»Teufel! Jopa on nainen!» Vankkurit etääntyivät kavioiden kalahdellessa ja pyörien keikkuessa mukulakivillä.
Selina riisui hevoset nopeasti. »Jää sinä tänne Poniin kanssa, Dirk. Äiti palaa heti.» Hän ajoi hevoset katua pitkin talliin, missä kahdellakymmenelläviidellä sentillä hevoset saivat paremman yösijan kuin niiden omistajat. Palatessaan hän tapasi Dirkin syventyneenä keskustelemaan kahden punaisiin puseroihin, maataviistäviin ruudukkaisiin hameisiin ja veikeästi kallistettuihin merimieshattuihin puetun nuoren naisen kanssa.
»Mahdotonta ymmärtää, vai ymmärrätkö sinä, Elsie? Korvani sanovat,
Dirt, mutta kuka nyt sellaisen nimen antaisi lapselleen? Mahdotonta.»
»Osh, tule nyt jo. Oma nimesi on mitä vain, ennen kuin ehdit huomatakaan. Kello on jo yli yhdeksän eikä vielä ainoatakaan — —» hän kääntyi ja näki Selinan kalpeat kasvot edessään.
»Siinä on äiti», huudahti Dirk riemuissaan. Nuo kolme naista katsoivat toisiinsa. Kaksi näki säälittävän hatun ja nukkavierut vaatteet ja ymmärsi. Kolmas näki punaiset puserot ja maalatut, veltot huulet ja ymmärsi myöskin.
»Me juttelimme vähän tämän penikan kanssa», sanoi tyttö, joka oli ihmetellyt, Dirkin nimeä. Hänen äänensä sävy oli selittävä. »Me vain kysyimme hänen nimeään ja sen sellaista.»
»Hänen nimensä on Dirk», virkkoi Selina lempeästi. »Se on hollantilainen nimi — tiedättehän. Me olemme High Prairiestä, etelästä. Dirk DeJong. Minä olen rouva DeJong.»
»Niinkö?» sanoi toinen tyttö. »Minä olen Elsie. Chelsean Elsie, minä olen… Tule jo Mabel, äläkä töllötä koko yötä siinä.» Hän oli vaalea ja kimeä-ääninen. Toinen oli vanhempi ja tummatukkainen, ja hän näytti niin uskomattoman reilulta.
Mabel, tuo vanhempi tyttö, katsoi terävästi Selinaan. Naapurivaunusta kuului äänekästä kuorsausta istuimen takaa. Etäämpää jonosta, eräistä vankkureista riippuvan lyhdyn alta, kuului pelikuutioiden kalinaa. »Mutta mitä kummaa te täällä teette?»
»Olen tullut myymään tavaroitani huomisaamuna. Vihanneksia — farmiltani.»
Mabel katsahti ympärilleen. Hänen ajatuksensa toimi varsin hitaasti.
»Missä teidän miehenne on?»
»Mieheni kuoli viikko sitten.» Selina laitteli makuupaikkoja yökuntoon. Hän otti istuimen alta kovaksi sullotun heinäsäkin, pudisti sen sisällön tasaisesti vankkurien pohjalle niiden etuosaan, irrotti istuimen ja asetti sen jonkinlaiseksi päänaluseksi. Heinien päälle hän levitti tyhjiä säkkejä ja avasi huivinsa peitteeksi. Mabel seurasi silmillään näitä valmistuksia ja hänen tylsissä silmissään väikkyi harrastus, joka vähitellen vaihtui kauhistukseksi.
»Jestas, aiotteko te todellakin nukkua täällä ulkona?
Lapsen kanssa — ja tuossa!»
»Aion.»
»Totta vieköön — —.» Tyttö ällisteli, kääntyi mennäkseen, mutta palasi takaisin. Hänen muodikkaasta, nipukkaisesta vyöstään riippui metallinen tarvikekokoelma — kukkaro, kynä, peili, kampa — sellaista nimitettiin chatelaineksi. Hän avasi kukkaronsa ja otti siitä esille hopeadollarin, jonka hän ojensi töykeästi Selinalle. »Toss' on. Vie pentu siivoon paikkaan yöksi — ja mene itsekkin.»
Selina tuijotti kiiltävään, pyöreään rahaan ja sitten Mabelin kasvoihin. Kyyneleet nousivat äkkiä hänen silmiinsä. Hän pudisti päätään hymyillen. »Me nukumme mielellämme täällä ulkoisalla. Kiitos kuitenkin — Mabel!»
Tyttö työnsi heti dollarinsa takaisin kukkaroonsa. »Ihmisiä on joka sorttia, sen olen aina sanonut. Luulinpa itse olevani aika kiipelissä, mutta teihin verraten on minulla helkkarin mukavaa. Ainakin saan yösijan, vaikka — niin, hyvää yötä vain. Siellä Elsie minua jo hoilaa. Tulenhan minä! Suu kiinni!» Heidän naurunsa kuului kadulta, kun he laapustivat pois käsikoukussa.
»Tule, Dirk.»
»Nukummeko me tässä!» Poika oli ihastunut.
»Juuri tässä, heinissä, aivan kuin huvimatkalla.»
Poika heittäytyi heinille, käänteli ruumistaan ja nauroi.
»Aivan kuin mustalaiset, eiks niin, äiti?»
»Eikö, Dirk — eikä 'eiks'.» Siinä puhui entinen opettaja.
Selina paneutui hänen viereensä. Poika tuntui pelottavan virkeältä. »Minä pidin enin Mabelista. Etkö sinäkin pitänyt hänestä? Hän oli hurjan kiva, olihan hän?»
»Oli, oli», virkkoi Selina, kietoi kätensä pojan ympärille ja veti hänet lähemmäksi. Ja äkkiä nukahtikin poika syvään uneen. Katu hiljeni vähitellen. Puhe ja nauru vaikenivat. Chris Spanknoebelin valotkin himmenivät. Silloin tällöin kertoi hevosten kavioiden kapse ja pyörien ratina jonkun vastatulleen etsivän paikkaa, mutta ääni kuului sangen etäältä, sillä sekä tämä että itäinen ja läntinen kortteli olivat jo täynnä vankkureita.
Yö oli viileä, vaikkakaan ei kylmä. Pään päällä hohti leveä kaistale taivasta kadun kummallakin puolella seisovan talorivin välissä. Kaksi miestä hoilasi tullessaan. »Suu kiinni!» karjasi ääni joistakin vankkureista. Laulajat vaikenivat. Kello oli vasta kymmenen, arvaili Selina. Hänellä oli mukanaan Pervuksen nikkelikello, mutta hän ei voinut pimeässä nähdä sen taulua eikä uskaltanut sytyttää tulitikkua. Tahdikkaat askeleet kulkivat edestakaisin säännöllisin väliajoin. Siinä valvoi yöpoliisi.
Selina makasi seljällään katsellen taivasta. Hänen silmissään ei ollut kyyneleitä — hän oli jo päässyt kyynelkauden ohitse. Hän ajatteli: »Tässä minä, Selina Peake, nyt makaan vankkurien oljilla kuin narttu, penikka vierelläni. Minustahan piti tulla Louisa Alcottin Jon kaltainen tyttö. Jaloissani on saappaat ja ylläni värjätty puku. Kuinka hirveän kauan kestääkään, ennen kuin aamu valkenee… Minun täytyy koettaa nukahtaa… Minun täytyy…»
Hän nukkuikin ihmeellisen hyvästi. Syyskuun tähdet välkkyivät kirkkaasti heidän yläpuolellaan. Hänen maatessaan tuossa lapsi käsivarrellaan lankesi rauha hänen jännittyneille kasvoilleen ja vapautti hänen väsyneet jäsenensä. Hän muistutti erästä toista äitiä, joka myöskin oli maannut oljilla kerran noin kaksituhatta vuotta takaperin.
XI.
Hirveän mielelläni minä nyt kertoisin, että Selina seuraavana päivänä olisi saavuttanut suuren voiton, myynyt huolellisesti niputetut vihanneksensa mitä edullisimmin ja lopuksi ajanut muhkeasti Halstedin tietä pitkin High Prairietä kohden kelpo rahat kuluneessa nahkakukkarossaan. Mutta totuus oli se, että tämä päivä oli niin onneton, niin musertava, että se olisi masentanut useimmat miehet ja luultavasti joka-ainoan naisen, joka ei olisi ollut niin epätoivoisen jäykkäniskainen ja päättäväinen kuin Selina.
Hän oli herännyt — ei aamunkoitteessa, vaan kello kolmen pimeydessä. Katu oli jo liikkeellä. Selina harjasi hameestaan enimmät heinänruvat ja siivoutui muutenkin parhaansa mukaan. Jättäen Dirkin vielä nukkumaan hän kutsui Pomin esille vankkurien alta ja komensi hänet vartiotoimeen pyörän viereen sekä meni itse kadun poikki Chris Spanknoebelin taloon. Hän tunsi Chrisin ja Chris tunsi hänet. Hän sallisi varmaankin Selinan peseytyä vesitynnyrin luona talon takana ja Selina ostaisi sieltä kuumaa kahvia itselleen ja Dirkille. Sitten he söisivät edellisestä illasta jääneet voileivät.
Chris itse, vaalea, hyväntahtoinen, möhömahainen itävaltalainen, seisoi tarjoilupöydän takana puhdistaen sitä suurella, kostealla rievulla. Toisella kädellään hän hankasi sitä vielä päreenkokoisella, kumipäisellä puunkappaleella. Tämä vehje kokosi viimeisetkin pisarat, jotka riepu oli jättänyt pöydälle. Pari vetoa lakaisi levyn kuivaksi ja kiiltäväksi. Myöhemmin Chris salli Dirkin käytellä tätä kumipäistä kojetta — se oli mitä hauskinta työtä, sillä se tuotti tekijälleen perinpohjaisen tuloksen suoman tyydytyksen.
Spanknoebel ei näyttänyt koskaan nukkuvan ja kuitenkin oli hänen värinsä aina helakka ja hänen siniset silmänsä kirkkaat. Chris tervehti aina valkoesiliinaisena, punaposkisena ja virkeänä viimeistä farmaria, joka tuli illalla taloon tilaamaan olutta taikka kupillista kahvia, ja hankasi innokkaasti tarjoilupöytänsä kiiltävää pintaa pehmeällä rievullaan ja kumipäisellä puhdistajallaan. »Noo, mitä kuuluu?» kysyi Chris. Ensimmäinen farmari aamulla tapasi taas samalla paikalla Chrisin, jolla oli edessään tärkkelystä ja kiiltoa ratiseva esiliina. Ja taas hän hankasi pöytäänsä tervehtien: »Noo, mitä kuuluu?»
Kun Selina astui tuohon pitkään saliin, vaikuttivat Chrisin puhdas, valkoinen esiliina, punaiset posket, vieläpä hänen paitahihainen, hankaava käsivartensakin häneen kummallisen rauhoittavasti. Keittiöstä taustalta kuului paistamisen sihinää, ja sieltä tunkeutui kahvin ja kärisevien perunain ja silavan suloinen tuoksu. Torimyyjät istuivat jo pöytien ääressä syöden nopeasti runsasta aamiaistaan: kinkkuvuoria, paistettuja munia, suuria perunaviipaleita, höyryäviä kahvikuppeja ja sananmukaisesti voilla rapattuja leipämöhkäleitä.
Selina lähestyi Chrisiä, jonka pyöreät kasvot loistivat savun lävitse kuin aurinko sumussa. »Noo, mitä kuuluu?» Sitten hän tunsikin Selinan. »Um Gottes! — Rouva DeJong!» Hän pyyhki suuren kätensä sopivaan pyyhkeeseen ja ojensi sen ystävällisesti leskelle. »Olen kuullut», hän sanoi, »olen kuullut.» Murteellinen ääntäminen vain lisäsi sanojen liikuttavaa sävyä.
»Olen tullut tänne myymään vihanneksiani, herra Spanknoebel. Poika on mukanani. Hän nukkuu vielä vankkureissa. Saanko tuoda hänet tänne siistiytymään ennen aamiaista?»
»Saatte! Saatte toki!» Äkkiä heräsi hirveä epäilys. »Ettehän te toki ole nukkunut vankkureissa, rouva DeJong? Um Gottes! — —»
»Nukuin juuri siellä. Ei hullumpaa. Poika nukkui koko yön, ja minäkin nukuin vähäisen.»
»Miksi te ette tullut tänne! Miksi — —» Hän luki vastauksen Selinan kasvoista. »Te ja poika olisitte saaneet maata täällä ilmaiseksi.»
»Tiesin sen. Siksi en tullutkaan.»
»Älkää puhuko pötyä, rouva DeJong. Huoneita on aina tyhjinä. Te, ja poika tietysti mukaan laskettuna — sanotaan, vaikkapa vain kaksikymmentä senttiä, ja sen saatte maksaa, jahka jaksatte. Mutta ette kai te sentään aio säännöllisesti käydä torilla? Se ei ole naisten hommaa.»
»Kukaan muu ei voi tulla — Jan on pahempi kuin ei-kukaan. Vain syys- ja lokakuun ajan. Sen jälkeen — —»
Selinan ääni katkesi. On vaikeaa olla toivorikas kello kolme aamulla ennen aamiaista.
Selina meni pieneen pesuhuoneeseen salin perällä ja tunsi heti olevansa virkeämpi pestyään perinpohjin kasvonsa ja kätensä ja suittuaan tukkansa. Hän palasi vankkureiden luokse ja löysi niistä kauhistuneen Dirkin, joka luuli äitinsä jo hyljänneen hänet. Viidentoista minuutin kuluttua he istuivat pöydän ääressä, jolle Chris Spanknoebel oli kattanut sopivan aamiaisen. Päivä alkoi hauskasti — pettävän hauskasti.
Heinätorin jälleenmyyjät eivät halunneet ostaa vihanneksiaan Selina DeJongilta. He eivät olleet tottuneet ostamaan naisilta, he olivat tottuneet myymään heille. Katumyyjät ja pienemmät kauppiaat pölähtivät torille kello neljä — kreikkalaiset, italialaiset ja juutalaiset. He hieroivat kauppaa taitavasti, pontevasti ja usein epärehellisestikin. He myivät tavaransa sitten emännille. Heillä oli paljon kujeita. He saattoivat vaihtaa tomaattilaatikon selkäsi takana tai nappasivat kukkakaalin. He muodostivat jonkinlaisen järjestön.
Katsokaapa esimerkiksi Luigia. Luigi myi vihanneksia pohjoisessa. Hän huuteli kauppatavaraansa pitkin Chicagon kujia ja syrjäkatuja lisäten käheällä äänellään kasvavan kaupungin hälinää. Luigin kasvot olivat tummat, hymy nopea ja loistava ja silmä viekas. Heinätori nimitti häntä Loogyksi. Jos hinnat eivät miellyttäneet Luigia, ei hän ollut ymmärtävinään, jolloin koko Heinätori määkyi käsittäen kujeen: »Hei, Loogy, mitäs ny möllötät! Puhu engliskaa!» He tunsivat hänet.
Selina oli irrottanut peitteet vihannestensa päältä. Ne olivat tuoreet, raikkaat ja kirkasväriset, mutta Selina tiesi, että ne oli myytävä heti, nopeasti. Niin pian kuin lehdet rupesivat kuihtumaan, kukkakaalien päät vähänkään käpristymään, ruskettumaan ja pehmenemään, väheni niiden arvo puoleen entisestään, vaikkakin itse päät olisivat olleet valkoiset ja kovat.
Katua pitkin tuli jo ostajia — pieniä, mustasilmäisiä, mustapintaisia miehiä; tanakoita, paitahihaisia, likaisia miehiä; viekkaita, mällisuisia, overalls-pukuisia miehiä. Ilmeettömiä, punakoita hollantilaisia kasvoja, sileitä tummia ulkomaalaisia kasvoja vilahteli kadulla. Kuului huudahduksia, kopinaa, hälinää.
»Hoi! Pois tieltä! Helkkarin hevonen!»
»Mitä maksaa tynnyri?»
»Papuja? Viekää hiiteen kukkakaalinne. Eikö ole papuja!»
»Ne ovat sitkeitä.»
»Pitäkää, pitäkää hiidessä. En minä huoli niistä.»
»Neljännes koko säkistä.»
»Nuo ei ikinä ole viiden naulan päitä. Uskokaa minua, ne eivät paina neljääkään.»
»Kuka sen, sanoo?»
»Antakaa viisi bushelia.»
Ruokaa Chicagon miljoonille vierii vankkureista — vierii hevosten jalkoihinkin — mistä paljasjalkaiset lapset poimivat niitä koreihinsa. Katu-Annie huivi ristiin solmittuna riippuvilla rinnoillaan sieppaa perunan sieltä, kadulle pudonneen sipulin täältä ja hedelmä- ja vihannespalasia katuojasta. Iso-Kate ostaa kuivettuneita ja halpoja porkkanoita, persiljaa, turnipseja, punajuuria, sitoo ne nippuihin nauhanpätkällä ja myy ne siirtomaatavarakauppiaille soppajuurina.
Päivä koitti lämpimänä. Aurinko nousi punaisena. Tuli näillä seuduilla niin ylen tavallinen kostea syyskuinen päivä. Puutarhatuotteiden piti vaihtaa nopeasti omistajaa tällaisena aamuna. Iltapäivällä ne olivat jo arvottomat.
Selina asettui seisomaan vankkuriensa viereen. Hän näki puolisen tusinaa tuttuja high-prairieläisiä kasvoja. Nämä tervehtivät häntä taikka pistäytyivät hänen vankkureittensa luokse arvioiden hänen tavaraansa tottunein silmäyksin. »Kuinka sujuu, rouva DeJong? Teillä on aika kuormallinen. Myykää nopeasti tänä aamuna. Lyönpä veikkaa, että tulee kuuma päivä.» Heidän äänensä olivat ystävälliset, mutta samalla hieman moittivat. Heidän katseensa lausuivat: »Tämä ei sovi naiselle — ei sovi naiselle.»
Katukauppiaat katsahtivat hänen sidottuihin nippuihinsa, katsahtivat häneen ja kulkivat ohitse. He eivät olleet ilkeitä, he olivat vain arkoja ja tottumattomia. He näkivät hänen kalpeat, hienot kasvonsa suurine, tummine silmineen, siistiin, mustaan pukuun verhotun, hennon vartalon, pienet, ruskeat, tuskallisesti ristityt kädet. Hänen vihanneksensa olivat houkuttelevia, mutta ostajat kulkivat ohitse sen vaiston ohjaamina, joka aina karkottaa tavalliset ihmiset kaiken tavattoman luota pois.
Kello yhdeksän rupesi kaupanteko laimenemaan. Kauhistuen Selina totesi, että hänen ansionsa kohosi ainoastaan kahteen dollariin. Jos hän jäisi tänne kahteentoista saakka, voisi hän kenties saada saman verran lisää, mutta ei missään tapauksessa enempää. Epätoivoissaan hän valjasti hevoset, tunkeutui ulos kadun hyörinästä ja suuntasi kulkunsa kauemmaksi itään South Water Streetille. Täällä asuivat välittäjät. Paikka oli kukkuroillaan kuormitettuja vankkureita ja rattaita aivan kuin Heinätorikin, mutta kaupankäynti oli erilaista. Hän muisti, että Pervus oli joskus jättänyt koko kuormansa muutamalle vakinaiselle välittäjälle, joka myi sen hänen laskuunsa. Hän muisti nimenkin — Talcott — vaikkakaan hän ei muistanut täsmällistä osoitetta.
»Minne me nyt menemme, äiti?» Poika oli ollut aivan uskomattoman kärsivällinen ja kiltti. Hän oli sopeutunut pyörryttävään, uuteen ympäristöönsä lapsen helppoudella. Hän oli nauttinut ruhtinaallisesti Chris Spanknoebelin suurenmoisesta aamiaisesta. Hänen mielestään olivat Chrisin peräkamarin neljä tomuista tekopalmua etelämaisen loistavat. Hän oli innoissaan ihaillut keittiön pitkää, hehkuvaa liettä ja sen suuria pöytiä, joilla leikattiin, hakattiin ja kuorittiin. Hän ihasteli sen punertavaa lämpöä, hyörinää ja tuoksuja, jotka nostivat veden hänen suuhunsa. Vankkureissa hän oli seisonut jäykkänä äitinsä vieressä ja touhukkaasti auttanut häntä hänen myydessään joskus jotakin. Hän oli poiminut pois kuihtuneita lehtiä ja etsinyt esille tuoreimmat ja kauneimmat vihannekset. Mutta nyt huomasi Selina, että pojan pää nuokkui yhtä surkeasti kuin hänen vihanneksensakin. Kumpiakin rasitti kuumuus ja etäisyys kotimullasta. »Minne me nyt menemme, äiti?»
»Toiselle kadulle, Noinsuuri — —»
»Dirkpä!»
»— Dirk, sinne, missä asuu mies, joka ostaa kaikki tavaramme — joka kenties ostaa. Eikö se olisikin mainiota? Sitten ajamme kotiin. Auta äitiä löytämään hänen nimensä kaupan ovelta. Talcott — T-a-l-c-o- ja kaksi t:tä.»
South Water Street muuttui kaupungin kasvaessa. Alkupäässä näkyi
yankee-nimiä — Flint — Keen — Rusk — Lane, mutta sitten seurasi Cuneo
— Meleges — Garibaldi — Campagna. Tuossa se olikin: William Talcott.
Hedelmiä ja vihanneksia.
William Talcott, joka seisoi suuren, syvän, ladontapaisen myymälänsä viileällä ovella, muodosti edessään olevan kuumeisen kadun vastakohdan. Hän oli neljäkymmentä vuolta harjoittanut kauppaansa. Hän oli rauhallinen, niin kuin ainakin mies, joka tietää maailman tarvitsevan sitä, niitä hän sille tarjosi. Joka-ainoana arkiaamuna kello kuusi oli hänen hämärä, varjoisa kauppaluolansa kukkuroillaan säkkejä, laatikoita ja koreja, joista pisti esille vihreitä varsia ja lehdenpäitä, joista vilahteli punaista, luumunväristä ja keltaista. Hän osti vain parasta laatua ja myi kalliisti. Hän oli tuntenut Pervuksen ja ennen häntä Pervuksen isän ja oli pitänyt heitä rehellisinä ja kunnioitettavina miehinä. Mutta hän ei ihaillut yhtä paljon heidän puutarhatuotteitaan. Suurten järvien laivat toivat hänelle valittuja Michiganin persikoita ja viinirypäleitä, jäähdytysvaunut kuljettivat hänelle Kalifornian maaperän tuotteita aikana, jolloin vuodenaikaan kuulumattomia hedelmiä pidettiin harvinaisena ylellisyytenä. Hänen yllään oli 'suola ja pippuri'-kankainen puku ja ihmeellisen valkoiset paidanhihat tässä siniraitaisessa ja overallisessa maailmassa, hänen mahallaan kiilsivät paksut, kultaiset kellonvitjat, hänen jaloissaan olivat tylppänokkaiset kengät, hänen päässään olkinen fedorahattu työnnettynä syvälle niskaan ja hänen suussaan sytyttämätön, mainio sikari. Hänellä oli viisaat, siniset silmät ja harva, hänen pukunsa värinen tukka. Hän seisoi oven syvennyksessä kuin kuiva, harvapuheinen jumala orjien kantaessa maan hedelmiä hänen arvosteltavakseen.
»Ei. Tuo ei kelpaa, Jake. Kitukasvuisia. Hm. Paras viedä ne toiseen paikkaan, kauemmaksi, Tunis. Päät näyttävät ruskeilta. Kuihtuneita.»
Hienoimpien chicagolaisten hotellien — Sherman Housen, Auditoriumin, Palmer Housen, Wellingtonin, Stratfordin — kokit kävivät ostamassa Will Talcottilta päivittäiset tarpeensa. Siirtomaatavarakauppiaat, jotka myivät varakkaille pohjoispuolen perheille, ja hienon Prairie Avenuen naapuristo etelässä käyttivät hänen kauppaansa.
Nyt hän siis seisoi ovensa edessä ja katseli tuota pientä, mustapukuista olentoa, jonka kasvot olivat niin huolestuneesti kiristyneet ja jonka suuret silmät olivat vaipuneet niin syvälle.
»DeJongko? Ikävä uutinen. Valitan suruanne, rouva. Pervus oli kelpo poika, vaikkakaan ei mikään ruudinkeksijä puutarhurina. Oletteko te hänen leskensä? Vai niin.» Tämä ei ollutkaan mikään hidasälyinen maalaisemäntä taikka turpea hollantilainen naispuutarhuri. Hän meni Selinan vankkurien luokse ja hipaisi kädellään pojan ruskeata poskea. »Kas vain, rouva DeJong, teillähän on soma kokoelma vihanneksia — oikein hyvän näköinen. Totta vieköön, hyvän näköinen. Mutta te olette tullut liian myöhään. Kello on melkein kymmenen.»
»Eihän!» huudahti Selina. »Eihän! Enhän toki tullut liian myöhään!»
»Kuulkaahan, ehkä minä voin ottaa puolet niistä myytäväksi. Mutta tällä säällä ne eivät kestä mitään, kuihtuvat heti. Minun asiakkaani eivät huoli sellaisia… Ensi kertaako te olette torilla?»
Selina pyyhki kasvojaan, jotka olivat kosteat, mutta samalla kylmät.
»Ensi kertaa.» Hänen hengityksensä muuttui äkkiä niin vaivalloiseksi.
Talcott huusi kadulta myymälässä hyöriville miehille: »George! Ben! Viekää nämä sisälle. Puolet kuormasta. Parhaimmat. Lähetän huomenna shekin, rouva DeJong. Valitsitte pahan päivän ensi päiväksenne.»
»Kuumanko?»
»Niin, kuumankin. Mutta sitäpaitsi eivät katukauppiaat osta mitään tällaisena pyhäpäivänä.»
»Pyhäpäivänäkö?»
»Ettekö tiennyt, että tänään on juutalaisten sabatti. Ettekö todellakaan! — Herranen aika! Vuoden pahin päivä. Kaikki juutalaiset katukauppiaat ovat synagoogassa koko päivän, ja kaikki muut juutalaiset tekivät kahden päivän ostokset jo lauantaina. Kanakauppiaiden häkit kadun alapäässä ovat typötyhjät — huomiseen saakka. Suutari soikoon. Juutalaiset ovat maailman parhaita kanansyöjiä… Hm… Ajakaa te vain suoraa päätä kotiin ja myykää polkuhinnasta koko roska.»
Selina tarttui toisella kädellään istuimeen kiivetäkseen takaisin — astui pyörännavalle. Hänen kuluneet, mahdottomat saappaansa, jotka olivat liian suuret hänen pieniin jalkoihinsa, näkyivät selvästi. »Jos te ostatte minun vihannekseni vain säälistä — —.»Siinä puhui Peakein ylpeys.
»Minä en tee sellaisia kauppoja — ei ole varaa, hyvä rouva. Tyttäreni opiskelee laulua. Hän on nyt Italiassa, Car'line, ja maksaa vietävästi. Hän nielee joka pennin, minkä minä kokoan.»
Selinan kasvoille kohosi hieno puna. »Italiassa! Oi, sielläkö, herra Talcott!» Hänen kasvoistaan päättäen hän näki Italian edessään. Hän kiitti miestä vakavasti.
»Ei kestä, rouva DeJong. Näen, että te olette sitonut vihanneksenne nippuihin — oikein suuruuden mukaan järjestettyinä. Voitteko tästä lähtien aina tehdä niin?»
»Aion. Minusta — ne näyttivät kauniimmilta sillä tavalla — niin — tiedänhän, ettei vihannesten tarvitse näyttää kauniilta, mutta — —» hän änkytti ja vaikeni.
»Valmistakaa ne juuri tällä tavalla ja tuokaa ne suoraa päätä minulle, taikka lähettäkää ne tänne. Minun asiakkaani pitävät ensi luokan tavarasta. Pitävät, totta vieköön.»
Selinan kootessa ohjaksiaan seisoi Talcott jälleen ovensuussaan tyynenä ja kaukaisena jumaluutena sytyttämätön sikari suussaan käsirattaiden ratistessa ohitse, laatikoiden ja tynnyrien jysähtäessä hänen eteensä katukäytävälle ja pyörien ja kavioiden aikaansaadessa huomaavaa melua hänen ympärillään.
»Menemmekö me nyt kotiin?» kysyi Dirk. »Menemmekö me nyt kotiin?
Minulla on nälkä.»
»Menemme, kultaseni.» Selinan taskussa oli kaksi dollaria. Siinä oli tulos eilispäivän ankarasta työstä ja tämän päivän ja varhaisempien kuukausien raadannasta. Kaksi dollaria hänen mustan alushameensa taskussa. »Ostamme jotakin syötävää ajaessamme kaupungin lävitse — vähän maitoa ja leipää ja juustoa.»
Aurinko oli hyvin kuuma. Selina otti pojan halun hänen päästään ja silitti hellällä, työn kovettamalla kädellään hänen otsaansa liimautunutta, märkää tukkaa. »Eikö tämä olekin ollut hauskaa?» hän virkkoi. »Aivan kuin seikkailua. Ajattele, kuinka monta hyvääkin ihmistä me olemme tavanneet herra Spanknbebelin ja herra Talcottin — —»
»Ja Mabelin.»
Hämmästyneenä: »— — ja Mabelin.»
Selinan teki äkkiä mieli suudella häntä, mutta hän tiesi, että Dirk oli sittenkin poika ja sittenkin hollantilainen, joten hän hillitsi halunsa.
Hän päätti ajaa ensiksi itään ja sitten etelään. Pervuksen oli joskus onnistunut myydä myöhemminkin tavaroitaan joillekin etäisille kauppiaille. Miltähän Jan näyttäisikään, jos Selina tulisi kotiin vankkurit puolillaan! Entä maksamattomat laskut? Hän omisti kaikkiaan noin kolmisenkymmentä dollaria, ja hänen velkansa kohosivat neljäänsataan. Enempäänkin. Pervushan oli ostanut nuo taimet huhtikuussa ja luvannut maksaa ne kasvukauden lopussa, syksyllä. Ja nyt oli jo syksy.
Pelko syöksähti hänen mieleensä. Hän syytti väsymystä, hermojaan. Tämä viikko oli ollut hirveä. Ja nyt tämä päivä ja kuumuus. Pian he olisivat kotona, hän ja Dirk. Kuinka viileä ja hiljainen heidän talonsa mahtoikaan olla tänään! Keittiössä loistaisivat pöytäliinat, ja hänen oma, sievä makuuhuoneensa mustine pähkinäpuisine vuoteineen ja pukupöytineen — vierashuoneen sohva rypytettyine pumpulipäällyksineen — kuistin vanha tuoli rottinki-istuimineen, jonka säikeet olivat kuluneet rikki paljosta käytöstä ja törröttivät nyt joka haaralle piikkisinä ja repaleisina, kutsuivat häntä luokseen. Oli kuin hän ei olisi nähnyt kaikkea tuota vuosikausiin. Hän kaipasi sen viihdyttävää rauhaa ja sen äkkiä niin armasta turvaa. Tämä ei ollut naisen työtä. Ehkäpä ihmiset sittenkin olivat oikeassa.
He ajoivat Wabash Avenuea pitkin ilmajunien kohistessa ylhäällä ja säikähtyneiden ja liikenteen hälinään ja jylinään tottumattomien hevosten kavahdellessa pystyyn ja hätkähdellessä sinne ja tänne. Tuo kulunut maalaisvaimo ja ruskettunut poika rikkinäisissä vihannesvankkureissa näyttivät niin vierailta tässä katukivien, kauppojen, raitiovaunujen, rattaiden, polkupyörien ja kävelijäin sekamelskassa. Ilma oli kauhistuttavan helteinen.
Pojan silmät tanssivat kiihtymyksestä ja ihmettelystä.
»Kohta olemme perillä», Selina sanoi. Lihakset näyttivät valkoisilta ihon alla leuan tienoilla. »Kohta olemme Prairie Avenuella. Siellä on suuria taloja ja ruohokenttiä ja hiljaista.» Hän koetti hymyilläkin.
»Mennään mieluummin kotiin.»
Vihdoinkin he kääntyivät Prairie Avenuelle Kuudennentoista kadun kulmasta. Myrskyä seurasi tyven. Selina oli kuin lauennut jousi.
Siirtomaatavarakauppoja sijaitsi lähellä Kahdeksattatoista katua sekä muidenkin poikkikatujen kulmauksissa — Kahdennenkymmenennentoisen, Kahdennenkymmenennenkuudennen, Kolmannenkymmenennenensimmäisen, Kolmannenkymmenennenviidennen kohdalla. He ajoivat Prairie Avenuen 90-luvulla rakennettujen, suurten kivitalojen ohitse. Siellä oli torneja ja huippuja, ulkonemia ja kupuja, ovikäytäviä, kattolistoja, kaari-ikkunoita ja kyttyräselkäisiä kellareita — siellä asuivat Chicagon pohatat, jotka olivat hankkineet rikkautensa silavan, vehnän ja kangastavarain avulla, myymällä elämän välttämättömiä tarpeita kaupungille, joka niitä kaipasi.
»Aivan kuin minäkin», ajatteli Selina hilpeästi. Sitten juolahti hänen päähänsä uusi ajatus. Hänen matoilla peitetyt vihanneksensa olivat tuoreemmat kuin läheisten myyntipaikkojen tuotteet. Voisihan hän koettaa tarjota niitä kaupaksi täällä, näissä suurissa taloissa. Tunnissa hän voisi ansaita muutamia dollareita pyytämällä hieman vähemmän kuin lähin siirtomaatavarakauppa tavaroistaan.
Hän pysäytti vankkurinsa keskelle korttelia Kahdennenkymmenennenneljännen kadun kohdalla. Ketterästi hän kiipesi alas pyörään nojaten ja ojensi ohjakset Dirkille. Hänen hevosensa olivat miltei yhtä raisut kuin karusellin puuelukat. Hän täytti suuren torikorin tuoreimmilla ja kauneimmilla vihanneksillaan, nosti sen käsivarrelleen ja katsahti ylös taloon, jonka eteen hän oli seisahtunut. Se oli nelikerroksinen kivitalo, jonka pääkäytävän portaat olivat huimaavan korkeat. Portaiden alla oli pieni eteinen ja kauppiaille varattu ovi. Hän tiesi keittiön oven sijaitsevan takatien puolella, mutta hän ei tahtonut mennä sinne. Hän astui käytävän poikki, laskeutui muutamia kiviportaita ja tuli kuistin alla olevaan eteiseen. Hän katsoi ovikelloon — se oli messinkinen nuppi, ja hän tiesi, että sitä oli vedettävä ja sitten päästettävä se kädestä, jolloin hämärässä hallissa, oven toisella puolella, kilahtaisi soitto. Sehän oli hyvin yksinkertaista. Hänen kätensä koski jo kelloon. »Vedä!» kehotti epätoivo. »En voi! En voi!» huusivat kaikki hänen kopeat, vermontilaiset esi-isänsä. »Olkoon menneeksi. Kuole sitten nälkään ja anna Dirkin ja farmin mennä.»
Silloin hän veti nuppia — kovasti. Hallin kello kilisi — kilisi — kilisi.
Askeleet lähenivät hallissa. Ovi avautui, ja aukon täytti suuri, leveäposkinen, työesiliinaan puettu nainen — ilmeisesti keittäjätär.
»Hyvää huomenta», sanoi Selina. »Haluaisitteko ostaa tuoreita vihanneksia suoraan maalta?»
»En.» Nainen sulki oven, mutta avasi sen uudelleen kysyäkseen: »Onko teillä tuoreita munia taikka voita?» Selinan vastatessa kieltävästi hän sulki oven ja lukitsi sen. Selina kuuli hänen raskaiden askeltensa häipyvän keittiöön päin seisoessaan siinä kori käsivarrellaan. Mitäs siitä! Selina koetti vakuutella itselleen, ettei tämä ollutkaan niin hirveätä. Hän ei ollut tarvinnut vihanneksia — siinä kaikki. Seuraavaan taloon — sitten seuraavaan ja jälleen seuraavaan. Ensin kadun toista, sitten toista puolta. Neljästi hän täytti uudelleen korinsa. Jossakin talossa hän myi neljännesdollarilla, toisessa viidellätoista sentillä, kolmannessa kahdellakymmenellä ja neljännessä miltei viidelläkymmenellä j.n.e. »Hyvää huomenta», hän aina sanoi ovessa kirkkaalla, selvällä äänellään. Tavallisesti ihmiset jäivät tuijottamaan häneen. He olivat uteliaita eivätkä onneksi heti sulkeneet ovea hänen nenänsä edessä.
»Tietäisittekö te jonkun hyvän paikan?» virkkoi muuan keittiötyttö. »Tämä paikka ei ole hyvä. Saan vain kolme dollaria ja nykyään voi jo saada neljäkin. Tiedättekö te jotain rouvaa, joka tarvitsisi hyvää palvelustyttöä?»
»En», Selina vastasi. »En tiedä.»
Eräässä toisessa talossa tarjosi keittäjätär hänelle kahvia nähdessään hänen kalpeat kasvonsa ja niiden väsyneen ilmeen. Selina kieltäytyi kohteliaasti. Kahdeskymmenesensimmäinen katu — Kahdeskymmenesviides — Kahdeskymmeneskahdeksas. Hänen kukkarossaan oli yli neljä dollaria. Dirk oli väsynyt ja niin nälkäinen, että häntä itketti. »Tämä on viimeinen talo», Selina lupaili, »ehdottomasti viimeinen. Tämän jälkeen me käännymme kotiinpäin.» Hän täytti vielä kerran korinsa. »Matkalla me syömme jotakin, ja sitten sinä voit nukkuakin, jos me kiinnitämme maton kuskipukkiin aivan kuin teltaksi sinulle. Ja sitten olemme kotona silmänräpäyksessä.»
Viimeinen talo oli uusi, harmaa kivitalo, joka jo rupesi mustumaan Illinois Centralin esikaupunkijunain savusta niiden hyryyttäessä järven rantaa pitkin vain korttelin päässä itään päin. Talossa oli suuria, jykeviä ja kiiltäviä kaari-ikkunoita. Siellä oli kuvapatsailla koristettu ruohokenttä ja kasvihuone takapihalla. Alakerran ikkunoissa riippui oikeita pitsiuutimia, ja niiden takaa häämötti plyyssiverhoja. Korkea rauta-aita ympäröi koko alueen korostaen sen turvallista, eristettyä asemaa. Selina katseli tuota kankirautaista porttia, joka ikään kuin työnsi häntä luotaan. Se oli niin torjuva — se oli miltei uhkaava. Tuo oli tietysti vain väsymystä. Viimeinen talo. Hänen kukkarossaan oli miltei viisi dollaria, jotka hän oli ansainnut viimeisen tunnin kuluessa. »Vain viisi minuuttia», hän sanoi Dirkille koettaen puhua hilpeästi. Hän seisoi syli täynnä vihanneksia, jotka hän juuri aikoi järjestää jalkainsa juuressa olevaan koriin, kun hän äkkiä kuuli vierestään äänen:
»Hei, missä on teidän lupakirjanne?»
Selina kääntyi. Hänen rinnallaan seisoi poliisi. Selina katsoi häneen.
Onpa hän pitkä, Selina ajatteli, ja niin punainen. »Mikä lupakirja?»
»Kuulittehan. Lupakirja. Missä on kauppatapanne? Kai teillä sellainen on sentään?»
»Oi, ei. Ei.» Selina katsoi yhä häneen.
Poliisin kasvot tummenivat yhä enemmän. Selina oikein huolestui. Jos veri nousee noin hirveästi, niin — —
»Saakeli soikoon, kaupitteletteko te tässä ilman lupakirjaa. Mitä te ajattelette? Putkaan pitäisi teidät panna. Laputtakaa heti tiehenne, te ja poika myöskin, älkääkä ilmestykö näille maille toista kertaa.»
»Mikä hätänä, poliisi?» kysyi naisen ääni. Talon eteen olivat pysähtyneet kahden metallinkiiltäviksi harjatun, kastanjanruskean hevosen vetämät, avonaiset vaunut, sellaiset, joita nimitettiin Viktoriaksi. Veikeä — välähti Selinan luonnottoman nopeasti, mielettömästi toimiviin aivoihin — veikeä vaunupari. Tuo veikeä vaunupari katseli halveksien Selinan hullunkurisen luisevia kaakkeja, jotka nykivät lyhyttä ruohoa, jota kasvoi pienissä neliöissä jalkakäytävän ja katuojan välissä. »Mistä on kysymys, Reilly?» Nainen astui ulos Viktoriasta. Hän oli puettu viimeisen muodin mukaiseen, mustasilkkiseen Eton-pukuun ja sulkatöyhtöiseen, mustaan hattuun.
»Muija, joka kaupittelee vihanneksia ilman lupakirjaa, rouva Arnold. Heitä pitää vahtia kuin haukka kyyhkysiä … Laputtakaa tiehenne nyt vain.» Hän pani kätensä Selinan olkapäälle ja sysäsi häntä hieman.
Silloin kuohahti Selinan kiireestä kantapäähän saakka sellainen kiihko, sellainen raivokas hyrsky, että katu, Viktoria, silkkipukuinen nainen ja poliisi upposivat kuin verhoon pyörien hänen silmiensä edessä. Niin raivostuu herkkätunteinen nainen, jos vieraan miehen käsi koskee häneen. Hänen kasvonsa olivat valkoiset ja hänen silmänsä mustat ja suunnattoman suuret. Oli kuin hän olisi kasvanut, mahtavoitunut.
»Ottakaa kätenne pois!» Hänen sanansa olivat terävät, ja ääni värähti. »Kuinka te rohkenette koskea minuun! Kuinka te rohkenette! Käsi pois! — —» Silmät leimusivat valkoisessa naamiossa. Poliisi irrotti kätensä hänen olkapäältään. Puna palasi Selinan kasvoihin. Hän oli päivänpaahtama, ahavoitunut nainen, hänen runsas tukkansa oli lujasti kiedottu sykerölle pitkän, harmaan hiusneulan varaan, hänen leveässä hameessaan näkyi kärrinpyöräin jättämiä jälkiä, hänen pienissä jaloissaan olivat vanhat saappaat, hänen päässään oli hassunkurinen huopahattu (hänen miehensä hattu), hänen sylinsä oli täynnä maissintähkiä ja porkkanoita ja retiisejä ja punajuurinippuja, hänen hampaansa olivat pilaantuneet ja hänen rintansa litteät — mutta sittenkin Julia tunsi hänen silmänsä. Hän tuijotti Selinaan hetkisen ja syöksyi sitten hänen luokseen silkkipukuineen ja sulkahattuineen huutaen: »Voi, Selina! Kultaseni! Kultaseni!» ja nyyhkyttäen kauhusta ja säälistä. »Kultaseni!» hän huusi ja tempasi Selinan porkkanoineen, punajuurineen, maissineen ja retiiseineen syliinsä. Vihannekset vierivät hujan hajan heidän ympärilleen kadulle Julie Hempel-Arnoldin suuren, Prairie Avenuen varrella sijaitsevan kivitalon edustalle. Mutta silloin ihmeeksemme esiintyikin Selina itse lohduttajana. Hän taputti Julien pyylevää silkkiolkaa ja toisteli kuin lasta rauhoitellen: »Älä nyt, älä nyt! Eihän tämä ole mitään, Julie. Eihän tämä mitään. Älä itke. Mitä sinä oikeastaan itket? Sh — sh! Älä nyt.»
Julie nosti päänsä muodikkaine, mustine hattuineen, pyyhki silmänsä ja puhdisti nenänsä. »Laputtakaa tiehenne», hän sanoi Reillylle käyttäen tämän omia sanoja. »Minä kerron tästä herra Arnoldille, varmasti kerron. Te tiedätte, mitä se merkitsee.»
»Mutta, hyvä rouva, minähän vain tein velvollisuuteni. Kuinka minä olisin voinut tietää, että tämä rouva oli teidän ystävänne, rouva Arnold. Enhän minä — —.» Hän loi vielä kerran silmänsä Selinaan, vankkureihin, pörröisiin hevosiin ja kuivettuneisiin vihanneksiin. »Piru vieköön, kuinka minä olisin voinut, rouva Arnold — —»
»Miksi ette?» kysyi Julie torjuen ylimielisesti hänen selityksensä. »Miksi te ette olisi voinut tietää, sanokaapa. Laputtakaa tiehenne vain.»
Hän laputti todellakin tiehensä, tuo lain masennettu ja katkeroitunut puoltaja. Ja nyt vasta Julie suvaitsi luoda silmäyksen Selinaan, vankkureihin, pörröisiin hevosiin ja kuivettuneisiin vihannesjäännöksiin. »Selina, mitä ihmettä! Mitä kummaa sinä teet — —?» Hänen silmänsä sattuivat taas Selinan mahdottomiin saappaisiin ja hän rupesi uudelleen itkemään. Mutta silloin laukesivat Selinankin jännittyneet hermot, ja hän rupesi puolestaan nauramaan hysteerisesti. Tuo nauru pelotti Juliea. »Selina, älä naura! Tule taloon. Mitä sinä naurat, Selina?»
Värisevällä sormella Selina osoitti jalkainsa juuressa viruvia vihanneksia. »Katsohan noita kaaleja, Julie?
Muistatko, kuinka minä halveksin Tebbittin taloa maanantai-iltaisten kaaliruokien takia?»
»Mitä sinä sille naurat? Lopeta heti, silmänräpäyksessä, Selina Peake!»
»Lopetanhan minä. Olen jo lopettanut. Nauroin vain entiselle tietämättömyydelleni. Hiki ja veri ja terveys ja nuoruus uppoaa jokaiseen kaalinpäähän. Oletko sinä tiennyt sitä, Julie? Kukaan, joka sen tietää, ei halveksi niitä ravintonakaan… Tule, kiipeä alas, Dirk. Tämä on muuan rouva, jonka äiti tunsi ennen vanhaan — oi monta, monta vuotta sitten ollessaan nuori tyttö — ainakin tuhat vuotta sitten.»
XII.
Dirkin takia. Dirkin takia. Nuo sanat toistuivat toistumistaan Selinan puheessa lähipäivinä. Julie Arnold oli innoissaan. Hän olisi tahtonut ottaa pojan harmaaseen kivitaloonsa, pukea hänet kuin Pikku Lordin ja lähettää hänet samaan pohjoiseen yksityiskouluun, jota Eugene, hänen oma poikansa, ja Pauline, hänen tyttärensä, kävivät. Näinä päivinä, jolloin Selina oli niin lopen uupunut ja pökertynyt, oli Julie yrittänyt ottaa Selinan siipiensä suojaan aivan samalla tavalla kuin hän oli yrittänyt tehdä tusinan verran vuosia sitten Simeon Peaken dramaattisen kuoleman jälkeen. Ja nyt, samoin kuin silloinkin, hän kutsui avukseen ihmeitätekevän isänsä ja nöyrän orjansa, August Hempelin. Oman miehensä hän sivuutti hellän halveksivasti.
»Michael menee mukiin», hän sanoi tuona ensimmäisenä päivänä, »jos vain sanot hänelle, mitä hänen pitää tehdä. Hän tekee sen silloin mainiosti. Mutta isä, hän osaa ajatellakin. Hän on kuin kenraali, ja Michael on kuin kapteeni. Ja nyt lupaa isä ajaa sinne maalle huomenna, ja minä kai tulen mukaan. Minulla on tosin kokous, mutta voinhan — —»
»Mitä sinä sanoit — minne isäsi ajaa huomenna?»
»Sinun luoksesi. Sinun farmiasi katsomaan.»
»Mitä se hyödyttäisi? Se on pieni, kahdenkymmenenviiden acren puutarhafarmi, ja puolet alueesta on suuren osan vuodesta veden alla.»
»Älä pelkää, kyllä isä keksii jotakin. Hän ei sano mitään, mutta hän ajattelee. Ja sitten hän järjestää kaikki.»
»Sinne on peninkulmia. Monta peninkulmaa. Kauas High Prairiehen saakka.»
»Herranen aika, jos sinä kerran voit ajaa sen matkan noilla hevosillasi, niin kai me voimme päästä sinne isän harmailla, jotka juoksevat peninkulman kolmessa minuutissa taikka kolme peninkulmaa yhdessä minuutissa — en muista, kumminko. Taikka sitten autolla, vaikka isä vihaa sitä. Michael on ainoa koko perheestä, joka pitää siitä.»
Selinan mielessä välähti ruma ylpeys. »Minä en kaipaa apua. Aivan totta, en kaipaa, rakas Julie. Tämän päivän kaltaista ei ole ennen ollutkaan. Ei koskaan ennen. Me tulimme hyvästi toimeen, Pervus ja minä. Sitten kuin Pervus kuoli niin äkkiä, minä ikään kuin peljästyin. Peljästyin aivan hirveästi. Pelkäsin Dirkin takia. Toivoin hänelle kaikkea. Kaikenlaista kaunista. Tahdoin, että hänen elämänsä olisi niin kaunis. Katso, Julie, elämä voi sittenkin olla hirveän rumaa. Sinä et tiedä. Sinä et tiedä mitään siitä.»
»No, siksihän minä juuri sanonkin, että me tulemme huomenna, isä ja minä. Dirkin pitää saada niin paljon kaunista. Me järjestämme sen.»
Mutta silloin juuri Selina sanoikin ‘en. Hän sanoi: »Mutta siinäpä juuri onkin pulma. Minä tahtoisin tehdä kaiken itse hänen takiansa. Ja minä voin tehdä. Minä tahdon antaa kaikki nuo kauniit lahjat hänelle itse.»
»Mutta sehän on itsekästä.»
»En minä ole itsekäs. Minä haluan vain Dirkille kaikkea hyvää.»
Heti kahdentoista jälkeen ryntäsi koko High Prairie ikkunoihin kuullessaan moottorin harvinaisen jyskytyksen tieltä, ja silloin näki koko pitäjä Selina DeJongin kuluneessa huopahatussaan ja risaista olkihattuaan innokkaasti heiluttavan Dirkin kiitävän Halstedin tietä pitkin DeJongin farmille päin kirkkaan punaisessa autossa, joka oli järkyttänyt jokaisen vastaantulleen hevosparin hermot matkan varrella. DeJongin hevosista, DeJongin koirasta, Pomista, ja DeJongin vihannesvankkureista ei näkynyt merkkiäkään. High Prairie ei kyennyt ryhtymään työhönsä kahteenkymmeneenneljään tuntiin.
Julie oli tämän keksinyt, ja Selina oli pikemminkin alistunut kuin myöntynyt, ollen nyt jo niin väsynyt, ettei hän kyennyt vastustamaan ketään taikka mitään. Jos Julie olisi ehdottanut, että he olisivat ajaneet High Prairiehen elefantin seljässä, mahout tämän rumilaan korvien välissä, olisi Selina hyväksynyt hänen ehdotuksensa — taikka oikeammin ollut kykenemätön sitä hylkäämään.
»Sillä tavalla te pääsette kotiin silmänräpäyksessä», Julie selitti innokkaasti. »Sinä olet kuin mikäkin haamu, ja poika nukkuu jo. Minä soitan isälle ja hän lähettää jonkun tallimiehistä ajamaan vankkureitasi kotiin kello kuudeksi. Salli minun huolehtia siitä. Etkö sinä ole koskaan ajanut autossa? Se ei ole mitään. Minä itse tosin pidän enemmän hevosista, aivan kuin isäkin. Hän sanoo, että hevoskyydissä ainakin tietää, minne tulee.»
Dirk oli sopeutuvana, niin kuin kaikki lapset, heti hyväksynyt tämän uuden kulkuneuvon. Ajaessaan hän oli mahtavasti lausunut: »Minäkin hankin tällaisen, jahka tulen suureksi, ja se kulkee vieläkin nopeammin.»
»Oi, ethän sinä toki halua ajaa nopeammin, Dirk», Selina änkytti kiitäessään eteenpäin huimaa vauhtia — viisitoista peninkulmaa tunnissa.
Jan Steen lamautui sanattomaksi. Hän oli vakuutettu siitä, että vaunut ja hevoset olivat jollakin salaperäisellä tavalla hävinneet, kunnes ne kello kuusi saapuivat, ja hän epäili, että DeJongin leski oli ilmetysti hullu. August Hempelin ja Julien tulo seuraavana päivänä kahden solakan, tulisilmäisen hevosen vetämässä, kepeässä faetonissa ei enää kyennyt piirtämään mitään syvempää jälkeä Janin mullistuneeseen mieleen, joka ei enää voinut hämmästyä mistään.
Muuttuessaan kahdentoista vuoden kuluessa tavallisesta lihakauppiaasta säilyketehtailijaksi Aug. Hempel oli vähitellen muuttunut sekä arvovaltaiseksi että määrääväksi herraksi. Nyt hän oli viidenkymmenenviiden vuoden vanha, ja hänen harmaa tukkansa vahvisti entistä enemmän hänen kasvojensa liiallista punaa. Hän ei korostanut puhettaan, ja hän käytti sitä amerikkalaista murretta, jota hän kuuli puhuttavan Hempelin pakkauslaitosten karjalaitumilla. Hän äänsi d:n t:ksi ja j-kirjain muistutti miltei h:ta. Viime vuosina hänen toinen korvansa oli käynyt kuuroksi, jonka tähden hän keskustellessaan aina katseli puhekumppaniaan hyvin tiukasti silmiin. Tämän johdosta hän oli saavuttanut taitavan ihmistuntijan ja huomiontekijän maineen, vaikkakin se vain oli tapa, jonka avulla hän koetti peittää huonokuuloisuuttansa. Hän käytti leveitä, pehmeäkärkisiä kenkiä, suoraviivaisia, harmaita vaatteita ja suurta hattua, jonka hikinauha ei koskaan ollut riittävä. Leveät kengät olivat kalliit, samoin suoraviivaiset, harmaat vaatteet ja leveä, harmaa hattukin, mutta siitä huolimatta luuli katselija aina hänen käyttävän jonkun paljon kookkaamman miehen hyljättyjä vaatteita.
Hän tarkasti Selinan maat terävin ja viisain silmin.
»Aiotko sinä myydä talon?»
»En.»
»Hyvä. Muutaman vuoden perästä tämä maa on kullan arvoinen.» Viidessätoista minuutissa hän oli sangen tarkasti arvioinut alueen pelloista talliin ja tallista asuinrakennukseen saakka. »No, mitä sinä sitten aiot tehdä, Selina, hä?»
He istuivat Selinan viileässä ja odottamattoman viihtyisässä, pienessä vierashuoneessa, johon painoivat leimansa kaapissa hohtava, vanha, hollantilainen pöytäkalusto, kolme riviä kirjoja sekä mukavuuden ja käyttökelpoisuuden tuntu.
Dirk oli pihalla van Ruysin pojan kanssa tarkastamassa hienoja, harmaita hevosia omistajan silmin. Jan penkoi pellolla. Selina pusersi kätensä lujasti yhteen sylissään. Ne olivat mullan yhteydestä vähitellen ruvenneet muistuttamaan niitä kyhmyisiä ja koukkuisia kasveja, joita ne aina pitelivät. Kynnet olivat lyhyet, värittömät ja särkyneet, kämmenet karkeat ja känsäiset. Selinan viimeisten kahdentoista vuoden tarina oli selvästi piirretty hänen kumpaankin käteensä.
»Minä tahdon pysyä täällä, tehdä farmistani jotakin ja järjestää sen kannattavaksi. Se ei ole mahdotonta. Ensi keväänä parsani rupeaa tuottamaan rahaa. Minä en aio enää viljellä vain tavallisia vihanneksia — en ainakaan yksinomaan. Tahtoisin keskittää työni kaikenlaisiin hienoihin kasveihin — sellaisiin, joita South Water Streetin välittäjät tarvitsevat. Tahtoisin kuivattaa suomaan — ojittaa sen. Sitä maata ei ole käytetty vuosikausiin. Se on varmasti hyvää ja väkevää maata, jos se nyt kuivataan. Ja minä tahtoisin panna Dirkin kouluun — hyviin kouluihin. En ikinä tahtoisi lähettää poikaani Heinätorille. En sinä ilmoisna ikänä.»
Julie liikahti, silkki kahahti ja ketjut kilahtivat. Selinan äänen rautainen, päättävä sävy huolestutti häntä.
»Juuri niin. Mutta sinä itse, Selina? Entä sinä itse?»
»Minäkö?»
»Sinä, tietysti. Sinä puhut aivan kuin sinua — sinun omaa elämääsi ei olisi olemassakaan — niin kuin sinä et enää tahtoisikaan tulla onnelliseksi.»
»Minun elämääni ei olekaan olemassa, lukuunottamatta sitä osaa, joka voisi hyödyttää Dirkiä. Muu on jo päättynyt. Oi, enhän minä ole lannistunut enkä pettynyt taikka muuta sellaista. Tarkoitan vain, että minä alotin väärin edellytyksin. Nyt minä tiedän enemmän. Nyt aion minä estää Dirkiä tekemästä samoja erehdyksiä, joita minä itse olen tehnyt.»
Tällä hetkellä Aug. Hempel, joka loikoi mukavasti tuolissaan katsellen terävästi Selinaa, käänsi katseensa hajamielisesti ikkunaan, minkä takana hänen harmaat hevosensa seisoivat kuin kuvapatsaat talon edessä. Hän puhui mietteissään eikä välttääkseen vastaan. »Se ei onnistu kuitenkaan. Sinä puhut erehdyksistä, mutta jokaisen täytyy tehdä omat erehdyksensä, ja jos yrität estää ihmisiä tekemästä omiaan, niin he hullaantuvat peräti.» Hän vihelsi hiljaa hampaidensa lomitse päätettyään lauseensa ja naputti tuolinsa istuinta kynsillään.
»Mutta kauneus on sittenkin tärkeintä!» huudahti Selina äkkiä, ja kun Aug. Hempel ja Julie eivät ymmärtäneet, mitä hän tarkoitti, jatkoi hän puhettaan selittäen innokkaasti: »Ennen vanhaan minä ajattelin, että jos ihminen vain kaipaa kauneutta — jos hän vain kaipaa sitä kyllin kiihkeästi ja kyllin varmasti — niin se tulee hänen luoksensa. Oli vain odotettava ja elettävä parhaan taitonsa mukaan, niin kauneus odotti heti nurkan takana. Ja kauneus oli tuleva — tuleva aivan heti. Meidän oli vain odotettava, niin se tuli.»
»Kauneusko!» huudahti Julie epävarmasti. Hän tuijotti Selinaan luullen ilmeisesti, että tämä työn runtelema, kuihtunut nainen valitti omaa mennyttä kauneuttaan.
»Niin juuri. Kaikki elämän arvokkaat puolet. Kaikki, kaikki. Kynttilöin valaistut huoneet, vapaa-ajat, värit, matkat, kirjat, musiikki, taulut, ihmiset — kaikenlaiset ihmiset ja miellyttävä työ. Kauneus — se on kasvua ja toisten ihmisten kasvun tarkkaamista. Se on sitä, että ihminen tuntee kaiken hyvin väkevästi ja sitten kehittää tämän tunteen joksikin suureksi teoksi.» Siihen aikaan ei vielä käytetty sanaa »itseilmaisu», joten Selina ei voinut tarjota sitä heille, eivätkä he olisi ymmärtäneet häntä, vaikka hän olisi käyttänytkin sitä. Hän levitti kätensä avuttomasti. »Sitä minä tarkoitan kauneudella. Minä tahtoisin antaa Dirkille sitä.»
Julie myönteli ja nyökkäili ystävällisesti ja viisaasti niin kuin ainakin kuulija, joka ei käsitä sanaakaan koko esityksestä. August Hempel rykäisi.
»Luulen arvaavani, mitä sinä tarkoitat, Selina. Minäkin ajattelin juuri samoin. Minäkin tahdoin antaa Julielle kaikkea, mitä vain saatoin ajatella — kaikkea hienoa ja kaunista. Ja hän saikin sitä. Olisi saanut kuun taivaalta, jos vain hän olisi sitä mankunut.»
»Enhän minä saanut mitään sellaista, isä!»
»Et koskaan mankunutkaan, mikäli minä tiedän.»
»Herranen aika!» rukoili Julie, joka kuuli vain sanoja, »lopettakaamme jo puhe ja tehkäämme jotain. Hyvä jumala, saahan jokainen, jolla on vähän rahaa, ostaa kirjoja ja kynttilöitä ja matkustaa ja katsella tauluja, jos siitä kerran on kysymys. Tehkäämme siis jotain. Isä, sinä olet varmasti jo aikoja sitten päässäsi selvittänyt koko jutun. Kerro nyt meillekin. Ajattele, että tämä Selina oli aikoinaan neiti Fisterin koulun suosikkeja ja useiden mielestä hän oli sievin kaikista tytöistä — ja katso nyt häntä!»
Muinainen hehku leimahti silmänräpäykseksi taas Selinan mielessä palamaan. »Imartelija!» hän mutisi.
Aug. Hempel nousi seisomaan. »Jos sinä luulet pojan tulevan onnelliseksi vain sen takia, että sinä olet päättänyt uhrata koko elämäsi hänen onnensa hyväksi, et olekaan niin terävä kuin minä olen luullut. Sinä luulet voivasi elää jonkun toisen ihmisen elämää tämän puolesta.»
»En minä aio elää hänen elämäänsä hänen puolestaan. Minä tahdon vain näyttää hänelle, kuinka hänen pitäisi elää, saadakseen elämästä sen korkeimmat antimet.»
»Siihen tulokseen et pääse pidättämällä häntä esimerkiksi Heinätorilta, jos Heinätori on hänen luonnollinen paikkansa. Mistä sinä sitä voit tietää? Sokkoleikkiä. Minä käyn karjavarastoissani joka päivä, tarkastelen karjan aitaukset, juttelen ajajien ja paimenten kanssa ja puhuttelen ostajia. Voin ilmoittaa karjun hinnan ja arvon heti luotuani siihen silmäyksen ja härkien arvon samoin. Vävypoikani Michael Arnold istuu koko päivän ylhäällä toimistossamme sanellen kirjeitä. Hänen vaatteissaan ei koskaan ole karjan hajua niin kuin minun vaatteissani… En minä puhu pahaa hänestä, Julie. Mutta takaanpa, ettei tyttärenpoikani Eugene» — hän toisti nimen selvästi paheksuen — »Eugene, jos hän täysikasvuisena ensinkään ryhtyykään minun liikkeeseeni, ikinä lähene haisevia karjavarastojani. Piru vieköön. Hänen toimistonsa on tietystikin sijaitseva vaikkapa Madison Streetin varrella jossakin uudessa toimistotalossa, jonka ikkunasta näkyy järvi. Elämä! Sitä sinä saat pyöritellä kuinka hyvänsä, etkä kuitenkaan ymmärrä sitä.»
»Älä välitä hänestä», Julie selitti. »Hän saarnaa aina tuota samaa — vanhoista laitumistaan!»
August Hempel puraisi pään sikaristaan, aikoi juuri pontevasti sylkäistä sen suustaan, mutta malttoikin mielensä ja työnsi sen liivintaskuunsa. »Minäpä en viitsisi vaihtaa paikkaa Miken kanssa, en — — »
»Älä sano häntä Mikeksi, isä kulta.»
»Michaelin sitten. En kymmenestä miljoonasta — vaikka juuri tällä hetkellä kipeästi tarvitsisinkin noita kymmentä miljoonaa.»
»Ja minä otaksun», iski Selina vilkkaasti puheeseen, »että vävynne,
Michael Arnold, teidän iässänne kuvailee Eugenelle, kuinka hän raatoi
tuossa kurjassa toimistossa ulkona karja-aitauksien luona entisaikaan.
Tämä nykyinen on tietysti silloin oleva entisaikaa.»
August Hempel nauroi hyväntahtoisesti. »Mahdollista, Selina. Varsin mahdollista.» Hän pureskeli sikariaan ja kävi taas asiaan käsiksi.
»Sinä siis haluat kuivattaa ja salaojittaa suon ja viljellä ensiluokkaisia vihanneksia. Sinulla pitäisi olla sellainen mies apunasi, joka ymmärtäisi jotain eikä tuollainen Rip van Winkle, jonka me näimme kaalipellolla. Sitäpaitsi uusia hevosia ja vaunut.» Hänen silmänsä kapenivat, rypyt levisivät säteinä hänen silmäkulmistaan ja hän ajatteli tuimasti. »Voisinpa vaikka lyödä vetoa, että vielä koittaa sellainenkin päivä, jolloin te puutarhurit ajatte kaupunkiin suurilla kuorma-autoilla myymään tavaroitanne ja suoritatte matkan tunnissa. Koittaa kuin koittaakin. Hevosen päivät ovat luetut — ovat, totta vieköön, luetut.» Sitten hän lisäsi lyhyesti: »Minä hankin sinulle hevoset pilkkahinnalla karjavarikosta.» Hän veti esille pitkän, ohuen shekkikirjan. Hän rupesi kirjoittamaan jotakin siihen taskustaan ottamallaan kynällä — jonkinlaisella ihmeellisellä kynällä, joka näytti olevan täynnä mustetta, ja jonka hän ensiksi väänsi auki toisesta päästä ja sitten kiinni toisesta. Hän tirkisteli sikarinsa savun lävitse polvellaan lepäävää shekkikirjaa. Hän repäisi päättäväisesti irti lehtisen. »Alkuavuksi», hän sanoi ojentaen sen Selinalle.
»Juuri niin!» riemuitsi Julie. »Se on oikein — nyt olemme tehneet jotain.»
Mutta Selinapa ei ottanutkaan shekkiä, vastaan. Hän istui hyvin hiljaa tuolillaan kädet ristissä sylissään. »Tällä tavalla ei tavallisesti järjestetä näitä asioita», hän sanoi.
August Hempel väänsi taas täytekynänsä päätä: »Mitä asioita?»
»Minä lainaan nämä rahat enkä ota niitä lahjaksi. Minä lainaan ne. Minä en voi tulla toimeen ilman niitä — sen minä opin eilen. Vasta eilen! Mutta viiden — kuuden — seitsemän vuoden kuluttua maksan ne takaisin.» Sitten hän lisäsi Julien inttäessä puoliääneen vastaan: »Muulla ehdolla minä en ota niitä. Dirkin takia sen teen. Mutta minä aion ansaita nuo rahat ja maksaa ne takaisin. Minä tahdon laatia» — hän muuttui todelliseksi liikenaiseksi ja nautti siitä suunnattomasti — »jonkinlaisen velkakirjan. Siinä lupaan suorittaa velkani — niin pian kuin voin. Se kai on jonkinlainen liikesitoumus — ja minä allekirjoitan sen.»
»Aivan oikein», sanoi Aug. Hempel avaten uudelleen täytekynänsä. »Tehkäämme velkakirja.» Hän rupesi taas vakavana kirjoittamaan jotain paperilehtiselle. Seuraavana vuonna, kun Selina oli oppinut paljon, muun muassa senkin seikan, ettei korko- ja korkoakorolle-laskua ole keksitty yksinomaan Duffyn matematiikan esimerkkejä varten, hän kääntyi August Hempelin puoleen itkien naurussasuin.
»Tehän ette puhunut sanaakaan mistään korosta tuona päivänä. Ette sanaakaan. Mahdoittepa te pitää minua tyhmeliininä.»
»Ystävien kesken», selitteli August Hempel.
»Eipähän», Selina jankkasi. »Korko on korkoa sittenkin.»
»Pankin minä perustan, jos sinä aiot olla noin asiallinen koko ajan.»
Kymmenen vuoden kuluttua hän oli todellakin Yards & Kangersin pankin johtavana sieluna. Ja Selinan kauniissa tammikirstussa lepäsi hänen alkuperäinen velkakirjansa August Hempelin nimellä täydellisesti kuitattuna, huolellisesti sullottuna hänen muiden pikku aarteidensa joukkoon. Siinä oli kaikenlaisia joutavuuksia, joiden arvoa ei kukaan muu olisi voinut käsittää eikä myöntää — siellä oli pieni kivitaulu, jollaisia koululapset käyttävät (sama taulu, jonka avulla hän oli opettanut Pervusta laskemaan ja lauseita jäsentelemään); kuivanut narsissivihko, naurettavan vanhanaikainen, laskoksinen ja liehureunuksinen, viininpunainen kashmirpuku, Julie Hempel Arnoldin allekirjoittama kirje, jossa puhuttiin espanjalaisesta infantittaresta, miehen saapaspari, jotka olivat vieläkin saviset, sekä karkea, miltei näkymättömiin kulunut, ruskealle paperipalaselle piirretty luonnos, joka esitti Heinätoria, vihannesvankkureita, katulyhtyjen alle kokoontuneita miehiä ja kärsivällisiä maalaishevosia — Roelfin lapsellinen piirustus.
Silloin tällöin vuosien vieriessä hän penkoi näitä muistojaan. Vielä kahdenkymmenenkin vuoden kuluttua Dirk saattoi joskus nähdä hänen silittelevän velkakirjan kellahtavia taitteita taikka pudistavan viininpunaisen kashmirin kamferttituoksuisia laskoksia, ja sanoi: »Joko taas! Kylläpä sinun sukupolvesi oli tuntehikas. Kuivaneita kukkasia! Ne katosivat maailmasta jo ullakkokerroksen mukana, eikö totta? Jos talo syttyisi palamaan, niin sinä varmaankin juoksisit ensi sijassa pelastamaan tuon kirstun roskia. Koko moska ei ole parinkaan sentin arvoinen.»
»Ehkäpä ei olekaan», virkkoi Selina hitaasti. »Mutta etkö luule kuitenkin, että esimerkiksi jollakin Rodinin nimikirjoituksella varustetulla nuoruusajan piirustuksella saattaisi olla rahallistakin arvoa?»
»Rodinin! Ei sinulla ole — —»
»Ei, mutta täällä on Poolin — Roelf Poolin — nimikirjoituksella varustettu luonnos. Viime viikolla eräässä huutokaupassa New Yorkissa muuan hänen piirustuksistaan — aivan keskeneräinen, karkea luonnos johonkin sotapatsaaseen — kohosi tuhan — —»
»Niin, se ehkä. Mutta kaikki muu, mitä sinulla on siellä — hassua, että ihmiset viitsivät säilyttää tuollaista vanhaa roskaa. Käyttökelvotonta roskaa. Se ei ole edes kaunistakaan.»
»Kaunistako?» huoahti Selina sulkien vanhan arkun kannen. »Voi Dirk — Dirk! Sinähän et edes tiedäkään, mitä kauneus on. Sinä et opi sitä milloinkaan tietämäänkään.»
XIII.
Jos nuo epämääräiset ominaisuudet, joita nimitetään milloin magnetismiksi, milloin viehätykseksi, suloksi, erikoisuudeksi taikka noituudeksi, yhdessä muodostavat sen häilyvän käsitteen, joka on leimattu »charmiksi», ja jos tuon voiman omistajaa pidetään erikoisen pätevänä ottamaan osaa siihen, mitä juhlapuhujat nimittävät elämän taisteluksi, silloin saattoi Dirk DeJongia nimittää onnen pojaksi ja hänen elämäänsä lupaavaksi. Kas, hän oli todellakin viehättävä, ja hänen elämänsä oli todellakin lupaava. Kaikki ihmiset väittivät Dirkin suoriutuvan niin »helposti» joka asiasta. Hän oli itsekin samaa mieltä ei kerskuen, vaan pikemminkin kainostellen. Hän ei ollut mikään kielenpieksäjä, ja tämä hänen vaiteliaisuutensa oli hänen miellyttävimpiä ominaisuuksiaan. Hän osasi kuunnella niin hyvästi ja vastaanotti kaiken niin hiljaisen vaivattomasti. Hän kuunteli toisten puhetta kaunis päänsä hieman kumarassa puhujaan päin. Hän oli niin kiinnostunut ja ilmeisesti ihastunut sinun sanoihisi, ja sinusta hän näytti hirveän älykkäältä ja käsittävältä. Tämä oli arvokkaampi lahja kuin mikään muu hänen seuraelämällisistä kyvyistään. Hän ei itsekään tiennyt, kuinka kallisarvoiseksi tämä hänen taitonsa oli arvioitava aikana, jolloin ihmiset niin hirveän harvoin saivat rauhassa ääntää loppuun lausettansa. Etenkin vanhat herrat sanoivat häntä kyvykkääksi nuorukaiseksi, joka vielä oli hämmästyttävä maailmaa, ja sellaisen käsityksen he omaksuivat keskusteltuaan hänen kanssaan vain hetkisen, jonka kuluessa hän ei ollut sanonut muuta kuin »niin» taikka »ei» taikka »te lienette oikeassa, herra» — aina oikeissa kohdissa.
Selina ajatteli lakkaamatta Dirkin tulevaisuutta. Päiväsaikaan saattoi hänen mielessään vilistä tuhansittain muita ajatuksia — suunnitelmia, jotka koskivat maanviljelystä taikka taloa — mutta niiden yläpuolella leijaili aina aivan kuin rummun pärinää muiden äänien joukossa — Dirkin kuva. Hän menestyi aika hyvästi oppikoulussa. Hän ei ollut loistava oppilas, ei edes eteväkään, mutta hän oli tarpeeksi hyvä — keskitason poika. Ja kaikki suosivat häntä.
Noiden huolettomien vuosien aikana Dirk pojan kasvaessa yhdeksänvuotiaasta viisitoistavuotiaaksi Selina muutti DeJongin maat kuluneesta ja ala-arvoisesta farmista, jonka huonoista tuotteista maksettiin toisen luokan hinnat toisen luokan paikoissa, varakkaaksi ja kukoistavaksi vihannespuutarhaksi, jonka hedelmistä South Water Streetin välityskauppiaat kilpailivat jo vuotta aikaisemmin. Se tuotti DeJongin parsaa, jonka kovat, valkeat, paksut varret kapenivat muheiksi, viheriäisiksi nupuiksi, ja DeJongin kasvihuonetomaatteja, suuria, punaisia, mehukkaita hedelmiä helmikuussa. Naulasta maksettiin nyt sama hinta, josta Pervus olisi riemuiten myynyt koko bushelin.
Nämä kuusi taikka seitsemän vuotta eivät edustaneet mitään riemukulkuetta, jossa Selina olisi komeasti esittänyt Liikemaailman Uuden Naisen osaa. Ei, niiden kuluessa oli hän käynyt tuskallista, sydäntäsärkevää taistelua, niin kuin aina tapahtuu sellaisia yrityksiä toimeenpantaessa, joiden päätekijänä on maan multa itse. Hän ei säästänyt eikä säälinyt itseään. Hän sananmukaisesti kiskoi paljain käsin elinehtonsa maan mullasta. Eikä kuitenkaan tämä kolmenkymmenenviiden taikka neljänkymmenen vuoden vanha, hento, tarmokas nainen, jonka silmät olivat niin lempeät ja tummat, jonka leukaviiva oli niin puhdaspiirteinen, jonka vaatimattomat, siistit vaatteet olivat tien ja peltojen loan tahrimat ja jonka hienon nenän juureen ilmestyi pieni ryppy hänen nauraessaan, ollut missään suhteessa säälittävä. Hän oli päinvastoin säteilevän suurenmoinen, ja miltei profeetallinen. Häneen oli tarttunut menestyksen heijastama loisto ja muhkeus.
On mahdollista, ettei hän milloinkaan olisi menestynyt ilman August Hempeliltä lainaamiaan rahoja taikka ilman tämän viisaita neuvoja. Joskus Selina sen sanoikin vanhalle ystävälleen, mutta tämä ei sitä myöntänyt. »Ehkä työsi oli helpompaa tällä tavalla, mutta sinä, Selina, olisit kyllä keksinyt jonkun keinon joka tapauksessa. Joka tapauksessa. Julie ei olisi keksinyt — mutta sinä olisit. Sinä olet sellainen, joka keksii. Samanlainen kuin minä. Katsohan, monet noista pojista, jotka olivat kaksikymmentä vuotta sitten myöskin teurastajia North Clark Streetin varrella, ovat yhä edelleenkin teurastajia ja paloittelevat paisteja ja kyljyksiä. 'Hyvää huomenta, rouva Kruger. Mitä saa luvan olla tänään?'»
Hempel Packing Company oli nykyään suunnaton hirviö, joka levitteli ulottumiaan Eurooppaan ja Etelä-Amerikkaan saakka. Pilalehdissä, joita oli syntynyt viime vuosina kuin sieniä sateen jälkeen, kuvattiin useasti Aug-ukko kylmäksi, limasilmäiseksi mustekalaksi, joka ojenteli satoja, kiemurtelevia imujalkojaan kaikkialle. Nämä kuvat vaivasivat hieman Augia, vaikkakin hän oli nauravinaan niille. »Mitä pirua ne minua tuolla tavalla maalaavat? Minä myyn hyvää lihaa ja otan niin korkean hinnan kuin saan. Sellainen on selvää kauppaa, eikö olekin?»
Dirkkin suoritti omat työnsä farmilla — Selina piti siitä huolen — mutta ne eivät olleet raskaita. Hän lähti kouluun kello kahdeksan aamuisin ajaen, sillä matka oli liian pitkä käveltäväksi. Useasti oli jo pimeä hänen palatessaan myöhään iltapäivällä. Näinä tunteina Selina suoritti kahden miehen työt. Hän piti nykyään kahta apuria pellolla kiireisimpänä aikana ja sisätöissä yhtä naista, Adam Brasin, toisen työmiehen vaimoa. Jan Steenkin aherteli edelleen tallissa ja aitoissa hoidellen kasvilavoja ja suorittaen puutöitä. Hän suhtautui edelleenkin epäluuloisesti Selinan uudenaikaisiin keksintöihin, loi syrjäsilmäyksiä jokaiseen uuteen koneeseen ja ennusteli pahoja, kun Selina osti ukko Boutsin maista DeJongiin farmiin rajoittuvat kaksikymmentä acrea.
»Nyt olette te, totta vieköön, ottanut suuremman suupalan kuin voitte niellä», hän murisi. »Vielä te tukehdutte — saattepa nähdä.»
Dirkin palatessa koulusta oli karkeimmat työt jo suoritettu. Hänen ruokansa oli aina kuumaa, maukasta ja runsasta. Talo oli siisti ja kodikas. Selina oli rakennuttanut kotiinsa kylpyhuoneen — toisen High Prairien kahdesta. Naapuristo värisi vielä tämän iskun johdosta, kun Jan taas kertoi sille, että Dirkin syödessä kynttilät paloivat illallispöydällä. High Prairie löi lanteisiinsa ja ulvoi naurusta.
»Kaalit ovat kauniita», sanoi Klaas Pool ukko kuullessaan puhuttavan tästä. »Kaalit ovat kauniita — väittäkää vastaan.»
Selina ei ollut koskaan pojan kasvuaikana pakottanut häntä määräämään kantaansa tulevaisuuden suhteen. Hän arveli sen syntyvän itsestään. Kun talo rupesi kukoistamaan ja raskain taakka kohosi hänen hartioiltaan, hän yritteli kaikin huomaamattomin, taitavin keinoin urkkia Dirkiltä hänen taipumuksiaan ja mieltymyksiään milloin mihinkin ammattiin. Köyhyytensä päivinä hän oli joskus silloin tällöin ostanut jonkun kirjan luopumalla esimerkiksi välttämättömästä kenkähankinnasta, ja samoin hän nyt osti monta sellaista niillä rahoilla, joita joku muu nainen olisi käyttänyt ylellisyyteen taikka koristeluun. Monet kieltäymyksen vuodet eivät olleet tappaneet hänen mieltymystään hienoihin, pehmeisiin silkkivaatteisiin, suloisiin väreihin ja ensiluokkaiseen työhön, mutta ne olivat estäneet häntä enää niitä itselleen toivomasta. Hän katseli niitä niin mielellään, hän kosketti niitä niin mielellään, mutta hän ei voinut itse käyttää niitä. Vuosien kuluttua, kun hänellä olisi ollut varaa ostaa suoraan Ranskasta tuotuja hattuja Michigan Avenuen muotikaupoista, hän pysähtyi katselemaan ikkunoissa helottavia silkki-ihmeitä, jotka olivat kuin kasvihuoneiden iloisia, loistavia kukkasia — ja meni ostamaan koristeettoman »stommin» Fieldin alennusosastolta maksaen siitä 2,95 dollaria. Pitkän elämän luoma tottumus on voimakas kannustin. Kerran vain hän riehaantui ostamaan erään kallisarvoisen silkki- ja höyhenvehkeen ryhtyen ostokseensa kylmästi ja päättäväisesti kuin mies, joka juo itsensä humalaan vain kokeakseen senkin. Hattu maksoi kaksikymmentäkaksi dollaria eikä Selina käyttänyt sitä koskaan.
Siihen asti kuin Dirk täytti kuusitoista vuotta, oli Selina sallinut hänen kehittyä aivan luonnollisesti ja itsetiedottomasti vastaanottaa vaikutteita niistä väijyksistä, joita Selina niin taitavasti järjesteli hänen läheisyyteensä. Hän näki suurten miesten elämäkertoja — kuvauksia Lincolnista, Washingtonista, Gladstonesta, Disraelista, Voltairestä — historiateoksia — ihanasti kuvitettuja taidehistorioita — arkkitehtuurin, juridiikan, vieläpä lääketieteenkin oppikirjoja. Hän tilasi kaksi parasta insinöörilehteä. Hän järjesti erään vajan Dirkille työpajaksi ja varusti sen kaikilla työkaluilla, mutta poika ei ensimmäisten viikkojen jälkeen ollut siellä paljonkaan. Hän oli sopivasti ja hellästi mieltynyt kaikkiin hommiin, mutta mikään niistä ei kokonaan vanginnut hänen mielenkiintoaan. Selina oli ajatellut Roelfia järjestäessään työvajaa. Vain kerran pakonsa jälkeen oli Roelf lähestynyt perhettään. Ranskasta oli tullut kirje, ja siinä oli pieni rahasumma Geertjelle ja Jozinalle — kovin pieni rahasumma, jonka hän oli vaivautunut lähettämään niin kaukaa ulkomailta, ajatteli varakas Poolin perhe. Geertje oli nykyään naimisissa van der Sijden pojan Gerritin kanssa ja asui eräällä farmilla Low Prairien puolella. Jozina oli niin hupsu, että hän tahtoi muuttaa kaupunkiin sairaanhoitajattareksi. Roelfin pieni rahalahja ei merkinnyt mitään heille. He eivät nähneet sitä taistelua, jota varaton taideoppilas kävi säästäessään pennejään. Selina ei ollut koskaan kuullut mitään hänestä. Mutta muutamana päivänä vuosien kuluttua hän oli tullut juosten Dirkin luokse eräs kuvalehti kädessään.
»Katso!» hän oli huutanut näyttäen kuvaa. Dirk oli tuskin koskaan nähnyt häntä niin kiihtyneenä. Kuva esitti erästä kuvapatsasta — naisvartaloa. Sen nimi oli Seine — lainehtiva, käärmemäinen, siro, inhottava, kaunis ja hirvittävä nainen. Sen kasvot olivat viehkeät, nälkäiset, jalot ja kavalat — samalla kertaa. Se esitti sitä Seineä, joka elähdytti viljavia laaksomaita, sitä Seineä, joka kuljetti tuhansia elottomia, turvonneita ruumiita, 1793:n punasilmäistä raivotarta ja 1650:n hymykuoppaista kiemailijaa. Kuvan alla oli parisen riviä — Roelf Pool… Salon… amerikkalainen… tulevaisuus…
»Se on Roelf!» Selina oli huutanut. »Roelf. Pikku Roelf Pool!» Kyyneleet kiilsivät hänen silmissään. Dirk oli ollut kohteliaan myötätuntoinen. Mutta hänhän ei ollutkaan koskaan tuntenut Roelfia oikeastaan. Hän oli kuullut äitinsä puhuvan hänestä, mutta — —
Selina näytti kuvan Pooleille ajaen sinne eräänä iltana hämmästyttääkseen heitä. Rouva Klaas Pool oli kauhistunut nähdessään tuon alastoman naisen kuvan ja huudahtanut: »Jestas sentään!» torjuvasti, ja oli ilmeisesti luullut Selinan tuoneen sen heille vain pilkatakseen heitä. Aikoikohan hän näyttää sitä muillekin high-prairieläisille!
Selina ymmärsi High Prairien asujainten sielun nykyään paremmin kuin ennen, vaikkakaan ei vieläkään täydellisesti, huolimatta siitä, että hän oli elänyt heidän keskuudessaan lähes kaksikymmentä vuotta. He olivat kylmiä, mutta kuitenkin ystävällisiä, epäluuloisia, mutta kuitenkin jalomielisiä. He epäilivät kaikkia muutoksia, mutta edistyivät kuitenkin uutteruutensa ja loppumattoman ahertamisensa avulla. Sukupolvia kului ilman mielikuvituksen hiventäkään, ja sitten saattoi syntyä — Roelf Poolin kaltainen henki.