy Simo, nyt jo rohkeammin.
"Parhaat terveiset lähetti ja toivoi sinun keväthankien aikana käyvän Rantamaulassa… Ikävän sanoi jo olevan tänne Utuniemeen… Lehmiään ja lampaitaan muisteli, että miten tulevat hoidetuiksi, kun itse kotoa poissa on…"
Vuoteeseensa kävi Simo, mutta makasi valveilla ja mietiskeli. Oli montakin seikkaa, jotka mietityttivät, monta kysymystä, joihin vastausta etsi. Hän muisti sisko-vainajaansa Elsaa, joka tuli sokeaksi, muisti äitiään, joka Jantukan kiroja oli pelännyt… ja Selmaa, joka kaikki oli Jantukan kiroiksi uskonut. Olisiko niihin hänenkin lopulta uskominen? Jantukkako olisi voinut kaikki hengellään aikaan saada? Oliko Jantukka hänetkin saanut sokaistuksi, että antoi pojan hukkua? Ja Jantukkako pani hänet ajamaan takaa Sakaria?
Hän mietti ja mietti. Mutta vaikka selvä järki sanoi, että kaikki mitä heidän osalleen oli kovaa sattunut oli sattumaa, onnettomuutta, jota ei voinut välttää enempää kuin voi välttää kuolemaa, joka tulee milloin tahtoo, tunsi hän jonkunlaista pelkoa siitä, että Jantukan kirot olivat voineet olla onnettomuuteen johtamassa…
Mutta mistä tuli sitten se voimattomuus ja tarmottomuus kalpeana kuutamoisena aamuyönä, jona hän oli Paksu-Sakarin kimppuun hyökkäämässä? Mistä kuului huuto korviin ja mistä ääni sydämeen, joka vavahteli? Oliko hänkin ollut Jantukan kiroissa ja juuri sinä aamuhetkenä niistä päässyt? Jolloin tuntui niinkuin pitkästä painajaisen ahdistamasta unesta olisi herännyt?
Niitä hän mietiskeli ja kysymyksiinsä vastausta etsi. Mutta selville ei hän päässyt. Ja hänelle tuli halu puhua kaikki tunteensa vaimolleen, selittää kaikki niinkuin hän nyt tunsi. Ehkä Selma oli juuri näitä samoja asioita miettinyt, mutta ei ollut niitä Simolle saattanut kertoa. Ehkä olisi pitänyt pelastaa se poika? Ehkä hän juuri pojan hukkumisella oli kaivanut omaa hautaansa taikka vaimonsa hautaa?
Hänen oli paha olla, ja hän päätti heti aamun valjetessa lähteä hiihtämään vaimonsa luokse Rantamaulaan. Hänen mielensä oli levoton. Omatunto soimasi. Ei rauhaa ollut odotettavissakaan. Silloin johtui hänen mieleensä, että piti mennä samaa tietä kirkolle asti, suoraan papin puheille ja kertoa kaikki…
Mutta kukaan ei ollut osannut aavistaakaan, mitä Utuniemessä oli tapahtunut. Uskotaanko hänen kertomustaan? Kun ei kukaan tiedä siitäkään, miten Selmalle Veksalahdessa on käynyt? Jos hyvinkin luulevat, että hänkin on joutunut Jantukan kiroihin ja nyt ruvennut hänkin vuorostaan hourimaan? Voivat niinkin päin asiat kääntää, ja kuinka sitten käy? Eihän hän siten rauhaan pääsisi, ja häpeä olisi sitäkin suurempi…
Levottomana, aamun tuloa odotellen, Simo valvoi ja vasta aamupuoleen yötä nukkui ja nukkui raskaasti vielä silloinkin kun Romppainen kömpi kamarista ja alkoi taas metsäkauppoja hieroa.
Mutta kun Romppainen ja Aapo parin päivän päästä lähtivät talosta Pikku-Raahonjärvelle päin ja metsäkaupat vielä, Simon tahdosta, oli lykätty kesään asti, meni Simo ensi töikseen niemen juurelle sen rutoläjän luo, jonka alle Aaprami-vainajan vaatteet oli kätkenyt. Hän kaivoi käärön lumen alta, pudisti pois lumen ja risut ja vei käärön sisälle. Ja avasi sen ja latoi vaatteet samalla lailla limikkäin Selman lipaston laatikkoon, niinkuin ne olivat siinä limikkäin sievässä läjässä olleetkin.
Ja lähti sitten painumaan järveä pitkin Rantamaulaan vaimonsa puheille.
XII
Kesä on taaskin tullut.
Simo on kevätkylvönsä tehnyt ja on nyt lähdössä Rantamaulaan Selmaa noutamaan.
Keväällä, juuri silloin kun järvi loi jäitään, on Selma synnyttänyt vankan pojan, vaikka Simo vasta ohrankylvön aikana on siitä tiedon saanut. Ei ole ollut ketään kulkijaa, jonka matkassa ilosanoma Simolle olisi lähetetty. Mutta nyt ovat kevätkalan pyytäjät vasiten sanansaatantaan Utuniemeen soutaneet ja iloisen uutisen Simola kertoneet.
Hymy kasvoillaan, kirkkain silmin ja kiireisin liikkein hommaa Simo järvelle. Suuren kolmilaidan on vesille vetänyt ja purjeen kuntoon asettanut. Nämä viime viikot ovatkin olleet hänelle raskaat elää, kun tiesi Selman synnytyksen ajan lähenevän eikä hän rospuuton aikana järvelle päässyt eikä mitään saanut kuulla Selman olosta. Hänen ilonsa on niin suuri, että hän unhottaa kaikki entiset.
"Terve ja vankka poika niinkuin honganoksa", ovat kalamiehet terveiset tuoneet.
Simo hymähtää, kun venevalkamassa purjetta pystyyn nostaa. Kipakka pohjoinen, peräntakainen puhaltaa… saisi laskea selkävesiä koko välin. Ja sekin on hänestä jo onnen merkki, ettei tuule vihainen vastainen nyt, kun hänen on niin kova kiire. Purje pullistuu ja raskas kolmilaita alkaa viiltää Kotinientä kohti.
Pitkä mela kainalossaan istuu Simo veneen perässä. Onnellisessa mielessään hän nyt taas, monen raskaan vuoden perästä, haaveilee sitä aikaa, jolloin tämä lapsi on täytenä miehenä… Hänen kuvansa ovat iloiset ja hauskat. Metsärahoilla hän laajentaisi yhä viljelyksiään ja panisi toiset puolet pojan varalta säästölaitoksiin…
Kevenneet ovat muutenkin hänen murheensa. Kevättalvella, kun hän Selman puheilla Rantamaulassa kävi ja asiansa, tunteensa ja tuskansa puhui, että rantamaille kirkonkylään aikoi ja kaikki papin tiedoksi kertoisi, kielsi Selma ja lohdutteli. Ei hänen kertomustaan kukaan uskoisi. Jumala, joka tiesi hänen tekonsa, oli ainoa, joka anteeksi antaisi ja katuvan rauhaan päästäisi. Niin oli Selma puhunut ja siihen uskoon pitkän taistelun perästä tullut. Monta päivää ja yötä olivat siitä puhuneet ja vihdoin, kun Simo takaisin Utuniemeen läksi ja Selma jai Rantamaulaan synnyttämistä varten, oli hänen helpompi elää ja hän pystyi taas työhönsä niinkuin ennenkin.
Ja mieleen ne asiat nytkin johtuvat, kun kolmilaita viiltää keskeltä järven selkää, että vaahto molemmin puolin kuohuu. Mieleen ne johtuvat, ja raskas siellä on paino vieläkin syvällä sydämen pohjalla, niin hän tuntee. Mutta toiselta puolen täyttää ilo hänen mielensä, niin että jälkimmäinen tuntuu vahvemmalta…
"Terve ja vankka poika."
Kalamiesten sanoman mukaan oli poika jo neljännellä viikolla. Oli odotettu pastoria tulevaksi järvikyliin ja silloin ristittäisiin… Sen vuoksi pitäisi Simon joutua niin pian kuin mahdollista, vielä että ehtisi ristiäisiin, — semmoiset terveiset oli Selma lähettänyt ja kovin ikävöinyt oli jo kotiakin.
Pian hän sinne nyt joutuukin, tuuli puskee, purje pullistuu, kolmilaita kiitää kuin lentävä lintu…
Simo kääntää keulaa jo itärannalle päin. Järven päässä jo siintävät rantaniittyjen ladot, mutta itse kylää ei vielä kuitenkaan näy.
Ei tullut kalamiehiltä tarkemmin kysytyksi, olivatko nähneet pojan ja joko Selma oli vuoteestaan noussut. Ja äkkiä johtuu Simon mieleen kysymys: Minkähän näköinen on? Onko minun vai onko Selman?
Kummallisesti se kysymys kaivaa mieltä. Eikä hän saata kieltää, että hänen mielessään pyörii Aaprami-vainajan kasvojen ilme siltä hetkeltä, jona Selma lapsen hänelle nähtäväksi paljasti…
Hänen mielensä vavahtaa ja sydän lyö levottomasti.
Merkillisesti se onkin jäänyt hänen mieleensä, se hetki ja ne lapsen kasvot. On aivan kuin olisivat tuossa silmäin edessä, valkoisen, ohuen nauhalakin ympäröiminä…
Silloin juuri alkaa kylä näkyä, yhteinen venevalkama ja veneiden pitkä rivi… Joku miehenpuoli kävelee Rantamaulasta rantaan päin.
Lähempänä rantaa tyyntyy tuuli, ja Simon kolmilaita lähenee laiskasti venevalkamaa. Mutta itse hän istuu vaihtelevin tuntein, polttavin mielin, veneen perässä.
Selma on portailla vastassa. Hän on jo aivan terve. On vain ikävä ollut
Simoa ja kotia.
"Täällä se on", kuiskaa Selma ja menee itse edellä porstuan perässä olevaan kamariin. Ikkuna on peitetty liinaisella, niin että huoneessa on miellyttävä hämärä.
Simon sydän lyö niin, että tahtoo haljeta, ja melkein henkeään pidättäen seuraa hän Selmaa, voimatta mitään sanoa.
Valkoisessa vasussa se nukkuu, ohut peite kohotettuna kasvojen yli.
"Täällä se on", kuiskaa Selma, varovasti nostaen peitettä kasvojen päältä.
Simo kumartuu katsomaan. Lapsi nukkuu. Hän katselee hetken lasta ja silmää sitten Selmaan.
Nehän ovat aivan samanlaiset kasvot kuin Aaprami-vainajankin!
Simo tarttuu Selman käteen.
"Selma! Selma… Sillähän on Aaprami-vainajan kasvot!…"
"Niin ne ovat, mutta silmät ovat aivan kuin sinun silmäsi", sanoo Selma tyynin äänin ja liikkein.
Simo tuijottaa lapseen, kauhu kasvoillaan.
"Ja vartalo pitkä!… Katsos tänne!"
Simo ei vain tahdo säikähdyksestään selvitä.
Mutta Selman kasvoilla on iloinen hymy.
"Nyt olemme päässeet Jantukan kiroista! Nyt en enää usko enkä luule mitään! Yhtä kuitenkin pyytäisin? panemmeko hänen nimekseen Aaprami?"
Simo miettii hetken, pari kertaa nousee rinta raskaasti ja sieraimet levenevät. Mutta sitten silmää hän lapseen, joka on herännyt ja katselee sinisin silmin eteensä…
Simon rinta tyyntyy, kasvoille ilmestyy onnellinen hymy, kun hän Selman silmiin katsoen sanoo:
"Olkoon Aaprami."
Selma laskee kätensä Simon kuumalle otsalle ja kuiskaa:
"Nyt on Utuniemi oma kotimme! En enää noidan kiroja pelkää!"