XV.
»Laputa tiehesi vain!» sanoi Selina, kun Dirk kutsui hänet farmin puhelimeen. »Se virkistää sinua. Sinä oletkin ollut kuin hapan omena pitkät ajat. Tarvitsetko paitoja? Ja sinä jätit tänne tennishousut viime syksynä — puhtaat. Etkö sinä…»
Kaupungissa Dirkillä oli suuri huone komeroineen kauniissa, vanhanaikaisessa, kolmikerroksisessa talossa Deming Placen varrella. Hän käytti etuhuonetta työhuoneenaan ja komeroa makuuhuoneenaan. Hän ja Selina olivat sen yhdessä kalustaneet hyljäten kaikki huoneen alkuperäiset vehkeet, lukuunottamatta vuodetta, pöytää ja muhkeata, mukavaa, haalistunutta, vanhaa nojatuolia, jonka brokaadipäällys viittaili menneeseen loistoon. Kun Dirk sitten oli asettanut kirjansa avonaisille hyllyille toiselle seinälle, himmeäkupuisia lamppuja pöydälle ja kirjoituspöydälle, niin huone näytti sekä asuttavalta että asutulta. Tänä aikana heidän kalustaessaan Dirkin huonetta Selina tottui tulemaan kaupunkiin silloin tällöin päiväksi taikka pariksi penkoakseen huutokauppakamareita taikka vanhojen tavarain kauppoja. Hän oli tosi taituri tällä alalla ja vihasi uusien, tavallisella tavalla hankittujen huonekalujen vernissaa ja kiiltoa.
»Kauneinkin esine kehittyy todella omaksi itsekseen vasta sen jälkeen kuin se on joutunut oikeaan elämään, kun sitä on heitelty ja hangattu ja pahoinpidelty, kun palvelijat ovat sitä raaputelleet ja se on kiillotettu uudelleen, ja siinä on istuttu taikka maattu, taikka siitä on syöty, ja sitä on pölyytetty», Selina sanoi. »Ne ovat aivan ihmisolentojen kaltaisia. Minä käytän mieluummin ajan ja käytön pehmittämää vanhaa vaahterapöytääni, jonka Pervuksen isä omin käsin veisti seitsemisenkymmentä vuotta sitten, kuin kaikkia Wabash Avenuen mahonkilevyjä.»
Hän nautti suuresti näistä harvinaisista kaupunkimatkoistaan — teki niistä pyhäpäivän. Dirk vei tavallisesti hänet teatteriin, ja siellä hän istui aivan hurmaantuneena. Hän suhtautui tähän huvittelulajiin yhtä tuoreesti ja kiihkeästi kuin Dalyn kiertävän teatteriseurueen päivinä, jolloin hän pikkutyttönä oli istunut permannolla isänsä, Simeon Peaken rinnalla. Oli omituista, ettei hän, vaikkakin hänen elämänsä oli ollut peräti vailla romantiikkaa ja seikkailua; kuitenkaan pitänyt elävistäkuvista. »Ääretön ero», hän selitti, »on elävienkuvien ja teatterin suoman jännityksen välillä. On kuin onkin! Kuka viitsisi leikkiä paperinukeilla, jos voisi leikkiä oikealla pikku vauvalla.»
Hän intoutui hirveästi penkomaan tämän suuren, hajanaisen kaupungin outoja nurkkia ja näytti keksivän uusia ihmeitä joka käynnin aikana. Lyhyen ajan kuluttua hän tunsi Chicagon paremmin kuin Dirk — puhumattakaan vanhasta Aug. Hempelistä, joka oli elänyt tässä paikassa yli puolen vuosisataa, mutta joka ei koskaan poikennut kauaksi heiluriuraltaan, joka vei kotoa karja-aitauksiin ja karja-aitauksista kotiin.
Ne seikat Chicagossa, jotka kiihottivat Selinan mielikuvitusta, eivät näyttäneet ensinkään kiinnostavan Dirkiä. Joskus hän vuokrasi vapaan huoneen Dirkin täysihoitolasta päiväksi taikka pariksi. »Tiedätkö!» hän läähätti pojalleen tämän palatessa iltaisin toimestaan. »Olen käynyt kaukana luoteispuolella. Siellä on aivan toinen maailma. Siellä on Puola. Siellä on tuomiokirkkoja ja miehiä, jotka istuvat ravintoloissa kaiket päivät ja lukevat sanomalehtiä ja juovat kahvia ja pelaavat dominoa taikka muuta sellaista. Ja tiedätkö, mitä sitäpaitsi keksin? Chicagossa on lähes suurin puolalainen asujamisto kaikista maailman kaupungeista. Kaikista!»
»Niinkö?» Dirk vastasi hajamielisesti.
Mutta tänä päivänä hänen äänensä ei ollut suinkaan hajamielinen hänen puhuessaan puhelimessa äidilleen. »Ethän vain pahastu? Tulen maalle ensi lauantaina. Taikka kenties voin ajaa sinne keskelläkin viikkoa ja jäädä yöksi… Kuinka muuten voit?»
»Mainiosti. Muista sitten tarkasti katsella Paulan uutta taloa, niin että sitten voit kertoa minulle siitä. Julie sanoo, että se on jonkinlainen romaanitalo. Hän kertoi, että Aug-ukko on vain kerran nähnyt sen eikä enää mene sinne toiste edes katsomaan lapsenlapsiansakaan.»
Päivä oli ihmeellisen lauhkea maaliskuun päivä. Kevät, joka tavallisesti oli niin kaino ja arka täällä Chicagossa, oli nyt syöksynyt päistikkaa heidän ylitseen. Kun Dirkin toimistotalon mahtava pyöröovi oli työnnäissyt hänet kadulle, näki hän Paulan istuvan pitkässä pika-autossaan kadun syrjällä. Hän oli pukeutunut mustiin. Koko naisellinen hienosto sekä keskiluokka Chicagossa käytti mustaa. Koko naisellinen hienosto ja keskiluokka Amerikassa käytti mustaa. Kaksi sotavuotta oli riistänyt Pariisilta miehet, veljet ja pojat. Koko Pariisi kulki mustissa. Koskematon Amerikka lainasi iloisesti elegantit suruvaatteet, joten koko Michigan Boulevard ja Fifth Avenue asteli krepin ja harsokankaan, mustien hattujen, mustien käsineiden ja mustien kenkien pimentämänä. Ei mikään muu kuin musta »kelvannut» tänä vuonna.
Musta ei sopinut Paulalle. Hän oli hieman liian kalpea, vaikkakin hän koetti heikentää noiden synkkien verhojen vaikutusta ihmeellisen kauniin, virheettömästi yhdistetyn helminauhan ja uuden, pehmeän puuterilajin avulla. Paula katsahti Dirkiin hymyillen ja taputti viereistä nahkaistuinta toisella kädellään, joka turkissisusteisessa hansikkaassaan näytti kummallisen paksusormiselta.
»Autossa on kylmä. Napita takkisi ylös asti. Minne me ajamme laukkuasi hakemaan? Asutko vielä Deming Placen varrella?»
Dirk asui yhä vieläkin Deming Placen varrella. Hän kiipesi Paulan viereen istumaan, paikalle, minne hänenkin kaltaisensa, nuori ja notkea mies vain vaivoin pääsi tunkeutumaan. Theodore Storm ei koskaan yrittänytkään taittaa itseään sellaiseen kynäveitsiasentoon, jollaista hänen vaimonsa autossa ajaminen olisi vaatinut. Auto oli rakennettu nopeutta eikä mukavuutta silmälläpitäen. Matkustaja lepäsi miltei pitkällään, sääret suorina. Paulan jalat, jotka niin taitavasti painelivat jarrua ja polkimia, olivat verhotut läpikuultaviin, mustiin silkkisukkiin ja pieniin, kiiltäviin solkikenkiin.
»Sinä et ole puettu kylliksi lämpimästi», olisi hänen miehensä sanonut. »On mieletöntä käyttää tuollaisia puolikenkiä automatkalla.» Ja hän olisi ollut oikeassa.
Dirk ei sanonut mitään.
Paula hoiteli ohjauspyöräänsä satumaisen taitavasti. Auto pujahteli sinne tänne liikenteen hyörinässä kuin juokseva neste, kuin emaljivirta, kuin äänetön viri joessa. »En voi päästää sitä menemään vielä», sanoi Paula. »Odotahan, kunnes olemme Lincoln Parkin toisella puolella. Luuletko, että he aikovat säilyttää tuon hirvittävän Rush Streetin sillan iankaikkisesta iankaikkiseen!» Kun he tulivat Dirkin asunnon kohdalle, sanoi Paula: »Minä tulen mukaan ylös. Ei kai sinulla ole teetä siellä?»
»Vielä mitä! Luuletko sinä, että minä olen joku englantilainen romaanisankari?»
»Pyh, älä viitsi leikkiä maalaisserkkua ja chicagolaista, Dirk. » He kiipesivät kolmen kerroksen portaat, ja Paula katseli ympärilleen tutkivasti. Hänen katseensa ei ollut hylkäävä. »Tämähän ei ole hullumpaa. Kuka sen on järjestänyt? Äitisikö? Hyvin sievää. Mutta sinulla pitäisi tietenkin olla oma pieni huoneustosi ja japanilainen palvelija. Hän esimerkiksi tekisi tuonkin sinun puolestasi.»
»Niin tekisi», äkäisesti. Dirk sulloi matkalaukkuaan. Hän ei heittänyt siihen vaatteitaan, vaan taittoi ne sirosti ja käytännöllisesti, niin kuin viisaan äidin poika aina tekeekin. »Palkkani riittäisi hädin tuskin hänen valkoisiin työpukuihinsa.»
Paula asteli edestakaisin huoneessa poimien esille kirjoja, pannen ne takaisin, sormiellen tuhkakuppia, katsellen ulos ikkunasta, tutkien muuatta valokuvaa ja polttaen savukkeen hänen pöydällään olevasta laatikosta. Hänen liikkeensä olivat levottomat, hermostuneen vilkkaat, kissamaiset. »Pian minä lähetän sinulle joitakin pikkutavaroita, jotka sopivat tänne, Dirk.»
»Älä, Jumalan tähden!»
»Miksei?»
»Maailmassa on vain kahta lajia naisia. Sen opin jo yliopistossa. Sellaisia, jotka lähettävät miehille somisteita heidän huoneisiinsa, ja sellaisia, jotka eivät lähetä.»
»Sinä olet raaka.»
»Sinähän kysyit. Kas niin! Nyt olen valmis.» Hän napsautti laukkunsa kiinni. »Pyydän anteeksi, etten voi tarjota sinulle mitään. Minulla ei ole edes viiniä ja — miten kirjoissa sanotaankaan? — niin, biskviittiä.»
Taas he liukuivat Paulan roadsterissa liukkaasti Sheridan Roadia pitkin, kiersivät jyrkästi Evanstonin hautausmaan kulman, kulkivat Wilmetten ja Winnetkan somien keskiluokan esikaupunkien ohitse. Paula suoritti uhkarohkeasti Hubbard Woodin mäkien hermoja tärisyttävät käännökset ja pysytti sitten kovan ja tasaisen vauhdin koko loppumatkan.
»Me nimitämme taloamme Stormwoodiksi», kertoi Paula. »Eikä kukaan ulkopuolinen aavistakaan, kuinka sopiva tuo nimi on. Älä rypistä otsaasi. En minä aio syöttää sinulle aviollisia sekasoppiani. Äläkä myöskään sano, että minä muka halusin juuri sitä… Kuinka työsi menestyy?»
»Kurjasti.»
»Etkö pidä siitä — työstäsi?»
»Oikeastaan pidän, mutta — niin, tiedäthän sinä, että me kaikki päästessämme yliopistosta luulemme olevamme tulevia Stanford Whiteja taikka Cass Gilberteja, pystyttävämme Woolworthin pilvenpiirtäjiä ja saavuttavamme kuuluisan nimen yhdessä yössä. Minä olen kuluttanut koko eilispäivän ja tämänkin suunnittelemalla mukavuuslaitoksia sen uuden kuusikerroksisen toimistotalon kaikkiin kerroksiin, joka sijaitsee Milwaukee Avenuen ja Ashlandin kulmauksessa, ja joka on neliskulmainen kuin mikäkin siirtomaatavaralaatikko.
»Entä kymmenen vuoden päästä?»
»Kymmenen vuoden päästä minulle kenties uskotaan tuollaisen siirtomaatavaralaatikon piirustaminen yksinäni.»
»Miksi et jätä koko höskää?»
Dirk ällistyi. »Jätä! Mitä sinä tarkoitat?»
»Heitä hiiteen. Tee jotakin, joka nopeasti hyödyttää sinua. Tämä aika ei sovi odotukseen. Kenties sinä todellakin kahdenkymmenen vuoden kuluttua piirustat suurenmoisen goottilaistyylisen toimistotalon koristamaan tätä uutta ja loistavaa Michigan Avenuea, jota nykyään aina sätitään. Mutta silloin sinä olet keski-ikäinen mies, joka asuu keskiluokan talossa jossakin keskiluokan esikaupungissa keskiluokkaan kuuluvan vaimonsa rinnalla.»
»Kenties» — Dirk oli hieman loukkaantunut. »Ja kenties minä silloin olen Chicagon sir Christopher Wren.»
»Kuka hän on?»
»Taivas! Kuinka usein olet sinä käynyt Lontoossa?»
»Kolmasti.»
»No, luo sitten ensi kerralla pieni silmäys muutamaan sangen somaan pikku rakennukseen, jota nimitetään St. Paulin tuomiokirkoksi. Minä en ole koskaan sitä nähnyt, mutta siitä puhutaan paljon.»
He kääntyivät Stormwoodin portista sisälle. Vaikkakin puut ja pensaat olivat vielä paljaat, näkyi maassa jo hieno viheriä vivahdus. Hämärtyvässä valossa vilahti silmään pensaikon lävitse alhaalla siintävän järven välke. Se oli ihmeellisesti safiirinsininen laskevan auringon valaisemana. Tie kaarsi viimeisen kerran, pujahti puukujanteeseen ja johti mahtavan, pylväillä somistetun, loisto-ovisen talon eteen. Ovi avautui, kun he pysähtyivät. Valkopäähineinen ja -esiliinainen tyttö seisoi ovensuussa. Auton viereen ilmestyi mies jostakin näkymättömästä paikasta, tervehti kohteliaasti Paulaa ja ajoi auton pois. Hallissa palava, avoin valkea tervehti heitä. »Palvelija kantaa ylös laukkusi», sanoi Paula. »Kuinka pienokaiset voivat, Anna? Onko herra Storm tullut?»
»Hän soitti, rouva Storm. Hän ilmoitti, ettei hän voisi saapua, ennen kuin myöhemmin — vasta kymmenen jälkeen. Teidän ei tarvitse missään tapauksessa odottaa päivälliselle.»
Paula oli äkkiä muuttunut voimakkaan roadsterinsa notkeasta, taitavasta ja pelottomasta ohjaajasta talon tärkeäksi emännäksi, joka tarkasti huomaamatta kaiken ja jakoi määräyksensä kulmia hieman kohottaen taikka päätä nyökäten. Halusiko Dirk heti vetäytyä huoneeseensa? Ehkäpä hän halusi katsella pienokaisia, ennen kuin ne paneutuivat levolle, vaikkakin lastenhoitaja ajaisi hänet luultavasti suinpäin tiehensä. Hän oli tuollainen järeä brittiläinen naikkonen, tunsihan Dirk sellaiset. Päivällinen tarjotaan puoli kahdeksan. Hänen ei tarvinnut pukeutua. Miten vain häntä halutti. Täällä ei välitetty muodoista. Oikeata maalaiselämää. (Dirk oli laskenut kolmetoista palvelijaa ennen seuraavaa keskipäivää, eikä hän kuitenkaan ollut lähestynytkään keittiötä, pesutupaa taikka maitohuonetta.)
Hänen huoneensa kauhistutti häntä, kun hän astui siihen. Se oli suuri, suorakulmainen laitos, jonka kapeat, lyijykehyksiset ikkunat olivat syvällä seinissä kummallakin puolella. Toisesta saattoi hän nähdä vilahduksen järvestä, mutta ainoastaan vilahduksen. Perheen omat makuuhuoneet olivat nähtävästi järven puolella. DeJongin laki määräsi, että vieraan piti aina saada parasta, mutta nämä rahakkaat perheet ottivat ilmeisesti itselleen parhaimman ja kohtelivat vierastaan hyvästi, vaikkakin liehakoimatta. Dirk oppi taas jotakin uutta. Hänestä se oli ihmeellistä, mutta samalla järkevää. Hänen matkalaukkunsa oli purettu ja sen sisällys oli pantu kaappiin, ennen kuin hän ehti huoneeseensa. »Tämä on kerrottava Selinalle», hän mietti virnuen. Hän tarkasteli huonettaan arvostellen. Hän arvioi sen tyylin hieman epäröiden ranskalaiseksi. Oli kuin hän olisi päistikkaa pudonnut jonkin Recamierin huoneeseen eikä pääsisi siitä ulos. Siinä oli ruusunpunaista brokaadia, kultaverkkoa ja kermanväristä pitsiä ja ruusunnuppuja. »Nolo huone miehen asuttavaksi», hän ajatteli potkaisten tuolia — sitä nimitettiin kaiketi fauteuiliksi, ja hän oli salaa iloinen kyetessään ääntämään sen virheettömästi. Siellä oli pitkiä peilejä, silkkiverhoja ja kermanvärisiä seiniä. Pitsiverhot ympäröivät vuodetta, jonka höyhenkevyt peite oli ruusunväristä silkkiä. Hän tarkasti myöskin kylpyhuoneensa. Se oli todellakin huone, paljon suurempi kuin hänen vuodekomeronsa Deming Placen varrella — yhtä suuri kuin hänen oma makuuhuoneensa kotona farmilla. Koko kylpyhuone oli ihmeellisesti viritetty sinivalkoiseen väriasteikkoon. Amme oli suunnattoman suuri ja tukeva, ikään kuin koko talo olisi ollut rakennettu sen ympärille. Siellä oli pyyhinliinoja, sinivalkoisia pyyhinliinoja loppumattomiin, kaikensuuruisia pyyhinliinoja pienistä, kirjailluista pyyhkeistä suunnattomiin, paksuihin kylpyhursteihin saakka, joihin saattoi kääriytyä kuin mattoon.
Dirkin mielen valtasi kunnioitus.
Hän päätti kylpeä ja sittenkin pukeutua smokkiin ja oli tyytyväinen vaivannäköönsä tavatessaan Paulan istumassa mustassa shifongipuvussa takkavalkean ääressä siinä suuressa kattotuolin koristamassa huoneessa, jota hän nimitti kirjastoksi. Dirkin mielestä hän näytti hyvin kauniilta tuossa harsoisessa puvussaan helmineen. Hänen sydämenmuotoiset kasvonsa suurine, kulmista hieman kohoavine silmineen, hänen pitkä, hento kaulansa ja hänen korkealle kiinnitetty tukkansa, joka paljasti hänen pienet korvansa, olivat hyvin viehättävät, mutta Dirk päätteli, ettei hän sanoisi sitä Paulalle.
»Sinä olet hirveän vaarallisen näköinen», sanoi Paula.
»Minä olenkin vaarallinen», vastoi Dirk,» mutta se riippuu vain nälästä, joka leimaa minun muuten niin lempeät hollantilaispiirteeni näin petomaisiksi. Mutta miksi sinä nimität tätä kirjastoksi?» Tyhjät hyllyt ammottivat kaikilla seinillä. Huone oli varustettu satoja niteitä varten, ja siellä virui nyt korkeintaan viisi- taikka kuusikymmentä kirjaa toistensa varassa taikka pitkällään hyllyillä.
Paula nauroi. »Ne näyttävät tosiaankin sangen harvoilta. Tiedäthän, että Theodore osti tämän talon sellaisenaan. Onhan meillä tietenkin tarpeeksi kirjoja kaupungissa. Enkä minä viitsikään lukea täällä. Theodore! — enpä luule, että hän on koskaan elämässään lukenut mitään muuta kuin salapoliisijuttuja ja sanomalehtiä.»
Dirk oli itsekseen ajatellut, että Paula arvattavasti oli tiennyt miehensä saapuvan vasta kello kymmenen ja tahallisesti järjestänyt tämän tête-à-tête-aterian. Hän ei siis myöntänyt olevansa hieman harmissaan Paulan sanoessa: »Olen kutsunut Emeryt tänne päivällisille, niin voimme pelata vähän bridgeä jälkeenpäin. Tunnethan sinä Phil Emeryn — kolmannen. Hän käyttää sitä käyntikorteissaankin kuin joku kuninkaallinen henkilö.»
Emeryt toimivat kangasalalla, olivat toimineet kangasalalla kuusikymmentä vuotta, kuuluivat Chicagon ylimystöön, olivat arvossapidettyjä myöskin Englannissa ja ajoivat koirineen metsästämään punaisissa takeissaan Chicagon jäykkien ja ihmettelevien esikaupunkipreeriain halki. He omistivat suuren maatilan järven rannalla lähellä Stormwoodia. He saapuivat hieman myöhään. Dirk oli nähnyt kuvia vanhasta Phillip Emerystä (»Phillip Ensimmäisestä», hän ajatteli virnuen sisällisesti) ja päätti katsellessaan tätä sangen veretöntä kolmatta painosta, että varsi rupesi ohenemaan. Rouva Emery oli vaalea, kuvapatsaan kaltainen ja viehätyksetön. Paula hehkui hänen rinnallaan kuin tumma jalokivi. Päivällinen oli erinomainen, mutta hämmästyttävän yksinkertainen, tuskin runsaampi kuin se, jonka Selina olisi hänelle tarjonnut, arveli Dirk, jos hän olisi mennyt kotiin täksi pyhäksi. Keskustelu oli katkonaista ja sangen mitätöntä. Ja tuo veijari omisti miljoonia! Miljoonia! Tuon pojan ei tarvinnut näperrellä jossakin arkkitehtitoimistossa. Rouva Emeryä kiinnosti Chicagon katunimien oikea ääntäminen.
»Se on aivan hirveää», hän sanoi. »Oikeastaan pitäisi perustaa liitto, joka ajaisi oikean ääntämisen asiaa. Olisi opetettava kaikille ihmisille ja lapsille kouluissa. Goethe Streetiä nimitetään 'Gertyksi' ja Des Plainesissä äännetään kaikki s:t. Illinoisiakin sanotaan Illinoiseksi'.» Hän oli oikein tosissaan. Hänen rintansa kohoili, ja hän söi nopeasti salaattiaan. Dirk ajatteli, ettei lihavien vaaleaverikköjen koskaan pitäisi kiihtyä. Heidän kasvonsa punastuvat niin rumasti.
Bridgeä pelattaessa päivällisen jälkeen Phillip Kolmas kuitenkin osoitti olevansa sikäli isänsä poika, että hän voitti Dirkiltä enemmän rahaa kuin tämän oikeastaan kannatti menettää, mutta siihen oli rouva Philkin osaltaan syypää pelatessaan Dirkin vastapuolena. Paula pelasi Emeryn kanssa rohkeata ja viekasta peliä. Theodore Storm saapui kello kymmenen ja jäi katsomaan heitä. Vieraiden lähdettyä he istuivat kolmisin valkean ääressä. »Jotakin juotavaa?» Storm kysyi Dirkiltä. Dirk epäsi, mutta Storm sekoitti aika wiskyn itselleen ja vielä toisenkin. Wisky ei nostanut mitään väriä hänen valkoisille, ilmeettömille kasvoilleen. Hän puhui tuskin sanaakaan. Dirk, joka tavallisesti oli vaitelias, tuntui hänen rinnallaan miltei puheliaalta. Mutta Dirkin puhumattomuus ei ollut raskasta ja elotonta niin kuin tämän miehen, joka oli sekä lamauttava että hermostuttava. Hänen mahansa, suuret, valkoiset kätensä ja hänen leveät, värittömät kasvonsa olivat kuin valkaistu, veretön lihakasa. »En käsitä, kuinka hän sietää tuota miestä», Dirk ajatteli. Mies ja vaimo näyttivät suhtautuvan toisiinsa kohteliaan suopeasti. Storm pyysi anteeksi ja vetäytyi pois mutisten jotakin väsymyksestä ja tapaamisesta huomenna.
Kun hän oli mennyt, sanoi Paula: »Hän pitää sinusta.»
»Mainiota», sanoi Dirk, »jos se on totta.»
»Se onkin mainiota. Hän voi auttaa sinua paljon.» »Kuinka auttaa? Minä en ymmärrä — —»
»Mutta minäpä ymmärrän. Minä tahdon, että sinä menestyisit. Minä tahdon. Sinä voitkin menestyä. Se on kirjoitettu koko olemukseesi, ryhtiisi, puheeseesi ja puhumattomuuteesi. Siihen katseeseen, jonka sinä luot ihmisiin. Sinun käytökseesi. Sitä kai nimitetään voimaksi, ja sinulla sitä on joka tapauksessa.»
»Onko sitä miehelläsikin?»
»Theodorella! Ei! Taikka — —»
»Siinä näet. Minulla on voima, mutta hänellä on rahat.»
»Sinulla on kerran vielä oleva kumpaakin.» Paula nojautui eteenpäin. Hänen silmänsä olivat kirkkaat ja suunnattoman suuret. Hänen kätensä — nuo laihat, tummat, kuumat kädet — olivat ristissä hänen sylissään. Dirk katseli häntä äänettömänä. Äkkiä kohosivat kyyneleet Paulan silmiin. »Älä katsele minua tuolla tavalla, Dirk.» Hän vaipui hervottomana takaisin tuoliinsa. Hän näytti väsyneeltä ja hieman vanhettuneelta. »Avioliittoni on epäonnistunut — käsitäthän toki sen.»
»Myönnä, että sinä tiesit sen jo edeltäkäsin.»
»Enpähän. Tai kenties tiesinkin. Voi, enhän minä tiedä. Eikä se vaikuta enää mitään. En minä pyri tuollaiseksi Elämäsi Johtolangaksi, kuten sellaista nimitetään. Minä vain pidän sinusta — kuten tiedät — ja haluan auttaa sinua menestymään. Se on luultavasti — niin — jonkinlaista äidillisyyttä.»
»Minun mielestäni riittäisi kaksi lasta tyydyttämään tuota tunnetta.»
»Voi, enhän minä mitenkään voi innostua taivaisiin kahdesta punertavasta, terveestä lapsimöhkäleestä. Tietysti minä rakastan heitä ja muuta sellaista, mutta he eivät tarvitse muuta kuin pullon suuhunsa säännöllisin väliajoin, pesua, pukeutumista, tuulettamista ja unta. Heidän hoitamisensa on aivan koneellista ja yhtä jännittävää kuin myllyn polkeminen. En minä voi viettää elämääni viljellen äidinrakkautta ja lyöden rintoihini kahden soman lihamöhkäleen tähden.»
»Mitä sinä sitten tahtoisit minun tekevän, Paula?»
Paula virkistyi taas kiinnittäen kaiken huomionsa Dirkiin. »Kaikki on niin hullunkurista. Noilla miehillä, joiden tulot nousevat kolmeenkymmeneen-, neljäänkymmeneen-, kuuteenkymmeneen-, jopa sataantuhanteenkin vuodessa, ei usein ole läheskään samoja lahjoja kuin viidentuhannen miehellä on. Tohtori, joka lähetti Theodorelle neljäntuhannen dollarin laskun kummankin lapseni syntyessä, ei tehnyt mitään sellaista, jota ei mikä hyvänsä Fordillaan ajava maalaistohtori olisi tehnyt. Hän vain tiesi saavansa tuon summan, ja hän siis vaati sen. Jonkunhan aina täytyy saada nuo viidenkymmenentuhannen tulot — jonkun liikemiehen, pörssiherran taikka — niin, katso Phil Emeryäkin! Hän ei luultavasti kykenisi tarvittaessa myymään vaaleanpunaisen silkkinauhan pätkääkään jollekin koulutytölle. Katso Theodorea! Hän vain istuu ja räpyttelee silmiään eikä sano mitään. Mutta kun oikea hetki lyö, niin hän puristaa nyrkkiin lihavan, valkean kouransa muristen: 'Kymmenen miljoonaa', taikka 'Viisitoista miljoonaa', ja asia on ratkaistu.»
Dirk nauroi peittääkseen kasvavaa kiihtymystään. »Asia ei ole käsittääkseni aivan noin yksinkertainen. Sen takana piilee jotakin, jota meidän silmämme eivät näe.»
»Eikä piilekään! Minähän tunnen koko tuon sakin. Minä olen kasvanut tämän rahalauman keskuudessa, enkö olekin? Minä olen nähnyt silavanmyyjiä ja vehnäkeinottelijoita ja kaasun ja sähkön ja kangastavarain kauppiaita. Isoisä on ainoa koko joukosta, jota kunnioitan. Hän on pysynyt samana. Häntä ei vain petkutetakaan kauniilla sanoilla. Hän tietää, että hän ryhtyi sianlihan tukkukauppaan juuri silloin kuin sianlihan tukkukauppa oli jotakin uutta Chicagossa. Ja katso, mikä hän nyt on!»
»Kai siis sentään myönnät, että oikea ajankohta on myöskin tärkeä kysymys», Dirk intti.
Paula nousi seisomaan. »Ellet sitä itse tiedä, niin minä sanon sinulle, että nyt on oikea ajankohta. Isoisä ja Theodore kelpaavat työtovereiksi. Voithan olla arkkitehti, jos haluat — onhan se aika hienokin ammatti. Mutta ellet ole nero, ei se sinua kohota kovinkaan korkealle. Yhdy sinä isoisään ja Theodoreen, Dirk, niin viiden vuoden kuluttua — —»
»Mitä silloin?» He seisoivat silmä silmää vasten, Paula jännittyneenä ja palavana, Dirk tyynenä, vaikkakin vilkastuneena.
»Koeta, niin näet, koetathan? Lupaathan, Dirk?»
»En tiedä varmasti, Paula. Luulen, ettei se miellyttäisi ainakaan äitiäni.»
»Mitä hän ymmärtäisi? Oi, tiedänhän, että hän on hieno, viisas ja ihmeellinen ihminen. Juuri ihmeellinen. Rakastan häntä. Mutta menestyminen! Hänen mielestään menestys merkitsee uutta parsa- taikka kaalipeltoa taikka uutta uunia keittiöön kaasun ehdittyä High Prairiehen saakka.»
Dirk tunsi epämääräisesti, että Paula hallitsi häntä, että hänen kuumat, kiihkeät kätensä puristivat häntä, vaikkakin he seisoivat erillään ja katselivat toisiaan miltei vihamielisesti.
Riisuutuessaan tuona iltana ruusuisessa silkkihuoneessaan Dirk mietiskeli: »Mikähän peli nyt oikeastaan on käynnissä? Mihinkähän hän pyrkii? Ole varovainen, Dirk, poikaseni.» Tultuaan huoneeseensa hän oli heti astunut korkean peilinsä luokse ja katsellut itseään huolellisesti ja tutkivasti tietämättä, että Paula omassa huoneessaan teki samaten. Dirk siveli kämmenellään tarkasti ajeltua leukaansa ja katseli smoking-pukunsa leikkausta. Häntä harmitti, ettei se ollut Peter Peelin, Michigan Boulevardin englantilaisen räätälin tekemä. Peel oli vain niin kirotun kallis. Kenties ensi kerralla…
Maatessaan pehmeässä vuoteessaan silkkipeitteen alla hän taas mietti:
»Mikähän pikku peli nyt oikeastaan onkaan käynnissä?»
Hän heräsi kello kahdeksan suunnattoman nälkäisenä. Hän tuumi levottomana, miten hän saisi aamiaisensa. Paula oli sanonut, että aamiainen tuotaisiin hänen huoneeseensa. Dirk venyttelihen laiskasti, hypähti jaloilleen, käänsi veden vuotamaan ja kylpi. Palatessaan takaisin aamupuvussaan ja tohvelit jaloissaan hän näki, että hänen aamiaistarjottimensa oli salaperäisellä tavalla ilmestynyt hänen huoneeseensa ja lepäsi nyt herkullisena pienellä, siirrettävällä pöydällä. Sillä oli joukottain pieniä, peitettyjä vateja ja ihastuttavan taiteellinen kahvikalusto. Taitetut ja neitseelliset sanomalehdet olivat sen vieressä. Siellä oli myöskin kirjelippunen Paulalta: »Haluaisitko kävellä hieman noin puoli kymmenen aikaan? Tule tallin luokse, niin minä saan näyttää sinulle uuden hevoseni.»
Matka talosta tallin luokse oli jo sinänsä sievä kävelyretki. Paula odotti häntä puettuna ratsastuspukuun. Hän näytti niin poikamaiselta ja nuorelta seisoessaan Patin, päätallimestarin, suuren ruhon vieressä. Hänellä oli vaaleanruskeat nahkahousut, hieman tummempi takki ja pieni, pyöreä huopahattu, jonka lieri kiertyi ylöspäin otsalla.
Paula tervehti häntä. »Olen ollut ulkona jo kaksi tuntia — suorittanut aamuratsastukseni.»
»En siedä ihmisiä, jotka heti ensi työkseen aamulla kertovat minulle olleensa ulkona kaksi tuntia.»
»Jos sinä olet tuollaisella tuulella, niin me emme näytäkään sinulle hevostamme, emmehän, Pat?»
Pat oli toista mieltä. Hän näytti Dirkille uuden, satuloidun tamman,
niin kuin äiti näyttää viimeistä jälkeläistänsä, hellästi ja ylpeästi.
»Katsokaapa hänen selkäänsä», sanoi Pat. »Siitä tuntee hevosen, herra.
Tämän viivan pituudesta. Katsokaa nyt! Tämä vasta on jotakin!»
Paula katsahti Dirkiin. »Ratsastathan sinä?»
»Ratsastin ennen vanhaan satulatta vanhoilla kaakeillamme farmilla.»
»Sinun pitää oppia. Me opetamme sinua, opetammehan, Pat?»
Pat katsoi tutkivasti Dirkin solakkaa, notkeaa vartaloa. »Helppo homma.»
»Älkää nyt!» vastusteli Dirk.
»Sitten saan seuraa ratsastaessani. Theodore ei ratsasta milloinkaan. Hän ei urheile millään tavalla, istuu vain tuossa suuressa, pulleassa autossaan.»
He astuivat vaunuvajaan, suureen, ilmavaan, valkeaksi pestyyn halliin, joka oli täynnä loistavia valjaita, jalustimia ja kuolaimia kuin jalokiviä lasikaapeissaan. Siellä oli myöskin punaisia ja keltaisia ja sinisiä ohjaksia riippumassa seinällä ja rivi voittomaljakoita. Vaunuvaja vaikutti Dirkiin hyvin masentavasti. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt mitään sen kaltaista. Siellä ei ensinnäkään ollut mitään autoja. Hän oli unohtanut, että ihmiset saattoivat ajaa muullakin kuin autolla. Hevonen herätti naurua Chicagon bulevaardeilla. Jos kiiltävät vaunut olisivat kahden sileän, kastanjanruskean hevosen vetäminä vierineet Michigan Avenuea pitkin, olisi koko katu pysähtynyt ihmettelemään ja tirskumaan, niin kuin se olisi ihmetellyt ja tirskunut nähdessään roomalaiset, seebrojen vetämät rattaat keskuudessaan. Ja tässä vajassa seisoivat tuollaiset säteilevät, tahrattomat vaunut. Täällä oli hieno, kermanvärinen kuomu kermanvärisine tupsuineen. Täällä oli kaksipyöräisiä, korkeita, keveitä ja siroja rattaita, muuan viktoria ja kahdet ponirattaat. Tässä huoneessa saattoi kävijä unohtaa, että auto oli keksittykään. Ja kohoten kaikkien yläpuolelle, masentaen kaikki muut, himmentäen kaikki muut törrötti siellä vielä diligenssikin — mieletön ajopeli. Se oli täysin kunnossa. Sen pielukset olivat ehjät, sen kyljet loistivat, sen astuimet kiilsivät. Dirk purskahti äänekkääseen nauruun nähdessään sen. Se oli niin mahtava ja niin hullunkurinen. Poikamaisesti hän äkkiä hypähti kolme porrasta ylös sen ajurinistuimelle. Hän näytti niin kauniilta istuessaan siellä ylhäällä. »Nelivaljakko — niinhän näitä nimitetään? Eikö teillä ole roomalaisia juggernauteja?»
»Haluatko ohjata sitä?» kysyi Paula. »Saat kyllä tänään iltapäivällä.
Luuletko osaavasi? Siinä on todellakin neljä hevosta.» Hän nauroi
Dirkille tummat kasvonsa kääntyneinä ylöspäin.
Dirk katsahti alas häneen. »En.» Hän kiipesi alas. »Silloin kuin tämä oli käytännössä, ajoi minun isäni luultavasti farmikaakkejaan Heinätorille.»
Paula huomasi, että Dirk oli pahastunut jostakin syystä. Viitsisikö hän odottaa, kunnes Paula ehtisi vaihtaa pukua? Vai miellyttäisikö automatka häntä enemmän? He kävelivät rinnatusten takaisin taloa kohden. Dirk ei pitänyt siitä, että Paula niin innokkaasti uteli hänen toivomuksiaan. Se kiusasi häntä.
Paula pani kätensä hänen käsivarrelleen. »Dirk, oletko sinä suuttunut minulle eilisiltaisesta puheestani?»
»En.»
»Mitä sinä ajattelit tullessasi huoneeseesi eilen illalla? Kerro, Mitä sinä ajattelit?»
»Ajattelin: 'Hän on kyllästynyt mieheensä ja haluaa hurmata minut.
Minun on siis oltava varuillani.'»
Paula nauroi ihastuneena. »Sepä sievää ja suoraa puhetta… Entä sitten?»
»Ajattelin, ettei minun takkini istunut oikein hyvästi ja toivoin, että voisin tilata seuraavan Peeliltä.»
»Niin voitkin», sanoi Paula.
XVI.
Mutta maailman meno luontuikin sitten niin, ettei Dirkin tarvinnutkaan huolehtia uuden smokinginsa leikkauksesta seuraavan puolentoista vuoden aikana. Hänen takkinsa oli, samoin kuin muutamien miljoonain muidenkin hänen ikäistensä nuorukaisten takit, sievästi oliivinharmaa, ja hän kantoi sitä varsin soreasti ja tyynen huolettomasti, niin kuin ainakin mies, joka tietää, että hänen hartiansa ovat leveät, hänen vyötäisensä kapeat, hänen vatsansa litteä, hänen lanteensa solakat ja hänen säärensä suorat. Suurimman osan tästä ajasta hän vietti Fort Sheridanissa ensiksi upseerikursseilla, sitten muita upseerikokelaita harjoittamassa. Hän suoriutui tehtävästään mainiosti. Salainen vaikutusvalta oli hänet sinne asettanut, ja se kiinnitti hänet samaan paikkaan vielä senkin jälkeen kuin hän itse oli ruvennut kapinoimaan liikkumattomuuttaan vastaan. Fort Sheridan sijaitsee muutaman mailin päässä Chicagosta kaupungin pohjoispuolella. Pohjoisrannan huvilain hienot päivälliset olivat ehdottomasti epäonnistuneet, ellei niissä ollut vähintään yhtä majuria, yhtä everstiä, kahta kapteenia ja muutamia ensimmäisiä luutnantteja siroteltuna sinne tänne. Heidän saappaansa kiilsivät niin kauniisti tanssisaleissa.
Viimeisten kuuden kuukauden aikana (vaikka hän ei tietenkään aavistanut, että ne olivat viimeiset) Dirk koetti epätoivon vimmalla päästä Ranskaan. Hän oli äkkiä pahanpäiväisesti kyllästynyt tähän sievään kotityöhön, päivällisiin, luistavaan totuntatapaan, oliivinväriseen autoon, joka kiidätti hänet, minne hän vain halusi (hän oli komppanian päällikkö), Paulaan, jopa äitiinsäkin. Kaksi kuukautta ennen sodan päättymistä hän vihdoinkin pääsi Euroopan puolelle, mutta Pariisi määrättiin sittenkin hänen päämajakseen.
Ensimmäinen juopa oli avautunut Dirkin ja hänen äitinsä välille.
»Jos minä olisin mies», Selina sanoi, »niin ratkaisisin minä kantani sodan suhteen suoraa päätä ja asettuisin joko tälle taikka tuolle puolelle. Minä ryhtyisin siihen samalla tavalla kuin Jan Steen lautakasaansa — tietäen, että se on likaista työtä, josta on suoriuduttava mahdollisimman nopeasti, taikka sitten kieltäytyisin puuttumasta siihen ensinkään, jos työ mielestäni ei sopisi minulle. Minä joko taistelisin taikka sitten esiintyisin sodan itsetietoisena vastustajana. Mitään välimuotoa ei olisi olemassa, ellen olisi vanha taikka rampa taikka sairas.»
Paula kauhistui kuullessaan tällaista puhetta. Samoin Juliekin, joka oli vaikeroinut ääneensä Eugenen liittyessä ilmailuvoimiin. Poika oli nyt Ranskassa ylen onnellisena. »Tarkoitatko todellakin», kysyi Paula, »että Dirkin muka pitäisi lähteä valtameren taakse haavoittumaan taikka kaatumaan?»
»En. Jos Dirk kaatuisi, loppuisi minunkin elämäni. Luultavasti eläisin minä edelleenkin, mutta elämäni olisi kuitenkin, päättynyt.»
Kaikki ottivat jollakin tavalla osaa työhön.
Selina oli pohtinut omaa asemaansa sodan sekamelskassa. Hän olisi halunnut lähteä Ranskaan kenttäkeittäjäksi, mutta oli sitten huomannut, että se olisi ollut sulaa itsekkyyttä. »Minun tehtäväni on», hän selitti, »kasvattaa vihanneksia!» ja karjujani niin nopeasti kuin ikinä voin.» Hän antoi monelle perheelle ilmaisen ruoan miesten ollessa sotapalveluksessa. Itse hän raatoi kuin mies suorittaen entisen rotevan rengin työn farmillaan.
Paula oli viehättävä Punaisen Ristin univormussa. Hän kehotti Dirkiä tarjoutumaan valtion vapaudenlainaobligatsionien myyntiin, ja Dirk onnistui odottamattoman hyvästi. Hänen käytöksensä oli niin tyyni ja vakava, ja hän oli niin sanomattoman luotettavan ja viehättävän näköinen univormupuvussaan. Paulan pikku omistajanilme oli kasvanut kasvamistaan, kunnes se nykyään ympäröi Dirkiä kuin vaippa. Paula ei leikkinyt enää — hän oli vakavasti, hirvittävästi rakastunut Dirkiin.
Kun Dirk vuonna 1918 riisui univormunsa, siirtyi hän Great Lakes Trust Companyn arvopaperiosastolle. Theodore Storm omisti huomattavan osan sen osakkeista. Dirk sanoi, että sota oli hävittänyt hänen ihanteensa. »Ihanteettomuus» sana lausuttiin nykyään useasti syyksi taikka selitykseksi, jos joku poikkesi totutuista tavoista. »Sodan luoma ihanteettomuus.»
»Mitä sinä sitten luulit sodan aikaansaavan?» sanoi Selina. »Luulitko sen puhdistavan! Se ei ole vielä koskaan puhdistanut.»
Oli selviö, ainakin Selinan mielestä, että Dirk oli ainoastaan väliaikaisesti luopunut alastaan. Tavallisesti hän ratkaisi kaikki kysymykset hyvin ripeästi, mutta tällä kertaa hän vasta liian myöhään huomasi, että hänen poikansa oli lopullisesti hyljännyt rakennukset arvopaperien tähden, ja ettei hän koskaan olisi rakentava muita taloja kuin Selinan omia ilmalinnoja. Dirkin pari ensimmäistä kuukautta arvopaperiosastolla tuottivat enemmän kuin kokonaisen vuoden työ Hollis & Spraguesin toimistossa. Kun hän voitonriemuisena kertoi siitä Selinalle, sanoi tämä: »Niin, mutta eihän tuollainen voi sittenkään olla hauskaa, tuollainen paperien myyminen? Arkkitehtuuri on jännittävää. Melkein yhtä jännittävää kuin näytelmäkappaleen kirjoittaminen, joka sitten näytellään — joka herää henkiin silmiesi edessä — arkkitehtuuri mahtaa olla miltei yhtä hauskaa. Sinä piirrät vain rakennuksen paperille — teet pieniä merkkejä tänne, vedät suoria viivoja tuonne, kirjoitat numeroita, lasket, jäljennät, mittaat — ja sitten jonakin päivänä näet äkkiä todellisen rakennuksen. Se on terästä ja kiveä ja tiiltä, koneet jyskyttävät sen sisässä kuin sydän, ja ihmiset virtaavat sisälle ja ulos. Se on osa tätä kaupunkia. Se on kappale tosi kauneutta, jonka sinä olet luonut! Voi, Dirk!» Dirkin mieltä viilsi tuska, kun hän sillä hetkellä näki äitinsä kasvot. Ne olivat niin eloisat, niin innostuneet.
Dirk keksi puolusteluja. »Minä myyn arvopapereita ja hankin rahaa talojen rakentamiseen, eikä sekään ole ikävää.»
Mutta Selina pyyhkäisi tuon kuvan pois miltei halveksivasti. »Älä puhu pötyä. Dirk. Sellaista työtä tekee lipunmyyjä, joka päästää ihmiset sisälle katsomaan kappaleita.»
Dirk oli saanut paljon ystäviä viimeisen puolentoista vuoden aikana. Sitäpaitsi hän oli omaksunut uuden käytöstavan, arvovaltaisen ja vakuuttavan ilmeen. Arkkitehdin ammatti oli lopullisesti jäänyt hänen selkänsä taakse. Sotakuukausien aikana ei ollut rakennettu mitään eikä luultavasti seuraavinakaan vuosina rakennettaisi mitään. Rakennusaineita ei ollut ja työvoima oli suunnattoman kallista. Hän ei sanonut Selinalle, että hän oli luopunut tuosta toisesta työstä, mutta oltuaan kuusi kuukautta uudessa virassaan hän tiesi, ettei hän milloinkaan enää palaisi takaisin.
Hän menestyi heti alusta alkaen. Vuoden kuluttua hänen menestyksensä oli niin täydellinen, että hän oli muuttunut miltei erottamattomasti kaikkien noiden satojen muiden, menestyneiden, nuorten chicagolaisten liikemiesten kaltaiseksi, joiden vaatteet teetettiin Peelin liikkeessä, joiden kaulukset olivat ihmeellisen puhtaat Loopinkin hiilipölyisessä ilmastossa, joiden kengät olivat käsintehdyt, ja jotka söivät aamiaispäivällisensä Noon-klubissa First National Bankin katolla, missä Chicagon miljonäärit söivät corned-beef hashia, milloin vain tämä kansanomainen ruokalaji esiintyi ruokalistalla. Hän oli ollut salaisesti kiihtynyt syödessään ensimmäisen ateriansa tässä klubissa, jonka jäseniin kuuluivat kaupungin rahamiespiirien »suurmiehet». Nykyään hän jo kykeni hieman ylimielisestikin suhtautumaan heihin. Olihan hän tuntenut vanhan Aug. Hempelin jo vuosikausia samoin kuin Michael Arnoldin ja myöhemmin Phillip Emeryn ja Theodore Stormin, mutta hän oli luullut, että nämä miehet olisivat olleet jotenkin erikoiset.
Paula oli kerran sanonut: »Theodore, etkö veisi Dirkiä ylös Noon-klubiin jonakin päivänä? Siellä on paljon suuria herroja, joihin hänen pitäisi tutustua.»
Dirk meni sinne sydän sykkyrällä. Suuri, huoneenkokoinen, messinkiristikkoinen hissi kiidätti heidät ylös kullan linnoituksen katolle. Klubin seurusteluhuone tuotti hänelle ensimmäisen pettymyksen. Se muistutti Pullman junan tupakkahuonetta. Tuolit olivat mustalla nahkalla taikka punaisella plyyssillä päällystetyt. Puuosat olivat kiiltävän punaista mahonkijäljittelyä. Matto oli viheriä. Hallissa, sikaripöydän vieressä, oli kirkkaaksi kiillotettuja, messinkisiä sylkyastioita. Ruoka oli hyvästi valmistettua miesten ruokaa. Yhdeksän kymmenestä näistä herroista omisti miljoonia. Milloin vain ruokalistalla esiintyi corned beefiä taikka kaalia, valitsi yhdeksän kymmenestä sitä. Nämä eivät olleet ensinkään pilalehtien ja romaanien luomia Amerikan suurliikemiehiä — noita kellahtavia, hermostuneita, dyspeptisiä olentoja, jotka nauttivat aamiaispäivällisekseen maitoa piirakoiden kera. He jakaantuivat kahteen selvään luokkaan. Vanhat herrat, joiden ikä vaihteli viiden- ja kuudenkymmenen välillä, olivat kookkaita, punakoita, täyteläisiä miehiä, joita heidän lääkärinsä pelottelivat liian korkealla verenpaineella, suonten kalkkiutumisilla, laajentuneilla sydämillä ja kapinallisilla munuaisilla. Nyt he siis olivat olevinaan erittäin varovaisia, söivät hitaasti ateriansa, polttelivat hiljakseen ja juttelivat. Heidän kasvonsa olivat liikkumattomat, heidän silmänsä viekkaat ja kovat ja heidän puheensa vapaata ja sangen vähän kieliopillista. »Runstasiko Baldwin sitä etelä-amerikkalaista höskää, vai nappasiko hän ne ilman muuta?» Useimmat heistä eivät olleet saaneet leikkiä nuoruudessaan, ja nyt he leikkivät kömpelösti, hieman surumielisesti ja kuitenkin kiihkeästi, niin kuin leikkii se, joka on saapunut tanhualle liian myöhään, Lauantaisin nähtiin heidän eurooppalaisine, vihreine urheilusukkineen ja skotlantilaisine nuttuineen ohjaavan kulkunsa golfkentille taikka järvelle päin. He turmelivat sekä suunsa että maksansa väkevillä sikareilla, koska savukkeet olivat liian halpoja ja piiput liian yleisiä. »Otahan sikari!» oli heidän tervehdyksensä, tunnussanansa ja sesaminsa. »Otahan sikari.» Ainoastaan harvat heistä olivat niin rikkaita ja niin arvossapidettyjä, että he uskalsivat polttaa halpoja, keveitä panatelloja. Hempelin ukko oli näitä. Dirk huomasi, että hän tullessaan joskus Noon-klubiin aikaansai pienen kunnioittavan hälinän. Hän läheni nykyään seitsemääkymmentäviittä, hänen selkänsä oli suora, hänen mielensä voimakas ja elämänhaluinen — mahtava, vanha merirosvo pikkuväen joukossa. Hän oli toiminut suorasukaisesti ja raa'asti — loiskis! läiskisi viholliset mereen. Nuorempi polvi katseli häntä huvitettuna ja kunnioittavasti.
Nämä nuoret miehet, joiden ikä vaihteli kahdestakymmenestäkahdeksasta neljäänkymmeneenviiteen, olivat uusien liikemenetelmien opetuslapsia. He olivat suorittaneet tutkintonsa yliopistoissa. He olivat eläneet ylellisyyden keskellä koko elämänsä. He muodostivat toisen taikka kolmannen polven. He puhuivat »sielutieteestä» ja sovittivat itsehillinnän käytäntöön… He tunsivat suggestionin voiman. Siellä, missä Aug. Hempel oli nostanut mustan lipun, he vetäytyivät periskoopin turviin. Dirk totesi, etteivät nämä miehet puhuneet liikeasioista ruoka-aikana, elleivät olleet tulleet tapaamaan toisiaan erikoisesti juuri sitä varten. Dirkin mielestä he tuhlasivat kosolta aikaa ja useasti he torkkuivat puolisen tuntia mukavissa toimistoissaan vetäydyttyään muka »neuvotteluihin» taikka työhön, jota heidän sihteeriensä kopean ilmoituksen mukaan ei voitu häiritä ennen puolta kolmea. He olivat noiden parrakkaiden, karkeapintaisten ja sangen pelottavien miesten poikia ja pojanpoikia, jotka olivat vuonna 1835 taikka 1840 tulleet Limerickin taikka Kilkennyn kreivikunnista taikka Skotlannista taikka Reininmaasta muovailemaan tätä uutta maata voimakkailla, karvaisilla käsillään, noilla käsillään, joiden tekemä työ oli luonut sinfoniaorkesterit, purjehdusseurat ja golfklubit, joiden avulla heidän jälkeläisensä nyt sitten huvittelivat ja lepäilivät.
Dirk kuunteli Noon-klubin keskustelua.
»Sain kahdeksankymmentäkuusi. Aika hyvä päivä Tippecanoen osakkeilla.»
»… aitiot käyvät aika hyvin kaupaksi, mutta Metropolitan sieppaa kaikki parhaimmat ja me kaipaamme nimiä. Mary Garden ei vedä enää niin kuin ennen — edes Chicagossakaan. Tarvitaan laajojen piirien kannatusta.»
»… hyppäsin Century-junaan New Yorkissa neljännestä vailla kolme ja ehdin täällä vielä koetella uutta hevostani puistossa. Se on tottumaton kaupunkiin, mutta ensi viikollahan me jo muutamme maalle Lake Forestiin — —»
»… mainio kappale, mutta he eivät lähetä tänne alkuperäistä henkilökuntaa, ja seuraus on selvä…»
»… Lontoossa. Eikö olekin hauska viheriä väri? Tällaisia kaulaliinoja et saa täältä ikinä. Nämä ostin viime matkallani. Niin, Plumbridgeltä Bond Streetin varrella.»
Kykenihän Dirk itsekin varsin vaivattomasti puhumaan tuollaista. Hän kuunteli hiljaa, nyökkäsi, hymyili, hyväksyi taikka väitti vastaan. Hän katseli ympärilleen tarkasti arvostellen. Siellä oli suppeiksi muovailtuja vyötäröltä, huolellisesti leikattuja räätälin pukuja ja silmäkulmista säteileviä, viekkaita kokemuksen ryppyjä. Siellä söi reklaamitoimiston johtaja aamiaispäivällistään pankkiirin seurassa, arvopaperiherra jutteli harvinaisten kirjain kokoilijan kanssa ja tukkukauppias istui pienen pöydän ääressä vastapäätä Horatio Craftia, kuvanveistäjää.
Kaksivuotta vieri, ja nyt oli Dirkkin oppinut»hyppäämään Centuryyn» säästääkseen tunnin Chicagon ja New Yorkin välillä. Peel sanoi oikein mieliksensä sovittavansa takkia hänen leveään, suoraan selkäänsä ja housuja hänen voimakkaisiin, tukeviin jalkoihinsa. Hänen hipiänsä, jonka hän oli perinyt punaposkisilta hollantilaisilta esi-isiltään, jotka olivat kasvaneet Alankomaiden tasankojen raikkaassa, merentuoksuisessa ilmastossa, oli hieno ja kirkas. Joskus Selina tuntien puhdasta, aistillista iloa, siveli karkealla, työn kovettamalla kädellään hänen hartioitaan ja hänen kaunista, voimakasta, suoraa selkäänsä. Dirk oli kahdesti ollut ulkomailla. Hän oppi sanomaan, että hän »oli kipaissut Euroopan puolelle pariksi päiväksi». Kaikki oli tapahtunut vaivaisten kahden vuoden kuluessa — Amerikassa elämä kiitää nopeasti kuin teatterissa.
Selina oli hieman ymmällään katsellessaan tätä uutta Dirkiä, jonka elämä oli niin rikasta ilman häntäkin. Joskus hän ei nähnyt poikaansa pariin kolmeen viikkoon. Dirk lähetti lahjojaan, joita Selina hyväili ja kosketteli nauttien ja sitten pani syrjään — hienoja, pehmeitä, käsintehtyjä silkkivaatteita, joita hän ei voinut käyttää. Vuosien luoma tottumus oli liian voimakas. Vaikkakin hän aina oli ollut sellainen nainen, joka rakasti puhtautta ja hienoutta, olivat hänen varhaisen avioliittonsa ankarat päivät painaneet häneen auttamattomasti leimansa. Kun hän nykyään pukeutui, oli hänen alushameensa varmasti vieläkin mustaa satiinia ja hänen yksinkertaiset, lujat liivinsuojustimensa paikatut kainaloiden alta. Hän ei käyttänyt mitään tämän nuoruudenhullun ajan apuneuvoja. Aurinko ja tuuli ja sade ja avoimen preerian kylmyys ja kuumuus olivat kostaneet uhmaajalleen. Hänen hipiänsä oli päivänpaahtama ja ahavoitunut ja hänen tukkansa karkea ja kuiva. Vain hänen silmänsä hämmästyttivät tässä ympäristössä katsojaa. Ne olivat niin tyynet, niin kirkkaat, niin eloisat — viisaan, nuoren tytön kauniit silmät keski-ikäisen naisen kasvoissa. Selina suhtautui vieläkin niin tuoreesti koko elämään.
Hänellä oli oikein huomattavan vähän yksityisomaisuutta. Hänen lipastonsa lokerot olivat kuin nunnan säiliöitä. Siinä oli vain hänen harjansa ja kampansa ja pieni pino yksinkertaisia, valkoisia alusvaatteita. Hänen kylpyhuoneensa hyllyllä oli hammasharja, vähän vaseliinia ja rasiallinen talkkipuuteria. Siellä ei ollut ainoatakaan niistä apuneuvoista, joilla vanhahko nainen luulottelee kykenevänsä petkuttamaan maailmaa. Hän käytti nykyään mukavia, hyvin tehtyjä, matalakorkoisia puolikenkiä, Fieldin erikoiskenkiä, sileitä paitapuseroita ja suoria, tummia hameita taikka sinistä verkapukua. Hän oli keski-ikäinen nainen, joka lähestyi vanhuutta, nainen, joka käveli kauniisti ja ryhdikkäästi ja joka katseli sinua suoraan silmiin, kirkkaasti, mutta samalla lempeästi. Sellainen hän oli. Ja kuitenkin oli hänessä jotain kiinnostavaa, jotain valloittavaa. Sen tunsi heti.
»En käsitä, mitä sinä teet!» valitteli Julie Arnold kerran Selinan suorittaessa harvinaista vieraskäyntiään kaupungissa. »Sinun silmäsi ovat kirkkaat kuin pienen lapsen silmät ja minun ovat kuin kuolleita ostereita.» He olivat ylhäällä Julien pukuhuoneessa pohjoisrannalla sijaitsevassa, uudessa talossa — uudessa talossa, joka nykyään oli vanha talo. Julien peilipöytä oli ihmeellinen. Selina istui sievässä, mustassa puvussaan ja koristeettomassa hatussaan katsellen sitä, ja Julie istui sen edessä äreänä ja innostuneena.
»Se on», Selina virkkoi, »aivan kuin Mandelin kauneudenhoito-osasto taikka sairashuoneen leikkaussali juuri ennen jotain suurta leikkausta.» Siinä oli suuria lasipönttöjä, jotka sisälsivät valkoista, ja keltaista jauhetta. Siinä oli rivittäin rasvapurkkeja, jotka sisälsivät rasvoja hieromista, päiväkäyttöä ja pesua varten. Siinä oli punaisia, valkoisia ja kellahtavia pastoja. Reiällinen rasia sisälsi pumpulia. Siinä virui kauneusvesiä, hajuvesiä, suihkuja, ranskalaisia saippuoita, rasvoja ja pötkyjä. Se ei ollut enää mikään pukupöytä, se oli laboratorio.
»Tämäkö?» huudahti Julie. »Näkisitpä Paulan. Hänen juhlamenojensa rinnalla on minun pukeutumiseni keittiövadissa polskuttamista.» Hän hieroi cold creamia silmiensä ympäri kahdella sormella työntäen lihaksia samalla ylöspäin.
»Tuo näyttää hurmaavalta», Selina lausui. »Joskus minäkin koetan, millä se tuntuu. Minä aion koettaa joskus hirveän monta asiaa — niin monta asiaa. 'Joskus' minä aion koettaa hirveän paljon — kaikenlaista sellaista, mitä en ole koskaan tehnyt, mutta joka huvittaa minua. Ajatteles, Julie! Minun käsiäni ei ole koskaan vielä hoidettu! Joskus vielä pistäydyn manikyyrisalonkiin. Pyydän tytön värjäämään kynteni ihanan kirkkaalla vermillionilla. Ja sitten annan hänelle kaksikymmentäviisi senttiä juomarahaa. Nuo tytöt ovat niin somia leikkotukkineen ja veikeine, kirkkaine silmineen. Sinä arvattavasti pidät minua hulluna, jos sanon, että nuorennun, kun vain katselenkaan heitä.»
Julie hieroi kasvojaan. Hänen silmissään oli hajamielinen ilme. Äkkiä hän virkkoi: »Kuulehan, Selina. Dirk ja Paula ovat liian paljon yhdessä. Ihmiset puhuvat.»
»Puhuvat?» Hymy häipyi Selinan kasvoilta.
»Herra nähköön, enhän minä ole ahdasmielinen. Kukaan ei voi olla ahdasmielinen tänä aikana ja minun iässäni. Jos olisin ikinä voinut aavistaakaan, että koittaisi sellainenkin päivä, jolloin — — Niin, sodan jälkeen on nähtävästi kaikki sallittua. Mutta Paula ei välitä mistään. Joka sielu tietää, että hän on hullaantunut Dirkiin. Dirkin kannalta katsoen on juttu hyvä, mutta Paulan laita on toisin. Hän ei mene minnekään, jollei Dirkiä ole kutsuttu samaan paikkaan. Dirk on tietenkin hirveästi suosittu. Herra nähköön, eihän täällä Chicagossa ole montakaan hänen kaltaistansa nuorta miestä — niin kaunista, onnistunutta, hyvin kasvatettua ja niin edespäin. Melkein kaikki katoavat itään heti, kun vain heidän isänsä suostuvat perustamaan New Yorkiin Itäisen haaraliikkeen taikka muuta sellaista… He ovat aina ja kaikkialla yhdessä. Minä kysyin Paulalta, aikoiko hän erota Stormista, mutta hän sanoi, ettei hänellä itsellään ollut kylliksi rahaa, ja ettei Dirk ansainnut tarpeeksi paljon. Dirkin palkka kohoaa tuhansiin, mutta Paula on tottunut miljooniin. Siinäpä se!»
»He leikkivät lapsina yhdessä», keskeytti Selina epävarmasti.
»He eivät ole lapsia enää. Älä hupsuttele, Selina. Niin nuori sinä et kuitenkaan ole.»
Ei, niin nuori hän ei todellakaan ollut. Kun Dirk seuraavalla kerralla saapui harvinaiselle käynnilleen farmille, kutsui Selina hänet makuuhuoneeseensa — tuohon viileään, hämärään, karuun makuuhuoneeseen, jossa oli sama vanha, musta pähkinäpuinen vuode, jossa hän oli levännyt Pervus DeJongin morsiamena noin kolmekymmentä vuotta sitten. Selina oli vetänyt pienen, kudotun nutun arvokkaan, valkoisen yöpaitansa päälle. Hänen runsas tukkansa oli palmikoitu kahdeksi pitkäksi piiskaksi. Hän näytti hyvin tyttömäiseltä tuossa himmeässä valaistuksessa, kun hänen suuret, lempeät silmänsä kääntyivät Dirkin puoleen.
»Dirk, istukan tähän vuoteeni reunalle niin kuin ennen vanhaan.»
»Olen kuoleman väsynyt, äiti. Kaksikymmentäseitsemän kuoppaa golfia, ennen kuin tulin tänne.»
»Ymmärrän. Koko ruumistasi särkee — särkee niin hauskasti. Minäkin tunsin sellaista särkyä oltuani koko päivän pellolla keräämässä juurikasveja taikka istuttamassa taimia.» Dirk oli vaiti. Selina tarttui hänen käteensä. »Etkö sinä pitänyt siitä — että minä sanoin noin? Suo anteeksi. En aikonut pahoittaa mieltäsi, kultaseni.»
»Tiedän, ettet aikonut, äiti.»
»Dirk, tiedätkö, miksi tuo nainen, joka kirjoittaa seurapiirien uutiset sunnuntain Tribuneen, nimitti sinua tänään?»
»En. Miksi? Minä en milloinkaan lue sellaista.»
»Hän sanoi, että sinä kuulut Chicagon jeunesse dorée'hen.»
Dirk irvisti. »Helkkarissa!»
»Muistan sen verran ranskaa neiti Fisterin koulun ajoilta, että tiedän sen merkitsevän kullattua nuorisoa.»
»Minäkö kullattu! Mainiota! Minä en ole edes tähditettykään.»
»Dirk!» Selinan ääni oli matala ja värisevä. »Dirk, minä en tahdo, että sinä lukeutuisit kullattuun nuorisoon, vaikka kultaus olisi kuinka paksua hyvänsä. Dirk, enhän minä sitä varten ole työskennellyt pakkasessa ja päivänpaisteessa. En minä moiti sinua, minä pidin työstäni. Suo anteeksi, että siitä puhuinkaan. Mutta, Dirk, minä en tahdo, että minun poikani kuuluisi jeunesse dorée'hen. Ei. Minun poikani ei saa kuulua siihen!»
»Kuule nyt, äiti. Tuohan on hullua. Miksi sinä puhut tuolla tavalla — aivan kuin tuhlaajapojan äiti jossakin melodraamassa… Minä raadan kuin hevonen — tiedäthän sinä sen. Sinä saat väärän käsityksen asioista istuessasi tällä pienellä farmilla. Miksi sinä et muuta kaupunkiin, osta pientä huoneustoa ja myy farmia?»
»Asumaan sinun luoksesiko, sitäkö sinä tarkoitat?» Tämä oli silkkaa pahankurisuutta.
»Oi, ei. Sinä et viihtyisi siellä», huomautti Dirk nopeasti. »Sitäpaitsi minä en ole koskaan kotona. Olen toimistossa koko päivän ja iltaisin aina jossakin.»
»Milloin sinä oikeastaan ehdit lukea, Dirk?»
»Herranen aika — —»
Selina nousi istumaan vuoteessaan katsellen tarkasti palmikkonsa ohutta päätä, jota hän kieritteli sormensa ympäri. »Dirk, mitä sinä oikeastaan myyt tuossa mahonkitoimistossasi? En ole koskaan päässyt siitä selville.»
»Obligatsioneja, äiti. Tiedäthän sen.»
»Obligatsioneja.» Selina mietti asiaa hetkisen. »Onko niitä vaikea myydä? Kuka niitä ostaa?»
»Riippuu asianhaaroista. Kaikki ostavat niitä — toisin sanoen…»
»Minä en osta, koska minulla ei ole rahaa. Mutta jos minulla olisi rahaa, niin se palaisi varmasti takaisin farmiin työkalujen korjausten, kylvöviljan, karjan taikka laajennusten haahmossa. Sellaista on farmarin elämä — tällaisen pienen kauppapuutarhurinkin.» Hän pohti taas hetkisen asiaa. Dirk väänteli ja käänteli itseään ja haukotteli. »Dirk DeJong — arvopaperikauppias.»
»Sinä sanot tuon, äiti, aivan kuin se olisi rikollinen ammatti.»
»Tiedätkö, Dirk, joskus minä todellakin ajattelen, että jospa sinä olisit jäänyt tänne farmille — —»
»Hyvä Jumala! Minkä tähden!»
»Oi, enpä tiedä. Sinä ehtisit uneksia. Ehtisit — ei, se kai on jo voitettu kanta. Nyt eivät farmit enää synnytä neroja. Koneet ovat tunkeutuneet häiritsemään maamiehen unia. Ennen hän istui tuntikausia vaunun istuimella ohjakset valtoimina kädessään hevosten hölkytellessä kaupunkia kohden. Nykyään hän kiitää kuin pyörremyrsky. Hänellä on koneellisia sitojia, auroja, viljanleikkaajia — hän itse on vain mekaanikko. Hän ei ehdi uneksia. Jos Lincoln olisi elänyt meidän päivinämme, olisi hän pilkkonut puunsa vinkuvan ja vonkuvan sirkkelisahan säestyksellä ja iltaisin viilettänyt kaupunkiin lainaamaan kirjojaan yleisestä kirjastosta sekä sitten lukenut niitä sähköpäärynän valossa eikä maaten vatsallaan häilähtelevän takkavalkean edessä… Juuri niin…»
Selina paneutui taas pitkäkseen ja katsoi poikaansa. »Dirk, miksi sinä et mene naimisiin?»
»Pyh — ei ole ketään sellaista, kenen minä haluaisin naida.»
»Tarkoitatko, ettei ole ketään sellaista, jonka voisit?»
Dirk nousi seisomaan. »Tarkoitan: kenen haluaisin. Hän kumartui ja suuteli äitiään keveästi. Selinan kädet kietoutuivat lujasti hänen ympärilleen. Vasen käsi, jossa kiilsi hänen paksu, kultainen vihkimäsormuksensa, painoi Dirkin pään lujasti hänen rintaansa vastaan. »Noinsuuri!» Dirk oli taas pikkupoika.
»Sinä et ole moneen vuoteen nimittänyt minua Noinsuureksi.» Dirk nauroi.
Selina innostui taas tuohon vanhaan leikkiin, jota he olivat leikkineet
Dirkin lapsena ollessa. »Kuinka suuri on minun pojuni! Kuinka suuri?»
Hän hymyili, vaikkakin hänen silmänsä loistivat tummina.
»Noin suuri!» vastasi Dirk osoittaen hyvin pientä väliä peukalollaan ja etusormellaan. »Noin suuri.»
Selina katsoi suoraan häneen istuen pystyssä vuoteessaan pieni villahuivi hartioillaan. »Dirk, aiotko milloinkaan palata takaisin arkkitehtuuriin? Sota kuuluu jo historiaan. Nyt taikka ei koskaan. Kohta on jo liian myöhäistä. Aiotko koskaan enää palata arkkitehtuuriin — omaan ammattiisi?»
Selvä leikkaus. »En koskaan, äiti.»
Selina hätkähti, ikään kuin hänen kasvoilleen olisi heitetty jäistä vettä. Hän näytti äkkiä niin vanhalta ja väsyneeltä. Hänen hartiansa jysähtivät notkalleen. Dirk seisoi ovensuussa valmiina ottamaan vastaan soimaukset. Mutta kun Selina puhkesi puhumaan, niin hän soimasikin itseään. »Siinä tapauksessa minä olen iskenyt kirveeni kiveen.»
»Älä hupsuttele, äiti. Minähän olen onnellinen. Sinä et voi elää toisen ihmisen puolesta hänen elämäänsä. Sinä sanoit minulle joskus lapsena, ettei elämä ollut vain seikkailu, joka oli otettava sellaisenaan vastaan toivoen, että jotain suurenmoista aina piili heti ensimmäisen nurkan takana. Sinä sanoit, että sinä olit elänyt juuri sillä tavalla, ja ettei se käynyt laatuun. Sinä sanoit — —»
Selina keskeytti hänen puheensa huudahtaen: »Niin sanoin. Niin juuri sanoinkin. Muistan sen varsin hyvästi.» Äkkiä hän kohotti uhkaavasti sormensa. Hänen silmänsä loistivat profeetallisesti. »Dirk, älä hylkää häntä tällä tavalla!»
»Ketä en saa hyljätä?» Dirk oli hämmästynyt.
»Kauneutta! Itseilmaisua. Miksi vain sitä nimität. Odotahan! Kauneus on äkkiä luonasi jonakin päivänä. Jonakin päivänä sinä tarvitset sitä, etkä sitä silloin enää löydäkään.»
Itsekseen Dirk harmitteli tätä vuodekeskustelua äitinsä kanssa. Selina vähäksyi poikansa työtä, ajatteli hän, vaikkakin kaikki vieraat ihailivat hänen menestystään. Dirk oli sanonut: »Noin suuri», osoittaen vain pientä väliä peukalollaan ja etusormellaan vastatessaan äitinsä leikkisään kysymykseen, mutta hän ei ollut silloin ollut rehellinen. Hänestä Selina oli naurettavan vanhanaikainen ja sangen epäoikeudenmukainen. Mutta hän ei halunnut väitellä äitinsä kanssa.
»Odotahan sinäkin, äiti», hän siis virkkoi hymyillen. »Jonakin päivänä sinun itsepintainen poikasi saavuttaa päämääränsä. Odotahan, kunnes miljoonat rupeavat tulvimaan. Sittenpä saat nähdä.»
Selina laskeutui pitkälleen, käänsi puhuvasti selkänsä ja veti peitteen ympärilleen.
»Sammutanko valon, äiti, ja avaanko ikkunat?»
»Meena tekee sen. Hän tekee sen aina. Kutsu vain hänet tänne… Hyvää yötä.»
Dirk tiesi, että häntä pidettiin sangen tärkeänä henkilönä hänen omassa maailmassaan. Salaiset voimat olivat auttaneet — senkin hän tiesi. Mutta hän ei ollut huomaavinaan Paulan järjestelyä ja langannykäisyjä — ei myöntänyt, että hänen sileät, tummat, kiihkeät kätensä olivat hoitaneet Dirkin uraan kuuluvaa koneistoa. Paula itse oli viisas; — hän tiesi, että Dirk kaikkoaisi hänen luotaan, jos hän vain tuntisi olevansa kiitollisuudenvelassa Paulalle. Paula tiesi, että velallinen vihaa velkojaansa. Paula makasi valveilla öisin ajatellen Dirkin asioita ja punoen suunnitelmia häntä varten, ja sitten hän esitti nämä suunnitelmansa Dirkille niin taitavasti, että Dirk luuli itse ne luoneensa. Paula oli viime aikoina myöskin havainnut, että heidän yhä läheisemmäksi muuttuva suhteensa vahingoittaisi Dirkin asemaa, jos siitä ruvettaisiin julkisesti puhumaan. Mutta Paulan täytyi kuitenkin nykyään tavata hänet joka päivä taikka edes keskustella hänen kanssaan. Lake Shore Driven varrella sijaitsevassa talossa olivat Paulan omat huoneet — arkihuone, makuuhuone, pukuhuone ja kylpyhuone — järjestetyt siten, että ne muodostivat ikään kuin eri huoneuston. Hänen puhelimeensa kuului oma johto, joka vei suoraan hänen makuuhuoneeseensa. Paula soitti Dirkille heti ensi työkseen aamuisin ja viimeksi iltaisin. Hänen äänensä oli silloin aivan muuttunut, matala, väreilevä ja niin oudon sävyinen, ettei vieras olisi voinut sitä tunteakaan. Hänen sanansa olivat aivan arkipäiväiset, mutta Paula tiesi, että ne merkitsivät paljon.
»Mitä sinä olet tänään tehnyt? Kuuluuko hyvää?… Miksi et tullut tänne?… Muistitko, mitä olit päättänyt Kennedyn suhteen? Se on mainio keksintö, eikö totta? Sinä olet merkillinen mies, Dirk, etkö ole sitä ennen tiennyt?… Olen kaivannut sinua… Sinäkö myöskin?… Milloin?… Sopiiko aamiaispäivällisten aika?… Oi, ei suinkaan, jos sinä olet luvannut tavata liiketuttaviasi… Entä kello viisi?… Ei, ei siellä… En tiedä. Se on niin julkinen paikka… Niin… Hyvästi… Hyvää yötä… Hyvää yötä…»
He rupesivat kohtaamaan toisiaan salaa, syrjäisissä paikoissa. He söivät aamiaispäivällisensä tavaratalojen ravintoloissa, minne heidän ystävänsä eivät milloinkaan tulleet. He viettivät iltapäivän hetkiä elävienkuvien palatsien hämärässä, ahtaassa ilmapiirissä istuen viimeisellä rivillä, näkemättä filmiä ja kuiskutellen innokkaasti hiljaisin äänin, jotka eivät häirinneet hajallaan keskisalissa istuvia kinointoilijoita. Ajellessaan autolla he pysyttelivät eteläosan tuntemattomilla kaduilla, jotka kätkivät heidät yhtä hyvästi kuin Afrikan viidakot pohjoispuolen chicagolaisen pitäessä kaupungin eteläosaa sivistyksen ulkorajana.
Paulan ystävien mielestä hän oli viime aikoina paljon kaunistunut. Häntä ympäröi sama hohto, väreily ja ruusuinen ilmapiiri, jota aina säteilee rakastuneesta naisesta.
Useasti hän hermostutti Dirkiä. Sellaisina hetkinä Dirk muuttui entistäänkin hiljaisemmaksi ja pidättyvämmäksi. Jos hän vaistomaisesti peräytyi, eteni Paula vuorostaan. Joskus Dirk luuli vihaavansa häntä — hänen kuumia, kiihkeitä käsiään, hänen hehkuvia, pyytäviä silmiään, hänen kapeita, punaisia huuliaan, hänen kalpeita, hienoja, sydämenmuotoisia kasvojaan, hänen tuoksuvia vaatteitaan, hänen omistajanilmettään. Niin juuri! Hänen omistajanilmettään. Paula kietoutui häneen joka katseellaan ja liikkeellään, vaikkakaan hän ei koskenut häneen. Paulasta säteili jonkinlaista ahdistavaa ahneutta. Hän oli kuin kuuma tuuli, joka joskus puhalsi preerialla — puhalsi puhaltamistaan, mutta ei virkistänyt. Se kuivasi, kärvensi, hermostutti ja hivutti. Joskus Dirk tuumi, mitähän Theodore Storm mahtoi ajatella ja tuntea tuon liikkumattoman, velton, valkoisen naamionsa takana.
Dirk tapasi paljon muitakin tyttöjä. Paula oli viisas ja hankki hänelle seuraa. Hän pyysi heitä aitioonsa oopperassa. Hän kutsui heitä päivällisilleen. Hän ei ollut välittävinään heidän vaarallisuudestaan. Hän kärsi, kun Dirk heitä puhutteli.
»Dirk, miksi et joskus ota mukaasi tuota sievää Farnhamin tyttöä?»
»Onko hän sievä?»
»Taitaa olla. Sinähän juttelit niin kauan hänen kanssaan Kirksin tanssiaisissa. Mistä te puhuitte?»
»Kirjoista.»
»Kirjoistako? Hän on hirveän suloinen ja viisas, eikö olekin?
Viehättävä tyttö.» Paula oli äkkiä oikein onnellinen. Kirjoista!
Farnhamin tyttö oli suloinen tyttö. Hän oli sellainen tyttö, johon pitäisi rakastua, mutta johon ei rakastuta. Farnhamin tyttö oli noita hänen aikaansa ja luokkaansa kuuluvia, hyvin kasvatettuja chicagolaistyttöjä. Hän oli hyvä, luotettava, selväpäinen, suora, kyvykäs ja sievä, epämääräisen ja kiinnottoman sievä. Hänen tukkansa oli tavallisen tukan värinen, hänen hampaansa hyvät, hänen silmänsä mukiinmenevät, hänen hipiänsä kirkas, hänen kätensä ja jalkansa sopivat, ja hän sekä luisteli, tanssi että puhui hyvästi. Hän oli lukenut ne kirjat, jotka sinäkin olit lukenut — hän oli toisin sanoen mainio seuralainen. Hänellä oli rahaa kuin roskaa, mutta hän ei koskaan puhunut siitä. Hän oli matkustellut paljon. Hänen kätensä tarttui lujasti omaasi — mutta sinä tunsit vain käden etkä mitään sähkövirtaa, joka olisi sävähtänyt lävitsesi iskien kärkensä suoraan sydämeesi.
Kun Paula sitävastoin näytti sinulle kirjaa seisoen vieressäsi, niin hänen käsivartensa hiipi huomaamatta kainalosi kaareen, ja sinä tunsit hänen pehmeän, hennon kylkensä läheisyyden.
Dirk tunsi paljon tyttöjä. Oli muuan laji, jota nimitettiin North Shoren tytöksi. He olivat solakoita, pitkiä, hienorakenteisia. Heillä oli hieno, pieni nenä, korkea, vieno nenä-ääni, korvarenkaat, savuke huulilla, ja he söivät mielellään aamiaispäivällisensä Huylerissa. Kaikki nämä tytöt muistuttivat ihmeellisesti toisiaan Dirkin mielestä. He puhuivat kaikki ranskaa sangen hyvästi, tanssivat monimutkaisia luonnetansseja, lukivat uusia kirjoja ja käyttivät samoja malleja. He alottivat, koristivat ja lopettivat puheensa sanomalla: »Taivas!» He ilmaisivat sen avulla hämmästystä, myötätuntoa, hilpeyttä, kauhua ja alistumista. »Taivas! Olisitpa nähnyt hänet! Taivas!» — kauhua. Heidän sanankäyttönsä muistutti sangen suuresti hänen toimistossaan työskentelevien tyttöjen puhetta. »Hän on poikaa», sanoivat he puhuessaan ihaillen jostakin toisesta tytöstä. He suorastaan palvoivat rehellisyyttä. Näinä aikoina, jolloin kaikki varustettiin paksuilla, kirkuvilla otsikoilla, oli heidänkin merkittävä punaisella musteella huomautuksensa, jotta kukaan olisi viitsinyt niitä kuunnella. He sanoivat ensiksi: »pötyä», sitten: »roskaa» ja lopuksi: »moskaa.» Kukaan ei enää sanonut: »Kuinka tyhmää!» vaan: »Kuinka kamalan kaameaa!» Heidän suloisten, kirkkaiden ääntensä lausumat sanat putoilivat huolettomasti heidän sieviltä huuliltaan. He olivat kaikki niin pelottomia, siteettömiä ja vapaita. He sanoivat itse, että se oli pääasia. Joskus Dirk toivoi, että he olisivat hieman hillinneet vauhtiaan. He järjestelivät loppumattomasti puutarhajuhlia ja teatterinäytöksiä ja suurenmoisia hyväntekeväisyysjuhlia, venetsialaisia iltoja, itämaisia basaareja ja hyväntekeväisyystanssiaisia. Ohjelmien suorittajat useasti sekä lauloivat, näyttelivät että tanssivat paremmin kuin ammattitaiteilijat, mutta esityksestä puuttui kuitenkin oikean teatterin väri ja leima. Näissä juhlissa he tuhlasivat tuhansia pukuihin ja koristuksiin ja ansaitsivat taas toisia tuhansia, jotka he sitten juhlallisesti luovuttivat Asialle. He eivät huomanneet, että tämä oli naurettavaa. Silloin tällöin he innostuivat johonkin liikeyritykseen taikka ammattialaan halveksien seuraelämän lakeja. Paulakin ryhtyi kaikenlaisiin hommiin. Hän ja hänen ystävänsä avasivat avaamistaan ompeluliikkeitä ja basaareja. He perustivat teesalonkeja, joissa räikeän viheriä, vermillioni, oranssi ja musta viiltelivät silmää. He luovuttivat reklaaminteon jollekin ilmoitustoimistolle. Nämä seikkailuyritykset kukoistivat, kuihtuivat ja kuolivat. Ne olivat sodan jälkeisen levottomuuden tuotteita. Monet näistä naisista olivat väsymättä ahertaneet nuo kaksi sotavuotta, ohjanneet sotilasautoja, hoitaneet ambulansseja, toimineet sairaanhoitajattarina, siivonneet ja johtaneet kenttäkeittiöitä. He kaipasivat nyt toiminnan suomaa jännitystä ja tyydytystä.
Heidän mielestään Dirk oli kuin luotu avointa kilpailua varten, ja he harmittelivat Paulan omistusoikeutta. Kaikki nuo Susanit ja Janet ja Katet ja Betyt ja Sallyt — modernien, eroottisten neitien yksinkertaiset, vanhanaikaiset nimet — puhuivat Dirkin kanssa, tanssivat, ajoivat ja kuhertelivat hänen kanssaan. Hänen luoksepääsemättömyytensä ja Paulan etumatka vain korottivat hänen erikoislaatuista viehätystään. Dirk ei antanut viittä penniäkään koko tyttöparvesta.
»Voi, herra DeJong», he sanoivat, »onko teidän nimenne todellakin Dirk?
Niin veikeä nimi! Mitä se merkitsee?»
»Ei mitään, mikäli minä tiedän. Se on hollantilainen nimi. Sukuni — isäni suku — on hollantilainen.»
»Eikö Dirk ole jonkinlainen miekka taikka tikari? Se kuuluu niin uljaalta ja julmalta ja kohtalokkaalta — Dirk.»
Silloin hän tavallisesti punastui hieman (muuan hänen etujaan) ja hymyili ja katsoi heihin eikä sanonut mitään. Hänestä se riitti vastaukseksi.
Hänen menestyksensä oli suunnaton.