Sinä talvena hän oli useasti hirveän yksinäinen. Hän ei koskaan voittanut seurannälkäänsä. Hän, tuo hilpeä, naurunhaluinen olento, oli täällä haudattuna lumimuuriseen, illinoisilaiseen farmiin, miehen rinnalle, jonka mielestä keskustelu oli pakkoa eikä huvitusta. Hän oppi tänä talvena sangen perusteellisesti tuntemaan maalaiselämän synkät puolet. Hän tapasi hyvin harvoin Pooleja, hyvin harvoin ketään muuta kuin omaa väkeään. Etuhuone eli vierashuone oli tavallisesti purevan kylmä, mutta joskus hän kuitenkin pujahti sinne huivi hartioillaan ja istui jäätyneen ikkunan ääressä katsellen, kulkisiko joku hevonen taikka harvinainen jalankävijä ohitse. Hän ei säälinyt itseään eikä katunut askeltaan. Ruumiillisesti hän voi aika hyvästi näin lasta kantaessaankin, ja Pervus oli hellä, ystävällinen ja myötätuntoinen, vaikkakaan hän ei aina ymmärtänyt vaimoaan. Selina kamppaili uljaasti säilyttääkseen elämän pikku suloja. Hän rakasti tuota kimallusta, joka syttyi Pervuksen silmiin, kun hän joskus esiintyi kaulassaan kirkasvärinen nauha taikka uusi kaulus, vaikkakaan hän ei sanonut mitään, ja vaikkakin Selina epäili joskus itse vain kuvittelevansa tuota kimallustakin. Kerran taikka parikin hän oli kävellyt puolentoista peninkulmaa liukkaalla tiellä päästäkseen Poolin taloon ja saadakseen istua Maartjen lämpimässä, siistissä keittiössä, nauttien olemassaolostaan. Hänestä tuntui mahdottomalta, että hän oli noin vuosi sitten ensi kertaa astunut tuohon keittiöön puettuna muodikkaaseen, ruskeaan pukuunsa ja kiedottuna huopiin, palelevana, mutta alttiina, innokkaana, seikkailunhaluisena ja valmiina yllätyksiin, vastoinkäymisiin — kaikkeen. Ja nyt hän istui tässä samassa keittiössä ihmeellisesti, uskomattomasti rouva Pervus DeJongina, kauppapuutarhurin vaimona, joka odotti piakkoin lasta. Missä viipyi nyt hänen seikkailunsa? Ja missä oli elämä, ja missä hänen isältään perimänsä ihastus salliman oikkuihin?
Dirkin syntymää seuraavat kaksi vuotta häilyivät aina myöhemmin Selinan mielessä unena, jossa pelko ja onni taistelivat ylivallasta. Poika oli pullea, topakka lapsi, joka sopeutui tyytyväisenä joka paikkaan, minne Selina vain suvaitsi hänet asettaa. Hänellä oli isänsä vaalea ulkomuoto ja äitinsä tumma eloisuus. Kaksivuotiaana hän oli keskinkertaisen älykäs, terveruumiinen ja huomattavan hyväntuulinen lapsi. Hän ei itkenyt juuri milloinkaan.
Hän oli vaivoin kahdentoista kuukauden ikäinen, kun Selinan toinen lapsi — tyttö — syntyi kuolleena. Kahdesti noiden kahden vuoden aikana Pervus joutui tuollaisten, niin sanottujen reumaattisten puuskien uhriksi, jotka vainosivat häntä varhaisten kevättöiden aikana, jolloin hänen oli pakko seisoa vedessä nilkkojaan myöten. Hän kärsi hirveästi ja oli sairautensa aikana jokseenkin yhtä lauhkea kuin raivostunut härkä. Selina rupesi nyt käsittämään, miksi puolet High Prairien väestöstä oli reumatismin vääntämää ja koukistamaa — miksi tuo pieni hollantilainen reformeerattu kirkko muistutti sunnuntaiaamuisin pyhimysjäännösarkkua, jonka luokse sairaat ja raajarikkoiset pyhiinvaeltajat ryömivät.
High Prairie suhtautui ystävällisesti tähän koeteltuun perheeseen. Farmarien vaimot lähettivät heille hollantilaisia herkkuja. Miehet auttoivat pellolla, vaikkakin heidän omat viljelyksensä oikeastaan vaativat koko heidän aikansa. Paarlenbergin lesken sievien, hienojen rattaiden nähtiin useasti seisovan DeJongin pihapajukossa. Paarlenbergin leski, joka oli yhä vieläkin nimeltään Paarlenberg ja yhä edelleenkin leski, toi heille keittoja ja kananpaisteja ja kakkuja, jotka eivät milloinkaan tarttuneet Selinan kurkkuun, koska hän ei suostunut koskemaan niihin. Paarlenbergin leski oli niin sanottu hyväsydäminen ihminen. Hän oli onnellinen, jos joku muu tarvitsi apua. Kuullessaan puhuttavan sairaudesta taikka jostakin onnettomuustapauksesta, hän heti rupesi päivittelemään ja syöksyi paikalle virkistävine keittoineen. Hän oli sellainen armeliaisuuden hengetär, joka halusi omin silmin nähdä apunsa vaikutuksen. Jos hän toi keittoa kello kymmenen aamulla, tahtoi hän, että sairas söisi heti hänen tuomisensa.
»Syökää loppuun», hän kehotti. »Syökää heti, niin kauan kuin se on lämmintä. Johan te heti olette terveemmän näköinen. Vielä lusikallinen.»
Hän oli miltei mielissään, vaikkakin hän verhosi tunteensa säälin vaippaan, kuullessaan kerrottavan DeJongien vastoinkäymisistä. Selina, joka oli kalpea ja heikko toisen, onnettoman synnytyksensä jälkeen, jaksoi kuitenkin vielä torjua lesken vahvistavat annokset. Leski, jonka silkkihameet kahisivat hienosti paljaassa pikku makuuhuoneessa, katseli Selinaa silmin, joissa sääli ja voitonriemu kamppailivat vallasta, mutta Selinan silmissä, jotka loistivat niin suurina hänen kalpeissa kasvoissaan, helotti kahtena lampena Peakein ylpeys.
»Olette kovin ystävällinen, rouva Paarlenberg, mutta minä en pidä keitosta.»
»Siihen on pantu kokonainen kana.»
»En ainakaan kanakeitosta. Pervus ei myöskään pidä siitä. Mutta rouva Voorhies olisi varmaankin ihastunut.» Tämä Pervuksen entinen emännöitsijä oli olosuhteiden pakosta joutunut toistaiseksi hoitamaan entisiä tehtäviään.
Nyt voinette käsittää, miksi DeJongin talo oli maalaamaton vielä kaksi vuotta Selinan ruusuisten päätösten syntymän jälkeen, miksi aidat yhä keikkuivat vinossa, ja miksi yksi ainoa hevonen yhä veti kasvitarhatuotteita torille.
Selina oli ollut naimisissa lähes kolme vuotta saadessaan kirjeen Julie Hempeliltä, joka nyt oli naimisissa. Kirje oli lähetetty Klaas Poolin luokse, ja Jozina oli tuonut sen perille. Selina tunsi sykähtävin sydämin tuon terävän käsialan varjoineen ja koukeroineen, vaikkakaan hän ei ollut nähnyt sitä Fisterin koulupäivien jälkeen. Istuen pumpulihameessaan keittiön portailla hän luki:
»Selina kulta: —
Minusta oli niin kummallista, ettet sinä vastannut kirjeeseeni, ja nyt tiedän, että sinusta varmaankin oli yhtä kummallista, etten minä vastannut sinun kirjeeseesi. Löysin kirjeesi, jonka olit kirjoittanut jo kauan aikaa sitten, järjestäessäni äidin tavaroita viime viikolla. Luultavasti olit kirjoittanut tuon kirjeen juuri minun käydessäni Kansas Cityssä. Äiti ei ole koskaan antanutkaan sitä minulle. En soimaa häntä. Minäkin kirjoitin sinulle Kansas Citystä, mutta lähetin kirjeeni äidille postitettavaksi, kun en ikinä voinut muistaa sinun merkillistä osoitettasi.
Äiti kuoli kolme viikkoa sitten. Viime viikolla järjestin hänen tavaransa — vaikea juttu, voinet kuvitella — ja löysin sieltä sinun molemmat kirjeesi. Hän ei ollut hävittänyt niitä — äiti parka…
Niin, Selina kulta, sinä kai et tiedäkään, että minä olen naimisissa. Mieheni on Michael Arnold Kansas Citystä. Arnoldit ovat myöskin »pakkaajia», Michael on siirtynyt tänne isän liikkeeseen Chicagoon, ja sinä kai olet kuullut puhuttavan isän menestyksestä. Hän rupesi yhtäkkiä luomaan rahaa hyljättyään lihakaupan ja siirryttyään karjalaitumille — kauppakarjaan, ymmärräthän. Äiti parka oli niin onnellinen näinä viime vuosina, hänellä oli niin paljon kauniita tavaroita. Minulla on kaksi lasta, Eugene ja Pauline.
Minusta on tullut oikein seurapiirien pylväs. Nauraisit, jos voisit nähdä minut. Kuulun maailmannäyttelyn naisten huvitoimikuntaan. Meidän on hoivattava ja huvitettava kaikkia tänne tulevia pomoja — naispomoja tietenkin. Eikö se kuulu muhkealta?
Sinä kai olet kuullut jutun infanttitar Eulaliesta, tuosta espanjalaisesta ruhtinattaresta, tiedäthän, joka oli kutsuttu Potter Palmerin tanssiaisiin…»
Selina piti kirjettä työn kovettamassa kädessään, katsahti ylös ja näki, kuinka peltojen takana preeria yhtyi taivaaseen sulkien hänetkin helmaansa. Se oli hänen maailmansa. Eulalia, espanjalainen infanttitar… Hän jatkoi taas kirjeensä lukemista.
»Hän tuli Chicagoon katsomaan näyttelyä, ja rouva Potter Palmerin piti kutsua hänet luokseen tanssiaisiin. Rouva P. on koko komitean pää, kuten tiedät, ja hän on minusta kuin kuningatar valkoisine, kauniisti kammattuine hiuksineen, timanttikaulanauhoineen ja mustine samettipukuineen. Ajatteles, tuo infanttitar kieltäytyi viime hetkessä tulemasta tanssiaisiin kuultuaan, että rouva Potter P. oli ravintolanisännän vaimo. Käsitätkö? Hän tarkoitti tietenkin Palmer Housea!»
Selina piti kirjettä kädessään ja koetti käsittää.
Vasta avioliittonsa kolmantena vuonna hän ryhtyi ulkotöihin. Pervus oli surkeasti estellyt, vaikkakin vihannekset pahenivat maassa.
»Mädäntykööt», hän sanoi. »Tuo roska saa mädäntyä mieluummin.
DeJongin suvun naiset eivät koskaan ole raataneet pelloilla. Ei edes
Hollannissakaan. Ei äitini eikä äidinäitinikään. Se ei ole naisten
työtä.»
Selina oli saanut terveytensä ja elinvoimansa takaisin kahden kurjan vuoden jälkeen. Hän tunsi olevansa teräksenluja ja toivorikas jälleen, mikä todisti hänen ruumiillista hyvinvointiaan. Hän oli jo kauan aikaa sitten tiennyt, että tämä hetki oli lyövä. Hän siis vastasi reippaasti: »Hölynpölyä, Pervus. Peltotyö ei ole raskaampaa kuin pesu taikka silitys tai lattiain hankaaminen taikka lieden ääressä seisominen elokuun helteessä. Naisten työtä! Taloudenhoito on maailman raskainta työtä. Siksi eivät miehet viitsikään sitä tehdä.»
Hän otti useasti Dirk pojan mukaansa pellolle asettaen hänet jonkun tyhjän säkkiläjän päälle varjoon, ja poika ryömi aina pois matalalta valtaistuimeltaan kaivellakseen ja sotkeakseen lämmintä, mustaa multaa. Olipa hän joskus auttavinaan äitiäänkin kiskoen kömpelöin pikku sormin juurikasvien varsia ja pudota töksähtäen odottamatta istumaan jonkun typerän juuren äkkiä irtaantuessa maasta.
»Näetkö! Hän on jo aika maanviljelijä,» Pervus sanoi silloin.
Mutta ääni Selinan sielussa huusi: »Ei! Ei!»
Touko-, kesä- ja heinäkuussa Pervus ei tehnyt työtä vain aamusta iltaan, vaan hän jatkoi sitä vielä kuunvalossakin, ja Selina oli hänen mukanaan. Useasti oli heidän unensa vain kolmen taikka neljän tunnin torkahdus.
Niin kului kaksi vuotta — kolme vuotta — neljä. Selinan avioliiton neljäntenä vuonna Selina menetti ainokaisen naispuolisen ystävänsä koko High Prairiessä. Maartje Pool kuoli synnytykseen, mitä niin useasti tapahtui näillä seuduilla, missä taitamaton kätilömuija toimi lapsenpäästäjänä. Lapsikaan ei jäänyt henkiin. Kuolema ei ollut kohdellut lempeästi Maartje Poolia. Se ei ollut piirtänyt hänen kasvoilleen rauhaa eikä nuoruutta, niin kuin se teki hyvin monesti muulloin. Selina katsellessaan tuota oudon hiljaista olentoa, joka ennen oli ollut niin toimelias ja niin touhuisa, huomasi äkkiä näkevänsä ensi kertaa näiden vuosien kuluessa Maartje Poolin levossa. Oli uskomatonta, että hän todellakin lepäsi tuossa pienokainen sylissään talon ollessa täynnä vieraita, joille piti hankkia istuinpaikkoja, tilaa ja ruokaa. Istuessaan tuossa muiden High Prairien emäntien joukossa Selina odotti kauhistuen joka hetki, että Maartje äkkiä nousisikin seisomaan, kävisi käsiksi työhönsä, hieroisi ja hankaisi näppärin sormin Klaas Poolin takista savitahrat (hän oli ollut pihalla hevosia hoitamassa), tyynnyttäisi Geertjen ja Jozinan äänekkään itkun, hipaisisi karkealla kädellään Roelfin seljällään olevia kuivia silmiä ja pyyhkäisisi tomuverhon vierashuoneen pöydältä, jossa hänen hallituksensa aikana ei näkynyt pienintäkään tahraa.
»On mahdotonta karata kyllin kauaksi», Maartje oli sanonut. »Elämä voi loppua, mutta sitä ei kukaan voi paeta.»
No, nyt hän oli paennut tarpeeksi kauas.
Roelf oli nyt kuudentoista vuoden vanha, Geertje kahdentoista ja Jozina yhdentoista. Mitähän tämä perhe nyt tekisi, Selina tuumi, ilman tätä naista, joka oli sitä niin uskollisesti orjana palvellut? Kuka huolehtisi siitä, että saparoniskoilla — jotka eivät enää tirsku — on puhtaat pumpulipuvut ja kunnolliset, tylppäkärkiset kengät. Kuka sanoisi nyt, kun Klaas jyrisevällä hollanninkielellään sättisi Roelfin »pökeryyttä»: »Voi, Pool, älä välitä pojasta. Eihän hän pahaa tee.» Kuka huolehtisi itse Klaas Poolista, keittäisi hänen ruokansa, pesisi hänen vaatteensa, silittäisi hänen paitansa ja ylpeilisi tuosta suuresta, punertavasta, lapsellisesta jättiläisestä?
Klaas vastasi näihin kysymyksiin täsmällisesti yhdeksän kuukauden kuluttua naimalla Paarlenbergin lesken. High Prairien hämmästys oli ääretön. Kuukausia oli tämä naimiskauppa koko seudun ainoana keskustelunaiheena. He olivat matkustaneet Niagara Fallsiin häämatkalle, Poolin taloa aiottiin korjata, ei, he olivatkin päättäneet muuttaa Paarlenbergin lesken suureen maataloon (häntä nimitettiin edelleenkin Paarlenbergin leskeksi), ei, Pool rakensi taloonsa kylpyhuoneen, jossa oli kylpyamme ja juoksevaa vettä, ei, he aikoivat ostaa Stikkerin talon, joka oli Poolin ja Paarlenbergin talojen keskivälillä ja yhdistää kaikki suurimmaksi farmiksi, mitä oli koskaan High Prairiessä, Low Prairiessä taikka New Haarlemissa nähty. Vanha hupsu on aina hupsumpi kuin kaikki nuoret hupsut yhteensä.
Niin tyhjentymätön oli High Prairien uteliaisuus, että se nielaisi jokaisen uutismurun oikein ahmimalla. Kun huhu Roelfin salaperäisestä katoamisesta kotoaan rupesi liikkumaan, käytettiin sitä vain kastikkeena juorun suuressa paistissa.
Selina tiesi jotain. Pervus oli ollut torimatkalla, kun Roelf oli naputtanut maatalon ovelle kello kahdeksan, painanut kädensijaa ja astunut huoneeseen tavalliseen tapaansa. Hänen ulkomuotonsa ei kuitenkaan ollut tavallinen. Hänen yllään oli hänen paras pukunsa — hänen ensimmäinen, valmiina ostettu pukunsa, jonka hän oli saanut äitinsä hautajaisiin. Se ei ollut koskaan oikein sopinut hänelle, ja nyt se oli merkillisen pieni. Hän oli kasvanut ihmeteltävästi näinä viimeisinä kahdeksana taikka yhdeksänä kuukautena. Mutta hän ei sittenkään ollut naurettava seisoessaan nyt Selinan edessä pitkänä, hoikkana ja tummana. Hän laski maahan halvan, keltaisen matkalaukkunsa.
»Mitä nyt, Roelf?»
»Lähden pois. En voinut jäädä enää.»
Selina nyökkäsi. »Minne?»
»Pois vain. Kenties Chicagoon.» Poika oli hirveän liikutettu ja puhui sen tähden hyvin välinpitämättömästi. »He palasivat kotiin eilisiltana. Olen tuonut ne kirjat, jotka ovat teidän.» Hän aikoi avata matkalaukkunsa.
»Älä, älä! Saat pitää ne.»
»Hyvästi.»
»Hyvästi, Roelf.» Selina tarttui molemmin käsin pojan tummaan päähän ja nousten varpailleen suuteli häntä. Roelf kääntyi mennäkseen. »Odota. Odota silmänräpäys vielä.» Selinalla oli muutamia dollareita — neljännesdollareita, kymmensenttisiä, puolidollareita — kaikkiaan noin kymmenen dollaria — piilotettuna erääseen purkkiin hyllyllä. Hän juoksi niitä hakemaan, mutta kun hän palasi purkki kädessään, oli poika jo mennyt.
IX.
Dirk oli nyt kahdeksanvuotias — pikku Noinsuuri DeJong äitinsä ompelemassa, säkkikankaisessa puvussaan — päivänpaahtama, vaalea poika hyttysten puremien peittämine, alati liikkuvine säärilleen. Tämä veitikka ei ollut mikään uneksija. Selinan päivien yksihuoneinen koulutalo oli väistynyt kaksikerroksisen, muhkean tiilirakennuksen tieltä, joka oli High Prairien ylpeys. Keskuslämmitys oli syössyt valtaistuimelta ruostuneen rautauunin. Dirk kävi koulua lokakuusta heinäkuuhun. Pervuksen mielestä se oli järjetöntä. Poika olisi voinut niin mainiosti auttaa peltotyössä huhtikuun alusta marraskuun ensimmäiseen päivään saakka, mutta Selina taisteli hurjasti hänen koulunkäyntinsä puolesta ja voitti.
»Farmari ei tarvitse muuta kuin luku-, kirjoitus- ja laskutaitoa», todisteli Pervus. »Kaikki muu on silkkaa tyhjänpäiväisyyttä. Eilisiltana hän oppi, että Konstantinopoli on Turkin pääkaupunki, ja tuhlasi hyvää lamppuöljyä. Mitä hyötyä siitä on, että kauppapuutarhuri tietää Konstantinopolin olevan Turkin pääkaupungin? Se ei auta häntä viljelemään turnipseja.»
»Noinsuuri ei ole mikään kauppapuutarhuri.»
»Ei vielä, mutta pian. Minä olin vain viisitoista vuotta vanha käydessäni käsiksi talooni.»
Selina ei väitellyt vastaan sanoilla, mutta hän kokosi kaikki voimansa taistellakseen asian puolesta, kun hetki kerran löisi. Tulisiko hänen Noinsuurestaan kauppapuutarhuri, mullan orja, tuon mullan, joka sitten hänetkin taivuttaisi, masentaisi, raatelisi, kunnes hänkin, samoin kuin kaikki High Prairien miehet, muuttuisi itsekin noiden kallioiden ja luon kalliomaan näköiseksi, jonka keskellä he raatoivat!
Kahdeksanvuotias Dirk ei ollut mikään tavattoman kaunis lapsi — ollakseen isänsä ja äitinsä poika — tai oikeammin heidän entisten minäinsä poika. Hänen ulkomuotonsa oli kuitenkin hieman erikoinen. Hänen silmäripsensä olivat liian pitkät pojan silmäripsiksi. Tuhlausta, sanoi Selina sivellessään niitä hellästi etusormellaan, koska joku tyttö olisi niin paljon enemmän nauttinut niistä. Hänelle oli kehittynyt sitäpaitsi vielä korkea kotkannenä, joka mahtoi olla kaukainen perintö joltakin cromwelliläisellä, englantilaiselta Peakelta joltakin menneellä vuosisadalta. Vasta seitsemäntoista- taikka kahdeksantoistavuotiaana hän äkkiä muuttui soreaksi ja ylimykselliseksi nuorukaiseksi, joka kantoi eittämättömästi selittämätöntä rodun ja sirouden leimaa. Kun Dirk oli kolmikymmenvuotias, sanoi Peter Peel, pohjoisen Michigan Avenuen englantilainen räätäli, että hän oli ainoa mies koko Chicagossa, joka saattoi käyttää englantilaisia pukuja vetämättä niitä Halsted Streetin tekeleiden tasalle. Dirk säpsähti luultavasti hieman kuullessaan tämän arvostelun, koska läntinen Halsted Street oli todellakin esittänyt sangen huomattavaa osaa hänen lapsuutensa maailmassa.
Selina oli nykyään kolmeakymmentä lähenevä maalaisvaimo. Työ piiskasi häntä, samoin kuin se oli piiskannut Maartje Pooliakin. DeJongin talon pihalla lepatteli aina samanlainen pesunuora, joka aikoinaan oli pistänyt Selinan silmään hänen ensi kertaa ajaessaan Poolin pihaan. Siellä heilui haalistuneita overalleja, paitoja, sukkia, kömpelösti paikattuja pojan housuja ja karkeasta säkkikankaasta valmistettuja pyyhinliinoja. Selinakin nykyään heräsi kello neljä, kiskaisi ylleen muodottomat vaatteensa, tarttui suureen hiuspilveensä, kiersi sen käytännölliseen solmuun ja kiinnitti sen yksinkertaisella, harmaalla hiusneulalla, josta kiilto oli jo aikoja sitten kulunut pois, työnsi kapeat jalkansa muodottomiin kenkiin, pyyhkäisi kasvojaan kylmällä vedellä ja kiiruhti keittiön lieden luokse. Työ ärjyi aina hänen kintereillään hengittäen kuumasti hänen niskaansa. Parsinkorit kasvoivat kasvamistaan uhaten voittaa hänet. Siinä oli overalleja, villapaitoja, housuja, sukkia — sukkia! Nuo sukat odottaa kököttivät myttyinä vanhassa torikorissa, ja joskus, kun hän myöhään illalla istui niitä parsimassa, pistellen edestakaisin, edestakaisin työn kovettamilla sormillaan, ne rupesivat hänen silmissään kiemurtelemaan ja kihisemään kuin käärmeet. Joskus hän painajaisunena näki, kuinka ääretön pata, joka kiehui täpö täynnä parsimattomia ja korjaamattomia yöpaitoja, housuja, sukkia, esiliinoja ja overalleja, tempasi hänet syvyyksiinsä, upotti hänet ja nielaisi hänet.
Tällaisina hetkinä olisi luullut viininpunaiseen kashmirpukuun puetun, hilpeän, naurunhaluisen, uljaan Selina Peaken iäksi hävinneen. Mutta hänpä ei niin vähällä lannistunutkaan. Riippuipa tuo viininpunainen kashmirikin yhä elämän liepeillä. Toivottoman vanhanaikaisena — miltei uudelleen viehättävänä — se riippui Selinan vaatesäiliössä kuin ruusuinen muisto. Joskus joutuessaan sen kohdalle siistimisvimmassaan Selina hipaisi karkealla kädellään sen pehmeitä laskoksia ja jonkun salaperäisen taian avulla rouva Pervus DeJong silloin katosi kuin puhaltamalla ja hänen paikallaan seisoi tyttönen Selina Peake varpaisillaan saippualaatikolla Adam Oomsin salissa koko High Prairien töllistellessä suu auki, kuinka köyhä Pervus DeJong heitti kymmenen kovaa dollaria hänen jalkojensa juureen. Toimeliaina hetkinään hän oli joskus aikonut leikata tuon viininpunaisen kashmirpuvun riepumaton kuteiksi taikka värjätä sen siivon ruskeaksi taikka mustaksi ja muuttaa sen tarpeelliseksi pyhäpuvukseen taikka ommella siitä paitoja Dirkille — mutta se jäi kuin jäikin aina tekemättä.
Olisi hauska nyt kertoa, että Selina näiden kahdeksan taikka yhdeksän vuoden aikana olisi kyennyt aikaansaamaan ihmeitä DeJongin farmilla, että talo loistaisi, sadot olisivat runsaat ja navetta täynnä kiiltävää karjaa. Mutta se ei olisi oikein totta. Tosin hän oli aikaansaanut erinäisiä muutoksia. Kesympi nainen olisi vaipunut välinpitämättömyyteen jo monta vuotta aikaisemmin. Talon peitti ohut värikerros — lyijynharmaa, koska se oli halvinta. Tallissa oli kaksi hevosta — toinen oli rampa, vanha toissilmäinen tamma, jonka he olivat ostaneet viidellä dollarilla sen jouduttua laitumelle lihoitettavaksi ennen teurastusta. Piet Pon, tamman omistaja, joka oli maidonkuljettaja, oli toivonut saavansa kolme dollaria tammansa raadosta. Kuukauden lepo ja laitumellaolo palauttivat hevosen työkyvyn. Selina oli tehnyt kaupat, ja Pervus oli torunut häntä perusteellisesti. Nyt hän ajoi tammalla torille ja totesi, että se veti tukevammin kuin toinen hevonen, mutta siitä huolimatta hän ei peruuttanut sanojaan. Pervus ei ollut ilkeä — hän oli vain luotu sellaiseksi.
Mutta läntinen kuusitoistikko — se oli Selinan sankarinäyte. Hänen ensimmäisenä kuukautena Pervukselle esittämänsä suunnitelma oli vaatinut vuosia kypsyäkseen — ja nytkin oli se vain osaksi toteutettu. Selina oli loppujen lopuksi alentunut näykkimäänkin.
»Miksi me emme viljele parsaa?»
»Parsaa!» Se oli sulaa ylellisyyttä eikä oikeastaan kuulunut High
Prairien tuotteisiin. »Ja odota satoa kolme vuotta!»
»Sittenhän saisimme sen kuitenkin. Ja istutus kelpaa kymmeneksi vuodeksi, kun se kerran vain laitetaan kuntoon.»
»Istutus! Mitä tuo istutus on olevinaan? Parsaistutus? Parsa kasvaa penkeissä.»
»Se on vanhanaikaista. Olen lukenut siitä. Uuden tavan mukaan parsa istutetaan riveihin samoin kuin raparperi taikka maissi. Kuusi jalkaa rivien välissä ja ainakin neljän acren ala.»
Pervus oli niin välinpitämätön, ettei häntä edes naurattanutkaan. »Mitkä neljä acrea? Savimaata tietenkin.» Nyt hän nauroi, jos tuota lyhyttä, katkeraa äännähdystä saattoi nimittää nauruksi. »Kirjan mukaan!»
»Juuri savimaata», Selina intti terävästi. »Ja juuri kirjan mukaan. Joka ainoa farmari High Prairiessä viljelee kaalia, turnipsia, porkkanoita, punajuuria, papuja, sipuleita, ja kaikkien tuotteet ovat paremmat kuin meidän. Tuo läntinen kuusitoistikko ei missään tapauksessa tuota sinulle mitään, joten vahinko on vähäinen, vaikka minä epäonnistuisinkin! Salli minun käyttää omia rahojani, olen ajatellut kaiken jo valmiiksi, Pervus. Sallithan? Me salaojitamme tuon savimaan — vain viisi, kuusi acrea aluksi. Me lannoitamme sen niin hyvästi kuin ikinä voimme ja sitten panemme parina vuonna perunaa sinne. Parsantaimet istutamme sitten kolmantena keväänä — vuoden vanhoja taimia. Minä lupaan itse kitkeä maan — Dirkin avulla. Hän on silloin jo suuri poika.»
»Kuinka paljon lantaa tarvitset?»
»Noin kolme- taikka neljäkymmentä tonnia acrea kohti — —»
Pervus pudisti päätään hollantilaisen, tylsän tavan mukaan.
»Mutta jos annat minun käyttää humusta, en tarvitse niin paljon. Anna minun yrittää, Pervus! Anna minun yrittää.»
Loppujen lopuksi hän pääsikin tahtonsa perille — osaksi sen takia, että Pervus oli niin vaipunut omaan loppumattomaan työhönsä, ettei hän jaksanut vastustaa, ja osaksi sen takia, että Pervus oli yhä, vaikkei se aina näkynyt, rakastunut vilkkaaseen, teräväpäiseen, rohkeaan vaimoonsa, joskohta hän suhtautui tämän raivoisiin hyökkäyksiin ja näpsäyksiin kuin elefantti neulanpistoon. Vuodesta vuoteen hän jatkoi hidasta hölkkäänsä tyytyen isänsä vanhaan vauhtiin ja tyytyen siihen, että koko muu siirtokunta ajoi hänen ohitseen tiellä. Hän suuttui hyvin harvoin. Selina toivoi useasti hänen kerrankin suuttuvan. Joskus hän toivottomana raivostui, hyökkäsi miehensä kimppuun, pörrötti hänen paksun, karkean tukkansa, joka nykyään jo rupesi harmenemaan, ja ravisti hänen tukevia, tunteettomia hartioitaan.
»Pervus! Pervus! etkö sinä koskaan voi suuttua — vimmastua? Leimahtaa vihan vimmoihin — särkeä tuoleja — lyödä minua — myydä farmia — karata tiehesi!» Eihän Selina sitä tosissaan sanonut, mutta hän yritti kuitenkin jyskyttää hänet eloon tuosta tylsyydestä, tuosta kaikkityytyväisyydestä, joka Selinaa niin kiusasi.
»Mitä sinä nyt taas hupsuttelet?» Pervus katsoi häneen juhlallisesti savupilven lävitse piipun pulputtaessa uninen tyytyväistä ääntään.
Vaikka Selina raatoi yhtä kovasti kuin kaikki muutkin High Prairien vaimot, omisti yhtä vähän, pukeutui yhtä huonosti kuin hekin, Pervuksen mielestä hän yhä edelleenkin oli jonkinlainen ylellisyyskapine, hieno leikkikalu, jonka hän hulluuttaan oli hankkinut itselleen. Hän oli »Pikku Lina» — jota hän kohteli suvaitsevaisesti ja hellästi. Oli kuin Pervus olisi häntä hemmotellen säästänyt — ainakin Pervuksen oman luulon mukaan.
Kun Selina puhui uudenaikaisesta maanviljelyksestä, vihannespuutarha-kirjallisuudesta, olisi hän hermostunut, ellei häntä koko juttu olisi huvittanut. Hänen mielestään olivat maanviljelyskurssit yliopistoissa vain mielettömyyttä. Hän ei ollut koskaan kuullut puhuttavankaan Linnéstä, Burbankia ei ollut olemassakaan hänen maailmassaan, ja keräsalaatti oli hänen mielestään hassun näköistä. Selina joskus ehdotti, että he rupeaisivat viljelemään viimeksimainittua vihannesta myytäväksi, mutta Pervus sanoi, ettei sitä kukaan tuntenut, kun sitävastoin kaikki tiesivät, että tavallinen salaatti oli lehtisalaattia, jota syötiin etikan ja sokerimurun kera taikka käristetyn kinkun höysteenä.
Pervus väitti myöskin hänen hemmottelevan poikaa. Ehkäpä hän oli suoraan sanoen mustasukkainen. »Aina vain poika, aina vain poika», hän mutisi Selinan suunnitellessa pojan tulevaisuutta, suojellessa tätä ja puolustaessa häntä (joskus kohtuuttomastikin). »Sinä teet hänestä oikean mammanpojan tuolla iankaikkisella lellittelemiselläsi.» Ja silloin tällöin hän ryhtyi karaisemaan Dirkiä. Seuraus oli tavallisesti murhaava. Kerrankin se oli päättyä kerrassaan onnettomasti. Tapaus sattui koulun kesäloman aikana Dirkin ollessa kahdeksanvuotias. High Prairien metsäiset rinteet ja hiekkaiset mäet olivat sinisinä mustikoita, jotka olivat parhaiksi kypsyneet. Ensimmäinen sade turmelisi ne. Geertje ja Jozina olivat menneet mustikkaan ja suostuneet ottamaan mukaansa Dirkin — suuri armo, koska Dirk oli vain kahdeksanvuotias ja katsoen heidän korkeaan ikäänsä aika vastus. Mutta DeJongin viimeiset tomaatit olivat myöskin kypsät riippuessaan lujina, mehukkaina, punaisina palloina oksissaan valmiina Chicagon torille vietäviksi. Pervus oli aikonut viedä ne kaupunkiin juuri tänä päivänä ja pojan piti auttaa häntä niiden poimimisessa. Kun Dirk pyysi: »Saanko mennä marjaan, mustikat ovat kypsät, ja Geertje ja Jozina menevät?» pudisti hänen isänsä kieltävästi päätään.
»Tomaatit ovat myöskin kypsät ja ne ovat tärkeämmät kuin mustikat. Koko sarka on puhdistettava tänään ennen neljää.»
Selina katsahti Pervukseen, katsahti poikaan eikä sanonut mitään. Mutta katse puhui: »Hän on lapsi. Anna hänen mennä, Pervus.»
Dirk punastui pettymyksestä. He söivät aamiaista, ja päivä sarasti vasta koitteessaan. Hän katseli lautastaan värisevin huulin, ja silmäripset pyyhkivät raskaina hänen poskiaan. Pervus nousi pöydästä sipaisten kätensä seljällä suutaan. Ankara päivä oli hänen edessään. »Ollessani sinun ikäisesi, Noinsuuri, pidin tomaattien poimimista oikeana laiskan työnä.»
Dirk katsahti nopeasti ylös. »Saanko mennä, jos poimin kaikki?»
»Se on koko päivän työ.»
»Mutta jos poimin koko saran — jos ehdin ajoissa loppuun — saanko silloin mennä?»
Sielunsa silmillä Pervus näki tomaattisaran, jossa punaisia hedelmiä riippui niin tiheässä, ettei lehtien vehreyttä kaikkialla näkynytkään. Hän hymyili. »Saat. Jos poimit tomaatit, saat mennä. Mutta et saa heittää hedelmiä koreihin ja musertaa niitä.»
Selina päätti salaa auttaa häntä, mutta tiesi, ettei hän ehtisi pellolle ennen iltapäivää. Marjapaikat olivat kolmen peninkulman päässä DeJongin farmilta. Dirkin piti päästä lähtemään viimeistään kello kolmelta ehtiäkseen sinne. Selinan aamu kului yksinomaan taloustöihin.
Dirk kiiruhti pellolle ennen kuutta ja iski kuumeisesti työhön käsiksi. Hän poimi ja kokosi hedelmät pieniin kasoihin. Punaiset pallot hehkuivat verisinä auringossa. Lapsi työskenteli kuin kone järjestäen voimankulutuksen mitä taloudellisimmaksi. Hän poimi, kyykistyi ja kokosi hedelmät kasoihin elokuisen aamun ahdistavassa helteessä. Hiki kohosi hänen otsalleen, tummensi hänen vaalean tukkansa, valui pitkin hänen poskiaan, jotka olivat ensiksi vaaleanpunaiset, sitten tulipunaiset ja lopuksi miltei sinipunertavat kesäisen rusketuksen alla. Päivälliseksi hän ahmaisi tusinan verran suupaloja ja kiiruhti takaisin keskipäivän kiehuvaan paahteeseen. Selina jätti päivällisastiat pesemättä pöydälle rientääkseen häntä auttamaan, mutta Pervus kielsi. »Poika lupasi tehdä sen yksinään», hän lausui.
»Se on mahdotonta, Pervus. Hän on vain kahdeksanvuotias.»
»Kun minä olin kahdeksanvuotias — —»
Dirk oli todellakin puhdistanut saran kello kolmeksi. Hän meni kaivon luokse ja siemaisi aika kulauksen vettä, joi kaksi suurta kauhallista ahneesti hörppien kuin varsa. Se oli uskomattoman kylmää ja ihanaa. Sitten hän kaatoi kolmannen ja neljännen kauhallisen kuumaan päähänsä ja niskaansa, tempaisi tyhjän ihraämpärin marjoja varten ja riensi tomuiselle tielle juosten nopeasti peltojen poikki välittämättä värisevistä lämpöaalloista, jotka tanssivat palavan taivaan ja halkeilevan maan välillä. Selina seisoi hetkisen keittiön ovella katsellen häntä. Poika oli niin pieni ja niin päättäväinen.
Dirk löysi Geertjen ja Jozinan helposti. Tyttöjen vatsat olivat pullollaan marjoja, heidän vaatteensa tahraiset ja risujen repimät, ja he vetelehtivät laiskoina Kuyperin metsässä. Hän rupesi poimimaan noita suuria, sinisiä marjoja, mutta hän söi niitä haluttomasti, vaikkakin ahkerasti, koska hän kerran oli sitä varten tullut ja koska hänen isänsä oli hollantilainen. Kun Geertje ja Jozina rupesivat tekemään lähtöä kotiinpäin jo tunnin kuluttua, oli hänkin valmis seuraamaan heitä, vaikkakin häntä laiskotti hirveästi. Hänen ämpärinsä oli puolillaan. Hän tallusti kotiinpäin illan hämärtyessä huumaantuneena, pahoinvoipana ja päätä hirveästi särkien. Sinä yönä hän heittelehti vuoteellaan houraten, rukoili, ettei häntä pantaisi makuulle, ja lähestyi kaamean likelle kuoleman rajaa.
Selinan sydän ajoi sykähdyksittäin kuin kone kauhua, vihaa ja epätoivoa hänen suoniinsa. Hän vihasi miestänsä, joka oli syypää tähän.
»Sinä sen teit. Sinä teit sen! Hän on lapsi, ja sinä panit hänet miehen työhön. Jos jotakin tapahtuu hänelle! Jos jotakin tapahtuu hänelle! — —»
»Enhän minä aavistanut, että tuo penikka tekisi sen. En minä pyytänyt häntä poimimaan tomaatteja ja sitten menemään marjaan. Hän kysyi, saisiko hän, ja minä vastasin, että hän sai. Jos olisin kieltänyt, olisin tietysti menetellyt yhtä pahasti.»
»Te olette kaikki samanlaisia! Hänestäkin yritettiin tehdä farmaria. Ja hänet turmeltiin.»
»Mikä maanviljelystä muka vaivaa? Miksi farmari ei kelpaisi? Itsehän sinä sanoit kerran maatyön olevan suurenmoista.»
»Voi, sanoinhan minä. Se on suurenmoista — tai se voisi sitä olla. Se —
— —. Oi, miksi me puhumme siitä nyt!
Katso häntä! Älähän, Noinsuuri! Älä kultaseni. Kuinka kuuma hänen päänsä onkaan! Hiljaa! Tulevatko Jan ja tohtori jo? Ei. Eivät he vielä tule. Sinappilaastaria. Luuletko sen auttavan?»
Tämä tapahtui ennen kaikkialla läsnäolevan maalaispuhelimen ja maalaisfordin aikoja. Janin retki High Prairien kylään lääkäriä hakemaan merkitsi tuntien viivytystä. Mutta kahden päivän kuluttua oli poika jo taas jalkeilla, aika kalpeana tosin, mutta muuten ennallaan tämänkin kokemuksen kestettyään.
Sellainen oli Pervus. Hän oli uuttera, samoin kuin kaikki hänen rotunsa jäsenet, vaikkakaan ei niin terävä kuin muut. Hän kuurnitsi hyttyset ja nieli kameelit, ja tämä ominaisuus vei hänet lopuksi hautaankin. Syyskuu, joka tavallisesti oli kokoonpantu vain kultaisista päivistä ja autereisista, opaalinhohteisista illoista Illinoisin preeriaseuduilla, oli tänä vuonna tuhoavan kylmä ja sateinen. Reumatismi kalvoi Pervuksen suurta ruhoa. Hän oli neljänkymmenen vuoden vanha, ellei enemmänkin, ja hänen ruumiilliset voimansa olivat suurenmoiset. Selinaa säälitti sanomattomasti nähdessään hänen kärsivän, niin kuin katselijaa aina säälittää jonkun hyvin voimakkaan taikka hyvin heikon olennon kärsiessä. Hän ajoi nuo raskaat peninkulmat torille kolmasti viikossa, sillä syyskuu oli kauppapuutarhurin myyntikauden viimeinen suuri kuukausi. Sitten jäivät vain kestävimmät kasvit, ne, jotka sietivät hallaa, jäljelle — kaalit, punajuuret, turnipsit, porkkanat, kurpitsat ja meloonit. Paikoitellen olivat tiet todellisia mutakuoppia, joihin vankkurien pyörät vajosivat akselin napaa myöden. Jos sinne upposi, ei auttanut muu kuin odottaa jotakin ystävällistä ohiajajaa, joka veti ajopelit ylös liejusta. Pervus lähti tavallisesti liikkeelle hyvin aikaisin ja teki peninkulmien kierroksia välttääkseen pahimpia paikkoja. Jan oli liian typerä, liian vanha ja liian kokematon voidakseen hoitaa torikauppaa. Selina katseli, kuinka Pervus ajoi tietä pitkin kitisevissä, vanhoissa torivankkureissaan vihannekset hyvästi peiteltyinä, mutta itse läpimärkänä, jo ennen kuin hän ehti nousta istuimelleenkaan. Talossa ei nähtävästi koskaan riittänyt vedenpitävää kangasta sekä vihanneksille että Pervukselle.
»Pervus, ota kaikin mokomin matto pois säkkien päältä ja pane se omille hartioillesi.»
»Siinähän ovat juuri valkosipulit — viimeiset. Saan komeat rahat niistä, elleivät ne vain kastu läpimäriksi.»
»Älä nuku vankkureissa tänä yönä, Pervus. Mene asuntolaan. Menethän? Loppujen lopuksi se on halvempaakin. Muistathan, että viime kerralla jouduit vuoteeseen viikoksi.»
»Taivas kirkastuu. Lännessä jo rupeaa hajaantumaan.»
Pilvet hajosivat todellakin myöhään iltapäivällä, kavala aurinko astui esille kuumana ja heleänä. Pervus päätti nukkua ulkona, kun yö oli niin ahdistava ja kostea, mutta keskiyöllä heräsi järvituuli kylmänä ja petollisena ja sitä seurasi uusi sade. Aamulla Pervus oli kuin uitettu, jääkylmä ja läpeensä surkeassa kunnossa. Kupillinen kuumaa kahvia kello neljä ja toinen kupillinen kello kymmenen pahimman rynnäkön päätyttyä virkistivät häntä hieman. Hän pääsi kotiin vasta keskipäivällä. Monien vuosien tuulten ja auringon painaman pronssivärin alta kuulsi himmeänä sairauden harmaa kalpeus kuin hopea emaljin lävitse. Selina pakotti hänet menemään vuoteeseen välittämättä miehen heikoista vastalauseista ja asetti hänen ympärilleen kuumia vesipulloja sekä flanelliin käärittyjä kuumia rautoja vuoteen jalkopäähän. Mutta vähän ajan kuluttua saapuikin kuume helpottavan hiostuksen asemesta. Hän näytti sairaanakin punaposkisemmalta ja terveemmältä kuin monet terveet miehet, kunnes Selina äkkiä säpsähti — hän näki, että Pervuksen silmiä ja suuta ympäröivät syvät, mustat uurteet.
Noina aikoina, jolloin keuhkotulehdusta nimitettiin keuhkokuumeeksi, ja paikkakunnalla, missä suljettuja ikkunoita ja kuumaa ilmaa käytettiin parannuskeinona, oli Pervuksen kamppailun masentava tulos varma, jo ennen kuin tohtorin katetut vaunut olivat seisoneet pihalla muutaman yön pitkät tunnit. Aamupuolella tohtori käski Jan Steenin viemään talliin hänen hevosensa. Yö oli tuskallisen painostava ja lännessä paloivat kalevantulet.
»Emmekö me voisi avata ikkunoita», Selina pyyteli vanhalta lääkäriltä kauhun rohkaisemana, »se helpottaisi hänen hengitystään. Hän — hän hengittää niin — hän hengittää niin — —.» Hän ei voinut sanoa: »niin hirveästi.»
Noiden sanojen kaiku viilsi häntä yhtä kipeästi kuin Pervuksen ilkeä korina.
X.
Seuraavien päivien sydäntäsärkevin ja liikuttavin ilmiö ei ollut tuon majesteetillisena ja tyynenä harvinaisessa, mustassa pyhäpuvussa lepäävän, kaatuneen jättiläisen olento, ei peljästynyt ja kiihtynyt Dirk poika tavattoman hyörinän keskellä, eikä myöskään sotkuinen pikku farmi, joka vaipui yhä syvemmälle mitättömyyteensä julkisuuden valonheittäjän äkkiä kääntäessä säteensä sitä kohden. Ei, sydäntäsärkevin ilmiö oli Selina, leski, jolla ei ollut aikaa itkeä. Farmi oli olemassa, sitä oli hoidettava sairaudesta, kuolemasta, murheesta huolimatta — puutarha oli kitkettävä, vihannekset oli korjattava, ajettava torille ja myytävä. Puutarhasta riippui sekä pojan että hänen tulevaisuutensa.
Ensimmäisinä päivinä hautajaisten jälkeen milloin mikin naapurifarmareista ajoi DeJongin vankkurit torille ja auttoi mölsää Jania pelloilla. Mutta jokaisella oli omaa työtänsä aivan tarpeeksi. Viidentenä päivänä Jan Steenin piti kuljettaa vihannekset Chicagoon, ja Selinan mielen täyttivät pahat aavistukset. Kaikki hänen aavistuksensa toteutuivatkin, kun renki palasi myöhään seuraavana päivänä puoli kuormaa yhä vankkureillaan ja sen verran rahaa taskussaan, ettei tulos ollut nollaa parempi. Lakastuneet vihannesjäännökset heitettiin tallin taakse mätänemään peltojen höysteeksi.
»Tänään kävi vähän hullusti», Jan selitteli, »kun en saanut ihan hyvää paikkaa torilla.»
»Lähdithän sinä hyvin varhain kotoa.»
»Ka, mutta ne tunkivat minut ulos. Heti näkivät, että minä olin uusi mies, ja kun elukat olivat tallissa ja minä palasin sieltä, niin he, tuota noin, olivat, tuupanneet koko höskän pois rivistä.»
Selina seisoi keittiön portailla ja Jan pihalla vankkureineen. Selina käänsi kasvonsa peltoja kohden ja jokainen huomiokykyinen henkilö (Jan Steen ei kuulunut siihen luokkaan) olisi nähnyt tuon likaisen, harmaaseen pumpulipukuun puetun maalaisvaimon leuan piirteiden jäykistyvän aivan erikoisen päättäväisiksi.
»Maanantaina ajan itse sinne.»
Jan ällistyi. »Mitä? Minne te ajatte maanantaina?»
»Torille.»
Tälle hämärälle pilalle Jan Steen hymyili epävarmasti, kohautti olkapäitään ja siirtyi tallin luokse — ainahan hänen emäntänsä puhui merkillisiä asioita. Koko High Prairie yhtyi hänen kauhistukseensa eikä uskonut silmiään, kun Selina maanantaina sananmukaisesti otti ohjakset omiin pieniin, työn raatelemiin käsiinsä.
»Torille!» selitteli hidas Jan niin kiivaasti kuin ikinä taisi. »Ei akkaväki aja torille. Naiset — —»
»Tämäpä nainen ajaa.» Selina oli noussut kello kolme sinä aamuna ja hän oli herättänyt murisevan Janinkin. Dirk oli tullut pellolle jo viideltä. Kolmisin he sitten kokosivat ja sitoivat koko kuormallisen. »Lajitelkaa ne», komensi Selina, kun he rupesivat sitomaan retiisejä, punajuuria, turnipseja ja porkkanoita nippuihin. »Älkää jättäkö niitä noin hujan hajan. Sitokaa ne lujasti, tällä tavalla. Kahdesti varsien ympäri ja sitten lävitse. Sitokaa niistä kukkavihkoja eikä nippuja. Ja sitten me puhdistamme ne.»
High Prairie pesi vihanneksensa hyvin ylimalkaisesti, jos ensinkään. Sikin sokin, suuret ja pienet sekaisin, ne niputettiin ja myytiin vihanneksina eikä taidetuotteina. Tavallisesti seurasi niitä paksu multakokkare, jonka emäntä sitten keittiössään itse virutti pois. Mitä muuta emännät olisivat tehneetkään!
Selina huuhtoi porkkanat huolellisesti kaivon luona ja näki niiden nousevan oudosta kylvystään puhtaina kultapalasina, mutta hän tiesi jo, ettei siitä sopinut puhua Janille. Jan oli muutenkin aivan pökerryksissään. Hän ei alistunut uskomaan, että Selina todellakin aikoi toteuttaa aikomuksensa. Nainen — highprairieläinen farmarin vaimo — aikoi ajaa torille aivan kuin miehet! Hän aikoi viettää yönsä yksinään torilla — taikka jossakin halvassa majatalossa! Sunnuntaina oli uutinen jollakin merkillisellä tavalla levinnyt ympäristöön. Koko High Prairie saapui hollantilaiseen reformeerattuun kirkkoon kysymys huulillaan, mutta Selina ei tullutkaan aamujumalanpalvelukseen — ja hän oli ollut leskenä vasta viikon verran! Koko High Prairie meni käymään DeJongin farmilla sunnuntaina iltapäivällä ja sai kuulla, että leski ahersi läntisellä kuusitoistikolla Dirk poika kintereillään.
Pastori Dekker ilmestyi taloon myöhään sunnuntai-iltapäivällä matkalla iltajumalanpalvelukseen. Pastori Dekker oli ankara herra, ja hänen lahjansa olivat suorastaan anakronistiset. Hän olisi luultavasti ollut aivan korvaamaton niinä aikoina, jolloin New York vielä oli New Amsterdam, mutta High Prairien hollantilaisten toinen ja kolmas sukupolvi rupesi hiljaa nurkumaan hänen vanhanaikaista hallitustaan vastaan. Pastori Dekkerillä oli kovat, siniset silmät — suorastaan fanaattiset silmät.
»Mitä merkitsee tämä puhe, rouva DeJong, aiotteko te, yksinäinen nainen, todellakin ajaa Heinätorille?»
»Dirk tulee kanssani.»
»Te ette tiedä, mitä teette, rouva DeJong. Heinätori ei sovellu kunnialliselle naiselle. Eikä pojallekaan. Siellä riehuu kortinpeluu, juopottelu — kaikenkaltainen synti — Jezebelin tyttäret kulkevat vankkurien keskuudessa.»
»Oikeinko totta?» virkkoi Selina. Tuo kuului jännittävältä kahdentoista farmilla vietetyn vuoden jälkeen.
»Te ette saa mennä.»
»Vihannekset mätänevät maassa. Ja Dirkin ja minun täytyy elää.»
»Muistakaa varpusia. 'Eikä ainoakaan niistä putoa maahan ilman' —
Matteuksen 10:29.»
»En ymmärrä», vastasi Selina yksinkertaisesti, »mitä varpunen enää voisi toimittaa, jos se kerran jo olisi pudonnut.»
Maanantaina liikkuivat kaikki Halstedin tien varrella olevat uutimet kuin kovassa tuulessa kolmen ja neljän välillä päivällä torivankkureiden ajaessa Chicagoa kohden. Klaas Poolkin oli keskipäivällä syödessään päivällistään puhunut Selinan aiotusta matkasta säälien ja paheksuen.
»Naisen ei sovi ajaa torille.»
Rouva Klaas Pool (jota yhä vieläkin nimitettiin Paarlenbergin leskeksi) hymyili liukasta, viekasta hymyään. »Muutahan ei voitu odottaakaan! Muistathan, kuinka hän aina on käyttäytynyt.»
Klaas ei muistanut. Hän seurasi omaa ajatusjuoksuaan. »Se tuntuu niin mahdottomalta. Kun hän tuli tänne silloin opettajaksi, niin minä kyyditsin häntä kotiin asemalta, ja hän kyykötti kuin mikäkin kaniini vieressäni istuimella. Muistan aivan kuin eilisestä, kuinka hän sanoi kaalien olevan kauniita. Eiköhän, totta vieköön, hän nyt ole toista mieltä.»
Mutta hänpä ei ollutkaan. Selina oli oppinut niin vähäisen näiden menneiden yhdentoista vuoden aikana, että hän nytkin ladottuaan kuormansa valmiiksi katseli sitä niin säihkyvin silmin, että High Prairie olisi kauhistunut ajatellessaan hänen viikon vanhaa leskeyttään. He olivat poimineet ja sitoneet ainoastaan myöhäisen sadon parhaimmat vihannekset — lujimmat ja punaisimmat retiisit, pyöreimmät ja mehukkaimmat punajuuret, seitsemän tuuman porkkanat, tahrattomat, sileät, pallomaiset kaalinpäät, kovat, mehukkaat kurkut ja kukkakaalit (nämä hän oli vastoin Pervuksen tahtoa istuttanut), jotka muistuttivat morsiamen kukkavihkoa. Selina astui askeleen taaksepäin ja ihaili tätä punaisen ja viheriän, valkoisen ja kullan ja purppuran leikkivää rikkautta.
»Eivätkö ne ole kauniita! Dirk, eivätkö ne olekin kauniita!»
Dirk, joka hypähteli ajatellessaan luvattua matkaa, pudisti kärsimättömästi päätään. »Mitkä? Minä en näe mitään kaunista. Mikä on kaunista?»
Selina levitti kätensä. »Koko — koko kuorma. Nuo kaalit.»
»En minä ymmärrä», virkkoi Dirk. »Mennään nyt, äiti. Emmekö me jo lähde? Sinä sanoit, että me lähdemme heti, kun kuorma on valmis.»
»Voi, Noinsuuri, sinähän olet aivan samanlainen kuin — —» Selina keskeytti huudahduksensa.
»Kuin kuka?»
»No, nyt lähdetään, poika. Jan, tässä on kylmää paistia illalliseksi ja valmiiksi leikattuja perunoita, joita voit paistaa, sekä puolikas omenaleivosta tähteenä päivällisestä. Pese sitten astiasi äläkä jätä niitä kuljeksimaan keittiöön. Sinun pitäisi ehtiä korjata kaikki kurkut ja kurpitsat ennen iltaa. Ehkä saankin ne myydyksi täällä, niin ettei minun tarvitse enää kuljettaa niitä kaupunkiin. Puhun jonkun välittäjän kanssa ja myyn halvemmalla, jos se on välttämätöntä.»
Selina oli pukenut pojan kotona ommeltuun, isän puvusta pienennettyyn mekkoon ja leveälieriseen olkihattuun, jota Dirk vihasi. Selina oli ommellut hänelle päällystakin vahvasta säkkikankaasta, ja sen hän työnsi vaunujen istuimen alle vanhan mustan viitan ohella, sillä vaikkakin syyskuinen päivä saattoi olla hehkuvan kuuma, niin hän tiesi iltojen kylmenevän aivan jäisiksi, niin pian kuin kimalaisen lyhdyn kaltainen aurinko oli viimeisen kerran leimahtanut preerian taivaanrannalla. Selina itse kiipesi ketterästi vaunuihin runsaslaskoksisessa, mustassa hameessaan, kokosi ohjakset käsiinsä ja katsahti vieressään istuvaan poikaan, joka rohkeasti maiskautti hevosille. Jan Steen puhkesi viimeiseen, kiihtyneeseen murinaan.
»En minä ole ilmoisna ikänä kuullut puhuttavan tällaisesta.»
Selina käänsi hevosten päät kaupunkia kohden. »Hämmästyisitpä, Jan, jos tietäisit, mitä kaikkea sellaista vielä olet näkevä, josta et sinä ilmoisna ikänä ole kuullut puhuttavan.» Mutta vielä kahdenkymmenenkin vuoden kuluttua Fordin, fonograafin, radion ja maalaispostin langettua Janin uupuneiden jalkojen juuressa elävään, hämmästyneeseen maailmaan ukko useasti puhui tuosta merkillisestä päivästä, jolloin Selina DeJong oli ajanut torille miehen tavoin vankkurillinen käsinpestyjä vihanneksia mukanaan ja Dirk poika vieressään istuimella.
Jos olisit tuona päivänä kulkenut pitkin Halstedin tietä, olisit nähnyt siellä ränstyneet vihannesvankkurit ja niiden ajajana ylen laihan, päivänpaahtaman, kirkassilmäisen naisen, jonka musta puku oli ruma ja muodoton, ja jonka nukkavieru huopahattu muistutti vanhaa miestenhattua, mikä se luultavasti oli ollutkin. Hänen hiuksensa olivat kireästi taaksepäin kammatut, niin että hänen poskipäänsä törröttivät rumasti hänen huolestuneissa kasvoissaan, ja sievän pikkunenän piirteet ja nykyään luonnottoman suurten silmien kauneus aivan hävisivät näkyvistä. Hänen vieressään istui noin yhdeksänvuotias maalaispoika — ruskea, teerenpilkkuinen, hullunkuriseen kotitekoiseen pukuun puettu vekkuli, joka lakkaamatta veteli päästään rikkinäistä, leveälieristä olkihattuaan, minkä äidin käsi sitten taas tarmokkaasti painoi takaisin hänen lyhyttukkaiseen päähänsä peljäten ilmeisesti kuuman auringon säteitä. Mutta jos satuit luomaan katseesi heihin joskus, kun hattu oli poissa, näit, että pojan silmät loistivat riemua.
Heidän jalkojensa juuressa lepäsi Pom, sekarotuinen koira, jonka häntä ei ollut pään sukulainen, ja jonka epäonnistuneet jalat edustivat aivan toista muunnosta kuin tukkimainen ruumis. Se torkkui nyt vankkurien pohjalla tietäen, että hänen velvollisuutensa oli vartioida vankkureita vasta yöllä Pervuksen nukkuessa.
Kaikki oli niin surkeaa ja kulunutta, mutta samalla niin muhkeata. Tässä ajoi nyt Selina DeJong Halstedin tietä pitkin kaupunkia kohden, sen sijaan että hän olisi istunut mustissaan farminsa vierashuoneessa odottamassa High Prairien surunvalituskäyntejä. Keikkuessaan eteenpäin tomuisella tiellä kuohahti Selinan mielessä riemastuttava jännitys. Mutta silloin tarttui hänen uusi-englantilainen minänsä heti ruoskaan. »Selina Peake, häpeä toki! Sinä olet huono nainen! Sinä olet iloinen, vaikka sinun pitäisi itkeä… Pervus parka… farmi… Dirk… ja sinä saatat iloita! Sinun pitäisi hävetä!»
Mutta hänpä ei hävennyt, ja hän tiesi sen itse. Nytkin näin ajatellessaan sykähti hänen mielensä taas ilosta. Noin kymmenen vuotta sitten hän oli ajanut Klaas Poolin rinnalla tätä samaa tietä pitkin ensi kertaa, ja huolimatta hänen isänsä hiljattaisesta kuolemasta, hänen nuoruudestaan, yksinäisyydestään, pelottavasta uudesta paikasta, jonne hän oli matkalla vieraana vieraitten joukkoon, oli hänen mielessään väreillyt lämmin, pieni jännitys, kiihtymys — seikkailunodotus! Niin juuri. »Elämä on vain suurta seikkailua», oli hänen isänsä Simeon Peake sanonut. Ja nyt toistuivat tuon päivän elämykset. Nyt hän taas teki jotakin mullistavaa, jotain uskallettua — jotain, mitä koko High Prairie kauhistui. Ja taas hän, samoin kuin silloinkin, ajatuksissaan arvioi voimansa. Nuoruus oli kadonnut, mutta terveys oli jäljellä samoin kuin rohkeuskin. Hänellä oli yhdeksänvuotias poika, kaksikymmentäviisi acrea laihaa maata, ränstyneet, korjausta vaativat asuin- ja ulkohuoneet sekä iloinen, seikkailunhaluinen mieli, joka ei nähtävästi koskaan aikonut lannistua, vaikkakin se joskus johti hänet oudoille teille, jotka usein päättyivät viitattomaan erämaahan, josta hänen täytyi uupuneena palata entisiä jälkiään myöten takaisin. Kas, hänen maailmassaan pysyivät viheriät ja punaiset kaalinpäät ikuisesti jadena ja burgundina, krysopraasina ja porfyyrinä. Elämän aseet eivät pystyneet sellaiseen naiseen.
Entä tuo viininpunainen kashmirpuku! Selina nauroi ääneensä.
»Mitä sinä naurat, äiti?»
Selinan järki palasi. »En mitään, Noinsuuri. En tiennyt nauravanikaan. Istuin vain ja ajattelin itsekseni punaista pukua, joka minulla oli tullessani tänne High Prairiehen nuorena tyttönä. Se on minulla vieläkin.»
»Mitä sinä sitten, nauroit?» Pojan silmät seurasivat muuatta keltasirkkua.
»En mitään. Sanoinhan jo, etten mitään.»
»Olisipa minulla linkoni.» Keltasirkku istui aidalla tien vieressä tuskin kymmenen jalan päässä.
»Noinsuuri, sinähän lupasit, ettet sinä enää koskaan ampuisi lintuja.»
»Oh, en minä osuisi kuitenkaan. Olisi vain niin hauskaa tähdätä.»
He ajoivat edelleen tomuista valtatietä pitkin, ja Selina oli käynyt vakavaksi. Hautajaiset oli maksettava — lääkärinlaskut — Janen palkka — ja kaikki tuon pienen farmi paran jokapäiväiset menot. Se ei naurattanut, totta tosiaan. Poika oli viisaampi kuin hänen äitinsä.
»Katso, äiti. Tuolla istuu rouva Pool kuistillaan — keinutuolissa.»
Siinä istuikin ilmeisesti entinen Paarlenbergin leski kuistillaan keinuen. Se oli erittäin miellyttävä olinpaikka tällaisena kuumana syyskuun päivänä. Hän katseli kirskuvia torivankkureita vihanneskuormineen, korkealla pukilla istuvaa poikaa ja kuivettunutta, päivänpaahtamaa naista, joka ajoi tätä merkillistä ajopeliä. Rouva Poolin vaaleanpunaiset kasvot rypistyivät hymyyn. Hän kumartui eteenpäin tuolissaan pysäyttäen keinuntansa.
»Minne te olette matkalla näin kuumana päivänä, rouva DeJong?»
Selina kohottautui istumaan suoremmin. »Bagdadiin, rouva Pool.»
»Bag — Mitä se on? Mitä varten?»
»Myymään jalokiviäni, rouva Pool. Ja tervehtimään Aladinia ja
Harun-al-Rashidia ja Ali Babaa sekä neljääkymmentä rosvoa.»
Rouva Pool nousi keinutuolistaan ja laskeutui portaiden juurelle. Vankkurit kirskuivat hänen porttinsa ohitse. Hän astui pari askeltakin vaunujen perässä huutaen. »Mikä paikka se on? Bag — Kuinka te sinne löydätte?»
Olkapäänsä ylitse Selina huusi pukiltaan: »On vain ajettava, kunnes suljettu ovi tulee vastaan, jolloin sanon: 'Aukene Sesam', ja perillä ollaan.»
Hämmästys laskeutui rouva Poolin lempeille kasvoille. Vankkurien keikkuessa eteenpäin väreili hymy Selinan huulilla, mutta rouva Poolin kasvot olivat vakavat.
Pyörein silmin katseli poika äitiinsä. »Sehän oli Tuhannesta ja yhdestä yöstä. Miksi sinä puhuit sellaista?» Äkkiä hänen äänensä vapisi kiihkosta. »Olihan se kirjasta? Olihan? Emmehän me oikein — —»
Selinan omatunto liikahti vähäisen — hyvin vähäisen. »Emme, emme me oikein. Mutta jokainen paikka voi olla Bagdad, ellet tiedä, mitä siellä on tapahtuva. Ja me olemme nyt seikkailemassa. Mitä tahansa voi tapahtua — kuka sitä tietää edeltäkäsin. Me tapaamme kaikenlaisia ihmisiä Heinätorilla — salapukuisina. Kalifeja ja prinssejä ja orjia ja rosvoja ja hyviä haltiattaria ja noitia.»
»Heinätorillako? Sielläkö, missä isä kävi? Sinä puhut pötyä.»
Selinan sydämessä huusi ääni: »Älä sano niin, Noinsuuri! Älä sano niin!»
Eteenpäin tietä pitkin. Täällä vilahti pää tienpuoleisessa ikkunassa. Tuolla seisoi naisen pumpulipukuinen olento ovensuussa. Rouva van der Sijde oli kuistillaan leyhyttäen hehkuvia kasvojaan esiliinallaan ja Cornelia Snip pihalla syventyneenä muka sitomaan auringonkukkien veteliä varsia ja luoden lähestyvään valjakkoon ahneita juorukatseita. Selina huiskutti, nyökkäili, tervehti heitä.
»Hyvää päivää, rouva van der Sijde!»
Niukka tervehdys vastaukseksi. Paheksuntaa piirtyi selvästi farmarin vaimon hehkuville kasvoille.
»Hoi, Cornelia!»
Teeskennelty, oikein huomattavan huonosti esitetty säpsähdys. »Oi, tekö siellä, rouva DeJong! Aurinko häikäisee silmäni. En voinut aavistaakaan, että te istuisitte tuossa.»
Naisten silmät olivat vihamieliset, kylmät, tutkivat.
Kello oli viisi. Kuusi. Poika kiipesi maahan pyörän ylitse, täytti tinaämpärin erään maatalon kaivosta, ja he söivät ja joivat ajaessaan eteenpäin, sillä he eivät voineet tuhlata aikaansa. Heillä oli leipää ja lihaa ja pikkelsiä ja piirakkaa. Vankkureissa oli kypsiä vihanneksia, joita olisi voitu syödä sellaisinaan, ja toisia, joita Selina olisi voinut keittää kotona heille evääksi — saksalaisia sellerijuuria pehmeiksi keitettyinä etikan kera, salaatti-punajuuria, sipuleita, hapankaalia, papuja. He olisivat katselleet niitä vain tylsästi kuten ainakin liian tuttua näkyä. Selina ymmärsi nyt, miksi Poolin pöydältä hänen opettaja-aikanaan puuttuivat hänen kaipaamansa vihannekset. Kuinka hänkään nykyään olisi voinut keittää sitä pinaattia, jonka hän itse oli istuttanut, harventanut, kastellut, poiminut, pessyt ja sitonut. Hän voi pahoin sitä ajatellessaankin. Hän inhosi sitä kuin ihmissyöjien aterioita.
Poika oli aluksi kestänyt reippaasti päivän helteen istuen hyvin suorana äitinsä vieressä, hoputtaen hevosia ja huudellen ja huitoen tien poikki piipittäen juokseville kanoille, mutta nyt hän rupesi nuokkumaan. Ilta läheni, itäiseltä järveltä lennähti kylmää viimaa käärien heidät kuin lakanaan tämän seudun tavalla, ja sumu rupesi ajelehtimaan preerialla pehmentäen syksyn kesannon, kylmentäen tomuisen tien, varhoten tienvieren kuivat pajut harsoon ja hämärtäen ränstyneet, matalat maalaistalot.
Selina harjasi pois muruset, sulloi loput leivät ja lihat huolellisesti koriinsa ja peitti sen liinalla. Poika saattoi herätä nälkäisenä joskus yöllä.
»Oletko uninen, Noinsuuri?»
»En, en ensinkään.» Silmäluomet olivat raskaat. Hänen kasvonsa ja jäsenensä raukesivat väsyneen lapsen velttoihin asentoihin. Aurinko oli matalalla ja länsitaivas leimahti vielä kerran hohtaviin oranssi- ja punaväreihin. Hämärtyi. Poika nojasi hervottomasti häneen. Selina kietoi vanhan, mustan viittansa hänen ympärilleen. »Et saa panna tuota… viittaa… aivan kuin tyttö…» Poika kallistui yhä syvemmälle ja tapasi pehmeän päänalusen Selinan kyljestä. Hämärässä kimalteli tomu valkoisena ruohoilla, mättäillä ja pensailla ja kaukaa kuului lehmänkellon pehmeä kilinä. Joskus kajahti kavioiden kopina heidän takanaan, vaunut kulkivat ohitse tomupilvessä, ajaja loi kummastuneen katseen taakseen taikka vastasi tervehdykseen.
Siinä oli muuan Oomsin pojista, Jakob Boomsma. »Ette kai te ole matkalla torille, rouva DeJong!» Poika töllisteli posliininsinisillä silmillään hänen kuormaansa.
»Torillepa juuri, herra Boomsma.»
»Se ei ole hameväen työtä, rouva DeJong. Pysykää te kotona ja antakaa miesväen käydä torilla.»
Selinan miesväki katsahti häneen — toinen lapsen kysyvin silmin, toinen koiran uskollisin katsein. »Minun miesväkeni on matkassa», vastasi Selina, mutta koska hänen naapurinsa aina olivat pitäneet häntä sangen kummallisena, ei tämäkään vastaus ollut vaarallinen.
Hän hoputti hevosiaan tunnustamatta itselleenkään pelkäävänsä matkansa päämäärää, jota he rupesivat lähenemään. Tien vieressä olevissa taloissa paloivat valot, ja taloja oli tiheässä. Hän sitoi ohjakset piiskanvarteen ja pidellen nukkuvaa poikaa toisella kädellään otti toisella esille istuimen takaa säkkikankaisen päällystakin. Sen hän kääri kireästi pojan ympärille, taittoi tyhjän säkin pielukseksi ja nostaen pojan syliinsä asetti hänet hellästi vankkurien perälle, täysinäisistä perunasäkeistä muodostetulle vuoteelle. Siinä sitten poika nukkui. Yö oli tullut.
Naisenkin vartalo oli vaipunut kokoon vanhojen vankkurien saapuessa Chicagoon. Hän oli niin pieni ja mustapukuinen. Hänen hartioillaan oli huivi, ja hän oli riisunut päästään vanhan, mustan huopahattunsa. Tuulenhenki pörrötti hänen hienoa, pehmeätä tukkaansa, joka muodosti sädekehän hänen ylöspäin käännettyjen, pimeässä valkeina hohtavien kasvojensa ympärille.
»Minä nukun Noinsuuren kanssa vankkureissa. Se ei ole pahaksi kummallekaan meistä. Kaupungissa Heinätorilla on varmaankin lämmintä. Kaksikymmentäviisi senttiä — ehkä viisikymmentäkin meistä molemmista majatalossa — viisikymmentä senttiä vain nukkumisesta. Pelloilla täytyy ihmisen raataa tuntikaupalla, ennen kuin kasautuu viisikymmentä senttiä.»
Hänkin oli nyt uninen. Yöilma oli suloisen lauhkeaa ja viihdyttävää. Hänen sieraimissaan tuntui peltojen, kasteenkostean ruohon, märän tomun ja karjan lemu, ja jostakin läheisestä ojasta tulvahtava tuoksuaalto. Hän haisteli kaikkea alttiisti mieli ja ruumis oudon herkkänä ja valmiina vaistoamaan kaikkea, ääniä, tuoksuja ja muotoja pimeässä. Hän oli kärsinyt niin paljon viime viikkoina, syönyt ja nukkunut ylen vähäisen. Hän oli tutustunut pelkoon, hätäännykseen, tuskaan ja kauhistukseen. Nyt hän oli lauennut, hän kykeni taas tajuamaan, hän oli hieman pyörryksissäkin ravinnon puutteesta ja rasituksesta. Järkyttävät kokemukset olivat selvittäneet aivot ja munaskuut, pesseet hänet henkisesti puhtaaksi ja luonnottomasti terästäneet hänen käsityskykyänsä. Hän oli nyt kuin joku hieno ja herkkä sähkökone, joka otti vastaan ja merkitsi muistiin kaiken ja joka väreili eetterin kaikista aalloista.
Hän ajoi eteenpäin pimeässä — tuo tumma maalaishomssantuu, joka muodottomassa puvussaan näytti noiden rikkinäisten vankkureitten istuimella törröttävältä vaatekääröltä. Poika nukkui säkkivuoteellaan kuin mikäkin pieni juurimukula. Talojen valot sammuivat ja rakennukset häämöttivät epäselvinä haamuina pimeydestä. Kaupungin valot lähenivät. Selinan ajatukset juoksivat selvinä, vaikkakin katkonaisina, eikä niihin liittynyt katkeruutta eikä soimausta.
»Isäni oli väärässä. Hän väitti, että elämä muka olisi seikkailua — komeata teatteria. Hän sanoi, että ihminen on sitä rikkaampi, kuta enemmän hänelle tapahtuu, vaikka kohtalo ei häntä lempeästi heittelisikään. Se on elämää. On samantekevää, mitä sinulle tapahtuu, hyvääkö vai pahaa, kunhan vain elät. Mutta se ei ole totta. Hän oli älykäs, miellyttävä ja tietorikas, ja kuitenkin hän kuoli pelisalissa katsellessaan jotakin toista miestä, jolle hänen surmaluotinsa oli tarkoitettu… Nyt olemme jo mukulakivillä. Herääköhän Dirk — pikku Noinsuureni?… Ei, hän nukkuu. Nukkuu perunasäkkikasalla vain sentähden, että hänen äitinsä luuli elämän todellakin olevan vain seikkailua — teatteria, ja otti nurkumatta vastaan sen antimet. Valhetta! Minä olen ottanut vastaan sen antimet ja käyttänyt ne parhaani mukaan hyväkseni. Se ei ollut viisasta. On otettava vain parasta ja tehtävä siitä parasta … Tässä oli jo kolmaskymmenesviides katu. Vielä puolitoista tuntia, ennen kuin pääsemme Heinätorille… Minäpä en pelkää. Minähän aion vain myydä vihannekseni niin hyvään hintaan kuin vain saan niistä… Hän, hän on astuva toista tietä. Minun ei pitäisi nimittää häntä enää Noinsuureksi. Hän ei pidä siitä, Dirk. Se on kaunis nimi. Dirk DeJong… Hän ei saa joutua tuuliajolle. Hänen on elettävä suunnitelman mukaan. Minä pidän huolta siitä, että hän heti alun pitäen laatii suunnitelman ja seuraa sitä. Hänelle on tarjoutuva kaikki mahdollisuudet. Kaikki mahdollisuudet. Minulle on jo liian myöhäistä, mutta hän kuuluu eri luokkaan… Kahdeskymmenestoinen katu… Kahdestoista… Onpa täällä väkeä!… Tämä on hauskaa. En yritäkään kieltää. Tämä on hauskaa. Yhtä hauskaa kuin ajaminen Klaas Poolin rinnalla tuona iltana tuhat vuotta sitten. Pelottavaa, mutta hauskaa. Oikeastaan minun ei pitäisi ajatella näin — mutta minä en voi olla tekopyhä ja pikkumainen. Ja minkä minä taidan sille, että minä todellakin nautin tästä. Enköhän vain herätä häntäkin… Dirk! Dirk, me olemme melkein perillä jo. Katso noita ihmisiä ja valoja. Me olemme kohta perillä.»
Poika heräsi, nousi säkkikasaltaan, katsahti ympärilleen, räpytti silmiään, vaipui takaisin ja kyyristyi taas keräksi. »En minä välitä valoista… enkä ihmisistä…»
Hän nukkui taas. Selina ohjasi hevoset taitavasti alakaupungin katuja pitkin. Hän katseli sivuilleen suurin, vilkkain silmin. Muita vankkureita ajoi hänen ohitsensa, ja hänen edessään kulki pitkä jono. Miehet katselivat häntä uteliaasti. He huutelivat toisilleen jotakin ja osoittelivat häntä peukalollaan, mutta hän ei ollut sitä huomaavinaankaan. Hän päätti kuitenkin ottaa Dirkin viereensä istuimelle päästyään kahden korttelin päähän, Heinätorilta Randolph Streetille.
»Dirk! Tule nyt! Tule tänne äidin luokse.» Nuristen poika kiipesi ylös, haukotteli, maiskautti huuliaan ja hieroi nyrkeillään silmiään.
»Miksi me olemme tulleet tänne?»
»Myymään vihanneksiamme ja ansaitsemaan rahaa.»
»Miksi?»
»Että sinä voisit käydä koulua ja oppia jotakin.»
»Sepä metkaa. Minähän käyn jo koulua.»
»Toisenlaista koulua — suurta koulua.»
Poika oli nyt valveilla ja katseli ympärilleen kiinnostuneena. He kääntyivät Heinätorille. Siellä oli hevosia, ajopelejä ja miehiä sikinsokin. Sinne virtasi yhtämittaa vankkureita sekä Chicagon pohjoispuolella olevilta saksalaisilta farmeilta että lounaisilta hollantilaisfarmeilta Selinan saapuessa. Hedelmiä ja vihanneksia — tonneittain — acreittain — lepäsi vaunuissa, jotka täyttivät tämän historiallisen torin. Aseeton armeija muonitti suurta kaupunkia. Tämän hankalan käytävän ja idässä kuljettavan South Water Streetin kautta kulkivat kaikki ne vihannekset, joilla Chicagon miljoonat ravittiin. Tällaisia ajatuksia harhaili Selinan päässä hänen ohjatessaan vankkureitaan tungoksessa. Hän tunsi oman tärkeytensä ja merkityksensä, ja se viehätti häntä. Hän pyrki määrätylle paikalle torilla. Ensimmäisen kerran hän oli käynyt torilla avioliittonsa alkuaikoina Pervuksen kanssa ja myöhemmin ehkä tusinan kertaa, mutta hän oli näillä matkoilla nähnyt, kuullut ja huomannut sitä enemmän. Hän tiesi erään, hyvän paikan lähellä Des Plainesin kulmaa, ei käytävän vieressä, vaan siinä kaksinkertaisessa vankkuririvissä, joka seisoi keskellä tietä. Siellä pääsivät kauppiaat ja tukkuostajat helposti vaunujen luokse, ja siellä voisi Selina asettaa vihanneksensa edullisesti näytteille. Tämä paikka oli suoraan Chris Spanknoebelin majataloa ja kapakkaa vastapäätä. Chris tunsi hänet. Hän oli tuntenut Pervuksenkin ja Pervuksen isän, ja hän auttaisi varmaankin heitä tarpeen tullen.
Dirk oli nyt ylen virkeä, innostunut ja kiihtynyt. Valot, miehet, hevoset, puheen sorina, naurunrähäkkä ja lasien kilinä ruokapaikoista tien varrella väikkyi oudon hämmentävästi hänen silmissään ja korvissaan. Hän huuteli hevosille ja nousi seisomaan vankkureissa, mutta painautui samalla lähemmäksi äitiään, kun he joutuivat keskelle tätä metakkaa.
Kadunkulmissa, missä valaistus oli kirkkain, oli pöytiä, joiden ääressä miehet möivät suklaata, sikareja, kaulusnappeja, housunkannattimia, kengännauhoja ja kaikenlaisia ihmeellisiä patenttiesineitä. Se oli kuin markkinaa. Etäämpänä kadulla miesten kasvot häämöttivät salaperäisinä huonossa valossa. Siellä näyttivät ilmeettömät, päivänpaahtamat kasvot tummilta ja pelottavilta, silmänvalkuaiset tavallista valkoisemmilta, viikset hyvin mustilta ja hartiat suunnattomilta. Lyhdyn alla pelattiin noppapeliä, ja tuolla naureskeli ja jutteli kaksi tyttöä tirskuen poliisin kanssa.
»Tässä on hyvä paikka, äiti. Tässä juuri! Tuossa vaunussa on samanlainen koira kuin Pom.»
Pom kohosi jaloilleen kuullessaan nimensä, katsahti pojan kasvoihin, värähti, heilutti hermostuneesti häntäänsä ja haukahti. Heinätorin yöllinen elämä oli vanhaa ja tuttua, mutta se kiihotti sitä kuitenkin. Pom oli useasti vartioinut vaunua Pervuksen ollessa poissa. Se seisoi silloin istuimella valmiina murahtamaan jokaiselle, joka uskalsi koskea retiisiinkään Pervuksen poissaollessa.
»Alas, Pom! Hiljaa, Pom!» Selina ei halunnut kiinnittää ihmisten huomiota heidän vankkureihinsa. Oli varhaista vielä. Hän oli suoriutunut loistavasti matkastaan. Pervus oli usein torkahtanut torimatkallaan, ja hevoset olivat seuranneet esimerkkiä, mutta Selina oli tänä iltana hätistänyt niitä koko ajan. He olivat voittaneet ainakin puoli tuntia tavallisesta määrästä. Korttelin puolivälissä Selina koetti tähystellä haluamaansa paikkaa. Vastakkaiselta puolelta lähenivät toiset vihannesvankkurit pyrkien ilmeisesti samaan päämäärään. Ensi kerran tänä iltana Selina veti piiskan esille kotelostaan ja läjäytti terävästi hämmästyneitä elukoita. Nykäisten ne tölmähtivät surkeaan hölkkään. Kymmenen sekuntia liian myöhään saksalainen farmari äkkäsi hänen aikeensa, piiskasi omat väsyneet hevosensa juoksuun ja saapui paikalle juuri, kun Selina täyttäen tien valmistui peräytymään tyhjälle paikalle.
»Hei, pois tieltä, te siellä —» hän karjui, sitten vasta hän huomasi lyhdyn himmeässä valossa, että hänen kilpailijansa olikin nainen. Hän rupesi änkkäämään, tuijotti suu auki Selinaan ja keksi sitten uuden keinon. »Ette te pääse sinne, rouva.»
»Pääsenpähän.» Selina ohjasi näppärästi hevosiaan taaksepäin.
»Pääsemmepä!» kiljaisi Dirkkin taistelunhimoisesti.
Päitä pisti esille kummallakin puolella olevista vaunuista.
»Missä teidän miehenne on?» kysyi voitettu kilpailija ällistyneenä.
»Tässä», vastasi Selina koskettaen kädellään Dirkin päätä.
Mies, joka oli jo nykäissyt hevosensa liikkeelle, ei uskonut häntä. Hän otaksui miehen vetelehtivän jossakin läheisyydessä — luultavasti Chris Spanknoebelin ravintolassa juttelemassa hinnoista jonkun ystävän kanssa laiminlyöden omat tehtävänsä. Koska siis Selinan luonnollinen suojelija oli poissa, uskalsi hän purkaa kiukkunsa sanoiksi kootessaan ohjaksiaan. »Heinätori ei ole mikään akkaväen paikka. Pysykööt he kotona keittiössään, minne, he kuuluvatkin.»
Tämä kehotus, joka oli pujahtanut niin liukkaasti kaikkien ihmisten huulilta viime aikoina, oli pisara, joka pani maljan vuotamaan yli reunan. Selinan hermot laukesivat. Ällistyneen saksalaisen puutarhurin kimppuun kävi raivoisa, kielevä, kuluneeseen, mustaan hattuun puettu nainen vihannesvankkurien korkealta istuimelta.
»Suu kiinni, pölkkypää! Pitäisikö minun pysyä keittiössäni ja kuolla nälkään ja tappaa poikani nälkään? Keittiössä pysyminen ei tuota minulle penniäkään. Minä tulen tänne myymään vihanneksia, jotka minä itse olen viljellytkin, ja aion myydä ne myöskin. Pois tieltä, mies! Hoitakaa omat asianne, muuten minä valitan Mikelle, vahtipoliisille.»
Sitten Selina kiipesi alas pyörän ylitse riisumaan väsyneitä hevosia valjaista. Pökertynyt saksalainen tulkitsi ilmeisesti väärin hänen liikkeensä. Eihän tuo palavasilmäinen, pikku olento voinut häntä syödäkään, mutta siitä huolimatta hän kuitenkin kokosi ohjansa kauhistuneen näköisenä.