»Nähtävästi», hän tuumi, »kuvitelmat eivät oikein pidä paikkaansa… Tämä on vihannesfarmi, mutta he eivät syö vihanneksia. Mistähän se johtuu?… Miksiköhän tuo vaimo sallii ulkomuotonsa noin ränsistyä? Eihän se ole välttämätöntä maallakaan. Miksi hän on puristanut tukkansa tuollaiseksi mytyksi ja laiminlyönyt hipiänsä? Ja miksi tuo muodoton, kamala puku? Hän ei oikeastaan ole ensinkään ruma. Kummallakin poskella on punainen läiskä, ja silmät ovat niin siniset. Hän muistuttaa hieman noita naisia hollantilaisissa tauluissa, joita isä vei minut katsomaan — missä? — missä kumman paikassa? — niin, New Yorkissa monta vuotta sitten. Siellä oli nainen, joka seisoi keittiössään, jonkinlaisessa pimeässä huone pahaisessa, jonka hyllyillä oli messinkiastioita ja ikkunassa pieniä ruutuja. Mutta sen naisen kasvot olivat rauhalliset, ja tämän ovat niin jännittyneet. Miksi hän onkaan tuon näköinen, katkera, rasittunut, vanha?… Poika on tavallaan ulkomaalaisen näköinen — kuin italialainen. Merkillistä… He puhuvat melkein samalla tavalla kuin meidän saksalaiset naapurimme Milwaukeessa. He vääntävät lauseet niin kummallisesti. He kai kääntävät ne sananmukaisesti hollannista.»…
Jakob Hoogendunk puhui. Lopetettuaan ateriansa miehet jäivät istumaan paikoilleen piippujaan imeksien. Maartje siivosi illallisastioita, ja Geertje ja Jozina olivat auttavinaan häntä. Jos he koulussakin kikattavat tuolla tavalla, mietti Selina, niin hän varmasti vähitellen tulee hulluksi ja tarttuen heidän palmikkoihinsa kolistaa heidän päitään vastakkain.
»Voimakas pohja», sanoi Hoogendunk, »muuten saat puisia juurikasveja. Sen näin torilla perjantaina. Meidän on pysyttävä reiluissa vihanneksissa eikä ryhdyttävä kaikenlaisiin uusiin hullutuksiin. Selleriä! Mitä selleri on? Se ei ole juurikasvi, eikä se ole myöskään heinää. Ajattele esimerkiksi Voorhiesiä. Hän käytti sataviisikymmentä puutaa soodanitraattia puhumattakaan tavallisesta tekolannoituksesta, ja mitä hän sai siitä? Pieniä, puisevia raukkoja. Voimakas pohjamaa — se on tärkein juttu.»
Selina oli kiinnostunut. Hän oli aina luullut, että vihannekset kasvavat itsestään. Ensiksi työnnetään jotakin multaan — siemeniä taikka taimia t.m.s. — ja sitten putkahtavat esille kaikki nuo perunat, kaalit, sipulit, porkkanat ja punajuuret. Mutta mitä oli sitten soodanitraatti? Kuuluikohan se jollakin tavalla rouva Tebbittin tarjoamaan kaalimuhennokseen? Hän ei ollut koskaan kuullut puhuttavankaan siitä. Entä mitä oli tekolannoitus sitten? Hän kumartui eteenpäin.
»Mitä on tekolannoitus?»
Klaas Pool ja Jakob Hoogendunk katsoivat häneen, ja hän katsoi heihin kauniilla, älykkäillä, innostuneilla silmillään. Sitten Pool työnsi taaksepäin tuolinsa, nosti paikaltaan liesirenkaan, sylkäisi kekäleisiin, tyrkkäsi renkaan takaisin ja vyörytti silmänsä Jakob Hoogendunkiin päin, joka puolestaan taas vyörytti hitaan katseensa Klaas Poolia kohden. Sitten kummatkin kääntyivät katsomaan tuota uskaliasta naista, joka tuolla tavalla sekaantui miesten keskusteluun.
Pool otti piipun suustaan, puhalsi ohuen renkaan ja pyyhkäisi suutaan kätensä seljällä. »Tekolannoitus on — tekolannoitusta.»
Jakob Hoogendunk nyökkäsi juhlallisen vahvistuksensa.
»Mitä se sisältää?» tiukkasi Selina.
Pool heilutti suurta, punaista kättään, ikään kuin karkottaakseen tuon häiritsevän itikan ja sitten hän katsoi Maartjeen. Mutta Maartje kolisteli työnsä kimpussa, ja Geertje ja Jozina olivat syventyneet omaan leikkiinsä lieden takana. Roelf istui pöydän ääressä lukien toinen kapea, työn ahavoittama käsi levällään pöytäliinalla. Selina huomasi, tietämättä mitään huomanneensa, että sormet olivat pitkät ja hennot ja murtuneet kynnet ohuet ja hienot. »Mutta mitä se sitten sisältää?» hän kysyi vielä kerran, ja keittiön ilma kävi painostavaksi. Molemmat miehet rypistivät otsiaan, Maartje kääntyi puolittain pesusoikkonsa luota, tyttöset tirkistivät lieden takaa, ja Roelf kohotti katseensa kirjastaan. Koirakin, joka oli maannut torkkuen uunin edessä, pisti äkkiä kielensä ulos ja vilkutti silmäänsä. Selina vain ystävällisenä odotti vastausta. Hän ei voinut tietää, etteivät High Prairien naiset noin vain töksähdä keskelle miesten tärkeää keskustelua. Miehet katsoivat häneen vastaamatta, ja hän rupesi nolostumaan. Roelf poika nousi vihdoin, meni keittiön nurkassa olevan hyllyn luokse, otti sieltä suuren, viheriäkantisen kirjan ja työnsi sen Selinan käteen. Kirja haisi hirveästi, ja sen kannet olivat likaiset. Sivut olivat täynnä ruskeita sormenjälkiä. Roelf osoitti erästä sivua, ja Selina seurasi silmillään hänen viittaamaansa riviä.
Kauppapuutarhoille sopiva tekolannoitus.
Ja sen alapuolella:
Soodanitraattia.
Ammoniakkisulfaattia.
Verijauhetta.
Selina sulki kirjan ja ojensi sen varovaisesti takaisin Roelfille.
Verijauhetta! Hän katsahti miehiin. »Mitä tarkoitetaan verijauheella?»
Klaas vastasi uppiniskaisesti: »Verijauhe on verijauhetta. Pane peltoon verijauhetta, niin kaikki kasvaa — kaali, sipuli ja kurpitsa.» Kun hänen silmänsä sattuivat Selinan kauhistuneisiin kasvoihin, hän veti suunsa irveen. »Kaalithan ovat niin kauniita, hä?» Hän käänsi ilvehtivän katseensa Jakobin puoleen. Hän aikoi ilmeisesti nauttia tästä pilasta koko talven.
Selina nousi seisomaan. Hän ei ollut pahastunut, mutta hän kaipasi äkkiä yksinäistä huonettaan — tuota huonetta, joka oli vielä tunti sitten tuntunut niin vieraalta ja pelottavalta muhkeine vuoteineen, kylmine silintereineen ja kummittelevine morsiusarkkuineen. Nyt se oli äkkiä muuttunut hauskaksi, varmaksi ja suunnattoman houkuttelevaksi turvapaikaksi. Hän kääntyi rouva Poolin puoleen. »Minä — minä haluaisin mennä huoneeseeni. Olen niin väsynyt — luultavasti matkan johdosta. En ole tottunut…» hänen äänensä katkesi.
»Tosiaan», virkkoi Maartje reippaasti. Hän oli päättänyt astiainpesun ja puuhaili nyt suuren kulhon, jauhojen ja leivinpöydän parissa. »Menkää vain huoneeseenne. Minun on vielä alustettava taikina ja tehtävä jos jotakin.»
»Voisinkohan minä saada vähän kuumaa vettä? — — —»
»Roelf! Lopetappa jo tuo lukeminen ja näytä opettajalle, missä on kuumaa vettä. Geertje! Jozina! Onko mokomaa nähty.» Hän läimäytti tielleen sattuvaa saparoniskaa aika tavalla ja aikaansai pahan rähäkän.
»Älkää huoliko, enhän minä — älkää vaivaantuko.» Selina oli suorastaan hätääntynyt. Hän halusi vain päästä pois tästä huoneesta. Mutta Roelf oli hiljaa ja nopeasti ottanut kuhmuisen tinaämpärin naulastaan ja nostanut syrjään rautaisen kannen lieden takaosasta, jolloin huoneeseen pölähti höyrypilvi. Hän upotti ämpärin tähän säiliöön ja Selinan yrittäessä tarttua hänen ämpäriinsä lähti itse sitä kantamaan. Selina kuuli hänen askeleensa puisilla portailla ja halusi kiiruhtaa mukaan, mutta ensiksi hän halusi nähdä, mitä kirjaa poika äsken oli lukenut. Pöydällä viruvan kirjan ja hänen välissään olivat kuitenkin Pool, Hoogendunk, koira, saparoniskat ja Maartje, joten hänen täytyi vain sormellaan osoittaa kirjaa. »Mikä on tuo kirja, jota Roelf luki?»
Maartje paiskasi suuren taikinakimpaleen pöydälle. Hänen käsivartensa olivat valkoisinaan jauhoista, ja hän sotki ja vanutteli tottuneesti. »Woorden boek», hän vastasi yksikantaan.
Woorden boek! Eihän se ollut mitään. Woorden b — — Hän rupesi hämärästi tajuamaan hollantilaisten sanain sisällystä. Mutta sehän oli mahdotonta. Hän pujahti tuoleissaan retkottavien miesten ohitse, astui koiran ylitse ja kumartui pöydän poikki. Woorden — sana, boek — kirja. Sanakirja. »Lukeeko hän sanakirjaa?» Selina äännähti. »Hän lukee sanakirjaa!» Hän tunsi kauhistuen aivan heti purskahtavansa nauruun ja itkuun yhtä aikaa — olevansa hysterian partaalla.
Rouva Pool loi katseen taakseen. »Opettaja antoi sen lähtiessään Roelfille kiitokseksi kevätkylvöstä. Se on sanakirja, ja siinä on ainakin satatuhatta sanaa — erilaista sanaa.»
Selina toivotti hyvää yötä olkansa ylitse ja lähti nousemaan yläkertaan. Roelfin täytyi saada lukea kaikki hänen kirjansa, ja hän tilaa Chicagosta vielä lisääkin. Selina aikoi käyttää koko palkkansa Roelfin kirjoihin. Hänhän oli lukenut sanakirjaa!
Roelf oli asettanut, kuuman vesiämpärin pienelle pesupöydälle ja sytyttänyt lampun. Hän koetti parhaillaan hartaasti asetella sen lasisäiliötä neljän kannattajan varaan. Alakerrassa, ahtaassa keittiössä hän oli ollut kuin aika mies, mutta tämän himmeän lampun alla, joka valaisi selvästi hänen terävän profiilinsa, Selina näki, että hän olikin vain pieni, pörrötukkainen poika. Poskien, suun ja leuan tienoilla viipyi vielä lapsellisen pyöreyden viimeinen muisto. Hänen housunsa, jotka olivat taitamattomasti pienennetyt suuremmista, riippuivat rumasti hänen hennoilla lanteillaan.
»Hänhän on tosiaankin vain pikku poika», ajatteli Selina tuntien piston mielessään Roelfin kulkiessa hänen ohitseen pää painuksissa, luomatta katsettakaan häneen. Selina ojensi kätensä ja koski hänen olkapäähänsä. Silloin nosti poika päänsä, ja silmät välkkyivät hänen elostuneissa kasvoissaan. Nyt vasta Selina huomasi, ettei hän ollut kuullut Roelfin vielä lausuvan sanaakaan. Hänen kätensä hiveli pojan hihan ohutta kangasta.
»Kaalit — kaalipellot — te puhuitte totta — ne ovat kauniita», änkytti Roelf. Hän oli hirveän totinen, ja ennen kuin Selina ehti vastata, hän oli jo kadonnut huoneesta ja matkalla alas.
Selina jäi seisomaan silmiään räpytellen.
Hän oli vihdoinkin lämmennyt, ja lämpö säilyi vielä hänen peseytyessään pikkuruisesta pesuvadista, suoriessaan runsasta tukkaansa ja pujahtaessaan laajaan, pitkähihaiseen ja korkeakauluksiseen yöpukuunsa. Aikoessaan juuri sammuttaa lampun hänen katseensa sattui tuohon mustaan silinteriin, joka vartioi kuin kärsivällinen eunukki nurkassaan häntä, ja hän kykeni jo hymyilemään sille, vieläpä nauramaankin kuvitellessaan väsyneenä ja jännittyneenä uneksivansa valveillaan. Mutta jouduttuaan tuohon laajaan vuoteeseen hän äkkiä upposikin pelon ja yksinäisyyden syvyyteen, mikä aina valtaa vieraassa talossa, vieraiden ihmisten keskuudessa nukkuvan mielen. Hän makasi kankeana ja kiristyneenä varpaat kippurassa, selkä koukussa ja lihakset jännittyneinä. Hän kurkisteli peitteensä reunan ylitse kuin peljästynyt tonttu silmät suurina ja katse pälyillen huoneen nurkkia epäluuloisesti. Raaka marraskuun ilma tunki taloon noilta pelloilta, joita höystettiin verijauheella. Hän värisi ja nyrpisteli nenäänsä, ikään kuin tuntien tuon inhottavan aineen tuoksun ilmassa. Hän kuunteli alakerrasta tulevaa hälinää: karkeita, vieraita, kimakoita ja äkäisiä ääniä. Kun nämä vaikenivat, kuului kaupunkilaiskorviin vieläkin vieraampaa meteliä; koiran haukuntaa, toisen koiran vastahaukkua, etäistä junanvihellystä, kavioiden kumeaa kolinaa tallin lattialla ja tuulen suhinaa ikkunan ulkopuolella törröttävissä, paljaissa oksissa.
Hänen taskukellonsa — Simeon Peakin lahja hänen kahdeksanneksitoista syntymäpäiväkseen — jonka kultaisessa kuoressa kiemuroivat kauniisti veräjän, kirkon, kosken ja linnun monimutkaiset, sirot kuvat, tikutti lohduttaen herttaisesti tyynyn alla. Hän pisti kätensä sinne, veti sen esille ja puristi sen kämmenessään leuan alle pyytäen siltä lohdutusta.
Hän tiesi, ettei hän voisi nukkua tänä yönä. Hän tiesi, ettei hän voisi nukkua — —
Hän heräsi kirkkaaseen, kylmään marraskuun aamuun. Hän kuuli lasten äänet, hevosten hirnunnan, suhinaa ja sihinää ja kotkotusta ja piipitystä karjapihalta sekä tunsi paistetun silavan käryä. Kello oli kuusi. Selinan ensimmäinen työpäivä oli valjennut. Noin kahden tunnin kuluttua hän oli näkevä edessään koko huoneellisen pyöreäsilmäisiä Geertjejä, Jozinoita ja Roelfeja. Makuuhuone oli julman kylmä. Heittäessään syrjään peitteensä päätti Selina, että elämä sittenkin kysyi sangen suurta uskallusta — tämä sama elämä, jota Simeon Peake oli nimittänyt suureksi seikkailuksi.
IV.
Joka ainoa aamu koko marraskuun ajan alkoi saman kaavan mukaan. Kello kuusi kajahti: »Neiti Peake! Kuulkaa toki, miss Peake!»
»Olen jo herännyt!» Selina aina vastasi äänellä, joka oli olevinaan hilpeä huolimatta kalisevista hampaista.
»Tulkaa toki alas pukeutumaan lämpimän uunin eteen.» Tirkistäessään tuohon aukkoon, jonka lävitse arkihuoneen uuni tunkeutui silinteriksi laajeten hänen luoksensa, Selina saattoi hämärästi nähdä rouva Poolin seisovan suoraan hänen alapuolellaan kasvot ylöspäin käännettyinä.
Ensimmäisenä aamuna oli Selina kuullessaan tämän kutsun joutunut kauhistuksen ja naurunhalun ristiaallokkoon. »Ei minua palella ensinkään. Olen jo miltei valmis. Tulen heti alas.»
Maartje Pool oli kai vaistonnut hänen säikähdyksensä tai ehkäpä naurunhalunsakin, koska hän oli lisännyt: »Pool ja Jakob ovat jo aikoja sitten menneet niittämään. Te voisitte mainiosti pukeutua täällä uunin takana.»
Selina oli päättänyt pysyä lujana ja vastustaa kiusausta kylmästä väristenkin. Hänen leukalihaksensa jännittyivät vain hiukkasen ja vaalenivat hänen hienon hipiänsä alla. »En minä tahdo mennä», hän päätti itsekseen. »Minä en tahdo pukeutua keittiön uunin nurkassa kuin — kuin talonpojat noissa hirveissä, venäläisissä kertomuksissa… Sehän kuuluu niin pöyhkeältä ja ilkeältä… Poolithan ovat niin hyviä ja kilttejä ja kohteliaita… Mutta minä en tahdo tulla alakertaan hytisemään uunin nurkkaan vaatekäärö kainalossani. Voi kaameata! Nämä liivit ovat aivan jäiset.»
Geertje ja Jozina eivät viljelleet tuollaisia neitseellisiä epäilyksiä. Joka aamu he kokosivat kaikki pienet, villaiset pukuosansa mytyksi ja hyökkäsivät nopeasti keittiöön lämmittelemään, vaikkakaan heidän arkihuoneen vieressä sijaitsevassa makuuhuoneessaan ei vallinnut Selinan kostean asunnon jäätävää kylmyyttä. Sitäpaitsi nukkuivat Poolin pikku neidit samoissa villaisissa alusvaatteissaan, joita he käyttivät päivisinkin, joten heidän oli aamuisin vain heiteltävä ylleen kasoittain villaisia alushameita, villaisia sukkia ja kaikenlaisia salaperäisen likaisia ja vaivalloisia nauhoja, kannattimia ja koukkuja. Heidän sisimmät flanellivaatteensa olivat niin karkeat, että muinaisten marttyyrien jouhipaidat olisivat niiden rinnalla tuntuneet pehmeillä kuin pilvenhattarat. High Prairiessä pidettiin keittiön lieden ääressä pukeutumista varsin sopivana ja käytännöllisenä tapana.
Joulukuun keskivaiheilla, kun Selina pisti varovasti nenänsä esille peitteistä varhaisen aamun sydänyön kaltaiseen pimeyteen, te olisitte nähneet, jos olisi ollut valoisaa, että tuon hienon ja muinoin niin alabasterinvalkoisen kasvojenosan pää oli muuttunut punaiseksi. Maalaustyön oli suorittanut sama ilkivaltainen sivellin, joka oli niin taitavasti peittänyt lehdillä ja pitsimäisillä sananjaloilla ja komeilla hopeakukkasilla koko makuuhuoneen ikkunan. Hitaasti, hitaasti ne tihenivät ruudulla, ja lopuksi jo Poolitkin rupesivat valittelemaan tuota jäistä tuulta, joka viuhui avonaisissa portaissa ja tunkeutui heidänkin hermeettisesti suljettuihin makuuhuoneisiinsa. Useasti oli vesi Selinan vesikannussa jäätynyt hänen herätessään. Hänen vaatteensa, jotka hän oli asettanut mahdollisimman mukavaan paikkaan seuraavan aamun pukeutumista varten, olivat kylmät kuin kuolema hänen tavoitellessaan niitä. Pahimmat kaikista olivat nuo teräsjousiset, taipumattomat ja naurettavat liivit, jotka ympäröivät sen ajan naisellisia muotoja. Kun Selinan kohmettuneet kädet ponnistelivat sen hakasten kimpussa, värisivät hänen kylkiluunsa sen jäisessä syleilyssä.
»Mutta minä en sittenkään tahdo pukeutua keittiössä!» intti Selina luoden tiukan katseen silinteriin, tuohon irvikuvaan, ja lopuksi hän pisti kielensä ulos — muistakaa, että hän oli vasta yhdeksäntoistavuotias! Samalla voin kertoa myöskin sen seikan, että hän kerran toi koulusta tullessaan mukanaan liitupalasen ja piirsi paholaisen kasvot silinterin pulleaan kylkeen suoden sille sen kautta erittäin elävän ja inhimillisen ilmeen, mikä häntä itseään sittemmin suuresti miellytti.
Kun hän vuosien kuluttua muisteli tätä elämänsä kautta, tunkeutuivat uunit aina hänen ajatustensa eturintamaan. Sehän olikin luonnollista. Muuttihan muuan uuni kerran koko hänen elämänsä suunnankin.
Heti alun pitäen oli koulutalon uuni hänen musta lampaansa. Se törrötti suurena ja mustana tyrannina hänen ensimmäisen kouluvuotensa muistojen joukossa. High Prairien koulu sijaitsi noin mailin päässä Poolin farmista. Hän tutustui perinpohjin tuon tien erilaisiin olomuotoihin — jääkarstaan, lumikinoksiin ja liejukuoppiin. Koulu alkoi puoli yhdeksän. Ensimmäisen viikon kuluttua onnistui Selinan tarkkojen laskelmien perustalla vähentää aamuaskareisiin kuluva aika mahdollisimman vähäiseksi. Ylös vuoteesta kello kuusi, syöksynä kylmiin vaatteisiin, suuhun aamiainen, johon kuului leipää, juustoa, joskus silavaa ja aina sokeritonta ja kermatonta ruiskahvia, ylle päällysnuttu, kaulahuivi, myssy, käsineet ja upokkaat, päivälliskäärö kainaloon rumalla säällä, ja sitten kiireesti juoksemaan koulutaloa kohden päistikkaa vastatuuleen, joka puhalsi kyyneleet silmiin, kahlaten lumikinoksissa ja liukastellen tien kovilla mukuloilla ja jäisillä jäljillä kuivan sään aikana. Yhdeksäntoistavuotiaan uljuutta! Rynnätessään tietä pitkin sateessa ja auringonpaisteessa oli koko hänen mielenkiintonsa kohdistunut uuniin. Päästyään koulutalolle avasi hän kohmettuneilla käsillään ruostuneen lukon, ja oven avautuessa lehahti häntä vastaan kouluhuoneen tuttu haju — joka sisälsi sammuneen tuhkan, paloöljyn, pesemättömien ruumiiden, tomun, hiirien, liidun, polttopuiden, välipalanjätteiden, homeen ja syljellä pestyjen kivitaulujen erikoislemuja. Selina irrotteli kaulahuiviaan syöksyessään taloon. Pienessä eteisessä oli puupalikoilla täytetty laatikko, toinen, joka sisälsi kuivattuja maissin tähkiä, sekä sen vieressä öljykannu. Tähkiä käytettiin sytykkeinä. Kun kastoit noin tusinan verran niitä paloöljyyn, työnsit ne ruosteisen rautakamiinin suuhun ja sytytit tulitikun, niin leimahtivat tähkät palamaan. Silloin oli pienen puupalikan hetki lyönyt ja toinen seurasi sitä, jonka jälkeen luukku lyötiin kiinni ja odotettiin jännittyneinä. Vetoa — höyrynpölähdystä, savua — leimahdus ja rätinää. Puut olivat syttyneet. Taas uusi halko — odotus — toinen halko — luukku kiinni. Koulusalin uuni oli syttynyt tänä päivänä. Huoneen vähitellen sulaessa Selina rupesi riisumaan kerroksittain päällysvaatteitaan. Lasten saapuessa oli huone jo asuttavassa kunnossa.
Ne, jotka istuivat lähellä tuota kummitusta, paistuivat tietenkin, ja ikkunan luona olevat jäätyivät. Joskus Selina luuli tulevansa hulluksi katsellessaan tuota vääntelevää ja kiemurtelevaa joukkoa, joka raaviskeli selkiään, sääriään ja kylkiään uunin kuumetessa ja lihan yltyessä kapinaan sen ajan turhanvarovaisia, kutittavia alusvaatteita vastaan.
Selina oli aikaisemmin kuvitellut mielessään, kuinka hän arvokkaana, vaikkakin samalla lempeänä opettaisi tiedon ensimmäisiä alkeita hollantilaisille enkelilapsille, mutta nyt hän huomasi, ettei ollutkaan helppoa olla arvokas ja suloinen, kun jäsenet olivat täynnä pakkaskuhmuja. Selina oli nimittäin joutunut niiden uhriksi, samoin kuin hänen kaikki oppilaansakin. Hän istui kuluneen, kuusipuisen pöydän ääressä taikka käveli edestakaisin lämmitellen hartioitaan jäisellä villahuivilla, kun tuuli puhalsi väärältä suunnalta ja uuni lakkoili. Hänen pienet, valkoiset kasvonsa näyttivät entistäänkin valkoisemmilta tuon synkän huivin mustia laskoksia vasten. Hänen hennot kätensä olivat punaiset ja naarmuiset. Vanhin lapsista oli kolmentoista ja nuorin neljän ja puolen vuoden vanha. Puoli yhdeksästä neljään saakka Selina hallitsi tässä epämiellyttävässä valtakunnassa, joka oli kukkuroillaan aivastelevia, yskiviä, kiemurtelevia, torkkuvia lapsia, joiden varpaat ja kantapäät kihnuttivat lakkaamatta vastatusten inhottavan kutkan rienaamina.
»Aggie Vander Sijde, jäsennä tämä lause: 'Maa on märkä, koska äsken satoi'.»
Yksitoistavuotias miss Vander Sijde nousi seisomaan palmikkoaan heilauttaen hameiden kahistessa. »'Maa on subjekti, 'on märkä predikaatti; 'koska'…»
Selina kuuntelee kasvoillaan opettajan rohkaiseva ja hyväksyvä ilme.
»Jan Snip, jäsennä tämä lause: 'Kukka kuihtuu, jos se poimitaan'.»
Ruskea arkipuku, jäinen villahuivi, liitu kädessä — tämähän on vain joku kausi, joku lyhyt seikkailun luku, jotakin, jota myöhemmin muistellaan hymyillen ja ihmetellen. Jotakin varmaankin tapahtuu. Mitä hyvänsä tapahtuu. Elämähän leviää, leviää loppumattomiin hänen edessään! Kukapa tietää! Kenties jo viiden vuoden — kahden — ehkäpä yhdenkin kuluttua hän saattaa loikoilla pitsisillä pieluksilla jonakin tällaisena kalpeana talviaamuna silkkipeitteen alla aamuvalon himmeästi väikkyessä pehmeiden, ruusunväristen verhojen takana. (»Takkavalkean toverin» muinaista vaikutusta.)
»Mitä kello on, Celeste?»
»Yksitoista, madame.»
»Vasta yksitoista!»
»Haluaako madame kylvyn heti vaiko myöhemmin?» »Myöhemmin, Celeste. Ensiksi suklaa — ja kirjeet.» »… ja 'jos' on ehtoa ilmaiseva konjunktsioni…»
Alkutalvesta sai Selina onnettoman päähänpiston. Hän avasi jäätyneet ikkunat silloin tällöin ja komensi lapset voimistelemaan, jotta raikas ulkoilma puhdistaisi samalla kertaa sekä huoneen että aivot. Käsivarret heiluivat, päät pyörivät ja lyhyet sääret kieppuivat innokkaasti, mutta viikon lopulla kaksikymmentä high-prairieläistä holhoojaa esitti vastalauseensa joko kirjeellisesti taikka suullisesti. Jan ja Cornelius, Katrina ja Aggie kävivät koulua oppiakseen lukemaan ja kirjoittamaan ja laskemaan eikä seisoakseen avonaisten ikkunain ääressä talvisydännä.
Poolin farmillekin oli talvi omine töineen tullut. Klaas ajoi Chicagoon talvivihanneksineen enää vain kerran viikossa. Hän ja Jakob ja Roelf järjestelivät perunoita ja kaaleja kellareihin, korjasivat aitoja, rakensivat taimilavoja varhaista kevätkylvöä varten ja lajittelivat siemeniä. Roelf oli opettanut Selinalle koulusalin uunin hoidon. Hän oli seurannut Selinaa ensimmäisenä aamuna, sytyttänyt tulen, täyttänyt vesiämpärin, selittänyt hänelle maissintähkien, paloöljyn ja peltien salaisuudet. Hän oli ujo, tumma ja hiljainen poika. Selina päätti heti voittaa hänen ystävyytensä.
»Roelf, minulla on 'Ivanhoe' niminen kirja. Haluaisitko sinä lukea sen?»
»Ei ole oikein aikaa.»
»Älä ensinkään kiirehdi. Sehän on täällä kotona. Ja minulla on toinen, jonka nimi on 'Kolme muskettisoturia'.»
Poika koetti peittää mielihyväänsä, olla oikein tylsä ja hollantilainen, niin kuin hänen esi-isänsäkin olivat olleet. Selina epäili, että varmaankin joku noista hollantilaisista esi-isistä, joku merimies taikka kalastaja oli joskus käynyt jossakin italialaisessa taikka espanjalaisessa satamassa ja tuonut sieltä mukanaan vaimon, jonka silmät ja hipiä ja kauneudenkaipuu olivat sitten piilleet monessa rauhallisessa alankomaalaisessa sukupolvessa, kunnes ne vihdoin olivat puhjenneet ilmi tässä kaihomielisessä, herkkätunteisessa pojassa.
Selina oli puhunut Jakob Hoogendunkille hyllystä, jolle hän voisi asettaa kirjansa ja valokuvansa, ja tämä oli naulannut seinälle hyvin karkean ja ruman laudankappaleen, joka kuitenkin täytti tarkoituksensa. Muutamana lumisena iltapäivänä oli sitten Selina palatessaan kotiin huomannut, että lauta oli kadonnut, ja että sen paikalla oli siloinen ja kiillotettu hylly, jonka kannattimet olivat taidokkaasti koristetut. Roelf oli käyttänyt monta tuntia sen veistämiseen, kiillottamiseen ja koristamiseen keittiön viereisessä, pienessä, kylmässä vajassaan. Se oli hänen työpajansa, ja hän oli hankkinut sinne kaikki ne työkalut, mitkä hän ikinä kykeni hankkimaan. Hän teki miehen työn farmilla, ja kuitenkin saattoi Selina useasti kuulla hänen sahansa vinguntaa vielä ollessaan vuoteessa. Hän oli rakentanut Geertjelle ja Jozinalle sellaisen nukketalon, että kaikki High Prairien saparoniskat olivat keltaisia kateudesta. Klaas Poolin mielestä tuo oli hullutusta. Roelfin piti vajassaan veistellä taimilavan kehyksiä, mutta aina tilaisuuden tarjoutuessa laiminlöi hän ikävän työnsä omien hassutustensa takia. Klaas Poolin mielestä hän oli »pökerö», ja itse asiassa oli koko High Prairie aivan samaa mieltä. Hänhän puhuikin niin pölhösti. Kun hollantilaisen reformeeratun seurakunnan uusi kirkko oli valmis — komea tiilikirkko — High Prairien ensimmäinen tiilikirkko — jonka penkit olivat kirkkaan keltaisiksi maalatut — ikkunat punaiset ja keltaiset — ja jonka ensimmäistä saarnaa varten oli tilattu pastori Vaarwerk New Haarlemista saakka — niin kuultiin Roelf Poolin synkästi vihjailevan High Prairien poikien keskuudessa, että hän vielä jonakin kauniina yönä polttaisi koko kirkon. Se oli muka niin ruma. Se muka aivan oksetti ihmistä.
Tuo poika oli tosiaankin merkillinen. Nuori ja kokematon Selinakin huomasi, että oli kysymys jostakin harvinaisesta, jostakin kallisarvoisesta aarteesta, jota piti varjella ja hoivata.
»Roelf, heitä hiiteen nuo hupsutuksesi ja hae äidillesi puita. Taaskin sinä vuoleksit tuota laatikkoa ja jätät lavaluukut kesken. Suutari soikoon, kyllä minä vielä näytän sinulle… katkon joka-ainoan kalikkasi… pahuuksen pökerö…»
Roelf ei murissut. Hän suhtautui sangen välinpitämättömästi koko hälinään, mutta palasi veistämään laatikkoaan heti päästyään vapaaksi. Maartje ja Klaas Pool eivät olleet julmia eivätkä epäystävällisiä, he olivat vain hieman ymmällään katsellessaan tuota outoa olentoa, jonka he olivat jollakin selittämättömällä tavalla hankkineet tähän maailmaan. Tämä perhe ei ollut luotu näyttämään tunteitaan. Elämän tylyys tukahdutti hellyyden. Sitäpaitsi he kuuluivat varsin hitaaseen ja jäykkään kansaan. Klaas raatoi kuin orja pelloilla ja ladoissa, ja Maartjen päivä oli kokoonpantu iankaikkisesta keittämisestä, hankaamisesta, pesemisestä ja parsimisesta siitä hetkestä lähtien, jolloin hän nousi aamulla (kesäisin kello neljä, talvisin kello viisi) siihen kohtaan saakka, jolloin hän voihkaisten kaatui vuoteeseensa usein myöhään muiden jälkeen. Selina ei koskaan nähnyt hänen suutelevan Geertjeä taikka Jozinaa, mutta kerran hän oli hämmästyen nähnyt Maartjen pysähtyvän kulkiessaan lieden ja pöydän väliä, työntävän kätensä pojan mustan hiustöyhdön lävitse ja pitkin hänen poskeaan leukaan saakka sekä kohottavan sitä ylöspäin sanomattoman hellästi kumartuen katsomaan hänen silmiinsä. Tuo liike oli koneellinen, epämääräinen, tarkoitukseton, mutta samalla suunnattoman rakas. Joskus hän myöskin vastusteli Klaasin sättiessä Roelfia. »Älä viitsi Klaas. Anna hänen olla rauhassa kerrankin.»
»Maartje rakastaa sittenkin häntä», Selina ajatteli. »Ehkä hän koettaisi ymmärtääkin häntä, jos vain ehtisi.»
Roelf ahmi hänen kirjojaan niin nälkäisesti, että Selina rupesi pelkäämään, etteivät hänen kirjansa riittäisikään koko talveksi. Joskus illallisen jälkeen Roelfin vasaroidessa ja sahatessa jotakin pienessä vajassa Selina temposi Maartjen vanhan huivin naulakosta ja kietoutuen siihen luki hänelle ääneen jotakin hänen veistellessään taikka keskusteli hänen kanssaan koettaen huutaa työkalujen kitinän halki. Selina oli iloinen ja vilkas ja yritti houkutella poikaa nauramaan, jolloin hänenkin kasvonsa suorastaan sädehtivät eloisuutta. Joskus Maartje kuullessaan heidän nuoren naurunsa kaiun pysähtyi hetkiseksi vajan ovelle käärien käsivartensa esiliinaansa ja hymyili heille ystävällisesti, vaikkakin ymmärtämättä mitään.
»Hauska on, eiks olekin?»
»Tulkaa huoneeseen, rouva Pool. Istukaa tälle samalle laatikolle ja huvitelkaa tekin. Kas näin, saatte puolet huivistani.»
»Jestas! en minä ehdi istua.» Hän oli jo tiessään.
Roelf työnteli höyläänsä yhä hitaammin pitkin silkinhienoa tammilautaa. Sitten hän pysähtyi ja kiersi höylänlastun sormensa ympärille. »Jahka minä olen mies ja ansaitsen rahaa, niin ostan minä äidille sellaisen silkkihameen, jonka näin puodinikkunassa Chicagossa, ja hän saa käyttää sitä joka päivä eikä vain sunnuntaisin ja istua nojatuolissa ja ommella hienoja käsitöitä niin kuin Paarlenbergin leskikin.»
»Mitä muuta sinä aiot tehdä tultuasi suureksi?» Selina odotti luullen varmasti saavansa kuulla jotakin ihastuttavaa.
»Ajaa yksinäni torille.»
»Roelf!»
»Aivan totta. Olen jo ollut siellä viisi kertaa — kahdesti Jakobin ja kolmasti isän kanssa. Kunhan olen seitsemäntoista taikka kahdeksantoista vuoden vanha, saan minä ajaa yksinäni. Kello viisi iltapäivällä lähdetään kotoa ja kello yhdeksän ollaan torilla ja koko yö nukutaan vaunuissa. Siellä on kaasuvalo ja miehet pelaavat noppaa. Kello neljä aamulla tulevat sitten jälleenmyyjät ja katukauppiaat ja siirtomaakauppojen omistajat. Se on muhkeata, usko pois.»
»Roelf!» Selina oli hirveästi pettynyt.
»Katsohan.» Poika penkoi nurkassa olevaa tomuista arkkua ja äkkiä taas kainostellen pani hänen eteensä karkean, revityn, ruskehtavan paperilehden, jolle hän oli hahmotellut jyrkästi ja voimakkaasti sotkuisen kuvan, jossa oli paksulonkkaisia hevosia, korkeiksi kuormitettuja vihannesvankkureita, overalli- ja korderoypukuisia miehiä ja vilkkuvia kaasulyhtyjä. Hän oli piirustanut tämän kaiken kynänpätkällään aivan sellaisena kuin hän oli sen nähnyt, ja tulos muistutti selvästi nykyisen impressionistisen koulun oppilaiden taidetuotteita.
Selina oli ihastunut.
Marraskuun aikana vietti hän monta iltaa tällä tavalla. Perhe-elämä keskittyi keittiöön, jonka sinisen paksu ilma oli täynnä piipunsavua ja paistinkäryä. Joskus — vaikkakin harvoin — sytytettiin tuli arkihuoneen uuniin. Useasti hänen olisi pitänyt korjata kouluvihkoja — sotkuisia kielioppi-, laskento- taikka oikeinkirjoituskokeita. Useasti hän myöskin olisi halunnut lukea taikka ommella. Hänen makuuhuoneensa oli liian kylmä. Miehet istuivat keittiössä taikka tömistelivät edestakaisin. Geertje ja Jozina kinastelivat taikka leikkivät. Maartje hyöri ja pyöri kuin ahdistettu eläin liikkuen raskaasti, mutta samalla uskomattoman nopeasti. Lattialla narskui aina miesten saappaiden kuljettama hiekkainen multa.
Kerran joulukuun alkupuolella Selina matkusti kaupunkiin. Hän teki päätöksensä äkkinäisen kapinanhengen vallassa ja Chicagon lian ja hälinän ja ihmispaljouden vetämänä. Varhain lauantaiaamuna Klaas ajoi hänet viiden mailin päässä olevalle asemalle. Hänen piti viipyä sunnuntaihin saakka. Hän oli kirjoittanut kymmenen päivää sitten kirjeen Julie Hempelille, mutta ei ollut saanut vastausta. Saavuttuaan kaupunkiin hän meni suoraan Hempelien taloon. Kapeahuulinen rouva Hempel otti hänet vastaan hallissa sanoen Julien olevan poissa kaupungista, käymässä erään ystävättärensä, miss Arnoldin luona Kansas Cityssä. Selinaa ei pyydetty jäämään päivällisille, eikä häntä myöskään pyydetty istuutumaan. Kun hän lähti talosta, näyttivät hänen silmänsä suuremmilta ja syvemmiltä kuin tavallisesti, ja hänen leukansa piirteet lujittuivat kyyneliä vastustamaan. Yhtäkkiä hän tunsi vihaavansa tätä Chicagoa, joka ei välittänyt hänestä, joka suhahteli hänen ohitseen hipaisten hänen kyynärpäätään pyytämättä anteeksi, joka kolisi ja kiljui ja vihelsi ja karjui hänen tasangon hiljaisuuteen tottuneissa korvissaan.
»Enpä välitä», hän sanoi tarkoittaen aivan päinvastaista.
»Enpä välitä ensinkään. Odottakaapa vain. Kerran minä vielä olen oleva — oi, suuri kuuluisuus. Ja ihmiset kysyvät silloin: 'Tunnetko tuon ihmeellisen Selina Peaken? Ajatteleppas, sanotaan, että hän on ollut opettaja maalaiskansakoulussa ja nukkunut jääkylmässä huoneessa ja syönyt silavaa kolmasti päivässä…' Hyvänen aika! Nytpä tiedänkin, mitä teen. Menen ravintolaan syömään aamiaispäivällistä ja tilaan mitä ihanimpia asioita. Minä menen Palmer Houseen, missä isä ja minä… ei, sitä en sentään sietäisi. Minä valitsen Auditorium Hotellin ravintolan ja tilaan jäätelöä ja kananpoikalientä hopeakupissa ja kermaleivoksia ja kaikenlaisia vihanneksia ja pieniä paperiröyhelöisiä lammaskyljyksiä. Ja lopuksi orange-pekoe-teetä.»
Hän tosiaankin tilasi kaiken tämän ja kokosi ympärilleen joukon hämmästyneitä tarjoilijoita, jotka tulivat katsomaan, söikö hän todellakin koko aterian, niin kuin samanlainen ryhmä oli aikoinaan tuijottanut David Copperfieldiin hänen syödessään eräässä majatalossa suurenmoista päivällistään matkallaan Lontooseen.
Selina söi jäätelön ja joi orange-pekoe-teen (pääasiallisesti sen takia, että hän oli ihastunut sen nimeen, josta tuoksuili krysanteemeja ja kirsikankukkia, mausteita, viuhkoja ja vinosilmäisiä tyttöjä). Hän söi raikkaan salaattinsa yhtä ahneesti kuin kanarialintu nyppii tuoretta lehteään, ja hän leikitteli lampaankyljyksillään. Hän muisti isänsä suurenmoiset juomarahat ja jätti pöydälle sellaisen summan, että se vähäksi aikaa turrutti tarjoilijain naisvieraita kohtaan hautoman vihan.
Mutta aamiaispäivällinen ei ollut sittenkään aivan hänen toiveittensa mukainen ja ajatellessaan päivällistä hänen rohkeutensa rupesi lannistumaan. Hän vietti ajan kello yhdestä kolmeen ostamalla kevyesti kannettavia lahjoja koko Poolin perheelle — muun muassa banaaneja Geertjelle ja Jozinalle, jotka kaikkien maalaislasten tavalla suorastaan palvoivat tuota jauhoista hedelmälajia. Hän nousi junaan, joka lähti 4,35, ja käveli asemalta kotiin viisi mailia saapuen perille puoleksi paleltuneena, väsyneenä, pakottavin käsivarsin ja särkevin varpain. Häntä vastaan kajahti niin tutusti tuo haukunta, ärinä, kotkotus ja kurkkuäänien sorina, jolla Poolin talous tavallisesti ilmaisi tunteensa. Hän oli hämmästynyt huomatessaan, kuinka mielellään hän palasi taas keittiön lieden ääreen, paistuvan silavan käryyn ja omaan huoneeseensa, sen pähkinäpuisen vuoteen ja kirjahyllyn hoiviin. Julma silinterikin tuntui nyt niin mukavan tutulta.
V.
High Prairien nuoret miehet eivät ihastuneet Selinaan. Heidän tukevan makunsa mukaan hän oli liian hento, liian kalpea ja liian hauras. Hänen tulonsa oli tietenkin herättänyt huomiota tässä eristetyssä seurakunnassa. Hän olisi aivan ällistynyt, jos hän olisi aavistanut, kuinka hartaasti ja uteliaasti High Prairie kokoili tietoja hänestä, hänen ulkomuodostaan, hänen käytöksestään ja hänen puvustaan. Oliko hän ylpeä? Oliko hän uudenaikainen? Hän ei huomannut, että uutimet levottomasti liikahtelivat niiden kiiltävien ikkunoiden takana, joiden ohitse hän kulki koulumatkallaan. Ilman mitään näkyviä liikeneuvoja lensivät uutiset hänestä farmilta farmille kuin liekki puusta puuhun metsäpalossa. Hän olisi äärettömästi hämmästynyt, jos olisi tiennyt High Prairien jollakin selittämättömällä tavalla tunteneen hänet perinpohjin aina hänen pieniä, valkeita liivinsuojuksiaan kiertävän kapean silkkinauhan väristä hänen kirjojensa lukumäärään saakka. Hänen mielestään kaalipellot olivat kauniit; hän luki ääneen pökerölle Roelf Poolille; hän auttoi Maartjea muuttamaan pukuaan sen tyylikkään ruskean hameen mukaan, jota hän, tyhmästi kylläkin, käytti koulussa. Silloin tällöin hän kohtasi tiellä vankkurit, ja silloin hän aina sanoi hyvän päivän. Joskus ajaja vastasi hitaasti, ikään kuin hämmästellen. Joskus hän vain tuijotti. Tuskin koskaan hän näki High Prairien farmarien vaimoja, jotka aina ahertelivat keittiöissä.
Viidentenä sunnuntaina hän seurasi Pooleja aamujumalanpalvelukseen hollantilaiseen reformeerattuun kirkkoon. Maartje ei tavallisesti ehtinyt tuhlata aikaansa sellaiseen turhuuteen, mutta tänä aamuna Klaas valjasti suuret, leveäistuimiset vaunut ja otti mukaansa koko perheen — Maartjen, Selinan, Roelfin sekä saparoniskat. Maartje näytti niin oudolta riisuttuaan keittiöpukunsa ja pukeuduttuaan parhaaseen mustaansa sekä asetettuaan päähänsä todellisen hautajaismyssyn, jonka synkkää muotoa vielä korosti ohut, riippuva sulka, jonka värisevät haituvat pistivät esille haalistuneen, punaisen pumpuliruusun keskeltä. Yhtä vieraalta näytti Klaaskin kömpelössä pyhäasussaan. Roelf oli noussut kapinaan, saanut kuulla kunniansa ja istui nyt hyvin hiljaa koko jumalanpalveluksen ajan katsellen kirkon punaisia ja keltaisia ikkunaruutuja. Myöhemmin hän tunnusti Selinalle, että noiden julmien, keltaisten ruutujen lävitse virtaava aurinko oli maalannut sen läheisyydessä istuvat raukat sappitautisiksi, tuottaen hänelle salaista tyydytystä.
Selinan ilmestyminen oli aikaansaanut hälinän, jota hän itse ei ensinkään huomannut. Seurakunnan astuessa kirkkoon parittain ja kolmittain hän katseli heitä ja arveli ihmisten muistuttavan hämmästyttävästi erästä vanhaa puupiirrosta, jonka hän kerran oli nähnyt jossakin vanhassa, kuvitetussa teoksessa. Miesten sunnuntaihousut ja takit olivat neliskulmaiset ja jäykät ja ikään kuin kivestä hakatut, ja naiset mustine, kauhtuneine huiveineen ja päähineineen olivat aivan saman mallin mukaan leikatut. Naimattomat tytöt olivat paksuja, punaposkisia ja sangen somia korkeine poskipäineen, joilla heloitti tiilenpunainen läiskä luomatta pienintäkään heijastusta heidän kasvoilleen. Heidän otsansa olivat kuperat ja ajatuksettomat.
Keskelle tätä väritöntä seurakuntaa asteli sitten myöhästyneenä ja kahisten muuan pitkä, hidasliikkeinen nainen, jolla oli kaupungista ostettu päällystakki sekä High Prairien muodista peräti eroava päähine. Selinan mielestä hän muistutti täysin purjein kulkevaa fregattia liikkuessaan eteenpäin käytävällä. Hänen vartalonsa oli muhkea, hänen hipiänsä hieno ja vaalea ja hänen suunsa kypsän punainen. Hänen rintansa oli tukeva ja korkea, ja hänen komeat lanteensa aaltoilivat juhlallisen rytmikkäästi. Hänen silmäluomensa olivat raskaat ja kopeat, ja hänen virsikirjan lehtiä selailevat kätensä olivat sileät ja valkoiset. Hänen saapuessaan kuului seurakunnan joukosta suhinaa ja kaulat kääntyivät. Vaikkakin hän oli hirveän tarkasti verhottu laskoksiin, röyhelöihin ja puhveihin, näytti hän niiden valkealihaisten ja sopimattomien naisten kaltaiselta, joita kuudennentoista vuosisadan maalarit aina kuvasivat alastomina leikkaamassa varpaankynsiään.
»Kuka tuo on?» kuiskasi Selina Maartjelle.
»Paarlenbergin leski. Hän on mahdottoman rikas.»
»Eihän?» Selina oli innoissaan.
»Katsokaa, kuinka hän vilkuilee häneen.»
»Häneen? Kehen? Voi, kehen?»
»Pervus DeJongiin. Hän istuu tuolla Gerrit Ponin vieressä. Sininen paita, näettekö? Niin surullisen näköinen.»
Selina väänsi päätään ja katseli. »Tuoko — oi — hän on hirveän komea mies, eikö totta?»
»On kuin onkin. Paarlenbergin leski onkin pihkaantunut häneen. Katsokaa, kuinka hän — sh-sh-sh! — Pastori Dekker katsoo meihin. Kerron jälkeenpäin.»
Selina päätti käydä useammin kirkossa. Jumalanpalvelus jatkui ikävästi ja pitkäveteisesti englannin ja hollannin kielillä. Selina tuskin kuuli sanaakaan siitä. Paarlenbergin leski ja tuo Pervus DeJong askarruttivat hänen mieltänsä. Hän arveli itsekseen olematta ilkeä, että leski muistutti muuatta mehevää, vaaleanpunaista pikku porsasta, joka röhki kotona Klaas Poolin sikolätissä odotellen pääsyä joulupöydälle.
Paarlenbergin leski kääntyi taaksepäin hymyillen. Hänen silmänsä olivat Selinan määritelmän mukaan liukkaat. Hänen suunsa muuttui veltoksi ja suureksi, ja toinen pieli retkahti rumaan ja teeskentelevään irvistykseen.
Yhtenä miehenä hollantilainen reformeerattu seurakunta nojautui eteenpäin nähdäkseen, kuinka Pervus DeJong suhtautuisi tähän julkiseen suosionosoitukseen. Hänen katseensa oli järkkymättömän vakava, ja hänen silmänsä tuijottivat erääseen suunnattoman ikävään herrasmieheen — pastori Dekkeriin.
»Hän on vihainen», ajatteli Selina mielissään. »Minä tosin en ole leski, mutta sittenkin luulen, ettei hän käytä oikeaa menetelmää.» Ja sitten seurasi: »Mutta millainenhan mahtaa hänen hymynsä olla?»
»Takkavalkean Toverin» romaanien ohjeiden mukaan olisi miehen pitänyt tällä hetkellä kääntyä Selinan katseen pakottamana ja hymyillä tuollaista harvinaista suloista hymyä, joka olisi kirkastanut hänen vakavat, nuoret kasvonsa. Mutta hänpä ei kääntynytkään. Hän vain haukotteli äkkiä ja voimakkaasti. Reformeerattu hollantilainen seurakunta painui takaisin penkkeihinsä pettyneenä. Hän on kaunis, Selina tuumi, mutta luultavasti oli Klaas Poolkin ollut kaunis muutamia vuosia sitten.
Jumalanpalveluksen päätyttyä syntyi vilkas keskustelu ilmasta, kylvöstä, sadosta ja lähenevästä pyhäajasta. Maartje, jonka mieltä sunnuntaipäivällinen raskaasti painoi, työntyi puuhakkaasti käytävää pitkin eteenpäin. Siellä täällä hän pysähtyi jonkun ystävättärensä luokse esitellen lyhyesti Selinan. »Rouva van der Sijde, tässä on opettaja.»
»Aggien äitikö?» Selina yritti lausua sievästi, mutta Maartje tempasi hänet mukanaan ovea kohden. »Rouva van Mijnen, tässä on opettaja. Tämä on rouva van Mijnen.» Naiset katselivat häntä ankarasti, ja Selina koetti hymyillä ja nyökätä peittäen hermostustaan, mutta tuntien olevansa liian nuori ja kevytmielinen ja jollakin tavalla syyllinen.
Kun hän Maartjen rinnalla pääsi kirkon portille, seisoi Pervus DeJong siellä irrottamassa hevostaan, joka oli valjastettu hänen kolhittujen ja vinojen rattaidensa eteen. Hevonen seisoi jalat sidottuina alakuloisessa ja pateettisessa asennossa eittämättömästi remppautuneiden ajopeliensä vertaisena. DeJong irrotti nopeasti ohjakset ja oli juuri nousemaisillaan heiluviin rattaisiinsa, kun Paarlenbergin leski purjehti alas kirkon portailta niin kiireesti kuin hänen muhkeat muotonsa ikinä sallivat. Hän ohjasi kulkunsa suoraan DeJongiin päin lepattavin hamein, lentävin röyhelöin ja liehuvin sulin. Maartje puristi Selinan käsivartta. »Katsokaa, kuinka hän pöyhistelee! Lyön vetoa siitä, että hän kutsuu hänet päivälliselle! Näettekö, että DeJong pudistaa päätään.»
Näkihän toki Selina, samoin kuin koko häpeämättömästi tirkistävä seurakuntakin, että hän pudisti kieltävästi päätään. Koko hänen ruumiinsa oli kieltävä — kaunis pää, leveät, luotettavat hartiat, lihaksiset, voimakkaat, rumien, mustien sunnuntaihousujen peittämät sääret — kaikki ilmaisivat kieltoa. Hän pudisti vielä kerran päätään, kokosi ohjaksensa ja ajoi pois jättäen Paarlenbergin lesken sulattamaan mahdollisimman kopeasti tätä julkista loukkausta koko High Prairien hollantilaisen reformeeratun seurakunnan silmien edessä. Sanottakoon heti, että hän todellakin kesti tappionsa suurenmoisesti. Hänen pyöreät, punertavat kasvonsa olivat tyynet ja hänen suuret lehmänsilmänsä lempeät. Selina luopui äskeisestä vertauksestaan ja ajatteli nyt suurta, viekasta, hyvin syötettyä persialaista kissaa, jonka kynnet olivat samettiin kätketyt. Leski astui ketterästi sieville, kiiltävän hevosen vetämille rattaillensa ja pää pystyssä ajoi pois pitkin kovaa, lumetonta tietä.
»Ohhoh!» huokasi Selina nauttien ikään kuin katsellessaan jännittävän näytelmän ensimmäistä näytöstä, ja sitten hän hengähti syvään. Samoin teki koko tarkkaavainen seurakuntakin, joten saattoi sanoa lesken kiitävän pois huokausten purjetuulessa.
Keikkuessaan kotiin päin Poolin vankkureissa sai Selina Maartjen suusta kuulla koko taitavasti höystetyn jutun.
Pervus DeJong oli jäänyt leskeksi kaksi vuotta sitten, ja kuukauden kuluttua oli Leendert Paarlenberg kuollut jättäen leskelleen perinnöksi seudun rikkaimman ja tuottavimman farmin. Pervus DeJong oli taas puolestaan perinyt isältään, ukko Johannekselta, vaivaiset kaksikymmentäviisi acrea pahinta rämeikköä — High Prairien ainoata rämeikköä. Hänen maansa oli tunnetusti laihaa. Keväällä, jolloin oli kylvön ja varhaisempien taimien aika, oli kuusitoista acrea suorastaan veden alla. Pervus DeJong istutti, kylvi, korjasi sadon, kuljetti sen torille eikä kuitenkaan koskaan oikein näyttänyt menestyvän tässä uuraassa hollantilaisessa joukossa, jossa menestyminen oli tapa eikä mikään hyve. Kohtalo ja luonto olivat hänelle aina nurjat. Hänen siemenensä eivät itäneet, hänen karjansa sairasteli, madot söivät hänen kaalinsa ja hyönteiset hänen raparperinsa. Kun hän kylvi paljon pinaattia toivoen kosteata kevättä, sai hän ylen kuivan kauden, ja kun hän seuraavana vuonna siirtyi mureisiin perunoihin kaikkien merkkien ennustaessa kuivaa kevättä ja kesää, seurasikin koko vuosikymmenen vetisin kesä. Oli kuin jokin paha voima olisi houkutellut hänen pelloilleen kosolti hyönteisiä ja sieniä. Jos hän olisi ollut hintelä, surkea ja mitätön, olisi hänen huono onnensa herättänyt ylenkatseellista sääliä, mutta nyt häntä ympäröi voitetun jättiläisen miellyttävä hohde. Onnettomuuden kukkuraksi hoiti hänen talouttaan sitäpaitsi muuan vanhahko ja leininlyömä sukulaisnainen, jonka piirakat ja leivät kauhistuttivat kaikkia naapuriemäntiä.
Ja juuri tähän Pervus DeJongiin oli sitten tuo Paarlenbergin leski, viljavien peltojen, muhkean päärakennuksen, kultaisen kaulaketjun, silkkipukujen, pehmeiden, valkoisten käsien ja suuren keittäjämaineen omistajatar kohdistanut hellät tunteensa.
Hän kosiskeli Pervus DeJongia niin avoimesti, niin äänekkäästi ja niin hollantilaisen tarmokkaasti, että mikä muu mies hyvänsä olisi lannistunut. Tiedettiin, että leski lähetti hänelle joka viikko osan heillä leivotuista kaakuista, piirakoista ja leivistä. Hän koetti tyrkyttää hänelle parhaat siemenet kukoistavilta pelloiltaan ja taimet kasvilavoistaan, mutta mies ei ottanut mitään vastaan. Leski houkutteli, viekotteli tai nalkutti häntä runsaille päivällisilleen. Jopa hän joskus pyysi häneltä neuvoakin — mikä on imartelun korkein muoto. Hän tiedusteli salaojitusta, vuoroviljelystä ja muuta sellaista — hän, jonka rehevät pellot hänen taitavan hoitonsa avulla tuottivat kymmenen kertaa suuremman sadon acrelta kuin Pervus DeJongin maa. Muuan Jan Bras niminen mies hoiti hänen maatilaansa erinomaisen hyvästi hänen omien ohjeidensa mukaan.
DeJong oli suora ja yksinkertainen mies. Ensimmältä hän oli totisena kuunnellut, kun leski sanoi hänelle syvällä, hyväilevällä äänellään: »Herra DeJong, saanko pyytää teiltä hieman neuvoa? Olen yksinäinen nainen nyt, kun Leendertiä ei enää ole, eivätkä vieraat hoida samalla tavalla maata. Tahtoisin puhua retiiseistäni, salaateistani, pinaateistani ja turnipseistani. Viime vuonna ne olivat kovia ja puisia, se johtui vain Jan Brasin itsepintaisuudesta. Hän puolsi hidasta kasvatusta, mutta tuollaisten vihannesten pitäisi ehdottomasti kasvaa nopeasti. Bras väittää, että syy on minun tekolannoituksessani, mutta minä tiedän, että hän on väärässä. Mitä te arvelette?»
Jan Bras kuuli tämän ja kertoi siitä julmasti pitkin pitäjää. Miespuolinen osa High Prairiestä tervehti nyt Pervus DeJongia kysyen aina: »Hei, DeJong, oletko taas viime aikoina opettanut Paarlenbergin leskeä viljelemään maataan?»
Tämä vuosi oli aivan erikoisen huonosti kohdellut hänen peltojaan, ja kun High Prairie täten pisti piikkinsä arkaan kohtaan, hän huomasi kavalan lesken petkuttaneen häntä. Hänen mieleensä hiipi vähitellen hidas, hollantilainen viha leskeä kohtaan; miehenä häntä suututti naisen neuvokkuus. Kun leski seuraavan kerran lähestyi häntä pyytäen kuherrellen ohjeita kylvön, ojituksen taikka sadon suhteen, hän tokaisi jyrkästi: »Kysykää neuvoa Harm Tieniltä.» Harm Tien oli siirtokunnan ainoa mielenvikainen jäsen, kolmikymmenvuotias, järjetön olento parka, jolla oli lapsen mieli.
Pervus tiesi varsin hyvästi, että koko siirtokunta koetti työntää häntä tuon paksun, rikkaan ja punahuulisen lesken syliin, ja asettui luultavasti juuri sen tähden vastahankaan jäykän härän tavoin eikä välittänyt vähääkään koko eukosta. Hänen kotinsa oli niin epämukava, hän oli niin yksinäinen ja hän oli niin onneton —, mutta hän ei sittenkään välittänyt tuosta eukosta. Turhamaisuus, ylpeys, kiukku — kaikki yhtyivät.
Kun Pervus DeJong ensimmäisen kerran tapasi Selinan, joutui hän suojelemaan tyttöä. Tällainen alku johtaa auttamattomasti määrättyyn tulokseen. Sitäpaitsi oli Selina puettu viininpunaiseen kashmiriinsä, ja kamppaili vielä päälle päätteeksi uljaasti kyyneleitä vastaan koko High Prairien silmien edessä. Maartjen kehotuksesta (ja hieman itsekin innostuneena) Selina oli ottanut osaa suuriin juhliin ja tanssiaisiin Adam Oomsin salissa, joka sijaitsi kauppatalon yläkerrassa lähellä High Prairien asemaa. Monen mailin päästä olivat farmarien perheet kokoontuneet sinne. Uudet urut — tuo kaikkien aikojen ikuinen huvittelun lähde — oli tälläkin kerralla aiheuttanut kansankokouksen, Maksettiin pieni pääsymaksu ja Adam Ooms oli luovuttanut salin. Kolme soittoniekkaa soitti palkatta. Naiset toivat mukanaan illalliseväitä koreissa taikka laatikoissa, ja ne aiottiin huutokaupata enimmän maksavalle, jonka oikeus oli sitten illastaa sen kaunottaren seurassa, jonka eväät hän oli ostanut. Kuumaa kahviakin saatiin halvasta hinnasta. Kaikki tulot lankesivat urkurahastoon. Oli selvää, että aviomiehet joutuisivat erikoisen kireättä kilpailutta huutamaan omien vaimojensa korit. Jokainen emäntä tunsi oman korinsa yhtä hyvästi kuin lastensa piirteet, ja jokainen farmari nimesi tuon korin ilmestyessä pöydälle jonkun varovaisen rahamäärän, joka automaattisesti tuotti hänelle omistusoikeuden esilläolevaan koriin. Sen suurempi vapaus ei vielä vallinnut 1890-luvun High Prairiessä. Naimattomien naisten korit ja laatikot olivat sitävastoin tarkoitetut kiihkeämmän kilpailun palkinnoiksi. Maartje oli sullonut oman korinsa täyteen keskipäivällä ja ajanut pois kotoa jo kello neljä Klaasin ja lasten kanssa. Hän kuului johonkin tuollaiseen toimikuntaan, jonka velvollisuudet ulottuivat kahvinkeitosta astiainpesuun saakka. Klaas ja Roelf pantiin myöskin työhön. Saparoniskat luistelivat edestakaisin Oomsin salin vahatulla lattialla toisten naapurityttöjen seurassa, kunnes kansaa rupesi kokoontumaan huutokauppaan ja illalliselle. Jakob Hoogendunkin oli määrä tuoda Selina juhlapaikalle suoritettuaan askareensa. Selinan eväslaatikko oli oleva itsenäinen yritys, joka joutuisi huutokauppapöydälle kaikkien High Prairien Katrinojen, Linojen, Sofiain korien rinnalla. Hän oli päättänyt, vaikkakin hieman epäröiden, itse valmistaa korinsa. Maartje oli lähtiessään antanut hänelle lukuisia, vaikkakin varsin hämäriä neuvoja.
»Kinkkua… suuria kakkuja — sieltä ruukusta… pikkelsiä… varokaa, ettette vain läikytä… luumuhilloa…»
Maartjen oma kori oli jättiläiskokoinen ja mahtavasisältöinen. Hänen voileipänsä olivat neliskulmaisia kallionlohkareita, hänen pikkelsinsä kurkkuvuoria ja hänen piirakkansa laajoja maljakoita.
Selinalle jätetty kori ei ollut aivan yhtä suuri, mutta kuitenkin varsin huomattava. Selina katseli sitä kauan ja päätti sitten äkkiä, ettei hän huolisikaan siitä. Matka-arkustaan hän löysi pahvisen kenkälaatikon ja hän arveli siihen mahtuvan tarpeeksi ruokaa kahdelle. Hän ja Julie Hempel olivat käyttäneet tuollaisia laatikoita sunnuntaisilla huviretkillään. Hän oli hieman hermostunut ajatellessaan koko juttua ja pelkäsi tuota jonkun High Prairien tuntemattoman nuorukaisen seurassa syötävää illallista. Entä jos kukaan ei huutaisikaan hänen laatikkoaan! Hän päätti täyttää sen oman suunnitelmansa mukaan välittämättä Maartjen raskaista ohjeista.
Hän oli yksinään keittiössä. Jakob oli pellolla taikka ulkohuoneissa. Talo oli ihanan hiljainen. Selina kaivoi arkustaan esille kenkälaatikon, sisusti sen silkkipaperilla, kääri ylös hihansa ja kävi käsiksi vateihin, jauhoihin ja pannuihin. Hiekkaleivokset olivat hänen ylpeytensä, ja hän leipoi kuusi sellaista. Ne paistuivat kauniin ruskeiksi, mutta jäivät kuitenkin hieman taikinaisiksi. Hänen mielestään oli kuitenkin mikä hyvänsä parempaa kuin sitkeä piirakka. Hän keitti munat oikein koviksi, halkaisi ne, irrotti keltuaiset, mausti ne ja täytti valkuaiset sievästi tällä sekoituksella sekä painoi ne takaisin kiinni ja lävisti ne hammastikulla. Sitten hän kääri jokaisen munan erikseen silkkipaperiin, jonka päät hän sievästi kiersi. Sirous oli oleva hänen korinsa tunnuslause. Hän leikkasi leivän ohuiksi viipaleiksi ja levitti niille hilloa halveksien tuota iankaikkista kinkkua. Hän tiesi, että eväskoriin tavallisesti kuului myöskin banaaneja, mutta ne olivat saavuttamattomissa, joten hän korvasi ne kahdella mehukkaalla omenalla, joiden posket hän hankasi kauniin kiiltäviksi. Järjestettyään ruoan tiukasti laatikkoon hän kääri sen huolellisesti paperiin ja sitoi sen kauniilla punaisella silkkinauhalla, jonka hän myöskin oli löytänyt arkustaan. Viime hetkessä hän vielä pujahti pihalle, taittoi talon vieressä kasvavasta muratista oksan ja kiinnitti sen silkkinauhan solmukkeeseen laatikon kannelle. Sitten hän astui askeleen taaksepäin ja vilpittömästi ihasteli kättensä työtä.
Kun Hoogendunk kutsui häntä, istui hän jo valmiina odottamassa punaisessa kashmirpuvussaan ja päällysvaatteissaan. He saapuivat ilmeisesti sangen myöhään, koska Oomsin salin ulkopuolelle oli jo kerääntynyt suuri joukko kaikenkaltaisia ajopelejä. Pari päivää sitten oli ollut ankara lumipyry, joka oli houkutellut esille paljon rekiä, kelkkoja ja potkureita. Kaikki hevoset eivät mahtuneet talleihin, joten myöhästyneiden oli sijoituttava minne hyvänsä. Kellot kilkattivat hevosten polkiessa lunta.
Selina avasi puisille portaille vievän oven kantaen varovaisesti laatikkoaan. Sali sijaitsi toisessa kerroksessa. Hänen korviinsa tölmähtävä hirveä meteli sattui häneen kuin ruumiillinen isku. Hän seisoi hetkisen kahdenvaiheilla, ja jos hän olisi päässyt takaisin Poolin farmille jollakin muulla tavalla kuin kävelemällä viisi mailia syvässä lumessa, hän olisi palannut kotiin. Nyt hänen täytyi sen sijaan kiivetä toiseen kerrokseen ja sukeltautua hälinään. Huutokauppa oli nähtävästi parhaillaan käynnissä. Äänekäs sorina oli syntynyt äsken päätetyn kaupan johdosta, ja huutokaupanpitäjä yritteli laimentaa sitä korviasärkevillä vasaraniskuilla. Ovitungoksen lävitse Selina näki vilahduksen hänestä ja hänen eteensä pinotusta korivuoresta. Hän seisoi tuolilla ja käytti laatikolle nostettua tynnyriä pöytänään. Huutokaupanpitäjä oli itse Adam Ooms, joka myöskin oli joskus ollut opettajana High Prairien koulussa. Hän oli ketunnaamainen, kimeä-ääninen, kaljupäinen pikku mies, kylän ilveilijä, jonka kujeiden takana piili aika annos käytännöllistä viisautta sekä hapan kerros todellista ilkeyttä.
Korkeana ja kimeänä kaikui hänen äänensä. »Mitä tarjotaan! Mitä tarjotaan! Kolmekymmentä senttiä! Kolmekymmentä viisi! Hävetkää, hyvät herrat! Mitä tarjotaan? Kuka nostaa neljäänkymmeneen?»
Selinan mieli jännittyi miellyttävästi. Hän katseli ympärilleen löytääkseen paikan päällysvaatteitaan varten. Joka-ainoa pöytä, tuoli ja naulakko eteisessä oli kukkuroillaan vaatetta. Hän äkkäsi vihdoin tyhjältä näyttävän laatikon, kääri takkinsa, huivinsa ja myssynsä sieväksi mytyksi ja aikoi juuri heittää sen laatikkoon, mutta näkikin samassa sen pohjalla Kuyperin kuusikuukautisten kaksoisten pyöreät, punertavat, ylöspäinkäännetyt kasvot. Suuresta salista kajahti nyt aika rähäkkä, kättentaputus, jalkaintöminä ja vihellys. Uusi kori oli taas sijoitettu. Herranen aika! Toivottomana Selina työnsi myttynsä nurkkaan, suoristi punaista kashmiriaan, tarttui eväskoriinsa ja kiiruhti ovea kohden innokkaana kuin lapsi päästessään muiden joukkoon. Hän ihmetteli, missähän Maartje ja Klaas Pool mahtoivat olla tuossa täpötäydessä huoneessa, ja missä oli Roelf? Ovella sulkivat leveät, mustatakkiset seljät sekä pääsyn että näköalan. Hän ei voinut mitenkään päästä Adam Oomsin luokse. Hän silmäili suoraan edessään sojottavaa leveäharteista estettä ja päätti epätoivoisena käydä sen kimppuun laatikkonsa avulla. Hän tönäsi rohkeasti, ja selkä liikahti. Sen omistaja kääntyi. »Menkää hiiteen! Mitä —!»
Selinan silmät kohtasivat Pervus DeJongin suuttuneet kasvot, ja Pervus DeJong katsoi Selina Peaken hämmästyneisiin silmiin, jotka aina olivat riittävän suuret ja tällä hetkellä aivan suunnattomat. Tyttö säikähtyi kauheasti tekoaan.
»Anteeksi! Suokaa — anteeksi. Luulin pääseväni — en voi viedä koriani tuonne ylös — niin hirveä tungos —»
Pervus näki hennon, rukoilevan, suloisen, viininpunaiseen kashmirhameeseen puetun pikku olennon noiden rehevien rintojen, kuumenneiden ruumiiden ja hehkuvien kasvojen joukossa. Hänen katseensa luopui vitkastellen tytön kasvoista, siirtyi eväskoriin ja muuttui mikäli mahdollista yhä hämmästyneemmäksi. »Onko — onko tuo eväskori?»
»On. Se myydään. Minä olen kansakoulunopettaja, Selina Peake.»
Mies nyökkäsi. »Näin teidät kirkossa sunnuntaina.»
»Näittekö? En luullut… Näittekö todellakin?» »Odottakaa tässä. Palaan heti. Odottakaa vain.» DeJong otti kenkälaatikon ja Selina jäi odottamaan.
Mies kynti ihmisjoukon halki kuin Juggernaut, pääsi Adam Oomsin lavan luokse ja asetti laatikon huomaamattomasti muutaman suuren korihirviön viereen, joka tusinan muun rinnalla odotti Adamin huomiota. Päästyään takaisin Selinan luokse hän taas sanoi: »Odottakaa», ja riensi sitten portaita pitkin jonnekin, ja Selina odotti. Hän ei enää surrut sitä, ettei hän kyennyt löytämään Pooleja tästä ihmisjoukosta — hän oli niin kiihtynyt. Pervus DeJong palasikin pian kädessään tyhjä saippualaatikko, jonka hän pystytti oviaukkoon aivan sinne asettuneen ryhmän taakse. Selina nousi seisomaan sille, jolloin hänen päänsä kohosi DeJongin pään rinnalle, ja nyt hän saattoi nähdä koko salin ylitse. Tuolla olivat Poolit. Hän huiskutti Maartjelle ja hymyili Roelfille. Poika yritti tulla hänen luokseen, mutta Maartje tarttui hänen takkiinsa, ennen kuin hän pääsi karkaamaan.
Selina olisi niin mielellään sanonut jotakin ja katsahti alaspäin Pervus DeJongiin. Tämän niska punoitti rasituksesta. Selinan päähän juolahti jotakin: »Herranen aika, miettiiköhän hänkin puheenaihetta?» ja silloin hän heti tunsi vapautuvansa. Hän päätti odottaa siksi, kunnes toinen puhuisi. DeJongin niska oli nyt tummanpunainen. Äkkiä ihmiset lainehtivat taaksepäin. Adam Oomsin läheisyydessä oli tapahtunut jotakin. Selina horjahti pahasti laatikollaan, ojensi vaistomaisesti kätensä ja tunsi DeJongin suuren, kovan käden tukevan häntä.
»Kamalan paljon kansaa, eikö totta?» Ponnistus oli kohonnut huippuunsa, ja niskan punoitus rupesi vaalenemaan.
»Hirveän paljon!»
»Kaikki eivät ole High Prairiestä. Tänne on tullut ihmisiä Low
Prairiestäkin ja New Haarlemista saakka.»
»Todellako!»
Hiljaisuus. Uusi yritys.
»Miltä opettaminen tuntuu?»
»Oi — oikein hyvältä.»
»Te olette — — hirveän pienikasvuinen opettaja.»
»Pienikö?» Selina suoristihen korkeassa asemassaan saippualaatikon päällä. »Olen pitempi kuin te.»
He nauroivat tälle aivan kuin hyvälle iskulauseelle ainakin.
Adam Oomsin vasara (puinen perunanuija) koputti hiljaisuutta. »Naiset!» (pom!) »Ja herrat!» (Pom!) »Hyvät herrat! Katsokaapa hieman tätä koria!»
Niin, katsokaapa tosiaankin! Se oli suunnaton vasu, joka oli niin täpötäysi, ettei sen kansi pysynyt paikoillaan. Sen sisällys pullistui korkeaksi kukkulaksi, jota peitti hieno, valkoinen, damastinkiiltoinen vaate. Se oli korien Himalaja. Tiedettiin, että tuon lumisen pinnan alla piili kultaa herkullisesti paistettujen lintujen muodossa, smaragdeja kurkkujen hahmossa, mansikkahilloon sulatettuja rubiineja ja timantinkaltaisia kakkuja, puhumattakaan perunasalaatin, juustojen, hapankerman, kahvikakkujen ja rinkiläin kaltaisista puolijalokivistä.
Pom! »Paarlenbergin lesken kori, hyvät naiset — ja herrat! Paarlenbergin lesken kori! En tiedä, mitä se sisältää. Meidän ei tarvitsekaan tietää, mitä siinä on. Meille on turhaa kertoakaan, mitä se sisältää. Sille, joka kerran on syönyt Paarlenbergin lesken kananpoikia, on turhaa sitä kertoa. Sille, joka kerran on maistanut Paarlenbergin lesken kakkuja, on turhaa sitä kertoa. Mitä minulle tarjotaan Paarlenbergin lesken korista? Mitä tarjotaan? Mitätarjotaanmitätarjotaanmitätarjotaan?» (Pom!)
Leski itse istui hyvin komeana mustassa silkkipuvussaan vain muutaman jalan päässä huutokaupanpitäjän lavasta, ja hänen kultainen kaulaketjunsa nousi ja laski kiihkeästi jännityksen järkyttäessä hänen korkeaa rintaansa. Tällä hetkellä hän pöyhisteli, punasteli, loi silmänsä alas, nosti silmänsä ylöspäin, ja näytti yhtä itsetiedottomalta kuin keikaileva turkkilainen orjatar seisoessaan markkinalavalla myytävänä.
Adam Oomsin katse kierteli salissa. Hän kumartui eteenpäin kasvot jäykistyneinä kettumaiseen hymyyn. Leskestä itsestään, joka istui niin näkyvällä paikalla hänen vieressään, hänen katseensa siirtyi kylän miesväkeen: naimakelpoisiin miehiin, ukkoihin, nuorukaisiin, leskimiehiin ja vanhoihinpoikiin. Tämä oli illan päänumero. Hänen katseensa kierteli puolipiiriä, kunnes se löysi ovensuussa seisovan kookkaan olennon — löysi sen ja pysähtyi siihen. Hänen terävät silmänsä ikään kuin kaivautuivat Pervus DeJongin järkkymättömän vakavaan katseeseen. Hän kohotti oikean kätensä heiluttaen perunanuijaansa, ja koko sali kiinnitti silmänsä ovensuussa seisovaan vaaleaan päähän. »Kohottakaa äänenne, High Prairien nuoret miehet! Hei vain, Pervus DeJong! Mitäminulletarjotaanmitäminulletarjotaanmitäminulletarjotaan!»
»Viisikymmentä senttiä!» Huuto kuului Gerrit Ponin huulilta salin toisesta päästä. Komea tarjous tällä seudulla, missä dollari saattoi edustaa kaupungin torille ajetusta kuormasta ansaittua määrää.
Pom! läjähti perunanuija. »Oh tarjottu viisikymmentä senttiä. Kuka kohottaa sen seitsemäänkymmeneenviiteen? Kuka kohottaa?»
»Kuusikymmentä!» huutaja oli Johannes Ambuul, leskimies, jonka ikä oli hänen tarjoamaansa rahamäärää suurempi.
»Seitsemänkymmentä!» Gerrit Pon.
Adam Ooms kuiskasi tämän luvun — sihisi sen. »S-s-seitsemänkymmentä.
Naiset ja herrat, en kehtaa toistaa ääneen tuollaista lukua.
Häpeän. Katsokaa tätä koria, herrat, ja sanokaa sitten…
s-s-s-seitsemänkymmentä!»
»Seitsemänkymmentäviisi!» varovainen Ambuul.
Puna, joka valui lesken kasvoille, osoitti, millä pohjalla hänen ulkonainen tyyneytensä lepäsi. Pervus DeJong seisoi Selinan vieressä katsellen toimitusta välinpitämättömän näköisenä. High Prairie katsoi häneen odottavasti ja peittelemättä. Leski puri punaisia huuliaan ja heilutti päätään. Pervus DeJong vastasi huutokaupanpitäjän puhuvaan irvistykseen syrjäisen lempeällä ja viattomalla katseella. High Prairie, Low Prairie ja New Haarlem istuivat jännittyneinä kuin teatterissa. Nyt esitettiinkin varsin kiintoisaa näytelmää tälle seurakunnalle, joka ei ollut tottunut tiheisiin elämyksiin.
»Herrat!» Adam Oomsin ääni laukesi kyyneleiseksi — hän oli olevinaan pahoillaan eikä suinkaan vihainen. »Herrat!» Hitaasti ja äärettömän kunnioittavasti hän kohotti suojelevan damastiliinan nurkkaa — kohotti ja tirkisti sen alle kuin aarteenkaivaja. Hän näki jotakin ja säpsähti järkytettynä, epätoivoisena, hurmaantuneena. Hän pyöritti silmiään. Hän maiskutti huuliaan. Hän hieroi vatsaansa. Hän esitti koko tuon mykän näytelmän, joka kreikkalaisen teatterin alkuajoista saakka on kuvaillut syömisen ihanaa nautintoa.
»Kahdeksankymmentä!» väänsi suustaan äkkiä Goris van Vuuren, äveriään newhaarlemilaisen farmarin yhdeksäntoistavuotias, lihava ahmatti-poika.
Adam Ooms hieroi innokkaasti käsiään. »Mitä ihmettä! Dollari! Dollari! Tämä on loukkaus tällaista koria kohtaan. Ainakin dollari!» Hän kohotti taas peitettä, haisteli ja näytti lannistuneelta. »Herrat, ellei rouva Ooms istuisi tuolla, nostaisin itse dollariin ja saisin tämän pilkkahintaan. Dollari! Tarjotaanko dollari?» Hän kumartui kauaksi väliaikaisen pöytänsä ylitse. »Kuulinko sinun puhuvan dollarista, Pervus DeJong?» DeJong tuijotti häneen liikkumattomana ja kylmänä. Hänen halveksiva välinpitämättömyytensä tuntui tarttuvan muuhunkin seurakuntaan. Lesken kukkurainen kori näytti kutistuvan heidän silmiensä edessä. »Kahdeksankymmentä kahdeksankymmentä-kahdeksankymmentä — herrat! kerronpa teille jotakin. Kuiskaan teille salaisuuden.» Oomsin sileille kasvoille piirtyi viekkauden tiheä suoniverkko. »Herrat. Kuulkaa, mitä sanon, hyvät herrat. Tässä kauniissa korissa ei olekaan kananpoikaa. Siinä ei olekaan kananpoikaa. Siinä on» — vaikuttava hiljaisuus — »siinä on paistettu hanhi!» Hän horjahti taaksepäin, pyyhki otsaansa punaisella nenäliinallaan ja kohotti toisen kätensä ilmaan. Tämä oli hänen viimeinen valttinsa.
»Kahdeksankymmentäviisi!» murahti pullea Goris van Vuuren.
»Kahdeksankymmentäviisi! Kahdeksankymmentäviisi!
Kahdeksankymmentäviisikahdeksankymmentäviisikahdeksankymmentäviisi!
Herrat! Hy-vät her-rat! Kahdeksankymmentäviisi ensimmäisen kerran!
Kahdeksankymmentäviisi — toisen!» (Pom!) Goris van Vuuren sai sen
kahdeksallakymmenelläviidellä sentillä.
Koko seurakunta huoahti syvästi — sitten seurasi tuulahdusta oikea myrsky, puheen hirmupyörre. Se kohisi ja jymisi. Paarlenhergin rikkaan lesken täytyi nyt syödä illallisensa van Vuurenin pojan, suuren ja paksun Goriksen seurassa. Ja tuolla ovensuussa seisoi Pervus DeJong rahat taskussaan jutellen opettajattaren kanssa kuin vanhan ystävän kanssa ikään. Tämähän vastasi kaikkein parhainta näytelmäkappaletta.
Adam Ooms oli suuttunut, ja hänen sileät ketunkasvonsa aivan käpristyivät harmista. Hän oli kuuluisuus alallaan, ja nyt oli tämän huutokaupan loistokohta, huolimatta hänen parhaista metkuistaan, tuottanut vain vaivaiset kahdeksankymmentäviisi senttiä, puhumattakaan siitä surullisesta seikasta, että hän sen kautta oli ärsyttänyt vihamiehekseen parhaimman asiakkaansa, Paarlenbergin lesken. Goris van Vuuren työntyi esille hakemaan saalistaan huutojen, kättentaputusten ja naurun seuraamana. Hänelle ojennettiin suuri, lupaava kori, jonka sanka kiersi mukavasti sen pulleaa vatsaa, ja jonka valkoinen, kovoitettu ja silitetty liina kiilsi ihmeellisesti heijastaen huutokauppalavan yläpuolella riippuvan lampun valon. Goris van Vuurenin kantaessa sitä, taipuivat hänen tanakat hartiansa. Sen sisällys riitti nähtävästi tyydyttämään tällaisenkin suursyömärin ahneuden. Puoleksi lammasmainen, puoleksi voitonriemuinen hymy karehtikin hänen paksuilla, punertavilla kasvoillaan.
Adam Ooms haparoi jalkojensa juuressa viruvien korien joukossa. Hänen sieraimensa pullistelivat ja hänen luisevat kätensä vapisivat hieman hänen etsiessään muuatta pientä esinettä.
Suoristaessaan vähän ajan kuluttua selkäänsä hän hymyili, ja hänen pienet silmänsä kiilsivät. Hänen puunuijansa paukutti hiljaisuutta. Hän kohotti korkealle ilmaan, sormenpäissään taitavasti kiikuttaen, Selinan pienen, valkoisen kenkälaatikon, jonka punaiseen silkkinauhaan oli niin sievästi pistetty murattia. Suunnattoman varovaisesti hän sitten laski sen silmiensä tasalle lukeakseen siihen kirjoitetun nimen, kohotti sen jälleen ilmaan ja virnui.
Hän ei sanonut mitään, hän piti sitä vain irvistellen korkealla päänsä yläpuolella ja käänteli vartaloaan edestakaisin, jotta kaikki voisivat sen nähdä. Katselijain silmissä väikkyi vielä äsken myydyn, suunnattoman, täpötäyden korin kuva, ja vastakohta oli liiankin julma. Naurun tyrskähdys kajahti salissa paisuen todelliseksi rähäkäksi. Adam veti juhlallisesti suupielensä alas. Koukistaen hienosti pikkusormeaan hän heilutteli rasiaa oikealle ja vasemmalle, ja hänen väikkyvät silmänsä kiertelivät ihmisjoukossa. Hän odotti käyttäen näyttelijävaistoaan siksi, kunnes nauru oli kohonnut huippuunsa, ja kohotti sitten kätensä pyytäen hiljaisuutta. Äänekäs, koriseva rykäys hänen karaistessaan kurkkuaan oli päästämäisillään naurun uudelleen valloilleen.
»Naiset — ja herrat! Tässä on soma pieni suupala. Tässä on jotakin, mikä ei ole tarkoiteltu vain aineelliselle olemuksellemme, vaan myöskin silmäimme iloksi. Hei pojat, jos äskeinen annos oli liian suuri teille, niin tämä lienee aivan jullilleen sopiva. Jos ruokaa ei olekaan tarpeeksi, niin voittehan solmia nauhan neitosen tukkaan ja pistää kukkasen napinläpeenne, ja siinä kaikki. Siinä kaikki! Ja neiti itse seuraa laatikkoaan, ettekä te saakaan mitään maalaistyttöä tämän rasian keralla, herrat. Saatte oikean kaupunkilaisryökkinän, senhän näette jo rasiastakin. Mutta kuka hän on? Kuka valmisti tämän soman, pikkuruikkuisen rasian, joka juuri riittää kahdelle?» Hän silmäili sitä jälleen juhlallisesti ja lisäsi miettiväisen näköisenä, »ellette vain ole kovin nälkäinen. Kuka? — — » Hän katseli ympärilleen hullunkurisen uteliaasti.
Selinan poskilla heijastui hänen pukunsa puna. Hänen silmänsä olivat suuret ja tummat, ja hän ponnisti kaikki voimansa karkottaakseen niille leviävän kuuman kosteuden. Miksi oli hän noussut tälle kirotulle saippualaatikolle. Miksi oli hän tullut tähän inhottavaan juhlaan! Miksi oli hän tullut High Prairiehen! Miksi…
»Neiti Selina Peake sen sommitteli. Neiti Selina Peake!» Sata pallonaamaa kääntyi kuin nauhasta vedettyinä hänen puoleensa, tuon onnettoman tytön puoleen, joka seisoi laatikollaan kaikkien nähtävänä. Ne uivat häntä kohden, ja hän kohotti kätensä ikään kuin karkottaakseen ne.
»Mitä minulle tarjotaan! Mitä tarjotaan! Mitä minulle tarjotaan tästä somasta pikku suupalasta, hyvät herrat! Käykää työhön!»
»Viisi senttiä!» piipitti vanha Johannes Ambuul hirnahtaen. Tirskuva lauma purskahti hölönauruun. Selina tunsi vatsassaan omituisen, ilkeän pistoksen. Huurun lävitse kuulsivat lesken kasvot, jotka eivät enää suinkaan murjottaneet. Hän näki Roelfinkin rakkaan, tumman pään. Pojan kasvot olivat miehekkään päättäväiset, ja hän tunkeutui Selinaa kohden, taikka oikeastaan yritti tunkeutua, mutta ihmisjoukko puristi hänen pienen olentonsa omien suurten ruumiidensa keskelle, ja Selina kadotti hänet näkyvistään. Oli niin kuuma, niin hirveän kuuma. Hän tunsi käsivarren vyötäisillään. Joku oli noussut hänen viereensä laatikolle ja horjui nyt hänen vieressään puristaen häntä hellävaroen lohduttavasti. Tuo joku oli Pervus DeJong. Selinan pää oli nyt hänen leveiden hartiainsa kohdalla. He seisoivat rinnatusten oviaukossa saippualaatikolla koko High Prairien nähtävinä.