»Viisi senttiä on minulle tarjottu tästä ihastuttavasta pikku suupalasta, jonka opettajattaren omat kauniit kädet ovat valmistaneet. Viisi senttiä! Viisi — —»
»Dollari!» Pervus DeJong.
Pallonaamoihin syntyi äkkiä mustia reikiä. High Prairien leuka retkahti, ja sen suu jäi ammolleen.
Selina ei totta vieköön ollut enää mitättömän näköinen. Hänen tumma päänsä oli pystyssä, ja sen takana oleva vaalea mies muodosti sille vilkkaan taustan. Viininpunainen kashmirpuku oli siis vihdoinkin kohdallaan.
»Kymmenen tykö!» kaakotti ukko Ambuul kiinnittäen tihruiset silmänsä
Selinaan.
Taide ja inhimillinen heikkous kamppailivat ilmeisesti Adam Oomsin kasvoilla — ja taide voitti. Huutokaupanpitäjä voitti ihmisen. »Joukkosielu»-iskusanaa hän ei tuntenut, mutta hän oli taiteilija ja hän aavisti, että jokin salaperäinen voima oli liikkunut tässä salissa ja muuntanut tuon pienen, valkoisen laatikon halveksitusta ja naurettavasta esineestä ihanaksi, arvokkaaksi ja suunnattoman halutuksi aarteeksi. Hän tarkasteli sitä nyt aivan sulaen ihailusta.
»Dollari kymmenen on minulle tarjottu tästä laatikosta, jota kiertää sen tuojan puvun värinen nauha. Hyvät herrat, te saatte nauhan, välipalan ja tytön. Tarjotaanko vain dollari kymmenen tästä kaikesta? Herrat! Herrat! Huomatkaa, tämä ei ole vain välipala — tämä on taideteos. Se miellyttää silmää. Kuulinko: dollari — —?»
»Piikki!» Barend DeRoo Low Prairiestä oli seuraava. Hän oli muhkea, nuori hollantilainen, seudun Don Juan. Kerrottiin, että Aaltje Huff oli närkästyneenä hänen välinpitämättömyydestään mennyt naimisiin vain kiusoittaakseen häntä. Cornelia Vinke, New Haarlemin kuuluisa kaunotar, riutui onnettoman rakkauden takia. DeRoo ajoi torille vihanneskuormineen ja pelasi korttia koko yön vankkureissaan kaasulyhtyjen valossa naapuriston katutyttöjen turhaan häntä houkutellessa. Hän oli kuuden jalan kolmen tuuman pituinen, ja hänen punaiset kasvonsa loistivat kuin täysikuu ihmisjoukon yläpuolella. Hän vilkutti iloisesti ja pahanilkisesti silmäänsä Pervus DeJongille ja hänen dollarilleen.
»Puoltoista dollaria!» Kimeä, kirkas ääni — pojan ääni. Roelf!
»Oi, ei!» huudahti Selina, mutta hänen ääntään ei kukaan kuullut tässä metakassa. Roelf oli kerran uskonut hänelle säästäneensä kolme dollaria viisikymmentä senttiä kolmessa vuodessa. Viidellä dollarilla hän voisi joskus ostaa työkalulaatikon, jota hän oli kuukausimääriä haaveillut. Selina näki Klaas Poolin ällistyksen vaihtuvan suuttumukseksi, ja Maartje Poolin nopeasti panevan kätensä rauhoittaen hänen käsivarrelleen.
»Kaksi dollaria!» Pervus DeJong.
»Kakskakskakskakskaksi!» Adam Ooms vapisi kaupanteon hurmiosta.
»Kymmenen tykö.» Johannes Ambuulin varovainen tarjous.
»Kaksi ja neljännes.» Barend DeRoo.
»Puolikolmatta!» Pervus DeJong.
»Kolme dollaria!» Pojan korkea ääni. Se särkyi viimeisessä tavussa, ja ihmiset nauroivat.
»Kolme-kolme-kolme-kolme-kolme-kolme. Kolme ensimmäisen — —»
»Puolineljättä.» Pervus DeJong.
»Kolme kuusikymmentä.»
»Neljä!» DeRoo.
»Kymmenen tykö.»
Pojan ääntä ei enää kuulunut.
»Jospa he vain lopettaisivat», kuiskasi Selina.
»Viisi!» Pervus DeJong.
»Kuusi!» DeRoon kasvot olivat tulipunaiset.
»Kymmenen tykö.»
»Seitsemän!»
»Siinä on vain hillovoileipiä», läähätti Selina DeJongille kauhistuneena.
»Kahdeksan!» Johannes Ambuul oli tullut hulluksi.
»Yhdeksän!» DeRoo.
»Yhdeksän! Tarjottu yhdeksän! Yhdeksän-yhdeksän-yhdeksän! Kuka tarjoaa —»
»Antakaa hänen saada se. Hiekkaleivokset epäonnistuivat. Älkää — —»
»Kymmenen!» sanoi Pervus DeJong.
Barend DeRoo kohautti tukevia olkapäitään.
»Kymmenen-kymmenen-kymmenen. Kuulinko yksitoista? Kuulinko kymmenen ja
puoli? Kymmenen-kymmenen-kymmenen. Kymmenenkymmenenkymmenenkymmenen!
Hyvät herrat! Kymmenen ensimmäisen kerran. Kymmenen toisen kerran!
Myyty! — kymmenellä dollarilla Pervus DeJongille. Pilkkahintaan.» Adam
Ooms pyyhki kaljuaan, poskiaan ja kosteata leukaansa.
Kymmenen dollaria. Adam Ooms tiesi, samoin kuin koko muu pitäjäkin, ettei tämä merkinnyt vain selvää kymmentä dollaria. Mikään ruokakori, vaikka se olisi sisältänyt satakielen kieliä, Atalantan kultaisia omenoita ja harvinaisia, kallisarvoisia viinilajeja, ei olisi riittänyt korvaamaan noita kymmentä dollaria. Ne edustivat hikeä ja verta, raadantaa ja kovia päiviä, polttavan preeria-auringon alla aherrettuja sydänpäiviä, kevään upottavien sadepäivien painostusta, levottomasti torkahdellen paljaan taivaan alla Chicagon torilla vietettyjä öitä ja monta raskasta peninkulmaa High Prairien ja Chicagon välisellä tiellä, joka milloin vajotti pohjattomiin liejukuoppiin, milloin sokaisi lentäviin hiekkapilviin.
Kun joku pienoismaalaus Christien huutokaupoissa myytiin miljoonasta, ei se kauppa herättänyt syvempää äänettömyyttä ja dramaattisempaa sorinaa hiljaisuuden katkettua kuin tämä tapahtuma.
He nauttivat ateriansa Adam Oomsin salin nurkassa. Selina avasi laatikon ja kaivoi esille täytetyt munat, hieman likilaskoiset kakut, omenat sekä nuo kovin, kovin ohuiksi leikatut leipäviipaleet. Koko High Prairien, Low Prairien ja New Haarlemin kylmästi arvostelevat silmät seurasivat uteliaasti tätä laihaa ateriaa, joka ilmestyi päivänvaloon silkkinauhoin koristellusta kenkälaatikosta. Selina tarjosi DeJongille voileivän. Se näytti niin sanomattoman pieneltä miehen suuressa kourassa. Äkkiä Selinan tuskallinen nolous lennähti tipotiehensä, ja hän purskahti nauramaan tyttömäisen hilpeästi eikä suinkaan hurjasti ja hysteerisesti, niin kuin hän itse oli peljännyt. Hän upotti pienet, valkoiset hampaansa tuollaiseen hullunkuriseen voileipään ja katsahti nuorukaiseen luullen hänenkin nauravan. Mutta tämäpä ei nauranutkaan. Hän oli erittäin vakava, hänen siniset silmänsä olivat lujasti kiinnitetyt hänen kädessään olevaan leipäpalaan, ja hänen kasvonsa olivat hyvin punaiset ja sileiksiajellut. Selina ajatteli: »Voi, mies kulta! Suuri, kelpo mies kulta! Sinä olisit voinut tällä hetkellä syödä hanhenrintaa… Kymmenen dollaria!» Ääneen hän sanoi vain: »Miksi te teitte sen?»
»En tiedä. En tiedä.» Ja sitten: »Te olitte niin pieni, ja he kiusasivat teitä. Nauroivat.» Hän oli hyvin vakavan näköinen, hänen siniset silmänsä olivat lujasti kiinnitetyt voileipään, ja hänen kasvonsa olivat hyvin punaiset.
»Olipa sekin syy, kymmenen dollarin uhkapeliin!» Selina virkkoi ankarasti.
Mies ei nähtävästi kuullut hänen sanojaan, hän puri vain mietteissään hiekkaleivoksia. Äkkiä hän puhkesi puhumaan: »Minä en osaa oikein kirjoittaakaan, vain piirtää nimeni ja muuta sellaista.»
»Entä lukea?»
»Vain tavaamalla. Enhän kuitenkaan ehtisi lukea. Mutta laskeminen olisi tärkeämpää, tuollainen aritmetiikka. Osaanhan vähän laskeakin, mutta nuo Heinätorin kaverit ovat suutarin koukkuisia. He laskevat päässään — kamalan nopeasti.»
Selina kumartui eteenpäin. »Minä rupean opettamaan teitä.»
»Mitä! Viitsisittekö te opettaa minua?»
»Iltaisin.»
Pervus DeJong katseli suuria, känsäisiä kämmeniään ja sitten taas tyttöä. »Mitä se maksaisi?»
»Maksaisi! En minä huoli maksusta.» Selina oli miltei loukkaantunut.
Nuorukaisen kasvot kirkastuivat äkkiä. Hän oli keksinyt jotakin. »Kuulkaapa. Minä asun aivan koulun lähellä Boutsin talon vieressä. Minä voisin sytyttää tulen pesään aamuisin koululla ja kantaa taloon ämpärillisen vettä. Tässä kuussa ja tammikuussa ja helmikuussa ja marraskuun alussakin, kun en käy torilla näin talvisaikaan, voisin sytyttää tulen — aina kevääseen saakka. Ja silloin voisin tulla vaikkapa kolmesti viikossa Pooliin lukemaan. Hän oli niin avuton, niin nöyrä ja niin kookas, että hän näytti suorastaan säälittävältä jo suuruutensakin Lakia.
Selinan mieleen valahti lämmin aalto, joka oli kukkuroillaan puhdasta äidillisyyttä. Hän tuumi taasen: »Voi mies kulta! Suuri, avuton mies kulta! Kuinka vakava hän onkaan ja hullunkurinen.» DeJong olikin sekä vakava että hullunkurinen istuessaan siinä naurettavan pieni leivos kädessään, silmät suurina ja miettiväisinä, kasvot entistä punaisempina ja otsa vakavissa rypyissä. Selina naurahti taas iloisesti, ja Pervus DeJong yhtyi hetkisen kuluttua hänen iloonsa.
»Kolme iltaa viikossa», toisti Selina lisäten sitten viattomasti. »Oi, kuinka hauskaa! Kuinka hauskaa!»
VI.
Tiistait, torstait ja lauantait valittiin opintoilloiksi. Illallinen oli Poolin talossa syöty kello puoli seitsemän, ja Pervus saapui näyttämölle seitsemän jälkeen hyvin puhdas paita yllään, tukka harjattuna kiiltäväksi, juhlallisena, arkana ja kömpelönä pudotellen hattuaan ja töyttäillen tuoleja. Selinan mielessä kamppailivat sääli ja naurunhalu. Jospa tuo mies edes olisi suvainnut hölistä ja pöyhkeillä! Pöyhkeilevä mies herättää vastustushalua, mutta lempeä jättiläinen riisuu maailman aseista.
Selina etsi esille McBriden kieliopin ja Duffyn laskuopin ja sitten he ryhtyivät yhdessä taivuttelemaan sanoja, arvioimaan seinäpintoja, kaivamaan kaivoja ja laskemaan neliöjuuria. He eivät voineet työskennellä vahakankaisen keittiöpöydän ääressä Poolin väen kiehuessa heidän ympärillään, joten Jakobin oli sytytettävä tuli arkihuoneen takkaan, ja opettaja ja oppilas istuivat sitten siellä nojaten mukavasti jalkojaan uunin kiiltävään nikkeliristikkoon.
Sinä iltana, jolloin heidän piti alottaa, oli Roelf ensiksi murjottanut illallispöydässä ja sen jälkeen kadonnut työvajaan, mistä rupesi kuulumaan vasaran, sahan ja muidenkin työkalujen kolinaa. Hän ja Selina olivat tottuneet olemaan paljon yksissä sekä sisällä että ulkona. He luistelivat van der Sijden lammella kiljuvien saparoniskojen kanssa, ja he laskivat mäkeä Kuyperin metsästä maantielle Roelfin nikkaroimilla kelkoilla. Rumina päivinä he lukivat taikka opiskelivat. He viettivät lukien myöskin monta arkipäivän iltaa. Selina oli päättänyt, että Roelfin piti kohota karkeasta ympäristöstään, että pojan piti saada osansa hänen omista neiti Fisterin yksityiskoulussa saamistaan, hieman hajanaisista tiedoista. Hän, tuo kaksikymmenvuotias nainen, ei koskaan kohdellut yliolkaisesti kaksitoistavuotiasta poikaa, ja poika jumaloi häntä itsetiedottomasti. Hän oli jo kauan aikaa sitten huomannut, että poika käsitti kauneuden merkityksen — sen kauneuden, joka ilmeni viivoissa, muodoissa, väreissä ja ryhmityksessä — harvinaisen elävästi. Kun hän tunsi kädessään silkkinauhan pinnan, näki auringonlaskun oranssi- ja ruusuvärit, viininpunaisen kashmirpuvun laskokset tai kuuli lausutun runosäkeen poljennon, niin hänen kasvoilleen kohosi ilme, joka hämmästytti Selinaa. Selina omisti erään Tennysonin kuluneen runokokoelman. Kun hän ensi kerran luki Roelfille säkeen: »Elaine sä sorja, Elaine, sä soma, Elaine, sä Astolatin loistava lilja — —» poika oli äkkiä äännähtänyt. Kun Selina silloin oli katsahtanut kirjastaan, oli hän nähnyt Roelfin silmien loistavan suurina ja kirkkaina hänen pehmeissä, tummissa kasvoissaan.
»Mitä nyt, Roelf?»
Poika oli punastunut. »En minä sanonut mitään — en kerrassaan mitään.
Lukekaa vielä kerran, 'Elaine — — —'»
Selina oli lausunut vielä kerran nuo tuoksuvat säkeet: »Elaine, sä sorja, Elaine, sä soma…»
Oomsin salissa vietetyn juhlan jälkeen poika oli ollut alakuloinen ja synkkä ja hän oli kieltäytynyt vastaamasta Selinalle, kun tämä yritti ruveta puhumaan Roelfin tarjouksesta Selinan koria kaupiteltaessa. Tiukalle pantuna hän sanoi vain: »Pyh, oli niin hauskaa ärsyttää ukko Oomsia.»
Ja nyt Pervus DeJongin ilmestyessä näyttämölle Roelf esitti muuatta äärettömän liikuttavaa ja surkeata osaa, pientä, mustasukkaista poikaa, joka on aivan avuton tuskissaan. Selina oli pyytänyt häntä liittymään oppilaaksi takan ääreen ryhmittyneeseen luokkaan. Maartjekin oli sanonut Pervus DeJongin ensi kertaa käydessä: »Roelf, istu sinäkin tänne ja kuuntele. Sinäkin voisit oppia jotakin opettajattaren kirjoista.» Klaas Pool oli myöskin hyväksynyt tämän suunnitelman, koska se ei maksanut mitään, ja koska se ennen kaikkea ei häirinnyt Roelfin työtä. »Opi sinä vain, poika», hän virkkoi jalomielisesti.
Mutta Roelfpa ei tahtonutkaan. Hän käyttäytyi hyvin rumasti, paiskoili ovia, vihelsi, luisteli keittiön lattialla, hyppeli edestakaisin arkihuoneen lävitse portaille kolisten niitä pitkin ylös ja alas, yllytti Geertjen ja Jozinan kinaan ja kyyneliin, pani mullinmallin koko talon ja kompastui Dunderiin, koiraan, niin että eläin paran säikähtynyt haukunta sekaantui vielä kukkuraksi kaikkeen meteliin.
Selina oli raivoissaan. Oli mahdotonta opettaa mitään tällaisessa hälinässä. »Tällaista ei ole koskaan ennen ollut täällä», hän vakuutti Pervukselle kyyneleet silmissä. »En käsitä, mistä se johtuu. Tämä on kamalaa.»
Pervus oli kohottanut katseensa kivitaulustaan. Hänen silmänsä olivat tyynet, ja hänen huulensa hymyilivät. »Mitä siitä. Meillä on liian hiljaista iltaisin. Ensi kerralla on kai selvempää. Olkaa huoleti.»
Ensi kerralla olikin selvempää. Roelf katosi työpajaansa illallisen jälkeen eikä tullut esille, ennen kuin Pervus DeJong oli lähtenyt.
Tuo suuri olento, joka niin hartaana kumartui kivitaulunsa ylitse kynä kömpelösti puristettuna suureen käteen, värähdytti Selinan mieltä. Sääli iski häneen kyntensä. Jos hän olisi aavistanutkaan, minkä tunteen sukulainen tämä sääli oli, hän olisi temmannut miehen käsistä tuon kivitaulun ja antanut hänelle kirjoitusvihkon, ja hänen elämänsä olisi kääntynyt toiseen suuntaan. »Poika parka», hän ajatteli soimaten itseään sen johdosta, että oli naureskellut DeJongin lapsellista vakavuutta.
Pervus DeJong ei ollut mikään etevä oppilas, vaikkakin hän oli ahkera. Tavallisesti oli uunin yläluukku auki, ja tulen loimo heijasti hänen kasvoilleen ja päähänsä punaista hohdetta. Hän oli hyvin vakava, ja hänen kulmakarvansa olivat huolestuneesti jännitetyt. Selina selitti ja toisteli tehtävät ja lauseet kärsivällisesti uudelleen ja uudelleen. Sitten äkkiä, ikään kuin käden hipaisusta, nuorukaisen kasvoille valahti hymy muuttaen ne. Hänen hampaansa olivat valkoiset ja voimakkaat ja pienet ja näyttivät tavallistakin valkoisemmilta hänen valkoverisen punerruksensa rinnalla. Hän saattoi hymyillä kuin lapsi, ja Selinan olisi pitänyt vaistota vaara tuntiessaan, miten tuo hymy valahti häneen kuin lämmin väristys. Selinakin silloin aina hymyili, ja Pervus oli mielissään, ikään kuin hän olisi tehnyt jonkun ihmeellisen keksinnön.
»Se on niin helppoa», hän virkkoi, »kunhan vain tietää sen.» Hän puhui aivan kuin pikkupoika.
Tavallisesti hän poistui puoli yhdeksän taikka yhdeksän tienoissa.
Usein Poolit paneutuivat levolle ennen hänen lähtöään. Hänen mentyään
Selinaa ei nukuttanut. Hän lämmitti vettä ja peseytyi, harjasi
tukkaansa kiivaasti ja oli niin riemukas ja niin alakuloinen.
Joskus he lankesivat puhumaan. DeJongin vaimo oli kuollut heidän avioliittonsa toisena vuonna lapsen syntyessä. Lapsikin oli kuollut. Tyttö. Aina vainosi häntä kova onni — farmillakin.
»Keväällä on puolet maasta veden alla — juuri minun alueeni tietystikin. Naapuritila, Boutsin talo, on korkea ja viljava. Boutsin ei tarvitse edes syvästi kyntääkään. Hänen maansa kasvaa nopeasti. Keväällä se lämpiää jo varhain, ja sateen jälkeenkin siinä voi työskennellä. Hän höystää sitä millä hyvänsä, ja hänen kasvinsa suorastaan hyppäävät esille. Minun maani ei sovellu kauppapuutarhaksi, se on niin kostea. Se on aina märkä paitsi kesällä, jolloin se palaa kovaksi, ennen kuin ehdin sitä pehmittää. Hylkymaata.»
Selina tuumi hetkisen. Hän oli kuunnellut Klaasin ja Jakobin keskusteluja monena talvi-iltana. »Ettekö te voisi tehdä jotakin — parantaa sitä — niin että vesi valuisi pois? Kohottaa taikka ojittaa taikka muuta sellaista?»
»Jaa-a — ehkäpä. Mahdollisesti. Mutta sellainen maksaa.»
»Mutta kosteus maksaa myöskin, vai kuinka?»
Mies pohti tätä syvästi. »Kai sekin maksaa. Mutta jos jätän maan sikseen, niin en minä tarvitse käteistä rahaa, jos taas ryhdyn kuivattamiseen, tarvitsen sitä?»
Selina pudisti kärsimättömästi päätään. »Tuollainen puhe on hirveän typerää ja lyhytnäköistä.»
Mies näytti niin avuttomalta kuin vain väkevä ja voimakas mies voi näyttää. Selinan sydän suli sääliin. Nuorukainen katsoi alas suuriin, koviin käsiinsä ja sitten taas tyttöön. Pervus DeJongin suurin viehätys piili hänen silmissään, jotka puhuivat sitä, mitä kieli ei ilmaissut. Naiset luulivat aina, että hän aikoi sanoa kaiken sen, mitä hänen kasvoillaan näkyi, mutta hän ei koskaan sanonut sitä. Se antoi hänen oikeastaan varsin ikävälle seuralleen mitä jännittävimmän sisällön.
Pervus DeJong ei ollut suinkaan mikään ruudinkeksijä ja hän kunnioitti Selinaa miltei palvoen, mutta eräässä suhteessa hänellä oli kuitenkin yliote: hän oli ollut naimisissa ja elänyt naisen rinnalla kaksi vuotta. Nainen oli synnyttänyt hänelle lapsenkin. Selina oli sen sijaan kokematon nuori tyttö. Naisena hän pystyi tuntemaan intohimon polttoa, mutta hän ei itse sitä vielä tiennyt. Hän uskoi varmasti, ettei kukaan nainen tuntenut intohimoa — siitä ei edes puhuttukaan. Sitä suorastaan ei ollut olemassakaan muualla kuin miehissä, ja silloinkin se oli jotakin hävettävää, aivan kuin kiivas luonteenlaatu taikka vatsakatarri.
Maaliskuun alussa DeJong oli jo oppinut puhumaan englannin kieltä, tosin hitaasti ja huolellisesti, mutta kuitenkin kieliopillisesti oikein. Hän taisi hallita pienempiä laskutehtäviäkin, ja maaliskuun keskivaiheilla piti heidän tuntiensa loppua. Farmi vaati paljon työtä niin illoin kuin päivinkin. Selina huomasi, ettei hän jaksanut ajatella sitä aikaa, jolloin tunnit olisivat päättyneet, eikä suostunut tuhlaamaan ajatustakaan koko huhtikuulle.
Muutamana iltana helmikuun loppupuolella Selina äkkäsi ponnistelevansa jotakin vastaan. Hän koetti kääntää katseensa pois jostakin. Hän huomasi koettavansa olla katsomatta hänen käsiinsä. Hän halusi aivan mielettömästi koskea niihin. Hän halusi tuntea ne kaulallaan. Hän halusi painaa huulensa hänen käsiinsä — hivellä niiden selkää huulillaan hitaasti, kosteasti, viipyen. Hän säikähti hirveästi. Hän ajatteli itsekseen: »Tulen hulluksi. Kadotan järkeni. Mikä minua vaivaa? Miltähän minä näytänkään tällä hetkellä? Varmastikin minä olen kummallisen näköinen.»
Hän sanoi jotakin houkutellakseen DeJongin katseen puoleensa. Se oli lempeä ja rauhallinen. Tämä kamaluus ei siis heijastunutkaan Selinan kasvoissa. Hän kiinnitti silmänsä lujasti kirjaansa. Puoli yhdeksän hän äkkiä läimäytti kirjan kiinni. »Olen väsynyt. Se johtuu varmaankin keväästä.» Hän hymyili huulet väristen. Nuorukainen nousi seisomaan ja suoristihen ojentaen voimakkaat kätensä korkealle päänsä yläpuolelle. Selina vapisi.
»Vielä kaksi viikkoa», sanoi DeJong, »sitten on viimeinen tuntimme.
Enkö minä teidänkin mielestänne ole edistynyt aika hyvästi?»
»Erinomaisesti», Selina vastasi hiljaa. Hän tunsi olevansa kovin väsynyt.
Maaliskuun ensimmäisellä viikolla Pervus DeJong sairastui eikä voinut tulla. Häntä vaivasi reumaattinen särky, joka oli kiusannut hänen isäänsä Johannes DeJongia ennen häntä. Väitettiin sen johtuvan työnteosta kosteilla pelloilla. Se oli maamiehen kirous. Selina saattoi nyt uhrata vapaat iltansa Roelfille, joka säteili ilosta. Sitäpaitsi ehti Selina nyt ommellakin, lukea ja auttaa rouva Poolia talousaskareissa mieltyen niihin sangen suuresti. Hän muutti erään vanhan pukunsa, opiskeli ja kirjoitti kaikki laiminlyödyt kirjeensä (sellaisia ei ollut montakaan), muistipa vermontilaiset, kuivettuneen omenan kaltaiset tätinsäkin. Hän ei enää koskaan kirjoittanut Julie Hempelille. Hän oli kuullut Julien menneen naimisiin erään Arnold nimisen miehen kanssa, joka oli Kansasista kotoisin. Julie itse ei ollut kirjoittanut. Kului maaliskuun ensimmäinen viikko. Pervus ei tullut. Hän ei tullut seuraavana tiistaina eikä torstainakaan. Taisteltuaan ankaran taistelun sielussaan Selina koulun päätyttyä torstaina käveli hänen talonsa ohitse ikään kuin asialla. Hän halveksi itseään, ei voinut sitä estää, ja lohdutti kiusattua mieltään sillä, ettei hän katsahtanutkaan taloon kulkiessaan sen ohitse.
Selina oli pökerryksissään ja peljästynyt. Koko tuon viikon täytti hänen mielensä outo tunne — tai oikeammin tunnejakso. Hän luuli tukehtuvansa, ja heti sen jälkeen hän tunsi olevansa aivan tyhjä — ontto — luuton — veretön. Joskus hän tunsi ruumiillista tuskaa, ja joskus hän luuli hajoavansa. Hän oli levoton ja uneton, ja raivokasta toimintakautta seurasi useasti täysi tylsyys. Se oli vain kevättä, väitti Maartje. Selina pelkäsi sairastuvan. Hän ei ollut koskaan ennen ollut tällainen. Häntä itketti. Lapset koulussa ärsyttivät häntä hirvittävästi.
Lauantaina — maaliskuun neljäntenätoista päivänä — Pervus DeJong astui taloon kello seitsemän. Klaas, Maartje ja Roelf olivat ajaneet Low Prairiehen johonkin kokoukseen jättäen Selinan saparoniskojen ja Jakobin huomaan. Hän oli luvannut keittää heille makeisia ja oli parhaillaan täydessä työssä, kun DeJong koputti keittiön ovelle. Kaikki veri karkasi hänen päähänsä jääden sinne kuumasti tykkimään. Kolkuttaja astui huoneeseen. Silloin täytti Selinan mielen odottamaton rauha, itsehillintä ja varmuus. Hän esitti tyynesti asiaankuuluvat lauseet: »Hyvää päivää, herra DeJong, ja kuinka te voitte, ja painakaa puuta, ja arkihuoneessa ei ole tulta, joten meidän on jäätävä tänne.»
Vieras otti osaa makeisseoksen venytykseen. Selina ihmetteli, olivatko Geertje ja Jozina koskaan riidelleet. Vasta puoli yhdeksän hän ajoi heidät vuoteeseen ja asetti lautasellisen leikattuja makeisia heidän väliinsä. Hän kuuli heidän virnistelevän ja piehtaroivan nauttien vanhempien poissaolon suomasta harvinaisesta vapaaillasta.
»No, lapset!» hän vihdoin huusi. »Muistatteko, mitä te lupasitte äidille ja isälle?»
Hän kuuli Geertjen matkivan imelästi: »Muistatteko, mitä te lupasitte äidille ja isälle?» Sitten seurasi taas tukahdutettua tirskuntaa.
Pervus oli ilmeisesti käynyt kaupungissa, koska hän nyt veti esille taskustaan pussin, joka sisälsi puolisen tusinaa banaaneja — maalaislasten hienointa herkkua. Selina kuori kaksi niistä ja vei ne saparoniskoille. Nämä ahmivat ne ihmeellisen nopeasti suuhunsa ja vaipuivat heti väsyneinä syvään uneen.
Pervus DeJong ja Selina istuivat keittiön pöydän ääressä kirjat levällään edessään sen vahakankaalla. Banaanin makea, raskas tuoksu täytti ilman. Selina toi keittiöön arkihuoneen lampun nähdäkseen paremmin. Lampun säiliö oli nikkelinen, ja sen keltainen lasivarjostin loi pehmeän, kultaisen hohteen huoneeseen.
»Te ette mennytkään kokoukseen», Selina virkkoi jäykästi. »Herra ja rouva Pool menivät.»
»Ei. Minä en mennytkään.»
»Miksi ette?»
Selina näki hänen nielaisevan. »Myöhästyin. Kävin kaupungissa ja myöhästyin. Meidän pitää kylvää tomaatinsiemenet taimilavaan huomenna.»
Selina avasi McBriden kieliopin. »Hm!» opettajamainen rykäisy. »Tarkastakaamme seuraavaa lausetta: 'Blücher saapui Waterloon kentälle juuri sillä hetkellä, jolloin Napoleon hyökkäsi viimeisen kerran Wellingtonia vastaan'. 'Juuri' on alistetun lauseen määräys. Toisin sanoen: 'Juuri' tarkoittaa: 'sillä hetkellä jolloin'… Juuri niin. Ja Wellington on…»
Tätä jatkui puolisen tuntia. Selina iski silmänsä lujasti kirjaan. Miehen ääni jatkoi kuivasti kieliopillista selostustaan, ja sen syvä kaiku heläytti hänestä vastauksen kuin käsi, joka hipaisee harpun kieliä. Hän kuuli vanhan Jakobin yläkerrassa kompuroivan levolle asettuessaan. Sitten vallitsi sielläkin hiljaisuus. Selinan silmät pysyivät yhä päättävästi kirjassa. Kuitenkin hän näki aivan kuin suoraan niihin katsoen miehen suuret, voimakkaat kädet.
Niiden selkää peitti hieno, kullahtava untuva, joka tummeni ja tiheni ranteita kohden. Selina huomasi rukoilevansa voimaa — voimaa vastustaakseen tätä kauheaa ja outoa tunnetta — tuota syntiä, tuota hirveää, joka häntä hallitsi. Hänen rukouksensa oli harras, säälittävä rukous, joka pukeutui raamatun kieleen.
»Oi, Jumala, pysytä minun silmäni ja ajatukseni kaukana hänestä. Kaukana hänen käsistään. Anna minun silmäini ja ajatusteni pysyä kaukana hänen ranteidensa kultaisista haituvista. Älä anna minun ajatella hänen ranteitaan…»
»Lounaisen neljänneksen omistaja myy 20 yardin levyisen suikaleen farminsa eteläisestä reunasta. Paljonko hän saa, jos hinta on 150 dollaria acrelta?»
Pervus suoritti loistavasti tämän tehtävän ja rupesi sitten hikipäässä laskemaan neliöjuurta 576:sta. Neliöjuuret kauhistuttivat häntä. Selina pyyhki sienellään kivitaulun puhtaaksi. Pervus kumartui hyvin lähelle taulua yrittäessään käsittää noita vastahakoisia pikku numeroita, jotka tottelivat niin nöyrästi Selinan taitavaa kynää.
Selina suoritti sen sujuvasti. »Tulokseen on sisältyvä kaksi kertaa kymmenien ja yksikköjen summa ynnä yksikköjen neliö.» Pervus räpäytti silmiään. Hän oli aivan pökertynyt. »Ja», jatkoi Selina kevyesti, »kaksi kertaa kymmenet, kertaa yksiköt, ynnä yksikköjen neliöjuuri on yhtä kuin kaksi kertaa kymmenet ja yksiköt kertaa yksiköt. Sen vuoksi», — sirosti kynää heilauttaen — »lisää 4 yksikköä 40:een ja kerro summa 4:llä. Joten siis», lopullisen voitokkaana — »neliöjuuri 576:sta on 24.»
Selina hengitti sangen nopeasti. Keittiön lieden tuli ratisi ja leimahteli. »Ja nyt te laskette tämän. Ensiksi pyyhitään entinen pois. Noin! Millainen on tulos oleva?»
Pervus DeJong rupesi selittämään hitaasti ja änkyttäen. Lukuunottamatta miehen ääntä vallitsi talossa hirvittävä hiljaisuus. »Jäännös… kahdesti… tulos… kymmenet… yksiköt…» Hänen äänensä oli outo — sen sävy — sen väri. Selina tunsi merkillistä huojuntaa ikään kuin koko talo olisi hiljaa heilunut. Pienet, suloiset, tuskaiset väreet kiitivät vuoroon kylminä, vuoroon kuumina hänen käsivarsiaan, sääriään, selkärankaansa pitkin… »yksikköjen neliöjuuri on sama kuin kaksi kertaa… kaksi kertaa… kymmenien… kymmenien…» Miehen ääni vaikeni.
Selinan silmät hiipivät vastustamattomasti kirjasta hänen käsiinsä. Hän säpsähti nähdessään ne. Ne olivat pusertuneet nyrkkiin. Hänen silmänsä lensivät nyt noista nyrkeistä hänen vieressään istuvan miehen kasvoihin. Hänen päänsä kohosi ja kallistui taaksepäin. Hänen avoimet, ihmettelevät silmänsä kohtasivat DeJongin katseen. Miehen silmät leimusivat häikäisevän sinisinä hänen päivänpaahtamissa kasvoissaan. Vähäinen osa Selinan aivoista toimi vielä, ja se näki tuon säteilyn. Sitten nuorukaisen nyrkit laukesivat. Tuo sininen liekki poltti häntä, ympäröi hänet. Hänen poskellaan, tuntui miehen posken kova, viileä kosketus. Hän tunsi miehen läheisyyden väkevän, pelottavan, pistävän lemun — epämääräisen tupakan, tukan, vastapestyn liinavaatteen ja ihon tuoksun. Tuo sekoitus inhotti ja viekotteli häntä. Hän halusi torjua ja samalla hän halusi syöksyä eteenpäin. Sitten hän tunsi nuorukaisen huulet omilla huulillaan ja tunsi vastaavansa ihmeellisesti, innokkaasti antautuen niiden puserrukseen.
VII.
Heidän häänsä vietettiin seuraavassa toukokuussa kahden kuukauden kuluttua. High Prairien lukukausi loppui käytännössä heti ensimmäisten hentojen, sipuleita, retiisejä ja pinaattia edustavien oraiden ilmestyttyä näkyviin väkevästä, hiekkaisesta mullasta. Selinan luokat hajosivat, kutistuivat, sulivat miltei olemattomiksi. Koulu muuttui lastentarhaksi, missä viiden vuoden vanhat pienokaiset kääntelivät, vääntelivät ja riehuivat avattujen ikkunain kautta umpuilevalta preerialta tulvehtivassa kevätilmassa. Koulutalon uuni törrötti ruosteenruskeana ja kylmänä, ja Selinan huoneen silinteri muistutti mustaa paholaista, joka oli kadottanut ilkeän mahtinsa.
Selina oli tyrmistynyt ja kuitenkin rauhallinen, kapinallinen ja tyytyväinen, ja kaikkien näiden tunteiden yläpuolella uiskenteli jonkinlainen julma naurunhalu ja alapuolella jonkinlainen säikähdys. Toukokuinen High Prairie oli viheriä ja ruusunpunainen ja sininen. Kevätkukkaset sirottivat pelloille ja tienvierille keltaisia, vaaleanpunaisia, vaaleanvihertäviä ja sinipunaisia läiskiä. Siellä oli orvokkeja, keltakukkia, keräkukkia ja sinivuokkoja. Järveltä leyhyi pehmeää, viileää tuulenhenkeä. Selina ei ollut koskaan ennen elänyt maaseudun kevättä. Se tuotti hänelle suorastaan ruumiillista kipua. Hän liikkui kuin kohtalon lankojen vetämänä. Oli kuin jokin olisi häntä kuljettanut vastoin hänen tahtoaan, käsitystään ja suunnitelmiaan jotain suloista ja kauheaa kohden. Ollessaan Pervuksen seurassa hän oli vilkas, iloinen, kuohuva. Sulhanen oli harvapuheinen, hän vain katseli Selinaa vaieten ja jumaloiden. Kun hän toi tytölle kimpun kuihtuneita narsisseja, kohosivat kyyneleet tämän silmiin. Hän oli kävellyt Updiken metsään saakka hakemaan niitä kuultuaan Selinan sanovan, että hän rakasti narsisseja. Ne olivat velttoja ja limaisia oltuaan niin kauan hänen kädessään tällaisena kuumana päivänä. Pervus katsoi häneen alhaalta keittiön portaiden juurelta Selinan seisoessa ylhäällä ovensuussa, ja Selina otti ne vastaan ja kosketti kädellään hänen päätään. Hän oli kuin suuri, kiltti koira, joka tuo märän ja repaleisen rievun puutarhasta ja asettaa sen emäntänsä jalkojen juureen katsoen tähän lempeästi kysyvin silmin.
Oli aikoja, jolloin kaikki tuntui niin epätodelliselta. Oliko hän todellakin muuttuva kauppapuutarhurin vaimoksi ja elävä High Prairiessä lopun elämästänsä! Oi, ei! ei! Tämäkö oli siis se suuri seikkailu, josta hänen isänsä aina oli puhunut? Hänenhän piti niin kepeästi astella elämänsä polkua — valita tuhannesta tarjotusta mahdollisuudesta. Tämän High Prairien talvenhan piti olla vain välikohtaus — eikä koko elämä! Hän katseli Maartjea. Ei, eihän hän koskaan voisi muuttua tuollaiseksi! Se oli typerää. Se oli tarpeetonta. Hän käyttäisi vaaleanpunaisia ja sinisiä työpukuja. Hänen uutimissaan olisi röyhelöitä ja maljakoissaan kukkia.
Joskus hän puhui noista tavallisista morsianhuolistaan keittiössä hyörivälle, toimeliaalle rouva Poolille.
»Ettekö te koskaan ollut peloissanne — niin, juuri peloissanne — kun teidän piti mennä naimisiin Klaas Poolin kanssa, rouva Pool?»
Maartje Poolin kädet pitelivät suurta taikinavuorta, jota hän peittosi, pyöritteli ja venytteli kiivaasti. Hän heitti kourallisen jauhoa leivinpöydälle kannattaen toisella kädellään taikinapalloa ja pudotti sen sitten takaisin pöydälle ryhtyen uudelleen sitä leipomaan kummallakin nyrkillään.
Hän naurahti lyhyesti. »Minä karkasin.»
»Karkasitte! Karkasitteko tosiaankin — minkä tähden? Ettekö te ra — pitänyt Klausista?»
Maartje Pool sotki reippaasti posket punoittaen. Hän paineli, pyöritteli ja silitteli ja näytti oudon nuorelta — miltei, tyttömäiseltä — harvinaisen ilmeen väikkyessä hänen kasvoillaan. »Pidin kuin pidinkin. Pidin hänestä oikein paljon.»
»Miksi sitten karkasitte?»
»Vähän matkaa vain. Palasin heti. Kukaan ei edes huomannut minun karanneen. Mutta minä karkasin kuitenkin. Tiesin sen itse.»
»Miksi sitten palasitte?»
Maartje esitti filosofiansa aavistamattakaan, että sillä saattoi olla niin komea nimi. »On mahdotonta karata kyllin kauaksi. Elämä voi loppua, mutta sen luota ei kukaan voi karata.»
Tyttömäisyys oli kadonnut hänen kasvoiltaan. Hän oli ikivanhan näköinen. Hänen voimakkaat kätensä taukosivat hetkiseksi sotkemasta ja leipomasta. Ulkona portailla Klaas ja Jakob tarkastivat viikon satoa, joka oli vietävä kaupunkiin samana iltapäivänä.
Selina ponnisti kaikki voimansa voittaakseen jälleen Roelfin suosion. Poika oli kuin luottava pieni eläin, jota rakas käsi on loukannut, ja joka sen jälkeen kaihtaa sitä. Hän liehakoi tätä kolmetoistavuotista pikku poikaa enemmän kuin hän milloinkaan oli liehakoinut sitä miestä, jonka hän oli naiva. Roelf oli kerran kysynyt häneltä suorasukaisesti: »Miksi te menette hänen kanssaan naimisiin?» Hän ei koskaan maininnut tuon miehen nimeä.
Selina harkitsi syvästi. Mitä hän sanoisi? Vastaus, joka jo oli hänen huulillaan, ei olisi kelvannut pojalle. Hänen mieleensä juolahti muuan säe Lancelotista ja Elainesta. Hän vastasi: »Palvellakseni häntä ja seuratakseni häntä maailman ääriin.» Hänestä tämä kaikui niin kauniilta, kunnes Roelf sen jyrkästi hylkäsi. »Se ei ole mikään syy. Se on vain kirjan sanoja. Sitäpaitsi on typerää puhua maailman ääristä. Hänhän jää tänne High Prairiehen ikipäiviksi.»
»Kuka sen tietää?» Selina tokaisi miltei vihaisesti — ja hämmästyneestikin.
»Minä tiedän. Hän jää tänne.»
Mutta eipä jaksanut poika kuitenkaan kauan vastustaa Selinaa. Yhdessä he kaivoivat ja istuttivat kukkasarkoja Pervuksen siistimättömälle pihamaalle. Tulpaanien aika oli jo ohitse, mutta Pervus oli tuonut hänelle kaikenlaisia muita siemeniä kaupungista, unikoista astereihin ja purppuraisista miekkaliljoista kieloihin ja köynnöskukkiin saakka. Viimeksimainitut kylvettiin pihaportaiden luokse näitä koristamaan, koska ne kasvoivat niin nopeasti. Selina, kaupungin lapsi, ei tuntenut eri kukkalajeja, mutta oli kuitenkin päättänyt luoda itselleen oikein vanhanaikaisen puutarhan keräkukkineen, neilikkoineen, resedoineen ja floksioineen. Hän ja Roelf käänsivät ja hienonsivat maata ja istuttivat. DeJongin talo oli erinomaisen ruma tämänkin seudun laatikkorakennusten rinnalla. Siltä puuttui se häikäisevän puhtauden leima, joka karkotti muista taloista synkkyyden. Rakennus oli jo kolmekymmentä vuotta vanha — harmaa, ränsistynyt laatikko, joka mansarikattoineen ja litteine julkisivuineen pisti esille tienvieren pajupensaikosta. Se kalpasi maalia, aidat olivat kallellaan, ja ikkunain uutimet olivat vinossa. Arkihuone oli kostea ja surkea. Vanha eukko, joka hoiti Pervuksen taloa, tallusteli kaiken päivää huoneesta huoneeseen ämpäreineen ja märkine, harmaine riepuineen. Pöydällä törrötti aina aimo vuori likaisia astioita, eikä edellinen ateria koskaan ehtinyt pakoon seuraavan tieltä. Saattoi heti nähdä, ettei tuossa autiossa, avuttomassa talossa asunut sellaista naista, joka olisi sitä rakastanut.
Selina päätti heti (ja ilmoitti päätöksensä Pervuksellekin), että hän aikaansaisi muutoksen. Hän kuvitteli, kuinka hän hyörisi talossa siveltimineen ja valkeine maalipurkkeineen luoden kauneutta rumuuden tilalle askeltensa jäljissä.
Hänen kapionsa olivat mitä yksinkertaisimmat. Pervuksen taloudessa oli jo tarpeelliset liinavaatteet. Morsiuspuku tuotti hänelle enemmän päänvaivaa, kunnes Maartje ehdotti, että hänet vihittäisiin vanhassa, hollantilaisessa morsiuspuvussa, joka virui Selinan makuuhuoneessa olevassa kapioarkussa.
»Oikea hollantilainen morsian», Maartje virkkoi. »Miehenne ihastuu varmasti.» Pervus olikin mielissään. Selina lekotteli hänen rakkautensa lämmössä kuin kissanpoika auringossa. Hän olikin itse asiassa hyvin yksinäinen pikku morsian, joka ei voinut pyytää neuvoa ja lohdutusta keltään muulta kuin noilta kahdelta valokuvalta, jotka olivat hänen hyllyllään. Vanha hollantilainen morsiuspuku oli monta tuumaa liian avara, hameen kiinnikenauha riitti kahdesti hänen vyötäistensä ympäri, eikä hänen hento rintansa täyttänyt liivin ylenpalttista laajuutta, mutta kokonaisuus oli kuitenkin sekä hämmästyttävän sievä että liikuttava. Kankeaksi koristellun päähineen siivet reunustivat niin somasti noita valkoisia kasvoja, joista silmät loistivat suurina ja tummina. Hän oli yrittänyt pistää jalkansa käsin vuoltuihin puukenkiinkin, mutta luopunut vihdoin yrityksestään huomatessaan, että hänen käpälänsä liikkuivat niissä kuin muikut veneessä. Outojen vanhojen nappien ja hakasten kiinnittäminen oli ylen hankalaa. Oli kuin muinainen Sofia Kroon vainaja olisi aavekäsillään turhaan koettanut estää tätä nuorta olentoa heittäytymästä hänelle määrätyn kohtalon huomaan.
Heidät vihittiin Poolin talossa. Klaas ja Maartje olivat tarjoutuneet järjestämään hääillalliset — kinkkua, kananpoikaa, makkaraa, leivoksia, pikkelsiä ja olutta. Pastori Dekker vihki heidät, ja koko toimituksen ajan Selina oli pahoillaan siitä, ettei hän seurannut papin puhetta, vaan kuin lumottuna katseli hänen lyhyen, kankean partansa heiluntaa sen liikkuessa edestakaisin leuan mukana. Pervus oli jäykkä, juhlallinen ja vaivaantunut mustassa hääpuvussaan — eikä ensinkään arkipäivien korderoy-housuihin ja siniseen paitaan puetun jättiläisen kaltainen. Kesken kaiken Selina äkkiä tunsi kauhistuen, että hänen teki mielensä huutaen pötkiä tiehensä koko tästä seurasta, tämän miehen luota ja tästä talosta, maantielle, minne hyvänsä — niin, minne todellakin? Tuo tunne oli niin voimakas, että hän suorastaan hämmästyi huomatessaankin seisovansa oikealla paikallaan, puettuna hollantilaiseen morsiuspukuunsa, vastaten oikealla hetkellä: »Tahdon» pastorin kysymykseen.
Häälahjat olivat hyvin harvalukuiset. Poolit olivat antaneet heille kattolampun, jollaista kaikki farmarivaimot haaveilivat, hirvittävän, keltaisen kapineen, jonka varjostimessa heloitti vaaleanpunaisia ruusuja, ja jonka reunoilla helisi ja heilui kristallisärmiöitä. Se oli aiottu arkihuoneen kattoon, ja se riippui ketjussa, jota voitiin mielin määrin nostaa ja laskea. Paarlenbergin leski lähetti heille punertavan juomavesikaluston, johon kuului paksu kannu ja kuusi lasia. Roelfin lahja, monien viikkojen ahkeran työn tulos, oli kapioarkku, jonka hän oli huolellisesti jäljentänyt tuon hienon, vanhan esineen mukaan, joka oli kirkastanut aikanaan Selinan rumaa huonetta. Hän oli värjännyt puun ja kiillottanut sen ja hän oli leikannut sen kanteen Selinan nimikirjaimet — aivan tuon vanhan arkun nimikirjainten mallin mukaan — S.P.D. — sekä vielä vuosiluvunkin — 1890. Tämä oli kolmentoistavuotiaan työksi oikea mestarinäyte — se olisi ollut kunniaksi minkä ikäiselle miehelle hyvänsä. Se oli ainoa kaunis lahja Selinan kömpelöiden ja koruttomien häälahjojen joukossa. Selina oli kiittänyt häntä kyynelsilmin. »Roelf, tulethan sinä usein minua tervehtimään, tulethan? Oikein usein!» Sitten hän jatkoi — ikään kuin epäröiden: »Tarvitsen sinua — eihän minulla ole ketään muutakaan.» Omituisia sanoja morsiamen huulilta.
»Kyllä minä tulen», oli poika sanonut koettaen puhua huolettomasti.
»Varmasti tulen, kun vain passaa.»
»Sopii, Roelf. Milloin vain sopii.»
Roelf toisti kiltisti hänen korjauksensa.
Vihkimisen jälkeen he ajoivat suoraan DeJongin kotiin. Toukokuussa ei vihannespuutarhuri voi laiminlyödä puutarhaansa päivääkään. Talo oli valmistunut ottamaan vastaan heitä. Entisen taloudenhoitajattaren hallituskausi oli päättynyt, ja hänen huoneensa keittiön vieressä oli tyhjä.
Illallisen aikana kiertelivät Selinan päässä niin hullut ja hajanaiset ajatukset, että hän kauhistui.
»Nyt olen minä naimisissa. Olen rouva Pervus DeJong. Sievä nimi. Se näyttäisi oikein hienolta painettuna ohuesti ja sirosti käyntikorttiin:
Rouva Pervus DeJong.
Kotona perjantaisin.
Myöhemmin hän muisteli näitä mietteitään sangen kirpein mielin ollessaan rouva Pervus DeJong, joka oli kotona paitsi perjantaisin myöskin lauantaisin, sunnuntaisin, maanantaisin, tiistaisin, keskiviikkoisin ja torstaisin.
Heidän ajaessaan illalla DeJongin taloa kohden, Selina ajatteli: »Tässä minä nyt ajan kotiin mieheni rinnalla ja tunnen hänen hartiansa koskettavan omaani. Jospa hän edes puhuisi — sanoisi jotakin! Mutta peloissani minä en ole.»
Pervuksen torivankkurit olivat pihalla vehmarot alaslaskettuina. Oikeastaan olisi hänen pitänyt tänään ajaa kaupunkiin, mutta sen sijaan oli hän päättänyt lähteä huomenna varhain iltapäivällä päästäkseen hyvälle paikalle torilla. Lyhdyn valossa näyttivät nuo vankkurit Selinan mielestä vertauskuvallisilta. Olihan hän jo ennenkin nähnyt ne, mutta nyt, kun ne kuuluivat hänen omaan elämäänsä — DeJongin torivankkurit rouva DeJongin elämään — hän vasta näki selvän selvästi, kuinka hullunkuriset, hävettävät ja köyhät nuo vanhat ajopelit olivat — niidenkin vankkurien rinnalla, jotka seisoivat Klaas Poolin pihalla vihreiksi maalattuina ja punakirjaimisina julistaen: »Klaas Pool, Puutarhatuotteita.» Molempien kiiltävien maalaishevosten taakse valjastettuina ne näyttivätkin yhtä varakkailta ja hyvinvoivilta kuin Klaas Pool itse.
Pervus heilautti hänet alas vaunujen istuimelta ja puristi hänet hetkiseksi hyvin lähelle itseään. Selina virkkoi: »Sinun täytyy maalata nuo vankkurit, Pervus, ja paikata istuimet ja korjata sivut.»
Pervus ällistyi. »Vankkuritko!»
»Juuri vankkurit. Ne ovat hirveän näköiset.»
Talo oli siistitty, mutta ei sittenkään oikein puhdas. Vanha rouva Voorhies ei ollut viitsinyt liiaksi vaivautua sellaisen miehen takia, joka ei koskaan kuitenkaan huomannut, oliko koti siisti vai epäsiisti. Pervus sytytti lamput. Keittiön uunissa paloi tuli. Tällaisena lauhkeana toukokuisena iltana se tuntui kovin ahdistavalta. Selina ajatteli omaa pientä makuuhuonettaan, joka ei enää ollut hänen omansa, ja joka luultavasti tällä hetkellä oli ihanan viileä länsituulen vapaasti leyhyessä ikkunoista huoneeseen. Pervus vei hevosen talliin. Makuuhuoneeseen johti ovi vierashuoneesta. Ikkuna oli suljettu. Tämä vuosi oli opettanut Selinan edellisenä iltana valmistamaan seuraavan aamun heräämisen, jotta aikaa ei kuluisi hukkaan, ja hän teki sen nytkin koneellisesti. Hän riisui yltään valkoisen, rimsutetun ja koristellun alushameen, kolme kankeaa hametta ja jäykistetyn liivinsuojustimen sekä korkearintaiset nyöriliivit ja pani ne lipastonsa laatikkoon, jonka hän oli edellisellä viikolla puhdistanut ja paperoinut. Hän harjasi tukkansa, otti esille huomispäivän puvut, pukeutui korkeakauluksiseen ja pitkähihaiseen yömekkoonsa ja pujahti tähän outoon vuoteeseen. Hän kuuli Pervus DeJongin sulkevan keittiön oven, avaimen napsahtavan, lukon paukahtavan sekä nopeat raskaat askeleet keittiön lattialla. Tuo mies tuli hänen luoneeseensa… »On mahdotonta karata kyllin kauaksi», sanoi Maartje Pool. »Elämä voi loppua, mutta sen luota ei kukaan voi karata.»
Seuraavana aamuna Pervus herätti hänet kello neljä. Hän säpsähti istumaan jännittäen korviaan ja silmiään. »Sinäkö siellä, isä?» Hän oli jälleen pikku Selina Peake, ja Simeon Peake oli juuri palannut kotiin, hyväntuulisena, pelattuaan koko yön.
Pervus DeJong liikuskeli jo huoneessa sukkasillaan. »Mitä — mitä kello on? Mitä sinä teet, isä? Miksi sinä olet jo noussut? Etkö vielä ole nukkunutkaan…» Sitten vasta Selina muisti.
Pervus DeJong nauroi tullen hänen luoksensa. »Nousehan, pikku laiskuri. Kello on jo yli neljä. Minun on tehtävä sekä eilis- että tämän päivän työt. Aamiaista, pikku Lina, aamiaista. Nyt sinä olet farmin emäntä.»
VIII.
Lokakuun tienoilla High Prairien vaimot supattivat toisilleen, että rouva Pervus DeJong »odotti». Dirk DeJong syntyi maaliskuun viidentenätoista päivänä vierashuoneen takaisessa kamarissa kummastuneen, hieman kostonhimoisen, mutta kuitenkin ylen innostuneen äitinsä ja ylpeän, hassunkurisen ja pöyhkeilevän isänsä läsnäollessa. Itsetyydytys, joka loisti hänen isänsä kasvoilla, oli, jos otetaan huomioon hänen äskeisen pitkän, tuskallisen ja raatelevan jutun kuluessa suorittamansa osan mitättömyys, aivan suhteettoman suuri. Dirk nimen sävy kuvasi Selinan mielestä jotain pitkää, suoraa ja solakkaa olentoa. Pervus oli sen valinnut, koska se oli hänen isoisänsä nimi.
Joskus noiden kuukausien kuluessa Selina vaipui muistelemaan ensimmäistä talveaan High Prairiessä — tuota talvea, johon sisältyi jäinen makuuhuone, kylmä, musta silinteri, kouluhuoneen uuni, pakkasenpukamat ja Poolin silava — kuin suloista unta, kuin rauhan, vapauden ja huolettomuuden aikaa. Tuo jääkylmä huone oli ollut hänen huoneensa, tuo peninkulman matka, jonka hän polki kirpeinä talviaamuina, kuin pikkuinen juoksahdus, ja koulusalin uuni vain jonkinlainen epämukava, mutta kuitenkin miellyttävä leikkikalu.
Pervus DeJong rakasti sievää, nuorta vaimoaan, ja tämä rakasti häntä, mutta nuori rakkaus kukoistaa parhaiten värien, lämmön ja kauneuden hoivissa. Se muuttuu arkipäiväiseksi ja epämääräiseksi, jos sen on alotettava kello neljä aamulla sokeasti ja unenpöpperössä haparoimalla muodottomia ja merkillisiä pukuja vuoteen päädyiltä ja tuoleilta ja päätettävä päivänsä tylsänä ja uupuneena kello yhdeksän seitsemäntoista tunnin lakkaamattoman ruumiillisen työn jälkeen.
Tämä oli kostea kesä. Pervuksen ensiluokkaiset tomaatintaimet, jotka hän oli niin huolellisesti istuttanut uskoen ennustuksiin, jotka lupasivat kuivaa kesää, törröttivät kurjina, harmaina kummituksina liejuaavikon keskellä. Koko pelto tuotti yhden ainoan marmoripallon kokoisen hedelmän.
Sato oli tänä vuonna muuten kohtuullisen hyvä DeJongin maatilalla, mutta sen vaatima työ oli suoraan sanoen sydäntäsärkevä. Pervus ja hänen renkinsä kylvivät käsin ja kitkivät käsin. Selina kuvitteli, että he olivat noiden itujen, oraiden ja juurien orjia, jotka kirkuivat sadointuhansin äänin: »Päästä minut esille! Päästä minut esille!» Hän oli tämän talven aikana asuessaan Poolilla nähnyt, että Klaas, Roelf ja ukko Jakob ahersivat varhain ja myöhään, mutta hänen siellä viettämänsä kuukaudet kuuluivat kauppapuutarhurin niin sanottuun lepokauteen. Hän oli saapunut paikkakunnalle marraskuussa ja mennyt naimisiin toukokuussa. Toukokuusta lokakuuhun saakka oli maanviljelijän pakko hoitaa peltojaan suorastaan raivokkaasti. Selina ei koskaan ollut uneksinutkaan, että ihmisolennot saattaisivat raataa tuolla tavalla toimeentulonsa puolesta. Hän ei ollut tuntenut raadanta-käsitettäkään ennen High Prairiehen tuloaan. Nyt hän näki miehensä kiskovan elantonsa maasta silkan lihastyön, hien ja vaivan avulla. Kesäkuun, heinäkuun, elokuun ja syyskuun päivät vihannoi tuo ihana, musta preeriamulta kuin runsauden taimilava. Tänä aikana heräsi Selinan mielessä outo tunne tätä maata kohtaan, eikä hän enää koskaan voinut siitä tunteesta irtaantua. Ehkäpä myöskin lapsi, jota hän kantoi, vaikutti hänen mielentilaansa. Hänessä ailahteli lämmin sukulaisuuden tunne maata kohtaan. Hän tunsi kuuluvansa tähän maahan — hänessä väreili loiston ja täyttymyksen ihanuus. Joskus päästessään silmänräpäykseksi pakoon talouspuuhistaan, hän saattoi pysähtyä keittiön ovensuuhun, ja kääntäen hehkuvat kasvonsa peltoja kohden katsella tuota aaltoilevaa vehreyttä, noita loppumattomia laineita, jotka kaukana sulautuivat toisiinsa muuttuen vihannoivaksi mereksi.
Samoin kuin Klaas Poolin mielestä kaalit olivat olleet kaaleja eivätkä mitään muuta, samoin Pervuksenkin mielestä nämä porkkanat, punajuuret, sipulit, turnipsit ja retiisit olivat vain puutarhatuotteita, joita piti istuttaa, hoitaa, korjata ja myydä. Mutta Selinalle ne muuttuivat tänä kesänä eläväksi osaksi elollisen maailman laajasta koneistosta. Pervus, maa, aurinko, sade, kaikki alkuvoimat olivat työskennelleet tuottaakseen ravintoa miljoonille ihmisolennoille. Tämä surkea, liejuinen pikku maapalsta muuttui kuningaskunnaksi, seudun hitaat hollantilais-amerikkalaiset kauppapuutarhurit olivat maan jumaluuden palvelukseen pyhitettyjä ylipappeja. Hän ajatteli Chicagon lapsia. Jos heidän poskensa punoittivat, silmänsä loistivat ja aivonsa toimivat vilkkaasti, niin oli heidän kiitettävä siitä Pervusta, joka toi heille elähdyttävää ravintoa. Näinä aikoina ei vielä lörpötelty kaikenlaista roskaa rautapitoisuudesta, vitamiineista eikä arsenikista, heti kun puhe kääntyi ruokaan. Siitä huolimatta vaistosi Selina noiden raatavien, kärsivällisten olentojen merkityksen, jotka itsetiedottomina, kaksin kerroin taipuneina rähjivät High Prairien peninkulmaisilla pelloilla. Joskus hän yritti kertoa kuvitelmiaan Pervuksellekin, mutta tämä vain tuijotti häneen suurin, sinisin, typerin silmin.
»Maatyökö suurenmoista! Maatyö on orjantyötä. Eilen en saanut porkkanakuormastani kaupungissa senkään vertaa, että se olisi riittänyt lapsemme vaatteiksi sen syntyessä. Minun pitäisi, totta vieköön, syöttää ne täällä kotona elukoille.»
Pervus ajoi Chicagon torille joka toinen päivä. Heinä- ja elokuussa hän saattoi olla viikon päivät samoissa vaatteissa. Hän ja Jan Steen täyttivät vankkurit päivän sadolla, ja kello neljä he lähtivät vaivalloiselle kaupunkimatkalleen. Vanha, historiallinen Heinätori läntisen Randolph Streetin varrella oli muodostunut Chicagon ympäristön toripuutarhurien pesäpaikaksi. He jättivät sinne vankkurinsa valmistautuen seuraavan päivän kaupantekoon. Vankkurit seisoivat tiheään sullottuina kolminkertaisissa riveissä kadun kummallakin puolella sekä keskellä. Ne, jotka saapuivat varhain, saivat parhaimmat paikat, sillä paikat eivät olleet edeltäkäsin jaetut. Pervus koetti ehtiä Heinätorille kello yhdeksäksi illalla, mutta useasti täytyi hänen huonojen teiden takia kiertää, ja silloin hän myöhästyi, mikä tavallisesti ennusti huonoa päivää. Miehet nukkuivat enimmäkseen vankkureissaan kyyristyneinä istuimilleen taikka heittäytyneinä pitkälleen säkeille. Heidän hevosensa vietiin läheisten katosten alle, missä niitä hoivattiin ja ruokittiin paremmin kuin niiden isäntiä. Huoneen saattoi tosin saada kadun varrella olevissa ränstyneissä majataloissa kahdellakymmenelläviidellä sentillä, mutta huoneet olivat pieniä, ummehtuneita, sangen likaisia ja vuoteet vain hyvin vähän vankkureita mukavampia. Sitäpaitsi — kaksikymmentäviisi senttiä! Puolesta tynnyristä tomaatteja saatiin kaksikymmentäviisi senttiä. Perunasäkistä saatiin kaksikymmentäviisi senttiä. Säkki sipuleita tuotti seitsemänkymmentäviisi senttiä. Kahdella dollarilla sai satakunta kaalinpäätä — viiden naulan painoista päätä. Jos ajoit kotiin kymmenen dollaria taskussasi, osoitti voiton mittari nollaa, joten sinun oli ehdottomasti ansaittava enemmän. Ei, kukapa olisi silloin maksanut kahtakymmentäviittä senttiä vain saadakseen nukkua vuoteessa!
Muutamana kesäkuun aamuna noin kuukausi heidän häidensä jälkeen Selina ajoi Pervuksen mukana Chicagoon istuen pienenä ja outona uusissa kapiovaatteissaan varhaisilla puutarhatuotteilla kukkuroilleen täytettyjen vihannesvankkurien pukilla. He olivat lähteneet liikkeelle ennen neljää tänä iltapäivänä ja saapuneet kaupunkiin kello yhdeksän, vaikka tiet olivat viimeisten toukokuun sateiden pehmittämät. Tämä oli tavallaan heidän häämatkansa, koska Selina ei ollut kertaakaan poistunut farmilta heidän häidensä jälkeen. Aurinko oli kirkas ja kuuma. Selina avasi sateenvarjon suojellakseen itseään ja katseli ympärilleen uteliaasti ja huvitettuna. Hän jutteli, käänteli päätään joka puolelle, huudahteli ja kyseli. Joskus hän toivoi, että Pervus olisi nopeammin sopeutunut hänen tuuliinsa. Hän, tuo hilpeä, vilkas tyttönen hyöri hänen ympärillään kuin ystävällinen, kirkassilmäinen rottakoira hitaan ja juhlallisen bernhardilaisen rinnalla.
Keikkuessaan eteenpäin tiellä Selina ilmaisi Pervukselle kaikki ne suurenmoiset suunnitelmat, joita oli muodostunut hänen mielikuvituksessaan viimeisten neljän viikon aikana. Hän ei ollut tarvinnut neljää viikkoa — ei edes neljää päivääkään — huomatakseen, että tuo suuri, leveäharteinen mies, jonka hän oli nainut, oli ystävällinen, hellä ja hyvä olento, jolla ei ollut tippaakaan alotekykyä taikka rohkeutta. Joskus Selina lankesi ihmetyksen valtaan muistellessaan Pervuksen uhmailua, tämän huutaessa kilpaa hänen eväskoriaan tuona juhlailtana Oomsin salissa. Se tuntui nyt niin uskomattomalta, vaikkakin Pervus useasti puhui siitä päätään heiluttaen ja hymyillen voittoisan sankarin leveää, itsetietoista hymyä. Hän oli joka tapauksessa sangen raskastekoinen ilmiö, tuo Pervus, joka ei milloinkaan oikein ymmärtänyt Selinassa leimahtelevaa tulta, hänen tervettä pirteyttään ja hänen seikkailutarvettaan. Pervus oli sekä levoton että ylpeä hänen välähtelevistä päähänpistoistaan.
Kaikkien nuorten vaimojen tavalla päätti Selinakin rohkeasti muuttaa miehensä luonteen. Pervus oli komea, voimakas, kiltti, hidas, vanhoillinen ja haluton. Selina päätti kääntää hänet uljaaksi, yritteliääksi, menestykselliseksi ja uhkarohkeaksi. Nyt hän täristessään Halstedin tiellä esitti erinäisiä suunnitelmiaan levein, rohkein vedoin.
»Pervus, meidän täytyy maalata talo lokakuussa kesätyön päätyttyä, ennen kuin pakkanen alkaa. Valkoinen olisi oikein sievää viheriän ohella. Ellei vain valkoinen olisi epäkäytännöllistä. Ehkäpä viheriä tummemman vihrein nurkin. Se sopisi niin sievästi tukkiruusujen taustaksi.» (Ne ruusut, jotka hän Roelfin avulla oli istuttanut, eivät olleet menestyneet.) »Ja sitten tuo läntinen kuusitoistikko. Se on kuivattava.»
»Kuivattava», Pervus murisi. »Se on savimaata. Jos sen kuivaa, on se sittenkin savea. Kovaa savimaata.»
Selinalla oli vastaus valmiina tähänkin. »Tiedän sen. Pitää käyttää salaojitusta tiiliputkilla. Ja — odotahan — humus. Nyt tiedän jo, mitä humus on. Se on kokoonpantu mätänevistä vihanneksista. Tallin vieressä on aina sellainen kasa, jota sinä olet käyttänyt varhaisiin maihin. Koko kuusitoistikko ei ole savea, osa siitä on liejuakin. Se ei kaipaa muuta kuin kuivausta ja lannoitusta — potaskaa ja fosforihappoa myöskin.»
Pervus nauroi hartaasti oikein sydämensä pohjasta, ja Selinaa raivostutti tuo nauru. Pervus siveli suurella, ruskealla kädellään suojelevasti hänen hehkuvaa poskeaan ja nipisti sitä hellästi.
»Et saa!» kivahti Selina vetäisten päänsä pois. Hän ei ollut koskaan ennen torjunut miehensä hyväilyä.
Pervus nauroi jälleen. »Ai, ai, ai! Opettajatar on nyt maanviljelijä, huh! Lyönpä vetoa, ettei edes Paarlenbergin leski tunne niin hyvästi kuin minun pikku maanviljelijäni noita» — hän räjähti taas — »noita, no, potaskoja ja — mitä happoa se olikaan? Sano, pikku Lina, mistä kummasta sinä olet saanut nuo tiedot puutarhaviljelyksestä?»
»Kirjasta», Selina virkkoi miltei terävästi. »Tilasin sen Chicagosta.»
»Kirjasta! Kirjasta!» Pervus löi polveensa. »Kauppapuutarhuri, joka opiskelee kirjoista!»
»Miksi ei! Mies, joka kirjoitti tuon kirjan, tuntee vihannesviljelyksen paremmin kuin kaikki High Prairien farmarit yhteensä. Hän tuntee uudet menetelmät. Sinä viljelet farmiasi aivan samalla tavalla kuin isäsi sitä aikoinaan viljeli.»
»Mikä kelpasi isälleni, kelpaa myöskin minulle.»
»Eipä kelpaakaan!» huusi Selina. »Ei ikinä! Kirjassa sanotaan, että savimaa sopii mainiosti kaaleille, pavuille ja herneille. Siinä selitetään kaikki, kaikki!» Selina oli kuin hirmustunut pikku kärpänen, joka pisteli ja ärsytti hevosta kiiruhtamaan juhlallisen hidasta hölkkäänsä.
Päästyään kerran alkuun hän syöksyi eteenpäin. »Meillä pitäisi olla kaksi hevosta, joilla käytäisiin torilla. Se säästäisi sinulta monta työtuntia. Kaksi hevosta ja uudet vankkurit, vihreiksi ja punaisiksi maalatut vankkurit, samanlaiset kuin Klaas Poolilla.»
Pervus tuijotti suoraan eteensä hevosensa korvien välitse siintävälle tielle, aivan samoin kuin Klaas Pool oli tuijottanut Selinan ensi kertaa ajaessa Halstedin tietä pitkin. »Sanoja. Sanoja.»
»Ei sanoja, vaan suunnitelmia. Sinun on ajateltava asiaa.»
»Sanoja. Sanoja.»
»Voi!» Selina takoi polveaan avuttomalla kädellään.
Näin lähelle riitaa eivät he koskaan ennen olleet langenneet. Oli ilmeistä, että Pervuksen todistelulla oli kuitenkin tukeva pohja, koska vielä kahden vuodenkin kuluttua läntinen kuusitoistikko oli yhä upottavaa, hedelmätöntä savivelliä, ja vanha talo törrötti ränstyneenä ja maalaamattomana tienvieren tiheiden pajukkojen suojassa.
He nukkuivat tämän yön tuollaisessa kahdenkymmenenviiden sentin majatalossa. Toisin sanoen Pervus nukkui. Nainen makasi hänen vieressään kuunnellen kovin vieraiksi muuttuneita kaupungin ääniä, tuijottaen avonaisen ikkunan purppuranmustaan neliöön, kunnes neliö vaaleni harmaaksi. Ehkäpä hän vetistelikin hieman. Mutta aamulla olisi Pervus saattanut huomata (jos hän ylipäätänsä olisi kyennyt huomaamaan mitään), että leuan hieno viiva ilmaisi erinäisiä eittämättömiä päätöksiä, jotka koskivat maalausta, kuivaamista, humusta, potaskaa, fosforihappoa ja parihevosia.
Hän nousi pukeutumaan kello neljä Pervuksen mukana iloiten päästessään tuosta ummehtuneesta pienestä huoneesta näkemästä sen tahriintuneita ja haalistuneita seinäpapereita ja huojuvaa vuodetta ja tuolia. He joivat kupin kahvia ja söivät leipäpalasen ensimmäisen kerroksen ruokahuoneessa. Selina odotti Pervuksen käydessä ruokkimassa hevostaan. Yövahdillekin oli makseltu kaksikymmentäviisi senttiä, jotta hän yön aikana vartioisi heidän kuormaansa, joka seisoi satojen muiden joukossa Heinätorin rivissä. Aamuhämärissä alkoi kauppa. Selina katseli sitä vankkureitten istuimelta ja ihmetteli sitä naurettavan epätarkkaa ja epäedullista tapaa, millä Pervuksen hiellä ja tuskalla viljelemät tuotteet muuteltiin rahaksi, mutta hän ei sanonut mitään.
Olosuhteiden pakosta Selina pysyi kotona ensimmäisen vuoden sekä myöskin toisen. Pervus sanoi, ettei hänen vaimonsa koskaan tarvitsisi raataa pelloilla, niin kuin hyvin monen High Prairien farmarin vaimon ja tytärten täytyi tehdä. Käteistä rahaa oli tuskin ensinkään. Hädin tuskin Pervus sai kokoon niin paljon, että hän saattoi maksaa Jan Steenille tämän kuukausipalkan touko-, kesä-, heinä- ja elokuussa, jolloin hän työskenteli DeJongin talossa, vaikkakin Steenin palkka oli ylen pieni, koska hänellä oli totta tosiaan peukalo keskellä kämmentä, kuten koko siirtokunta tiesi. Selina oppi paljon tänä ensimmäisenä vuotena samoin kuin toisenakin, mutta hän puhui vähän. Hän hoiti taloaan — karkeaa ja loppumatonta työtä — ja hänen onnistui ihmeellisesti säilyttää raikas ja soma näkönsä. Hän ymmärsi nyt, miksi Maartje Poolin puku oli niin kurja, miksi hänen kasvonsa olivat niin kuluneet ja miksi hänen raskaan nopeat jalkansa eivät milloinkaan levänneet. Jo heinäkuussa hän luopui maljakkokukista, ja itse kukkaistutuksetkin, jotka niin toivorikkaasti oli valmistettu, olisivat lakastuneet hoidon puutteesta, ellei Roelf olisi niitä niin uskollisesti huoltanut.
Roelf kävi usein talossa. Hän löysi sieltä lepoa ja rauhaa, jota Poolin kodin mylläkässä ei koskaan tunnettu. Sievistääkseen kotiaan oli Selina miltei tyhjentänyt kallisarvoisen pikku pankkiaarteensa — tuhlannut nuo neljäsataayhdeksänkymmentäseitsemän dollaria, jotka hän oli perinyt isältään. Hänellä oli kuitenkin vielä jäljellä toinen noista kirkkaista, valkoisista timanteista. Hän oli neulonut sen erään vanhan flanellisen alushameensa helmaan. Kerran hän oli näyttänyt sitä Pervukselle.
»Jos minä myisin tämän, niin voisimme me luultavasti kuivattaa ja salaojittaa tuon pellon.»
Pervus otti kiven, punnitsi sitä suurella kämmenellään ja räpytti silmiään, niin kuin hän aina teki keskustellessaan tuntemattomista asioista. »Kuinkahan paljon tuosta voisi saada? Ehkä viisikymmentä dollaria. Minä tarvitsisin viisisataa.»
»Sen verran minulla on jo. Sen verran minulla on pankissa!»
»Niin — ehkä ensi keväänä. Nyt ovat käteni täpötäynnä hommaa.»
Selinan mielestä tämä oli lyhytnäköistä puhetta. Mutta hän oli liian vasta nainut pitääkseen puoliaan, liian rakastunut ja liian tottumaton maalaisoloihin.
Valkoinen maalipurkki ja pensseli pääsivät kuitenkin joka tapauksessa loppujen lopuksi näkyville. Viikkokausiin ei kukaan voinut istua, nojata taikka astua minnekään maalattavaan paikkaan DeJongin farmilla noitumatta hätääntynyttä varoitushuutoa Selinan huulille. Olisipa hän pienine purkkeineen ja kolmentuuman-siveltimineen käynyt talon ulkoseinienkin kimppuun, ellei Pervus olisi estänyt. Hän pallisti läpinäkyviä uutimia ja ompeli irtopäällyksiä kamalaan vierashuoneen sohvaan sekä pahimpiin tuoleihin ja hän tilasi »Koti ja puutarha» nimisen aikakauslehden. Hän ja Roelf syventyivät yhteisvoimin tähän hurmaavaan julkaisuun. Pengermät, liljalammikot, lyijyikkunat, kretongit, avoimet takat, marjakuuset, pergolat, suihkulähteet — kaikki väikkyivät heidän edessään, ja he huudahtelivat, ihailivat, vieläpä arvostelivatkin. Selina kamppaili ankarasti koettaessaan ratkaista, tahtoisiko hän englantilaisen maatalon hirsiparvekkeineen, kulmaikkunoineen ja kivettyine käytävineen vaiko italialaisen huvilan leveine penkereineen, jonka edustalla hän itse sitten seisoisi pitkine valkoisine laahustimineen venäläisen susikoiransa vieressä. Jos High Prairien asukkaat olisivat joskus kuunnelleet, kuinka tämä emäntä, joka aina oli pysyvä tyttönä, ja tämä maalaispoika, joka ei ollut koskaan ollut lapsi, keskustelivat, olisivat he kohottaneet kätensä tosi »jestas»-kauhun lamauttamina. Mutta High Prairien asukkaat eivät milloinkaan kuulleet, eivätkä olisi ymmärtäneet, vaikka olisivat kuulleetkin. Hän käyttäytyi vielä muutenkin omituisesti. Hän asetti Roelfin veistämän arkun sellaiseen paikkaan, että lapsi näkisi sen ensimmäiseksi avatessaan silmänsä aamulla. Sehän oli kaunein esine, mitä hän omisti. Sitäpaitsi oli hänellä vanha, hollantilainen, posliininen, epätäydellinen pöytäkalusto. Se oli kuulunut Pervuksen äidille, joka sen oli vuorostaan perinyt omalta äidiltään. Sunnuntai-illallisiksi Selina asetti tämän kaluston pöytään huolimatta Pervuksen vastalauseista. Hän vaati myöskin ehdottomasti, että Dirkin oli juotava maitonsa siihen kuuluvasta korukupista. Pervuksen mielestä tämä oli suoraa hulluutta.
Selina nousi joka päivä kello neljä. Pukeutuminen oli vain nopea toimitus, jolla ruumis koneellisesti verhottiin. Aamiaisen piti olla valmiina Pervuksen ja Janin palatessa tallista. Sitten seurasi aamusiivous, kananpoikain ruokkiminen, ompeleminen, pesu, silitys ja ruoanlaitto. Hän keksi keinoja, joiden avulla hän saattoi vähentää askeltensa lukua ja keventää työtänsä. Hän huomasi selvästi, kuinka talon työ kärsi järkiperäisen suunnittelun, mielikuvituksen ja — hän ei kiertänyt sitäkään tosiasiaa — ymmärryksen puutteesta. Hän oli kiintynyt tuohon suureen, ystävälliseen, kömpelöön ja itsepäiseen poikaan, joka oli hänen miehensä, mutta hän näki kuitenkin selvästi totuuden rakkautensakin sumujen lävitse. Hänen kiihkonsa tutustua maatyöhön, vihannesviljelykseen ja kaupantekoon oli miltei ennusmerkillistä. Kuunnellen ja katsellen hän opiskeli maaperän hoitoa, istutusta, ilmasuhteita ja myyntiä. Jokapäiväinen keskustelu pelloilla ja kotona ei kosketellutkaan mitään muita kysymyksiä. Tähän kahdenkymmenenviiden acren suuruiseen puutarhatilkkuun ei liittynyt Iowan, Illinoisin ja Kansasin farmien majesteetillista suuruutta, noiden farmien, joiden loppumattomat vehnä-, maissi-, ruis-, alfalfa- ja kaura-aallot lainehtivat silmänkantamattomiin. Kaikki tapahtui täällä pienoiskoossa. Jotain lajia oli acren suuruinen ala, jotain toista oli kaksi acrea. Kanoja oli pieni parvi, yksi lehmä, yksi hevonen ja kaksi sikaa. Täällä vallitsi maatyön aherrus ilman sen muhkeutta, suuria näköaloja ja loistoa. Selina tunsi, että jokaisen tuuman maata olisi pitänyt tuottaa äärimmäinen satonsa, ja kuitenkin lepäsi tuo läntinen kuusitoistikko käyttökelvottomana suurimman osan vuotta — oikeastaan aina. Eikä talossa ollut rahaa, jolla se olisi voitu kuivattaa taikka lannoittaa, ei käteistä, jolla olisi voitu ostaa käyttökelpoista naapurimaata. Hän ei tuntenut »voimaviljelyksen» iskusanaa, mutta sitä hän kuitenkin tarkoitti. Pervuksen viljelysmenetelmiin ei liittynyt keinoa, millä maita olisi voitu keinotekoisesti suojella Suurten Järvien seudun petollista ilmastoa vastaan. Oli hyvin tavallista, että seudulla ensiksi vallitsi sille ominainen kostea, ahdistava, läpitunkeva kuumuus, jolloin maa huurusi, kuohui ja pienet, viheriät oraat suorastaan hyppäsivät esille maasta kuin jonkin luonnottoman, optillisen harhaluulon vetäminä, ja sitten varoituksetta seurasi Michiganilta päin jäinen tuuli, joka nipisti hennot oraat poikki vihaisin sormin. Täällä olisi tarvittu taimilavoja ja hallasuojuksia, kypsytyspengermiä ja -laatikoita, mutta Pervus ei omistanut mitään.
Kaiken tämän Selina käsitti, vaikkakaan ei aivan selvästi. Hän kulki kotiaskareissaan uneksien ja onnellisena. Hänen tilansa vaikutti hänen mielialaansa. Joskus alkusyksystä päivien viilentyessä hän myöhään iltapäivällä meni tapaamaan Pervusta ja Jania, jotka kokosivat pelloilla sen päivän satoa, joka oli vietävä samana iltana torille. Hän seisoi heidän vieressään käsityö kädessään tuulen temmeltäessä hänen tukassaan ja liehuttaessa hänen hamettaan, ja käänsi kasvonsa, jotka eivät enää olleet kalpeat, lempeää aurinkoa kohden kuin suloinen, rusottava kukkanen. Joskus hän istui tyhjän säkkiläjän huipulla taikka nurinkäännetyllä laatikolla ompelus kädessään. Hän oli niin onnellinen sellaisina hetkinä — lukuunottamatta pistosta, jonka hän tunsi katseensa sattuessa hien värittämään tummaan pilkkuun Pervuksen työpaidassa.
Muutamana syksyisenä iltapäivänä hän oli taas tullut pellolle. Hän oli aivan erikoisen iloinen ja huoleton. Roelf oli uhrannut hänelle yhden harvoista vapaahetkistään ja tullut auttamaan häntä muutamien pioninjuurien istuttamisessa, joita Pervus oli tuonut hänelle Chicagosta. Roelf oli kääntänyt syvään ja laajalti niiden istutuspaikan, höystänyt sen lehmänlannalla ja istuttanut juuret rakentamiinsa penkkeihin kahteen riviin kummallekin puolelle ovelle vievää polkua. Selina näki jo sielunsa silmillä, kuinka ne kevään tullen kukkisivat muheina, vaaleanpunaisina palloina. Nyt Roelf parhaillaan autteli Pervusta ja Jania myöhäisten punajuurien ja retiisien parissa. Tämä päivä leimusi kullassa, sinessä ja tulipunaisessa lämpimänä ja pehmeänä kuin kypsä, keltainen chartreuse. Siellä täällä piirtyi peltoihin sinimustia juovia, missä multa paistoi paljaana korjattujen vihannesten jäljiltä. Niitä virui maassa nippuihin sidottuina, valmiina koreihin ladottaviksi. Selinan silmää hiveli väkevää, mustaa multaa vasten loistavien retiisien korallinpuna.
»Pervus, katsohan!» hän huusi. »Jalokivi etiooppialaisen korvassa!»
»Mitä?» kysyi Pervus katsahtaen ylös suopeana ja ymmärtämättömänä. Mutta poika hymyili, sillä Selina oli antanut hänelle tuon kirjan ikiomaksi muuttaessaan pois heiltä. Äkkiä Selina kumartui ja otti yhden noista tulipunaisista, sidotuista retiisinipuista. Nauraen hän poimi hiusneulan ja kiinnitti nipun hiuksiinsa juuri korvan taakse. Outo ja lapsellinen temppu, jonka olisi luullut näyttävänkin oudolta. Mutta retiisinippupa olikin kuin suuri heleänpunainen kukka. Hänen poskensa hehkuivat kuumassa auringossa, hänen kaunis, tumma tukkansa liehui tuulessa, hänen pukunsa oli avokaulainen. Hänen vartalonsa oli täyteläisempi ja hänen rintansa kaari korkeampi kuin ennen, sillä lapsi oli jo neljättä kuukautta olemassa. Hän nauroi. Roelfin huulilta pääsi huudahdus, ja Pervus ja Jan katsahtivat ylös. Selina astui hitaan tanssiaskeleen — sitten toisen — käsivarret koholla kuin ihastuttava, pieni Bakkuksen papitar kuuman, sinisen taivaan alla paistavilla pelloilla. Jan Steen pyyhki hikeä ruskeilta kasvoiltaan palavin silmin.
»Sinä olet aivan kuin almanakka», huusi Roelf, »vierashuoneen seinällä!» Hän tarkoitti muuatta halpaa, mutta elävää ja sievää kuvaa tytöstä, jonka tukassa oli kirsikoita, ja joka riippui Poolin talon seinällä.
Pervus DeJongin mieli kuohahti harvinaiseen tunnehyrskyyn. Selina ei ollut nähnyt tuota sinistä liekkiä hänen silmissään monta kuukautta sitten Poolin keittiössä vietetyn illan jälkeen. Mutta se liekki oli ollut kuuma ja polttavan sininen kuin tämän päivän taivas, ja tämä oli terävä, kylmä ja pistävä kuin auringossa välkkyvä, teräksensininen jää.
»Pois roskat tukasta! Ja häpeä vähän!» Pervus astui hänen luokseen, tempasi retiisit hänen tukastaan, heitti ne maahan ja tallasi ne multaan raskaalla kannallaan. Pitkä suortuva irtaantui Selinan tukasta jääden riippumaan hänen olkapäälleen, ja hän jäi liikkumattomana seisomaan katsoen mieheensä silmät loistaen tummina ja äärettöminä hänen äkkiä kalvenneissa kasvoissaan.
Pervuksen viha oli syntynyt pikkumaisesta juorunpelosta. Hän tiesi, että renki kertoisi joka-ainoalle pitäjäläiselle, että Pervus DeJongin vaimo pistää punaisia retiisejä tukkaansa ja tanssii pelloilla kuin huonomaineinen nainen.
Selina oli kääntynyt ja paennut kotiin. Tämä oli heidän ensimmäinen, vakava riitansa. Hän oli päiväkausia loukkaantunut, nolo ja alakuloinen. Tietenkin he sitten sopivat, ja Pervus oli masentunut — miltei murtunut, mutta osa Selinan tyttöajasta oli luopunut hänestä tuona päivänä.