»Mitäs siitä», sanoi Dirk raskaasti. »Luulen ymmärtäväni.» Hän istui katsellen käsiään — hienoja, voimakkaita, naarmuttomia käsiään. Äkkiä ja aiheetta hän ajatteli toista käsiparia — hänen äitinsä käsiä — joiden rystyset olivat paisuneet, joiden iho oli halkeillut — jotka olivat ilmehikkäät — joihin oli kirjoitettu hänen elämänsä tarina. Naarmuja. Hänen äitinsä käsissä oli naarmuja. »Kuulkaa, Dallas. Jos minä tietäisin — minä voisin palata Hollis & Spraguesin toimistoon ja alottaa alusta saakka, neljästäkymmenestä dollarista, jos tietäisin, että te — —»
»Älkää tehkö sitä.»
XX.
Kenraali Goguet ja Roelf Pool olivat olleet Chicagossa jo yön ja osan päivääkin, mutta Dirk ei ollut vielä tavannut heitä — heidät oli kutsuttu Paulan päivällisille täksi illaksi. Dirk oli utelias näkemään Poolia, mutta sotilas ei erikoisesti kiinnostanut häntä. Hän oli levoton ja onneton ja kiihkeästi ikävöiden Dallasin seuraa (katkerin mielin hän tunnusti sen) hän pistäytyi atelieriin vasten tavallisuutta heti aamiaispäivällisen jälkeen ja kuuli sieltä iloisia ääniä ja naurua. Miksi — miksi hän ei voinut koskaan työskennellä yksinään ilman tuota hälinää ympärillään!
Tahraiseen esiliinaan ja kuluneisiin tohveleihin puettu Dallas jutteli siellä kahden syntisen kanssa, jotka olivat karanneet Chicagon seuraelämästä. He olivat kenraali Emile Goguet ja Roelf Pool. He näyttivät viihtyvän suunnattoman hyvästi. Hän esitteli Dirkin heille vaivattomasti, ikään kuin jokainen olisi pitänyt heidän läsnäoloaan hänen atelierissään aivan luonnollisena. Hän ei ollut milloinkaan maininnut heidän nimiään Dirkille, ja nyt hän sanoi ikään kuin ohimennen: »Tässä on Dirk DeJong — kenraali Emile Goguet. Me olimme samalla rintamalla Ranskassa. Ja Roelf Pool. Olimmehan, Roelf?»
Kenraali Emile Goguet kumarsi virallisesti, mutta hänen silmänsä säteilivät. Hämmästys ja ilo olivat kirkastaneet Roelf Poolinkin kasvot aivan uusiksi. Hän astui Dirkin luokse ja tarttui hänen käteensä. »Dirk DeJong! Älkää — kuulkaa, ettekö te tunne minua? Minä olen Roelf Pool.»
»Pitäisihän minun tuntea», virkkoi Dirk.
»Voi, enhän minä sitä tarkoita — tunsin teidät pikkupoikana. Tehän olette Selinan Dirk. Olettehan? Minun Selinani poika. Ajan häntä katsomaan tänään iltapäivällä. Hänen tähtensä myöskin olen tullut tänne. Hyväinen aika, minähän —» Hän nauroi ja puheli nopeasti kuin poika. Dallas oli puhjennut leveään iloon ja nautti hirveästi.
»He ovat karanneet», hän selitti Dirkille, »paenneet täksi päiväksi järjestettyä monimutkaista ohjelmaa. En käsitä, mistä ranskalaiset ovat saaneet maineensa — he ovat suorastaan epäkohteliaita. Kenraali esimerkiksi on aika karhu, eikö totta? Ja lopen kyllästynyt naisiin. Hän on ainoa ranskalainen kenraali, joka vaivaantui vankilassa opiskelemaan englantia.»
Kenraali Goguet nyökkäsi hartaasti ja nauroi läkähtyäkseen. »Entä te?» hän sanoi Dirkille käyttäen huolellisesti ja virheettömästi englannin kieltä. »Oletteko tekin taiteilija?»
»En», vastasi Dirk, »minä en ole taiteilija.»
»Mikä sitten?»
»Puh — tuollaista vain — arvopapereita. Toisin sanoen, olen pankkimies.
Myyn obligtsioneja.»
»Aivan niin», kenraali Goguet oli hyvin kohtelias. »Arvopapereita siis. Osakkeet ja obligatsionit ovat kelpo tavaraa. Me ranskalaiset rakastamme niitä suuresti. Me ranskalaiset kunnioitamme hirveästi amerikkalaisia arvopapereita.» Hän nyökkäsi, silmät välkkyivät, ja sitten hän kääntyi taas Dallasin puoleen.
»No, nyt lähdemme siis kaikki yhdessä», ilmoitti Dallas kiirehtien täpötäyteen makuuhuoneeseensa atelierin perälle.
Tämä oli sentään miltei liiaksi epämuodollista. »Minne?» kysyi Dirk.
Kenraalikin näytti hämmästyneeltä.
Roelf selitteli innoissaan. »Tämä on salajuoni. Me aiomme kaikki ajaa äitiänne tervehtimään. Tulettehan te mukaan? Teidän täytyy tulla — ehdottomasti.»
»Lähteä!» tokaisi vihdoin kenraalikin. »Minne me muka nyt lähtisimme? Luulin, että me saisimme jäädä tänne lepäämään. Täällä on niin hiljaista eikä mitään vastaanottokomiteoja.» Hänen äänessään väreili kaipuu.
Roelf koetti selittää tilannetta. »Herra DeJongin äiti on farmari. Muistattehan, että minä puhuin hänestä laivalla tullessamme. Hän oli suurenmoisen ystävällinen minulle ollessani lapsi. Hän oli ensimmäinen ihminen, joka selitti minulle, mitä kauneus oli — mitä se on. Hän on suurenmoinen. Hän viljelee vihanneksia.»
»Ai! Farmariko! Mainiota! Minäkin olen farmari. Hyvä!» Hän puristi uudelleen Dirkin kättä. Dirk rupesi vihdoinkin kiinnostamaan häntä.
»Tietenkin seuraan teitä. Tietääkö äiti, että te tulette? Hän toivoi hirveästi saavansa nähdä teidät, mutta pelkäsi, että te olisitte kasvanut liian suureksi — —»
»Odottakaapa, kunnes kerron hänelle siitä päivästä, jolloin astuin maihin Pariisissa viisi frangia taskussani. Niin, hän ei tiedä, että me tulemme, mutta onhan hän joka tapauksessa kotona, onhan? Tunnen elävästi, että hän on siellä, aivan samanlaisena kuin ennen. Onhan hän siellä, onhan?»
»Varmasti.» Oli varhaiskevät, farmin kiireisin aika.
Dallas ilmestyi näkyviin puettuna matkatakkiin ja uusi keväthattu päässään. Hän huiskutti kättään uskolliselle Gilda Hananille. »Jos joku kysyy minua, niin sanokaa, että minä olen totellut kevään ääntä. Ja jos poika tulee hakemaan tuota ilmoituskuvaa, niin sanokaa, että hän saa sen huomenna.»
He kiiruhtivat portaita alas ja voimakkaaseen autoon, joka oli asetettu vieraiden käytettäväksi. He ajoivat Loopin kautta Michigan Avenuea pitkin etelään. Chicago, joka tavallisesti oli niin ikävä ja harmahtava huhtikuussa, oli tänään verhoutunut kultaan ja säihkyvään sineen. Ilma oli kirpeä, mutta sen kylmyydessäkin värjyi vienoja lupauksia. Dallas ja Pool olivat vaipuneet pariisilaissuunnitelmiinsa ja pariisilaismuistoihinsa. »Ja muistatteko, kuinka me… Vain seitsemän frangia yhteensä koko joukolla ja päivällinen oli… tulette siis varmasti kesäkuussa … öljyvärejä… teillä on kipinä, sen sanon… te pääsette vielä pitkälle, Dallas… muistakaa, mitä Vibray sanoi… opiskella… työtä…»
Dirk oli allapäin. Hän esitti kaupunkia kenraali Goguetille. Kuusikymmentä mailia vain bulevaardia. Puistojärjestely. Paras koko maassa. Grand Boulevard. Drexel Boulevard. Jackson Park. Illinois Centralin junat. Kamalaa tosiaankin, mutta niitä sähköistettiin parhaillaan. Muutettiin sähköllä kulkeviksi, ymmärrättehän. Silloin me pääsemme tuosta savusta ainakin. Tämä on Halsted Street. Maailman pisin katu.
Ja kenraali saneli kohteliaasti: »Vai niin! Niinkö! Va-ai niin.
Erittäin kiintoisaa.»
Sitten näyttäytyi High Prairien musta, muheva multa. Pieniä, tuoreita korsia pisti esille maasta. Kasvihuoneita. Taimilavoja. Vihdoinkin itse farmi.
Se näytti niin siistiltä ja sievältä. Viheriäluukkuinen, valkoinen talo (Selinan toteutunut unelma) hymyili heille piilipuiden takaa, jotka jo umpuilivat lauhkean, varhaisen kevään syleilyssä.
»Mutta ettekö te nimittänyt sitä pieneksi farmiksi!» sanoi kenraali
Goguet, kun he astuivat ulos autostaan. Hän katseli peltoja.
»Se onkin pieni», vakuutti Dirk. »Vain noin neljäkymmentä acrea.»
»Voi teitä amerikkalaisia. Ettekö te tiedä, että me Ranskassa viljelemme maata paljon pienemmässä mittakaavassa. Meillä ei ole kylliksi maata — tuollaista laajaa, tyhjää maaseutua.» Hän ojensi oikean kätensä. Jos vasen hiha ei olisi ollut tyhjä, olisi hän luultavasti levittänyt kummatkin.
Selina ei ollut tuossa sievässä, hiljaisessa talossa. Hän ei ollut myöskään kuistilla eikä pihalla. Meena Bras tuli hitaasti ja hätiköimättä esille keittiöstä. Emäntä oli kuulemma pellolla. Hän lupasi mennä häntä hakemaan, kutsua hänet kotiin, minkä hän tekikin puhaltamalla kaksi kertaa kolme voimakasta törähdystä seinänaulasta ottamallaan torvella. Meena seisoi keittiön ovella kasvot peltoja kohden käännettyinä ja puhalsi niin, että hänen punaiset poskensa pelottavasti pullistuivat. »Nyt hän tulee», Meena vakuutti palaten takaisin työhönsä. He astuivat ulos kuistille odottamaan Selinaa. Hän oli läntisellä kuusitoistikollaan — samalla läntisellä maatilkullaan, joka ennen oli ollut hedelmätöntä, vesiperäistä liejua. Dirk oli hämmentynyt ja epävarma ja hän häpesi mielialaansa.
Sitten he näkivät Selinan, joka lähestyi heitä pienenä ja tummana auringon, taivaan ja peltojen muodostamaa taustaa vasten. Hän käveli nopeasti, mutta samalla raskaasti, sillä maa oli pehmeä. Kaikki neljä seisoivat katsellen häntä. Hänen lähestyessään he näkivät, että hänen tumma hameensa oli kiinnitetty lukkoneuloilla koholle, märältä kevätmullalta suojaan, ja kuitenkin se oli täynnä liejutahroja. Karkea, paksu, harmaa villatakki oli napitettu kaulaan saakka hänen suoralle, solakalle vartalolleen. Hänen päässään oli kulunut, pehmeä, musta hattu. Hän nosteli leveäkärkisiä, mukavia kenkiään korkealle pehmeästä, sitkeästä maasta kävellessään. Tullessaan lähemmäksi hän otti hattunsa käteensä ja pitäen sitä aurinkoa vasten varjosti sillä silmiään. Hiljainen kevättuuli liehutteli kevyesti hänen hiuksiaan. Hänen poskensa punersivat hienosti. Hän lähestyi polkua pitkin, ja nyt hän saattoi jo nähdä vieraiden kasvot. Hän näki Dirkin, hymyili ja viittoili, sitten hänen katseensa siirtyi kysyen muihin — univormupukuiseen, parrakkaaseen herraan, pitkään tyttöön ja tummaan, herkkäilmeiseen mieheen. Äkkiä hän pysähtyi, painoi kädellään sydäntään, ikään kuin tuskan ahdistamana, hänen huulensa avautuivat, ja hänen silmänsä levisivät. Kun Roelf astui askeleen eteenpäin, lähti Selina juoksemaan häntä vastaan kuin nuori tyttö. Mies sulki tuon multaisen puvun, karkean, harmaan villatakin ja kuluneen, vanhan hatun omistajan hennon vartalon syliinsä.
XXI.
He olivat juoneet teetä farmin arkihuoneessa, ja Dallas oli voihkaissut nähdessään talon kauniin, hollantilaisen posliinikaluston. Selina oli emännöinyt loistavin kasvoin niin kuin ainakin nainen, joka tietää pukeutuneensa silkkiin ja hienoon palttinaan. Hän ja kenraali Goguet olivat heti ensi hetkestä saakka viehättyneet toistensa seuraan kohdaten toisensa parsaviljelyksen yhteisellä pohjalla.
»Entä paksuus?» oli kenraali kysäissyt, sillä parsa oli hänenkin lemmikkinsä bretagnelaisen maatilan tuotteiden joukossa. »Kuinka paksu sen tyvi sitten on?»
Selina muodosti peukalollaan ja etusormellaan ympyrän. Kenraali huokaisi toivottomasti kadehtien. Kenraali sopeutui loistavasti seuraan. Hän ahmi teetä ja kaakkuja. Hän imarteli Selinaa silmillään. Ja Selina punastui ja naurahteli kuin nuori tyttö, mutta hän taas käänsi aina sanansa Roelfiin, ja Roelfissa hänen katseensa viipyi ja lepäili. Roelfin kanssa hän käveli toisten puhuessa. Oli kuin Roelf olisi ollut hänen ainoa poikansa, joka nyt oli palannut kotiinsa. Hänen kasvonsa säteilivät ihanasti.
Dallas, joka istui Dirkin vieressä, kuiskasi: »Kas, näettekö nyt, mitä minä tarkoitin — mitä minä tarkoitin sanoessani haluavani maalata muotokuvia. Ei tuollaisten rouvien muotokuvia, joiden kaulassa on helminauha, ja joidenka toinen käsi riippuu puoleksi silkkilaskoksien peitossa. Tarkoitan luonnekuvia ylhäisistä miehistä ja naisista — ylhäisen amerikkalaisista ihmisistä — kuten esimerkiksi teidän äidistänne.»
Dirk katsahti häneen nopeasti hymähtäen luullen tytönkin puhuvan hymysuin. Mutta Dallaspa ei hymyillytkään. »Minun äidistänikö?»
»Niin, jos hän vain suostuu. Tahtoisin maalata nuo hienot, loistavat kasvot, joita sisältäpäin hehkuva valo kirkastaa, ja tuon leuan, joka muistuttaa Mayflowerin ja länteenpäin vaappuvien aromaavaunujen naisia, ja hänen silmänsä! Tahtoisin maalata tuon nukkavierun, hassun, suurenmoisen, vanhan hatun ja valkoisen puseron — ja hänen kätensä! Hän on niin kaunis. Hän tekisi minut kuuluisaksi päivässä. Uskotteko?»
Dirk tuijotti häneen, ikään kuin hän ei olisi ymmärtänyt mitään. Sitten hän kääntyi tuolissaan katsellakseen vuorostaan äitiään. Selina keskusteli Roelfin kanssa.
»Oletko sinä siis todellakin kuvannut kaikki Euroopan kuuluisuudet, Roelf? Ajatteles! Sinä olet nähnyt koko maailman ja sinä pitelet sitä parhaillasi omissa kourissasi. Pikku Roelf Pool. Ja sinä suoriuduit sittenkin yksinäsi, omin voimin — kaikesta huolimatta.»
Roelf kumartui hänen puoleensa. Hän peitti omallaan Selinan karkean käden. »Kaalinpäät ovat niin kauniit», hän sanoi. Sitten he nauroivat yhdessä kuin hyvällekin sukkeluudelle. Sitten puhui Roelf taas vakavasti: »Onpa teidänkin elämänne ollut suurenmoinen, Selina, täyteläinen, rikas ja voittoisa elämä.»
»Minunko elämäni!» huudahti Selina. »Hyväinen aika, Roelf, minähän olen ollut täällä koko ajan, tällä paikalla, minne sinä poikana minut jätit. Luulenpa, että hattu ja pukukin voisivat melkein olla samat kuin silloiset. Minä en ole käynyt missään, tehnyt mitään nähnyt mitään. Kun ajattelen, mitä kaikkea aioin nähdä, ja mitä kaikkea aioin tehdä!» »Sinähän olet ollut kaikkialla», sanoi Roelf. »Sinähän olet nähnyt kaikki maailman kauneimmat ja kirkkaimmat paikat. Muistatko, että kerroit minulle isäsi kerran jakaneen kaikki ihmiset vain kahteen lajiin. Toiset olivat vehnää ja toiset smaragdeja. Sinä olet vehnää, Selina.»
»Ja sinä smaragdia», virkkoi Selina nopeasti.
Kenraali kuunteli hartaana heidän puhettaan, vaikkakaan hän ei käsittänyt mitään. Hän silmäsi rannekelloaan ja huudahti: »Päivällinen! Mitä sanoo emäntämme, madame Storm? Karkaaminen on mukavaa, mutta palaaminen on myöskin välttämätöntä. Ajatelkaa meidän ihanaa emäntäämme!» Hän oli hypähtänyt seisomaan.
»Eikö hän olekin kaunis?» sanoi Selina.
»Ei», vastasi Roelf jyrkästi. »Suu on pienempi kuin silmät. Rouva
Stormin kasvoissa on tämä väli» — hän valaisi sanojaan kääntyen
Dallasin puoleen ja koskettaen hänen huuliaan ja silmiään kevyesti
hennoilla, voimakkailla, ruskeilla sormillaan — »pienempi kuin tämä.
Jos suu on pienempi kuin silmät, niin kasvot eivät ole kauniit.
Katsokaa esimerkiksi tätä Dallasia — —»
»Juuri minua», irvisteli Dallas. »Tämä suu mahtaa ainakin olla tarpeeksi suuri. Jos suuri suu on kauneuden tärkein ehto, olen minä ihana kuin Troian Helena, Roelf.»
»Niin oletkin», sanoi Roelf yksinkertaisesti.
Dirkin sisässä kaikui ääni kaikumistaan: »Sinä olet vain kumileimasin,
Dirk DeJong. Sinä olet vain kumileimasin.» Se toisti yhä samaa asiaa.
»Voi noita päivällisiä!» huudahti kenraali. »Minä en tahtoisi olla kiittämätön — mutta voi sittenkin noita päivällisiä! Paljon mieluummin minä jäisin tänne hiljaiselle ja suloiselle farmille.»
Kuistin portailla hän kääntyi, löi kantansa läjähtäen yhteen, kumarsi syvään, tarttui Selinan karkeaan, työn kuluttamaan käteen ja suuteli sitä. Ja sitten suuteli Roelfkin hellästi hänen kättään, ja Selina hymyili hieman epävarmasti painaen vasenta kättään rintaansa vasten posket hienosti punertuen.
»Voi, voi teitä», sanoi Selina hyrähtäen pehmeään, värisevään nauruun, »voi, kukaan ei ole vielä koskaan suudellut kättäni.»
Hän seisoi kuistin portailla viittoillen heille kädellään auton kiitäessä nopeasti pois neljine vieraineen — tuollainen hento, suoraselkäinen pikku olento valkoisine puseroineen ja mullan tahrimine hameineen.
»Tulettehan joskus takaisin?» hän oli kysynyt Dallasilta. Ja Dallas oli vastannut myöntävästi, mutta samalla kertonut piakkoin lähtevänsä Pariisiin opiskelemaan.
»Saanhan palattuani maalata teidän kuvanne?»
»Minunko kuvani!» oli Selina huudahtanut kummastellen.
Nuo neljä, jotka kiitivät takaisin Chicagoa kohden asfalttista Halstedin tietä pitkin, olivat hieman väsyneet ja herpaantuneet. He antautuivat ilmassa väräjävän, nukuttavan kevään syleilyyn.
Roelf Pool otti hatun päästään. Julma kevätvalo paljasti hänen mustan tukkansa harmaat viirut. »Tällaisena päivänä kieltäydyn minä uskomasta neljäänkymmeneenviiteen ikävuoteeni. Dallas, sano minulle, etten minä olekaan neljääkymmentäviittä.»
»Sinä et olekaan niin vanha», sanoi Dallas hitaalla, hyväilevällä äänellään.
Roelfin kapea, ruskea käsi ojentui rohkeasti tarttuen tytön voimakkaaseen, valkoiseen käteen. »Kun sinä sen sanot, Dallas, on se miltei totta.»
»Se onkin totta», sanoi Dallas.
He jättivät Dallasin Ontario Streetille hänen ränsistyneen, vanhan atelierinsä eteen ja Dirkin hänen hienoon, pikku huoneustoonsa ja jatkoivat sitten matkaansa.
Dirk väänsi avainta lukossa. Hänen japanilainen palvelijansa Saki pujahti hiljaa eteiseen päästäen pieniä, sihiseviä tervehdysäännähdyksiä. Sääntöjen mukaisella pienellä eteispöydällä virui sääntöjen mukainen, pieni kirjepinkka. Dirk meni italialaisen arkihuoneensa halki makuuhuoneeseensa. Japanilainen seurasi häntä. Dirkin sääntöjen mukainen iltapuku (Peelin, Michigan Boulevardin englantilaisen räätälin, tekemä iltapuku) oli sääntöjen mukaisesti levitetty hänen vuoteelleen — virheettömät housut, virheettömät liivit, virheetön paita ja takki.
»Onko minua kysytty, Saki?»
»Missy Storm soitti.»
»Pyysikö hän sanomaan jotakin?»
»Ei. Missy soittaa toisen kerran.»
»Hyvä on, Saki.» Dirk viittasi hänet pois ja ulos huoneesta. Mies meni sulkien oven hiljaa takanaan, kuten sääntöjen mukaisen japanilaisen palvelijan tuli ja sopi. Dirk riisui yltään takkinsa ja liivinsä ja heitti ne vuoteen vieressä olevalle tuolille. Hän seisoi sitten hetkisen liikkumattomana katsellen Peelin tekemää iltapukuaan ja hohtavaa paidanrinnustaan, joka ei milloinkaan kumpuroinut. Nyt on kylvettävä, hän ajatteli laiskasti ja koneellisesti. Sitten hän yhtäkkiä heittäytyikin kasvoilleen hienolle silkkipeitteiselle vuoteelleen ja makasi siinä pää käsiinsä kätkettynä hyvin hiljaa. Hän makasi siinä vielä puolen tunnin kuluttuakin, kun puhelin kimeästi kilahti ja Saki hiljaa ja kunnioittavasti kopautti makuuhuoneen ovelle.