language: Finnish

NOIN SUURI

Romaani

Kirj.

EDNA FERBER

Tekijättären luvalla suomentanut

Elsa Soini

Helsingissä, Holger Schildtin Kustannusosakeyhtiö, 1926.

I.

Puhuttelunimi »Noin suuri» vainosi häntä kymmenvuotiaaksi saakka, ja silloinkin piti hänen kynsin hampain taistella päästäkseen irti siitä. Noin Suuresta, joka johtui hellästä ja lapsellisesta pilanteosta, se oli vähitellen supistunut Noinsuureksi takertuen itsepintaisesti kiinni tähän koulupoikaan, joka asui ja eleli sillä merkillisellä, lounaiseen Chicagosta sijaitsevalla alueella, jota sen alkuaikoina nimitettiin Uudeksi Hollanniksi ja sittemmin High Prairieksi. Kymmenvuotiaana hän oli nyrkkiensä, hampaidensa, kuparihelaisten kenkiensä ja sisukkuutensa avulla saavuttanut oikeuden omaan nimeensä Dirk DeJongiin. Silloin tällöin tuo lempinimi tietenkin vielä putkahti esille, mutta tukahdutettiin lyhyessä ja kiivaassa ottelussa. Hänen äitinsä, joka nimen oli keksinytkin, oli suurin syntinen. Äidin langetessa hän ei tietenkään voinut käyttää koulutanhuan taistelukeinoja, mutta sen sijaan hän synkkeni ja vilkuili uhkaavasti kieltäytyen vastaamasta äitinsä kysymyksiin, vaikkakin ääni, jolla äiti häntä nimitti Noinsuureksi, olisi kyennyt sulattamaan millaisen kallion hyvänsä, joskohta se ei pystynyt kymmenvuotiaan pojan pakanalliseen sydämeen.

Tämä lempinimi perustui erääseen sangen tavalliseen, typerään kysymykseen, joka aina esitetään pienokaisille, ja johonka nämä kiltisti vastaavat koko lapsuutensa ajan mitä suurimmalla kärsivällisyydellä.

Selina DeJong saattoi joskus kulkiessaan toimekkaana keittiössään pesusoikon äärestä leivinpöydän luokse ja lieden äärestä pöydän luokse taikka ahertaessaan pelloilla tiheiden porkkana-, turnipsi-, pinaatti- taikka punajuuririviensä parissa hetkiseksi pysähtyä, suoristaa jäykistyneen selkänsä ja pyyhkäistä hikikarpalot nenältään taikka otsaltaan sipaisemalla niitä hihallaan, ja silloin hänen suuret, kauniit, tummat silmänsä aina kääntyivät tyhjällä perunasäkkikasalla istuvaan lapsukaiseen, jonka mekko oli ommeltu samasta kankaasta kuin säkitkin. Yhtäpäätä heittäytyi poika alas valtaistuimeltaan kaivellakseen ja peuhatakseen vanhempiensa kauppapuutarhan muheassa, mustassa mullassa. Selina DeJong ei ehtinyt uhrata paljonkaan aikaa hellyydenosoituksiin. Työ kiljui aina hänen kintereillään. Edessäsi seisoi siinä pellolla sinihameinen, kuihtunut ja multainen nainen. Hänen silmiensä välissä väikkyi piiskana lakkaamatta läjähtelevän kiireen varjo. Hänen runsas, tumma tukkansa oli väännetty tukevaan solmuun, josta yhtä mittaa valahti esille pehmeitä suortuvia, mitkä nainen hätäisellä pään keikauksella ja hihan sipaisulla yritti työntää pois kasvoiltaan. Hänen kätensä olivat tavallisesti niin paksut ja multaiset hänen tehdessään työtä, etteivät ne kelvanneet hiusten hoitoon. Lapsi, jota hän katseli, oli noin parin vuoden vanha, likainen, ahavoitunut ja täpötäynnä noita pahkuroita, puremia, naarmuja ja mustelmia, jotka työn kammitsoiman maalaisemännän lapsille kuuluvat. Ja kuitenkin tällä hetkellä, kun nainen katseli lastaan siellä Illinoisin preeriain lämpimän, kostean kevään sydämessä taikka maalaistalon kukkuraisessa keittiössä, väreili heidän välillään ja heidän ympärillään outo hohde, joka valutti heihin ja heidän ympäristöönsä salaperäistä, säteilevää kauneutta.

»Kuinka suuri on äidin kulta?» Selina kysäisi tällaisena hetkenä koneellisesti. »Kuinka suuri on poju?»

Silloin veti poika tavallisesti silmänräpäykseksi paksut sormensa pehmeästä, mustasta liejusta, hymyili kiltisti, vaikkakin hieman ikävystyneesti, ja ojensi kätensä levälleen. Äitikin levitti sylinsä laajaksi, laajaksi, ja sitten he lauloivat yhdessä pojan suu kaarevana, punertavana ruusunteränä ja äidin hellyydestä ja naurusta väristen: »No-o-o-in suuri!» Heidän äänensä kohosivat helähtäen venytetyssä kaksoisääntiössä ja laskeutuivat äkkiä toisessa sanassa. Tällainen oli heidän leikkinsä. Lapsi tottui niin tähän kysymykseen, että jos Selina joskus hajamielisesti katsahti häneen työstään, niin poika ryhtyi suorittamaan osaansa odottamatta kysymystä ja laulamaan »No-o-o-oin suurtaan» yksiäänisesti kuin kiltisti läksyään lukien. Ja sitten hän heitti päänsä kenoon ja nauroi voitonriemuisesti suu korallikaivona, jolloin Selina juosta kipaisi hänen luokseen, työnsi hehkuvat kasvonsa lapsen lämpimän kosteaan, multaiseen kaulaan ja oli syövinhän hänet. »Noin suuri!»

Mutta eihän hän tietenkään ollut noin suuri. Itse asiassa hän ei koskaan kasvanutkaan niin suureksi kuin äidin rakkauden ja mielikuvituksen levitetyt käsivarret osoittivat. Olisihan toki luullut, että Selina olisi ollut tyytyväinen silloin kuin poika oli noussut siksi Dirk DeJongiksi, jonka nimi sojotti kohopainona paksujen, kellertävien liinapaperien etusivulla, jotka upeina ja raskaina ja kankeina edustivat kalliin amerikkalaisen teollisuushaaran loistotuotteita; jonka vaatteet olivat Peter Peelin, tunnetun englantilaisen räätälin tekemät; jonka roadster-auto oli varustettu ranskalaisella korilla; jonka viinikellariin kätkeytyi uheaa, italialaista vermuuttia ja espanjalaista sherryä; jolla oli japanilainen palvelija, ja jonka elämä lyhyesti sanoen kelpasi onnen suosiman Yhdysvaltojen kansalaisen esikuvaksi. Mutta Selina ei ollut tyytyväinen. Hän ei ollut ainoastaan tyytymätön; hän suorastaan suri ja tunsi syvästi syyllisyytensä, ikään kuin hän, Selina DeJong, vihanneskauppias, olisi ensiksi autettuaan Dirkin menestyksen huipulle sitten itse joutunut hänen menestyksensä uhriksi.

Selina DeJong oli ollessaan vielä Selina Peake asunut Chicagossa isänsä luona. He olivat asuneet monessa muussakin kaupungissa, kuten Denverissä melskeisellä kahdeksankymmenluvulla, New Yorkissa Selinan ollessa kaksitoistavuotias ja lyhyen aikaa Milwaukeessakin. Olipa heidän elämässään lyhyt sanfransiscolainenkin kausi, joka aina väikkyi hieman epämääräisenä Selinan mielessä ja joka päättyi niin äkkinäiseen lähtöön, että Selinakin aivan ällistyi, Selina, joka oli tottunut kyselemättä alistumaan kaikenlaisiin nopeisiin tuloihin ja päistikkaisiin lähtöihin. »Liikeasioita», virkkoi hänen isänsä tavallisesti. »Peli on käynnissä.» Selina sai vasta isänsä kuolinpäivänä tietää, kuinka kirjaimellisesti tuo »peli» sana sopi hänen liikeyrityksiinsä. Simeon Peake, joka matkusteli ympäri maata pikku tyttärensä seurassa, oli ammatiltansa, luonteenlaadultansa ja taipumuksiltansa täysi peluri. Onnen hymyillessä he elivät kuninkaallisesti, asuivat parhaimmissa hotelleissa, söivät omituisia, muhkeita ruokalajeja, kävivät teattereissa ja ajoivat vuokra-ajureilla (aina parivaljakoilla, sillä Simeon Peake kulki jalan, ellei hänellä ollut varaa ajaa kahdella hevosella). Onnen ollessa nurja he asuivat täysihoitoloissa, söivät täysihoitolaruokaa ja käyttivät pukuja, jotka olivat ostetut lauhkeiden tuulten puhaltaessa. Tänä aikana Selina nautti kaikenlaisten koulujen, hyvien, huonojen, yksityisten ja yleisten koulujen opetusta hämmästyttävän säännöllisesti, jos ottaa huomioon hänen kiertolaiselämänsä. Usein korkeapoviset rouvat nähdessään tämän tummasilmäisen, vakavan lapsen istuvan yksinään jossakin hotellin hallissa taikka täysihoitolan seurusteluhuoneessa kumartuivat hänen puoleensa huolestuneina kysyen:

»Missä sinun äitisi on, tyttöseni?»

»Hän on kuollut», vastasi Selina kohteliaasti ja varmasti.

»Voi, pikku raukka!» Ja sitten äkkiä lämpimästi. »Etkö sinä haluaisi tulla leikkimään minun tyttöseni kanssa? Hän leikkii niin mielellään pienten tyttöjen kanssa. No?» Kysyvä »no» värähti oikein hellästi.

»Ei kiitoksia. Odotan isääni. Hän pettyisi suuresti, ellei hän löytäisi minua täältä.»

Nämä hyvät rouvat tuhlasivat myötätuntoaan turhaan. Selinan elämä oli oikein hauskaa. Lukuunottamatta kolmea vuotta, joiden muisteleminen oli kuin siirtymistä jääkylmään pimeään huoneeseen lämpimästä, kodikkaasta ympäristöstä, hän vietti vapaata, kiintoisaa, vaihtelevaa elämää. Hän sai määrätä kaiken kuin aikuinen ikään. Hän valitsi pukunsa. Hän komensi isäänsä. Hän ahmi kirjoja, joita hän tapasi täysihoitoloiden seurusteluhuoneissa, hotelleissa taikka sellaisissa yleisissä kirjastoissa, joissa hän ehti käydä. Hän oli joka päivä tuntikaupalla yksinään. Useasti hänen isänsä peljäten hänen kärsivän yksinäisyydestään kantoi hänelle sylillisen kirjoja, ja hän suorastaan hekumoitsi niissä, sukellellen ja uiskennellen niiden joukossa kuin herkkusuu, joka ei kykene päättämään, minkä ruokalajin hän ensiksi valitsisi. Sillä tavalla hän oli viisitoistavuotiaana tutustunut Byronin, Jane Austenin, Dickensin, Charlotte Brontën, ja Felicia Hemansin teoksiin, ettemme puhuisi Mrs. E.D.E.N. Southworthista, Bertha M. Claysta ja tuosta keittiövaltakunnan hyvästä haltijattaresta, »Takkavalkean seuralaisesta», jonka sivuilla tehtaantytöt ja ruhtinaat liittyivät toisiinsa yhtä välttämättömästi kuin sipulit paistiin. Nämä viimeksimainitut kirjailijat johtuivat tietenkin Selinan elämäntavasta, ja niitä lainailivat hänelle kaikki hyväsydämiset emännät, siivoojattaret ja tarjoilijattaret, joita hän tapasi matkallaan Kaliforniasta New Yorkiin.

Nuo kolme synkkää vuotta — yhdeksästä kahteentoista — hän vietti kahden naimattoman tätinsä, neitien Sarah ja Abbie Peaken luona tuossa hämärässä, siistissä Vermont Peake Housessa, mistä hänen isänsä, perheen musta lammas, oli kerran poikana karannut. Vaimonsa kuoltua oli Simeon Peake, tuntien äkkinäisen pistoksen omassatunnossaan ja hetkellisen avuttomuuden mielessään, lähettänyt pikku tyttärensä molempien sisartensa luokse, jotka ottivat hänet vastaan osoittaakseen anteeksiantavaa ja kristillistä mielenlaatuaan. Nämä kaksi naista olivat leikatut uskomattoman tarkasti Uuden Englannin klassillisen ikäneito-kaavan mukaan. Siellä vallitsivat puolikäsineet, tuolien irtopäälliset, raamattu, kylmä vierashuone, juhlallinen kissa, jolla ei ollut poikasia, mainio järjestys, ja pikku-tytöt-eivät-saa-säännöt. He tuoksuivat omenilta — kurttuisilta omenilta, joiden sydän on mädäntynyt. Selina oli kerran löytänyt sellaisen omenan siivoamattoman pulpettinsa nurkasta, haistanut sitä, tarkastanut sen kurttuista, kuivettunutta, vaaleanpunaista kuorta ja rohkeasti puraissut sitä, mutta heti sylkäissyt suustaan palasen hyvin epähienolla tavalla purskuttaen. Sen sisusta oli ollut aivan musta ja mädäntynyt.

Hän oli kaiketi kertonut jotain tämänkaltaista isälleen muutamassa tarkastamattomassa kirjeessä, koska tämä oli tuloaan ilmoittamatta saapunut häntä hakemaan, jolloin Selina oli langennut elämänsä ainoaan hysteeriseen kohtaukseen, joka ei toistunut koskaan myöhemmin.

Ja sitten hän oli kahdennestatoista ikävuodestaan yhdeksänteentoista saakka onnellinen. He olivat saapuneet Chicagoon vuonna 1885, jolloin Selina oli kuudentoista vuoden vanha. Sinne he jäivät. Selina kävi neiti Fisterin Yksityisiä Tyttökoulua. Kun hänen isänsä vei hänet ensi kerran kouluun, herätti hän, Simeon, vienojen tunteiden kuohun fisteriläisessä povessa — hänen äänensä oli niin lempeä, hän oli niin kohtelias, niin murheellisen näköinen, ja hänen hymynsä oli niin viehättävä. Hän selitti ammattinsa pääasiallisesti olevan rahojen sijoittamista, osakkeita ynnä muuta sellaista. Hän oli leski. Neiti Fister myönteli ja huudahteli osaaottavaisesti.

Simeon Peake ei mitenkään muistuttanut nykyaikaista ammattipelaajaa. Ei näkynyt vilahdustakaan leveälierisestä hatusta, suurista viiksistä, välkkyvästä katseesta, ylen kiiltävistä kengistä ja värikkäästä kaulaliinasta. Hän viljeli tosin erikoisen kirkasta timanttineulaa paidanrinnuksessaan, ja hänen hattunsa oli hituisen kallellaan, mutta nämä seikat kuuluivat siihen aikaan miehiseen muotiin ja olivat sangen yleiset. Muuten hän oli lempeä, kiltti ja kenties hieman ujokin mies, joka puhui harvoin ja silloinkin jonkinlaista Uuden Englannin murretta, jonka hän, ollen kotoisin Vermontista, oli kylläkin sangen rehellisesti omaksunut.

Chicago oli kuin luotu häntä varten. Se kuohui ja kukoisti. Jeff Hankinsin samoin kuin Mike McDonaldinkin pelisaleissa, jotka olivat täynnä punaisia plyyssihuonekaluja ja peilejä, ja jotka kummatkin sijaitsivat Clark Streetin varrella, hän oli jokapäiväinen vieras. Hänen pelionnensa vaihteli, mutta jollakin tavalla hän aina kuitenkin huolehti fisteriläisistä koulumaksuista. Hänellä oli ihanteelliset pookkerikasvot — kiltit, liikkumattomat, ilmeettömät. Kun onni potkaisi, söivät he ateriansa Palmer Housessa tilaten päivälliseksi kananpoikaa taikka peltopyytä ja paksua, maukasta keittoa sekä omenahyvettä, joka oli tehnyt hotellin isännän kuuluisaksi. Tarjoilijat häärivät innokkaina Simeon Peaken ympärillä, vaikkakin hän hyvin harvoin heitä puhutteli eikä koskaan luonut heihin katsettakaan. Selina oli onnellinen. Hän et tuntenut muita nuoria kuin ne tytöt, jotka hän tapasi neiti Fisterin koulussa, ja miehiä — lukuunottamatta isäänsä — hän tuskin tunsi senkään vertaa kuin joku nunna. Näidenhän onkin pakko raamattuaan tutkiessaan tutustua sangen tarkasti miehen mielessä myllertäviin oikkuihin ja intohimoihin. Ovathan Salomonin laulut jo sinänsä omiaan avaamaan silmät näkemään sukupuolisia suhteita. Raamattu ei kuitenkaan kuulunut Selinan huiskinhaiskiseen lukemistoon, eikä Gideonitea silloin vielä esiintynyt hotellimaailmassa.

Hänen paras ystävättärensä oli Julie Hempel, August Hempelin, clarkstreetiläisen teurastajan tytär. Nykyään sinä kenties, jos onni on sinua seurannut, omistat joitakin Hempelin osakkeita ja syöt Hempelin silavaa ja Hempelin kinkkua, joka on savustettu pähkinäpuutulella, sillä Chicagossa on vuoden 1890:n lihanpakkausliikkeen ja 1885:n teurastajan välillä vain viiden vuoden pikku taival.

Alinomainen yksinolo kehitti Selinan mielikuvitusta. Hän oli aina »olevinaan» joku muu. Hän oli jonkinlainen hauska ja hyvinpuettu yhdistelmä Dick Swivellerin markiisitarta ja Sarah Creweä. Jo lapsena hän kykeni nauttimaan elämästä kahdessa eri muodossa, jolla lailla tavallisesti vain luovat henget taitavat siitä nauttia. »Nyt teen sitä. Nyt teen tätä», hän virkkoi itsekseen tehdessään jotain. Hän esiintyi samalla kertaa sekä katselijana että näyttelijänä. Ehkäpä se johtui myöskin hänen teatterikäynneistään. Ollessaan siinä iässä, jolloin pikkutytöistä ei tavallisesti puhuta ja jolloin heitä ei ainakaan nähdä, hän istui ylpeänä täysikasvuisten paikalla teatterissa isänsä vieressä tummine, vakavine silmineen ja kiihtyneine kasvoineen, jotka kalpeinakin loistivat intoa. Simeon Peake rakasti niin kuin kaikki muutkin pelurit teatteria, koska hänellä itselläänkin oli tuo näyttelijätaipumus, joka oli hänen ammattinsa tärkein menestymisen ehto.

Näin siis Selina istuessaan puoleksi piiloutuneena permantopaikallaan nojatuolissaan värjötti kiihkosta odottaessaan esiripun nousua Haverlyn laulajien hassunkurisen joukon esiintyessä. Hän samoin kuin Simeonkin itki katsellessaan »Orpolapsia» Kitty Blanchardin ja McKee Rankinin saapuessa Chicagoon Union Square-kiertueineen. Hän näki heidän ihmeellisen uutuutensa, juutalaisen näytelmän, jonka nimi oli Posenin Samuel, ja hän näki Fanny Davenportin Piquessa. Veipä Simeon hänet katsomaan tuota sopimatonta ja ihastuttavaa uutta näytelmämuotoakin, jota nimitettiin »Extravaganzaksi». Hänestä oli Erikoisiin ja paljetteihin puettu muhkea olento, joka astui alas komeita portaita pitkin, kaunein ilmiö, mitä hän koko elämässään oli nähnyt.

»Siitä juuri minä pidänkin näytelmissä ja kirjoissa, että niissä saattaa tapahtua mitä hyvänsä. Aivan mitä hyvänsä! Et vain voi tietää, mitä», Selina virkkoi muutamana tällaisena iltana.

»Aivan samoin kuin elämässäkin», Simeon Peake vakuutti hänelle. »Sinä et voi aavistaakaan, mitä kaikkea sinulle saattaa tapahtua, jos vain kiltisti odotat ja otat, vastaan kaiken, mitä tulee.»

Oli merkillistä, ettei Simeon Peake sanonut tätä totuutta sokeasti, vaan aivan tahallisesti ja aiheellisesti. Hän oli omalla tavallaan aikaansa nähden hyvin uudenaikainen isä. »Haluan, että sinä näkisit kaiken», hän sanoi tyttärelleen. »Haluan, että sinä käsittäisit elämän, koko jutun, olevan vain silkkaa seikkailua, hauskaa näytelmäkappaletta. Sinun on vain opittava näyttelemään mukana ja sitäpaitsi yhtäaikaa olemaan yleisönä.»

»Minkä jutun?»

»Koko elämän. Joka seikan. Kuta enemmän ihmisiä sinä näet ja kuta enemmän hommaat ja kuta enemmän sinulle tapahtuu, sitä rikkaampi sinä olet — vaikka kaikki tapahtumat eivät olisikaan miellyttäviä. Se on elämisiä. Muista vain, sattukoonpa sitten pahaa tai hyvää, siitä vähät, se on vain» — hän käytti huomaamattaan pelikieltä — »vain va banque, tyttöseni.»

Mutta Selina ymmärsi kuitenkin hänen tarkoituksensa. »Tarkoitatko sinä, että mikä hyvänsä on parempaa kuin Sarah tädin ja Abbie tädin elämä?»

»Niin — juuri niin. Maailmassa on vain kahdenlaisia oikeita ihmisiä.
Toiset heistä ovat vehnää ja toiset smaragdeja.»

»Fanny Davenport kuuluu smaragdeihin», sanoi Selina nopeasti hämmästyen itsekin sanojaan.

»Aivan oikein.»

»Ja — Julie Hempelin isä — hänhän on vehnää.»

»Tuhat tulimmaista, Selie!» huudahti Simeon Peake. »Sinäpä olet terävä penikka!»

Luettuaan teoksen »Ylpeys ja ennakkoluulo» Selina päätti ruveta aikansa Jane Austeniksi. Hän muuttui hyvin salamyhkäiseksi ja menetti kansalaistensa suosion Fisterin koulussa viittaillessaan hämärästi »työhönsä», hymyillessään inhottavasti itsekseen ja heilutellessaan jalkaansa haaveisiinsa vaipuneena, haaveisiin, joita tavallinen, yksinkertainen mieli ei kyennyt käsittämään. Hänen ystävättärensä, Julie Hempel, raivostui tietenkin tästä kaikesta ja julisti Selinalle, että hänen oli valittava, tahtoiko hän paljastaa salaisuutensa vai poistua hänen hempeliläissydämestään. Selina vannotti häntä säilyttämään salaisuuden.

»No, sitten voin minä kertoa sinulle sen. Minä aion ruveta kirjailijaksi.» Julie oli ilmeisesti pettynyt, vaikkakin sanoi »Selina!» muka hyvinkin ihmeissään, mutta sitten hän jatkoi: »En vain käsitä, miksi sinä olet ollut niin salamyhkäinen.»

»Etkö sinä todellakaan ymmärrä, Julie. Kirjailijainhan pitää tutkia elämää, ja jos ihmiset tietävät, että heitä tarkastellaan, eivät he käyttäydy luonnollisesti. Sinähän esimerkiksi eräänä päivänä kerroit minulle tuosta nuoresta miehestä, joka isäsi kaupassa katseli sinua ja sanoi —»

»Selina Peake, jos sinä uskallat käyttää sitä kirjassasi, niin en minä ikinä enää puhu sinulle — — —»

»No, ehkäpä en sitten käytäkään sitä. Mutta ymmärräthän nyt, mitä minä tarkoitin.»

Julie Hempel ja Selina Peake, kaksi neiti Fisterin koulun kypsää hedelmää, olivat tällä hetkellä yhdeksäntoista vuoden vanhoja. Selina oli viettänyt tämän syyskuisen aamupäivän Julien seurassa, ja pantuaan hatun päähänsä lähteäkseen, painoi hän kädet korvilleen, ettei kuulisi Julien houkuttelevaa illalliskutsua. Rouva Tebbittin täysihoitoon tavanmukainen maanantaiateria (Peaken perheen tähti oli sillä hetkellä matalalla) ei riittänyt selittämään Selinan kieltoa. Selina päästelikin pieniä himokkaita huudahduksia Julien esittäessä laji lajilta hempeliläistä illallisohjelmaa.

»Meillä on preeriakananpoikia — kolme kananpoikaa — jotka eräs länsipuolella asuva farmari toi isälle. Äiti tarjoaa ne hyytelössä. Sitten on muhennettuja sipuleita ja paistettuja tomaatteja sekä jälkiruoaksi omenakakkua.»

Selina läpsäytti korkealla törröttävän hattunsa kuminauhan niskassa sijaitsevan hiussykerönsä alle. Hän päästi viimeisen surkean uikutuksen. »Maanantai-iltaisin tarjotaan rouva Tebbittin luona kylmää lammaskaalia. Tänään on juuri maanantai.»

»Miksi sinä et sitten jää, tyhmyri?»

»Isä tulee kotiin kello kuusi, ja hän olisi pahoillaan, ellen minä olisi saapuvilla.»

Pullea, vaalea, kiltti Julie luopui lempeistä houkutteluistansa ja pani kovan kovaa vastaan voittaakseen Selinan tahdon.

»Hän lähtee pois luotasi heti illallisen jälkeen, ja sitten olet sinä yksinäsi ainakin kahteentoista saakka.»

»Se ei minun ymmärtääkseni kuulu tähän», virkkoi Selina jäykästi.

Julien teräskovuus, joka ei ollut parasta lajia, suli heti ja valui puroina pois. »Ei se kuulukaan, Selina kulta. Ajattelin vain, että sinä tämän ainoan kerran voisit hyljätä hänet.»

»Ellen minä ole kotona, on hän pahoillaan. Ja tuo hirveä rouva Tebbitt pyörittelee silmiään. Isä vihaa koko paikkaa.»

»Miksi te sitten asutte siellä? Minä en ole koskaan ymmärtänyt sitä. Te olette asuneet siellä jo neljä kuukautta, ja minusta se on hirveä talo ja likainen talo, ja portaissa on vahakangasta.»

»Isän liikeyrityksiä on sattumoisin vainonnut huono onni.»

Selinan puku todisti samaa. Se oli tosin muodikas ja sovitettu ja pöyhitelty ja rimsutettu, ja hänen korkea, kapealierinen hattunsa sulka-, kukka- ja nauhakoristeineen oli kotoisin New Yorkista, mutta kummatkin oli ostettu viime keväänä, ja nyt oli jo syyskuu.

He olivat päivän kuluessa silmäilleet Godeyn muotilehden tämän kuun numeroa. Sen kuvien ja Selinan ylläkuvatun puvun välinen erotus oli yhtä suuri kuin tebbittiläisaterian ja Julien hahmotteleman illallisen välinen. Tuntien joutuneensa alakynteen Julie suuteli Selinaa hyvästiksi.

Selina käveli Hempelin talosta tätä lähellä, North Dearborn Avenuen varrella sijaitsevaan Tebbittin täysihoitolaan. Päästyään toiseen kerrokseen omaan huoneeseensa hän riisui hattunsa ja huusi isäänsä, joka ei vielä ollut tullut kotiin. Hän oli tyytyväinen, sillä hän oli peljännyt myöhästyvänsä. Hän katseli nyt hattuaan arvostelevasti päätti purkaa pois haalistuneet kevätruusut, repikin pari kolme lankaa, mutta huomasi silloin, että kangas oli vieläkin haalistuneempaa kuin ruusut, ja että paljaalla pinnalla näkyi tumma kohta niin kuin seinässä, josta on poistettu siinä kauan riippunut taulu. Niinpä hän hakikin neulan ja rupesi harsimaan tuota kiusallista ruusua takaisin entiselle paikalleen.

Hän istui tuolin käsinojalla lähellä ikkunaa pistellen nopeasti ja pehmeästi neulallaan, kunnes hän äkkiä höristi korviaan. Hän ei ollut koskaan ennen kuullut tuollaista hidasta ja pahaenteistä ääntä — ääntä, joka syntyy raskasta taakkaa kantavien miesten askelista. He kantoivat suunnattoman varovasti taakkaansa, joka ei kuitenkaan enää voinut loukkaantua. Selina ei ollut milloinkaan ennen kuullut sitä, mutta hän tunsi sen heti omituisen, vuosisataisen ahdistuksen avulla, jota nimitetään naisen vaistoksi. Lops-lops-lops ylös kapeita portaita ja pitkin käytävää häntä kohden. Hän nousi neula kädessään. Hattu putosi lattialle, hänen silmänsä suurenivat, jäykistyivät, ja hänen huulensa avautuivat. Hän oli pelkkänä korvana, ja hän tiesi sen jo.

Hän tiesi sen jo, ennen kuin hän kuuli karkean miehenäänen sanovan: »Nostakaa vähän korkeammalle tässä käänteessä. Varovasti — va-arovasti!» — ja ennen kuin rouva Tebbittin kimakka huudahdus tunki hänen korviinsa: »Te ette saa viedä sitä huoneeseen noin! Teidän ei olisi pitänyt tuoda sitä tänne tuolla tavalla!»

Selinan henki pääsi taas kulkemaan, ja hän läähätti. Hän oli työntänyt oven seljälleen ja hän näki pitkän, liikkumattoman kantamuksen, joka osaksi oli kasvojen päälle huolimattomasti heitetyn päällystakin peitossa. Tylppäkärkisten kenkien verhoamat jalat vaappuivat yhtämittaa. Selina huomasi, että kengät olivat hyvästi kiillotetut, ja hän muisti, kuinka huolellisesti hänen isänsä aina hoiti jalkineitaan.

Simeon Peake oli ammuttu kuoliaaksi Jeff Hankinsin pelisalissa kello viisi iltapäivällä. Ivallinen kohtalo oli satuttanut häneen luodin, joka ei ollut ensinkään häneen tarkoitettu, ja jonka onneton suunta riippui vain naisellisesta epätarkkuudesta. Sen ampui muuan noista suurdramaattisista naisista, jotka tarttuen piiskaan taikka revolveriin, puolustaakseen ennemmin myöhään kuin ei milloinkaan kunniaansa, vilkastuttivat Chicagon ikävää 80-lukua puuhillaan, ja se oli tähdätty erääseen tunnettuun sanomalehdentoimittajaan, jota tavallisesti nimitettiin (muissa sanomalehdissä) bon vivantiksi. Mainittu nainen aikoi nyt lyijyn avulla todistaa, että hän olikin ollut lähempänä tuon nimityksen loppu- kuin alkupuolta.

Tästä kaiketi johtuikin, että asia painettiin villaisella hyvin tarkasti. Toimittajan oma lehti — joka oli Chicagon huomattavin — mainitsi tuskin ensinkään koko tapausta ja tahallisesti painoi väärin uhrin nimen. Nainen luuli päässeensä päämääräänsä, tähtäsi paremmin toisen luotinsa ja vapautui sen kautta inhimillisen oikeuden tuomiosta.

Simeon Peake jätti tyttärelleen Selinalle perinnöksi kaksi kirkasta, sinivalkoista timanttia — (hän oli kaikkien pelurien tavalla ihastunut sellaisiin) sekä neljäsataayhdeksänkymmentäseitsemän dollaria puhtaana rahana. Kukaan ei käsittänyt, kuinka hänen oli onnistunut säästää tällainen summa. Kirjekuori, jossa rahat olivat, oli ilmeisesti aikaisemmin sisältänyt enemmänkin. Se oli ollut sinetöity ja sittemmin murrettu. Kuoreen oli Simeon Peaken naisellisella, hienolla käsialalla kirjoitettu: »Pikku tyttöselleni Selina Peakelle, jos minulle jotakin tapahtuisi.» Se oli päivätty seitsemän vuotta sitten. Kukaan ei koskaan saanut tietää, kuinka suuri alkuperäinen määrä oli ollut. Jäännöksen olemassaolo todisti jo sinänsä miltei sankarillista itsekuria, sillä Simeon Peaken kaltaisen miehen mielestä raha — kaikenlainen raha, niin suuri kuin pienikin — merkitsi vain virikettä hänen pelihimonsa liekkeihin.

Selinalla ei ollut nyt muuta valitsemisen varaa kuin joko itse ansaita oma elantonsa taikka palata Vermontiin ja muuttua mehuttomaksi ja kuivettuneeksi, mätäsydämiseksi omenaksi, tätiänsä Sarahin ja Abbien kaltaiseksi. Hän ei epäröinyt.

»Mutta mitä työtä?» Julie Hempel kysyi. »Mitä sinä luulet voivasi tehdä?» Naiset — toisin sanoen Selina Peaken kaltaiset olennot — eivät tehneet työtä.

»Minä — minä voin opettaa.»

»Mitä?»

»Sitä, mitä olen oppinut neiti Fisterin koulussa.»

Julien ilme kavalsi hänen punninneen neiti Fisterin ja havainneen hänet köykäiseksi. »Keitä?» jatkoi hän selvittääkseen ilmettään.

»Lapsia. Kaikenlaisten ihmisten lapsia. Taikka oppikouluissa.»

»Sinun pitää ensiksi tehdä jotain muuta — käydä seminaarissa taikka opettaa maalaiskouluissa, ennen kuin pääset oppikouluihin. Opettajattaret ovat tavallisesti hyvin vanhoja — kahdenkymmenenviiden taikka kolmenkymmenen vuoden ikäisiä — taikka vieläkin vanhempia!» virkkoi Julie kykenemättä yhdeksäntoistavuotiaitten tavalla kuvittelemaankaan mitään kolmeakymmentä vanhempaa.

Selina oli ilmeisesti tavattoman masentunut, koska Julie uskalsi esiintyä hyökkääjänä. Selina ei tiennyt, millaista teräksistä lujuutta Julien seurustelu hänen kanssaan jo sinänsä osoitti. Rouva Hempel oli nimenomaan kieltänyt häntä tapaamasta tuon kevytmielisen ammattipeluri vainajan tytärtä ja oli kirjoittanut neiti Fisterillekin kirjeen, missä hän ilmaisi mielipiteensä sellaisesta koulusta, joka ottamalla vastaan kaikenlaisia huonosti valittuja aineksia asetti oppilaansa alttiiksi tartunnalle.

Selina torjui yhä pontevammin Julien hyökkäykset. »Siinä tapauksessa minä menen juuri johonkin maalaiskansakouluun. Minä osaan hyvästi laskentoa, kuten tiedät.» Julie todellakin tiesi sen, koska Selina oli koko kouluajan ratkaissut kaikki hänenkin tehtävänsä. »Maalaiskouluissa ei kai olekaan muuta kuin laskentoa ja kielioppia ja maantietoa.»

»Sinä! Sinäkö rupeaisit kansakoulunopettajaksi!»

Julie tuijotti Selinaan.

Hän näki edessään aivan erehdyttävän suloiset kasvot ja pienen, hienomuotoisen pään. Poskipäät olivat sangen pystyt — tai kenties ne vain näyttivät sellaisilta tummien, pehmeiden silmien kimallellessa niin syvällä kuopissaan. Posket eivät kaartuneetkaan pehmeäksi suippoleuaksi, kuten olisi odottanut, vaan painoivat kasvojen alaosaan harvinaisen voimakkaan leiman. Tuon leuan teräskovat, hienot ja selvät piirteet osoittivat hänen kuuluvan esitaistelija-naisten joukkoon. Julie, joka ei ollut tottunut luokittelemaan ihmisiä, ei ymmärtänyt sen merkitystä. Selinan tukka oli paksu, pitkä ja kaunis, ja se kiertyi sievästi muodin vaalimiin solmuihin, väänteisiin ja käänteisiin. Hänen sieraimien kohdalta hieman puristunut nenänsä oli erikoisen siro, ja hänen nauraessaan muodostui sen kapealle harjalle hienoja, viehättäviä, miltei vallattomia ryppyjä. Häntä pidettiin tavallisesti sangen jokapäiväisenä pikku olentona — eikä hän kuitenkaan ollut ensinkään tavallinen. Hänen silmänsä herättivät joka tapauksessa huomiota ja painuivat muistiin. Ihmiset, joiden kanssa hän keskusteli, jäivät usein katsomaan niihin syvästi, ja Selina joutui hämilleen huomatessaan, etteivät he kuunnelleet hänen puhettaan. Tuo silmien samettinen pehmeys himmensikin kasvojen alaosan lujuutta. Silloinkin kuin kymmenen vuotta oli parhaansa mukaan häntä kuluttanut, ja Julie oli nähnyt, mitenkä hän joustavasti astui ulos vihannesrattailta Prairie Avenuella — tuo päivettynyt, ahavoitunut, työn runtelema nainen, jonka runsas tukka oli kiedottu kireäksi, pitkän, harmaan neulan tukemaksi solmuksi, jonka leveä pumpulihame oli täynnä vaununpyörien pirskottamia tahroja, jonka kapeissa jaloissa oli miehen vanhat saappaat ja päässä hassunkurinen, vanha miehen hattu, jonka käsivarsilla törrötti maissintähkiä, porkkanoita, retiisejä ja punajuurikimppuja, nainen, jonka hampaat olivat huonot ja rinnat litteät, ja jonka laajassa hameessa pullotti suuri tasku — silloinkin Julie oli katsahtaessaan häneen tuntenut hänen silmänsä. Ja hän oli silkkisine hameineen ja komeine silkkipuseroineen ja sulkahattuneen syöksynyt tuon vaimon luokse huutaen: »Oi, Selina! Kultaseni! Kultaseni!» — nyyhkien kauhusta ja säälistä — »Kultaseni!» Ja sitten hän oli sulkenut Selinan porkkanoineen, punajuurineen, maisseineen ja retiiseineen syliinsä, niin että kaikki vihannekset olivat singonneet heidän ympärilleen Julie Hempel Arnoldin suuren, Prairie Avenuen varrella sijaitsevan kivitalon eteen. Mutta silloinpa juuri Selina taputtikin lohduttaen Julien silkkistä olkapäätä toistaen toistamistaan: »No, no! Kaikkihan on hyvin, Julie. Kaikkihan on hyvin. Älä itke. Miksi sinä itket? No, no… älähän nyt… Kaikkihan on hyvin.»

II.

Selina oli onnellinen saadessaan paikan High Prairien hollantilaisessa koulussa kymmenen mailin päässä Chicagosta. Kolmekymmentä dollaria kuukaudessa! Hän oli asuva Klaas Poolin, erään vihannesviljelijän luona. Tämän kaiken oli August Hempel aikaansaanut; taikka oikeastaan Julie, joka oli isäänsä hätyyttänyt. August Hempel, Clark Streetin entinen teurastaja, joka nykyään oli neljänkymmenenviiden vuoden vanha, tunsi joka-ainoan farmarin ja karjanviljelijän monien monituisten mailien laajuudelta sekä sitäpaitsi vielä satoja muitakin siellä täällä Cook Countyssä ja Illinoisin valtiossa asuvia.

Hän saattoi varsin helposti hankkia Selina Peakelle paikan. High Prairien kansakoulussa oli tähän saakka aina ollut miesopettaja, mutta täksi vuodeksi valittu opettaja oli edullisemman paikan tarjoutuessa peruuttanut hakemuksensa ennen lukukauden alkua. Tämä tapahtui syyskuussa, ja High Prairien koulu ei alkanut toimintaansa ennenkuin marraskuun alussa, koska tässä kauppafarmien maassa jokainen kuusi vuotta täyttänyt tyttö ja poika raatoi pelloilla koko alkusyksyn.

Selina arveli, että hän oltuaan kaksi vuotta maalla voisi jo toivoa kaupunkipaikkaakin, ja August Hempel luuli voivansa järjestää senkin asian tarvittaessa. Selinan mielestä tuo viisas, punoittava lihakauppias oli kerrassaan merkillinen mies. Ja merkillinen hän olikin.

Neljänkymmenenseitsemän vuoden ikäisenä hän omin neuvoin perusti kuuluisan Hempel Packing Companyn. Viisikymmenvuotiaana hän vallitsi koko alaa, ja Hempelin haaraliikkeitä oli Kansas Cityssä, Omahassa ja Denverissä. Kuusikymmenvuotiaana näkyi Hempelin nimi maalattuna pakkaushuoneiden, tehtaiden ja säilykevajojen seinillä kaikkialla Honolulusta Portlandiin saakka. Siinä saattoi lukea m.m. seuraavaa:

»Älä puhu silavasta: Puhu Hempelistä.»

Hempelin tuotteet sisälsivät uskomattoman monta lajia, sianlihasta ananasiin ja ihrasta viinirypälemehuun saakka. Hempel ei surrut oikeusjuttuja enempää kuin sinä suret sallitun vauhtinopeuden ylittämisestä johtuvaa haastetta poliisikamariin. Hänen luonnettaan valaisee toiselta puolelta myöskin se seikka, että farmarit, jotka olivat tunteneet nelikymmenvuotiaan lihakauppiaan, nimittivät vielä tätä kuusikymmenvuotiasta miljonääriäkin Augiksi. Kuusikymmentäviisi vuotta vanhana hän ryhtyi opettelemaan golfia ja voitti vävypoikansa Michael Arnoldin tässä pelissä. Hän oli tuollainen mahtava, vanha merirosvo, joka purjehti Amerikan 90-luvun vaarallisilla kaupallisilla merillä, ennen kuin komiteat, tutkijalautakunnat ja tunkeileva senaatti ryhtyivät pesemään liikemaailman mustaa rosvolippua valkoiseksi.

Selina valmistui tehtäväänsä ikäänsä ja kokemattomuuteensa nähden odottamattoman käytännöllisesti. Hän myi toisen sinivalkoisista timanteistaan ja säilytti toisen. Hän sijoitti perimänsä neljäsataayhdeksänkymmentäseitsemän dollaria koskemattomina pankkiin. Hän osti paksut, käytännölliset kengät, kaksi pukua: ruskean, jonka hän itse ompeli ja varusti valkoisella kauluksella ja valkoisilla hihansuilla (hihansuut aikoi hän peittää mustilla irtohihoilla työskennellessään), sekä viininpunaisen, kasmirkankaisen juhlapuvun, jonka houkutusta hän ei voinut vastustaa, vaikka hän pitikin sitä mielettömänä.

Hän koetti innokkaasti edeltäkäsin tutkia tätä seutua, jota aikaisemmin nimitettiin Uudeksi Hollanniksi. Kaikki sen asukkaat olivat kauppapuutarhureita ja yhtä hollantilaisia kuin Alankomaat, joista he taikka heidän isänsä olivat saapuneet. Hän kuuli puhuttavan puukengistä, joita käytettiin kesteillä preeriapelloilla, punanaamaisesta, ahertavasta Cornelius van der Biltistä, joka eli rauhallista elämäänsä tietämättä mitään ylhäisestä kaimastaan New Yorkissa, tanakoista, hitaista, ahkerista farmareista, jotka asuivat matalissa, moni-ikkunaisissa, heidän pohjois-hollantilaisten muistojensa mallin mukaan rakennetuissa taloissaan. Monet heistä olivat kotoisin Schoorlin kaupungista taikka sen ympäristöstä ja toiset Amsterdamin ulkopuolella leviäviltä tasangoilta. Selina muisteli Washington Irvingin herttaista tarinaa ja kuvitteli, että High Prairie oli hänen Sleepy Hollowinsa kaltainen, omituinen siirtokunta. Karannut, opettaja oli tietenkin ollut toinen Ichabod Crane ja farmari, jonka luona hänen piti asua, jonkinlainen nykyaikainen Mynheer van Tassel piippuineen, kotkotuksineen ja kaikkineen. Hän ja Julie lukivat uudelleen tuon kertomuksen muutamana iltapäivänä, kun Julien oli onnistunut irtaantua äitinsä valvonnasta. Loppujen lopuksi Selina kuvitellessaan muhkeita, kultaisia maissipeltoja, mureita rinkilöitä, herkullisia villisorsia, savustettuja paistiviipaleita, pumpkinpiirakoita, maalaistansseja ja omenaposkisia maalaistyttöjä suorastaan sääli Julie parkaa, jonka piti jäädä Chicagon ikävään arkipäiväisyyteen.

Lokakuun viimeisellä viikolla tapaamme hänet matkalla High Prairiehen istumassa Klaas Poolin vieressä parihevosten vetämissä vankkureissa, joilla Pool kuljetti puutarhatuotteitaan Chicagon torille. Selina istui korkealla istuimella hänen rinnallaan kuin vallaton pikku peukaloinen syvämietteisen holsteinilaisen rinnalla. Ja niin he keikkuivat eteenpäin loppumatonta Halstedin tietä pitkin myöhäisen lokakuunillan hämärtyessä. Chicagoa ympäröivä tasanko ei ollut silloin vielä muuttunut Pennellin piirustusten kaltaiseksi, kuonaröykkiöistä, savupiipuista ja sulatusuuneista luoduksi hirvittäväksi ja puhuvaksi kuvaelmaksi. Silloin se vielä leveni loppumattomiin laskevan syksyisen auringon viimeisissä säteissä, joiden eteen järven sumu rupesi kiipeilemään himmentäen ne kuin harson alla kimmeltävän kullan. Peninkulmittain kuulsivat kaalipellot kirpeän viheriöinä multaa vasten. Peninkulmittain punoittivat toiset taas kuin luumunvärinen, hehkuva viini mustine suonineen. Näiden keskellä hohtivat maissikeot kuin päivänsä teistä sidotut lyhteet, ja taivaanrannan metsätilkkujen tammet ja vaahterat heloittivat viimeisissä pronssi- ja purppuraväreissään. Selina näki kaiken tämän kauneudenjanoisilla silmillään, ja hän puristi ristiin mustiin pumpulikäsineisiin verhotut kätensä.

»Oi, herra Pool!» hän huudahteli. »Herra Pool! Kuinka kaunista täällä onkaan!»

Klaas Pool ohjaili hevospariaan lokaisella Halstedin tiellä ja katseli suoraan eteensä johonkin toisen hevosen korvien välissä sijaitsevaan kohtaan. Hänen aivonsa eivät olleet tottuneet toimimaan nopeasti, eikä hänen ruumiinsa koneisto myöskään ollut tottunut nopeasti vastaamaan aivojen käskyihin. Hänen silmänsä kiilsivät posliininsinisinä hänen punaisten, pyöreiden, jäykän, kultaisen parransängen peittämien kasvojensa keskeltä. Hänen pyöreä pallopäänsä sijaitsi niin tukevasti hänen leveiden hartiainsa välissä, että katsoja kauhistuneena odotti naksahdusta, kun hän rupesi sitä hitaasti kääntämään. Hän kiersi päätään Selinaa kohden, mutta kiinnitti katseensa yhä edelleenkin hevosen korvien välissä olevaan kohtaan. Ilmeisesti liikkuivat pää ja silmät aivan eri voimien vaikutuksesta. Kun kasvot olivat kääntyneet miltei suoraan Selinaan päin, rupesi hän vähitellen hitaasti siirtämään silmiäänkin, kunnes ne osuivat Selinan hienoihin kasvoihin, jotka säteilivät ihastusta näkemänsä johdosta. Tämä oli kiihtynyt tuntiessaan astuvansa aivan uuteen seikkailuun, samoin kuin hän oli ollut kiihtynyt odotellessaan väliverhon kiusallisen hidasta nousua katsellessaan jotain näytelmää isänsä kanssa. Hän oli purevan lokakuun kylmyyden takia verhoutunut lämpimästi huiviin ja puuhkaan, ja paksu huopa peitti hänen polvensa ja vartalonsa. Hänen puhtaan, hienon ihonsa kermankalpeus oli vaihtunut uudeksi punerrukseksi, ja hänen silmänsä olivat suuret, tummat ja kirkkaat. Näiden säteilevien, suloisten tytönkasvojen rinnalla näyttivät Klaas Poolin raskaat piirteet aivan eri savesta muovailluilta. Hänen haaleansiniset silmänsä eivät käsittäneet mitään.

»Kaunista?» hän toisti ällistyneenä. »Mikä on kaunista?» Selinan hennot käsivarret pujahtivat esille vaatemytystä ja levittäytyivät kauaksi, ikään kuin yrittäen syleillä tuota maisemaa, johon laskeva aurinko valutti tälle järviseudulle ominaista ruusun- ja kullan- ja sumunkimalteista hohdettaan.

»Kaikki! Nuo — nuo kaalit.»

Klaas Poolin tuijottavaan katseeseen syttyi hitaan hitaasti huvitettu kimallus. Tuo kimallus levisi miltei huomaamattomasti hänen leveille sieraimilleen, avasi hänen paksut huulensa, täräytti hänen mahtavia olkapäitään ja kutitti hänen pyöreää mahaansa, kunnes koko Klaas Pool silmistä vyötäisiin saakka vapisi ja hytkyi hitaasta, juhlallisesta ja raskaasta hollantilaisesta naurusta.

»Ovatko kaalit kauniita?» hänen pyöreät koiransilmänsä tuijottivat tyttöön huvitettuina. »Ovatko kaalit kauniita?» Hänen äänetön naurunsa kohosi yhä, kunnes se puhkesi kuuluville kurkunkorahduksina. Ilmeisesti ei Klaas Poolin nauru kerran heränneenä hevillä enää lauhtunutkaan. »Kaalit — —», hänen henkensä salpautui, mutta puuskahti taas uuteen hohotukseen. Sitten hän rupesi jälleen kääntymään hevostensa ja tien puoleen, samalla tavalla kuin hän aikoinaan oli siirtänyt huomionsa pois niistä, nimittäin kiertämällä ensiksi päänsä ja sitten vasta silmänsä, niin että Selinan mielestä hänen oikea naurava silmäkulmansa ja hänen punainen poskensa parransänkineen näyttivät uskomattoman veijarimaisilta.

Selinakin nauroi koettaen kuitenkin inttää häntä vastaan. »Ovathan ne!» hän vakuutti. »Ne ovat kauniita. Aivan kuin jadea ja burgundin viiniä. Tai niin kuin — niitä ne nyt olivatkaan — kuin krysopraasia ja porfyyriä. Kaikki nuo kaali-, maissi- ja punajuuripellot ovat kuin persialaisten mattojen riekaleita.»

Tämä puhe ei suinkaan sopinut uudelle opettajattarelle, joka ajoi hollantilaisen farmarin parivankkureissa lokaista tietä pitkin matkalla High Prairiehen. Mutta muistakaamme, että Selina oli lukenut Byronia seitsentoistavuotiaana.

Klaas Poolilla ei ollut aavistustakaan krysopraasista, porfyyristä eikä Byronista, eikä suoraan sanoen jadesta tai burgundistakaan, mutta sen sijaan hän tunsi kaalit, sekä viheriät että punaiset kaalit. Hän tunsi kaalit siemenistä hapankaaliin saakka ja hän tunsi ja viljeli erilaisia muunnoksia voimakkaasta Litteästä Hollantilaisesta varhaiseen Wakefieldiin saakka. Hänen päähänsä ei koskaan ollut juolahtanutkaan, että ne olisivat olleet kauniita, että ne muistuttaisivat persialaisia mattoja taikka jaloja kivilajeja. Sehän olikin aivan luonnollista. Kuinka saattaisikaan kaalinpää taikka edes multainen, raatava hollantilainen farmari olla missään suhteessa krysopraasin, jaden, burgundin taikka persialaisten mattojen kaltaiseen hölynpölyyn!

Hevoset hölkyttivät eteenpäin raskaalla maantiellä. Silloin tällöin hytkäytti Selinan vieressä sojottavaa olentoa vieläkin jokin ajatus. Ja Selina saattoi kuulla kellertävän sängen keskeltä katkonaisia äännähdyksiä. »Kaalit! Ovatko kaalit — —» Mutta hän ei loukkaantunut. Mikään ei voinut häiritä häntä tänään. Sillä huolimatta äskeisestä murhenäytelmästä, yhdeksästätoista vuodestaan, yksinäisyydestään ja pelottavasta tulostaan uuteen kotiinsa vierasten joukkoon hän tunsi jonkinlaista lämmintä jännityksen hurmaa, kiihtymystä — seikkailun odotusta! Sitä juuri. »Koko elämä on vain suurta seikkailua», oli Simeon Peake sanonut. Selina värisi uteliaisuudesta. Hän teki parhaillaan jotain mullistavaa ja rohkeata, jotain, jota koko Vermont ja sen (onneksi) etäiset Peaket olisivat syvästi kauhistuneet. Hän oli hyvästi varustautunut. Hänellä oli nuoruutta, uteliaisuutta, teräksenvahva ruumis, ruskea työpuku ja viininpunainen juhlapuku, neljäsataayhdeksänkymmentäseitsemän dollaria sekä iloinen, seikkailunjanoinen henki, joka ei koskaan suvainnut laueta, vaikkakin se joskus johti hänet erämaihin, joista hänen oli palattava tuskitellen entisiä jälkiään myöten takaisin. Hänen silmissään olivat punaiset ja viheriät kaalinpäät ikuisesti vain jadea ja burgundia, krysopraasia ja porfyyriä. Elämän aseet eivät pystyneet tällaiseen naiseen.

Niin Selina nytkin täristessään ja keikahdellessaan eteenpäin epätasaisella tiellä luuli olevansa onnellinen, vaikkakin häntä hieman pelotti. Hän käänsi katseensa tasaiselta preerialta vieressään istuvaan hiljaiseen olentoon. Selina oli vilkas ja häilähtelevän iloinen, ja miehen luoksepääsemättömyys häiritsi häntä epämääräisesti. Hänen kasvonsa eivät kuitenkaan olleet vähääkään tylyt, väikkyipä hänen silmäkulmissaan ja hänen suunsa tienoilla usein pieniä hymyn häilähdyksiäkin.

Klaas Pool oli koulun johtokunnan puheenjohtaja ja Selinan piti asua hänen luonaan. Olikohan hän ollut tyhmä puhuessaan tuolla tavalla kaaleista? Selina suoristihen siististi ja yritti näyttää täsmälliseltä opettajattarelta, mutta muistutti pikemminkin valkoista orvokkia.

»Hm», hän rykäisi. »Teillähän on kolme lasta, herra Pool? Ovatko he kaikki minun oppilaitani?»

Klaas Pool pohti kauan tätä kysymystä, niin hartaasti, että pieni ryppy piirtyi hänen sileälle otsalleen. Esittämällä tällaisen kysymyksen kääntääkseen keskustelun arvokkaammalle ladulle oli Selina ilmeisesti luonut jonkun vaikean pulman isäntänsä ratkaistavaksi. Hän yritti liikuttaa päätään kahteen suuntaan yhtä aikaa ja aikaansai sen kautta jonkinlaisen pyörivän liikkeen. Selina näki ihmeekseen hänen yrittävän ilmaista kieltävää ja myöntävää vastausta samalla liikkeellä.

»Tarkoitatteko te, ettei teillä ole — tai etteivät he ole — tai — —?»

»Minulla on kolme lasta. Kaikki eivät ole teidän oppilaitanne.» Hänen vastauksensa paino oli ikään kuin lopullinen ja järkkymätön.

»Hyvänen aika! Miksi? Ketkä heistä eivät ole?»

Tämä hyökkäys oli kohtalokas, ja se tukahdutti lopullisesti keskustelun idun, joka oli ollut pujahtamaisillaan miehen huulilta. He hölkkyivät eteenpäin ainakin kolme mailia virkkamatta sanaakaan. Selina päätti mielessään, ettei hän missään nimessä vain saisi nauraa, ja sitten hän tietysti heti rupesi nauramaan voimatta hillitä iloista pikku tirskahdusta, joka lennähti kuin linnunsiipien suhina raikkaaseen, syksyiseen auringonlaskuun. Ja äkkiä liittyi tähän ääneen hidas, vyöryvä sointi, joka pulputti ja kohoili kuin kiehuvan vesikattilan sohina. Näin nauroivat he molemmat yhdessä, tuo arka nuori tyttö, joka yritti olla niin säädyllinen, ja tuo tylsähkö, mielikuvitukseton farmari, jonka huumorintajua hänen vieressään vaununistuimella linnun tapaan kyyköttävä, vilkas, suurisilmäinen, hento olento oli kutittanut.

Selina tunsi äkkiä olevansa iloinen ja onnellinen. Sanokaapa nyt sitten minulle, ketkä heistä tulevat oppilaikseni, ja ketkä eivät.»

»Geertje käy koulua. Jozina käy koulua. Roelf on työssä farmilla.»

»Kuinka vanha Roelf on?» Selina muuttui taas opettajatarmaiseksi.

»Roelf on kaksitoistavuotias.»

»Kaksitoista! Eikä enää käy koulua! Miksi hän ei käy?» »Roelf on työssä.»

»Eikö Roelf pidä koulusta?»

»Pitää.»

»Eikö teistäkin hänen olisi käytävä koulua?»

»Varmasti.»

Päästyään alkuun Selina ei enää voinut perääntyä. »Eikö vaimonne anna
Roelfin enää käydä koulua?»

»Maartjeko? Varmasti.»

Selina kokosi voimansa ja iski suoraan asiaan: »No, miksi, Herran nimessä, hän sitten ei käy koulua?»

Klaas Poolin haalean siniset silmät olivat kiinnitetyt hevosen korvien välissä olevaan paikkaan. Hänen kasvonsa olivat, vakavat, rauhalliset ja kärsivälliset.

»Roelf on työssä farmilla.»

Selina oli voitettu, hän perääntyi.

Hänen ajatuksensa ahertelivat Roelfissa. Olikohan hän salakähmäinen, kiemurteleva nulikka, tuollainen toinen Smike? Geertje ja Jozina! Geertje on tietenkin Gertrude ja Jozina Josephine. Entä Maartje — hm — luultavasti Martha. Joka tapauksessa tämä oli kiintoisaa. Tämä oli ihmeellistä! Mikä onni, ettei hän ollut mennyt Vermontiin ja muuttunut kuivaneeksi omenaksi!

Hämärä tiheni. Sumu tuli leijaillen järveltä tasangolle ja hulmahti kuin helmihohtoinen huntu hallanpaneman maan ja lehdettömien puiden ylitse. Se vangitsi viimeisen valon taivaalta ja heijasti sen opaalinvärisenä, ihmeellisenä hohteena peltoihin, puihin, multaan, tytön vieressä nuokkuvaan mieheen ja tytön omiin kasvoihin. Selina avasi nähdessään kauniin näyn taas huulensa, mutta muisti sitten jotain ja sulki ne jälleen. Hän oli oppinut ensimmäisen läksynsä High Prairiessä.

III.

Yllämainittu Klaas Pool asui tyypillisessä high-prairieläisessä talossa. He olivat hämärissä ajaneet monien sellaisten ohitse. Nämä sitkeät hollantilais-amerikkalaiset olivat rakentaneet asuntonsa Illinoisissa aivan niiden mataloiden talojen mallin mukaan, jotka kyykkivät Amsterdamia, Haarlemia ja Rotterdamia kiertävillä tasangoilla. Leikattu puurivi reunusti jäykkänä tienviertä. Kun he kääntyivät pihalle, pisti Selinan silmiin lasin kimallus. Talon lukemattomat ikkunaruudut olivat nenäliinan kokoiset, eikä Selina koskaan ennen ollut nähnyt niin kirkkaita ruutuja. Hän ei silloin vielä tiennyt, että ihmisten yhteiskunnallinen asema mitattiin High Prairiessä ikkunaruutujen tahrattomuuden mukaan. Piha ja asuinrakennus olivat geometrisen tarkat aivan kuin leikkikalustoon kuuluvassa leikkitalossa. Siistin vaikutelman pilasi kuitenkin kuivuunuora, jolla riippui kokoelma mitä sekasotkuisinta pesua — haalistuneita overalleja, paitoja, sukkia, sekä huolellisesti paikattuja miesten alushousuja, jotka nyt hullunkurisesti pullistelivat ja heiluivat tuulessa. Myöhemmin Selina huomasi, että tuollainen alusvaatereunuste muodosti ehdottomasti farmarin vaimon jokapäiväisen pihakoristuksen.

Hän tirkisteli taloa korkean pyörän takaa odottaen, että Pool auttaisi hänet alas, mutta mies ei ilmeisesti ajatellutkaan mitään sellaista. Hypättyään maahan tämä rupesi heittelemään tyhjiä koppia ja laatikoita ulos vankkureitten takaosasta. Silloin Selina kokosi huivinsa ja päällysvaatteensa ja kiipesi alas pyörää pitkin pysähtyen sitten paikalleen katsomaan seutua hyvin pienenä tässä suuressa maailmassa. Klaas oli avannut tallin oven ja palasi nyt sekä läimäytti toista hevosta lautasille, jolloin vaunupari tottelevaisesti lähti liikkeelle tallia kohden. Hän tarttui sitten Selinan pieneen, täpötäyteen laukkuun, ja tyttö itse otti korinsa. Piha oli jo aivan pimeä. Kun Klaas Pool avasi keittiön oven, toivotti heidät tervetulleiksi keittiön lieden avoin, punainen kita.

Arinan ääressä seisoi muuan nainen haarukka kädessään. Keittiö oli puhdas, mutta samalla sotkuinen niin kuin sellaiset paikat aina ovat, joissa tehdään ankaraa työtä. Ilmassa tuntui miellyttävä ruoan käry. Selina nuuski sitä ahneesti. Vaimo käänsi kasvonsa häneen päin, ja Selina ällistyi.

Tämähän on varmaankin joku vieras — vanha eukko — ehkäpä Klaasin äiti. Mutta silloin virkkoi mies: »Maartje, tämä on uusi opettaja.» Selina ojensi kätensä ja tunsi omassaan tuon toisen naisen karkean, kovan, känsäisen kouran. Selinan kämmen oli kuin silkkiä havupuun rinnalla. Maartje hymyili näyttäen rikkinäiset, tummuneet hampaansa. Hän pyyhkäisi ohuen hiuskiehkuran korkealta otsaltaan ja hypisteli hieman hämmentyneenä puhtaan, sinisen pumpulihameensa kaulusta.

»Hauska tutustua», Maartje sanoi kankeasti. »Tervetuloa.» Sitten hän lisäsi Poolin kompuroitua ulos pihalle paiskaten oven kiinni perässään: »Pool olisi saanut luoda teidät sisälle pääovesta. Riisukaa päällysvaatteenne.» Selina rupesi käärimään yltään verhoaan — kaulaliinaa, huivia, takkia, kunnes hän seisoi hentona ja sopimattoman hienona pikku olentona keskellä keittiötä. Ruskea puku oli hyvin piukka ja hyvin pöyheä turnyyreineen ja reunuksineen. »Hyväinen aika, kuinka nuori te olette!» huudahti Maartje. Hän lähestyi kuin vedettynä ja rupesi tunnustelemaan Selinan pukukangasta, ja silloin näki Selina, että hänkin oli nuori. Huonot hampaat, ohennut tukka, huolimaton puku, sekainen keittiö, rasittunut ilme — kaikki häipyi ja jäljelle jäi vain selvä tytön kuva.

»Totta tosiaan, hän ei voi olla kahtakymmentäkahdeksaa vanhempi!» Selina ajatteli kauhistuen. »Luulenpa, totta vieköön, ettei hän ole kahtakymmentäkahdeksaa vanhempi.»

Hän oli vilahdukselta nähnyt kaksi saparoniskaa viereisen huoneen ovella, ja Maartje vei hänet nyt tähän huoneeseen. Emäntä oli ilmeisesti pahoillaan sen johdosta, ettei opettaja ollut muodollisesti astunut hänen taloonsa vierashuoneen kautta. Selina seurasi Maartje Poolia etuhuoneeseen, jonka uuninnurkassa kikatteli kaksi keltatukkaista pikkutyttöä. He olivat tietenkin Geertje ja Jozina. Selina kääntyi hymyillen heidän puoleensa. »Kumpi on Geertje?» hän kysyi. »Ja kumpi Jozina?» Mutta silloin kikatus muuttui todelliseksi tyrskyksi, ja tyttöset pakenivat pakahtumaisillaan pyöreän, mustan uunin taakse. Tuossa kiiltävässä, pikimustassa kummituksessa ei ollut tulta, vaikkakin ilta oli kylmä. Uunin yläpuolella kohosi yhtä kiiltäväksi hangattu piippu, joka kulki pitkin huoneen pituutta ja hävisi katossa olevaan, omituisen näköiseen ristikkoon. Selina loi nopean katseen huoneeseen. Ikkunalla oli muutamia kestäviä kasveja ruukuissaan viheriällä puujalustalla: kukattomia geraniumeja, kaktus paksuine, silavaviipaleita muistuttavine lehtineen sekä lopuksi muuan Jaakopin tikapuiksi nimitetty kasvi, joka kiemurteli lukinseitinhienolla ristikolla. Viheriäksimaalatun, puisen telineen karkea selkä oli käännetty huoneeseen päin ja kukkaset käänsivät sokeasti päänsä ikkunan mustaa neliötä kohden. Siellä oli myöskin karttuunipäällystäinen sohva, kolme keinutuolia sekä seinällä muutamia karkeasti piirrettyjä kuvia joistakin uskomattoman jäykkäkasvoisista hollantilaisista esi-isistä. Kaikki oli niin siistiä, kankeata ja sulotonta. Mutta Selina oli viettänyt niin monta vuotta täysihoitolain rumissa saleissa, ettei tämä häntä loukannut.

Maartje oli sytyttänyt pienen lasikupuisen lampun, jonka lasi kiilsi yhtä kirkkaasti kuin ikkunaruudutkin. Jyrkät, matottomat portaat johtivat vierashuoneesta yläkertaan, ja Maartje Pool vei koko ajan puhuen Selinan hänen makuuhuoneeseensa. Selina oli myöhemmin huomaava, että tuollainen farmarin vaimo, joka seuran puutteessa miltei kadottaa puhelahjansa, aina laukeaa todelliseen puhetulvaan tilaisuuden tarjoutuessa. He muodostivat oikean pikku kulkueen. Ensimmäisenä kulki rouva Pool lamppuineen, sitten Selina laukkuineen ja viimeisinä, lops, lops, Jozina ja Geertje, joiden raskaat, naulapohjaiset kengät kolisivat hirveästi puuportailla, vaikkakin he koettivat hiipiä varpaillaan, ettei heidän äitinsä kuulisi heidän tuloaan. Heidät oli ilmeisesti ennakolta määrätty näkymättömiin, ja kulkue liikkui ylöspäin Maartjen puheen säestämänä. »Te jäätte alakertaan, kuulitteko. Sanoinhan minä teille, että teidän pitää jäädä alakertaan!» Hänen äänessään väreili varoittava, jopa uhkaavakin sävy. Saparoniskat pysähtyivätkin aina hetkeksi, mutta lähtivät sitten taas kolisemaan edelleen teevadin muotoiset silmät välkkyen pelokkuutta ja pahankurisuutta.

Ylhäällä oli ahdas, pimeä, ummehtunut, matoton käytävä, jonka päästä avautui ovi Selinalle määrättyyn huoneeseen. Kylmyyden tunkiessa luihin ja ytimiin Selina tuijotti sen kolmeen merkkiesineeseen. Vuode, mahtava ja aika kaunis, pähkinäpuinen mausoleumi, kohosi synkkänä miltei kattoon saakka. Oljilla ja maissiakanoilla täytetty patja ei oikein soveltunut tämän rakennuksen arvokkaaseen tyyliin, mutta onneksi oli rouva Pool sitäpaitsi levittänyt sen päälle huolellisesti ommellun höyhenpeitteen, joten Selina nukkui pehmeästi ja lämpimästi koko kylmän talven ajan. Toisella seinämällä oli matala arkku, jonka ruskea väri näytti miltei mustalta, ja jonka etusivu oli täynnä omituisia leikkauksia. Selina kumartui sitä tarkastelemaan ja virkkoi toisen kerran sinä päivänä: »Kuinka kaunista!» kääntyen kuitenkin samassa nopeasti Maartje Poolin puoleen peljäten hänenkin rupeavan nauramaan Klaas Poolin tavoin. Mutta rouva Poolin kasvoilta heijastuikin hänen oma ihastuksensa. Hän astui lähemmäksi Selinaa ja kumartui hänen viereensä katselemaan arkkua pidellen lamppua, niin että sen keltainen valo lankesi leikatun puun kiemuroihin. Tummuneella etusormellaan hän osoitti kannen rohkeita koukerolta. »Katsokaa! Ne muodostavat kirjaimia.»

Selina silmäili sitä tarkemmin. »Totta tosiaan! Tämähän on S!»

Maartje laskeutui polvilleen arkun eteen. »S: hän se juuri onkin. Se tarkoittaa Sophiaa. Tämä on hollantilainen morsiusarkku. Ja tämä on K. ja tämä D. Ne merkitsevät: Sophia Kroon De Vries. Se on ainakin kaksisataa vuotta vanha. Äitini antoi sen minulle mennessäni naimisiin, ja hänen äitinsä antoi sen hänelle hänen mennessään naimisiin, ja hänen äitinsä antoi sen hänelle taas hänen mennessään naimisiin, ja hänen — —»

»Aivan niin!» huudahti Selina tarkoituksettomasti vain hillitäkseen virtaa. »Mitähän se sisältää? Sisältääkö se mitään? Siinä pitäisi oikeastaan olla morsiuspuku, vanhuuttaan kellahtava morsiuspuku.»

»Niin onkin!» kiljahti Maartje Pool hypähtäen niin varomattomasti, että lamppu keikahti.

»Eihän!» Kyykistyvät naiset katsoivat suurin silmin toisiinsa hymyillen, kuin koulutytöt. Saparoniskatkin olivat rohkaistuneet ja taapertaneet lähemmäksi tirkistellen toisten olkapäiden ylitse arkkuun.

»No — katsokaa nyt.» Maartje Pool työnsi lampun Selinan käteen, kohotti arkun kantta, pujahdutti kätensä sen syvyyteen kahisevien, vanhojen sanomalehtien joukkoon ja veti hehkuvin kasvoin esille hollantilaisen, runsaslaskoksisen silkkihameen, vanhuuttaan kellahtavan myssyn, jonka koruommelten jäykistämät siivet törröttivät leveinä molemmin puolin, sekä puukenkäparin, joka oli punaiseksi maalattu Vollendamin kalastajaveneiden mallin mukaan ja kannasta varpaanpäähän saakka täynnä hienoja ja monimutkaisia leikkauksia.

»Voi!» huudahti Selina. Hän tunsi olevansa pieni tyttönen, joka oli löytöretkellä rikkaan ullakon aarteistossa jonakin sadepäivänä. Hän risti kätensä. »Saanko joskus koettaa noita?»

Maartje Pool taittoi nopeasti kokoon vaatteet loukkaantuneen ja kauhistuneen näköisenä. »Kuka uskaltaisi käyttää morsiuspukua ennen omia häitään! Se olisi paha enne.» Mutta sitten hän lisäsi nähdessään Selinan hyväillen silittävän hameen jäykkiä, silkkisiä laskoksia: »Jahka te menette naimisiin jonkun High Prairien hollantilaisen kanssa, saatte pukeutua siihen.» Ja kummatkin purskahtivat nauramaan ajatellessaan näin hassunkurista mahdollisuutta.

Selinan mielestä tämä opettajahomma alkoi oikein hauskasti, ja hänen isäänsä olisi varmaankin huvittanut — samassa hän muisti. Hän nousi väristen. Kohottaessaan kätensä irrottaakseen hattunsa hän äkkiä tunsikin olevansa väsynyt, viluinen ja vieras tässä talossa, jonka maalaisemäntä, uteliaat tyttöset ja kookas, punanaamainen mies myöskin olivat niin vieraat. Hänen mieleensä valahti vuolas kaipuun aalto — hän kaipasi isäänsä, heidän iloisia pikku päivällisiään, teatterikäyntejään, hänen humoristisia filosoofisia saivartelujaan, Chicagon katuja ja rumia chicagolaisia taloja, Julieta ja neiti Fisterin koulua, kaikkea ja kaikkia, joihin hän oli tottunut, jotka hän tunsi ja joita hän juuri sen tähden rakasti. Tuntuivatpa Abbie ja Sarah tätikin oikein hauskoilta täältä kylmästä maalaistalosta käsin, joka äkkiä oli muuttunut hänen kodikseen. Hän säikähtyi tuntiessaan itkun lähestyvän, alkoi räpyttää silmiään, kääntyi syrjään ja äkkäsi hämärässä huoneen kolmannen nähtävyyden — sinimustan pellisilinterin, joka muistutti uunia eikä kuitenkaan ollut mikään uuni. Se oli huolellisesti kiillotettu, samoin kuin vierashuoneenkin katossa oleva torvi, ja muodosti ilmeisesti jättiläiskukan tuon varren päähän.

»Mikä tuo on?» kysyi Selina osoittaen sitä.

Maartje asetti lampun pienelle pesupöydälle aikoen poistua huoneesta ja hymyili ylpeästi: »Silinteri.»

»Silinteri?»

»Se lämmittää teidän huoneenne.» Selina koski siihen — se oli jääkylmä. »Silloin kuin uunissa on tulta», rouva Pool lisäsi kiireesti. Selinan mieleen välähti muisto tuosta kauheasta torvesta, joka kuljettuaan uuninpiipun tavallisen matkan huoneessa tunkeutui pyöreän reiän kautta katon lävitse ja sitten äkkiä täällä paisui merkilliseksi ja kaameaksi kukkaseksi, joka muistutti jonkinlaista mustaa kaulapahkaa. Selina saikin pian kokea, että sen suoma lämpö oli kuin kaunista satua. Vaikka vierashuoneen uunissa räiskyi mitä iloisin valkea, ei sen hehku tarttunut sittenkään silinteriin. Se pysyi yhtä kylmänä kuin vastenmielisen, vaikkakin tulisen ihailijan hakkailema tyttö. Tämä silinteri vaikutti sangen syvästi kaikkiin Selinan tottumuksiin, ennen kaikkea yölliseen lukemiseen ja aamuisiin pyyhkeisiin. Selinan tottumuksiin oli nimittäin kuulunut jokapäiväinen kylpy jo näinä aikoina, jolloin ihmiset pitivät jokapäiväistä kylpyä outona liioitteluna taikka parhaimmassa tapauksessa teeskentelynä. Kertoisin kovin mielelläni hänen jatkaneen entisiä elintapojaan vielä Poolinkin talossa, mutta aamukylpy tällaisessa Illinoisin maalaistalossa ei olisi suinkaan ollut mitään liioittelua, se olisi ollut sulaa mielettömyyttä, vaikkakin hänen käytettävänään olisi ollut kattilallinen kuumaa vettä kello puoli seitsemän aamulla, mikä totta tosiaan oli mahdotonta. Selina oli kiitollinen satunnaisesta höyryävästä pesuvadista joskus iltaisin ja kiireisestä kappalepesusta silinterin tarunomaisen lämmön ääressä.

»Maartje!» karjui ääni alakerrasta — nälkäisen miehen ääni — ja ylös tunkeutui heikkoa palaneen käryä. Sitten kuului kolinaa ja jyminää kapeissa portaissa.

»Jestas!» kiljahti Maartje säikähtyneenä kohottaen kätensä. Hän katosi temmaten mukaansa molemmat saparoniskatkin paetessaan. Portaista kuului yhä kolinaa ja Maartjen komentavaa ääntä. Kolina läheni käytävää pitkin hänen oveaan kohden, ja kun Selina kääntyi katsomaan, kuka tuli, näki hän jonkinlaisen kääpiön seisovan oviaukossa. Alhaalla näkyivät väärät sääret, ylhäällä Selinan pieni, pullottava matkalaukku ja keskellä leveät, ahavoituneet kasvot harmahtavine partoineen ja kiillottomine silmineen.

»Jakob Hoogendunk», ilmoitti kääpiö lyhyesti tirkistellen häneen korkealla keikkuvan matkalaukun takaa.

Selina nauroi kuullessaan nimen. »Tosiaanko! Astukaa huoneeseen. Tässä on sopiva paikka. Seinän viereen. Eikö niin, herra — herra Hoogendunk?»

Jakob Hoogendunk murisi kompuroiden huoneen poikki matka-arkun pelottavasti heilahtaessa joka askeleella. Hän päästi sen vihdoin kolahtaen maahan, pyyhkäisi nenäänsä kädenseljällään — mikä merkitsi suoritettua työtä — ja tarkasti matka-arkkua, ikään kuin hän olisi itse sen laatinut. »Kiitos, herra Hoogendunk», virkkoi Selina ojentaen kätensä. »Minä olen Selina Peake. Kuinka» — hän ei voinut vastustaa kiusausta — »kuinka te olette hyljännyt Ripin?»

Tuo oli niin Selinan kaltaista. Hän näki tässäkin harmaantuneessa, lialta ja lannalta hajahtavassa, reumaattisessa renkipahasessa noiden parrakkaiden, salaperäisten veijarien jälkeläisen, jotka Rip Van Winkle oli kohdannut eräänä kohtalokkaana päivänä Kaatskillein luona. Nimikin huvitti häntä — tuo koomillisen ruma nimi. Hän naurahti siis kevyesti ojentaessaan kätensä, mutta mies ei loukkaantunut, hänhän tiesi, että ihmiset tavallisesti nauravat esiteltäessä. Niinpä hänkin nauroi nolona ja samalla luontevana katsellen tarjottua pikku kättä. Hän tarkasti sitä vähän aikaa uteliaasti, sitten hän pyyhkäisi kummallakin kädellään housujaan ja lopuksi kuitenkin pudisti päätään. »Ka, minun kämmeneni ovat aivan sontaiset, kun en ole ehtinyt niitä pestä vielä», ja kompuroi ulos jättäen Selinan tuijottamaan avuttomasti omaan ojennettuun käteensä. Miehen askeleet tömisivät portaissa kuin jäätyneellä tiellä ratsastavan joukon kavioitten kopina.

Jäätyään yksinään Selina avasi arkkunsa ja otti esille kaksi valokuvaa, joista toinen esitti lempeän näköistä miestä, jonka hattu oli hieman kallellaan, ja toinen naista, joka olisi saattanut olla kaksikymmenviisivuotias Selina — ilman hänen päättäväistä leukaansa. Etsiessään sopivaa paikkaa näille nahkakehyksisille aarteilleen hän hetkiseksi ajatteli kylmän silinterin päällystää — ja loppujen lopuksi todellakin asetti ne sinne paremman paikan puutteessa. Tästä korkeasta asemastaan ne sitten seurasivat hänen hommiaan kohteliaan kiinnostuneina. Ehkäpä Jacob Hoogendunk joskus suvaitsisi naulata hänelle jonkun seinähyllyn, jolle sekä hänen pieni kirjavarastonsa että valokuvansa sopisivat. Hän nautti tuosta pikku kiihtymyksestä, joka aina jännittää matka-arkkuaan purkavan naisen mieltä. Hänen arkkunsa yllä leijaili, vaikkakin hän oli sen lukinnut tänä samana päivänä, jonkinlainen yllätyksen aavistus, joka aina takertuu sellaisiin tuttuihin esineisiin, jotka äkkiä siirretään vieraaseen ympäristöön. Hän otti esille sievän pinkan lämpimiä, villaisia alusvaatteita sekä tukevat kenkänsä ja ravisti suoriksi viininpunaisen kashmirhameensa rypistyneet laskokset. Nythän, jos milloinkaan, hänen olisi pitänyt katua sen ostamista — mutta hän ei katunut. Ei kukaan, hän tuumi levitellessään sitä vuoteelle, joka omisti tällaisen viininpunaisen kashmirpuvun, voinut lopullisesti lannistua.

Hänen viininpunainen, vuoteelle levitetty kashmirpukunsa, silinteriltä katselevat valokuvansa, nauloissa, pumpuliverhon takana sievästi riippuvat vaatteensa ja suljetun arkun kannella törröttävä kirjarivi antoivat tälle huoneelle kaiken kaikkiaan miltei kodikkaan leiman.

Alakerrasta kohosi paistamisen sihinä. Selina peseytyi vadissa olevassa kylmässä vedessä ja suori tukkansa kiertäen sen uudeksi sykeröksi pesupöydän yläpuolella riippuvan, himmeän kuvastimen edessä. Hän solmi uudelleen vakavan kauluksensa valkoiset nauhat ja suoristi ruskean pukunsa kalvosimet. Tiheä nappirivi kiinnitti piukan liivin kurkusta vyötäisiin saakka. Hänen sievä, kapea päänsä kohosi tältä epämukavalta jalustalta niin sirosti ja arvokkaasti, että koko tuo jäykkä puku näytti sen johdosta kauniilta. Hame pöyhisteli ja pullisteli takanapäin ja muodosti eteen laskoksia. Tämä aika oli ylenpalttisen laajuuden ja samalla ylenpalttisen piukkuuden aikaa, ja puvut olivat kukkuroillaan reunuksia, nyörejä, luita ja kangistimia sekä kaikenlaatuisia kömpelöitä tyhjänpäiväisyyksiä, mutta siitä huolimatta kohosi Selinan vartalo sirona, hentona ja notkeana tämän kangaspaljouden keskeltä todistaen hengen voittoa aineesta.

Hän puhalsi nyt lampun sammuksiin ja laskeutui jyrkkiä, puisia portaita pitkin pimeään arkihuoneeseen. Keittiön ovi oli suljettu. Selina koetti haistelemalla arvata, mitä saataisiin illalliseksi — silavaa ilmeisesti. Hän oli pian huomaava, että illalliseksi oli aina silavaa. Talven kuluessa hän rupesi vähitellen suorastaan kammoamaan tätä sikamaista järjestelmää, sillä hän muisti jossakin lukeneensa ruoan painavan leimansa ihmisen kasvoihin — rasvaisen ravinnon tekevän ulkomuodonkin rasvaiseksi. Hän tarkasteli joskus piirteitään himmeässä kuvastimessa — tylpistyikö hänen suloinen, valkea pikku nenänsä? pälyilivätkö hänen syvät, tummat silmänsä? turposivatko hänen lujat, suloiset huulensa? Kuvastin haihdutti hänen pelkonsa.

Hän seisoi hetkisen pimeydessä epäröiden, sitten hän avasi keittiön oven. Häntä vastaan lehahti höyrypilvi, mistä pilkisti esille pyöreitä, sinisiä silmiä, karheita ääniä, paistuvan rasvan, sekä tallin, mullan ja vasta kuivumasta tuotujen villaisten vaatteiden lemua. Samassa aukeni keittiön ulko-ovikin ja huoneeseen tölmähti kylmää ilmaa, joka löi sinertävän höyryn kiertävään liikkeeseen. Keittiöön astui käsivarrellaan aika pino uunipuita tumma, kaunis poika, joka katsoi Selinaan kantamuksensa ylitse. Selina tuijotti takaisin, ja sillä hetkellä virisi kaksitoistavuotiaan pojan ja yhdeksäntoistavuotiaan tytön välille ystävyyden sähkövirta.

»Roelf», ajatteli Selina astuen vaistomaisesti askeleen häntä kohden.

»Joudutappa puut tänne!» ärähti Maartje uunin luota, poika heitti sylyyksensä laatikkoon ja harjasi hihaansa ja takkinsa etumusta koneellisesti, yhä katsellen Selinaa. Hän oli nähtävästi puulaatikon kyllästymättömän kidan orja.

Klaas Pool istui jo pöydän ääressä ja koputti veitsellään puuhun. »Istukaa! Istukaa, opettaja.» Selina epäröi katsoen Maartjeen. Maartje kannatti toisella kädellään paistinpannua ilmassa työntäen toisella uutta palikkaa avosuiseen uuniin. Saparoniskat istahtivat punaruutuisella liinalla ja puuvartisilla veitsillä ja haarukoilla katetun pöydän ääreen. Jakob Hoogendunk, joka oli pärskinyt, puhissut ja loiskinut nurkassaan pesuvadin luona, minkä sisältämä vesimäärä ei ohut missään suhteessa sen synnyttämään ääneen, istuutui myöskin heidän pariinsa, ja Roelfkin heitti lakkinsa naulaan. Selina ja Maartje vain jäivät seisomaan. »Painakaa puuta! Painakaa puuta!» Klaas Pool virkkoi taas leveästi ja jatkoi sitten nauraa hörötellen: »Kuinka kaalinne voivat?» Jakob Hoogendunk hihitti myöskin ja saparoniskatkin kikattivat. Maartjekin veti suunsa kankeaan hymyyn lieden luona. Klaas ei nähtävästi ollut kätkenyt pilansa kynttilää vakan alle. Ainoastaan Roelf poika pysyi vakavana. Selina itse tuntiessaan punan nousevan poskilleen hymähti hieman hermostuneesti ja istahti nopeasti.

Maartje Pool paiskasi nyt pöydälle suuren kulhon, joka oli täynnä rasvassa paistetuita perunoita, sekä vadillisen silavaa. Leipä oli leikattu paksuiksi viipaleiksi ja kahvi oli uunissa paahdettua, jauhettua ruista, jota nautittiin sitten ilman sokeria ja kermaa. Tällaista ruokaa oli runsaasti, ja se muutti rouva Tebbittin maanantai-illalliset Selinan muistossa jumalten aterioiksi. Selinan ihanat haaveet kananpaisteista, villisorsista, mureista rinkilöistä ja pumpkinpaistoksista haihtuivat ikiajoiksi. Hän oli ollut hyvin nälkäinen, mutta nyt hän puhuen, nyökkäillen, hymyillen leikkasi ruokansa miltei olemattoman pieniin palasiin, mitkä hän nielaisi miltei purematta, ja halveksi omaa nirsouttaan. Hän istui siinä pienenä ja hentona keltaisessa lampunvalossa syöden kiltisti yksinkertaista ruokaansa ja kiinnittäen pehmeän, tumman katseensa vuorotellen vaimoon, joka käveli lakkaamatta edestakaisin lieden ja pöydän väliä, synkkään, kauniiseen poikaan, jonka kädet olivat niin punaiset ja naarmuiset ja silmät niin synkät, molempiin pyöreäsilmäisiin, punaposkisiin pikkutyttöihin, kookkaaseen, punoittavaan, paksuhuuliseen mieheen, joka söi niin äänekkäästi, sekä ahneesti maiskuttelevaan Jakob Hoogendunkiin…