XVII.
Nämä tytöt ja Dirkin toimistossa työskentelevät naisapulaiset olivat niin toistensa kaltaisia, ettei Dirk saattanut olla sitä huvitettuna toteamatta. Hän sanoi: »Kirjoittakaa, neiti Roach», solakalle nuorelle olennolle, joka oli yhtä viehättävä kuin ne tytöt, joiden kanssa hän oli edellisenä päivänä tanssinut taikka ratsastanut taikka pelannut tennistä tai bridgeä. Heidän pukunsakin olivat virheettömästi jäljennetyt. Saattoivatpa he käyttää samaa hajuvettäkin. Joskus hän ohimennen ihmetteli, kuinka se voi olla mahdollista. Heidän ikänsä oli kahdeksantoista, yhdeksäntoista taikka kaksikymmentä vuotta, ja heidän kasvonsa ja ruumiinsa ja luontaiset taipumuksensa olivat ehdottomasti ja naurettavasti ristiriidassa heidän työnsä ja asemansa kanssa. He olivat kuitenkin sangen kyvykkäitä — taitavia kuin koneet. He tekivätkin koneellista työtä. He vastasivat puhelimissa, kiersivät vipuja, painoivat nappuloita, näppäilivät kirjoituskoneita ja piirtelivät nimiä. He olivat suloisia olentoja ja heillä oli neljäntoistavuotiaan lapsen mieli. Heidän tukkansa oli kiiltävä, hienosti aallotettu ja niin hieno ja kiharainen kuin pienen lapsen hiukset. Heidän rintansa oli litteä ja heidän vartalonsa omituisen suvuton kuin nuoren pojan vartalo. Heillä oli käärmeen viisaus. He käyttivät ihmeellisiä, pieniä, kudottuja puseroita, litteitä, lapsellisia kauluksia ja naurettavan käytännöllisiä sukkia ja puolikenkiä. Heidän jalkansa olivat hoikat ja voimakkaat. Heidän suunsa olivat pyöreät, pehmeät ja punertavat, ja heidän alahuulensa oli kukkasmaisesti kaartunut kuin juuri imemästä lakanneen pienokaisen alahuuli. Heidän silmänsä olivat avoimet, tyhjät, kaikkitietävät. He hoitivat omat asiansa kuin sotapäälliköt. He olivat kylmiä, jäykkiä ja ylimielisiä. He saattoivat miestuttavansa epätoivoon. He olivat merirosvoja, henkipattoja, jotka ottivat kaiken eivätkä antaneet mitään. Useimmat heistä olivat lähtöisin alhaisista kodeista, ja kuitenkin he jollakin ihmeellisellä tavalla tunsivat kaikki Paulan tuntemat ja käyttämät hienot keinot. He olivat notkeita, hämmennyttäviä, ihastuttavia ja vaarallisia. Heidän aamiaispäivällisensä olivat kokoonpantuja makeisista ja muusta epäterveellisestä syötävästä, ja kuitenkin oli heidän hipiänsä samettia ja kermaa. Heidän äänensä olivat kimeät, honottavat ja sivistymättömät, ja heidän kasvonsa muistuttivat Greuzen taikka Fragonardin tauluja. »Min' en olis mennyt, vaikka hän olisi piitannutkin, mutta olis hän voinut soittaa sittenkin. Mutta minäpä puhuinkin suuni puhtaaksi — niin äkäinen olin.»
»Äläs nyt. Mitä hän sanoi?»
»Äs, hän nauroi.»
»No, menitkö?»
»Minäkö? En ikinä! Miks sinä minua luulet oikeastaan?»
»Älä höpsi. Hän on buli giba.»
Näiden keskellä Dirk työskenteli vieraana, etäisenä ja koskemattomana. Hän olisi suuresti hämmästynyt, jos hän olisi saanut kuulla, että häntä siellä nimitettiin »Jääpuikoksi». He hyväksyivät hänen sukkansa, hänen kaulaliinansa, hänen kyntensä, hänen piirteensä, hänen säärensä hyvin silitettyine housuineen ja hänen suoran, voimakkaan selkänsä ja sitä peittävän Peelin takin. He ihailivat ja paheksuivat häntä. Heidän joukossaan ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi salaa kuvitellut, mitenkä Dirk jonakin päivänä kutsuisi hänet työhuoneeseensa, sulkisi oven ja sanoisi: »Loretta» (heidän nimensä olivat ihmeellisiä epäsikiöitä, jotka olivat syntyneet siten, että he itse muovailivat alkuperäiset nimensä uusien, kehittyneiden kauneuskäsitteidensä mukaisiksi — ja niin syntyivät nuo Lorettat, Imogenet, Nadinet, Nataliet ja Ardellat), »Loretta, minä olen jo kauan katsellut teitä, ja te olette varmaankin huomannut, kuinka syvästi minä ihailen teitä.»
Se ei ollut ensinkään mahdotonta. Sellaista kyllä tapahtuu. Elävätkuvat olivat opettaneet heille, että sellaista tapahtuu.
Dirk, joka ei aavistanutkaan heidän säälimätöntä, kaikkinielevää kiintoaan, olisi kauhistunut vielä enemmän, jos hän olisi tiennyt, kuinka perusteellisesti he tunsivat hänen henkilökohtaiset ja yksityiset asiansa. He tiesivät esimerkiksi kaiken, mitä Paulasta oli tiedettävä. Tätäkin he ihailivat ja paheksuivat. He myönsivät rehellisesti, että hänen pukunsa olivat täydelliset, ja nauttivat suunnattomasti tietäessään olevansa nuorempia ja punaposkisempia kuin hän, he halveksivat häntä, koska hän niin avoimesti paljasti tunteensa Dirkiä kohtaan (he lienevät huomanneet sen jollakin yliluonnollisella tavalla, sillä Paula kävi tuskin milloinkaan Dirkin toimistossa ja verhosi aina kaikki puhelunsa taitavaan valepukuun). Heidän mielestään Dirk kohteli äitiään aivan suurenmoisesti. Selina oli ollut hänen toimistossaan parisen kertaa. Hän oli kerran käydessään jutellut toverillisesti Ethelinda Quinnin kanssa, jolla oli Da Vincin keruubin kasvot ja miestensyöjän sielu. Selina puheli aina kaikkien kanssa. Hän nautti kuunnellessaan raitiotiekonduktöörien, pesuakkojen, ovenvartiain, emäntien, konttoristien, autonkuljettajien ja poliisien puheita. Hän ikään kuin houkutteli heidät puhumaan. He avautuivat hänelle kuin kukkaset auringolle. He vaistosivat hänen mielenkiintonsa ja myötätuntonsa. Heidän puhuessaan Selina saattoi huudahtaa: »Todellako! Sehän on kamalaa!» Hänen silmänsä loistivat osanottoa.
Selina sanoi kerran astuessaan Dirkin työhuoneeseen: »En, totta vieköön käsitä, kuinka sinä voit työskennellä noin sievien olentojen joukossa muuttumatta aika sulttaaniksi. Minä aion kutsua muutamia heistä farmille ensi sunnuntaiksi.»
»Älä, Herran nimessä, äiti! He eivät ymmärtäisi sitä. Minä tuskin tiedän, että heitä on olemassakaan. He kuuluvat toimiston kalustoon.»
Myöhemmin päivällä Ethelinda Quinn oli esittänyt pätevän mielipiteensä. »Tiedättekö, hän vastaa kymmentä Jääpuikkoa. Minä tykkään hänestä. Näitteks te hänen kamalaa hattuaan? Mutta eiks totta, se ei näyttänyt möltshiltä hänen päässään sittenkään? Kuka muu hyvänsä näyttäisi noissa hepenissä hupsulta, mutta hän voi pitää mitä tahansa. Kas hänessä on — en tiedä oikein — niin, hänessä on piffiä. Viis muodista. Hän on niin kilttikin. Hän sanoi, että minä olen soma, pikku olento. Uskokaa pois. Hän oli sitäpaitsi oikeassa.»
Puolen tunnin kuluttua sanoi tietämätön Dirk tyynesti: »Kirjoittakaa, neiti Quinn.»
Dirk siis vaelteli tämän loimoavan naisellisuuden hehkussa kärventymättömänä. Paula, North Shoren tytöt, sivistyneet liikenaiset, joita hän silloin tällöin kohtasi työssään, sekä hänen oman toimistonsa viettelevät pikku neitoset kohdistivat häneen lämpimät, hajuvesituoksuiset hurmauskeinonsa. Hän liikkui heidän keskuudessaan viileänä ja tyynenä. Kenties hänen nopea menestymisensä perustui hieman tähänkin tosiseikkaan puhumattakaan hänen hiljaisesta kunnianhimostaan. Häntä pidettiinkin nykyään jo ehdottomasti menestyksen miehenä Chicagon liike-elämän lentotähtienkin pyörteessä. Pohjoispuolen äidit katselivat hänen tulojaan, hänen uraansa ja hänen tulevaisuuttansa kunnioituksella ja kavalin aikein. Pieni, sievä pino kutsukortteja lepäsi aina postin joukossa hänen säännönmukaisella, pienellä pöydällään hänen pienessä, säännönmukaisessa huoneustossaan, jota hoiti hänen pieni, säännönmukainen japanilaisensa säännönmukaisen pohjoisen kadun varrella niin lähellä (vaikkakaan ei liian lähellä) järveä, että hän saattoi ikkunoistaan sitä katsella.
Paula oli auttanut häntä kalustamaan huoneustonsa. Dirk ja hän olivat yhdessä puhutelleet sisustusarkkitehtiä. »Mutta sinun on käytettävä omaakin makuasi», sanoi Paula, »että se saisi yksilöllisen leiman.» Kalusto oli italialaista tyyliä, puuaine tummaa tammea taikka pähkinäpuuta. Kaikki oli tukevaa eikä kuitenkaan täysipainoista, ja huone oli synkkä, olematta vaikuttava. Siellä oli pitkiä, veistettyjä pöytiä, joita tuhkakuppi tuntui saastuttavan, suuria loikoiltavia nojatuoleja, joihin et kuitenkaan heittäytynyt, himmeitä, hopeaisia kynttilänjalkoja, verhoja ja Danten rintakuva, joka raskasmielisesti hymyili sinulle säännönmukaisesta syvennyksestään. Huoneessa ei ollut paljon kirjoja. Siihen kuului pieni eteinen, suuri arkihuone, makuuhuone, ruokahuone, keittiö ja pieni komero japanilaista palvelijaa varten. Dirk ei viettänyt montakaan tuntia päivästä tässä paikassa. Joskus hän ei päiväkausiin istunut olohuoneen nojatuoleissa, käyttäen sitä vain tienä, jonka halki hän ryntäsi makuuhuoneeseensa vaihtaakseen työpukunsa päivällispukuun. Hänen kohoamisensa oli todellakin vain tasaista pyörrettä — toimistosta kotiin, kotoa päivällisille, päivällisiltä tanssiaisiin. Hänen suhteensa maailmaan oli yksitoikkoinen ja soi harvoja kosketuskohtia. Hänen toimistonsa oli suuri ja loistava toimisto, joka sijaitsi suuressa ja loistavassa toimistotalossa LaSalle Streetin varrella. Hän ajoi työhönsä ja takaisin autossaan bulevaardeja pitkin. Hänen seuraelämälliset suhteensa sijaitsivat pohjoisessa, LaSalle Street rajoitti hänen maailmaansa lännessä, Lake Michigan idässä, Jackson Boulevard etelässä ja Lake Forest pohjoisessa. Olisi luullut hänen asuvan tuhansien mailien päässä muusta Chicagosta, niin vähän hän tunsi tuota valtavaa, kuohuvaa, kiljuvaa, rämisevää, väkevän kammottavaa teräsjättiläistä, jota nimitettiin Chicagoksi.
Selina ei ollut sekaantunut hänen huoneustonsa kalustamiseen. Kun se oli valmis, oli Dirk voitonriemuisena vienyt hänet sitä katsomaan. »Katso nyt», hän huudahti, »mitä tästä sanot, äiti?»
Selina oli seisonut huoneen keskellä pienenä ja yksinkertaisena noiden mahtavien, synkkien, veistettyjen pöytien, tuolien ja kaappien joukossa. Pikku hymy oli nykinyt hänen suupieliään. »Minusta tämä on hirveän kodikas — aivan kuin joku tuomiokirkko.»
Joskus Selina vieläkin esitti eriävän mielipiteensä, vaikkakin hän oli viime aikoina käynyt oudon varovaiseksi. Hän ei enää kysellyt Dirkiltä niiden talojen sisustusta, joissa hän vieraili (Ohio Streetin varrella olevissa italialaisissa huviloissa), taikka loistavien päivällisten ulkomaalaisia ruokalistoja. Farmi kukoisti. Eteläpuolen suuret teräsvalimot ja tehtaat lähenivät häntä lähenemistään, mutta vielä ne eivät olleet astuneet rautajalkaansa hänen viljaviin, viheriöiviin peltoihinsa. Selinan farmin tuotteet ja sikatarhat olivat tulleet oikein kuuluisiksi erinomaisen laatunsa takia. Blackstonen ja Draken hotellien ruokalistoilla puhuttiin »DeJongin parsasta». Joskus Dirkin ystävät härnäsivät häntä sen johdosta, eikä hän aina tunnustanut nimien yhtäläisyyden todellista syytä.
»Dirk, luulenpa, ettet sinä todellakaan koskaan tapaa keitään uusia ihmisiä», sanoi Selina hänelle kerran taas langetessaan neuvomaan poikaansa. »Sinä et osaa imeä elämästä sen parhainta makua. Sinun pitäisi saada tippanen oikein alkuperäistä uteliaisuutta, jotta voisit nauttia täysin siemauksin ihmisistä ja tapahtumista. Kaikista ihmisistä ja kaikista asioista. Nyt sinä kierrät aina samaa piiriä yhä uudelleen loppumattomiin.»
»Minulla ei ole aikaa. Minun ei kannata tuhlata aikaani.»
»Sinun ei kannata olla tuhlaamattakaan.»
Joskus Selina tuli kaupunkiin viikon taikka kymmenisen päivää kestävälle vierailulle, heittäytyen johonkin, jota hän itse nimitti orgiaksi. Tällöin kutsui Julie Arnold hänet tavallisesti asumaan johonkin Arnoldin talon vierashuoneeseen, ja Dirk tarjosi hänelle makuuhuonettaan väittäen voivansa varsin mukavasti nukkua olohuoneensa suurella sohvalla taikka siirtyä University Clubiin siksi ajaksi. Selina epäsi aina nämä kutsut. Hän asettui asumaan milloin mihinkin hotelliin. Nauttien tulevista vapaapäivistään hän kiirehti retkeilyilleen riehakkaana kuin koulupoika lauantaisin suunnittelematta edeltäkäsin ohjelmaa ja kuvitellen loistavia seikkailuja, joita tavalla taikka toisella tarjoutuisi hänelle. Hän rakasti Michigan Boulevardin ja State Streetin myymäläin ikkunoita, joissa kopeat vahanaiset seisoivat kimaltelevissa iltapuvuissaan sormet hienosti koukistettuina, ikään kuin pidellen viuhkaa, ruusua taikka ohjelmaa, ja hymyillen alentuvasti kateelliselle maailmalle, joka litisti nenänsä lasiseinää vastaan. Selina, jota elämä ja ihmiset huvittivat, nautti valoista, väreistä, hyörinästä ja hälinästä. Nuo raadannan vuodet, jolloin elämä painoi hänet maahan saakka, eivät olleet sittenkään tappaneet hänen elämänhaluaan. Hän tunkeutui kaupungin muukalaiskortteleihin — italialaisiin, kreikkalaisiin, kiinalaisiin, juutalaisiin kaupunginosiin. Hän tunkeutui Mustaan Kehään, missä Chicagon laaja ja yhä kasvava neekeriasutus kiehui ja kuohui ja ojenteli pitkiä jäseniään uhkaavasti ulottuen yhä kauemmaksi ja rikkoen ahdistavat siteensä. Hänen vakavat kasvonsa, hänen rauhallinen käytöksensä, hänen elävä kiinnostuksensa ja ystävällinen hymynsä suojelivat häntä. He luulivat häntä jonkinlaiseksi yhteiskunnallisen työn tekijäksi, köyhien auttajaksi. Hän osti ja luki Independentiä, neekerien sanomalehteä, missä luonnontohtorit ilmoittivat noitayrttejään. Lähettipä hän kerran kaksikymmentäviisi senttiäkin tilaten tällaisen rasian ihastuneena yrttien nimiin — ne olivat Aatamin ja Eevan yrttejä, Metsien Herraa, Lohikäärmeen Verta, Suurta Johannes Voittajaa, Jezebelin Juurta ja Paratiisin Mukuloita.
»Kuule, äiti», Dirk selitteli, »sinä et saa juoksennella tuolla tavalla. Se on varomatonta. Tämä ei ole mikään High Prairie. Jos haluat liikkua, niin käsken Sakia kuljettamaan sinua autolla.»
»Sehän olisi erittäin hauskaa», virkkoi Selina lempeästi. Mutta hän ei koskaan käyttänyt hyväkseen tätä tarjousta. Joskus hän kävi South Water Streetillä, joka oli nykyään kokonaan muuttunut ja paisunut miltei yli laitojen. Hän kuljeskeli mielellään pitkin ahdinkoisia käytäviä, joita reunustivat lavat, laatikot ja kaikenlaiset korit täpötäynnä hedelmiä, vihanneksia ja siipikarjaa. Mustapintaiset, vieraat kasvot täyttivät nykyään kadun. Siellä, missä ennen vanhaan oli ollut punanaamaisia, overalliin puettuja miehiä, hän näki nykyään notkeita, jänteviä poikia, jotka vanhoissa sotilaspaidoissaan ja khakivärisissä housuissaan vierittivät rattaita, lastasivat laatikoita ja rämistivät katua pitkin suunnattomissa kuorma-autoissaan. Heidän kasvonsa olivat kovat ja heidän puheensa lyhyttä. He liikkuivat sirosti säästäen voimiaan. Selina mietti siinä katsellessaan, että jokainen noista miehistä oli elinvoimaisempi, isänmaallisempi sekä teki hyödyllisempää ja rehellisempää työtä kuin hänen oma menestyksellinen poikansa Dirk DeJong.
»Missä on papuja?»
»Tuolla, vanhalla papukauppiaalla.»
»Sitkeitä.»
»Parempia ei ole.»
»Pidä itse.»
Monet vanhemmista miehistä tunsivat hänet, löivät kättä ja juttelivat hetkisen. William Talcott, joka oli hieman kuivempi, hieman ryppyisempi ja hieman harmaampi kuin ennen, nojasi yhä vieläkin ovensa pieleen paitahihasillaan ja puettuna siistiin, ruskeaan pukuunsa, hyvä, sytyttämätön sikari suussaan ja paksu kultaketju vatsallaan.
»No, onni on teitä potkaissut, rouva DeJong, on kuin onkin. Muistatteko sitä päivää, jolloin te tulitte tänne myymään ensimmäistä kuormaanne?»
Oi, muistihan Selina sen päivän.
»Poikanne on myöskin hyvällä tolalla. Hän kuulemma tekee rahaa, eikö
teekin? Tuntuu niin hyvältä, kun poika menestyy tuolla tavalla.
Jestanpoo, kuinka hyvältä tuntuu! Ajatelkaapa minunkin tytärtäni,
Carolinea — —»
High Prairien elämälläkin oli oma viehätyksensä. Useasti siellä nähtiin outoja vieraita, jotka viipyivät siellä viikon taikka kymmenisen päivää — poikia ja tyttöjä, joiden kaupunkilaiskalpeus vaihtui lämpimään ruskotukseen — väsyneitä, näivettyneitä naisia, jotka joivat Selinan kermaa ja söivät hänen uhkeita vihanneksiaan ja mureita kananpoikiaan ahneesti, ikään kuin peljäten ruoan heti katoavan silmiensä edestä. Selina keräsi näitä vieraitaan kaupungin merkillisimmistä kolkista. Dirk paheksui tätäkin. Selina kuului High Prairien koulun johtokuntaan. Hän ajeli useasti maanteillä ja kaupunkiinkin halveksitussa Fordissaan, jota hän käytteli kekseliäästi ja taitavasti. Hän kuului tiekomiteaan ja Kauppapuutarhurien Liitto kunnioitti suuresti hänen mielipidettään. Hänen elämänsä oli täyteläistä, miellyttävää ja hedelmällistä.
XVIII.
Paula oli keksinyt keinon, jolla naiset houkuteltaisiin ostamaan osakkeita. Keino oli hyvä. Hän esitti sen niin taitavasti, että Dirk luuli itse sen keksineensä. Dirk oli nykyään arvopaperiosaston päällikkö Great Lakes Trust Companyn mahtavassa, uudessa, valkoisessa palatsissa Michigan Boulevardin pohjoispäässä. Sen valkoiset tornit kimaltelivat vaaleanpunaisina järvien sumussa. Dirk sanoi, että rakennus oli kerrassaan kamala, epäsuhtainen hirviö, ja että se muistutti suunnatonta jäätelötorttua. Hänen yksityishuoneensa oli pikemminkin loistavan, kirjattoman kirjaston kuin liiketoimiston kaltainen. Sen seinät olivat tummaa, himmeää pähkinäpuuta, ja siellä oli suuria, hyllyviä tuoleja, pehmeitä mattoja ja varjostettuja lamppuja. Naispuolisista asiakkaista pidettiin aivan erikoisen hyvää huolta. Heitä varten oli muuan huone sisustettu matalilla, mukavilla tuoleilla ja pieluksilla, lampuilla ja kirjoituspöydillä — purppuraa ja ruusunpunaa. Paula oli valinnut tämän huoneen kaluston. Kymmenen vuotta sitten olisi tuollaista toimistohuonetta pidetty naurettavana, mutta nyt se muodosti aivan asiallisen liitteen toimistotaloon.
Dirkin yksityishuone oli yhtä luoksepääsemätön kuin valtion päämiehen asunto. Kortit, puhelimet, juoksupojat ja sihteerit välittivät vieraan ja Dirk DeJongin, arvopaperiosaston päällikön, seurustelua. Jos halusit häntä tavata, niin kuiskasit hänen nimensä tuon kuuden jalan pituisen salapoliisin korvaan, joka vahtimestarin valepuvussa seisoi marmorisen pyörösalin keskellä katsellen jokaista tulijaa kylmästi arvostelevin katsein. Hän tallusteli sitten edelläsi varovaisesti kumipohjillaan, jättäen sinut sitten jonkun juhlallisen toimistopojan haltuun, joka kysyi nimeäsi. Odotit. Hän palasi. Odotit jälleen. Vähän ajan kuluttua ilmestyi eteesi nuori nainen kysyvin kulmin. Hän keskusteli kanssasi. Hän katosi. Odotit taasen. Hän palasi näkyviisi, ja nyt sinut vietiin Dirk DeJongin suureen ja loisteliaaseen sisätoimistoon. Silloin hävisi myöskin muodollisuus.
Dirk oli niin iloinen tavatessaan sinut — tyynen ja kiinnostuneen iloinen. Esittäessäsi asiasi hän aina kuunteli tarkkaavaisesti, aivan viehättävän tarkkaavaisesti. Great Lakes Trust Company hoiti suunnattoman paljon naisten asioita. Dirk oli avomielinen, avulias — ja hänelle uskottiin aina puheenalainen tehtävä. Hän puhui hyvin vähän. Hän oli ihmeteltävän vaikuttava. Muodikkaisiin, mustiin huntuihin verhotut rouvat muodostivat synkkiä jonoja hänen ovensa eteen. Hänen ehdottamansa (usein Paulan keksimät) taitavat ilmoitukset kantoivat Great Lakes Trust Companylle runsaita hedelmiä. He painattivat sieviä, pieniä lehtisiä naisia varten, jotka käsittelivät säästämistä ja rahojen sijoittelua. »Te ette neuvottele sieluttoman yhtiön kanssa», sanoivat nämä lehtiset. »Voimmeko me palvella teitä? Te kaipaatte vieraan neuvoja. Ennen kuin toimitte, sallikaa pätevän asiantuntijan tarkistaa päätöksenne. Kenties teillä on sukulaisia ja ystäviä, jotka mielellään antaisivat teille hyviä neuvoja, mutta joille te kenties ette mielellänne paljasta asemaanne. Meidän tehtävämme on suorittaa luottamustehtäviä ja huolehtia leskien ja orpojen eduista.»
Tämä yritys loi yllättäen miljoonia. »Naiset tottuvat tottumistaan käsittelemään itse rahojaan», totesi Paula viekkaasti. »Hyvin pian heidän suosionsa on yhtä tärkeä kuin miesten. Keskitason naiset eivät ymmärrä hölynpölyä arvopapereista — arvopaperien kaupasta. Heidän mielestään ne ovat hirveän salaperäisiä ja vaarallisia käsitteitä. Naisia olisi kasvatettava. Etkö sinä kerran puhunut naisia varten järjestettävistä finanssikursseista, Dirk? Sinä voisit antaa niille jonkinlaisen sosiaalisen leiman. Lähetä kutsuja ja hanki erilaisia pankkimiehiä — suuria miehiä, joiden nimet tunnetaan — puhumaan noille naisille.»
»Luuletko, että he tulisivat tuollaisille kursseille?»
»Tietenkin he tulevat. Naiset ottavat vastaan kaikki sellaiset kutsut, jotka vain ovat painetut paksulle, kermanväriselle paperille.»
Great Lakes Trust Companyllä oli haarakonttori Clevelandissa sekä New Yorkissa Fifth Avenuen varrella. Tämä liike, jonka tarkoituksena oli opettaa naisia ostamaan arvopapereita ja ymmärtämään raha-asioita, muuttui sen kautta koko maata käsittäväksi liikkeeksi. Suunniteltiin ilmoituksia sanomalehdissä ja viikkolehdissä.
Nämä rahakysymyksiä käsittävät luennot naisille pidettiin joka toinen viikko Blackstonen kristallisalissa, ja ne menestyivät loistavasti. Paula oli oikeassa. Aika annos Aug. Hempelin terävyyttä ja kaukonäköisyyttä oli siirtynyt häneen. Naiset saapuivat — lesket, joiden piti sijoittaa rahansa, liikenaiset, jotka olivat säästäneet osan palkastaan, varakkaat naiset, jotka halusivat itse hallita omaisuuttaan, tai jotka paheksuivat miehensä hoitotapaa. Jotkut saapuivat vain uteliaisuudesta, jotkut muun työn puutteesta, toiset taas nähdäkseen tuon tunnetun pankkimiehen tai asianajajan taikka liikemiehen, joka oli lupautunut puhumaan kuulijoille. Dirk esiintyi kolme taikka neljä kertaa talven kuluessa ja oli yleisön ilmeinen suosikki. Nuo hienot kreppi- ja kävelypukuiset ja pienihattuiset naiset kuhisivat ja sihisivät hänen ympärillään silloinkin kuin he hartaina kuuntelivat hänen huolellisesti valmistettuja esityksiään. Hän näytti hyvin komealta, hienopiirteiseltä ja sirolta seisoessaan puhujalavalla ihmeteltävässä, räätälin tekemässä puvussaan valkoinen kukka napinreiässä. Hän puhui vaivattomasti, selvästi ja sujuvasti ja vastasi luennon jälkeen esitettyihin kysymyksiin hieman hitaasti ehtiäkseen ajatella, mutta kuitenkin varmasti, mikä suuresti miellytti hänen kuulijoitaan.
Johtokunta oli päättänyt, että koko maata käsittävään ilmoitukseen olisi saatava kuva, joka kiinnittäisi puoleensa naisten katseet ja kiinnostaisi heitä. Dirk arveli, että Dallas O'Mara, jonka merkillinen, kananjalkaa muistuttava nimikirjoitus sojotti melkein kaikkien silmäänpistävimpien ilmoituksien alakulmassa, oli sopiva henkilö tähän tarkoitukseen. Paula ei oikein hyväksynyt tätä ajatusta.
»N-n-noo, onhan hän varsin taitava tyttö», Paula virkkoi varovaisesti, »mutta emmeköhän keksisi jotain vielä parempaa?»
»Tyttö!» huudahti Dirk silloin. »Onko hän nainen? En tiennyt sitä.
Tuollainen nimi voi merkitä mitä hyvänsä.»
»Onhan hän toki nainen. Sanotaan, että hän on hyvin — hyvin viehättävä.»
Dirk kutsutti luokseen Dallas O'Maran. Taiteilija lupasi tulla joskus kahden viikon kuluttua. Dirk päätti, ettei hän voinut odottaa, neuvotteli toisten ilmoitustaiteilijoiden kanssa, katseli heidän kyhäelmiään, kuunteli heidän suunnitelmiaan eikä ollut tyytyväinen kehenkään heistä. Aika oli lyhyt. Kymmenen päivää oli jo kulunut. Hän käski sihteerinsä soittaa Dallas O'Maralle ja pyytää, että hän tulisi Dirkin toimistoon kello yksitoista samana päivänä.
Mahdotonta, taiteilija työskenteli atelierissään joka päivä kello neljään.
Voisiko hän sitten tulla DeJongin toimistoon puoli viisi?
Kyllä, mutta hänestä olisi parempi, jos herra DeJong tulisi hänen atelieriinsä, missä hän saisi katsella taiteilijan luonnoksia — öljymaalauksia, piirroksia taikka pastelleja. Hän työskenteli nykyään enimmäkseen pastelliväreillä.
Sihteeri toisti kaiken tämän puhelimestaan pöydän ääressä istuvalle Dirkille. Tämä viskasi savukkeensa vihaisesti tuhkalautaselle, puhalsi viimeisen, raivoisan pölähdyksen ja tempasi käteensä oman puhelimensa. »Kaikenlaisia taiteilija pahuuksia, jotka ovat olevinaan ties mitä», hän mutisi käsi vastaanottotorven päällä. »Halloo, neiti Rawlings — minä tahdon puhutella häntä. Yhdistäkää hänet tänne.»
»Halloo, neiti — puh — O'Mara. Täällä puhuu herra DeJong. Toivon, että te tulette tänne toimistooni keskustelemaan kanssani.» (Nyt on tämä kenkkuileminen päättyvä.)
Kuului naisen ääni: »Tulen tietenkin, jos niin haluatte. Arvelin vain, että olisin voinut säästää meidän kummankin aikaa. Olen saapuva luoksenne puoli viideltä.» Hänen äänensä oli vitkainen, matala, täyteläinen. Ihastuttava ääni — viihdyttävä ääni.
»Hyvä, puoli viideltä siis», lausui Dirk nopeasti ja heitti torven koukkuunsa. Näin tuollaisia oli kohdeltava — tuollaisia nelikymmenvuotiaita naikkosia, jotka kulkivat toimistoissa riippuvin hapsin ja piirustuskäärö kainalossaan.
Lyönnilleen kello puoli viisi saapui tuo nelikymmenvuotinen naikkonen, jonka hapset riippuivat ja joka kantoi piirustuskääröä kainalossaan. Dirk antoi hänen odottaa uloimmassa huoneessa viitisen minuuttia, sillä hän oli vieläkin hieman kiukuissaan. Viittä yli puolen astui hänen työhuoneeseensa pitkä, solakka tyttö, jolla oli yllään hieno, pieni takki ja turkisreunuksinen hame, ja jonka musta hattu oli niin erikoinen ja yksinkertainen, että miehenkin silmä saattoi todeta sen ranskalaisen alkuperän. Hänen kainalossaan ei ollut minkäänlaista piirustussalkkua.
Miehen aivojen lävitse välähti monta ajatusta, jotka eivät kuuluneet liikesanastoon. »Tuhat tulimmaista!… Millaiset silmät!… Noin pitäisi kaikkien tyttöjen pukeutua… Väsyneen näköinen… Ei, hänen silmänsähän vain ovat hieman rasittuneet… Kaunis… Ei, ei hän ole kaunis… Onpas…» Ääneensä hän sanoi: »Olette kovin ystävällinen, neiti O'Mara.» Sitten hän arveli olleensa liian juhlallinen ja virkkoi lyhyesti: »Istukaa.»
Neiti O'Mara istuutui. Neiti O'Mara katsoi häneen väsyneillä, syvän sinisillä silmillään. Neiti O'Mara ei sanonut mitään. Hän katseli vain Dirkiä hyväntahtoisesti, rauhallisesti ja miettivästi. Dirk odotti, että hän sanoisi, ettei hän tavallisesti käynyt toimistoissa, että hän ei voinut viipyä kahtakymmentä minuuttia kauempaa, että päivä oli lämmin taikka kylmä, Dirkin työhuone kaunis, näköala joen ylitse suurenmoinen t.m.s. Neiti O'Mara ei suvainnut sanoa mitään. Dirk rupesi siis puhumaan kiireesti.
Tämä oli uusi kokemus Dirk DeJongille. Tavallisesti naiset aina ensiksi rupesivat puhumaan ja puhuivat paljon. Harvapuheiset naiset muuttuivat puheliaiksi Dirkin vaietessa, ja puheliaat naiset rupattelivat. Paula puhui aina kymmenen sanaa Dirkin sanoessa yhden. Mutta tässä oli nyt nainen, joka oli vaiteliaampi kuin hän itse. Hän ei ollut epäystävällisesti eikä painavasti vaitelias, hän oli vain hiljaisesti, harkitusti, tyynesti vähäpuheinen.
»Selitän teille, mitä me tarvitsemme, neiti O'Mara.» Ja sitten hän selitti. Hän arveli, että hänen vaiettuaan taiteilija läjäyttäisi esille kolme taikka neljä ehdotusta. Niin olivat kaikki muut tehneet.
Kun Dirk oli päättänyt puheensa, sanoi neiti O'Mara: »Voin ajatella asiaa parisen päivää tehdessäni muuta työtä. Se on tapani. Piirustan parhaillani erästä oliivisaippuailmoitusta. Voin ryhtyä teidän työhönne keskiviikkona.»
»Mutta minä haluaisin nähdä sen — tarkoitan, että haluaisin tietää, mitä te olette suunnitellut.» Luuliko tuo tyttö, että Dirk sallisi hänen laatia kaikki itsekseen kysymättä Dirkin neuvoa?
»Oi, se on aivan tarpeetonta. Mutta voittehan te käväistä atelierissäni, jos haluatte. Viikon kuluttua luulen sen valmistuvan. Asun Ontarion puolella, vanhassa atelieritalossa. Löydätte sen, jos etsitte sellaista rakennusta, josta tiilet ovat karisseet katukäytävälle.» Hän hymyili hidasta, leveää hymyään. Dirk huomasi, että hänen hampaansa olivat hyvät, mutta suu liian suuri. Hymy oli joka tapauksessa sievä ja lämmin. Dirk huomasi itsekin hymyilevänsä seurana. Sitten hän muuttui taas asialliseksi — hyvin asialliseksi.
»Kuinka paljon te — mikä on — mitä te pyydätte tällaisesta piirustuksesta?»
»Tuhatviisisataa dollaria», sanoi neiti O'Mara.
»Hullutusta.» Dirk katsahti tyttöön. Ehkäpä hän laski leikkiä. Mutta hänpä ei hymyillytkään. »Vaaditteko tuhatviisisataa yhdestä ainoasta piirustuksesta?»
»Sellaisesta piirustuksesta — ehdottomasti.»
»Pelkään, ettemme me voi maksaa sitä, neiti O'Mara.»
Neiti O'Mara nousi seisomaan. »Se on hintani.» Hän ei ollut ensinkään hämillään. Dirk totesi, ettei hän milloinkaan ennen ollut nähnyt naisen käyttäytyvän noin mutkattomasti. Hän itse haparoi tällä kertaa kirjoituspöytänsä varusteiden joukossa siirrellen kyniä, paperilehtistä ja imupaperia. »Hyvästi, herra — DeJong.» Tyttö ojensi ystävällisesti kätensä. Dirk tarttui siihen. Tytön tukka oli kultaa — himmeätä eikä kirkasta kultaa — ja se kiertyi suureen solmuun matalalle niskassa. Dirk puristi hänen kättänsä. Väsyneet silmät kohottivat katseensa häneen.
»Niin — jos se on kerran hintanne, neiti O'Mara — — En ollut valmistunut maksamaan niin paljon — mutta te huippukyvyt kai olette tottuneet huimaaviin hintoihin.»
»Emme sen huimaavampiin kuin teidänkään huippukykynne.»
»Niin, mutta tuhatviisisataa dollaria on aika summa.»
»Minäkin olen samaa mieltä. Mutta minusta onkin kymmenestä dollarista saakka jokainen summa aika suuri. Tietäkää, että minä sain ennen aikaan kaksikymmentäviisi senttiä kappaleelta piirtäessäni hattuja Gagelle.»
Tyttö oli kieltämättä viehättävä. »Nyt olette niinmuodoin perillä — onni on teille myötäinen.»
»Perilläkö! En sinä ilmoisna ikinä! Olen juuri vasta alottanut.»
»Ansaitseeko joku enemmän piirustuksillaan kuin te?»
»Ei kukaan, mikäli minä tiedän.»
»Joten te siis — —?»
»Joten minä siis heti kohta kerron teille elämäni tarinan.»
Tyttö hymyili taasen hidasta leveää hymyään ja kääntyi lähteäkseen. Dirk totesi, että muiden tyttöjen suut ovat vain kasvonpiirteitä, mutta tämän suu oli kasvojen kaunistus.
Hän oli mennyt. Neiti Ethelinda Quinn tovereineen ulommassa toimistosalissa hyväksyi neiti Dallas O'Maran puvun hänen käsintehdyistä kengistään ranskalaissyntyiseen hattuunsa saakka ja salamannopeasti muunsi mielessään omat pukunsa uuteen uskoon. Dirk DeJong sisähuoneessa totesi tilanneensa tuhannenviidensadan dollarin piirustuksen kuin sian säkissä ja olevansa pakotettu tekemään tiliä siitä Paulalle.
»Merkitkää muistiin, neiti Rawlings, että minun on käytävä neiti
O'Maran atelierissä torstaina.»
Lähimpinä päivinä hän huomasi, että hämmästyttävän monet ihmiset tiesivät hämmästyttävän paljon asioita Dallas O'Marasta. Hän oli kotoisin Texasista, ja siitä johtui hänen mahdoton nimensä. Hän oli kahdenkymmenenkahdeksan — kahdenkymmenenviiden — kolmenkymmenenkahden — kolmenkymmenenkuuden vuoden vanha. Hän oli kaunis. Hän oli ruma. Hän oli orpo. Hän oli itse ansainnut elatuksensa käydessään taidekoulua. Hän ei ymmärtänyt rahan arvoa. Kaksi vuotta sitten hänen piirustuksensa olivat äkkiä herättäneet huomiota. Hänen päämääränsä oli öljyvärimaalaus. Hän raatoi kuin kaleeriorja, leikki kuin lapsi. Hänellä oli kaksikymmentä ihailijaa eikä yhtään rakastajaa. Hänen ystävänsä, niin hyvin miehet kuin naisetkin, olivat monilukuiset ja vaelsivat edestakaisin hänen atelierissään kuin yleisellä torilla. Siellä saattoi milloin hyvänsä tavata keitä hyvänsä Bert Colsonista, mustapintaisesta varieteetähdestä pariisilais-lakeforestilaiseen rouva Robinson Gilmaniin, ja Chicagon sinfoniaorkesterin ensimmäisestä viulunsoittajasta Leo Mahlerista Carsonin mallipiirtäjään Fanny Whippleen saakka. Hän avusti kaikenlaisia onnettomia kanssasisaria ja veljiä Texasissa ja kaikkialla lähellä.
Neiti Rawlings ilmoitti, että Dirk tulisi alelieriin torstaina kello kolme. Paula sanoi, että hän tulisi mukaan ja tulikin. Hän pukeutui erikoisesti Dallas O'Maraa varten, ja tulos oli kieltämättä hurmaava. Dallas maalasi pastelliväreillään muotokuvia ja joskus hän käytti öljyvärejäkin. Hän oli saanut palkinnon viime keväänä Chicago Art Institutin muotokuvanäyttelyssä pantuaan näytteille rouva Robinson Gilmanin kuvan. Hänen mallinaan istumista pidettiin suurena kunniana. Paulan hattu oli valittu hänen hiustensa ja profiilinsa mukaan, hänen pukunsa kaulaleikkaus hänen hattunsa, hiustensa ja profiilinsa mukaan ja hänen helmensä kaikkien näiden neljän mukaan. Tämä yhdistelmä oli omiaan lyömään neiti Dallas O'Maran täydellisesti laudalta.
Neiti Dallas O'Mara istui atelierissään korkealla tuolilla maalaustelineen edessä suuri kokoelma liituja vieressään. Hän oli merkillisen näköinen eikä välittänyt siitä vähääkään. Hän tervehti Dirkiä ja Paulaa iloisen ystävällisesti ja jatkoi heti työtään. Hyvin hienosti puettu malli istui hänen edessään.
»Hei!» sanoi Dallas O'Mara. »Tässä se on. Mitä te pidätte siitä?»
»Kas», sanoi Dirk. »Tuoko?» Paperilla näkyi oikeastaan vain jonkinlainen hämärä luonnos tuosta hienosti puetusta mallista. »Tuollainenko se on?» Tuhatviisisataa dollaria!
»Toivottavasti te ette kaipaa naista, joka ostaa arvopapereita.» Hän jatkoi työtään. Hän siristi toista silmäänsä, otti taskustaan esille merkillisen, pienen, kiiltävän esineen, johon hän katsahti, ja jonka hän sitten työnsi takaisin taskuunsa. Hän veti mustan viivan paperiin hiilikynällä ja sotki sen sitten peukalollaan. Hänen yllään oli haalistunut, kaikkipeittävä esiliina, jonka pinnalla tushi, kumihiutaleet, kynänpiirrot, hiilentomu ja pesu kamppailivat ylivallasta muodostaen sekanaisen, Chicagon ilmaa muistuttavan hämäryyden. Valkoisen, ei erikoisen puhtaan silkkipuseron kaulus pisti esille sen alta. Hänen jaloissaan oli pehmeät, nahkaiset, tupsuniekat tohvelit. Hänen himmeän keltainen tukkansa riepotti suurena, hatarana solmuna niskassa. Toisella poskella oli musta pilkku.
»Taivas», ajatteli Dirk, »miltä hän näyttääkään!»
Dallas O'Mara viittasi ystävällisesti kädellään tuoleihin, joilla virui hattuja, kaikenlaisia vaatteita, pahvilevyjä ja (nojatuolin leveällä käsinojalla) keltainen möhkäle. »Istukaa.» Hän huusi tytölle, joka oli avannut heille oven: »Gilda, heitä syrjään nuo tavarat. Tässä on rouva Storm ja herra DeJong — Gilda Hannan.» Dirk huomasi myöhemmin, että tyttö oli hänen sihteerinsä.
Huone oli siistimätön, kodikas ja likainen. Kulunut, vanha, suuri piano seisoi nurkassa. Puolet huoneen pohjoiseen viettävästä katosta oli lasista. Muuan mies ja tyttö istuivat sohvalla huoneen toisessa päässä keskustellen vakavasti. Tummaverinen, ulkomaalaisen näköinen mies, jonka Dirk hämärästi muisti joskus nähneensä, soitti hiljaa pianoa. Puhelin soi. Neiti Hannan vastasi, toisti puhelun Dallas O'Maralle ja saneli vastauksen takaisin puhelimeen. Korkealla tuolillaan, tohvelijalka kiertyneenä tuolinjalkojen väliin, Dallas työskenteli keskitetysti, tyynesti ja hartaasti. Hiuskiehkura riippui hänen silmillään. Hän työnsi sen pois ranteellaan piirtäen uuden viirun otsaansa. Hänen hartautensa ja välinpitämättömyytensä olivat ihmeteltävät — niin vaikuttavat, niin suurenmoiset. Hän ei katsahtanutkaan vieraisiinsa. Hänen huomionsa oli kiinnitetty yksinomaan työhön, ja hänen nenänsäkin kiilsi. Dirk ei ollut vuosikausiin nähnyt sellaista tyttöä, jonka nenä olisi kiiltänyt. Ainahan he vetivät esille nuo pienet rasiansa ja muut sellaiset ja kalkitsivat kasvonsa niiden sisällyksellä.
»Kuinka te voitte työskennellä tällaisessa ihmisjoukossa?»
»Voi», vastasi Dallas syvällä, laiskan rauhallisella äänellään, »tavallisestihan täällä on pari-, kolmekymmentä henkeä» — hän vetäisi tulipunaisen piirron paperille ja pyyhki sen heti pois — »tuhannet ihmiset kulkevat täällä edestakaisin. Minä pidän siitä, että näen ystäviä raataessanikin.»
»Tuhat tulimmaista!» Dirk tuumi, »hänhän on — — en keksi sanoja, mutta— —hänhän on — —»
»Emmekö jo lähde?» sanoi Paula.
Dirk oli unohtanut hänen läsnäolonsa. »Aivan heti, jos sinä olet valmis.»
Ulkopuolella Paula kysyi: »Luuletko sinä kuvan onnistuvan?» He astuivat hänen autoonsa.»
»En tiedä. On vaikeata sanoa tällä asteella, vai mitä luulet?»
»Palaatko toimistoosi?»
»Palaan.»
»No, onko hän viehättävä?»
»Mitä itse luulet?»
Dirk oli niinmuodoin varuillaan! Paula veti kiivaasti kampia ja vaihtoi toiseen välitykseen. »Hänen kaulansa oli likainen.»
»Hiilentomua», virkkoi Dirk.
»Tokkopa», vastasi Paula.
Dirk kääntyi sivulle katsoakseen häneen. Oli kuin hän olisi nähnyt Paulan ensimmäisen kerran. Hän näytti hauraalta, kovalta, keinotekoiselta — ikään kuin hyvin pieneltä. Ei ruumiillisesti, vaan sielullisesti.
Kuva oli valmis ja paikallaan kymmenen päivän kuluttua. Sinä aikana Dirk kävi kahdesti Ontario Streetin varrella olevassa atelierissä. Dallas ei näyttänyt tyytymättömältä. Hän ei näyttänyt erikoisen kiinnostuneeltakaan. Hän oli kummallakin kerralla vaipunut työhönsä. Ensimmäisellä kerralla hän oli saman näköinen kuin Dirkin ensi kertaa käydessä, mutta toisella kerralla hän oli puettu uuteen, puhtaaseen takkiin, jonka keltainen väri sointui hyvin loistavasti hänen hiuksiinsa, sekä korkeakantaisiin, vaaleanruskeisiin, siroihin puolikenkiin. Dirkin mielestä hän oli kuin pikku tyttö, joka oli juuri pesty ja puettu puhtaaseen leikkiesiliinaan.
Hänen ajatuksensa kiertelivät useasti Dallas O'Maraa. Hän huomasi joskus puhuvansa hänestä muille ja luuli sävyänsä erittäin ylimieliseksi. Hän puhui mielellään tuosta tytöstä. Hän kertoi äidilleen hänestä. Hän uskalsi vapaasti ilmaista ajatuksensa Selinalle ja oli luultavasti käyttänyt hyväkseenkin tätä vapautta, koska hänen äitinsä katsoi häneen niin tarkkaavaisesti sanoessaan: »Tutustuisin kovin mielelläni häneen. En ole koskaan vielä tavannut tuollaista tyttöä.»
»Kysyn häneltä, saisinko joskus tuoda sinut hänen atelieriinsä käydessäsi kaupungissa.»
Oli aivan mahdotonta puhua hänen kanssaan minuuttiakaan kahdenkesken, ja se hermostutti Dirkiä. Ihmisiä kulki koko ajan edestakaisin atelierissä — merkillisiä, tärkeitä, hämmästyttäviä ihmisiä ja pieniä, halveksittuja, nukkavieruja ihmisiä. Siellä oli rahaton taidekoulun oppilas, punatukkainen ja kiihkeäsilmäinen tyttö, joka asui Dallasin luona, siksi kunnes hän saisi kotoaan rahoja, sekä helmiketjuinen Metropolitan-oopperan laulajatar, joka oli alentunut laulamaan parisen viikkoa Chicagon oopperassa. Dirk ei tiennyt, että Dallaskin soitti, ennen kuin hän kerran tapasi tytön istumassa hämärissä pianon ääressä Bert Colsonin, mustapintaisen ilveilijän keralla. Colson lauloi noita hirvittäviä lauluja orvokkeja kasvattavista huhtikuun sateista ja Ma-ha-ha-ha-ha-ha-mysta, mutta ne eivät olleetkaan hirvittäviä hänen niitä laulaessaan. Tuon laihan, onttorintaisen, synkkäsilmäisen ilveilijän yllä lepäsi merkillinen paatoksen tenho ja suurenmoinen rytmin mahti — hän sitoi kuulijansa ja pakotti heidät rakastamaan itseään. Teatterissa hän astui aina näyttämön partaalle ja syleili kuulijakuntaansa. Hän puhui kuin kengänkiillottaja ja lauloi kuin enkeli. Dallas istui pianon ääressä, Colson kumartui sen ylitse, ja he harjoittelivat jotain laulua. He olivat kiihtyneet, hurmaantuneet kumpikin. He tuskin huomasivat Dirkin tuloa. Dallas nyökkäsi hänen saapuessaan, mutta jatkoi samalla soittoaan. Colson lauloi halvan, tuntehikkaan ballaadin, ikään kuin se olisi ollut traagillinen kansanlaulu, hänen käsivartensa ojentuivat, hänen kasvonsa hehkuivat. Dallas säesti, ja kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. Kun he lopettivat, sanoi tyttö: »Eikö tämä ollut hirveä laulu? Olen hullaantunut siihen. Bert aikoo esittää sen illalla.»
»Kuka — hm — on sen kirjoittanut?» Dirk kysyi kohteliaasti.
Dallas rupesi taas soittamaan. »Kukako? Niin — minä.» Jälleen he upposivat työhönsä. He eivät välittäneet Dirkistä eivätkä he kuitenkaan olleet epäystävällisiä. He vain olivat kiinnostuneemmat omaan työhönsä. Dirk lähti päättäen, ettei hän enää palaisi tähän taloon. Miksi hän vetelehtisi tällaisissa ateliereissä? Mutta seuraavana päivänä hän oli jälleen siellä.
»Kuulkaa, neiti O'Mara», hän oli vetänyt tytön syrjään silmänräpäykseksi. »Kuulkaa, ettekö te joskus voisi syödä kanssani päivällistä? Ja tulla teatteriin?»
»Hyvin mielelläni.»
»Milloin?» Dirk oikein vapisi.
»Tänään.» Dirkillä oli tärkeä kokous. Siekailematta hän pyyhki sen pois mielestään.
»Tänäänkö! Mainiota! Missä te haluaisitte syödä päivällistä? Casinossako?» Se oli Chicagon hienoin klubi, pieni, vaalean punainen, italialainen stukkomaja Lake Shore Driven varrella. Dirk oli ylpeä voidessaan kutsua Dallasin tuohon klubiin.
»Voi, ei, minä vihaan noita taiteellisia pikkupaikkoja. Minä pidän hotelleista, joissa on kaikenlaisia ihmisiä. Klubissa on ympärillämme vain samanlaisia ihmisiä. He ovat klubin jäseniä joko sen tähden, että he kaikki harrastavat golfia, taikka sen tähden, että he ovat suorittaneet yliopistollisia tutkintoja taikka kuuluvat samaan valtiolliseen puolueeseen taikka kirjoittavat tai maalaavat taikka ansaitsevat yli viisikymmentätuhatta vuodessa taikka muuta sellaista. Minä pidän enemmän sekasotkusta. Minä pidän sellaisesta ruokasalista, joka on täynnä ammattipelureita ja vakuutusasioitsijoita ja näyttelijöitä ja kauppiaita, varkaita, salakuljettajia, asianajajia, katunaisia, rouvia, koulutyttöjä, kauppamatkustajia, miljonäärejä — joka lajia. Sellaista minä nimitän päivällisen syömiseksi ulkona — lukuunottamatta tietysti ystävieni päivälliskutsuja.» Tämä oli hänen puheekseen harvinaisen pitkä juttu.
»Ehkä», Dirk innostui, »te suostuisitte joskus syömään päivällistä minunkin pienessä kodissani. Kutsuisin neljä taikka viisi vierasta, taikka — —»
»Kenties.»
»Menemmekö Drakeen tänä iltana?»
»Se muistuttaa liiaksi roomalaista saunaa. Nuo pilarit kiusaavat minua.
Mennään Blackstoneen. Minä olen aina oleva sikäli Texasin lapsi, että
Blackstonen ranskalainen huone on hienointa, mitä tiedän.»
He menivät siis Blackstoneen. Hovimestari tunsi Dirkin. »Hyvää iltaa, herra DeJong.» Dirk oli salaa oikein tyytyväinen, mutta sitten hän hätkähti huomatessaan, että hovimestari hymyili Dallasille ja Dallas hovimestarille. »Hei, André», sanoi Dallas.
»Hyvää iltaa, neiti O'Mara.» Tervehdyksen sanamuoto oli säännönmukainen, Blackstonen ranskalaisen huoneen hovimestarin arvoinen, mutta hänen äänensä oli lyyrillinen, ja hänen silmänsä säihkyivät. Hän tarjosi tytölle tuolin kuin valtaistuimen kuningattarelle.
Huomatessaan oudon ilmeen Dirkin silmissä Dallas selitti: »Tutustuin häneen sotaväessä ollessani Ranskassa. Hän on kelpo poika.»
»Olitteko te — mitä te teitte Ranskassa?»
»Jos jotakin.»
Dallasin päivällispuku oli hieno, mutta joku vaalean punainen silkkinauha pilkisti huolimattomasti esille olkapäältä. Se kuului luultavasti hänen liivinsuojukseensa. Paula olisi — mutta Paulan pukuhan oli aina niin täydellinen, ettei mikään poikkeus olisi ollut mahdollinenkaan. Dirk piti hänen puvustaan, joka päättyi jyrkästi olkapäällä paljastaen hänen kiinteät, valkoiset käsivartensa. Kangas oli himmeästi kullanvärinen — hänen hiustensa mukainen. Tällainen oli tämä Dallas. Dallaseja oli tusina — sata kappaletta. Ja kuitenkin hän oli aina sama Dallas. Et koskaan voinut edeltäkäsin tietää, tapaisitko tahriintuneeseen takkiin puetun, hiilinaamaisen, veitikan vai pieneen turkkiin puetun kaunottaren. Joskus hän Dirkin mielestä muistutti ruotsalaista palvelijatarta korkeine poskipäineen, syvine silmineen ja suurine, taitavine käsineen. Joskus hän muistutti tuota komeaa jumalatarta, jota niin useasti kuvataan, joka pitää kädessään runsaudensarvea seisoessaan korkearintaisena sirossa asennossa. Häntä ympäröi luonnollisuuden, hedelmällisyyden ja alkuperäisyyden ilmakehä. Dirk totesi, että hänen kyntensä olivat lyhyet eivätkä hyvin hoidetut — ne eivät kiiltäneet hiottuina, teroitettuna ja punattuina niin kuin Paulan kynnet. Sekin miellytti merkillisesti Dirkiä.
»Haluatteko ostereita?» hän kysyi. »Täällä niihin voi luottaa. Vaiko hedelmäsalaattia? Sitten helmikanan rintaa artisokkien kera — —»
Dallas oli huolestuneen näköinen. »Jos te — te kai pidätte siitä. Minä pitäisin enemmän paistista ja paistetuista perunoista ja venäläisestä salaatista — —»
»Suurenmoista!» Dirk oli innostunut. Hän tilasi toisenkin samanlaisen annoksen, ja he söivät sen pelottavan halukkaasti. Dallas söi sämpylöitä. Dallas söi voita. Dallas ei puhunut ruoasta. Hän sanoi vain kerran sen olevan hyvää ja kertoi unohtaneensa tänään aamiaispäivällisen kiireisessä työssään. Dirkin mielestä kaikki tämä oli niin viihdyttävää ja virkistävää. Tavallisesti, kun hän istui ravintolassa jonkun naisen seurassa, tämä sanoi: »Voi, kuinka mielelläni minä söisin edes yhden tuollaisen murean, pienen sämpylän!»
Hän sanoi silloin: »Miksi et sitten syö?»
Jolloin nainen aina vastasi: »En ikinä uskalla! Hyvä Jumala! Ainakin puoli naulaa. En ole vuoden päiviin syönyt sämpylää voin kera.»
Taas hän sanoi: »Miksi et?»
»Pelkään lihovani.»
Ja silloin oli Dirkin vastattava koneellisesti: »Sinäkö! Mahdotonta.
Sinä olet juuri sopiva.»
Dirk oli niin kyllästynyt noihin naisiin, jotka puhuivat painostaan, vartalostaan ja viivoistaan. Hänestä se oli mautonta. Paula kieltäytyi aina jääkylmästä milloin mistäkin nautinnosta. Dirk oli vaivaantunut istuessaan pöydän ääressä vastapäätä häntä. Dirk söi koko aterian, ja Paula hypisteli pikku murusia Melban paahtoleivästä ja maisteli salaatin lehteä ja puolta, sokeroimatonta grapefruitia. Hän ei voinut nauttia omista ostereistaan, paististaan ja kahvistaan. Hän epäili, että Paula aina katseli hänen ruokaansa hieman kateellisesti, vaikkakin hän oli olevinaan niin välinpitämätön. Paula olikin hieman näivettynyt.
»Teatteri on naapuritalossa», sanoi Dirk. »Parin askeleen päässä.
Meidän ei tarvitse, lähteä täältä ennen kahdeksaa.»
»Sepä hyvä.» Dallas nautti savukkeesta kahvin keralla pehmeän, kiehtovan tunnelman vallassa. Dirk kertoili itsestään. Hän oli kuin vapautunut, luonteva ja onnellinen.
»Tiedättekö, että minä olen arkkitehti — tai ainakin olen ollut sellainen. Siksi kai niin mielelläni vetelehdinkin teidän atelierissänne. Olen ruvennut kaipaamaan kyniä ja piirustuslautaa ja kaikkea sellaista — jonkunlaista koti-ikävää luultavasti.»
»Miksi sitten hylkäsitte ne?»
»Ei kelvannut.»
»Mitä te tarkoitatte — miksi se ei kelvannut?»
»Ei tuottanut rahaa. Sodan jälkeen ei kukaan rakentanut mitään. Ehkäpä, jos olisin ponnistellut kynsin hampain — —»
»Ja sitten rupesitte pankkiiriksi, niinkö? No, pankissa lieneekin tarpeeksi rahaa.»
Dirk tunsi piston. »En ruvennut pankkiiriksi — heti. Hoidin obligatsionien myyntiä.»
Dallasin kulmakarvojen väliin ilmestyi pieni vako. Hänen kulmakarvansa olivat paksut, voimakkaat ja hieman epätasaiset, ja ne yhtyivät useasti hänen nenänsä yläpuolella. Paulan kulmakarvat muodostivat mustan viivan — huolellisesti piirretyn puoliympyrän silmien yläpuolelle, jotka eivät kätkeneet mitään tuntemattomia salaisuuksia. »Minä puolestani ainakin», virkkoi Dallas hitaasti, »mieluummin piirustaisin jonkun sellaisen rakennuksen takaoven, joka kaunistaisi ja kohottaisi tätä kaupunkia, kuin myisin kaikkia niitä arvopapereita, joita milloinkaan on virrannut — minne tuollaiset arvopaperit sitten mahtavatkaan virrata.»
Dirk puolustelihen. »Minäkin ajattelin tuolla tavalla. Mutta äitinihän oli auttanut minut opin tielle, raatanut ja ahertanut antaakseen minulle hyvän kasvatuksen. Enhän minä voinut vetelehtiä ja ansaita hädin tuskin vain elantoani. Halusin antaa hänelle kaikki maailman ihanuudet. Halusin — —»
»Halusiko hän sitten kaikkia noita ihanuuksia? Tahtoiko hän teidän luopuvan arkkitehtuurista ja ryhtyvän arvopapereihin?»
»Hän — en oikein tiedä, mitä hän — —» Dirk oli liian rehellinen — hän oli yhä vieläkin Selina DeJongin poika — hän ei kyennyt suoraan valehtelemaan.
»Lupasitte kerran, että minä saisin joskus tutustua häneen.»
»Saanko tuoda hänet teidän luoksenne? Tai suostuisitteko te — ajamaan kanssani farmille jonakin päivänä? Hän pitäisi siitä hirveästi.»
»Samoin minäkin.»
Dirk kumartui äkkiä eteenpäin. »Kuulkaa, Dallas. Mitä te ajattelette minusta?» Hän tahtoi tietää sen. Hän ei jaksanut enää odottaa.
»Minusta te olette oikein hauska nuori mies.»
Tuo oli hirveätä. »Mutta enhän minä halua olla hauska nuori mies. Tahdon, että te pitäisitte minusta — paljon. Sanokaa, mitä minulta puuttuu? Miksi te työnnätte minut syrjään niin useasti? Minä en koskaan saa tuntea olevani oikein lähellä teitä. Mitä minulta puuttuu?» Dirk oli allapäin.
»No, jos te välttämättä tahdotte tietää — — Minä vaadin, että niillä ihmisillä, joita useasti tapaan, on oleva jotain, joka kimaltelee, joka häikäisee. Toisissa ihmisissä on yhdeksän kymmenettä osaa loistoa ja yhdeksän kymmenettä osaa katinkultaa, kuten Gene Meranissa, ja toisissa on yhdeksän kymmenettä osaa katinkultaa ja yksi kymmenesosa hohtavaa, jaloa metallia, kuten Sam Huebchissa. Mutta on sellaisiakin ihmisiä, jotka ovat pelkkää tasaista punerrusta ilman pisaraakaan kuninkaallista purppuraväriä.»
»Ja sellainen olen siis minä.»
Dirk oli hirveästi pettynyt, loukkaantunut ja masentunut. Hän oli myöskin kiukuissaan. Hänen ylpeytensä oli haavoittunut. Olihan hän Dirk DeJong, Chicagon nuorten miesten ensimmäisiä, lupaavin ja suosituin heistä. Mitä oli Dallas O'Mara — vain ilmoitustenpiirtäjä, joka sai tuhatviisisataa dollaria kuvasta?
»Kuinka käy miesten, jotka rakastuvat teihin? Mitä he tekevät?»
Dallas sekoitti mietteisiinsä vaipuneena kahviaan. »Tavallisesti he ilmaisevat minulle sen.»
»Entä sitten?»
»Sitten he voivat paremmin, ja me olemme hyviä ystäviä.»
»Mutta ettekö te milloinkaan rakastu heihin?» Kirotun varma ja itsetietoinen tyttö! »Ettekö te sitten koskaan rakastu heihin?»
»Melkein aina», virkkoi Dallas.
Dirk rohkaisi mielensä ja iski suoraan asiaan. »Minä voisin antaa teille paljon, mitä teillä ei ole — sekä purppuraista että ilman purppuraa.»
»Matkustan huhtikuussa Ranskaan, Pariisiin.»
»Mitä tarkoitatte? Pariisiin! Miksi?»
»Opiskelemaan. Tahdon maalata muotokuvia. Öljyväreillä.»
Dirk oli järkytetty. »Ettekö voi maalata niitä täällä?»
»En toki. En sellaisia kuin nyt tarvitsen. Olen jo opiskellutkin täällä. Olen käynyt Art Institutessa kolmesti viikossa vain harjoittaakseni kättäni.»
»Sielläkö te siis käyttekin iltaisin?» Dirkin mieli keventyi oudosti.
»Saanko joskus seurata teitä sinne, saanko?» Mitä hyvänsä. Mitä hyvänsä.
Dallas ottikin hänet mukaansa eräänä iltana keinotellen hänet taitavasti ankaran irlantilaisen ohitse, joka vartioi alakerran luokkahuoneiden sisäänkäytävää, avasi kaappinsa, pukeutui työesiliinaansa ja tarttui siveltimiinsä. Sitten hän juoksi hallin poikki. »Älkää puhuko», hän varoitti Dirkiä. »He häiriytyvät. Mitähän he sanoisivat, jos näkisivät minun atelierini?» Hän kiirehti pieneen, säälimättömän valoisaan, ahdistavan kuumaan huoneeseen, jonka seinät olivat valkeiksi maalatut. Telineet peittivät jokaisen neliötuumankin lattiasta. Heidän edessään seisoi miehiä ja naisia siveltimet käsissään vaipuneina hartaaseen työhön. Dallas asettui omalle paikalleen ja syventyi heti hänkin työhönsä. Dirk räpytteli silmiään häikäisevässä valossa. Hän katsahti lavalle, jonne kaikki katselivat työskennellessään. Siellä lepäsi alaston nainen.
Dirk hätkähti ja hänen päänsä lävitse välähteli ajatuksia: »Herranen aika, hänellähän ei ole vaatteita! Piru vieköön, tämä on paksua. Hän on aivan alasti!» Hän koetti kuitenkin näyttää tottuneelta, huolettomalta ja ylimieliseltä. Hänen onnistuikin voitettuaan ensi hämmästyksensä täydellisesti tottua tilanteeseen. Oppilaat maalasivat vartalokuvaa öljyväreillä.
Malli oli moroni, jonka iho oli kuin samettia ja ruusunlehtiä, ja hänen asentonsa valuivat pehmeästi kuin kerma. Hänen tukkansa oli käherretty puiseviksi laineiksi, hänen nenänsä oli kömpelö, ja hänen korvarenkaansa olivat rohdoskaupasta ostetut, mutta hänen selkänsä oli luultavasti kauniimpi kuin Helenan ja hänen rintansa kuin kaksi korallihuippuista lumikinosta. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua Dirk huomasi vaipuneensa aivan ulkopuolisesti ja viileästi tutkimaan vivahduksia, varjoja, värejä ja viivoja. Hän kuunteli opettajan hiljaisia neuvoja ja tirkisti hartaasti toisella silmällään todetakseen, oliko tuo varjo mallin vatsalla todellakin sininen vaiko ruskea. Hänkin saattoi heti nähdä, että Dallasin maalaus oli miltei loukkaavan paljon parempi kaikkien muiden töitä. Hänen taulussaan oli ihon alla lihaksia ja lihaksien alla verta ja luuta. Hän ilmeisesti tunsi ihmisruumiin yhtä tarkasti kuin lääkäri. Dirk huomasi nyt, että siinä juuri piilikin hänen ilmoituskuviensa tenho. Piirustus, jonka hän oli suorittanut Great Lakes Trust Companyn arvopaperiosaston tilauksesta, oli ollut tavallaan hyvin totunnainen, mutta aiheen käsittely ja piirtäjän taito olivat luoneet sen viehätyksen. Dirk ajatteli, että Dallasin öljymaalaukset, jos hän sellaisiin joskus ryhtyisi, olisivat varmaankin sekä eloisia että vaikuttavia, mutta hän toivoi kuitenkin, ettei Dallas koskaan siihen työhön rupeaisikaan. Hän toivoi — —
Vasta yhdentoista jälkeen he astuivat ulos Art Instituten ovesta ja seisoivat hetkisen leveiden portaiden yläpäässä katsellen heidän edessään lepäävää maailmaa. Dallas ei sanonut mitään. Äkkiä kuohahti yön kauneus esille tulvahtaen hyökynä Dirkin mieleen. Siinä oli loistoa ja kimallusta, värejä ja hehkua. Oikealla Wrigleyn talon valkoinen torni kohosi satumaisena sinipunervaa taivasta vastaan. Juuri tällä puolella välkytteli sähkölamppujen noitalauma sanomaansa punaisin ja valkoisin valoin katsojalle. Ensiksi valkoiset lamput:
OSTA
Sitten pimeys, jolloin jäit vasten tahtoasikin odottamaan. Sitten punaiset:
TAVARAMARKKINOILTAMME
Taas pimeys. Sitten leimahtivat kummatkin värit entistä suurempina kirjaimina niin kirkkaasti, että silmämunaasi kirveli, häikäisten näkyvistä tornit, taivaat ja kadut:
SÄÄSTÄ RAHAA
Suoraan edessä muodosti Adams Streetin maanalaisen katos venetsialaisen sillan, jonka alla musta asfalttikanava virtasi hitaasti eteenpäin. Kahviloiden ja tupakkakauppojen valot heijastivat pylväsrivistöjä kanavan pintaan. Näky oli hurmaava. Dirkin mieleen juolahti, että Dallas oli juuri tuollainen — samanlainen kuin Chicago itse. Hänessä oli hohtoa ja halpuutta, katinkullan kimallusta ja suurenmoisuutta, ihanuutta ja rumuutta.
»Suloista», huudahti Dallas vetäen syvän henkäyksen. Hän kuului kaikkeen tähän.
»Niin on.» Dirk tunsi olevansa vieras. »Haluatteko voileivän? Oletteko nälkäinen?»
»Kuolen nälkään.»
He söivät voileivän ja joivat kahvia muutamassa kokoyön ruokalassa, koska Dallas väitti, ettei hän voinut mennä ravintolaan näin likaisin kasvoin, ja koska hän ei myöskään viitsinyt vaivaantua peseytymään. Hän oli tavallista avomielisempi tänä iltana, hieman väsynyt, vähemmän ylimielinen ja itsenäinen kuin tavallisesti. Sen kautta hän oli ikään kuin avuton — uupunut — ja hänen avuttomuutensa ja uupunut ilmeensä herättivät Dirkin hellyyden. Dallasin hymy valutti hänen mieleensä lämpimän onnen tunnun — kunnes hän huomasi, että tyttö hymyili aivan samalla tavalla pisamaiselle nuorukaiselle kiiltävän, nikkelisen kahvipannun ylitse sanoessaan tälle, että hänen kahvinsa oli suurenmoista.
XIX.
Kaikki entiset, suunnattoman tärkeät seikat menettivät arvonsa nyt. Ihmiset, joiden seura oli tuntunut niin houkuttelevalta, eivät äkkiä merkinneetkään mitään. Hänen pelinsä muuttuivat niin typeriksi. Hän katseli kaikkea Dallas O'Maran viisaiden, kauneutta rakastavien silmien lävitse. Oli ihmeellistä, ettei hän huomannut tämän tytön katselevan elämää miltei samalta näkökulmalta kuin hänen äitinsä sitä katseli. Viime vuosien aikana oli hänen äitinsä useasti loukannut häntä arvostellessaan hänen rikkaita ja mahtavia ystäviään — heidän tapojaan, heidän pelejään, heidän huvituksiaan ja heidän käytöstään. Ja hänen äitinsä elämäntapa taas puolestaan loukkasi Dirkiä. Käydessään joskus — harvoin — farmilla hän oli aina näkevinään jonkun synkän, alakuloisen naisihmisen keittiössä, arkihuoneessa taikka kuistilla — naisen, jolla oli rikkinäiset hampaat, naurettavat kengät ja traagilliset silmät — juomassa kahvia ja purkamassa sydäntään Selinalle. Hänestä ne olivat aivan hirveät — tuoksuivat piparimintulle, hielle ja kurjuudelle. »Ja hän on ollut työttömänä marraskuusta saakka — —»
»Eihän. Sehän on hirveätä!»
Dirk ei pitänyt siitä.
Joskus ukko Hempel ajoi Selinaa tervehtimään, ja Dirk saattoi yllättää heidät naurusuin ilkkumassa — Dirkin arvelun mukaan — North Shoren väkeä.
Selina ei ollut enää moneen vuoteen toverillisesti kysynyt: »No, mitä siellä tarjottiin päivälliseksi, Dirk?»
»Tarjottiin — niin — keittoa kai.»
»Eikö mitään ennen keittoa?»
»Tietysti. Jotakin — oli — jotakin kanapeen tapaista, tiedätkö? Ja kaviaaria.»
»Herranen aika! Kaviaaria!»
Joskus Selina tirskui kuin pahankurinen tyttö asioille, jotka Dirkin mielestä olivat vakavia asioita. Esimerkiksi ketunmetsästykselle. Lake Forest oli ruvennut harrastamaan ketunajoa ja Tippecanoen sakki rakensi koiratarhat. Dirk oli oppinut ratsastamaan oikein hyvästi. Muuan englantilainen herra — eräs kapteeni Stokes-Beatty — oli vihkinyt North Shoren ketunajon salaisuuksiin. Kapteeni Stokes-Beatty oli pitkäkasvuinen, lenkojalkainen ja hevosnaamainen nuori mies, jonka käytös oli hyvin hillittyä. Yllämainittu, mukava Farnhamin tyttö oli ilmeisesti tähdissä määrätty hänen vaimokseen. Paula oli järjestänyt metsästysaamiaiset Stormwoodissa, ja tilaisuus oli ollut varsin onnistunut, vaikkakin amerikkalaiset herrat suhtautuivat hieman epäluuloisesti paistettuihin munuaisiin. Ruoka oli laadittu mahdollisimman tarkasti englantilaisten metsästysaamiaisten leperöiden liharuokien mallin mukaan, ja se oli haaleassa höyryssä kadottanut kaiken makunsa. Naiset olivat solakoita ja heidän pukunsa miesräätälin tekemiä, mutta he kantoivat metsästyspukujaan yhtä tottumattomasti ja arasti kuin tytöt ensimmäisiä, avokaulaisia iltapukujaan. Useimmat herroista olivat asettuneet vastahankaan, kun oli kysymys punaisista takeista, mutta kapteeni Stokes-Beatty kantoi omaansa komeasti. Kettu — huolestuneen ja surkean näköinen otus — oli tuotettu laatikossa etelästä, ja päästyään vapauteen se asettautui kodikkaasti istumaan muutamaan illinoisilaiseen maissipeltoon eikä kiitänytkään sukkelasti piilopaikkaan, niin kuin sen olisi pitänyt. Kun ajo oli päättynyt, tunsivat metsästäjät täyttäneensä velvollisuutensa aivan kuin tapettuaan torakan.
Dirk oli kertonut tästä Selinalle ylpeillen. Hän oli ottanut osaa ketunajoon.
»Ketunajoon! Miksi te ajoitte tuota kettua?»
»Miksikö? Miksi ylipäätään metsästetään kettuja?»
»En minä ainakaan tiedä. Ketut olivat ennen muinoin pahana rasituksena joillakin seuduilla ja siksi niitä silloin metsästettiin. Ovatko ketut viime aikoina ruvenneet vaivaamaan Lake Forestiakin?»
»Älä nyt hassuttele, äiti.» Dirk kertoi aamiaisestakin.
»Mutta tuohan on typerää, Dirk. On hyvä, jos jäljittelemme sellaisia puolia, jotka ovat ulkomailla paremmat kuin meidän omamme. Englannissa ovat puutarhat, takkavalkeat, koirat, kankaat, kävelykengät, piiput ja vetelehtijät paremmat kuin täällä. Mutta nuo haaleat aamiaiset — —! Heillähän ei ole kaasua — siitä se johtuu. Ei kukaan Kansasin taikka Nebraskan maalaisemäntä alistuisi heikäläisiin keittiöihin — ei hetkeksikään. Ja meidän renkimme nyrpistäisi nenäänsä heidän käristetylle silavalleen.» Selina nauroi.
»Jos sinä puhut tuolla tavalla, äiti — —»
Mutta Dallas O'Mara oli aivan samaa mieltä. Dallas oli nähtävästi tullut muotiin North Shoren seurapiireissä maalattuaan rouva Robinson Gilmanin muotokuvan. Hänet oli kutsuttu päivällisille ja aamiaispäivällisille ja tanssiaisiin, mutta hän sanoi Dirkille, että heikäläisten hommat ikävystyttivät häntä.
»He ovat kilttejä», hän sanoi, »mutta heidän on aina ikävä. Kaikki koettavat olla jotain, mitä he eivät ole, ja sellainen on kovin rasittavaa. Naiset selittävät aina, että he asuvat Chicagossa vain siksi, että heidän miestensä liike sijaitsee siellä. Kaikki osaavat tehdä jotain — he tanssivat taikka maalaavat taikka ratsastavat taikka laulavat sangen hyvästi — mutta eivät sittenkään tarpeeksi hyvästi. He ovat ammattimaisia harrastelijoita, jotka koettavat ilmaista jotain, mitä he eivät tunne, taikka mitä he eivät kykene vahvistamaan niin voimakkaaksi, että sitä kannattaisi ilmaista.»
Hän myönsi kuitenkin, että he kykenivät ihailemaan sellaista, mitä toiset ihmiset tekivät oikein hyvästi. He pitivät hyvää huolta vierailevista ja tunnustetuista kirjailijoista, maalareista, luennoitsijoista ja sankareista ja kutsuivat heidät asumaan vieraina heidän florensilaisissa, englantilaisissa, espanjalaisissa taikka ranskalaisissa palatseissansa, jotka sijaitsivat Chicagon pohjoispuolella Illinoisissa. Erikoisen ystävällisesti he ottivat vastaan etenkin kaikki ulkomaalaiset kuuluisuudet. Vuodesta 1918 alkaen näitä oli laskeutunut Chicagon (ja koko Amerikan) ylitse heinäsirkkaparvena, lähtien liikkeelle New Yorkista ja lentäen länteenpäin niitellen kahisevien setelien somaa vihreyttä matkallansa. Palattuaan Eurooppaan kukkuroillaan rahaa ja ikävystyneinä kaikkeen he tarttuivat innokkaasti kyniinsä aikaansaaden sepustuksia, jotka näyttivät viisailta, vaikkakaan eivät ystävällisiltä, ja jotka useasti tuntuivat varsin mauttomiltakin.
North Shoren emännät kilpailivat kunniasta kutsuen innokkaasti näitä kuuluisuuksia koteihinsa. Paula — kaunis, älykäs, rikas, kavala Paula — suoriutui useasti voittajana näistä kilpailuista. Hänen viimeinen valloituksensa oli Emile Goguet — kenraali Emile Goguet, Champagnen sankari — mies, jolla oli tyhjä takinhiha, kankea, valkoinen parta ja kunniamerkkirivi. Virallisesti hän saapui Amerikkaan sen amerikkalaisen divisioonan vieraaksi, joka oli Goguetin ranskalaisten joukkojen avulla torjunut saksalaisten hyökkäyksen Champagnessa, mutta yleinen mielipide oli kuitenkin se, että hän saapui solmimaan ystävällisiä suhteita oman maansa ja hieman vastahakoisten Yhdysvaltain välillä.
»Ja arvaappa», viserteli Paula, »arvaappa, kuka hänen kanssaan tulee, Dirk? Tuo ihmeellinen Roelf Pool, ranskalainen kuvanveistäjä! Goguet tulee meille, ja Pool on luvannut veistää rintakuvan, tiedätkö, nuoresta Quentin Rooseveltista erään valokuvan mukaan, jonka rouva Theodore Roosevelt — —»
»Mitä sinä sanot — ranskalainen kuvanveistäjäkö! Hän ei ole ranskalaisempi kuin minäkään. Hän on syntynyt muutaman mailin päässä äitini farmista. Hänen vanhempansa olivat hollantilaisia puutarhureita. Hänen isänsä asui High Prairiessä viime vuoteen saakka, jolloin hän kuoli halvaukseen.»
Kun hän kertoi tästä Selinalle, punastui tämä kuin nuori tyttö, niin kuin hän aina vielä punastui oikein kiihtyessään. »Luin sen sanomalehdestä. Saankohan», hän lisäsi hiljaa, »minäkin tavata hänet?»
Tuona iltana olisit sinä voinut nähdä Selinan istuvan vanhan leikkauksilla koristellun arkkunsa edessä hypistellen noita haalistuneita, ajan hampaan kalvamia esineitä, joiden tuntehikasta säilyttämistä Dirk oli paheksunut. Hän katseli tuota karkeaa piirustusta, joka esitti Heinätoria, viininpunaista kashmirpukua ja muutamia kuihtuneita, valkoisia kukkasia.
Paula oli järjestänyt suuret — ei kuitenkaan liian suuret — päivälliset toiseksi illaksi. Hän oli hyvin hermostunut puhuessaan niistä — hermostunut, kiihtynyt ja iloinen. »Väitetään», hän kertoi Dirkille, »ettei Goguet syö muuta kuin koviksi keitettyjä munia ja korppuja. No, muut vieraani hyväksynevät kuitenkin kananpokani, sieneni ja muun ruokalistan. Hän omistaa farmin Bretagnessa ja se on hänen lempilapsensa. Pool on suurenmoinen — tumma, synkkä ja hyvin valkohampainen.»
Paula oli nykyään aina hyvin iloinen. Liian iloinen. Dirkin mielestä hänen hermostunut tarmokkuutensa oli väsymätön — ja samalla niin väsyttävä. Dirk ei myöntänyt itselleenkään, kuinka perinpohjin kyllästynyt hän oli noihin kalpeisiin, sydämen muotoisiin, hienopiirteisiin kasvoihin, hoikkiin, ruskeisiin, puristuviin sormiin ja hänen omistajanilmeeseensä. Hän oli ruvennut paheksumaan Paulan pikku omituisuuksia, niin kuin uskoton aviomies kärsii katsellessaan tietämättömän vaimonsa liikkeitä. Paula laahasi hieman kantapäitään kävellessään. Dirk oli tulla hulluksi. Paula saattoi pureskella huolellisesti hoidettuja kynsiään ympäröivää nahkaa ollessaan hermostunut. »Voi, älä tee noin», sanoi Dirk.
Dallas ei koskaan hermostuttanut häntä. Dirk totesi suorastaan lepäävänsä hänen seurassaan. Dirk panssaroisi mielensä mennessään hänen luokseen, mutta oltuaan siellä minuutin verran hän kiitollisena ja vastustelematta vaipui tytön mielen rauhallisiin syvyyksiin. Joskus Dirk epäili Dallasin tahallisesti valitsevan tällaisen tyylin.
»Tämä teidän rauhallisuutenne — tämä mutkattomuus», hän sanoi muutamana päivänä tytölle, »on varmaankin vain keksitty asenne, eikö Lotta?» Dirk koetti kaiken mokomin herättää hänen huomiotansa.
»Osaksi kylläkin», vastasi Dallas suopeasti. »Mutta eikö se teistäkin ole sangen soma asenne?»
Mitä saattoi mies tehdä tuollaiselle tytölle?
Tässä oli nainen, joka piti hänet täydellisesti hallussaan huolimatta siitä, ettei hän milloinkaan ojentanut sormeaankaan häntä pidättääkseen. Dirk takoi nyrkkejään hänen välinpitämättömyytensä sileää muuria vastaan saavuttamatta muuta tulosta kuin naarmut käsiinsä.
»Te ette pidä minusta sen tähden, että minä olen etevä liikemies, niinkö?»
»Mutta minähän pidän teistä.»
»Mutta minä en viehätä teitä.»
»Minusta te olette kovin viehättävä mies — oikein vaarallinen mies.»
»Oh, älkää näytelkö viatonta ja tietämätöntä koulutyttöä. Te tiedätte kirotun hyvästi, mitä minä tarkoitan. Te olette saanut minut, ettekä te välitä minusta. Olisiko asia muuttunut, jos minä olisin ollut taitava arkkitehti enkä taitava liikemies?» Dirk muisti, mitä hänen äitinsä oli sanonut muutama vuosi sitten, tuona yönä, jolloin he juttelivat hänen vuoteensa vieressä. »Sanokaa, onko miehen oltava taiteilija kiinnostaakseen teitä?»
»Ei, Jumalan tähden! Joskus minä kai menen naimisiin jonkun känsäkouraisen työn orjan kanssa, ja silloin valloittaa hän minut juuri noilla käsillään. Jos haluatte tietää, niin voin sanoa, että minä pidän juuri naarmuisista käsistä. Mies, joka on kamppaillut, on saavuttanut jotain — en tiedä mitä — ilmeen silmiinsä — oikean tunnun käteensä. Ehkä hän ei olekaan etevä alallaan — tai, on hän sentään. En tiedä. Minä en ole tottunut tällaiseen filosofeeraamiseen. Minä tiedän vain sen, että hän — kas, teihinhän ei ole raapiutunut mitään merkkejä. Ei ainoatakaan naarmua. Te hylkäsitte arkkitehtuurin taikka minkä hyvänsä, siksi että se oli niin masentava ammattiala niinä aikoina. En väitä, että teidän olisi pitänyt jatkaa. Te olitte luullakseni aivan tavallinen arkkitehti. Mutta jos te olisitte itsepintaisesti jatkanut — jos te olisitte rakastanut työtänne niin paljon, että te olisitte jatkanut sitä — raataen, kamppaillen ja riippuen siinä kiinni kynsin ja hampain — niin olisi tuo taistelu painanut leimansa teidän kasvoihinne, silmiinne, leukaanne, käsiinne ja koko olentoonne seisoessanne, kävellessänne, istuessanne ja puhuessanne. Kuulkaa nyt. Minä en sano tätä pahassa mielessä. Mutta te olette niin sileä. Minä pidän karheista ihmisistä. Tämä kuuluu hirveältä. En oikeastaan tarkoita ensinkään sitä. En tarkoita — —»