Simo painoi oven kiinni.
"Jantukan kirous — Jantukan kirous", sanoi hän itsekseen ja tunsi, että hänen verensä alkoi kiehua. "Jo nyt on kumma, etten saa tuota kiuasta hajalle!"
Hammasta purren hän läksi, sydän oudosti kuohuen.
Pihalla hän jo sentään tyyntyi, ja rauhoittaakseen Selmaa, joka oli lypsämässä, meni hän navetan ovelle ja virkkoi niin rauhallisella äänellä kuin voi:
"Elsa nukkuu oikein rauhassa… Minä käväisen niemeltä noutamassa sinne aamulla jääneen kalakontin."
"Elähän nyt viivy kauan", sanoi Selma, kurkottaen lypsyasennostaan näkemään Simoa.
"En toki."
Mennessään otti hän rautakangen navetan porstuasta ja läksi kiireisin askelin astumaan niemen nenään päin. Vaikka jo oli aivan pimeä, osasi hän noudattaa polkua. Tuuli oli muuttunut myrskyksi. Koivikko huojui ja tohisi ja järven laineet löivät vaahtoisina kivistä rantaa vasten. Kuului kuin raskaita huokauksia järven selältä päin, ja koko niemi tuntui vavahtelevan.
Mutta rohkeasti, pelkoa tuntematta, käveli Simo kanki olalla koivikon läpi. Hänen ajatuksensa olivat kuumat ja hän tunsi raivoa mielessään. Olisi tullut jo ennen hävitetyksi tuo joutava kiuas, niin ehkä Elsakin olisi lapsekkaasta pelostaan päässyt eikä olisi sairaita luulojaan Selmalle mennyt selittämään!
Hän pääsi koivikon laitaan, josta aukea niemen kärki alkoi. Vaikka oli pimeä, erotti hän silti mustan möhkäleen, joka siinä rantatörmällä törötti.
Vihapäissään iski Simo kangellaan kiviin, että tuli leimahti; tarttui sitten molemmin käsin päällimmäisiin kiviin, jotka olivat irtaimia, ja heitti niin kauas järveen kuin jaksoi. Molskahtaen ne upposivat veteen, ja Simo heitteli niitä niin taajaan, että kun toinen järveen putosi, niin toinen oli perässä tulossa… Puoliväliin sai paljain käsin puretuksi, mutta siitä alkaen olivat kivet niin lujassa, että täytyi ensin kangella irroittaa. Hän teki työtä niinkuin hengenhätä olisi ajanut. Kun hän oli saanut kiukaan maan tasalle hajoitetuksi, loppuivat siinä pienemmät kivet ja tasainen laaka tuli vastaan. Se tuntui olevan kiinni maassa eikä liikahtanutkaan, vaikka Simo koetti sitä kangella vääntää, oli kuin maahan kiinni kasvanut. Kangen kärjellä tunnustellen joka kulmalta tunsi Simo, että se oli maahan päin juureva, syvällä oleva maakivi, jonka päälle kiuas oli muurattu.
— Jo siitä nyt pahimmat haltiat taisivat lähteä, — hymähti hän ja iski vielä kangen kärjellä maassa olevaan laakaan, että paukahti.
Silloin kuului kuin pamaus jostakin ilmasta tai maan alta. Hän ei saanut selvää, mistä päin.
Hän jäi kanki käteen seisomaan ja odotti kuin lisää, ja vaikka hän ei tuntenut minkäänlaista pelkoa, säpsähti hänen luontonsa pamauksesta.
Rohkaistakseen itseään iski hän toisen kerran ja uhmaten ärjähti…
Ei kuulunut enää mitään.
"Taisivatpa haltiat kadota!" sanoi hän melkein hyvillään.
Myrsky yhä kiihtyi, vihuri viskasi lakin Simon päästä ja lennätti pimeään. Koivikko huojui, ja rannalla olevat kuuset tohisivat ja kumartelivat.
Simo koetti haparoida lakkiaan, mutta ei löytänyt. Avopäin läksi hän kotia päin, kanki olalla lyöntiasennossa. Hän oli melkein hyvillään, että nyt vihdoin oli saanut tuon taikapaikan hajalleen. Ja hän päätti, jahka tästä ehtisi, purkaa vielä Jantukan kodan sijankin ja nakella kivet järveen. Ja perata pelloksi koko niemen kärjen…
Kun hän kävi pirttiin, istui Selma honkatulen ääressä sukkaa kutoen. Hän oli jo navettatyöt saanut tehdyksi ja maidonkin siivilöinyt. Simon astuessa sisälle kohtasivat heidän katseensa, ja Simo oli huomaavinaan Selman silmissä pelokkaan ilmeen, semmoisen, jota ei ennen koskaan ollut niissä nähnyt.
"Se nukkuu nyt rauhallisesti", sanoi Selma hiljaisella äänellä, viitaten Elsan huoneeseen.
Nyt vasta huomasi hän, että Simo oli lakittomin päin.
"Tuuli kiskoi lakin päästä, enkä pimeässä löytänyt", virkkoi Simo ennenkuin Selma ehti kysyäkään.
Kun hän sitä sanoessaan katsahti Selmaan, tuntui hänestä, että Selma jo tiesi, missä hän oli käynyt ja mitä ollut tekemässä.
"Eivätköhän siitä Jantukan kiukaasta haltiat paenneet", puhui hän puoleksi nauravin suin.
Selma katsoi häneen pelokkaasti, ja hänen poskensa kalpenivat.
"Olisi tullut se ennen hajoitetuksi, niin ei Elsankaan olisi tarvinnut sitä pelätä ja uskotella sinullekin…"
Kun Simo sai kerrotuksi, kuinka hän oli kiukaan hajoittanut ja että uskoi Elsan hourimisen juuri sen pelosta johtuvan, näytti Selma käyvän rohkeammaksi, ja kun Simo oli kaikki kertonut, virkkoi hän:
"En minä sitä sentään ole pelännyt, mutta Elsa kyllä uskoo Jantukan kiroukseen vieläkin…"
"Minkä vuoksi sinä sitten olet raskaalla mielellä niin usein ja minkä vuoksi itkit riihen kynnyksellä?"
Selma ei osannut heti vastata. Mutta hetken päästä hän sanoi vältellen:
"Elsan vuoksi."
Simo istahti vaimonsa viereen ja laski kätensä Selman olkapäälle.
"Nyt älkää kumpikaan pelätkö. Nyt saamme olla rauhassa…"
"Tohtiiko sen hajoittamisesta Elsalle mitään puhua?" kysyi Selma.
Simo mietti hetken.
"No ollaan sanomatta Elsalle, mutta sinun on huomenna lähdettävä niemelle näkemään, mitä olen tehnyt, ja heitettävä pelkosi pois!"
Simo oli varman ja voimakkaan näköinen. Selmalle johtui siinä äkkiä mieleen, etteivät semmoiseen mieheen Jantukan kirot pystyisikään, vaikka koettaisikin…
V
Kuutamoisena pakkasiltana hiihteli Rantamaulan Aapo Utuniemeen kehämieheksi Simolle avuksi, niinkuin luvannut oli. Järvellä sattui olemaan mainio keli, niin että Aapo lykkeli menemään nopeaan. Oli helppo osata niin kirkkaalla kuutamolla. Aapo hiihteli suoraa reittiä, keskeltä suurinta selkää, sillä järvijäät olivat tänä syksynä tavattoman lujat, kun pakkaset ehtivät ennenkuin lumen tuiskusi. Niemien nenistä ja saarista, joista valkohuurteiset metsät loistivat, otti hän merkkiä ja oikeaan osasi. Jo kauas erotti hän Utuniemen korkean koivikon, joka valkoisena välkkyi kuun hopeavalossa.
Talossa valvottiin vielä. Simo sattui huomaamaan hänen tulonsa ja riensi jo pihalle vastaan.
Laukussaan toi Aapo lisää lääkkeitä Elsalle ja taloon kaikenlaista pikku tarvetta.
Kaksin kerroin tervetullut oli Aapo nyt. Ennenkuin sisälle menivät, tarkastelivat he kuun valossa rakennuksen pohjaa. Simo oli jo ehtinyt, kun maat kylmettyivät eikä kuokka enää pystynyt, hakata pelkkakerran asuinrakennukseen ja asettaa nurkkakivet paikoilleen. Hirret, kuivat kuin kanteleet, olivat sirossa läjässä aivan vieressä. Sopisi alkaa lyödä hirttä hirren selkään!
Koko rospuuton ajan oli Utuniemi ollut eristettynä muusta maailmasta eikä talossa ollut käynyt ketään, sittenkun Aapo rantamailta palattuaan Elsalle lääkkeet toi. Mutta nyt tiesi Aapo kertoa, että suuria tukinajoja jo oli alkamassa muillakin kruunun omistamilla alueilla kuin Hanhikerossa. Rantamaulan kautta oli jo sulalla syksyllä mennyt miehiä tukinajopaikoille talviasuntoja tekemään, ja nyt järvien jäädyttyä, kovan pohjan ja lumen tultua, oli tukinajoon painunut monia kymmeniä hevosia ja hakkuumiehiä.
"Isot ajot nyt tulevat tänä talvena, — isommat kuin kuluneena talvena", kertoi Aapo, kun takkavalkean ääressä Simon kanssa juttelivat. "Kuuluvat kehuvan palkkojakin entisiä paremmiksi, vaan eipä tuonne tehnyt mielikään outojen etelän miesten joukkoon, ja kun tänne jo olin tullut luvanneeksi…"
"Vai etelän puolen miehiä olivat", sanoi Simo. "Sattuiko tuttua miestä yhtään?"
"Sanoi siinä eräässä roikassa kaksi miestä ennenkin meillä käyneensä, vaan ei niitä tunnettu eikä nimiä kysytty… Mitä sinä niistä?"
"Ilman aikojani… Ajattelin, että mistä niitä aina uusia ja uusia miehiä riittänee sieltäkään etelän puolesta…"
"Näkyy niitä riittävän ja vaikka minkälaisia. Kirkonkylässä olivat tässä syksyllä taas tapelleet, ja kaksi siinä oli puukotettu hengettömäksi. Ja oli siellä römppäviikolla, jolloin nyt viimeksi kävin, taas puukotettu mies, joka päivän perästä kuoli… Se, joka tapettiin, oli viime kesänä täällä Hanhikerossa tukinhakkuussa ja uitossa ja meni tukkien matkassa alas jokisuulle. Kävi se meilläkin. Semmoinen paksu, pystyrintainen ja isoääninen mies…"
"Ja pää pystyssä, silmät harmaat?" kysyi Simo vilkkaasti.
"Sama mies. Kuuluivat nimittävän Sakariksi…"
"No sitten se on sama, joka tässä meilläkin on käynyt", sanoi Simo melkein riemulla. "Vai menetti henkensä!"
Selma oli hommaillut miehille illallista ja seisoi selin heihin.
"Kuulitko, Selma, kun kuuluvat tappaneen sen paksun Sakarin", puhui Simo Selmalle, mutta ei ottanut huomioonsa, kuuliko Selma, mitä hän sanoi.
"Kesällä, kun menin lehmää noutamaan, teki minun mieleni sitä miestä vähän käsitellä."
Ja Simo kertoi retkestään, kuinka jätkät olivat tulleet häneltä kaloja ostamaan, kun hän oli menossa Hanhilahdessa…
Mutta illallinen oli valmiina. Rasvainen poronlihakeitto höyrysi vadeissa, ja Selma käski miehet syömään.
Silloin he alkoivat muista asioista keskustella, ja paksun Sakarin kohtalo unohtui.
Aapolle oli tehty ovipieleen vuode.
Illallisen syötyään asettuivat miehet levolle, mutta Selma jäi pesemään astioita. Miehet nukkuivat heti vuoteeseen päästyään.
Mutta Selmaa ei nukuttanut. Hän oli toimitellut minkä mitäkin ja lisäsi vähän väliä puita takkaan. Elsa oli ollut levollinen koko päivän eikä nyt illallakaan ollut tuskitellut. Mutta nyt kuului kamarista hiljaista valitusta. Selma päätti antaa hänelle niitä uusia lääkkeitä, joita Aapo vasta oli tuonut.
Hän sytytti kynttilän sairaan kamariin ja meni lääkepulloineen Elsan vuoteen viereen. Sulki välioven kiinni.
Elsa näytti heräävän ja olevan täydellä tajulla. Hän tunsi Selman liikkeistä ja sanoi sairaan heikolla äänellä:
"Kun en minä ehtinyt avuksi…"
"Elä nyt, hyvä ihminen, houri…"
"En minä houri… Mutta minä kuulin uniini sinun huutosi
Veksalahdesta…"
"Hourit sinä… Siitä aina puhut…"
"En minä ole sinulle puhunut…"
Selma sanoi olevan uusia lääkkeitä ja kehoitti Elsaa ottamaan.
"Mitä te niitä kuljetatte", sanoi Elsa raukealla äänellä. "Ei minusta tervettä tule, kuolla jo tahtoisinkin… Eikö Simo mitään aavista?"
"Mitä aavista?" kysyi Selma, mutta hänen äänensä vapisi.
"Eikä vieläkään ymmärrä, että se on Jantukan kirous?"
Selma kokosi voimansa ja virkkoi niin levollisella äänellä kuin hänelle oli mahdollista:
"Sulalla syksyllä on Simo jo hävittänyt Jantukan kiukaan maan tasalle… Ei siinä ole pelkäämistä. Ota nyt näitä lääkkeitä…" Vihdoin Elsa suostui ottamaan lusikallisen. "Nämä ovat rauhoittavia", vakuutti Selma. "Lääkäri on Aapolle niin sanonut."
Mutta Elsa tuntui olevan muissa mietteissä. Näytti kuin ei olisi kuullut, mitä Selma sanoi.
Kynttilä paloi loppuun, ja kuu kumotti huoneeseen.
Selma istui vielä vuoteen vieressä.
Silloin Elsa taas virkosi ja sanoi kiihkeästi:
"Sano, sano Simolle… tunnusta kaikki… minä arvaan kaikki!"
Elsan ääni oli niin kimakka, että Selma säikähti niin, ettei paikaltaan päässyt. Mutta hetken päästä, kun hän pelästyksestään selveni, riensi hän raottamaan ovea ja kuunteli, nukkuivatko miehet pirtissä…
Nukkuivat. Eivät olleet Elsan äänestä heränneet.
"Koeta nyt rauhoittua!" sanoi hän Elsalle, poistuen pirttiin; hänen sydämensä löi niin, että tahtoi rinnan halkaista.
Takassa olivat hongat palaneet loppuun. Selma sulki pellin ja silmäsi ulos koivikkoon, — se näytti ihmeen kylmältä valkohuurteisine koivuineen, jotka liikahtamatta värjöttivät kuutamossa. Suuri, kirkas kuu kumotti suoraan ikkunasta sisään…
Selma riisuutui. Kun hän lähestyi Simon vuodetta, heräsi Simo ja kysyi:
"Nukkuuko Elsa?"
"Nyt taisi nukkua, äsken vielä houraili…"
"Siitä Jantukan kiukaastako?"
"Siitä."
"Annoitko lääkkeitä?"
"Annoin…"
Selma kallistui miehensä viereen. Hänen ajatuksensa kyllä kuohuivat ja sydäntä poltti, mutta luonto vaati osansa ja hän nukkui kesken mietteittensä.
Simo nukkui myöskin. Mutta hän heräsi siihen, että Selma unissaan huudahti.
Oli Selma öisin ennenkin unissaan valittanut ja puhunut, jotakin, josta Simo ei selvää saanut. Hän oli ensin luullut, että Selman yöllinen levottomuus johtui Jantukan kiukaan pelosta. Mutta hajoitettuaan kiukaan ja tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei Selma enää pelännyt eikä uskonut Jantukan kiroihin, ja yöllisen levottomuuden yhä jatkuessa ymmärsi hän, että se johtui raskaudentilasta. Hän tunsi ääretöntä onnea, tultuaan huomaamaan, että he saivat odottaa perillistä…
Hän nukkui taas rauha ja onni mielessään.
VI
Alkoivat sydäntalven pitkät pimeät. Vaisusti vain päivä valkeni, ja arkana piileskeli aurinko etelän kukkuloiden takana, harvoina päivinä kirkasta otsaansa näyttäen.
Mutta ahkerasti naputtelivat Simo ja Aapo uuden rakennuksen nurkilla, naputtelivat aamuhämystä iltahämyyn. Nurkka nousi, hirsi liittyi hirteen, salvos salvokseen.
Niin kului pimein aika Utuniemessä; eräänä päivänä, kun miehet menivät kehälle ja uuden hirren kiinnipanoa aloittivat, näkivät he auringon näyttäytyvän kokonaisena etelän vaaroja korkeammalla.
Huurteinen kotikoivikko ikäänkuin riemastui, ja kirkas valo levisi pitkin erämaata. Kuollut, nukkunut järvien luonto kuin heräsi.
Molemmat miehet sen kehältä huomasivat, ja molemmilta pysähtyi kirves, joka salvokseen oli putoamassa. Tuntui kuin päivä nyt pitkästä kotvasta hyvää huomenta huutaisi ja niinkuin viluisin huulin, mutta lämmennein katsein hymyilisi.
"Pimein aika on ohi!" huudahti Aapo iloisesti.
"Niin on!" myönsi Simo.
Ja molempain miesten äänessä helähti riemua ja katseissa vilahti varmaa toivoa.
He alkoivat naputella, ja heidän liikkeensä olivat notkeammat kuin eilen, ja mielessä tuntui lämpöiseltä ja hyvältä.
"Keväthankien aikana näkyy pääty yli koivujen latvain kauas järvelle niinkuin arvelinkin", sanoi Simo ja katsahti Aapoon nauravin silmin.
"Onhan tässä koetettu kirveenvarresta kiinni pitää", sanoi Aapo. "Jos hyvin käy, niin on kurkihirsi paikallaan niihin aikoihin, kun uutta tulokasta varrotaan…"
"Pitäneeköhän ikävää Selma, kun on minusta liiemmästi laihtunut… Mitä sinä, Aapo, luulet?"
"Mihinkä ikävöisi hyvästä talosta, mutta jos luulottelisi ja pelkäisi mielessään sitä Jantukkaa…"
Simo ja Aapo eivät olleet koskaan keskenään Jantukasta ja hänen kirouksistaan puhuneet.
"Oletko sinäkin kuullut siitä Jantukka-noidasta?" kysyi Simo. Hän oli luullut, ettei Aapo tiennyt koko asiasta mitään.
"Kuulin minä siitä vanhain miesten meidän kylässä puhuvan. Ja tulin sitä ajatelleeksi, kun kuulin kerran Selman unissaan puhuvan ja Jantukan nimeä mainitsevan."
Simo kertoi nyt Aapolle kaikki, senkin, että hän jo syksyllä oli
Jantukan kiukaan maan tasalle hajoittanut.
Näihin aikoihin alkoi Elsa huononemistaan huonota. Selma valvoi usein öisin hänen luonaan ja piti tarkkaan ovea kiinni, etteivät Elsan hourimiset miesten unta häiritsisi. Usein tarjousi Simo Selman puolesta sairaan luona olemaan, mutta Selma vakuutti jaksavansa eikä millään ehdolla sanonut jättävänsä sairasta miesten hoitoon.
"Se on minuun jo niin sairastuksensa aikana tottunut, että heti kaipaa ja kysyy", sanoi hän, ja siihen tyytyi Simokin.
Eräänä päivänä, kun Selma jo oli mennyt iltakarjalle, laskeusi Simo rakennukselta, aikoen mennä pirttiin juomaan. Hän koetti liikkua hiljaa, niinkuin he koko talven olivat tehneet, ettei Elsa häiriintyisi, sillä tällä oli tavattoman tarkka kuulo. Mutta kun hän pääsi pirttiin, kuuli hän Elsan äänen ja oli kuulevinaan, että Elsa pyysi jotakin. Kun hän raotti ovea, sanoi Elsa:
"Simohan se on!"
"Niin on. Puuttuuko sinulta mitään?"
"Ei, mutta ole sinä hyvä Selmalle… Selma rakastaa sinua ja minua…
Viaton on Selma…"
Simo sai taas sen käsityksen, että Elsa houri. Hän painoi oven kiinni ja juoksi navettaan Selmalle ilmoittamaan.
Mutta puolikartanossa tuli Selma jo vastaan ja oli kalpean ja pelästyneen näköinen.
"Elsa taas hourii", sanoi Simo ja näki kummallisen pelokkaan ilmeen Selman silmissä. "Älä nyt kuitenkaan säikähdä… se on sitä tavallista hourimista", lisäsi hän rauhoittavasti.
Selma riensi juoksujalkaa Elsan luokse.
Simo nousi rakennukselle, joka jo alkoi olla räystään tasalla. He vaihtoivat vain jonkun sanan Aapon kanssa ja ryhtyivät työhönsä.
Iltapäivällä, kun alkoi hämärtää, näkivät he Selman tulevan portaille ja viittaavan heille. He laskeusivat rakennukselta niin nopeaan kuin voivat.
Kun he tulivat sisälle ja riensivät Elsan huoneeseen, näkivät he Selman polvistuneena itkevän Elsan vuoteen vieressä.
Elsa oli kuollut.
* * * * *
Simo on lähdössä rantamaille, kirkolle asti, Elsaa hautaan saattamaan.
Porrasten eteen pihalle, poron rekeen, on arkku jo kannettu. Simon vankka ajokas seisoo navetan luona tavallisella siljollaan, neuvot selässään, märehtien.
Raskain mielin lähtee Simo. Ikävä on Elsaakin, ainoaa siskoa, jonka kohtalo on ollut raudankova. Huoli on Selmasta, joka nyt hoivaa tarvitsisi.
"Menehän nyt vain", koettaa Selma lohdutella Simoa. "Enhän kuitenkaan nyt yksin jää, kun on Aapo toverina, menehän onnessa ja vainaja kunnollisesti hautaan toimita, ja kun palaat, niin…"
Selma katsahti Simoon. Simo ymmärsi Selman katseen ja sanoi:
"Koetan saada Alman tai äidin Rantamaulasta tänne tulemaan… Et sinä yksin täällä Aapon kanssa toimeen tule, jos sattuisi sillä aikaa…"
"Ei se nyt sillä aikaa", esteli Selma.
"Ei sitä tiedä…"
Ulommaksi järvelle päästyään silmäsi Simo taakseen ja riemastui. Vaikkei uudessa rakennuksessa vielä ollut päätyäkään, näkyivät jo tasakerran uudet hirret järvelle asti… Valmista oli tullut.
— Ensi talvena saapi Selma jo emännöidä isossa, uudessa pirtissä, jossa on neljä isoa ikkunaa, — mietti hän hyvillä mielin. — Tiilisavikin on jo valmiina, ikkunat ja ovet valmiit ja lattia- ja kattoneuvot sahattuina, jo pari vuotta kuivuneina…
Sopisipa siinä sitten pienen tulokkaan tepastella.
Ja Simon ajatukset siirtyivät tulevaisuuteen, sinne asti, jolloin hän itse jo oli ikämiehenä ja hänen ympärillään vankkoja poikia, jotka tekivät talossa työtä… Silloin olisi jo Utuniemi iso, lukuisakarjainen talo, jossa elettiin oman pellon antimilla… ja josta eivät miehet joutaneet tukinajoihin eivätkä uittoihin…
Simon miettiessä oli poro tolvannut lähemmäksi maata, ja silmätessään rannalle päin huomasi hän olevansa aivan niillä paikoin, missä tukkilaiset olivat hänen veneensä viereen laskeneet ja kaloja häneltä ostaakseen kysyneet… Ja silloin hän taas muisti paksun Sakarin…
Mutta huono loppu oli tullut Sakarillekin, niinkuin monelle muulle etelän puolen miehelle, oli Aapo tiennyt kertoa. Puukotettu kuoliaaksi!
Hän ei ymmärtänyt, minkä vuoksi, mutta hänestä oli tuntunut kuin joku paino olisi pudonnut hänen mielestään, kun Aapolta kuuli, minkälainen loppu Sakarille oli tullut. Ja niin tuntui vieläkin, oikein hytkähti hyvältä rinnassa…
Ei ollut Rantamaulaan vielä viesti kulkenut Utuniemen Elsan kuolemasta. Aapo kyllä oli kertonut, että Elsa sairasteli ja houraili ja tapahtua voisi, että piankin kuolema hänet kutsuisi. Ja niin oli arvellut Almakin, ettei Elsa-parka enää pitkällinen ollut, tuskin sulaa järveä enää näkisi.
Alma sattui pihalle ja näki järvellä poron tolvaavan ja miehen istuvan kuin ruumisarkun päällä…
Silloin riensi hän muulle talonväelle näkemänsä ilmoittamaan, ja pihalle kokoontuivat kaikki Simoa kuormineen vastaanottamaan.
Vanha emäntä pillahti itkuun.
"Elsa-parka… Elsa-raukka", nyyhki hän. "Sillä olivat omat uskonsa ja luulonsa… Hyvä Jumala on hänelle armollinen… Ei hän hourinut, mutta hänen uskonsa oli sellainen, että Jantukan kirot…"
Ei mennyt kukaan häiritsemään vanhaa emäntää, joka siinä arkun vieressä itki ja nyyhkytti. Vakavina seisoivat vieressä emännän itkiessä…
Mutta kun hän vihdoin tyyntyi ja kuivaili kyyneleensä, kysyi hän Simoon päin kääntyen:
"Kuinka siellä Selma… eikö sanonut lähtiessä…?"
"Oli minulla ajatus semmoinen, että pyytäisin teitä ja Almaa sinne", sanoi Simo, ymmärtäen vanhan emännän kysymyksen.
"Sitä minä olen tässä itsekseni ajatellut", sanoi vanha emäntä. "Ja siltä varalta olen työni toimittanut, että joudan. Alma tulkoon toveriksi…"
* * * * *
Aamulla, ennenkuin kevätvarhainen aurinko oli noussut, olivat Rantamaulan vanha emäntä ja Alma-tytär lähdössä Utuniemeen, sillä siellä kuului nuori emäntä vartovan taloon perillistä. Simon uljaalla ajokkaalla olivat lähdössä. Ja toisella kujalla seisoi niinikään lähtövalmiina talon hevonen, jonka reessä oli musta ruumisarkku. Sillä oli Simon määrä lähteä alas kirkolle, sisko-vainajaansa viimeiseen lepoon saattamaan.
VII
On tullut kesä ja juhannusaatto.
Verkoiltaan Veksalahdesta palaa Simo hyvillä mielin. Vene kulkee läheltä rantaa ja Simo työntelee sitä sauvoimella eteenpäin venevalkamaa kohden.
Tavallista varemmin olivat lumet sulaneet, metsäjoet tulvilleen tulleet ja jäät lähteneet. Tukit oli saatu runsaissa kirsivesissä uitetuiksi metsäjokia pitkin ja järvelle tullessa olivat tyvenet ilmat tukkien kuljetusta jouduttaneet. Aikoja sitten olivat Hanhilahdestakin laverit kadonneet ja tukkilaisten huudot lakanneet kuulumasta…
Simo ohjaa veneen tavalliselle paikalleen, kuusiriu'uista sarjatulle telalleen, vetää sen kuivalle, ottaa kontin selkäänsä ja lähtee nousemaan valkamasta koivikkoon. Ja tutusti kiertelevää polkua kävellessä johtuu hänelle mieleen kulunut talvi, joka on mennyt kuin virran juoksu ja jona on niin paljon valmista saanut, ettei rohjennut toivoakaan. Uusi rakennus on jo vesikaton alla, joka on uusista, valkoisista päreistä lyöty. Kauas järvelle, yli korkeimpain koivujen latvain, näkyy sekä rakennuksen uljas pääty että vesikaton valkoiset päreet. Onni on heitä muutenkin seurannut. Terveen, vankan pojan on Selma synnyttänyt samana kevätkirkkaana päivänä, jona uuden rakennuksen kurkihirsi nostettiin paikoilleen. Kaikki on hyvin käynyt. Selma on nyt terve kuin ennenkin, poika terve, vankka miehen alku…
Vielä on kuitenkin hommaa ja työtä, ennenkuin uuteen pirttiin päästäisiin asumaan. Mutta niin hän on Selmalle vakuuttanut, että ennenkuin tämä kesä on kulunut ja ennenkuin järven rannat riittyvät, saapi Selma sytyttää uuden pirtin takkaan tulen ja katsella pihalle uusista, isoista ikkunoista…
Eikä hän sitä enää epäilekään. Uunitiilet ovat jo valmiit, ja hän on näinä päivinä Aapon kanssa aloittanut välikaton panoa…
Simo on ajatuksissaan jo joutunut pihasalle. Silloin kuulee hän pirtistä lapsen itkua. Se ei ole oikeaa itkua, se on kuin kirkumista…
— Mikähän sitä lasta vaivannee, kun se öisinkin itkee?
Hän kuunteli hetken ja lähti sitten saunalle päin kävelemään. Yhtä asiaa hän oli itsekseen ihmetellyt ja yhä ihmetteli ja teki itselleen kysymyksiä. Hän oli mielessään miettinyt sitä hetkeä, jona ensi kerran näkisi lapsensa… kuinka ilostuisi ja kuinka hauskaa olisi katsella sitä ja sen nuoren elämän kehitystä… Mutta kun hän sitten näki lapsen, valtasi hänet kummallinen, vastenmielinen tunne, joka ei ollut vieläkään mielestä lähtenyt… Eikä hän tuntenut vähääkään ilostuvansa… Mutta siinä oli vielä toinenkin ikävä seikka. Hänestä oli näyttänyt, ettei Selmakaan ollut niin iloinen ja niin tyytyväinen kuin hän oli kuvitellut…
Se voi kuitenkin olla ja tuntua sen vuoksi, että lapsi vielä oli niin nuori ja itki myötäänsä… Sillä olikin oudon kova ääni, kuului saunalle asti… Simo nousee portaille.
Ei kuulu enää lapsen itkua pirtistä… kuuluu Selman sointuva laulu, kun lasta tuudittaa…
Simo kuuntelee. Selman äänessä on hellyyttä, pehmeyttä semmoista, jota Simo ei koskaan ennen ole hänen äänessään kuullut. Kun noin lapselleen lempeästi laulaa ja noin suloisesti puhuu, niin rakastaa…
Simonkin tapaa äkkiä hellä, lämmittävä tunne. Hänessä herää rakkaus lapseen, hän lämpenee niin, että mieli on pehmeä kuin vaahto. Miksi olikin hän ollut niin tyly omalle lapselleen! Miksi vieronut pientä onnetonta raukkaa, joka oli hänen omaa lihaansa ja vertansa!
Hän tuntee katumusta, hänen tylyytensä katoaa, ja loistavin silmin ja suu hymyssä hän käy pirttiin…
Selma ei tiedä hänen tulostaan ja hätkähtää vähän, kun lapsi rinnoillaan laulelee. Heti taukoaa hänen laulunsa. Mutta Simo rientää Selman luokse, viereen istuu ja puhelee lapselle.
"No, mitä pikku mies täällä tuumailee… No, katso nyt isääsi… pikku
Aaprami… Kas, kas, kuinka se onkin kovassa syöntitouhussa…"
"Sillä on nälkä… raukalla!" sanoo Selma.
Simo näkee pojan pulleat posket ja vesisiniset silmät.
"Ei se vielä paljoa maailmasta tiedä", sanoo hän.
"Mutta huomaatkos, kuinka se on kasvanut!"
Selma nostaa pojan pystyyn ja Simo ottaa sen syliinsä.
"Mutta raskashan tämä jo on…"
"Ja katso, kuinka vankat sillä on kädet!"
"Isälle siitä tulee pian työtoveri!"
Selmakin on hyvällä tuulella, ja Simosta näyttää, että hän on alkanut lihoa. Poskille on alkanut kohota puna, ja silmät loistavat kirkkaasti.
"Joko sinä nyt tunnut aivan terveeltä?" kysyy hän naurusuin ja hyvillä mielin.
"Jo toki. Tunnen, että olen niin terve kuin ennenkin…"
Simo on nyt puhetuulella ja juttelee kuin puoleksi leikillä.
"Minä jo kerran mennä talvena luulin, että alat joutavoida siitä Jantukan kiukaasta ja niitä Jantukan kiroja pelätä… Se Elsa-vainaja, joka niistä aina höpisi…"
"En minä heistä enää, vaan kyllä vähän pelkäsin, kun Elsa niistä kertoi…"
"Tiesit Elsan hourivan?"
"Sanoi äiti-vainajansa hänelle kertoneen…"
Simo säpsähtää. Hän ei ole koskaan kuullut, että äiti-vainaja olisi Jantukasta puhunut. Mutta pian hän selviytyy ja virkkaa tyynin, luottavin äänin:
"Äiti-vainajalla oli samanlainen tauti kuin Elsallakin… Molemmat olivat ruvenneet uskomaan ihmisten tyhjiä puheita…"
Selma ei virka mitään, mutta Simo näkee hänen katseestaan, ettei se ole oikein suora.
"Sehän kyllä on tosi, että Jantukka-noidan hallussa on ollut koko
Utuniemi, kalavedet ja kaikki", sanoo Selma hetken päästä.
"Se nyt lienee tosi, mutta onhan niitä ollut noitia muissakin tämän järven niemissä ja saarissa ja tuhkalappalaisten hallussa on ollut koko järvi Rantamaulasta alkaen… Ja juuri eteläpäässä järveä, jossa nyt on sinun kotikyläsi, on heillä paras noitapaikka ollutkin…"
"Kuka sitä sinulle on kertonut?"
Selman ääni on epävarma.
"Oma isäsi kertoi. Viime kesänä, kun lehmää toimme, yltyi järvellä muistelemaan kaikenlaisia vanhoja asioita."
Selma jääpi sanattomaksi ja tuijottaa poikaan melkein elottomin silmin.
"No, en tiedä. Saattaapa olla niin", sanoo hän sitten raukealla äänellä.
Aapo tulee samassa pirttiin ja virkkaa:
"Luulenpa, että täytyy alkaa olla makeimmillaan… Joko lähdemme saunaan?"
Aapokin on reippaalla mielellä ja he päättävät käydä ensin kylpemässä.
Selma ja Alma kävisivät sitten.
Miehet riisuvat vaatteet päältään ja juoksevat saunaan.
Saunan ovelle sopii näkymään järven selkä, joka on niemen pohjoispuolella. Korkeiden vaarojen välistä paistaa ilta-aurinko järven tyvenelle pinnalle. Edempää, järven takaa, näkyy taloon korkeita, harmaalakisia tunturien huippuja, joilla auringon kilo kuin leikkiä lyö. Koko suuri, yksinäinen ympäristö on keskikesän voimakkaimmassa loistossa. Saunan takaa pihlajasta leviää väkevä tuoksu, joka sekaantuu vastatehtyjen kylpyvihtojen mehevään hajuun.
"Harvoinpa sitä on näin joutunutta juhannusta", sanoo Aapo, kun saunan edessä vetää paitaa päältään.
"Ei ole tämmöistä ollut minun muistooni", arvelee siihen Simo.
He kiipeävät lauteille, ja kun vähän aikaa ovat hikoilleet, puhelee
Simo tyytyväisin äänin:
"Tässä juhannuksen aikoihin oli nimismies aikonut tulla talon tarkastukseen… Se onkin sitten viimeinen tarkastus. Kirjat lähtevät sitten viime matkalleen, ja kun palaavat, ei ole muuta kuin kiinteet, perintötalon kiinnekirja…"
"Ovat kehnommatkin talot kiinteet saaneet, jopa että nyt tämä Utuniemi, joka jo on paras koko Raahonjärven rannalla", kehuu Aapo.
Heittävät löylyä.
"Vaan minulle kummasti kävi äsken, kun kävin tuolla niemen nenässä näitä kylpyvihtoja tekemässä", alkaa Aapo selittää.
"Minä arvelinkin, jotta mihin täältä saunan luota katosit… Vai siellä kävit. No mitä sinä…"
"Menin siihen Jantukan kiukaan paikalle, jonka olet purkanut, ja aloin sidettä vääntää, niin äkkiä tuli vinha tuulenpuuska ja lennätti lakin päästäni", kertoo Aapo. "Otin lakin päähäni, mutta tuli toinen ja vei uudestaan."
"Sattui järveltä tuulenpuuska puhaltamaan…"
"Tyvenhän on ilma."
"Niin vainkin, mutta sattuu semmoisia puuskia tyvenelläkin…"
Aapo ei siihen virka mitään, mutta Simolle jääpi sellainen käsitys, että Aapo uskoi siinä muiden kuin tuulenpuuskan voimain liikkuneen…
Mutta sen enempää ei kumpikaan siitä asiasta puhu.
* * * * *
On jo aamupuoli yötä, ennenkuin Selma ja Simo asettuvat levolle. Lapsi nukkuu Selman käsivarrella. Simon vuode on aivan lähellä Selman vuodetta.
"Nytpä se Aaprami nukkuu hyvin rauhassa", sanoo Simo.
Hän nukkuu pian. Selma valvoo vielä hetken, mutta pian hänenkin silmänsä ummistavat.
Simo herää siihen, että kuulee lapsen kimakkaa itkua ja kirkumista. Poika huutaa nyt lujemmasti kuin koskaan ennen, ja Simon silmistä kaikkoaa uni kauas… Selma koettaa tarjota rintaa, hyssyttelee lasta sylissään ja nousee vuoteesta kävelemään…
"Hirveätä, kuinka se jaksaa huutaa!" sanoo Simo.
"Kipeä se raukka on… Mutta kuka sen kivut ymmärtää…"
"Kyllä sillä on koko ääni…"
"Näinhän ne kaikki lapset…"
Simo kääntyy selin ja koettaa nukkua, mutta poika yltyy huutamaan. Simo koettaa ajatella, että se on hänen oma lapsensa, nykerönenäinen Aaprahami, joka kirkuu… Mutta ääni soi vieraalta hänen korvissaan ja hän tulee siinä ajatelleeksi Selman vaivoja ja valvomista. Illallinen lempeys lasta kohtaan on hänestä kadonnut, mutta sen sijaan hän tuntee sääliä Selmaa kohtaan…
"Kuinka sinä poloinen jaksat sitä kannella? Lääkkeitä sille täytyy hankkia", sanoo hän.
"Kyllä se siitä asettuu…"
Selma yhä hyssyttelee. Jo viimein lapsi herkeää huutamasta, ääni muuttuu kimakammaksi ja taukoaa vihdoin.
Simo nukkuu siihen, että Selma lapsi sylissään kävelee kahakäteen lattialla, johon aamuaurinko paistaa suoraan ikkunasta.
VIII
On kulunut kaksi vuotta. Utuniemi on perintötalo. Rajat ovat selvät, linjat auki, suorina kujina ulottuen kauas kiveliöön päin ja järven rantaan asti. Paljon hyvää metsääkin on Utuniemi saanut ja siitä ovat tukkiyhtiöt jo suurta summaa Simolle tarjonneet. Simo ei ole vielä kauppaa tehnyt, hierottu ja tuumailtu on, mutta ei ole sovittu vielä.
Mutta nyt tänään — syyskuun kirkkaana päivänä — on taas tukkiyhtiön metsänostaja Romppainen aikonut tulla metsäkauppaa hieromaan. Rantamaulasta päin piti Romppaisen tulla ja hänen matkassaan myöskin Rantamaulan vanhan Esan, joka ei ollut kahteen vuoteen Utuniemessä käynyt. Simo oli vartavasten vanhaa Esaa pyytänyt tulemaan, neuvoja antamaan metsäkaupassa, ettei yhtiö polkuhinnasta tukkeja saisi…
Simo on jo aamusta alkaen odottanut, vähäväliä järvelle silmäten.
Nämä vuodet ovat kuluneet nopeaan. Simo on paljon yrittänyt ja paljon valmista saanut, ja ihmeenä hänen hommistaan kerrottiin. Talossa on nyt kaksi palvelijaa ja sitäpaitsi kesäisin pari kuokkamiestä uudisviljelyksiä raivaamassa.
Mutta vaikka Simon toimia ja ahkeruutta kylissä ja taloissa ylistettiin muuallakin kuin Raahonjärven ympäristöllä, huhuiltiin myöskin, etteivät Utuniemessä sittenkään olleet asiat oikein. Emäntä oli kuihtunut entisestään ja yhä kuihtui. Ei ollut saanut useampaa kuin yhden lapsen. Ja tiesivät huhut, että samantapaisia taudinoireita alkoi Selma-emännässä ilmetä kuin ennen Elsa-vainajassa, jonka uskottiin Jantukka-noidan kiroissa olleen ja siihen kuolleen. Ja Jantukka-noidan kirojen nyt uskottiin Selmaan tarttuneen.
Semmoisia oli kerrottu nyt viime aikoina varsinkin, kun kulkijoita oli sattunut Utuniemen kautta käymään ja emäntä laihtuneena nähty. Oli tullut tiedoksi sekin, että Simo oli vihapäissään Jantukan kiukaan jäännökset hajoittanut ja heitellyt kivet järveen. Ja siinä kohden järvessä, niemen nenässä, mihin kiuaskivet oli heitelty, olivat muka syyskalan pyytäjät nähneet sinisen liekin leimuavan koko pitkän yön, siihen asti kun päivä alkoi tuntua. Siinä Jantukan vihat paloivat…
Niin kerrottiin. Ja huhu oli levinnyt kaikkiin järvikyliin ja rantamaillekin. Simo ei kuitenkaan ollut huhuja kuullut semmoisina, vaikka oli hänkin pannut merkille, että kun joku entinen Selman tuttava tai kotikyläläinen Utuniemeen sattui tulemaan, niin Selman kuihtumista alkoi päivitellä ja viittaili puheessaan Lapin noitiin, joiden kirojen sanottiin kestävän satoja vuosia heidän kuolemansakin jälkeen… Simoa se oli harmittanut, vihlonut sydänjuuriin asti…
Ja kun vieras salaperäisine sanoineen ja omituisine hymyineen oli poistunut, kirosi Simo ensiksi vieraan ja hänen tyhmät puheensa ja alkoi taas Selmalta udella, mitä Selma itse uskoi…
Ja vaikka Selma kyllä vakuutti Simolle, ettei hän uskonut eikä välittänyt Jantukan kiroista ja että hän kyllä ajan oloon paranisi, jäi Simolle sittenkin epäilys. Sillä Selman katse oli arka eikä noussut koskaan suoraan Simon silmiin…
Simo suri sitä ja mietti usein keinoja saadakseen Selmasta nuo joutavat luulot juurineen pois. Iltasin, kun he laskeusivat levolle, alkoi hän asiasta puhua. Hän selitti Selmalle, että hän kirkolla käydessään talon perintökirjaa lunastamassa oli pistäytynyt pappilassakin ja rovastin kanssa ottanut asian puheeksi. Oli rovastikin kuullut kerrottavan, että Raahonjärven ympärillä kansa uskoi Jantukka-noidan kiroihin ja että Utuniemeä pidettiin paikkana, jossa noita-vainajan henki kummitteli. Joutavaksi taikauskoksi oli rovasti kaikki tuominnut, käskenyt Simon mennä rauhassa kotiinsa lohduttamaan arkaluontoista vaimoaan.
Semmoisiin Simon vakuutuksiin ja puheisiin ei Selma vastannut mihinkään päin. Joskus vain huokasi raskaasti. Ja niin olivat nämä vuodet kuluneet… eikä Simo saanut selvää, uskoiko Selma Jantukan kirojen häneen pystyneen vai ei.
— Mutta Aapramiin eivät ainakaan ole kirot pystyneet, — hymähti Simo itselleen, kun käveli venevalkamalle nähdäkseen, eikö järvellä jo näkyisi venettä tulossa. Poika kasvoi ja varttui kuin hevosenvarsa, oli ikäisekseen melkein luonnottoman vankka ja näytti päivä päivältä käyvän pahankurisemmaksi. Selma sitä hemmotteli, eikä Simo ollut tahtonut lapsen ja äidin väliin sekaantua, vaikka joskus olikin tehnyt mieli poikaa kurittaa, kun tahallaan teki pahaa. Itsellään hänellä ei ollut aikaa lapsen kanssa mekastella ja hänen puolestaan supistui kasvatus siihen, että hän vain kielsi poikaa kaatamasta piimää lattialle, särkemästä astioita ja muuta pahaa tekemästä. Hän saapui venevalkamaan ja tähysteli järvelle. Ei näkynyt soutavia järvellä, ja ilta alkoi lähetä.
— Saattaapa mennä huomiseen, — arveli hän ja läksi nousemaan takaisin pihaan.
Vainion takaa kuokkamaalta oli hän lähtenyt rantaan ja päätti mennä jatkamaan työtänsä. Hän poikkesi kuitenkin sisälle. Muu väki oli perunamaata purkamassa, mutta Selma oli kahvin keittohommassa.
Aaprami kävellä tepasteli siinä takan ympärillä ja piti kovaa ääntä, huutaen ja takoen tervaksella takan laitaan, että jymähteli.
"Näkyikö järvellä tulevia?" kysyi Selma.
"Ei näkynyt… Voivat viipyä huomiseen. Ei liene se Romppainen määräpäivälleen saapunutkaan Rantamaulaan…"
Aaprami takoa kalkutteli tervaksellaan, ja kun Selma silmäsi toisaalle, sysäsi hän tervaksen takassa palavien puiden alle, että kuumaa tuhkaa pölähteli lattialle.
Simo katseli tyytymättömin ilmein pojan hommia. Mutta Selma ei kieltänyt. Poika alkoi toistamiseen sysiä palavia puita, niin että kiehuva kahvipannu kaatui, tupruttaen takasta tuhkaa ja kuumaa höyryä.
"No tuota poikaa, mitä nyt teki!" sanoi Selma ja nosti tyhjenneen kahvipannun pystyyn.
"Pitäisi sinun sitä nuhdella vähän lujemmin", sanoi Simo ja alkoi torua poikaa.
Aaprami oli nähtävästi itsekin hämmästyksissään odottamattomasta kahvipannun kaatumisesta, katsellen isäänsä alta kulmain, huulet pitkällä…
Kun Simo aikoi ottaa pois tervaksen pojan kädestä, ei tämä antanutkaan, vaan siirtyi loitommaksi. Simo nyhtäisi silloin pojan otsatukasta kiinni ja pudisti vähän. Poika pillahti itkuun ja iski tervaksella Simoa kämmenselkään.
"Tuommoisen siitä olet saanut, kun aina hellit etkä mistään kurita", sanoi hän äänellä, jossa soinnahti kiukkua. Selma oli sanatonna ja poika huusi kurkun täydeltä.
Simo tunsi äkkiä kummallista halua mennä vielä poikaa tukistamaan, mutta hillitsi kuitenkin itsensä. Hänen sydämessään vihlaisi kuin veitsellä ja hän tunsi oudon tunteen lastaan kohtaan. Oli melkein kuin vihaa…
Hän läksi sanaa sanomatta ulos. Hän oli huomannut pojassaan jotakin kummallista, jota hän ei osannut selittää. Merkillistä, ettei hän saattanut Aapramia rakastaa, vaikka se oli ainoa lapsi!
Melkein kuin hän itse olisi syyllinen, käveli hän kuokkamaalle ja alkoi kuokkia…
Ilta hämärtymistään hämärtyi.
Simo aikoi juuri heittää työnteon pois, kun näki Selman tulevan kuokkamaalle päin, taluttaen poikaa kädestä.
Äskeisen kohtauksen oli Aaprami unohtanut, puheli isälle, minkä mitäkin, tahtoi koetella kuokan vartta, ja kun lähtivät kuokkamaalta pihaan, niin pyrki isän syliin.
"No, nytpä se Aaprami on oikein kiltti", sanoi Simo hyväilevällä äänellä. "Isä ottaa pikku poikansa syliin…"
Hän katsahti Selmaan ja näki Selman silmissä riemukkaan ilmeen, niin kirkkaan, ettei muistanut pitkiin aikoihin nähneensä.
"Kyllä se siitä viisastuu ja vakaantuu, kun vielä vanhenee", sanoi
Selma. "Pyydä anteeksi isältä", liverteli hän sitten Aapramille.
Simo tunsi leppyneensä, ja ensi kerran tuntui hänestä hyvältä pitää lasta sylissään.
"Pahankurisiahan ne lapset ovat tuolla iällä", puheli Selma, kävellen Simon perässä. "Ei Aaprami ainoa ole… Ja ihmisiä niistä sentään on tullut… Olisit nähnyt siellä meillä niitä nuorempia, kun olivat silmät puhkaista kepeillään…"
"Niin taitaa olla", naurahti Simo. "Mutta en muista itse uskaltaneeni olla tottelematon vanhemmilleni…"
"Et enää muista", sanoi Selma, puoleksi leikillä.
Nauravin huulin he kolmisin menivät kookkaaseen pirttiin.
* * * * *
Seuraavana aamuna oli kuuraa maassa ja aurinko nousi kirkkaana kuin talviaamuina. Koivikko alkoi kellastua ja ruoho kulottua.
Simo ja Aaprami olivat venevalkamassa tulijoita odottamassa.
Simo oli tuskin ehtinyt laskea pojan sylistään ja katsahtaa järvelle, kun samassa näki veneen hyvää vauhtia ilmestyvän Kotiniemen takaa ja ohjaavan suoraan talon venevalkamaa kohden.
"Siinäpä nyt tulevat!" sanoi hän itsekseen ja asetti pojan rantapenkereelle istumaan.
Tulijat — vanha Esa, Romppainen ja Aapo — kertoivat Isonsaaren luona tulleen niin pimeän, etteivät enää osanneetkaan. Heidän oli täytynyt yöpyä Isoonsaareen ja olivat nukkuneet rakovalkean ääressä. Muutoin olisivat jo edellisenä iltana taloon ehtineet.
Vanhan Esan huomio kiintyi ensiksi Aapramiin, joka seisoi ujostellen isänsä vieressä, takin liepeestä kiinni pidättäen.
"Vai, vai", puheli Esa, veneestä maalle noustessaan, "vai, vai tämmöinen miehen alku täällä on… Vankka poika… kättelepä nyt äijä-vaaria", kehoitti hän, mennen Aapramin luo.
Poika turvausi isänsä viereen ja katseli alta kulmin ukkoa. Ei ojentanut katteen, vaikka Simokin kehoitti. "Ujostelee se… No annahan olla… Kyllä meistä hyvät tuttavat tulee", puheli ukko, nostaen tuliaissäkkinsä pois veneestä.
Mutta sitten hän taas kääntyi Aapramiin päin ja puheli:
"Vankka poika… Mutta kenenkä näköinen sinä veitikka oletkaan… Ethän sinä ole isääsi etkä äitiisi… Et meidän puoleen vähääkään…"
"Se on itse näköisensä", naurahti Simo.
Romppainenkin oli kantanut kapistuksensa veneestä.
"Niinhän tuo poika on vankka ja rintava kuin täysi mies, ja vasta kolmannella vuodella… Seisookin niin mahtavana kuin ennen Paksu-Sakari ponttuulla", sanoi hän leikillä.
He lähtivät nousemaan taloon.
Simo ei enää tarkoin kuunnellut vieraittensa puheita. Hänen ajatuksensa paloivat kuin tulessa, ja hän oli kuulevinaan Romppaisen äänen:
"Seisoo kuin Paksu-Sakari ennen ponttuulla."
Melkein tietämättään töytäsi hän Aapramia edellään pirttiin eikä huomannut, että Selma häneen loi pitkän, kysyvän katseen.
* * * * *
Näinä päivinä, joina Romppainen on Utuniemessä metsän tarkastuksessa ollut, on Simo ollut entistään hajamielisempi ja joskus niin syvissä mietteissä, ettei ole kuullut, kun toinen on kysynyt.
Romppainen on mennyt menojaan toisten järvien rannoille metsiä tarkastelemaan ja Aapo on seurannut apurina. Simon kanssa he eivät ole metsäkauppoihin päässeet. Rantamaulan Esakin on palannut heidän kanssaan, koska oli kiire syyskalan pyyntiin.
Utuniemessä on kotosalla talon tavallinen väki ja elämä näyttää jatkuvan samaan tapaan kuin ennenkin.
Syyskuun iltapäivä on tyven ja lämmin ja auringon laskuun vielä aikaa.
Simo on kuokkinut uudisviljelyksellään, mutta päättää nyt lähteä kokemaan verkkojaan, joita ei kahteen päivään ole muistanut.
Hän on ollut kuin turtana näinä päivinä. Hirmuisen raskas paino rasittaa hänen sydäntään, ja hänen mielensä on musta. Epäilys, joka joskus oli hänen mieleensä johtunut, on moninkertaisella voimalla kasvanut, ja joinakuina hetkinä valtaa hänet hirmuinen tuska, joka vihloo sydäntä kuin rauta. Mutta ei hän mitään ole Selmalle virkkanut ja on muutenkin koettanut olla niin, ettei Selma havaitsisi hänen olossaan muutosta eikä arvaisi hänen mustia mietteitään. Sillä eihän hän tiedä mitään varmasti, epäilee vain.
Oliko se mahdollista ja kuinka se oli mahdolliseksi käynyt?
Hän on nämä yöt ja päivät miettinyt sitä samaa. Joskus uskoo hän erehtyvänsä ja toivo palaa häneen. Mutta sitten muistuu mieleen monenlaisia seikkoja ja tapauksia, jotka viittaavat päinvastaiseen.
Esa-ukon puhe Aapramista oli jo hänen epäilyksiänsä vahvistanut, mutta sitten hän äkkiä heräsi kuin unesta ja silmiltä putosi kuin peite, kun hän kuuli Romppaisen sanovan:
"Seisoo niinkuin ennen Paksu-Sakari ponttuulla…"
Yhtäkkiä on hänelle selvinnyt se, miksi poika heti syntymästään asti on ollut hänelle vastenmielinen. Siinä on ollut jotakin vierasta, mikä ei ole häntä miellyttänyt…
Ja nyt näinä päivinä, kun hän on poikaa tarkemmin katsellut, on hänen täytynyt myöntää, että Aaprami oli kuin Paksu-Sakari pienoiskoossa.
Miten se oli selitettävissä?
Silloin hän kuokkiessaan muistaa Elsa-vainajan puheet, joita oli hourauksiksi uskonut, ja hän rupeaa nyt vasta ymmärtämään…
Hirveä hätä ja tuska häntä ahdistavat. Hyvä Jumala! Miksi ei Selma ole mitään hänelle selittänyt ja sanonut! Miksi on salannut ja yksin onnettomuuttaan murehtinut!
Sillä vaikka hän ei tiedäkään yksityisseikkoja, muistaa hän kaikki, mitä Elsa-vainaja puhui, ja siitä saa hän aavistuksen asiasta ja selityksen siihen, miksi Selma murehti ja laihtui…
Hän osaa oikein kuvitella, kuinka kaikki on käynyt, ja hän puristaa kuokan vartta, että veri kynnen alta kihoaa. Ja sen vuoksi oli Selmakin pojalle alussa tyly! Mutta se oli kuitenkin hänen oman vaimonsa synnyttämä!
Ja hän onneton oli uskonut, että Selma pelkäsi Jantukan kiroja! Syvempi sydämen murhe Selma-raukan hautaan viepi!
Ei tahtonut, ei uskaltanut totuutta ilmaista, mutta nyt se ilmestyy itsestään, omia teitään. Hän ymmärtää hyvin, mitä Selma on kärsinyt, ja hän syyttää itseänsä, kun ei heti sanonut, ettei tämä tunnu oikein omalta lapselta… Ehkä Selma silloin heti olisi kaikki tunnustanut…
Nyt verkalleen pihaan kävellessään muistaa hän illan, jona lähti Rantamaulaan lehmää noutamaan. Muistaa kohtauksen Hanhilahdessa ja muistaa Paksun-Sakarin pienimmänkin piirteen…
Viha vapisuttaa häntä niin, ettei hän tahdo saattaa kävellä, ja hänen kasvonsa ovat aivan kalpeat.
Ettei hän jo ensi talvena, kun se kulkuri taloon tuli ja komentelemalla ruokaa pyysi… ettei hän jo silloin upottanut puukkoaan sen rintaan!
Nyt se on kuollut, Aapo on itse nähnyt, nyt sille ei enää voisi kostaa!
Ja hänen onnensa ja rauhansa se oli vienyt!
Pihaan tullessaan koettaa hän taas rauhoittua. Ja taas vilahtaa ajatus, että ehkä hän sittenkin on erehtynyt, ehkä sittenkin Elsan puheet ja hänen omat otaksumisensa olivat vain mielikuvitusta ja turhia luuloja! Mutta ne valoisat ajatukset vain vilahtavat mielessä niinkuin päivänsäde mustien pilvien lomitse. Pian on hän taas varma asiasta, eikä hän keksi nyt enää mitään seikkaa, jolla voisi uskoaan muuttaa.
"Seisoo kuin Paksu-Sakari ennen ponttuulla."
Niin tekeekin. Olisipa hänen pitänyt se nähdä itsensäkin, ennenkuin
Romppainen siitä huomautti!
Hän kokoaa koko voimansa, kun hän käy pirttiin, jossa Selma ja poika ovat. Hän päättää, ettei hän katso poikaan, mutta heti kun hän oven aukaisee, osuu hänen katseensa Aapramiin, joka seisoo keskellä lattiaa keppi kädessä… Poika seisoo kenoselkäisenä, posket punottaen, ja vesiharmajat silmät…
Simo kääntää pois katseensa pojasta Selmaan, joka istuu takan luona.
Selman katse on arka eikä nouse Simon silmään.
Kun Aaprami kuulee, että Simo aikoo verkoille, alkaa hän pyytää mukaan, sillä hän on kesän aikana isänsä kanssa tottunut pääsemään järvelle.
Selma koettaa houkutella Aapramia jäämään äidin luo, mutta poika uhkaa kepillä äitiään ja aikoo lähteä. Aurinko on vielä niin korkealla, että ehtisivät verkot kokea ennen sen laskua. Ja lämmin on ilta.
Simo ei virka pojan pyrkimiseen mitään. Hän ottaa vain uunin päältä jouhivanttuunsa ja tekee lähtöä.
"Ota nyt Aaprami verkoille!" sanoo Selma. "Ei se taida muuhun tyytyä, kun sattui lähtösi näkemään."
"Tulkoonpa vain!"
Simon ääni on aivan soinnuton ja helähtää kylmältä…
Aaprami on ovella menossa ja Simo lähtee hänen jälessään. Kun hän ovea kiinni painaessaan katsoo Selmaan, on Selma kalpea kuin palttina ja hänen silmissään on pelon ja tuskan ilme.
Simo painaa hiljaa oven kiinni eikä kumpikaan virka mitään.
Aaprami tepastelee jo kaukana venevalkamalle vievällä tiellä ja Simo astelee verkalleen perässä. Mutta hänen mielensä on niin kuohuksissa, että korvat soivat ja silmissä pimenee. Hän ei tahdo osata kulkea.
Venevalkamaan paistavat syksyisen ilta-auringon viimeiset säteet ikäänkuin murehtien valkokylkisen koivikon läpi. Rannan luhta on kulottunut ja kellastunut. Keltapunaisena hohtavat vaarojen kupeet, ja järveltä henkii jo syksyinen tunnelma.
Aaprami on kiivennyt veneeseen ja mennyt peräteljolle. Simo työntää veneen vesille ja istuu soutamaan, vaikka useimmiten verkoille mennessään sauvoi. Hänen ajatuksensa palavat, ja hänen silmissään leimahtaa viha, joka panee koko hänen vankan ruumiinsa vapisemaan.
Aaprami on istunut perään, mutta nousee seisomaan lähellä
Veksalahtea…
Laskevan päivän viimeinen säde sattuu Aapramiin.
Simo säpsähtää. Nyt on hän varma, että poika ei ole hänen… Kun
Aaprami seisoo veneen perässä, tuntuu Simosta niinkuin näkisi hän
Paksun-Sakarin ilmielävänä, niinkuin hän seisoi silloin kesäyönä veneen
perässä ja kysyi kaloja…
Sama kenoselkäinen asento, samat vesisiniset silmät, pystypää ja vaaleat kulmakarvat!
Poika jokeltaa jotakin ja huitoo käsillään… Aurinko laskee, ja Veksalahdessa on melkein hämy. Hiljaisina ovat järven rannat, syys-ilta suurissa metsissä, eikä minkäänlaista ääntä kuulu…
Lahden pohjukassa on jo hyvin hämy…
Vene kolahtaa tulvan tuomaan puuhun, heilahtaa. Aaprami keikahtaa selälleen veneen laidan yli. Pienet kädet vilahtavat apua anoen, Simo hyökkää pystyyn, mutta samalla hänen ruumiinsa ikäänkuin halpautuu. Uhmana vilahtaa hänen sielussaan: älä auta…
Simo istuu teljolla ja tuijottaa siihen paikkaan, johon Aaprami on pudonnut. Sitten kääntää hän verkalleen veneen takaisin päin ja alkaa soutaa. Verkkojaan hän ei muista… Ei ymmärrä mitä on tapahtunut. Pimeys laskeutuu sydämeen ja mieleen.
Hän herää siihen, että vene töksähtää venevalkaman teloille. On tullut jo melkein pimeä ja Simo näkee, että pirtin järvenpuolisesta ikkunasta vilkkuu tuli.
Puolivälissä koivikkoa tulee Selma häntä vastaan avopäin, hiukset irrallaan hulmuten.
Simo katsoo häneen, ei virka mitään, vain katsoo…
IX
Koko seuraavan talven kierteli pitkin järvikyliä ja rantamaillakin huhuja Utuniemen ainoan lapsen tapaturmaisesta kuolemasta. Sanottiin emännän murehtivan itsensä kuoliaaksi. Jantukka-noidan kirot olivat pystyneet sekä emäntään että Aapramiin. Jantukka otti pojan isänsä vierestä, kostoksi siitä, että isä kiukaan hajoitti, otti pojan, kun ei isälle, rautaluontoiselle, kovaveriselle, mitään mahtanut… Ja yhä vaanii ottaakseen! Elsa-vainajan taudinoireet jo kuuluvat Selmaakin vaivaavan.
Mutta sitä huhut kummailevat, ettei usko Simo vieläkään Jantukan kiroiksi onnettomuuttaan. Ei usko, vaikka näkee vaimonsa kuihtuvan ja vaikka noita pojan vei aivan isän sylistä! On se kova ja rautaluontoinen mieheksi!
Aapramin hukkumisesta oli monenlaisia huhuja. Kerrottiin, ettei poika ollutkaan veteen hukkunut, vaan oli noita henkensä avulla nostanut pojan ilmaan ja sieltä pudottanut oman kiukaansa perustukseen. Mutta vihdoin tuli selville, että poika oli veneestä pudonnut ja hukkunut.
Aapramin kuolema ei muutoin ollut Utuniemen elämässä muutosta tehnyt. Simo oli itse käynyt ruumiin kirkolle viemässä, sitten kun se oli Veksalahden liejupohjasta melko matalalta löydetty. Emäntäkin näytti vähitellen tottuvan kovaan sallimukseen, eikä Simon työinto ollut vähentynyt.
Mutta sillä aikaa kun Simo kirkolla viipyi poika-vainajaa hautaan viemässä, oli emäntä Selma yökaudet valitellut ja Jantukan kiroista unissaan puhunut.
Palvelijat olivat kuulleet ja siitä talossa kävijöille kertoneet.
Pimeä syksy ja talvi saivat kuitenkin kuluneiksi, eivätkä puoletkaan huhuista tulleet Utuniemen asukasten korville.
Keväällä, kun järvi loi jäänsä ja koivun urpu kävi hiirenkorvalle, virkkoi Simo vaimolleen:
"No nyt lähdemme verkkoja laskemaan Veksalahteen!"
Heidän suhteensa olivat koko talven olleet sangen kummalliset. Molemmat vaikenivat. Selma ei ollut mitään Simolle selittänyt eikä Simo kysynyt. Mutta sittenkin tiesivät molemmat toistensa ajatukset — ja salaisuus, joka molempien mieltä painoi ja jota ei kukaan muu ihminen kuin he aavistanutkaan, jäyti raskaana taakkana yötä päivää.
Nyt tänä kesäiltana oli Simo päättänyt vaimoltaan kaikki kysyä ja omasta puolestaan kaikki selittää.
Mutta vaikka joskus on näyttänytkin, että Selma alkaa toipua entiselleen, vaipuu hän välistä pitkiin mietteisiin, ja kun aikansa on miettinyt, niin rupeaa ääneensä itkemään. Eikä hän nytkään, kun Simo Veksalahteen pyytää, näytä ilostuvan, vaikka koko kevättalven ovat kumpikin tätä iltaa vartoneet.
He lähtevät kumpikin rantaan päin, Simolla verkkoja olallaan riippumassa.
Simo on jo vesille laittanut kalaveneensä, jonka kevätahavain aikana on tervannut. Selma käy veneeseen, istahtaa perään ja sanoo väsyneesti:
"Mitäpä asia paranee Veksalahdessa… saatan minä kaikki tässäkin sanoa… sanoa, että viaton olen…"
"Et ehtinyt apua huutaa?"
"Huusin minä… Mutta pelästyin heidän tulostaan… niitä oli kolme miestä… enkä muista muuta kuin että Paksu-Sakari tarttui kiinni. Muuta en muista…"
"Entä sitten, kun tulit tajullesi?" kysyy Simo väräjävin äänin.
"Heräsin kuin unesta… Päätäni pakotti ja ruumis oli kuin pieksetty…"
Simo kuuntelee jokaista Selman sanaa kuin niellä ne tahtoisi.
"Päätäni pakotti", jatkaa Selma, "nousin ja luulin unta nähneeni…
Järvi oli tyven, oli aamu eikä miehiä eikä venettä näkynyt missään…
Portailla tuli Elsa vastaan ja itki… 'Jantukan kirot!… Jantukan
kirot', huusi hän. Ja silloin vasta oikein pelästyin…"
Simo kuuntelee ja nieleskelee, on kuin tuskan hiki nousisi hänen otsalleen.
"Olen sen osannut aavistaa", sanoo hän. "Miksi et heti kertonut… Minä olisin lähtenyt…"
"En uskaltanut… en tohtinut… enkä tiennyt sitä silloin niin varmaksi…"
"Milloin sitten tiesit varmaksi?" kysyy Simo synkkänä.
"Vasta kun poika syntyi… Silloin olin varma, ettei se ollut sinun poikasi…"
Hän vaikenee eikä Simokaan puhu mitään. Mutta molemmin ajattelevat he sitä, mitä on tapahtunut. Simon katse on synkkä, ja tietämättään puree hän hammasta…
Selma peittää kasvonsa.
"Kyllä tiedän, miten se kävi… Sitä pelkäsin ja siksi en uskaltanut sanoa… Tiesin luontosi. Ajattelin, pelkäsin: minut tai pojan tappaa."
"Sinutko? Kuinka semmoista saatoit ajatella! Olethan viattomasti kärsinyt, raukka…"
Simon ääni on hellä.
"Viatonhan oli poikakin."
Selman ääni on yhä varmempi.
Simo vähän säpsähtää ja hänen silmissään leimahtaa.
"Tiedänhän minä, kenen ensiksi olisin tuhonnut, mutta sen ehtivät muut tehdä… Paksu-Sakari ei ole enää elossa niinkuin tiedät", puhuu hän synkällä äänellä. "Sinä et tiedä, Selma, mikä hirmuinen viha minulla oli ensin sitä maankulkijaa kohtaan… Olisinko saattanut nähdä, että pojasta kasvaisi samanlainen… joka ajan oloon saisi nauttia työni hedelmät… En! Enkä kadu, etten auttanut…"
"Etkö kadu!… Viaton ihmishenkihän se oli…"
"Olkoon, mutta minun silmäni alla ei hän mieheksi olisi varttunut… Hänen lastansako minun olisi ollut omana kasvatettava, omanani sitä rakastettava ja isänä sille oltava! — En kadu…"
Kun ei Selma virka mitään, jatkaa Simo:
"Ethän sinäkään poikaa rakastanut… kärsit vain ja tietojasi salasit… Toivoit pojan kuolevan, sen tiedän…"
"En itseäni, en kovaa kohtaloani surrut", alkaa Selma nyt puhua verrattain rauhallisesti. "Muu minua suretti… Tiesin, että olin joutunut Jantukan kiroihin… 'Kaikkien, jotka tälle niemelle asettuvat asumaan, pitää tuleman onnettomiksi!' Niin sanoi Elsa-vainaja Jantukan kironneen. Ja Jantukan kiroissa Elsa-parka näkönsä menetti… Minuun sitten pystyivät… Jantukan kirot minut ohjasivat Veksalahteen, onnettomuuspaikalle… sitä murehdin… Ja Jantukan kirot estivät sinut poikaa pelastamasta, kun eivät muuten sinuun ole pystyneet…"
"Yhäkö sinä olet noin lapsellinen!"
Simo sanoo sen sellaisella äänellä kuin ei uskoisi Selman totta tarkoittavan.
"Kuinka muutoin olisimme näin onnettomiksi joutuneet!… Ja vielä lisää… vielä lisää tulee! Minä tiedän sen, tunnen sen… Jantukan kirot seuraavat ja ahdistavat meitä aina…"
Selma istuu veneen perässä, Simo seisoo venevalkaman teloilla. Verkot on hän laskenut rantakiville. Mutta kumpikaan ei näy muistavan, että heidän olisi ne pitänyt käydä laskemassa Veksalahteen. Pitkän aikaa ovat kumpikin ääneti. Simo on tavallista kalpeampi, ja hänen rintansa kohoaa tuskallisesti. Näyttää taistelevan tunteensa ja järkensä kanssa. Vihdoin hän selvenee ja sanoo tyynesti Selmalle:
"Tule… käymme niemen kärkeen, Jantukan parhaaseen noitapaikkaan… Näet omin silmin, kuinka kaunis ja rehevä ohranoras nousee nyt entiseltä kiukaan sijalta… Vieläkö uskot joutavia? Tule! Rohkaise luontosi! Et sinä ole heikompaa sukua kuin minäkään…"
Selma nousee veneen perästä ja lähtee seuraamaan Simoa, joka jo on noussut koivikkoon. Simo kävelee nopeaan, niin että Selman on pantava puolijuoksua perässä. Niemelle vievä polku on levitetty tavallisen tien levyiseksi ja näyttää nyt tieltä, joka viepi viljamaalle. Selma ei ole niemen kärjessä käynyt sittenkun se on pelloksi tehty.
Puolivälissä kääntyy Simo taakseen katsomaan ja seisahtuu odottamaan
Selmaa.
"Pelkäätkö tulla tänne?" kysyy Simo, kun Selma ehtii hänen luokseen.
"En, en minä sinun kanssasi pelkää", vastaa Selma, ja ensi kerran pitkästä aikaa he katsovat toisiaan silmiin.
Selman katseessa on luottamusta, ja se tekee hyvää Simolle.
"Ymmärrätkö, minkä vuoksi niin tein?" kysyy hän, melkein kuiskaavalla äänellä.
"Kyllä tekosi syyt tiedän ja arvaan, mutta sittenkin…"
"Muuta pelastusta ei ollut meillä kummallakaan… Kovaa kohtaloa vastaan täytyy otella, vaikka se viepikin ihmishengen…"
"Mutta jos Jantukan kirot meitä ahdistavat, niin ei ihmisvoima meitä pelasta…"
"Taas joutavoit… Ei Jantukka meille mitään mahda. Syy on minun…
Miksi jätin sinut yksin sokean Elsan kanssa, kun tiesin tukkilaisia
Hanhilahden olevan puolillaan… Omaa tyhmyyttäni kiroan elinaikani…"
He saapuivat niemen aukealle, jota ei entiseksi tuntenut. Koko niemen kärki oli kauniin, voimakkaan ohranoraan peittämä ja levisi siinä kuin tasainen pöytä, kärjestä kapeneva. Jantukan kodan ja kiukaan paikat kasvoivat yhtä kaunista orasta eikä Selma enää olisi muistanut kädellään osoittaa paikkaa, jossa Simon hajoittama alttari oli ollut.
"Näet nyt itse", sanoo Simo, hyvillä mielin viitaten pellolleen. "Näet nyt, että jos Jantukka kirouksillaan jotakin mahtaisi, niin tämän kauniin alun ensiksi kellastuttaisi ja lopulta kuivaisi korsiksi…"
Selman katse, joka on aukean laitaan tullessa ollut arka ja väijyvä, alkaa vähitellen tulla rohkeammaksi samoin kuin koko olentoon ilmaantuu jäntevyyttä.
"Entä ne siniset liekit, jotka kalamiehet ovat nähneet niemen nenässä palamassa?" kysyy hän, ääni vieläkin epävarmana.