Selina yritti selittää Roelfin mestarillisen tekeleen sisältöä heille. »Katsokaa nyt, se on esittävinään Seineä — jokea, joka virtaa Pariisin halki maaseudun helmaan. Pariisin — koko Ranskan — historia liittyy Seineen, sulautuu siihen — niin hirvittävät kuin suurenmoisetkin kohtaukset. Se virtaa juuri Louvren ohitse. Se näkyy Bastillen ikkunoihin. Sen suurimmalla saarella upeilee Notre Dame. Seine on nähnyt äärettömiä tapahtumia, rouva Pool! — —»
»Niin typerää puhetta!» keskeytti entinen leski. »Ei joki voi nähdä mitään. Kaikki tietävät, ettei joki voi nähdä.»
Kun Dirk oli seitsemäntoista vuoden vanha, rupesivat he puhumaan seuraavasta vuodesta. Dirkin piti mennä yliopistoon. Mutta mihin yliopistoon? Ja mitä aikoi hän opiskella siellä? Hm, vaikea sanoa. Jotakin yleistä — olihan siellä kai sellainenkin kurssi. Joitakin kieliä — vähän ranskaa taikka muuta sellaista — ja kansantaloutta ja kirjallisuutta ja ehkäpä historiaakin.
»Niinkö», oli Selina sanonut. »Niin. Jotakin yleistä siis. Tietysti, jos joku ihminen halusi ruveta arkkitehdiksi, niin silloin kai Cornell olisi ollut oikea paikka — taikka Harvard tulevalle juristille — taikka Boston Tech insinöörille, taikka — —»
Aivan niin — jos nimittäin joku halusi ruveta opiskelemaan jotakin tuollaista. Mutta tuo yleinen kurssi ei ollut niinkään hullu ajatus, siksi kunnes Dirk keksisi oikean alansa. Kieliä ja kirjallisuutta ja muuta sellaista.
Selina oli oikeastaan hyvinkin mielissään. Sillä tavalla meneteltiin Englannissakin. Siellä lähetettiin poika yliopistoon. Häneen ei puristettu mitään teknillistä oppijaksoa, ja häntä ei kiidätetty väkipakolla jonkun ammattihaaran kirjallisuuden halki. Siellä hänet lähetettiin yliopistoon vain kehittymään kirjojen ja opin ilmapiirissä, viettämään viihtyisiä hetkiä sellaisten miesten seurassa, jotka opettivat vain siksi, että he pitivät opettamisesta, ja joiden vapaat keskustelut opintohuoneen takkavalkean ääressä olivat arvokkaampia kuin kokonaiset luentosarjat. Selina oli lukenut siitä englantilaisissa romaaneissa. Oxford! Cambridge! Peruukkeja, murattia, urheilua, vaskipiirroksia, ristikkoikkunoita, kirjoja, väittelyitä ja kirjallisia kerhoja!
Sellaista oli Englannissa. Vanhempaa sivistystä tietenkin. Mutta eiköhän amerikkalaisissakin yliopistoissa voisi olla samaa henkeä? Ja jos Dirk halusi jotain sellaista, niin hän oli iloinen. Oikein iloinen! Tavoitteli tosi kauneutta.
Kaikki kehuivat niin hirveästi Midwestin yliopistoa, joka sijaitsi Chicagon etelälaidalla. Se oli tietenkin uusi, mutta nuo goottilaiset rakennukset näyttivät kuitenkin aika iäkkäiltä ja vakavilta (Illinois Centralin esikaupunkijunat samoin kuin tuhansien naapuritalojen uunien rasvainen hiilisavu olivat tämän vaikutelman päätekijät). Ja sitäpaitsi siellä kasvoi todellakin murattia — ja siellä oli ristikkoikkunoita.
Dirk oli sitä ehdottanut eikä Selina. Pääsyvaatimukset olivat hyvin helpot. Harvardko? Taikka Yale? Voi, pojilla oli siellä rahaa kuin roskaa. Eugene Arnoldilla oli oma autonsa New Havenissa.
Heidän mielestään oli todellakin tässä tapauksessa Chicagon Midwest-yliopisto, joka sijaitsi kaupungin eteläosassa, lähellä järveä, erittäin sopiva. Siellä voi hän todellakin opiskella jotain yleistä. Maailmahan oli avoinna Dirkin edessä. Tämä oli kuin lasten nappien laskua:
Pappi — lukkari — talonpoika — kuppari.
He laskivat yhdessä Dirkin sielun nappeja, mutta tulos oli aina erilainen. Se riippui aina kulloinkin käytetystä puvusta. Eugene Arnold aikoi opiskella lakitiedettä Yalessa. Hän sanoi tarvitsevansa sitä, jos hän joskus liittyisi toiminimen palvelukseen. Pauline (hän vaati nykyään, että häntä nimitettiin Paulaksi) oli muutamassa tyttökoulussa ylisen Hudsonin varrella — sellaisessa koulussa, joka ei ilmoita edes kolmenkymmenenviiden sentin kuvalehtien etusivulla.
Kahdeksantoistavuotiaana Dirk siis joutui Midwestin yliopistoon. Se oli paljon käytännöllisempää kuin jonkun itäisen yliopiston valitseminen olisi ollut. High Prairie kuuli, että Dirk DeJong aikoi lähteä yliopistoon. Erään naapurin poika sanoi: »Menetkö Wisconsiniin — maanviljelyskurssille?»
»Varjelkoon, en mene!» oli Dirk vastannut. Hän kertoi siitä Selinalle ja nauroi. Mutta hänen äitinsä ei nauranut.
»Kävisin itse mielelläni sen kurssin, jos tahdot tietää. Se on kuulemma aivan mainio.» Hän katsahti äkkiä Dirkiin. »Dirk, haluaisitko sinä? Haluaisitko sinä mennä Madisoniin, tarkoitan. Sitäkö sinä haluaisit?»
Dirk hämmästyi. »Minäkö! En ikinä!… Ellet sinä toivo sitä, äiti.
Siinä tapauksessa menen mielelläni. On kamalaa ajatellakin, että sinä
raadat tällä tavalla farmilla, sillä aikaa kuin minä olen koulussa.
Tunnen olevani niin kurjan kurja, kun äitini raataa minun puolestani.
Muut pojat — —»
»Minä teen sitä työtä, mikä minua kiinnostaa, sen henkilön takia, jota rakastan enin koko maailmassa. Minä olisin hukassa — onneton — ilman farmiani. Jos kaupunki todellakin vähitellen hiipii niskaani, kuten toiset ennustavat, niin en käsitä, mitä silloin teen.»
Mutta Dirk oli muodostanut oman mielipiteensä tästä kysymyksestä. »Ei Chicago koskaan kasva tännepäin kaikkien noiden terästehtaiden ja valimoiden ollessa eteläpuolellamme. Pohjoispuoli on tulevaisuuden puoli. Siellä asutaan nyt jo.»
»Ketkä asuvat siellä?»
»Ihmiset, joilla on rahaa.»
Silloin Selina hymyili, niin että pieni, hauska ryppy hänen nenänsä juuressa taas näkyi selvästi. »No, siinähän tapauksessa me siis sovimme vielä toistaiseksi mainiosti tähän eteläpuoliskoon.»
»Odotahan vain, kunnes minä ehdin menestyä maailmassa. Sitten sinun ei tarvitse enää raataa.»
»Mitä sinä tarkoitat 'menestymisellä', Noinsuuri?» Selina ei ollut nimittänyt häntä Noinsuureksi vuosikausiin. Mutta nyt tuo vanha lempinimi kohosi hänen kielelleen kenties juuri sen johdosta, että he puhuivat hänen menestyksestään. »Mitä sinä tarkoitat 'menestymisellä', Noinsuuri?»
»Rikkautta. Rahaa.»
»Oi, ethän, Dirk! Et suinkaan! Se ei ole menestymistä. Roelf — hänen työnsä — se merkitsee menestystä.»
»Hyväinen aika, jos sinulla vain on tarpeeksi rahaa, niin voit ostaa niitä esineitä, joita hän valmistaa, ja omistaa ne. Sehän on melkein yhtä hauskaa, eikö totta?»
Midwest-yliopisto oli syntynyt miltei sananmukaisesti yhtenä yönä sille paikalle, missä Midway Plaisance oli sijainnut Chicagon maailmannäyttelyn aikana vuonna 1893. Yhden ainoan miehen miljoonat olivat esittäneet sen taikasauvan osaa, joka oli loihtinut paljaasta aromaasta esille opinahjon. Yliopiston ohjelma nimitti häntä Perustajaksi, kirjoittaen sanan suurella kirjaimella niin kuin Jumalan nimen. Ylioppilaat puhuivat hänestä hieman huolimattomammin. He nimittivät häntä Öljy-Johnnyksi. Hän oli jo lahjoittanut yliopistolle kolmekymmentä miljoonaa, mutta siitä huolimatta ahnehti tämän oppilaitoksen täyttymätön vatsa yhä enempää. Jos öljyn hinta kohosi sentin murto-osankaan verran, sanoivat he heti: »nyt sopisi Öljy-Johnnyn taas heittää kitaamme joitakin miljoonia.»
Dirk ryhtyi opintoihinsa Midwestin yliopistossa syksyllä 1909. Hänen ensimmäinen vuotensa ei ollut kovinkaan hauska — sellaisethan ne ensimmäiset vuodet tavallisesti ovat. Hän suoriutui kuitenkin aika hyvästi… Suuri osa miesylioppilaista opiskeli lakia, mikä selittää nykyään Chicagossa ja sen ympäristössä toimivien kiinteimistökauppiaiden ja vakuutusasiamiesten suuren lukumäärän. Jo ennen ensimmäisen lukukautensa loppua hän oli saavuttanut kaikkien suosion. Hän oli synnynnäinen johtohenkilö, ja yhdistysten jäsenmerkit kukoistivat hänen napinreiässään. Jos hän pukeutui johonkin valmiina ostettuun hännystakkiin, niin se heti näytti parhaimman räätälin tekeleeltä. Hänen käytöksensä oli luonnostaan erikoisen miellyttävä. Miehet pitivät hänestä — samoin tytötkin. Hän oppi sanomaan: »Minulla on taloutta kello kymmenen», joka tarkoitti hänen kansantalouden luentoaan, ja: »Minäpä jäänkin pois psyykestä», mikä merkitsi sitä, että hän aikoi jäädä pois seuraavalta sovelletun psykologian luennolta. Hyvin harvoin hän ylipäänsä kuitenkaan »jäi pois» luennoiltaan. Hän ajatteli äitiään, ja silloin tuntui tuollainen sekä epärehelliseltä että typerältä. Jotkut hänen tovereistaan naureskelivat hänen virkaintoisuudelleen. »Saattaisi melkein luulla, että sinä kuuluisit luokattomiin», sanoivat he.
Luokattomat olivat enimmäkseen vakavia ja sangen keski-ikäisiä ylioppilaita, joiden opinnot olivat heidän elämänsä jälkisatoa. Tavallisesti he eivät olleet ilmoittautuneet millekään täydelliselle kurssille, tai sitten he kuumeisesti suorittivat kaksinkertaisen oppimäärän. Luokkaylioppilaat olivat sitävastoin säännöllisesti ilmoittautuneita ylioppilaita, jotka olivat aivan yhdenikäisiä (seitsemästätoista kahteenkymmeneenkolmeen), ja jotka mielellään höystivät opintojansa sokerimuruilla. Luokattomista ylioppilaista mainitsi yliopiston luettelo m.m. seuraavaa:
Vähintään kaksikymmentäyksi vuotta täyttäneet henkilöt, jotka eivät pyri yliopistolliseen oppiarvoon, saavat pyydettyään lupaa Yliopiston Tutkintolautakunnalta ottaa osaa Yliopiston järjestämiin oppitilaisuuksiin luokattomina ylioppilaina. Heidän on esitettävä todistukset menestyksellisestä toiminnasta opettajana taikka muusta huomattavasta toiminnasta käytännöllisellä alalla… Heitä ei voi valita julkisesti edustamaan Yliopistoa…
He olivat tämän tieteen temppelin tuhkimoita.
Luokkaylioppilaat ja luokattomat eivät seurustelleet keskenään. Paitsi ikää erotti heitä toisistaan myöskin päämäärä. Luokkaylioppilaat olivat enimmäkseen solakoita nuorukaisia, jotka käyttivät urheilulakkeja, piippuja ja villatakkeja ja jotka puhuivat potkupallosta, pesäpallosta ja tytöistä; taikka solakoita nuoria tyttöjä, joilla oli läpinäkyvät puserot, joiden alta siinsivät liivinsuojustimien vaaleanpunaiset silkkinauhat, laskostetut hameet, jotka liehuivat ihastuttavasti heidän astellessaan edestakaisin koulunpihalla, ja jotka puhuivat potkupallokilpailuista, juoruista; vaatteista ja pojista. He jäivät pois luennoilta, mikäli se suinkin oli mahdollista, ja muodostivat ylioppilaskunnan. Midwest leipoi heitä sadoittain — ketjuttain, kuten Aug. Hempelin makkaratehdas syyti hienoja, muhkeita makkaroitaan, jotka kaikki olivat täsmälleen toistensa näköisiä ja seurasivat välittömästi toisiaan. Niin ja niin monta sataa valmistui tämän vuoden luokalta. Niin ja niin monta oli valmistuva seuraavan vuoden luokalta. Joskus sattumalta joku huimapäinen makkara rikkoi kuorensa, ja silloin se heitettiin pois. He viruivat yliopistossa sen tähden, että heidän vanhempansa — uutterat kauppiaat, tehtailijat, liikemiehet ja heidän kelpo vaimonsa — halusivat antaa lapsilleen hyvän kasvatuksen. He olivat kunnianhimoisia lastensa puolesta. »Minä en milloinkaan saanut oppia mitään ja surin aina tätä puutetta, ja nyt haluan minä antaa pojalleni (taikka tytölleni) hyvän kasvatuksen, joka on auttava häntä elämän taistelussa. Kas, tämä aika vaatii erikoistumista.»
Jalkapalloa, juttuja, minä-sanoin-Jimille ja minä-sanoin-Bessielle.
Luennoilta jäänti olisi tuntunut luokattomasta yhtä mielettömältä kuin viikkorahansa heittäminen katuojaan. Jos he vain ruumiillisesti olisivat kyenneet, olisivat he kuunnelleet kaksikin luentoa yhtäaikaa ja kirjoittaneet kaksi tutkielmaa samassa hetkessä. He olivat värittömiä, vakavia naisia, joiden ikä vaihteli kolmenkymmenen ja neljänkymmenenkahdeksan välillä, joiden tukka ei ollut mikään koristus, vaan käsite, joka oli mahdollisimman nopeasti kierrettävä pois tieltä nuppuun, joiden vaatteet olivat vain verho, joiden kengät eivät edes olleet »käytännölliset jalkineet», vaan hyvin yksinkertaisesti vain kengät, kuluneet, paikatut, käyttökelpoiset kengät. Miehet olivat vakavia, nukkavieruja, usein silmälasipäisiä; heidän takinkauluksillaan oli hilsettä ja heidän uurteiset, huolestuneet kasvonsa olivat aivan toisenlaiset kuin luokkaylioppilaiden tuoreet, poikamaiset, huolettomat naamat. He puhuivat täsmällisesti ja miltei kaikuvasti »kansantaloudesta ja sovelletusta psykologiasta». Monet heistä olivat ahertaneet kymmenen, jollei viisitoistakin vuotta voidakseen suoda itselleen tämän myöhäisen kouluutuksen. Tämän tässä täytyi elättää äitiään ja tuon tuossa joukkoa nuorempia veljiä ja sisaria. Tuolla kolmekymmentäyhdeksänvuotiaalla, lempeällä naisella oli halvattu isä, ja tuo toinen oli kärsinyt köyhyyttä, kalvavaa, lohdutonta köyhyyttä ja viidentoista vuoden tuskallista, ääretöntä säästämistä voidakseen toteuttaa loistavan unelmansa yliopisto-opinnoista. Tämä tyttö tässä taas opiskeli voidakseen ryhtyä yhteiskunnalliseen työhön — Social Serviceen. Hän oli tehnyt kaikkea. Hän oli ollut palvelijattarena ja palvellut myyjänä 5:n ja 10:n sentin kaupoissa. Hän oli opiskellut iltaisin; säästänyt pennejä, viisisenttisiä, kymmensenttisiä, neljännesdollareita. »Muusta huomattavasta toiminnasta käytännöllisellä alalla.» Jumala tietäköön, että he olivat toimineet!
He katsoivat yliopistoa aluksi rakkauden sokaisemina kuin sulhanen, joka katsoo omistajan hellin silmin morsiantaan, jonka tähden hän on raatanut ja odottanut nuoruutensa vuodet. Yliopisto oli antava hänelle takaisin hänen hävinneen nuoruutensa — ja enemmänkin. Se oli antava hänelle viisautta, tietoa, voimaa ja ymmärrystä. He olisivat voineet kuolla sen puolesta — ja he miltei kuolivatkin vaipuessaan korviaan myöten kieltäymyksiin ja työhön.
He tulivat puristaen rakkauttaan molemmissa käsissään kuin uhrijuhlaan. »Ota minut!» he huusivat. »Tässä minä tulen ja tarjoan kaiken, mitä omistan — Minä tarjoan antaumukseni, toivoni, opinhaluni ja rikkaat lupaukseni. Minulla on kokemuksia, katkeran suloisia kokemuksia. Tunnen taistelun. Katso, tässä ovat arpeni. Voin tuoda luokkahuoneisiin niin paljon uutta ja arvokasta. Pyydän vain leipää — tiedon leipää.»
Ja yliopisto antoi heille kiviä.
»Meneppäs tuohon sakkiin!» sanoivat luokkaylioppilaat naureskellen kulkiessaan pihan ylitse. »Hirveätä!»
Professorien mielestä he olivat kenties hieman liian innokkaita, liian tiedonhaluisia, liiaksi vaativia. He jäivät luokkahuoneisiin luentojen päätyttyä esittämään lukemattomia kysymyksiä. He olivat kukkuroillaan tiedusteluja. He saattoivat milloin hyvänsä lausua luennon aikana: »Niin, minä olen työskennellessäni huomannut, että — —»
Mutta professorit luennoivat mieluimmin itse. Jos oli viitattava johonkin huomioon, niin viittaus oli esitettävä opettajan paikalta eikä luokan keskuudesta. Sitäpaitsi tuollainen menettely häiritsi opetuksen säännöllistä kulkua, esti kurssin edistymistä. Koulukello soi pian, ja siinä oli hän sitten vasta päivän luennon keskikohdassa.
Ensimmäisenä vuotenaan Dirk erehtyi surkeasti seurustellessaan miltei ystävällisesti erään tuollaisen luokattoman — naispuolisen luokattoman kanssa. Tyttö kävi samoilla talouden luennoilla ja istui hänen vieressään. Hän oli leveä, hyväntahtoinen, kömpelö, noin kolmenkymmenenkahdeksan vuoden vanha tyttö, joka ei koskaan puuteroinut rasvaista ihoaan, ja jonka paksu tukka lemusi epämiellyttävästi öljyltä. Hän oli ystävällinen ja toverillinen, mutta jokainen luokkaylioppilas olisi voinut sanoa Dirkille, että hänen vaatteensa olivat kamalat, ja kylmimpinäkin päivinä ilmaantui hänen kainaloittensa alle puolikuun muotoinen tahra. Hän oli todellakin hyvin lahjakas, ripeä, innostunut, tasainen ja arvostelukykyinen. Hän tiesi tarkalleen, mitkä seikat olivat tärkeitä ja mitkä tyhjänpäiväisiä, miten seuraavan päivän tehtävät oli valmistettava ja miten viikkokirjoitukset oli kirjoitettava. Hänen nimensä oli Schwengauer — Mattie Schwengauer. Kauheata!
»Kuulkaa», hän saattoi hyväntahtoisesti sanoa Dirkille. »Ei teidän tarvitse lukea kaikkea tuota. Ei ensinkään. Riittää aivan, jos luette sivut 256—273 Blainestä, 549—567 Jaeckelistä ja ensimmäiset yksitoista — ei, kaksitoista sivua Trowbridgen lyhennyksestä. Silloin tiedätte kaiken, mitä tarvitsette.»
Dirk oli kiitollinen. Tytön muistiinpanot olivat aina tarkat ja täydelliset, ja hän salli Dirkin aina jäljentää ne. He tottuivat lähtemään luokkahuoneesta yhdessä ja yhdessä kävelemään pihojen poikki. Tyttö kertoi hänelle itsestään.
»Ovatko teidän omaisenne maanviljelijöitä?» Hän katseli ihmetellen Dirkin hienosti leikattuja vaatteita ja kapeita, voimakkaita, moitteettomia käsiä, hänen keikailevia kenkiään ja lakkiaan. »Minunkin ovat maanviljelijöitä — Iowassa.» Hän äänsi sen Ioway. »Elin farmilla kahdenkymmenenseitsemän vuoden vanhaksi. Toivoin aina pääseväni kouluun, mutta meillä ei ollut rahaa, enkä minäkään voinut muuttaa kaupunkiin ansaitsemaan, koska olin vanhin ja äiti oli niin sairaalloinen Emman — nuorimman — meitä on yhdeksän — syntymän jälkeen. Äiti kehotti minua lähtemään, ja isäkin oli suostuvainen, mutta minä en voinut. Se ei ollut heidän vikansa. Jonakin vuonna oli kesä niin kuuma, aivan rutikuiva, keväästä syksyyn saakka, että maissintähkät kuivuivat paperiksi, ja seuraavana vuonna taas saattoi tulla niin paljon vettä, että siemen mätäni maassa. Äiti kuoli minun ollessani kahdenkymmenenkuuden vuoden vanha. Lapset olivat kaikki aika suuria jo silloin. Isä meni uudestaan naimisiin ennen vuoden loppua, ja minä menin Des Moinesiin työhön. Olin siellä kuusi vuotta, mutta en ansainnut paljonkaan veljeni takia, joka oli aikamoinen hurjapää. Hänkin oli muuttanut Des Moinesiin isän mentyä uusiin naimisiin. Hän ja Aggie — tuo toinen vaimo — eivät oikein vetäneet yhtä köyttä. Tulin Chicagoon noin viisi vuotta sitten… Olen ollut tänä aikana kaikissa muissa työpaikoissa, paitsi hiilikaivoksissa. Olisin mennyt niihinkin, jos se olisi ollut välttämätöntä.»
Hän kertoi kaikkea tätä yksinkertaisesti ja vaivattomasti. Myötätunto ja sääli täyttivät Dirkin mielen. Hän oli hyvin herkkäluonteinen. Tytön puhe sekä liikutti että samalla jollakin tavalla kiusasi häntä.
»Te ette tietenkään ymmärrä, mitä täällä oleminen merkitsee minulle… Noina vuosina — oi, minä uneksin tästä. Nytkään en minä vielä oikein uskalla uskoa tähän. Tunnen koko ajan ympäristöni olemassaolon, enkä kuitenkaan luota siihen. Tiedättehän, miltä tuntuu, kun näkee unta jostakin kauniista, ja sitten herättyään huomaakin sen olevan totta. Minä nautin yksistään täällä olostakin. 'Nyt kuljen pihan poikki', sanon itsekseni. 'Olen ylioppilas — naisylioppilas — Midwestin yliopistossa, ja nyt kuljen yliopiston pihan poikki matkalla luennolle.'»
Hänen kasvonsa olivat hyvin kiiltävät ja vakavat ja viisaat.
»Sehän on suurenmoista,» vastasi Dirk epävarmasti. »Onpa se suurenmoista.»
Dirk kertoi äidilleen tästä tytöstä. Tavallisesti hän matkusti kotiin perjantai-iltaisin ja palasi vasta maanantaiaamuna. Hänen ensimmäiset luentonsa alkoivat maanantaisin vasta kello kymmenen. Selina oli hyvin kiinnostunut ja liikutettu. »Luuletko sinä, että hän suostuisi joskus viettämään lauantain ja sunnuntain täällä meidän luonamme? Hän voisi tulla kanssasi perjantaina ja palata sunnuntai-iltana, jos hän haluaisi. Taikka sitten hän voisi jäädä maanantaiaamuun ja palata sinun kanssasi. Täällähän on vierashuone, joka on niin viileä ja hiljainen. Hän saa tehdä aivan oman päänsä mukaan. Minä annan hänelle kermaa ja tuoreita hedelmiä ja kaikkia vihanneksia, joista hän pitää. Ja Meena saa leipoa tuoreita kokosleipiään. Adam voi tuoda tuoretta kokosta South Water Streetillä.»
Mattie tulikin muutamana perjantai-iltana. Oli lokakuun loppupuoli ja oikea jälkikesä, Illinoisin preeriain ihanin aika. Pehmeä, kultainen valo lainehti kaikkialla. Oli kuin ilma itse olisi ollut sulaa kultaa ja värejä. Kurkut ja pumput [kurpitsat], jotka viruivat muhevan, ruskean maan liepeillä, heijastivat lämmintä hehkua ja vaahterain hallanpanemat lehdet helottivat auringossa. Maaseudun yllä lepäsi hedelmällisyyden, uhkeuden ja täytettyjen lupausten hohde. Se oli kuin kaunis ja hedelmällinen nainen, joka oli synnyttänyt lapsensa, havainnut heidät hyviksi, ja joka nyt istui niitä katsellen kirkassilmäisenä, suloisena, korkearintaisena ja tyytyväisenä.
Mattie Schwengauerin kasvoille kohosi heleä loiste. Kun hän ja Selina kättelivät, tutki Selina häntä sangen uteliaana ja ikään kuin hieman hämmästyneenä. Jälkeenpäin hän sanoi Dirkille kahdenkesken: »Mutta sinähän väitit, että hän olisi ruma!»
»Onhan hän — tai — mitä sinä luulet?»
»Katsohan häntä.»
Mattie Schwengauer jutteli parhaillaan Meena Brasin, palvelijattaren kanssa. Hän seisoi kädet komeilla ryntäillään, viisas pää taaksepäin kallistuneena, silmät loistaen ja huulet hymyillen, niin että hänen voimakkaat, leveät hampaansa näkyivät. He keskustelivat eräästä uudesta separaattorista. Jokin seikka huvitti Mattie'a, ja hän nauroi. Se oli nuoren tytön huoletonta, vapauttavaa, luonnollista naurua.
Kaksi päivää vietti Mattie oman päänsä mukaan. Toisin sanoen hän auttoi juurikasvien korjuussa puutarhassa, lehmien lypsyssä ja hevosten valjastuksessa sekä ratsasti satulatta niitä laitumelle viemään. Hän käveli maantiellä, kahlaili pudonneiden lehtien joukossa metsissä, kantoi tulipunaista vaahteranlehteä tukassaan, nukkui kuin kuollut kymmenestä kuuteen ja söi suunnattomasti kermaa, hedelmiä, vihanneksia, munia, makkaroita ja kakkuja.
»Kotona maalla sain tuollaista niin hirveän paljon, että oikein vihasin sitä», hän sanoi nauraen hieman nolona. »Minun oli pakko syödä sitä silloin. Mutta nyt nautin suunnattomasti sellaisesta, sillä se kai kuuluu minun luontooni. Tämä on niin ihanaa, rouva DeJong. Ihanin aika koko elämässäni.» Hänen kasvonsa säteilivät, niin että ne näyttivät miltei kauniilta.
»Jos tahdotte, että minun on uskottava sanojanne», virkkoi Selina, »niin palaatte pian luoksemme.»
Mutta Mattie Schwengauer ei palannut milloinkaan.
Seuraavan viikon alkupuolella muuan oikeista ylioppilaista lähestyi Dirkiä. Hän oli junior, hyvin vaikutusvaltainen henkilö ja sen ylioppilaskerhon jäsen, johon Dirkiä oli kehotettu pyrkimään ja joka todellakin oli varsin edullinen kerho.
»Kuulehan, DeJong, minä tahtoisin puhua kanssasi pari sanaa. Huh, sinun on jätettävä tuo tyttö — Swinegour, taikka mikä hänen nimensä olikaan — ellet halua loukata kaikkia kerhon poikia.»
»Mitä sinä tarkoitat? Jätettäväkö? Mikä häntä muka vaivaa?»
»Vaivaa! Hänhän on luokaton. Ja tiedätkö, mitä kerrotaan hänestä? Hän sanoi sen itse neuvoessaan erästä tyttöä, jonka piti ansaita elantonsa opintoaikanaan. Hän kylpee aina alusvaatteet ja valkoiset sukat yllään säästääkseen pyykkisaippuaa. Pesee ne samalla kertaa, ja se on totinen tosi.»
Dirkin sielun silmien eteen välähti kuva tästä lihavasta tytöstä, joka istui puettuna ahtaisiin trikooalusvaatteisiinsa kylpyammeessaan ja hankasi niitä ja itseään yhtä aikaa. Hullunkurinen ja vastenmielinen näky — säälittävä näky, vaikkakaan Dirk ei halunnut myöntää sitä.
»Voitko kuvitella!» sanoi hänen tuleva kerhoveljensä. »Hyväinen aika, emmehän me voi pitää seurassamme sellaista poikaa, joka seurustelee tuollaisen tytön kanssa. Sinun on luovuttava hänestä, ymmärrätkö. Lopullisesti. Pojat eivät siedä sitä.»
Dirkin mielessä kehittyi taas toinen kuva, jossa hän näki Dirk DeJongin asettuvan ylevään asentoon ja lausuvan: »Eivät siedä sitä, pyh! Hän on enemmän arvoinen kuin koko teidän moskanne yhteensä. Menkää helvettiin!»
Mutta sen sijaan hän sanoi epävarmasti: »Niinkö? Vai niin! Huh! — —»
Dirk vaihtoi paikkaa luokkahuoneessa, vältti Mattien silmiä ja kiiruhti ulos luokasta heti tunnin päätyttyä. Eräänä päivänä hän näki tytön tulevan vastaan pihalla ja aavisti, että hän aikoi pysähtyä puhuttelemaan — luultavasti nauraen toruakseen häntä. Dirk kiirehti silloin askeleitaan, väistyi hieman toiselle puolelle ja kulkiessaan ohitse kohotti lakkiaan ja nyökkäsi kiinnittäen katseensa suoraan eteenpäin. Silmäkulmallaan hän näki tytön seisovan hetkisen epäröiden polulla.
Dirk valittiin kerhoon. Toverit ihastuivat heti häneen. Selina vain sanoi parisen kertaa: »Miksi sinä et tuo tuota kelpo Mattie'a joskus taas mukanasi tänne? Hän oli niin hyvä tyttö — taikka oikeammin nainen. Hän näytti niin nuorelta ja huolettomalta ollessaan täällä, eikö totta? Niin viisas tyttö sitäpaitsi. Hän on pääsevä pitkälle, saatpa nähdä. Tuothan hänet ensi viikolla?»
Dirk kiemurteli, rykäisi, katsoi pois. »Enpä tiedä. En ole nähnyt häntä viime aikoina. Hänellä on luultavasti muuta seuraa, mistä minä tiedän.»
Hän koetti olla ajattelematta tätä asiaa, sillä hän häpesi aikalailla. Hän häpesi oikeastaan hirvittävästi. Hän ajatteli itsekseen: »Oh, mitä siitä!» ja peitti noloutensa. Kuukauden kuluttua Selina sanoi taas: »Sinun pitäisi kutsua Mattie Kiitospäivänä päivällisille, ellei hän matkusta kotiin. Meillä on kalkkunaa ja kurpitsapiirakkaa ja muuta sellaista. Hän nauttisi siitä hirveästi.»
»Mattie?» Dirk oli unohtanut hänen nimensäkin.
»Juuri Mattie. Olihan hän Mattie? Mattie Schwengauer.»
»Hänkö? Minä en ole nähnyt häntä pitkään aikaan.»
»Dirk, ethän vain ole riidellyt tuon kiltin tytön kanssa?»
Dirk päätti kertoa koko jutun. »Kuule nyt äiti. Yliopistossa on monen monta eri joukkoa. Ymmärrätkö? Ja Mattie ei kuulu mihinkään niistä. Sinä et tietenkään ymmärrä, mutta se on totta. Hän — hän on viisas ja kyvykäs ja kaikkea hyvää, mutta hän ei vain kuulu mihinkään. Tuollaisen tytön ystävänä et pääse minnekään. Sitäpaitsi hän ei edes ole mikään tyttö, hän on keski-ikäinen nainen, jos oikein asiaa ajattelet.»
»Ei pääse minnekään!» Selinan ääni oli viileä ja hillitty. Sitten hän lisäsi, kun pojan katse vältti häntä: »Näetkös, Dirk DeJong, Mattie Schwengauer on juuri muuan tärkeimpiä syitäni, jonka vuoksi minä lähetin sinut yliopistoon. Hän on niin sanoakseni osa yliopisto-opetuksesta. Hänen kanssaan jutellessasi opit jo jotakin arvokasta. Enhän minä suinkaan tarkoita sitä, ettet sinä saisi mielelläsi seurustella sievien, nuorten, ikäistesi tyttöjen kanssa. Olisi aivan nurinkurista, ellet sitä tekisi. Mutta tämä Mattie — hyväinen aika, hänhän on itse elämä. Muistatko, kuinka hän kertoi pesseensä astioita Kahdennentoista kadun juutalaisravintolassa, jonka omistaja lainasi astioita ja veitsiä ja haarukoita naapuriston italialaisiin ja irlantilaisiin häätilaisuuksiin, missä syötiin sianlihaa ja mitä moskaa hyvänsä, ja sitten käytti niitä seuraavana päivänä taas omassa ravintolassaan juutalaisille vierailleen.»
Muistihan Dirk kyllä. Selina kirjoitti Mattielle kirjeen kutsuen häntä farmille Kiitospäiväksi, ja Mattie vastasi kohteliaasti eväten. »Olen aina muistava teitä», hän kirjoitti tuossa kirjeessään, »rakkaasti.»
XIV.
Dirk ei keltanokkavuotenaan tutustunutkaan noihin miellyttäviin, opettavaisiin, hiljaisiin jutteluihin kirjaston takkavalkean ääressä, missä professorit innottavat kuulijoitaan klassillisen tiedon ja nykyaikaisen hengen värittämällä älykkyydellään. Midwestin professorit esittivät luentonsa oppisaleissa. Oppisaleissahan he niitä olivat esittäneet kymmeniä vuosia, ja oppisaleissa he aikoivat edelleenkin esittää niitä, siksi kunnes kuolema taikka johtokunnan kokous heidät muualle muuttaisi. Nuoremmat professorit, nuo, jotka käyttivät hienoja, harmaita pukuja ja kirkkaan värisiä kaulaliinoja, sitävastoin koettivat innokkaasti esiintyä oppisaleissakin niin vähän pedanttisesti kuin mahdollista ja useasti liioittelivat tätä pyrintöään. He koettivat esiintyä poikien vertaisena, yllättivät kuulijat käyttämällä koulukieltä ja saivatkin palkakseen naurua poikien ja tirskuntaa tyttöjen puolelta. Dirk piti oikeastaan sittenkin enemmän pedanteista. Kun edelliset kääntyivät ylioppilaiden puoleen epävirallisesti, saattoivat he alottaa puheensa sanoen: »Kuulkaapas nyt, pojat — —» ja tanssiaisissa he kilvan hakkailivat sieviä ylioppilastyttöjä.
Dirk kuunteli myöskin kahden naisprofessorin luentoja. Kummatkin olivat keski-ikäisiä, kuivettuneita naisia, joiden silmistä vain heijastui elämää. Heidän vaatteensa olivat valmistetut jostakin epämääräisestä, tummasta, ruskeasta taikka likaisen harmaasta kankaasta, heidän hiuksensa olivat elottomat ja heidän kätensä pitkät, luisevat ja ilmeettömät. He olivat nähneet loppumattomien luokkien kulkevan ohitseen. Huoneen täysi tuoreita, nuoria kasvoja oli ilmestynyt esille hetkeksi ja sitten taas väistynyt syrjään toisten tuoreiden, nuorten kasvojen tieltä, niin kuin pyöreät, valkoiset merkit kivitaululla, jotka sitten taas sienellä pyyhittiin pois toisten samanlaisten pyöreiden, valkoisten merkkien tieltä. Noista kahdesta naisesta saattoi toinen — vanhempi — hetkiseksi leimahtaa elämään kuin tuikahdus loppuunpalaneen lieden tuhassa. Hänellä oli huumorin ja eräänlainen joustavan sukkeluuden lahja, ja nämä ominaisuudet olivat ihmeellisesti säilyneet kolmenkymmenen vuodenkin kuolettavassa ja lamauttavassa oppisalimaailmassa. Hänen älynsä oli terävä ja vapaa, ja se kantoi sovinnaisen ympäristön ja synnynnäisen vanhanpiikuuden taakkaa.
Näiden naisten opetus kiusasi ja hermostutti Dirkiä. Neiti Eufemia Hollingswoodin tapana oli korostaa joka kolmatta taikka viidettä tavua ikään kuin iskien niihin koko äänensä painolla. Esimerkiksi:
»Silmäillessämme kysymyksiä, jotka nyt ovat käsiteltävinämme, täytyy meidän ensiksi luoda katseemme histooriaan ja koettaa eritellä —»
Hän huomasi odottavansa vain tuota korostusta ja säpsähtävänsä sen esiintyessä kuin vasaran iskusta. Se aiheutti päänsärkyä.
Neiti Lodge taas änkkäsi. Hän lähestyi jokaista sanaa uh-uh-uh-uh-äänteellä, joka rääkkäsi kuulijaa. Uh-uh-uh katsellessamme tämän uh-uh-uh geometrisen uh-uh-uh tilanteen uh-uh-uh-uh — —
Dirk kiemurteli rauhattomasti tuolillaan, huomasi kättensä puristuvan nyrkkiin ja pelastautui katselemaan professorin takana olevalla mustalla taululla helottavalle aurinkoläiskälle piirtyvää, ikkunan ulkopuolella törröttävän tammenoksan varjoa.
Alkukeväästä Dirk ja Selina kerran taas keskustelivat asioista istuessaan oman takkavalkeansa ääressä High Prairien maatilalla. Selina oli rakennuttanut tuon takan viisi vuotta sitten, ja hän rakasti sitä kuin tosi tulenpalvoja. Hän sytytti siihen tulen aina talvi-illoin sekä keväisin, kun yöt olivat vielä kylmät. Dirkin poissaollessa hän istui sen edessä iltaisin kaikkien muiden väsyneiden asukkaiden mentyä levolle. Sekarotuinen, vanha Pom lepäsi hänen jalkojensa ääressä nauttien vanhuutensa päivinä sellaisesta ylellisyydestä, josta hän ei olisi voinut uneksiakaan halveksitun nuoruutensa aikana. High-prairieläiset ajaessaan ohitse matkalla johonkin harvinaiseen juhlaan taikka myöhäiselle torikäynnille, joka joskus oli välttämätön, näkivät rouva DeJongin takkavalkean punertavan hohteen tanssivan seinällä ja lämmittelivät sen loisteessa, vaikkakin he sitä paheksuivat.
»Hänellä on kelpo uunit, ja kuitenkin hän viitsii polttaa puita tuollaisessa takassa. Aina hän onkin niin kummallinen. Mahtaa hänen olla ikävä istuessaan tuolla yksinään koiransa kanssa.»
He eivät aavistaneetkaan, kuinka paljon vieraita Selinan luona kävi noina talvi-iltoina — siellä kävi vanhoja ja uusia ystäviä. Noinsuuri oli siellä, pullea, multainen lapsonen, joka kieriskeli ja peuhasi pellolla, sillä välin kuin hänen nuori äitinsä pyyhki hikeä otsaltaan ja katsoi häneen hellin silmin. Sitten tuli kymmenvuotias Dirk DeJong. Samoin Simeon Peake somana, pehmeä-äänisenä ja iroonisena kiiltävine kenkineen ja hattu aina hieman kallellaan. Pervus DeJong, sinipaitainen jättiläinen, voimakkaine, helline käsineen, joiden seljässä kasvoi hienoja, kultaisia haivenia. Fanny Davenportkin, hänen tyttöaikansa näyttelijätärihanne, saapui hänen luoksensa hymyillen ja kumarrellen, samoin kuin muinaisten Extravaganzain muhkeasti sädehtivät trikoopukuiset olennotkin. Näiden vastakohtana esiintyi Maartje Pool seisoen Roelfin pikku työpajan ovella kädet työnnettyinä esiliinan alle lämpiämään. »Onpa teillä hauskaa!» hän sanoi kaihoten, »teillä ja Roelfilla. Onpa teillä hauskaa.» Ja Roelf, tuo tumma, eloisa poika, ei ymmärtänyt häntä. Roelf, Selinan nero, olikin aina mukana seurassa.
Oi, eihän Selina DeJong milloinkaan ollut yksinään näinä talvi-iltoina takkavalkeansa ääressä.
Hän ja Dirk istuivat myöskin lämmittelemässä siellä muutamana kauniina, kylmänä varhaishuhtikuun iltana. Oli lauantai. Viime aikoina ei Dirk aina tullutkaan viettämään viikonloppua kotiinsa. Eugene ja Paula Arnold olivat tulleet kotiin pääsiäiseksi. Julia Arnold oli kutsunut Dirkin iloisiin juhliin Park Avenuen varrella sijaitsevaan taloonsa. Dirk oli viettänyt kaksi kokonaista pyhääkin siellä. Prairie Avenuen brokaadiloisteen rinnalla oli hänen oma makuuhuoneensa maalla tuntunut miltei yllättävän karulta ja tyhjältä. Selina nautti hirveästi Dirkin sangen katkonaisista selostuksista, ja imi niistä yhtä paljon iloa kuin Dirk — ellei enemmänkin.
»Kerro nyt minulle, mitä te söitte», hän kysyi tavallisesti kuin lapsi. »Mitä saitte esimerkiksi päivälliseksi? Oliko suurenmoista? Julie kertoi, että heillä on kamaripalvelija nykyään. Ajattele! En malta odottaa, kunnes Aug. Hempel kuvailee tätä hommaa.»
Dirk kertoi siis hänelle arnoldilaisesta ylellisyydestä, ja Selina keskeytti hänet huudahtaen: »Majoneesia! Hedelmien kera! Oi, en ikinä usko, että se voisi olla hyvää. Piditkö todellakin siitä? Kas, minäpä laitankin sitä ensi viikolla, kun sinä tulet kotiin. Hankin ohjeen Julielta.»
Dirk epäili, ettei hän pääsisikään kotiin ensi lauantaina. Muuan niistä pojista, joihin hän oli tutustunut Arnoldilla, oli kutsunut hänet heidän maatilalleen pohjoiseen, järven rannalle. Hänellä oli venekin.
»Sehän on ihanaa!» Selina huudahti vaiettuaan miltei huomaamattoman silmänräpäyksen — silmänräpäyksen, jossa väreili säikähdys. »Koetan olla hätäilemättä ja huolehtimatta kuin vanha kana, vaikka tiedänkin sinun olevan vesillä… Jatka siis, Noinsuuri. Ensiksi siis hedelmiä majoneesin kera. Millaista keittoa?»
Dirk ei ollut luonteeltaan puhelias — mutta hänen vaiteliaisuutensakaan ei ollut yrmeää laatua. Se oli vain hänen hollantilaisilta esi-isiltään peritty ominaisuus. Tällä kertaa hän kuitenkin oli laveasanaisempi kuin tavallisesti. »Paula…» esiintyi lakkaamatta hänen keskustelussaan. »Paula… Paula…»ja taas…» Paula.» Dirk ei itse huomannut toistoa, mutta Selinan herkempi korva äkkäsi sen heti.
»En ole nähnyt häntä, sen jälkeen kuin hän lähti kouluun. Hän on kai — niin — hän on vuosi sinua vanhempi. Hän on yhdeksäntoistavuotias. Nähdessäni hänet viimeksi hän oli hyvin pieni, tumma ja laiha. Vahinko, ettei juuri hän ole perinyt Julien ihastuttavaa, kultaista väriä ja kauniita piirteitä, vaan Eugene, joka ei niitä tarvitse.»
»Ei hän ole ruma!» puuskahti Dirk kuumasti. »Hän on tumma ja hento ja jotenkin — hm — viekotteleva» — Selina hätkähti huomattavasti ja nosti nopeasti kätensä suulleen peittääkseen hymyn — »aivan kuin Kleopatra. Hänen silmänsä ovat suuret ja vinot — en tarkoita kierot, vaan ikään kuin kapenevat ulkokulmistaan, niin että ne näyttävät suuremmilta kuin muiden ihmisten.»
»Minun silmiäni pidettiin sangen kauniina», virkkoi Selina veitikkamaisesti, mutta Dirk ei kuullut hänen sanojaan.
»Hänen rinnallaan kaikki muut tytöt näyttävät niin — niin pulleilta.» Hän istui hetkisen ääneti. Selinakin vaikeni, mutta vaitiolo oli nyt painostava. Dirk puhkesi taas äkkiä puhumaan ikään kuin jatkaen ajatustensa valmista uraa, »— hänen kätensä eivät vain ole ———»
Selina pakotti äänensä luonnolliseksi karkottaen siitä terävän tutkija-sävyn. »Mitä hänen kätensä eivät ole, Dirk?»
Dirk pohti asiaa hetkisen rypistetyin kulmin. Vihdoin hän lausui hitaasti: »En tiedä. Ne ovat ruskeat ja hirveän laihat ja ikään kuin — ahneet. Tarkoitan, etten voi katsella niitä, ne hermostuttavat minua. Ja kun koko hänen muu ruumiinsa on kylmä, niin ne ovat kuumat, jos niihin koskee.»
Hän katseli äidin käsiä, jotka häärivät ompeluksen kimpussa. Hän käsitteli parhaillaan silkkinauhan pätkää, jonka oli somistettava Geertje Pool van der Sijden toisen pienokaisen pikku myssyä. Hänen karkeat sormensa tarraantuivat yhtämittaa silkin pehmeään pintaan. Kova työ, vesi, aurinko ja tuuli olivat paahtaneet nuo kädet, kovettaneet ne, suurentaneet rystyset, levittäneet kämmenet ja riipineet ne karkeiksi. Kuitenkin olivat ne niin pätevät ja voimakkaat ja viileät ja luotettavat — ja hellät. Äkkiä Dirk tokaisi katsellen niitä: »Toista ovat sinun kätesi. Minä rakastan sinun käsiäsi, äiti.»
Selina pani nopeasti, vaikkakin huomaamatta, syrjään työnsä, etteivät hänen silmiinsä kohonneet onnelliset ja kiitolliset kyyneleet olisi tahranneet vaalean punaista silkkinauhaa. Hän punastui kuin nuori tyttö. »Todellako, Noinsuuri?» hän virkkoi.
Hetken kuluttua Selina ryhtyi taas työhönsä. Hänen kasvonsa näyttivät yhtä nuorilta, vilkkailta ja tuoreilta kuin sen tytön kasvot, jonka mielestä kaalinpäät olivat olleet niin kauniita tuona iltana hänen keikkuessaan Halstedin kuoppaista tietä pitkin Klaas Poolin rinnalla monta vuotta sitten. Tuo hohde kohosi hänen kasvoilleen aina, kun hän oli onnellinen, innostunut ja kiihtynyt. Juuri tuon hohteen takia hän oli kaunis niiden mielestä, jotka rakastivat häntä ja jotka nostivat tuon hohteen hänen kasvoilleen, mutta niiden mielestä, jotka eivät rakastaneet häntä ja jotka eivät koskaan nähneet tuota hohdetta, hän oli melkein ruma nainen.
Taas syntyi uusi hiljaisuus. Sitten: »Äiti, mitä sinä sanot, jos minä lähtisin itäänpäin ensi syksynä opiskelemaan arkkitehtuuria?»
»Miellyttääkö se sinua, Dirk?»
»Luulen sen miellyttävän.»
»Siinä tapauksessa sanon, että se on mainiota. Olen — olen onnellinen jo ajatellessanikin sitä.»
»Se — maksaa hirveän paljon.»
»Minä järjestän. Kyllä minä järjestän… Kuinka jouduit valitsemaan juuri arkkitehtuurin?»
»En tiedä varmasti. Nuo yliopiston uudet rakennukset — gotiikkaa, muistathan — ovat aivan toisenlaiset kuin vanhat. Paula ja minä juttelimme eräänä päivänä. Hän vihaa heidän taloaan siellä Prairien varrella — se on hirveä, vanha, ruma kivikasa, jonka Illinois Centralin junat ovat mustanneet yltä päältä. Hän tahtoisi, että hänen isänsä rakentaisi pohjoisosaan jotakin — jonkun italialaisen 'villan' taikka ranskalaisen 'chateaun' tai muuta sellaista. Niin monet hänen ystävistään ovat jo muuttaneet pohjoisrannalle noista inhottavista chicagolaisista taloistaan, joihin ehdottomasti kuuluvat korkeat portaat, ulkonevat ikkunat ja kaameat tornit. Huh!»
»Hyväinen aika, minähän pidän juuri niistä», intti Selina lempeästi, »oikein pidän. Arvattavasti olen minä väärässä, mutta minusta ne tuntuvat niin luonnollisilta ja luotettavilta ja vaatimattomilta, semmoisilta kuin Aug. Hempelin vaatteet, jotka ovat niin suorat ja mukavat. Nuo talot näyttävät, minun mielestäni niin arvokkailta ja sopivilta. Kenties ne ovat rumat — luultavasti ovatkin — mutta ne eivät ole missään tapauksessa naurettavia. Niihin liittyy jonkinlainen erikoinen, kömpelö suurenmoisuus. Ne ovat osa Chicagoa. Nuo ranskalaiset ja italialaiset hepenet ovat — ovat asiaankuulumattomia. Ne ovat yhtä hassuja kuin Abraham Lincoln olisi pukeutuneena vaalean punaisiin silkkihousuihin ja solkikenkiin ja pitsirannikkaisiin.»
Dirk kykeni nauramaan tälle näylle, mutta hän intti kuitenkin vastaan. »Mutta kun meillä ei ole mitään alkuperäistä arkkitehtuuria, niin mitäs teet! Ethän toki sinäkään nimitä noita savun mustaamia, vanhoja kivi- ja tiilikasoja rauta-aitoineen, kasvihuoneineen, kupuineen ja portailleen aito alkuperäiseksi taiteeksemme?»
»En», myönsi Selina, »mutta nuo italialaiset huvilat ja ranskalaiset linnat pohjois-Chicagon pohjoisissa esikaupungeissa muistuttavat sangen suuresti pitsistä iltapukua Arizonan erämaassa. Se ei olisi tarpeeksi viileä päivällä eikä tarpeeksi lämmin yöllä. Minun mielestäni meikäläinen alkuperäinen arkkitehtuuri syntyy siten, että arkkitehdit rakentavat rakennuksensa paikallista tarvetta — ilmanalaa ja yhteiskunnan tarpeita silmälläpitäen sekä samalla ajatellen vähän kauneuttakin. Me tarvitsemme harjatorneja ja pyörötorneja yhtä vähän kuin nostosiltoja ja vallikaivantoja. Ne olivat luultavasti täysin paikallaan niissä maissa, missä läänityslaitos oli vallalla, ja missä lähimmän naapurisi päähän milloin hyvänsä saattoi juolahtaa kerätä joukkonsa ja hiipiä luoksesi varastamaan vaimosi ja seinäverhosi ja kultaiset juoma-astiasi.»
Dirk oli kiinnostunut ja huvitettu. Hänen äitinsä puhe vaikutti aina häneen sillä tavalla. »Millaisen pitäisi sinun mielestäsi oikean chicagolaisen talon olla, äiti?»
Selina vastasi nopeasti, ikään kuin selittäen jo ammoin suunniteltua asiaa. Olisi luullut hänen ajatuksissaan jo monesti asettaneen tuollaisen asumuksen vanhan DeJongin talon paikalle, missä he nyt istuivat niin kodikkaasti ja mukavasti. »Katsos, siinä olisi suuria parvekkeita, joilla ihmiset voisivat istua kuumina päivinä ja öinä ja nauttia kesäisin preerioilta henkivästä lounaistuulesta — ja ne kiertäisivät itäpuolellekin — ellei idässä olisi sopivia penkereitä taikka muita parvekkeita, niin että kallisarvoinen järvituulikin voisi pyyhkäistä sinua juuri silloin kuin olisit kuolemaisillasi kuumuudesta, kuten niin useasti tapahtuu. Tuon talon pitäisi olla hyvin suoraviivainen ja tiivis ja tukeva, etteivät kylmät talvemme ja koillismyrskymme pääsisi pujahtamaan sen seinien sisälle. Ja tietysti rakentaisin sinne myöskin makuuparvekkeita — nehän ovat amerikkalaisen elämän valopilkku — meidän ylpeytemme. Englantilaiset juokoot teetänsä penkereillään, espanjalaiset maleskelkoot patioissaan, ranskalaiset varjoisilla pihoillaan ja italialaiset viiniköynnösten peittämissä pergoloissaan, meillä amerikkalaisilla on makuuparvekkeemme — seinien suojaamat ulkoilmaparvekkeemme. Uskon varmasti, että sille miehelle, joka ne keksi, tarjotaan viimeisellä tuomiolla edullisemmat ehdot kuin aeroplaanin taikka gramofoonin taikka puhelimen keksijälle. Se mies ei, totta vieköön, ajatellut muuta kuin ihmissuvun terveyttä.» Ja Selina nauroi Dirkille päätettyään näin komeasti puheensa, ja Dirk nauroi Selinalle, ja molemmat nauraa hyryyttelivät vielä kauan yhdessä takkavalkean ääressä ystävyksinä.
»Äiti, sinä olet kerrassaan suurenmoinen! — vaikkakaan sinun alkuperäisiin chicagolaistaloihisi ei rakenneta muita kuin parvekkeita.»
Selina suhtautui ylen huolettomasti poikansa ankaraan arvosteluun. »Mitäs siitä, jos talossa vain on kylliksi parvekkeita ja pari kolme kylpyhuonetta ja ainakin kahdeksan vaatesäiliötä, niin se kelpaa asuttavaksi, vaikka siitä puuttuisi mitä hyvänsä.»
Seuraavana päivänä he puhuivat vakavammin. Itäinen yliopisto ja arkkitehtuuriopinnot tuntuivat päätetyiltä. Selina oli tyytyväinen ja onnellinen, mutta Dirkin mieltä painoivat kustannukset. Hän esitti nämä huolensa aamiaista syödessään (Dirkin aamiaista, sillä hänen äitinsä oli nauttinut omansa jo monta tuntia aikaisemmin ja istui nyt pojan juodessa kahviaan hänen vieressään silmäillen lehtiä, jotka kiertävä maalaisposti oli juuri tuonut). Hän oli ollut ulkona pellolla katselemassa, kuinka nuoria tomaatintaimia siirrettiin taimilavasta avoimeen maahan. Hänen vanha, harmaa villatakkinsa oli napitettu kaulaan saakka, sillä ilma oli vieläkin hyvin pureva. Hänen päässään oli kumpurainen, musta, pehmeä huopahattu (Dirkin vanha), joka muistutti suuresti sitä hattua, joka oli ollut hänen päässään tuolla torimatkalla, kymmenen vuotta sitten. Selinan posket punersivat hienosti hänen käveltyään pelloilla kirpeässä aamuilmassa.
Hän veti henkeä. »Kahvi tuoksuu niin ihanasti. Otanpa sittenkin — —» Hän kaatoi itselleen puolisen kuppia hyveellisen näköisenä, niin kuin ainakin sellainen, joka haluaisi kokonaista kuppia, mutta voittaa kiusauksen.
»Olen ajatellut», alotti Dirk, »noita menoja — —»
»Siat», lausui Selina juhlallisesti.
»Siat!» Dirk katsahti hämmästyneenä kelpo äitiinsä.
»Siat suoriutuvat niistä», Selina selitti tyynesti. »Olen pari kolme vuotta jo ajatellut niitä. August Hempel sen keksi. Oikeastaan tarkoitan karjuja.»
Taas toisti Dirk epävarmasti: »Karjuja!»
»Jalorotuisia karjuja. Ne ovat kullan arvoisia tällä hetkellä ja vielä muutaman vuoden ajan eteenpäinkin. En haluaisi sitoutua niihin ikuisiksi ajoiksi. Vain siksi, kunnes herra Dirk DeJong on valmis arkkitehti.» Dirkin ilme oli luultavasti puhuva, koska Selina lisäsi: »Älä ole noin surkean näköinen, poju. Ei karju ole mikään vastenmielinen otus ensinkään — eivät ainakaan minun karjuni, jotka asuvat kaakeliseinäisten kylpyhuoneiden vertaisissa karsinoissa ja syövät maissia. Karju saattaa olla oikein kaunis ja arvokkaan näköinen elukka, ellei sitä kohdella kuin sikaa.»
Dirk näytti masentuneelta. »En tahtoisi käydä koulua — karjujen kustannuksella.»
Selina otti päästään huopahatun ja heitti sen ikkunan vieressä olevalle sohvalle sekä silitti tukkaansa kämmenellään. Hänen pehmeä, tumma tukkansa oli täynnä harmaita hiuksia, mutta hänen silmänsä olivat yhtä kirkkaat ja loistavat kuin ennenkin.
»Tiedäthän sinä, Noinsuuri, että tämä farmi on niinsanottu hyvä farmi — niin hyvä kuin vihannesfarmi voi olla. Me olemme velattomat, maat ovat kunnossa, sato on lupaava, ellemme saa taas viime vuoden kaltaista sateista ja kylmää kevättä. Mutta mikään kauppapuutarha ei tee omistajaansa rikkaaksi näinä päivinä, jolloin työ on niin kallista, kauppa sellaista kuin se on ja kuljetus niin vaivalloista. Jokainen kauppapuutarhuri, joka pääsee omilleen, laskee sen jo voitoksi.»
»Tiedän sen.» Dirk oli allapäin.
»No, enhän minä valita. Minä vain kerron sinulle. Olen hyvin tyytyväinen elämääni. Kun näen parsaistutukseni, jonka asetin kymmenen vuotta sitten, todellakin kantavan hedelmää, olen yhtä onnellinen kuin jos olisin pudonnut suoraan kultakaivokseen. Joskus muistelen sitä aikaa, jolloin isäsi koetti estää minua istuttamasta ensimmäistä parsapenkkiäni. Ja ajattele tällaista huhtikuuta maalla, kun kaikki itää ja versoo väkevässä, mustassa mullassa — ymmärräthän. Ja ajattele, että kaikki tuo joutuu ravinnoksi — mitä parhaimmaksi ravinnoksi, sellaiseksi ravinnoksi, joka pitää ihmisten ruumiit puhtaina ja terveinä ja jäntevinä ja voimakkaina! Olen niin onnellinen kuvitellessani, kuinka äidit sanovat pienokaisilleen: 'Syö nyt pinaattisi, joka hitunen, muuten et saa jälkiruokaa!… Porkkanat tekevät silmäsi kirkkaiksi… Syö loppuun perunasi. Perunoista saat voimaa!'»
Selina nauroi posket punaisina.
»Ymmärrän — mutta karjut! Mitä tunteesi sanovat karjuista?»
»Hyvää vain!» tokaisi Selina reippaasti. Hän työnsi Dirkin eteen pienen, sinivalkoisen vadin, joka oli ollut hänen kyynärpäänsä vieressä valkoisella pöytäliinalla. »Otahan lisää kinkkua, Dirk. Tällainen soma, paahdettu kiemura, ota nyt.»
»Olen jo lopettanut aamiaiseni, äiti.» Dirk nousi pöydästä.
Seuraavana syksynä hän oli arkkitehtuuriylioppilas Cornellissa. Hän oli ahkera ja opiskeli loma-aikanakin. Hän tuli kotiin Illinoisin kesän kuumimmaksi ja kosteimmaksi ajaksi ja vietti tuntimääriä joka päivä omassa huoneessaan, jonne hän oli asettanut pitkän työpöydän ja piirustuslaudan. Hänen kulmaviivottimensa oli aina käsillä, samoin kaksi kolmiota — 45 ja 60 — sekä kompassi ja kaksi harppia. Selina seisoi joskus hänen selkänsä takana, kun hän huolellisesti piirteli jotain kalkioimispaperille. Hän halveksi nykyään aivan suunnattomasti paikallista arkkitehtuuria. Hänen ylenkatseensa kohdistui etupäässä noihin vuokrakasarmeihin, joita oli noussut kuin sieniä sateella kaikkien Chicagon katujen vierille eteläisestä Hyde Parkista pohjoiseen Evanstoneen saakka. Chicago puhui niistä hyvin hienosti. Se ei koskaan nimittänyt niitä »huoneustoiksi», vaan aina »apartementeiksi». Jokaisen julkisivulla (rakennukseen kuului tavallisesti kuusi apartementtiä) riippui tavallisesti jonkinlainen lasiseinäinen ulkonema, jota nimitettiin aurinkohuoneeksi. Näihin (joskus niitä nimitettiin komeasti solariumeiksikin) Chicagon asukkaat pakenivat pois lyijynharmaan taivaansa, raskaan, kostean järvi-ilmansa ja sumun, savun ja pimeyden vallitsemasta maailmasta. Niiden kalustamiseen oli käytetty keltaista ja ruusunpunaista kretonkia, ja niiden syvyydessä häämötti silkkisiä lampunkupuja ja kukkaslaatikoita. Näissä avonaisissa pikku näyteikkunoissaan Chicago sitten luki sanomalehtensä, ompeli, pelasi bridgeä, vieläpä söi aamiaisensakin. Chicagolaiset eivät milloinkaan vetäneet alas uutimiaan.
»Kamalaa!» raivosi Dirg. »Ne ovat jo sinänsä kerrassaan kaameat — riippuvat talojen etusivuilla kuin kolme silmälasiparia, ja sitäpaitsi ne vasta oikein lörpöttelevätkin perhe-elämän salaisuuksia! Siellä suoritetaan kaikki muut kotiaskareet paitsi kylpyä. He ovat tyypillisiä lasitalojen asukkaita!»
Keltanokkavuotenaan Dirk pauhasi useasti taiteesta. Mutta Selina ei nauranut hänelle. »Ken tietää», hän tuumi. »Miksi hän ei voisi harjoiteltuaan vuoden taikka pari täällä jossakin toimistossa matkustaa Pariisiin vuodeksi opiskelemaan, jos se on tarpeen.»
Vaikkakin oli vuoden kiireisin aika, matkusti Selina Ithacaan ollakseen läsnä Dirkin yliopiston päättäjäisjuhlallisuuksissa vuonna 1913. Dirk oli silloin kahdenkymmenenkahden vuoden vanha ja — Selinan mielestä — luokkansa kaunein poika. Hän olikin kieltämättä erinomaisen miellyttävä ilmiö, pitkä, sieväkasvuinen, niin kuin isänsäkin, ja vaaleaverinen, myöskin niin kuin isänsä, silmät vain olivat tummat. Ne olivat ruskeat — eivät niin tummat kuin Selinan, mutta yhtä hivelevän ilmeikkäät. Ne tavallaan korostivat hänen kasvojensa voimaa ja valoivat niihin tulta ja terästä, hänen itsensä sitä huomaamatta. Naiset tuntiessaan tuon heihin kiinnitetyn katseen tumman palon uskottelivat sen syttyneen tunteista, joiden suhteen Dirk oli täysin viaton. Eiväthän he tienneet, että tuo katse ja sen vaikutus riippuivat vain pigmenteerauksesta ja silmän muodosta. Sitäpaitsi on harvapuheisen miehen katse aina vaikuttavampaa kuin lörppäsuun.
Selina mustassa silkkipuvussaan, yksinkertaisessa, mustassa hatussaan ja mukavissa kengissään näytti niin erikoiselta kaikkien noiden hilpeiden, harsohattuisten ja nauhakoristeisten äitien joukossa. Hän oli erikoinen, mutta samalla hieno olento — Dirkin ei tarvinnut hävetä häntä. Selina katseli noita pulleavatsaisia, varakkaita, keski-ikäisiä isiä ja ajatteli haikeasti, kuinka paljon komeampi Pervus olisi ollut kuin kaikki nuo toiset, jos hän vain olisi elänyt niin kauan, että olisi nähnyt tämänkin päivän. Sitten hän taas tuumi, ettei tätä päivää luultavasti olisi milloinkaan koittanutkaan, jos Pervus olisi elänyt — ja sitten hän soimasi itseään ajatellessaan tällaista.
Palattuaan Chicagoon Dirk joutui Hollis & Spraguen arkkitehtitoimistoon. Hän oli onnellinen saadessaan työskennellä tässä toimistossa, joka koetti parhaansa mukaan johtaa Chicagon arkkitehtuuria oikeille urille. Michigan Boulevardin ääripiirteet kohosivat jo vanhan, kamalan taivaanrannan yläpuolelle. Mutta Dirkin työ ei ollut paljonkaan tavallisen piirtäjän työtä parempaa, ja hänen viikoittaiset tulonsa ansaitsivat tuskin palkan nimeä. Mutta hän oli yhä vieläkin kukkuroillaan mielipiteitä, ja hänen sorretut tunteensa pääsivät purkautumaan pyhäisin Selinan luona farmilla. »Barokkia!» puuskahti hän puhuessaan uudesta Beachside Hotelista pohjoisrannalla. Hän väitti, että Lincoln Parkin uusi soittolava muistutti piikkisikaa, ja sanoi, että kaupunginvaltuuston pitäisi määrätä Potter Palmerin talo revittäväksi, koska se turmeli koko maiseman, ja kiehui kuvatessaan, millainen alakaupungin Yleisen Kirjaston itäinen julkisivu oli.
»Älä viitsi», Selina lohdutteli onnellisena. »Kaikkihan pystytettiin täällä niin nopeasti. Muista, että vielä eilen taikka toissapäivänä Chicago oli vain intiaanilinnoitus, jossa oli telttoja nykyisten tornien paikoilla ja multavalleja asfaltin paikoilla. Kauneus vaatii aikaa. Ehkäpä me olemmekin odottaneet kaikki nämä vuodet juuri sinun kaltaisiasi nuorukaisia. Ja ehkäpä minä jonakin päivänä ajan pitkin Michigan Boulevardia jonkun hienon vieraan — esimerkiksi Roelf Poolin rinnalla. Juuri niin. Sanokaamme juuri Roelf Poolin, tuon kuuluisan kuvanveistäjän. Ja hän kysyy silloin: 'Kuka on piirustanut tuon rakennuksen — tuon tuolla, joka on niin voimakas ja kuitenkin niin keveä, niin iloinen ja siro ja kuitenkin niin vaatimaton?'ja minä vastaan: 'Tuonko? Sehän on muuan poikani Dirk DeJongin varhaisimmista yrityksistä.'»
Mutta Dirk kieritteli alakuloisena piippuaan ja pudisti päätään.
»Voi, sinä et tunne asioita, äiti. Tämä on kirotun hidasta peliä.
Yhtäkkiä olen minä kolmekymmenvuotias. Ja mikä minä olen? Jonkinlainen
juoksupoika — tai ehkäpä hieman suurempi herra — Hollisin toimistossa.»
Ylioppilasaikanaan oli Dirk seurustellut paljon Arnoldien, sekä Eugenen että Paulan kanssa, mutta Selina luuli joskus huomaavansa hänen välttävän näitä tapaamisia — noita kutsuja ja sunnuntaivierailuja. Selinaa se miellytti, sillä hän arvasi rahakysymyksen pidättävän häntä — ja hänestä Dirkin piti ajoissa todeta heidän välillään vallitseva erotus. Eugenella oli oma auto — Arnoldin autotallin viiden auton joukossa — ja Paulallakin oli omansa. Hän oli ollut ensimmäisiä autotyttöjä Chicagossa, ja hän oli kiitänyt Chicagon bulevaardeja pitkin autossaan jo lyhythameisena pikkutyttönä. Ohjauspyörän ääressä hän oli huimapäisen uskalias ja uskomattoman vallaton. Hän vaikutti voimakkaasti Dirkin tunteisiin, ja Selinakin tiesi sen. Parina viimeisenä vuonna Dirk oli puhunut hyvin vähän Paulasta, mistä Selina arvasi hänen olevan pahasti kiinni.
Joskus Paula ja Eugene ajoivat farmille suorittaen matkan heidän uudesta pohjoisrannan talostaan DeJongin maatilalle hengästyttävän harvoissa minuuteissa. Eugene esiintyi tavallisesti puettuna autolakkiin, avaraan, lontoolaiseen takkiin, polvihousuihin ja omituisiin, englantilaisiin urheilukenkiin, ja hänen vaatteensa riippuivat hänen yllään huolettoman holtittomasti. Paula ei käyttänyt urheilupukuja. Ne eivät sopineet hänen tyyppiinsä, sanoi hän itse. Hän oli hoikka, tumma ja eloisa ja hän käytti mielellään ohuita ja pehmeitä kankaita — kreppejä ja harsoja. Hänen jalkansa näyttivät hyvin pieniltä läpinäkyvissä silkkisukissaan ja solkikengissään. Hänen silmänsä olivat suloisen kaihoavat, hän jumaloi ylellisyyttä ja ilmaisi sen itse.
»Minun täytyy naida rahaa», hän selitti. »Nyt kun he eivät enää nimitä ukki raukkaa pihviparooniksi, ja kun he ovat vieneet häneltä tiesi kuinka monta miljoonaa, olemme me suoraan sanoen mierolla.»
»Sen olet näköinenkin!» pisti Dirk, mutta hänen keveän äänensä takana piili katkeruutta.
»Se on totinen tosi. Ajattele kaikkea tuota pengontaa näiden kymmenen vuoden aikana. Isä parka! Ukki oli tietenkin aika kova veitikka aikoinaan, sen myönnän mielelläni. Luin kerran hänen viimeisen oikeudenkäyntinsä pöytäkirjat — vuodelta 1910 — ja tulin siihen tulokseen, että Aug-ukon rinnalla Jesse Jameskin näytti yhteiskunnan hyväntekijältä. Luulisi hänen iällään ihmisen käyvän jo hieman varovaisemmaksi. Seitsenkymmenisen miehen pitäisi ruveta vähän ajattelemaan ja pelkäämään tulevankin maailman tuomioita. Mutta isoisä onkin oikearotuinen, vanha merirosvotyyppi. Hän on taisteleva ja polttava ja rosvoava, kunnes hän vaipuu pohjaan laivansa mukana. Ja tällä hetkellä näyttääkin tällä vanhalla ruholla olevan aika tuima hyökkäys kestettävänään. Isä itsekin sanoo, että ellei sota puhkea taikka tapahdu jotakin muuta sellaista, mikä on sangen epätodennäköistä, niin säilyketeollisuus on saava pahan vuodon.»
»Mikä kaunopuheisuuden kukkanen!» mutisi Eugene. Kaikki neljä — Paula, Dirk, Eugene ja Selina — istuivat avaralla, suojatulla parvekkeella, jonka Selina oli rakennuttanut talon lounaiskulmaan. Paula lepäsi tietenkin kiikkusohvalla. Silloin tällöin hän työnsi kapean, laiskan jalkansa lattiaan parantaen sohvan hidasta vauhtia.
»Eikö ollutkin? Ja päättääkseni sen yhtä komeasti sanon, että Aug-kulta on toiminut laivan mahtavana kapteenina koko purjehduskauden. Isä ei ole koskaan ollut muuta kuin kiltti toinen perämies, ja sinä Eugene tuskin kelpaat, suo nyt anteeksi, laivapojaksikaan.» Eugene oli siirtynyt liikkeen palvelukseen vuosi sitten.
»Mitä voidaan vaatiakaan», puolustelihen Eugene, »mieheltä, joka vihaa suolattua silavaa? Ja muitakin sikaruokia?» Hän oli aina inhonnut isoisänsä karjalaitumia ja kaikkea niihin kuuluvaa.
Selina nousi astuen parvekkeen toiseen päähän. Hän katseli ulos pelloille varjostaen silmiään kädellään. »Tuolla Adam tuo pihaan viimeistä kuormallista. Nyt hän lähtee kaupunkiin. Cornelius lähti jo tunti sitten.» DeJongin farmi lähetti nykyään kaupunkiin kaksi suurta kuormallista vihanneksia päivässä. Selina hautoi parhaillaan suuren kuorma-auton ostoa, joka vapauttaisi hänet kompuroivista hevosista ja säästäisi tunnittain matkaan käytettyä aikaa. Selina siirtyi pihalle tarkastamaan Adam Brasin vankkureiden kuormitusta. Portaiden alapäässä hän kääntyi. »Ettekö te molemmat voisi jäädä illalliselle? Te saisitte rauhassa riidellä koko aterian ajan ja ajaa kotiin illan viileydessä.»
»Kiitos, minä jään», sanoi Paula heti. »Jos minulle vain annetaan kaikkia vihanneslajeja sekä keitettyinä että raakoina. Keitettyjen pitää uida kermassa ja ruskeutetussa voissa. Ja minun pitää saada itse mennä poimimaan niitä, niin kuin Maud Muller taikka Marie Antoinette taikka joku muu noista teeskennellyistä maalaishaaveilijoista tekee.»
Ranskalaiskorkoisissa kengissään ja harsomaisissa silkkisukissaan hän sitten tepasteli pellon muhevissa, mustissa vaoissa perässään koria kantava Dirk.
»Parsaa», Paula tilasi ensiksi. Sitten: »Mutta missä sitä on? Eihän tämä voi olla parsaa?»
»Maan alla, hölmö», huusi Dirk ja kumartuen otti esille koristaan omituisen, käyrän veitsen eli lapion, jota käytettiin parsaa kerättäessä. »Leikkaa versot kolmen taikka neljän tuuman syvältä maan alta.»
»Oi, anna minun koettaa!» Paula polvistui silkkipuvussaan multaan, turmeli hienot kenkänsä, luopui yrityksestään ja istui katselemaan, kuinka Dirk käytteli taitavasti veistänsä. »Kuule, minä tahdon poimia retiisejä ja maissia ja tomaatteja ja salaattia ja herneitä ja artisokkaa ja — —»
»Artisokkaa kasvaa Kaliforniassa eikä Illinoisissa.» Dirk oli tavallista harvapuheisempi ja ilmeisesti nyrpeissään.
Paula huomasi sen. »Miksi tuollainen Othellon irvistys?» »Ethän sinä tarkoittanut — kun puhuit tuosta rikkaasta naimisestasi — — Ethän sinä ollut tosissasi?»
»Tietenkin olin. Millaisen miehen minä sitten muka voisin naida?» Dirk katsoi häneen vaieten. Tyttö hymyili. »Niin, minähän tietysti sopisin kerrassaan loistavasti farmarin emännäksi.»
»Minä en ole mikään farmari.»
»Arkkitehti sitten. Työsi Hollis & Spraguen piirtäjänä tuottaa sinulle luultavasti kaksikymmentäviisi dollaria viikossa.»
»Kolmekymmentäviisi», sanoi Dirk kovasti. »Se ei kuulu asiaan!»
»Ei kuulukaan, kultaseni.» Paula pisti esille toisen jalkansa. »Nämä kengät maksavat kolmekymmentä.»
»Enhän minä jää kolmeenkymmeneenviiteen loppuelämäkseni. Riittäähän toki sinun järkesi käsittämään sen. Eugenelle ei maksettaisi senkään vertaa, ellei hän olisi isänsä poika.»
»Äidinisänsä tyttärenpoika», Paula korjasi. »Ja ehkäpä hänelle maksettaisiinkin. Gene on syntynyt mekaanikoksi, jos he vain sallisivat hänen ryhtyä siihen hommaan. Hän on aivan hullaantunut koneisiin ja muuhun sellaiseen moskaan. Mutta kaikkea vielä — miljonäärin poika tutustuu isänsä liikkeeseen alottaen tikapuun alimmalta portaalta. Ja Gene puettuna overalleihin ja työmiehen myssyyn kaikissa sunnuntailehdissä. Hän ajaa Michigan Streetin toimistoon kello kymmenen ja lähtee sieltä kello neljä eikä erota härkää lehmästä nähdessään ne.»
»Viis minä välitän Genestä. Minä puhun nyt sinusta. Laskithan sinä leikkiä, laskithan?»
»Enkä laskenut. En siedä köyhyyttä, enkä edes kohtuullistakaan varallisuutta. Olen tottunut rahaan — paljoon rahaan. Olen kahdenkymmenenneljän vuoden vanha ja pidän silmäni auki.»
Dirk potkaisi viatonta punajuuren vartta kengällään. »Sinä pidät enemmän minusta kuin kenestäkään muusta miehestä.»
»Niin pidänkin. Aina minua kohtalo vainoaa.»
»Niinpä siis!»
»Niinpä siis me viemme nämä vihannekset taloon ja määräämme, että ne keitettäisiin kermassa.»
Paula oli tarttuvinaan raskaaseen koriin, mutta Dirk tempasi sen niin kiivaasti hänen kädestään, että tyttö kiljahti ja loi moittivan katseen punaiseksi hiertyneeseen käteensä. Dirk iski hänen olkapäihinsä — pudisti häntä. »Kuule nyt, Paula. Väitätkö sinä todellakin meneväsi naimisiin jonkun miehen kanssa vain siksi, että hänellä sattumalta olisi paljon rahaa?»
»Ehkäpä en vain siksi, että hänellä olisi paljon rahaa. Mutta se on ehdottomasti oleva muiden ohella tärkeä tekijä. Sitäpaitsi hän on ainakin aika paljon parempi kuin sellainen mies, joka viskelee minua pelloilla kuin perunasäkkiä.»
»Suo anteeksi. Mutta — kuulehan, Paula — tiedäthän, että minä — piru vieköön! — Ja tässä minä nyt kyykötän arkkitehtuuritoimistossa, ja monta vuotta saattaa kulua, ennen kuin minä — —»
»Niin, mutta monta vuotta saattaa myöskin kulua, ennen kuin minäkään kohtaan miljoonani. Miksi siis murjottaisimme? Ja vaikka kohtaisinkin ne, niin me, sinä ja minä, voimme kuitenkin pysyä yhtä hyvinä ystävinä.»
»Älä lörpöttele. Älä koetakaan syöttää minulle noita viattomuus-temppujasi. Muista, että minä olen tuntenut sinut kymmenvuotiaasta saakka.»
»Ja tiedät tarkalleen, kuinka musta minun sydämeni on, eikö niin? Sinä tahtoisit saada jonkun reilun, soman tyttölapsen, joka osaisi erottaa parsan herneestä silmämäärällä ja joka tarjoutuisi juoksemaan kilpaa kanssasi täältä keittiöön.»
»Jumala varjelkoon!»
Kuuden kuukauden kuluttua Paula Arnold oli naimisissa Theodore A. Stormin kanssa. Tämä viisikymmenvuotias mies oli hänen isänsä ystävä ja niin monien yhtiöiden pää, niin monien pankkien osakas ja niin monien liikkeiden johtaja, että Aug. Hempelkin vietti todellista erakkoelämää hänen rinnallaan. Paula ei nimittänyt koskaan häntä Teddyksi. Kukaan ei nimittänyt häntä Teddyksi. Theodore Storm oli suuri mies — ei oikeastaan lihava, vaan pullea. Hänen pituutensa pelasti hänen muhkean ulkonäkönsä. Hänen kasvonsa olivat suuret, valkoiset ja vakavat, hänen kaunis, runsas, tumma tukkansa harmeni ohimoilta, ja hän pukeutui erinomaisen hyvästi, ellei mainita hänen taipumustaan miltei naisellisiin kaulaliinoihin. Hän rakensi Paulalle kaupunkitalon Lake Shore rantatielle, siihen kaupunginosaan, jota nimitettiin Kultarannaksi. Rakennus muistutti pienehköä kirjastotaloa. Hänellä oli sitäpaitsi vielä maatalokin Lake Forestin toisella puolella. Se oli järven pohjoisella rannalla, ja sen huolellisesti hoidetut puistometsät viettivät acremäärin järveen päin. Siellä oli ajoteitä, luolia, puroja, siltoja, kasvihuoneita, talleja, kilparata, puutarhoja, meijereitä, suihkulähteitä, varjoisia polkuja, ja tilanhoitajan maja (joka oli kaksi kertaa suurempi kuin Selinan päärakennus). Kolmen vuoden kuluessa Paula sai kaksi lasta, pojan ja tytön. »Kas niin, nyt sekin on tehty», hän sanoi. Hänen avioliittonsa oli hirveä erehdys, ja hän tiesi sen itsekin. Sota, joka syttyi 1914 miltei heti hänen häittensä jälkeen, kohotti nimittäin Hempel-Arnoldin osakkeet huimaavan korkealle. Miljoonia nauloja amerikkalaista lihaa ja silavaa laivattiin Eurooppaan. Kahden vuoden aikana kasvoi Hempelien omaisuus suuremmaksi kuin milloinkaan ennen. Paula oli korviaan myöten vaipunut Vertavuotavan Belgian avustamistyöhön — koko Kultaranta oli siihen innostunut. »Kaunis rouva Theodore A. Storm ottamassa vastaan lahjoja Vertavuotavan Belgian hyväksi perustamassaan toimistossa», nähtiin kuvalehdissä.
Dirk ei ollut nähnyt häntä kuukausimääriin. Muutamana perjantaipäivänä
Paula odottamatta soitti hänelle Hollis & Spraguesin toimistoon.
»Tule meille viettämään lauantaita ja sunnuntaita, tulethan? Ajamme maalle tänään iltapäivällä. Voin pahoin ajatellessanikin Vertavuotavaa Belgiaa. Lähetän lapset maalle jo aamulla. En voi itse päästä niin varhain. Haen sinut autollani tänään kello neljä ja vien sinut itse perille.»
»Aioin viettää tämän pyhän äidin luona. Hän odottaa minua.»
»Ota hänet mukaan.»
»Ei hän tule. Tiedäthän, ettei hän pidä tuollaisesta samettikenkäisestä komeudesta.»
»Voi, mehän elämme siellä maalla niin hirveän yksinkertaisesti. Oikein maalaisesti. Tule nyt, Dirk! Haluan keskustella kanssasi eräistä seikoista — suunnitelmista… Kuinka työ sujuu?»
»Kohtuullisesti. Tiedäthän, ettei nykyään rakenneta paljonkaan.»
»Tuletko?»
»En tiedä, voinko — —»
»Haen sinut kello neljä. Pysähdyn kadulle. Älä anna minun odottaa, ethän? Pollarit mukisevat, jos auto seisoo Loopilla kello neljän jälkeen.»