XI LUKU.
Tuosta rikkaasta Halmin rouvasta, joka oli "polvistunut ristin juureen" samana iltana kuin Perttikin, tuli armeijan yksi kulmakivi tässä kaupungissa. Hänen luonaan alettiin pitää useimmat kotihartauskokoukset. Tappura oli armeijan taitavin paikallinen puhuja. Ja sellainen laulumies ja soittoniekka kuin hän oli!
Pahat ihmiset huhuilivat, että Halmin rouva oli myrkyttänyt miehensä ja sitte tämän kuoleman jälkeen alituisesti houri unissaan vainajasta. Hänen sanottiin mieltyneen erääseen miehensä konttoristiin, mistä muka seurasi tuo myrkytys. Itse asiassa tämä puhe oli vain pahansuopain parjausta, mutta kaupungin rahvas siitä yksipäisesti piti kiinni ja mielellään siitä jutteli. Siinä ihmisluokassa tuo ilkeä huhu alinomaa kyti lähtemätönnä kuin tuli kuivassa ruohistossa. Varmaankin se oli saanut alkunsa siitä, että rouva Halm tunnetusti oli elänyt kovin huonoissa väleissä miehensä kanssa, joka sitte yht'äkkiä oli kuollut. Tosiasiassa lie miehensä äkkikuolema saattanut rouvan uskonnollisiin herätyksiin. Ja niissä ajellessaan oli hän ruvennut käymään Pelastusarmeijan kokouksissa. Siellä sitte Ruotsin "majuuri" hänet "ampui läpi".
Pertistä tuli innokas "todistaja" armeijan kokouksissa. Siitä seppä riemuitsi. Muutenkin oli Pertti armeijan erinomainen syötti. Tenhovoimalla hän veti naisia, varsinkin nuoria tyttöjä, armeijan kokouksiin. Hän oli armeijan kuuluisuus. "Kaunis todistaja" sai monta nuorta tyttöä myös todistamaan.
Tappura oli ottanut Pertin erityiseen suosioonsa.
— Sinun pitää päästä ylenemään tehtaassa, sanoi hän Pertille.
Sitähän sitä juuri Pertti itsekin halasi. Tappuran kehotuksesta alkoi hän opetella piirustusta tehtaan muutaman piirustajan opastelemalla. Ja itse insinöörillekin suositteli Tappura Perttiä. Strang uudistuspyrintöjensä innostamana kannatti Pertin opinnoita.
Tehtaalla nyt alkaneista valistuspyrinnöistä ei Pertti välittänyt. Ne olivat hänestä ikäviä eikähän niistä liioin ylennyt asemassaan. Sen sijaan armeijaan hän oli kiintynyt. Siellä niin hartaasti kuunneltiin hänen puheitaan ja siellä hän oli pian vallannut itselleen huomatun aseman. Siellä siis Pertti viihtyi.
Ja rouva Halmin luona oli Pertti mielellä nähty vieras. Kun he olivat molemmat "polvistuneet ristin juureen" samana iltana, lähensi jo se seikka heitä toisiinsa. Ja ainahan Pertti oli viihtynyt naisten seurassa. Niistä hän oli tavannut suurimmat ihailijansa. Iltasin poikkesi Pertti Tappuran kanssa rouvan luo. Kolmen he sitten lukivat, lauloivat ja joivat teetä monemmoisten vehnästen kanssa. Rouva itsekin oli alkuaan narikkakauppiaan tytär. Ei hän tuntenut hienompia seuratapoja eikä hänellä opillista sivistystä ollut yhtään. Kerran heidän pois tullessaan lesken luota kuiskasi Tappura Pertin korvaan:
— Jos en olisi akallinen, niin naisin tuon lesken. Mutta sinulle,
Pertti, se sopii.
Pertti tunsi poskiensa kuumenevan, mutta ei virkannut mitään. Tuo oli rohkeaa puhetta, mutta itse asiassa se ei ollut Tappuran keksintö. Hänelle itselleen oli se jo ennen mieleen iskenyt.
Leskellä oli oma kookas rakennus ja hyvin kalustetut huoneet, puodissa oli runsas tavaravarasto ja pankissa puhdasta rahaa kymmentuhansittain.
Sinä yönä ei Pertti mielinyt saada unta silmiinsä. Tappura oli puhaltanut loimuamaan jo taulaan isketyn kipunan.
Ensi kerran kotihartauskokouksessa Halmilla, missä oli kokonainen seura armeijalaisia, istui Pertti yksinään syrjässä loukossa ja tarkasteli salaa leskeä. Totisesti ei rouva ollut kaunis: kasvot olivat hänellä liian lihavat, silmät kylmät, nenä paksu, ja suusta pistivät esiin leveät tekohampaat.
Pertin näin tarkastellessa sattui rouva katsahtamaan häneen ja naurahti hänelle. Pertti hymysi vastaan. Sitte illan kuluessa rouva usein lähetti Pertille hellemmän katseen.
Kun Tappura alkoi laulaa parhaimmalla tuulella kuumahenkistä pelastuslaulua, ihaili Pertti vain rouvan salin komeita huonekaluja. Tuo monihaarainen kristallikruunu, tuo juhlallinen soittokone, jota lie tuskin milloinkaan avattu, nuo kauniit täytetyt tuolit ja sohvat, korkeat mustat kukkapylväät, pehmoset matot, kiiltelevät seinätaulut, kaikki tämä komeus olisi hänen, jos hän…
Halmin rouvan rikkaus oli sattuman lahja: raha-arpajaisissa oli hän voittanut suuremman summan. Hyvin menestyvä kauppa oli sitä kartuttanut vuosi vuodelta.
Pertti istui syrjässä paikoillaan ja haaveili. Mitä olisi silloin Tappura hänen rinnallaan! Hän olisi isäntä tässä talossa ja Tappura olisi hänen vieraansa, jota hän kutsuisi kesteihin, jos viitsisi…
Juuri hänen parhaimmillaan tällaisia kuvitellessaan lopetti Tappura laulunsa ja huoneessa oli hetken hiljaisuus. Pertti säikähti sitä ikäänkuin olisi hänet tavattu ilmeisessä pahuudessa.
Vähän aikaa vielä istuttua heittivät kaikki rouvalle hyvästit ja lähtivät. Pertti jäi viimeiseksi. Tappura ovella katsahti häneen merkitsevästi. Se Perttiä kiusasi. Hänkin heitti hyvästit ja poistui.
Mutta hyvästellessään tunsi hän rouvan puristavan hänen kättään tavallista hellemmin. Se käsi oli jäädäkin pitemmäksi aikaa Pertin käteen, mutta samassa rouva huomasi niin tärkeännäköisenä Tappuran hymyilevän hänelle, jotta hän veti pois kätensä. Tappura vain jatkoi lampaan hymyään. Se jo Perttiä suututti. Rouvankin kasvoilla näki hän närkästystä ja noissa kylmissä silmissä paloi jotain.
Kuitenkin tämän illan jälkeen oli Pertti pitemmän aikaa käymättä rouva
Halmin luona, sillä seuraavana päivänä sattui tapaus, joka siirsi
Pertin taas uuteen asemaan.
XII LUKU.
Pertti oli harjoitellut piirustusta ja osottikin siinä taidossa sellaista sormien näppäryyttä ja tarkkaa silmää, jotta hänen opettajansa — eräs konepajan piirustajista — oli innostuneena näytellyt Pertin piirustuksia insinööri Strangille. Insinöörikin antoi niille arvoa ja samaan aikaan kuin Pertti itse rouva Halmin luona teki omia laskujaan, päätti Strang Pertin piirustuksia tarkastellessaan siirtää hänet konttorin puolelle, ensin piirustusten jäljentäjäksi.
Ja se tapahtui seuraavana päivänä. Insinööri itse vei Pertin konttoriin. Osoitti hänelle paikkansa ja antoi muutaman piirustuksen, mikä esitti höyrylotjan läpileikkausta, hänelle jäljennettäväksi.
Konttoriherrat heittivät häneen pitkiä katseita, mitkä erityisesti kilpistyivät Pertin punaiseen pelastusarmeijalaisen paitaan. Kun insinööri oli mennyt pois, meni vanhin piirustajista Pertin luo ja sanoi:
— Kuulkaa! Kun tulette huomenna tänne, niin heittäkää pois päältänne tämä punainen paita! Täällä se ei oikein sovellu.
Pertti ymmärsi yskän. Ja kyllä hän sen hentoikin heittää pois. Sen koommin ei enää nähtykään punaista paitaa Pertin päällä.
— Sepä oli koko potkaus tuo konttoriin pääsö! tuumi Pertti illalla asunnossaan sepälle, hykersi iloissaan käsiään ja ymmärsi, että hän oli nyt herra.
— Kunhan et ylpistyisi siitä, vastasi seppä huolehtivasti, aavistaen pahaa.
— Sanoivat konttorissa, ett'ei minun sovi pitää punaista paitaa.
— Kuka niin sanoi?
— Kostja-insinööri.
— Mitäs Penna sanoi?
— Ei hän puhunut mitään. Kohautteli vain olkapäitään ja kääntyi syrjittäin minuun, insinööri kun osotti minulle paikan hänen vieressään.
— Kyllä konjakki tekisi hänet kohta ystäväksi. Minkäs Kostja-insinööri sanoi sopivan?
— Eipähän sanonut mitään.
— Kyllä sinä nyt jouduit sutten luolaan. No entä Janne-kasööri?
— Hän ei ollut minua näkevinäänkään.
— Hän on siivo mies, vaikka onkin vähän ylpeä. Sutten luolaan jouduit, sanon vieläkin.
— Mitenkä niin?
— Hää?
— Mitenkä niin?
— Minä tunnen ne herrat, minä tunnen. Yhdessä joskus ennen on tyttöjä kurkisteltu.
— Vai olette tekin ollut sellainen?
Mutta seppä ei kuullut enää mitään. Hän pani torvensakin pois. Sitte hän käveli levotonna huoneessa ja näytti kärsivän Pertin konttorin puolelle pääsemisestä. Ei syönyt illallistakaan. Ennen maata panoaan lausui hän Pertille vakavasti:
— Elä sinä heitä pois punaista paitaasi! Se pelottaa sinusta pois nuo synnin härjät. Kuule, elä heitä!
Mutta Pertti sitä tuskin viitsi kuunnella. Nyt hän oli herra ja sellaisena hänen pitäisi osata käyttäytyä. Siihen kohdistui koko hänen mietiskelynsä. Ensiksikin hänen pitää muuttaa pois sepän luota, laitattaa räätälissä itselleen hieno puku ja muuten ottaa mallia konttoriherroista. Ehkäpä sitte konttoriherrat suostuvat ystäviksikin. Nyt olivatkin kovin pöyhkeitä…
Pertti näki edessään onnen uran avoinna kuin leveän maantien, joka on puhkaistu suoraan metsien halki. Ja hän ajaisi sitä vielä maailmassa pitkälle… pitkälle…! Tämä oli hyvä alku!
Ei seppä eikä Pertti saanut unta sinä yönä, seppä siitä surusta, että Pertti oli siirretty konttorin puolelle, ja Pertti siitä ilosta, että hän oli sinne siirretty.
Jo seuraavana päivänä muutti Pertti pois sepän luota. Syyksi täytyi hänen valehdella, jott'ei seppä kovin pahastuisi, että insinööri oli käskenyt hänen muuttamaan. Siinä näki jo seppä tarkoituksen: he tahtovat ryöstää Pertin häneltä ja Pelastusarmeijalta. Ja kun Pertti lähti kimpsuineen sepän asunnosta, katsoi seppä surullisesti hänen jälkeensä kuin isä maailmalle matkustavan rakkaan poikansa jälkeen: nyt se on poissa hänen silmiensä valvonnan alta!
Konttorissa piti Pertti konttoriherrain liikkeitä ja ulkonaista käytöstä tarkasti silmällä ja koetti kotonaan kuvastin kädessä jäljitellä heitä. Kun ruumis harjoituksen kautta kävi notkeammaksi ja liikkeet pyöristyivät, naurahti Pertti muistaessaan sitä aikaa ylimaassa, jolloin hän huoneessakin olla tollotti lakki päässä ja jos sai kahvia, tavan mukaan viskasi loppuhitusen pureksimastaan sokuripalasesta takaisin sokuriastiaan. Mennäpä konttoriin näyttämään sellaisia tapoja! Mutta entiset ovat olleet ja menneet!
Pertti teetti itselleen uudet kalliit vaatteet, osti kultaisen sinettisormuksen etusormeensa ja uhkean kellon liivinsä taskuun tikuttelemaan. Hän käytti hyvin korkeaa kiiltokaulusta ja silkkistä kaulahuivia, voiteli ja harjasi kauniit mustalaishiuksensa niin sileiksi päälaelta, että kärpänen niillä olisi langennut, ripotteli Kölnin vettä nutulleen, jotta hän tuoksui kuin apteekkipoika, työnsi huikaisevan valkean nenäliinansa pistäväksi ulos takkinsa rintataskusta — hänellä aina oli matkassa toinen varsinaista nenän niistämistä varten — ja kiillotti kenkänsä, että hän niissä voi melkein nähdä kuin peilissä oman hienoutensa. Ja noin loistavana muotiherrana hän harjoitteli yhä yksinäisyydessä tekemään pyöreitä kumarruksia kantapäänsä yhteen lyöden ja puhuessaan viittoloimaan kädellään kuin näyttelijä.
Ylimaassa ollessaan oli Pertti pitänyt mahtavuutenaan karkeasti kirota, mutta kaiken sellaisen tahtoi hän nyt tyyten pestä pois itsestään.
Hänen ymmärryksensä mukaan oli paras ja helpoin keino tulla suureksikin herraksi se, jonka hän oli valinnut.
Ei voinut kieltää, ett'ei pian ollut Pertin vaatetus kuin hienoimman esplanaadikeikarin. Ja luonnon antama ulkomuoto hänellä oli sellainen, että ensimäisenkin luokan hienostelijan oli syytä sitä kadehtia. Kun hän nyt vielä oli hankkinut solakkaan, mutta tarpeeksi täyteläiseen vartaloonsa notkeutta ja ryhtiä, oli hänen lähes kolme kyynärää korkea persoonansa yleisillä paikoilla sellainen ilmiö, että monen naisen katse siinä viivähti kauvemmin. Ja nuorten neitien parissa tuli "kaunis piirustaja" tässä väkirikkaassa kaupungissa laajalta tunnetuksi. Iältään oli Pertti jo yli viidenkolmatta vuoden, mutta näytti tuskin yhdenkolmatta vuotiaalta.
Insinööri Strang toisinaan pisteli Perttiä hänen keikarimaisuudestaan, mutta kun Pertti säännöllisesti teki tehtävänsä ja edistyi silminnähtävästi piirustuksessa, oli Strang suvaitsevaisempi Perttiä kohtaan eikä toisinaan voinut muuta kuin hymyillä Pertin hienoudelle. Pelastusarmeijassa ei Pertti enää käynyt. Mutta silti lukivat armeijalaiset joukkoonsa tuon komean miehen, jolla kuului olevan henkisiä lahjojakin runsaammassa mitassa. Mutta konttoriherrat pysyivät Pertille kylminä, ja se häntä sapetti.
XII LUKU.
Pertti oli saanut erityiset kutsut muutamaan kotihartauskokoukseen. Ja sinne hän päätti mennä ikäänkuin näyttelemään itseään pelastusarmeijalaisille uudessa asemassaan. He olivat hänelle siellä niin makeasanaisia. Tappura ylisteli Pertin hänen itsensä kuullen pilviin asti. Eikä hän viihtynyt istumaankaan muualla kuin Pertin vieressä. Seppäkin oli iloisempi, kun taas pitkän ajan takaa näki Pertin armeijalaisten parissa.
— Miksi herra Hagert ei enää käy meillä? kysäsi rouva Halm häneltä hiljaa supattaen.
Pertti silmäsi rouvaan merkitsevästi. Rouva joutui hämilleen ja lisäsi jotain sanoakseen:
— Oletteko ylpistynyt?
— Mistä minä ylpeilisin rouvalle? puhui Pertti hyvin kummailevinaan.
— No kun olette niin vähässä ajassa ylentynyt.
— En, hyvä rouva, minä vielä pitkällä ole.
— Aivotteko mennä vielä pitemmälle?
— Kukapa tietää, naurahti Pertti.
— Tehän olettekin vielä niin nuori ja sitte niin lahjakas.
— Ei paina vielä ikä. Ja äly on kasvamassa.
— Miksi te oikein aivotte?
— Joskus toiste sanon sen teille, kuiskasi Pertti hiljaan rouvalle.
— Voi, sanotteko sen minulle!
Rouva Halm oli mielissään, että hänellä oli jotain yhteistä Pertin kanssa, jota eivät muut saisi kuulla. Mutta Pertti huomasi rouvan olevan hänen vankinsa. Hän olikin tahtonut vähän kokeilla rouvan kanssa. Sentähden hän oli Halmissa käymättä.
Illalla saattoi Pertti rouva Halmia hänen kotiinsa kotihartauskokouksesta.
— Sanokaapa minulle nyt, miksi te aivotte tulla! puhui rouva Halm matkalla.
— Minä aivon tulla omaksi isännäkseni ja muiden käskijäksi. Minulla pitää olla palvelijoita ja minulla pitää olla tilaisuutta toimimiseen, vastasi Pertti varmalla, tyynellä ja vakuuttavalla äänellä ja lopuksi teki käden liikkeen, mikä merkitsi paljon.
Rouva ei osannut mitään vastata. Hetken takaa hän kysyi:
— Ettehän lie pahastunut, että tällä tavalla urkin aikeitanne?
— No jaa! Mitäpä minä siitä pahastun. Mutta toistaiseksi tämä on vain meidän keskenäinen salaisuutemme.
Pertti lausui suuremmalla korolla meidän. Rouva Halmin sydän riemusta hypähti. Lämmin tunnelma kävi läpi hänen sielunsa. Hän olikin äsken turhaan aristunut, huomasi hän.
— Mutta käykää nyt meillä! pyyteli rouva Perttiä, heittäessään hänelle hyvästit asuntonsa portilla.
Pertti lupasi tulla "jonakuna iltana". Hän tahtoi vähitellen ja annoksittain lähestyä rouvaa, jotta rouvan pitäisi huomata, ettei hän ole kuin "hyllyltä otettava".
Niin. Pertin sielussa oli kasvanut kasvamistaan kiihkeä halu päästä kuin yhdellä lyömällä rikkaaksi mieheksi, jolla on maailma auki edessään. Tuolla konttorissa saisi hän vuosikymmeniä istua toisen palvelijana koskaan tulematta isomman omaisuuden omistajaksi. Ja konttoriherrain sivistynyttä kylmyyttä hän ei voinut sietää. He katselivat häntä kuin loasta puhdistettua metallipalasta, jonka kaikki kaikessa riippuu insinöörin armosta. Olipa Penna muutamana päivänä Pertille sanonut:
— Mieluummin näkisin silti päällänne pelastusarmeijalaisen punaisen paidan kuin tuon kaiken ylellisyyden. Se pukisi teidän sisäistä ihmistänne paljon paremmin.
Ja nämä katkerat pistopuheet olivat ainoat sanat, mitä hän Pertille oli haastanut koko hänen konttorissa oloajallaan, vaikka vierekkäin oli istuttu jo kuukausia.
Sekin piirustaja, joka oli Perttiä opettanut, oli eronnut konttorista, joten Pertti siellä noiden herrain parissa oli kuin osaton orpo suuren perheen lapsilaumassa. Kaikilla oli hänen päälleen "aita matala".
Mutta yksinäisyydessä posket lämpöisinä kuvitteli Pertti kerran pääsevänsä voivaksi mieheksi. Oikotie siihen olisi naida — rouva Halm. Rahaa Pertti tahtoi saada naimisessaan. Kauneus naisessa — se on hetkellistä korua, joka sulaa käsiin kuin lumi lämpimässä, arvosteli Pertti. Ja millekään muulle kuin naisen rikkaudelle tai kauneudelle ei Pertti ymmärtänyt arvoa panna. Kukapa hänelle olisi sellaista muuta opettanut?
Jos hän naisi rouva Halmin, pääsisi hän yhtä päätä kauppiaaksi, saisi suuren talon, kalleita huonekaluja, tulisi kymmenien tuhansien markkain omistajaksi. Ja hänelle aukenisi tilaisuus puuhata ja toimia… puuhata ja toimia… sitä juuri Pertti sydämestään ikävöi. Oli silti niin sanomattoman kuivaa ja yksitoikkoista istua tuolla konttorissa lyijykynän ja kulmaviivottimen kanssa noiden herrasmiesten silmätikkuna!
Pertti otti Tappuran avukseen. Muutamana talvi-iltana meni hän sen luokse.
— Joudatko vähän tulemaan ulos kanssani? kysyi hän Tappuralta hänen asuntonsa ovelta.
Pertti oli puettuna uuteen turkkiin ja hansikoidussa kädessä heilui herramainen keppi. Sentähden hän tahtoikin näyttäytyä niin mahtavalta, ettei edes sisälle mennyt.
— Tulehan toki sisälle! kehotti Tappura.
— Enpä nyt halua. Ja täällä ulkona on niin herttainen kävelyilma.
Joudatko?
— Joudan toki.
Ja Tappura jouduttautui kiiruusti kuin renki isäntänsä kutsuessa.
— Pane palamaan!
Pertti ojensi sievosen sikarilaatikkonsa Tappuralle, joka sieltä onki hyppysillään korealeimaisen sikarin.
— Olen aikonut sinulle puhua vähän lähemmin asioitani, alkoi Pertti.
— Puhu, herra! Palvelijasi kuuntelee.
— Mutta ehdolla, ettet syrjäisille haasta!
— Tuohon käteen!
Kättä puristettiin vakuudeksi.
— Olen aikonut mennä naimisiin…
— Niin tekisin minäkin sinuna.
— Olisi minulla valikoitavana paljonkin morsiamia: nuoria neitejä, kauniita ja hempeitä, joko kultatukkaisia ja sinisilmäisiä tai tummahiuksisia ja ruskeasilmäisiä. Niitä on kokonainen varasto!
Pertti ojensi huolettomasti kädellään ilmassa vakuudeksi.
— Uskon puhumattasikin. Kenelläpä, joll'ei sinulla?
— Mutta minä olen jo saanut kylläkseni nuoruudesta ja kauneudestakin.
— Ai! Ai! Niinkö?
— Haluaisin vaimokseni jo vakaantunutta ja kristillismielistä naista.
— Jo arvaan.
— Rupeatko puhemiehekseni?
— Itse olen aikonut ehdottautua.
— Mutta onkohan ne tosia ne jutut, joita hänestä liikkuu?
— Ihan valetta! Ämmäin typeryyksiä!
— Luultavasti hän ei minua myrkyttäisi, naurahti Pertti.
— Sinua —-! Te sovitte mainiosti yhteen!
— Mutta on muutamia seikkoja huomioon otettava, alkoi Pertti edellensä puhua. Minun pitää saada varmuutta joissakin asioissa ensiksi. Ja pyydän sinun apuasi…
— Miten ja missä?
— Käypä sinä yksinäsi hänen luonaan ja ongi taki tilaan, mitä hän minusta ajattelee!
— Sen voin helposti tehdä.
— Ja koeta saada selville, onko hänellä sukulaisia!
— Senkin voin tehdä.
— Ja viimeiseksi kaikkein tärkein! Minä puhun miehelle, jonka toivon ymmärtävän minua. Ota varmuus siitä, paljonko hänellä on omaisuutta. Mutta ymmärräthän, ettei sovi näitä kysymyksiä perätysten tehdä. Pistät muuta puhetta väliin ja alat sitte aina uuden tiedustelun. Mutta hienosti, hienosti vain!
— Kaikki toimitan.
Mutta Tappura tuli tuota pikaa vakavaksi. Hän mietti, että onni naida rouva Halm olisi kuulunut oikeastaan hänelle, mutta, mutta… kristitty kirkko ei suvaitse kahta vaimoa. Jollain tavoin piti kuitenkin hänenkin tästä hyötyä…
— Muistathan, Pertti, minuakin, kun sinun hyvin käy? Noin tuota silloin tällöin lahjoitat lapsilleni puodistasi kangasta vaatteiksi. Niitä kun on aina kahdeksan kappaletta.
— Saat, saat.
— Ja minulle itselleni annat papin kauhtanan? nauroi Tappura.
— Sinäkin saat.
— Ja tarpeessa rahalainan?
— Senkin.
— Ja joululahjaksi eukolleni leninkikankaan?
— Hänkin saa.
— Ja nyt puhemieslahjaksi minulle pienen lahjan?
— Riittääkö sata markkaa? kysäsi Pertti jo tuskauneena.
— Riittää.
— Jos asia menee lukkoon, niin saat sen.
— Etkö koskaan puhu minusta mitään pahaa, vaan silkkaa hyvää? Minähän olin ennen vähän typerä.
— Lupaan olla vaiti kuin myyrä.
— Sitte olen minä puolestani valmis.
— Mutta eihän hänellä lie koskaan ollut lapsia? Ota siitäkin selvä!
— Otetaan.
Seuraavana iltana odotti Pertti Tappuraa, puhemiestänsä, luoksensa suoraan rouva Halmin luota. Puolijuoksussa se Tappura tulikin, sillä asia oli suuriarvoinen ja palkkio vaivat korvaava. Ensi sanakseen puhalsi Tappura suustaan:
— Kyllä sinua aina onni potkii! Sellainen norja nainen vielä ja sellaiset rikkaudet!
Tappura oli hengästynyt kiireestä kulusta.
— Poikkesin morsiamesi luona ja tulen sieltä suoraan.
— Eihän toki vielä morsiameni.
— Siitä saat olla varma. Puhuin linnun kielellä sinusta. Neljänlaisen leivän kanssa ryypättiin kahvia ja hän näytti minulle pankkitalletustodistuksensa. Puhdasta rahaa on hänellä pankissa nel-jä-kym-men-tä tu-hat-ta markkaa.
— Entäs sukulaisia?
— Ei ole elossa ketään.
— Onko hänellä koskaan ollut lasta?
— Ei milloinkaan. Sitä iloa hän ei ole saanut nauttia, sanoi hän minulle. Ymmärräthän: äidin iloa?
Ja Tappura nauroi.
— Mitä hän minusta puhui?
— Ujostellen, kainostellen, vastasi Tappura imeläksi ääntään muuttaen.
— Ethän sinä minusta liikoja laverrellut?
— Sanoin, että olet nerokkain mies tässä kaupungissa, siistein tässä läänissä ja komein koko Suomessa. En nyt suoraan näin puhunut, mutta jos sanoistani teen lyhyen yhteenvedon, niin loppusumma on tämä.
— Oletpa sinä juutas puhemieheksi! Kunhan et vain vienyt koko asiaa karille?
— Ei sinnepäinkään! Käyhän itse tekemässä loppulyönti, niin näet, että sinä olet siinä talossa kohta sulhasmies. Saakuri kuin teistä tulee hehkeä pariskunta! Mies pitkä ja komea kuin korpikuusi, nainen korea ja täyteläinen kuin kukkiva tuomi…
Tappuran kieli oli kuin rasvattu ja ruumis teki ajanmukaisia liikkeitä.
— Panehan tupakkaa! Tässä on oikeita puhemiehen sikareja.
Tappura pani tupakkaa ja jatkoi:
— Mutta ymmärrä olla hellä ja hempeä hänelle! Suudella ja taputella.
Hänessä on vielä paljon… noin tuota sanoakseni… nuorta verta.
Ja Tappura nauroi ilkeästi puheensa päälle.
— Niissä asioissa olen minä luullakseni kylläksi taitava, vastasi
Pertti hiukan suuttuen.
— No! no! Ka! ka!
— Elä sinä, vanha mies, lorua kuin ämmä!
— No! no! Ka! ka!
Pertti meni kaapilleen ja otti sieltä täysinäisen punssipullon ja pari lasia.
— Suvaitseeko, herra puhemies? kysyi Pertti.
Mutta nyt lensi Tappura tulipunaiseksi ja joutui hämilleen.
— Elähän nyt housuihisi putoa! Annetaan nyt sen pelastusarmeijan olla tälle illalle! En minä virka kenellekään tästä enkä muusta juomisestasi kotonasi, sanoi Pertti tyynesti.
— Mistä juomisesta kotona? uteli Tappura ilmi häpeilevänä.
— Ka itsehän sen parhaiten tiedät.
— No mitäpä minä sinulta salaan. Lupasithan aina puhua minusta hyvää.
Ja Tappura kumosi intohimoisesti lasinsa pohjaan.
XIV LUKU.
Muutamana iltana alkoi Pertti suurella huolella pukeutua mennäkseen yksinään rouva Halmin luo. Lopuksi otti hän koko hyvähajuvesisuihkun vaatteilleen. Outo olisi luullut häntä ulkomuodosta päättäen näyttelijäksi, jota jo oma ammatti viekottelee pukeutumaan turhamaisuuksiin.
Sitten täysin valmiina hän lähti. Sydän kovemmin tykyttäen nousi hän rouvan asunnon rappuja. Asiastaan oli hän vetänyt monella eri tavalla arpaa kotonaan ja aina päässyt voittajaksi. Pitäisihän sen siis onnistua…
Rouva itse tuli eteiseen häntä vastaan. Hän vähän hämmästyi nähdessään Pertin yksinään ja katsoi pitkään hänen taaksensa, tullakseen varmuuteen, eikö ketään muuta uskonveljeä ollut hänen seurassaan. Mutta ketään muuta ei ollut.
Nähtävästi levottomana pyysi hän Perttiä saliin. Siellä he molemmat istuivat hetken äänettöminä, osaamatta puhua toisilleen niin luotuista sanoa. Keskeyttääkseen tätä tuskallista vaitioloa lähti rouva puuhaamaan teetä ja pyysi anteeksi, että jätti Pertin yksin. Pertti teki äänettömäksi vastaukseksi parhaimman kumarruksen, minkä taisi. Ja häntä mieli naurattamaan hetken juhlallisuus.
Jäätyään yksin saliin rupesi Pertti käsintuntuvasti tutkimaan rouvan komeita huonekaluja. Hän silitteli niiden hienoa, hiottua pintaa ja hyväili kädellään niiden silkkiä ja pehmoista päällyskangasta. Lampun komeaa värillistä varjostinta jäi hän ulompaa ihailemaan.
Kun hän kuuli rouvan tulevan, palasi hän varpaillaan pehmein askelin entiselle paikalleen.
Rouva toi muassaan aivan vereksen "Sotahuudon". Hän asetti rillit nenälleen aikeessa ruveta sitä lukemaan. Mutta se jäikin tekemättä, kun Pertti tuijotti häneen niin omituisesti. Leski aristui entistä enemmän ja kysyi silmät alasluotuina:
— Miks'ei herra Tappura tullut? Minä pidän hänestä niin paljon. Hän on niin lämminsydäminen kristitty ja sellainen saarnaaja…
— Minä tulin suoraan kotoani, sai Pertti vastatuksi.
— Hän on teistäkin puhunut niin paljon hyvää. Minä olen sanomattoman onnellinen saada olla hänen seurassaan. Hänestä oikein leveää ympäristöön kristillinen rakkaus.
— Niin.
— Ettekö tekin tunne itseänne onnelliseksi? Minulle on elämä muuttunut perinpohjin, kun tulin pelastetuksi. Minä elän ikäänkuin toista nuoruuttani, mutta puhdistettua ja kirkastettua. Oi! minä olin ennen niin paha!
— Onhan meillä syntimme jokaisella.
— Mutta voi teitä onnellista, joka jo nuoruutenne keväimessä olette valinnut oikean elämän tien. Voi jos minäkin olisin teidän iällänne!… Jos minäkin olisin jo teidän iällänne tullut elämän tosi lähteelle! Mutta hyvä nytkin! Olen päässyt rauhaan omantuntoni kanssa! Olen löytänyt armon!
— Rouva on nyt onnellisempi kuin ennen nuorena?
— Paljon onnellisempi! Nuorena minua synti alituisesti kiehtoi. Ette voi uskoa, miten paljon syntiä mahtuu nuoren tytönkin sydämeen! Minä olin niin sanomattomasti poikien perään. Hurja olin tanssimaan. Sitte jouduin naimisiin pelkästä oikusta. Mutta mieheni ei vastannut ollenkaan ihannettani ja me elimme niinkuin elimme. Kai olette tekin kuullut?
— Mutta nyt on rouva onnellinen?
— Niin olen.
— Rouvalla onkin kaikkea. Minä en ollenkaan kummaile, että rouva on onnellinen. Eikä rouva kaipaa mitään.
Rouva Halm katsoi ujon kysyvästi Perttiin. Siitä katseesta Pertti sai sen käsityksen, että rouva silti kaipasi jotain. Mutta Pertti siirsi puheen itseensä.
— Toista se on minun kanssani, lausui hän huokaavasti.
Rouva Halm huudahti rohkeana:
— Ai — teidän kanssanne! Teitähän minä vasta luulinkin onnelliseksi!
— Olen kuin orporaukka. Yksinään kuin lintu oksalla, puhui Pertti alasluoduin silmin.
Yhä rohkeammaksi kohosi rouvan mieli. Pertti osasi näytellä, lumota neitoja, jos leskiäkin.
— No jos elämän kumppalia ja kotia kaipaatte, niin valitkaa se! Sehän on kokonaan teidän vallassanne. Olettehan perin siivo nuori mies. Teillä on toimi hyvä ja huoleton. Valitkaa! sanoi rouva ja vieno puna levisi hänen värittömille kasvoilleen.
Nyt huomasi Pertti hetken tulleen muuttaa osaa ja hän päätti lyödä yhdellä iskulla.
— Jos minä saisin vapaasti valita, niin minä valitseisin teidät, puhui hän vienon lempeästi, puolittain ujosti.
Nyt se siis räjähti ja Pertti jännittyneenä odotti vastausta. Nyt viime kohtauksessa tahtoi hän lähestyä tuota naista, jota kohtaan hän tätä ennen oli esiintynyt hillitysti ja ulohtaampaa, pumpulikäsin, jotta leski tuskin itsekään huomaisi, miten pehmoisesti hän liukuisi Pertin syliin.
— Minä olen jo vanha teille, lausui leski hiljaan aivan tulipunaisena ja matala povi eläen.
— Mutta elättehän uutta nuoruutta. Tyydyn teihin sellaisena kuin olette… jos te vain tyytyisitte minuun…
Rouva kohotti silmänsä Pertin kauneihin kasvoihin, joiden somuutta hän oli jo niin pitkän aikaa salaisesti ihaillut. Ja hän puhui:
— Muistakaa, että te olette nuori ja kaunis mies! Voisi vielä sattua, että te rakastuisitte johonkin nuoreen ja kauniiseen tyttöön, ja hän rakastaisi teitä… Voi! miten minun silloin kävisi!…
Pertti muutti istumaan rouvan lähelle ja tarttui häntä kädestä.
— Te olette minun onneni, jota olen kauvan ajanut takaa, sanoi hän:
— Mutta tehän tiedätte, että minä olen leski ja elänyt huonossa sovussa miesvainajani kanssa. Ettekö siis pelkää minua?
— En! En ollenkaan!
— Eikö teillä ole ollut milloinkaan morsianta?
— Ei milloinkaan.
— Mutta lupaatteko rakastaa minua aina ja ijäti?
— Lupaan. Aina ja ijäti!
Ja lupauksensa vahvistukseksi painoi Pertti suudelman lesken huulille, joka nojautui hiljalleen Pertin rintaa vasten. Rouvan sydän tykki voimakkaasti ja riemun kyyneleet loistivat hänen silmissään.
Perttikin tuli hellälle mielelle, sillä leski antautui hänelle kuin nuori immyt sulholleen. Hän hyväili morsiantaan kuin olisi se ollut joku nuorikko, jolla on tarjottavana hänelle kaikki nuoren tytön aarteet: naisellinen hehku, immen hopeakirkas nauru ja veikeät katseet.
Pertti ui nykyisyyden riemussa. Hänellä oli nyt suuri kangaskauppa, kookas kartano, kalleita huonekaluja ja rahaa, rahaa… paljon rahaa!
— Voi sentään, miten elämä on ihana! huudahti hän morsiamelleen.
— Jos se olisi aina tällaista… Lupaathan, Pertti, yksin minua aina rakastaa?
— Aina ainoastaan sinua, Anna!
Parin kuukauden takaa päättivät he viettää häitä. Sitte Pertti eroaisi konepajasta ja rupeaisi pitämään huolta kangaskaupasta.
Vielä myöhäiseen iltaan istuivat he kahden salissa varjostetun lampun punervassa valossa. Annan kasvoissa oli valtava onnen ilme. Pertti hyväili hänen hiuksiaan ja nimitti häntä kullanmurusekseen.
Mutta syrjästä katsojasta Pertti varmaan olisi näyttänyt elähtäneen, päälaelta harmaantuneen morsiamensa rinnalla täydeltä nuorelta hulivililtä, sillä sulhasmiehen huulia koristivat tuskin näkyvät viikset. Ikää olikin heidän välillään toistakymmentä vuotta, ja juuri se ikäkausi, mikä useammalta naiselta kuivaa nuoruuden veret poskilta ja sopusointuisuuden koko vartalosta.
XV LUKU.
Seuraavana aamupäivänä tuli Strang konttoriin tapansa mukaan jurona ja huulet ummessa. Hän kulki yhden pöydän äärestä toiseen, tarkasteli, antoi neuvoja ja lasketteli hieman leikkiäkin, kun huomasi piirustuksen olevan oivallisen.
Pertti ei huomannut nyt tarkata ympäristöään. Hän oli kokonaan uponnut omiin mietteisiinsä siitä, miten hän suurentaisi kangaskauppansa, että siinä aina kävisi kauppa kuin markkinoilla. Hän puhaltaisi uutta ilmaa koko liikkeeseen. Näissä haaveissaan oli hän eksynyt pois piirustustensa oikealta tolalta. Hän oli ottanut väärät mitat, joten koko hänen piirustuksensa oli tarkoitukseensa kelpaamaton.
Strang kääntyi Perttiinkin päin ja sanoi hänelle:
— Mitäs se tämä meidän nuori insinöörimme askaroipi?
— Pertti hymyili onnellisena ja mietti itsekseen Strangia tarkoittaen:
— Että jos tietäisitte!
Strang tuli aivan lähelle häntä. Pertistä lemuava eilinen Kölnin vesi ärsytti insinöörin nenähermoja, ja hän oli jo siitä antamaisillaan asianomaiselle letkauksen, vaikkapa viattomankin, kun yhtäkkiä hänen kasvonsa synkistyivät. Hän huomasi piirustuksessa kokonaan väärät mitat.
— Mitä lempoa sinä, hyvähajuvesimestari, töherrät! karjasi hän Pertille, tarkasti vielä vähän piirustusta ja sitte paiskasi Perttiä korvalle, jotta tämä hypähti säikähdyksestä.
Sen tehtyään insinööri kohta katosi omaan työhuoneeseensa. Konttorissa olevat herrat pärähtivät nauramaan, Penna niin riemuissaan, että vatsaansa piteli. Tämä oli heille triumfi, nautinto oivallisinta laatua. Heidän hohotuksensa viilsi kuin puukolla Pertin sydäntä. Hänen kasvonsa olivat synkät ja julmat. Hän rynnisti insinöörin jälkeen kiivaasti ja uhkamielisesti.
— Se oli narrin loppu! kuuli hän Pennan riemuitsevan. Työhuoneessaan käveli Strang väkevää ammoniakkia haistellen. Hänen kiukkunsa oli jo ohimennyt.
— Menkää takaisin piirustamaan ja tehkää se nyt oikea! sanoi insinööri levollisesti Pertille.
— Insinööri kohtelee minua kuin koiraa, tokasi Pertti vastaukseksi.
— En kuin koiraa, vaan niinkuin isä poikaansa.
— Minulla on yhtä korkealla silmät päässä kuin teilläkin.
— Soo — oh! Ei teillä kai silloin ollut, kun seisoitte tuolla konttorin oven pielessä minulta työtä anomassa. Ja minä luulinkin teistä tekeväni kelpo miehen, mutta te olette vähän hairahtunut. Kuulkaa! Heittäkää pois tuo itsenne puleeraus ja haiskaa ennen kaikelle muulle, mutta älkää tuolle kirotulle tuoksulle, joka minua ylönannattaa! Nuori ystävä! Antakaa naisten lemuta vaikka paratiisille, mutta miehelle se ei sovi! Teille yhtäkkinen ylennys näkyy nousseen päähän. Mutta kyllä minä karkotan teistä pois turhat rasvat ja öljyt. Kyllä teistä vielä mies tulee, puhui Strang.
— Minusta on jo tullut se, mikä on tullut.
— Menkää nyt piirustamaan!
— Enkä mene! Tahdon palkkani ja eron.
Nyt ei insinööri enää puhunut mitään, vaan maksoi Pertin kuitiksi.
Lähtiessä antoi hän Pertille kättä ja lausui:
— Kun tulette tyynemmälle mielelle ja ehkä ansion puutteeseen, niin tulkaa takaisin! Me ihmiset olemme liiaksi kiukkuisia.
Mutta nyt Perttikin talttui. Insinöörin käytöksellä ei ollut mitään pahaa tarkoitusta, ymmärsi hän. Hän laski rahat takaisin pöydälle ja sanoi:
— Minäkin pikastuin.
— Sovitaan sitte pois!
Insinööri meni Perttiä veljellisesti aivan lähelle ja puhuessaan ikäänkuin epähuomiossa painoi näkymättömiin keikarimaisesti korkealla törröttävää nenäliinaa Pertin rintataskussa.
Pertti alkoi nyt vähän nenäkkäästi selittää, että kyllä hän kaikessa tapauksessa tulee eroamaan, kun hän rupeaa itsenäiseksi mieheksi. Pertti kertoi sitten insinöörille naimapuuhansa.
— Oletteko tuota asiaa tarkoin miettinyt? On onnetonta, jos joutuu murhenäytelmän esittäjäksi elämän suurella näyttämöllä.
Pertti ei ymmärtänyt insinöörin puhetta täydelleen, mutta kuitenkin käsitti, että insinööri puhui jotain moittivaa. Hän kummastuneena katsoi Strangia.
Insinööri ikäänkuin hyvitykseksi äskeisestä pikastumisestaan oli
Pertille avomielisellä tuulella. Hän jatkoi:
— Ette saa pahastua, että puhun näin suoraan. Mutta teen sen sentähden, että olen pitänyt teistä. Teissä olisi paljon edellytyksiä päästä eteenpäin yhteiskunnassa, mutta te ette tyydy tasaiseen kulkuun, vaan ajatte onneanne takaa juoksujalassa. Sellaisessa hopussa voi kompastua. Elämässä aina uusi yritys kostaa kaksinkertaisesti, jos se jälestäpäin näyttäytyy erehdykseksi, sillä silloin ihminen ei kadota ainoastaan tuota, mikä menetettiin suoranaisesti, vaan myös mureneen luonteensa eheydestä. Ja jos elämä pääsee usein ampumaan aukkoja luonteeseen, niin on ajan päälle hullusti. Minä olen ollut maailmassa pelkkänä työmiehenä, niinkuin tekin, ja olen ollut tilaisuudessa tekemään monenmoisia havainnoita suuressakin maailmassa, ulkomailla. Monesti on ehytluonteinen työmies paljon onnellisempi kuin hänen isäntänsä, suuren tehtaan omistaja. Tämä isäntä saa yritellä ja keinotella. Jos onnistaa, niin rahaa hän saavuttaa, mutta jos ei, niin eksyy hän epärehellisyyteenkin luulotellun omaisuuden tukemiseksi.
Te näette minun olevan suurissa touhuissa. Menestys on minua kummallisesti seurannut. Mutta luuletteko rahan minun henkeäni ravitsevan? Luuletteko sen minulle onnen ja tyytyväisyyden kukkurapäänä kantavan? Ei ollenkaan. Se tuo mukanaan mielihyvän ja tyytyväisyyden, että voi tarjota noille köyhille työmiesparoille riittävän leivän. Jos en siitä tuntisi mielihyvää, niin kohta luopuisin suuresta tehtaastani, viskaisin selästäni raskaan taakan, jonka tunnen painavan itseni kumaraksi ennen aikojaan. Mutta nyt en ole oikeutettukaan sitä tekemään. Minä olen määrätty tueksi sadoille ja isäksi tuhansille…
Mutta työtä minä teen itsekin. Ja minä tahtoisin huutaa jokaiselle ihmiselle: tee työtä! Kun minä itse panen liikkeelle kaikki, mitä minussa on, niin vaadin myös työmiehiltäni ehdotonta huolellisuutta. Nyt ymmärrätte, miksi teitä löin.
— Kyllä minä olen päättänyt kuitenkin erota.
— Tehkää tahtonne. Jos teille hyvin käy, niin minä olen valmis täydestä sielustani ottamaan osaa onneenne. Ja kotini on teille aina avoinna.
Ystävinä he puristivat toistensa kättä ja erosivat. Mutta nolattuna suuren tulevaisuutensa haaveissa meni Pertti asuntoonsa.
— Insinööri tahtoo olla satojen tuki ja tuhansien isä!
Pertillä oli aprikoimista insinöörin puheen johdosta. Mutta lopulta tuli hän siihen päätökseen, että insinööri kateudesta tahtoi estää häntä naimasta rouva Halmia. Arveli ehkä Pertin rupeavan hänen kilpailijakseen, kun rahamieheksi pääsee. Tai ehkä itse naisi rouva Halmin…?
— Aa, sinä vanha kettu! huudahti Pertti ja löi näppiään ilmassa, kun luuli löytäneensä juuri oikean selityksen insinöörin puheeseen.
XVI LUKU.
— Kuule, Anna!
— Puhu, kiltti Pertti!
— Aivon sinulle esittää jotain ihanaa…
— No — oo?
Anna nosti silmänsä kysyvinä Perttiin, Pertti paransi vain mukavaa asemaansa nojatessaan täytetyn sohvan selustinta vasten. Hän tunsi jo, että huonekalu, jolla hän liikkui, oli niinkuin oma. Ja sentähden hän imi nautinnolla savuja sikaristaan ja puhalteli niitä verkkaisesti ilmaan.
— Meidän pitää laittaa oikein suuret ja hienot häät, vastasi hän sitte puolimakaavassa, huolettomassa asemassa, puhallellen savua kohti huoneen kattoa ja sikari sievästi ulospäin ojennetun käden hyppysissä.
— Miksi niin? kysyi Anna hyvin kummastuneena.
— No mutta! Vielä tuota nyt kysyt.
Ja Pertti ponnahti puhuessaan istumaan suoraan, katse moittivana suunnattuna Annaan.
— Kuinka niin, Pertti-kulta?
— Voiko muuta tulla kysymykseenkään?
— Miksi suuret ja hienot häät?
Pertti näki vastapäisen seinän suuressa peilissä koko hienoutensa ja häntä jo hermostutti, että Anna julkenikaan panna vastaan.
— Luonnollisesti sentähden, ettemme häpäise itseämme vieraittemme silmissä.
— Oo! Mitä suuruuksia aivot sitte niihin kutsua?
— No esimerkiksi insinööri Strangin.
— Mutta hänhän juuri vihaa sellaista.
— Pitäähän meidän kuitenkin hänelle näyttää, että olemme täyttä herrasväkeä.
— Ehkä vain nauraisi sellaisilla häillä.
— Sinä nyt olet itsepäinen! Mutta minä tahdon olla hieno mies ja morsiameni pitää olla samanlainen…!
Anna naurahti.
— En toki minä elähtänyt ihminen rupea naurunalaiseksi. Eläkä rupea sinäkään!
— Anna! Minä olen lapsuudessani syönyt pettuleipää, mutta häissäni minä tahdon syödä hunajakakkua. Poikasena olen kulkenut repaleissa ja ryysyissä, mutta täst'edes tahdon minä käydä verassa ja silkissä. Minulla on oikeus siihen. Omalla kyvylläni, tarmollani ja tahdollani olen nostanut itseni rahvaan rapakosta. Ja sentähden minä nyt tunnen suurta nautintoa näyttää koko maailmalle, että olen herrasmies, jolla on makua ja sivistystä. Hennotko, Anna, kieltää minulta tätä nautintoa elämäni ihanimpana iltana, hää-iltana?
— Mutta olemmehan jumalisia, joille ei sovi turha koreileminen.
— Toivon, että hyvin säästellen kutsut noita "armeijalaisia" häihimme.
Eivät ne osaa käyttäytyä ihmisten ilmoissa.
Annalla karahtivat jo kasvot verekkäiksi ja hän tiuskasi:
— Mitä sinä nyt lavertelet? Ne ovat juuri niitä, joita minä kutsun häihin.
Jo huomasi Pertti paraaksi olla vaiti.
— Ja me pidämme yksinkertaiset, pienet häät, sanon minä, puhui Anna.
Pertti oli edelleen vaiti ja nieli harmiaan.
— Olisinko minä kristitty ja prameilisin kuin pahin pakana! Ei! Ei!
— Hennot siis kieltää minulta pyyntöni? kysyi Pertti rukoilevasti.
— Elä minua kiusaa syntiin, Pertti-rakas!
Pertti oli vaiti ja nieli harmiaan. Hän silminnähtävästi tuli alakuloiseksi, sillä öilläkin oli hän miettinyt, miten hienosti häät vietettäisiin, miten hän kaikessa ylellisyydessä niissä loistaisi. Öilläkin oli hän sitä miettinyt ja nauttinut siitä jo mielikuvituksessaan.
— Nämäkin salin huonekalut minä mielelläni vaihtaisin yksinkertaisemmiksi. Mutta on niitä nyt mahdoton ruveta rikkomaan tai myöskentelemään, puhui Anna.
Jo menivät Pertillä silmät pystöön. Niitähän oikeastaan sai Anna kiittää, että Pertti vihittäessä seisoi hänen ylkänään.
— Olet liiaksi kiihottunut, Anna-hyvä. Ethän nyt sentään tahtone ruveta kerjäläiseksi?
— Mutta minun uskonnollinen mieleni panee vastaan tällaista komeutta.
— Eihän ihmisen jumalisuutta mitata tuolin mukaan, jolla hän istuu. Häihin katsoen minä mukaun sinun vaatimuksiisi. Mutta on minullakin vaatimukseni, johon sinun täytyy mukautua, ellet tahdo kohta eripuraisuutta välillemme.
Anna katsoi hämmästyneenä Perttiä.
— Mikä se on?
— Se että häät pidetään tavallisten menojen mukaan. Ei mitään pelastusarmeijalaisia juhlimisia. Insinööri Strang ei niitä kärsi ja hänet minä tahdon kaikessa tapauksessa häihini.
— Se on muotoasia. En ole koskaan pannut päähäni armeijalaisen hattuakaan, ja tässäkin kohdassa voi jäädä tuo muotopuoli syrjään. Se ei loukkaa uskonnollista tunnettani. Siinä suhteessa saa tahtosi tapahtua. Ja näin me päästään sovintoon.
Pertti oli hyvillään, että Anna sentään myöntyi hänenkin tahtoonsa. Päätökseksi jäi, että häät pidetään pienet ja vaatimattomat tavallisten menojen mukaan.
Kun Pertti oli lähtenyt pois, tunsi Anna kipeää tunnetta. Hän oli tullut huomaamaan, ettei Pertti olekaan tosi "armeijalainen". Koko hänen uskonnollisuutensa on ollut häntä vain ulompaa koskettava tunteiden laine, joka jo on tyrehtynyt. Niin päätti Anna. Ja se oli hänestä sanomattoman paha… Silloin hän — voi silloin hän olisi ollut niin onnellinen, jos Pertti olisi ollut mieleltäänkin se, joksi hän oli häntä luullut…!
Yht'äkkiä joutui Anna syviin mietteisiin. Outo kysymys pulpahti hänen sydämessään: eikö hänen rakkautensa Perttiin ollutkin vain synnillistä, sitä vanhaa intohimoa, jonka käsissä hän oli nuoruutensa ajan kitunut? Eikö se ollut aistillista halua antautua nuorelle miehelle? Jos ei se sitä ole, niin miksi ei hän kohta eroa Pertistä, kun hän näkee, ett'ei Pertti olekaan uskonnollinen, vaan huima maailman lapsi? Oman onnensa ja sielunsa rauhan tähden hänen pitäisi se tehdä nyt, kun vielä on siihen tilaisuutta. Erota ijäksi!…
Anna alkaa itkeä. Ristipäiset tunteet raatelevat hänen sieluaan. Hänen silmiensä eteen esiintyy hulivili tyttölepakko, joka juoksee tanssista tanssiin, yhden nuoren miehen käsivarrelta toisen käsivarrelle. Se on kirjavan koreassa puvussa ja kultaiset koristeet korvalehdissä. Se liehuu ja leijaa, polkee huimassa tanssin tahdissa lattiaa ja nauttii nuoren miehen koskettamisesta. Ja tuossa tytössä tuntee hän itsensä. Kyllä häntä tanssitetaan kovastikin, mutta pitempiin keskusteluihin ei kukaan nuori tanssittaja hänen kanssaan antau. Ja hän tekee sen havainnon, että nuoret miehet hänen selkänsä takana nauravat hänellä ja toisilleen silmää iskevät, häntä tarkottaen. Häntä suututtaa. Uhallakin hän tahtoo saada sulhasen itselleen. Ja sitte ilmaupikin ruma keski-ikäinen mies, jolla on surulliset, vetiset silmät, ja kädet jääkylmät ja kosteat, mikä pyrkii hänen tuttavuuteensa. Pelkästä oikusta hän rupeaa sen morsiameksi ja menee naimisiin miehen kanssa, jonka voimat ovat aivan riutuneet. Mutta se on ärtyinen ja hermostunut. Heidän välinsä rikkoutuvat ja hän itse etsii ajan kuluketta nuorten konttoristien seurassa. Hänen avioliittonsa ei vastaa hänen toivomustaan. Hän alkaa mielessään hautoa ajatuksia, joita itsekin häpee. Valmis miehen myrkytyssuunnitelma on jo tehty ja siihen saatu osakkaaksi oma nuori konttoristi, joka miellyttää häntä. Mutta hänen miehensä kuoleekin äkkiä ennen aivottua tekoa. Hän joutuu hirveihin omantunnon vaivoihin. Vainaja kummittelee hänen silmissään eikä hänellä ole yön eikä päivän rauhaa. Hän lukee raamattua, rukoilee, käy kirkossa ja erilaisissa hartauskokouksissa, mutta sielun paino ei poistu. Lopulta tulee hän pelastusarmeijaan, "majuuri" Andersson hänet kääntää omilla tempuillaan. Mutta siitä saakka on hän tyynnytetty.
Haluaako hän uudelleen ajautua intohimojen raadeltavaksi ja antautua miehelle, jonka suudelma polttaa huulia ja jonka näkö saa hänen verensä kuumana kiehumaan? Anna ei osaa vastata. Onko hänen rakkautensa vain intohimoa?
Pertti esiintyy nyt hänen silmiinsä niin uljaana ja komeana, että kaikki arvelukset häneltä poistuvat. He kuuluvat toisilleen. Ei hän synnin vuoksi Perttiä rakasta, koettaa hän puolustautua. Hän ei voi olla rakastamatta tuota miestä, jonka monet nuoret tytöt niin mielellään ryöstäisivät häneltä. Hän tahtoo kääntää Pertin takaisin uskonnolliseksi…
Hän tahtoo olla hänen vaimonsa ja samalla hänen äidillinen tukensa. Pertti on vielä niin nuori ja siten herkkä maailmalle… mutta hän — Anna — on hänen kasvattajansa, hänen neuvojansa… hänelle kaikki kaikessa. Ja kaikki tulee vielä hyväksi ja sopusointuiseksi. He elävät vain toisilleen, vain toisilleen aina… aina!
Näin koettaa Anna vakuuttautua. Ja hän näkee jo avioliitossaan Pertin kanssa itsellään olevan suuren ja kauniin tehtävän: palauttaa tuo nuori mies takaisin taivaan lapseksi! Eipä hänellä siis ole oikeuttakaan heittää Perttiä maailman kujille yksikseen kuljeskelemaan…
Näin hän koettaa lohduttautua, vaikkakin omatunto hänelle noita kirveltäviä kysymyksiä mieleen sysää.
Pertti, lähdettyään Annan luota, oli alla päin ja pahalla tuulella. Häntä suututti, että häät tulisivat tuollaiset "köyhät häät". Hän kun oli aikonut kokonaan toista ja suunnitellut loistavia ja komeita pitoja, joissa kaikki olisi parasta laatua ja kaikkea yltä kyllin: viinejä ja kukkia, silkkiä ja verkaa, hedelmiä ja hunajaa! Koko Strangin konttorihenkilökunnan hän oli aikonut kutsua häihinsä näyttääkseen heille itsensä uudessa asemassaan. Niin — kaikki herrasihmiset koko tehtaalta. Ja sitte lisäksi paljon muita. Hänen oli nälkä loistoa ja herkullisuutta, häntä huumasi uida hajuvesissä ja hän tunsi nautintoa saada hivellä hienoa, kahisevaa silkkiä. Räiskyvää iloa, riemullista musiikkia ja juhlallista tanssia hän oli halunnut tarjota vierailleen, mutta nyt Anna ei tahtonut häntä ollenkaan ymmärtää. Niin… Anna oli tähän asti saanut mukavuutta kyllin nauttia, mutta hän, monia puutteita nähnyt miespoloinen, ei muuta kuin köyhyyttä, kurjuutta, halveksumista ja haukkumista! Ja nyt kun hekuman ja hempeyden malja on hänen kädessään ja hän on valmistautunut juomaan siitä suurin ahnain kulauksin, tempaa toinen sen häneltä pois! Hänelle tapahtuu tässä vääryys, mutta hän tahtoo vastaisuudessa korvata itselleen tämän vääryyden, päättää hän.
— Mukaannutaan tällä kerralla, ääntää hän ja viheltelee mielensä helpotukseksi.
XVII LUKU.
Vähän sen jälkeen kun Pertti oli mennyt, tuli Tappura Annan luokse.
Anna ilostui, sillä Tappura tuli ikäänkuin lohduttajaksi hänen suruunsa.
— Teille, herra Tappura, joka olette puhemiehemme, täytyy minun uskoa suruni… alkoi Anna puhua.
Tappura oli korvana koko mies.
— Äsken, juuri äsken oli täällä Pertti, ja minä tulin siihen murheelliseen huomioon, ett'ei Pertti olekaan tosi kristitty.
— Eikö sen vaarallisempaa? kysyi Tappura kevyesti.
— Oo! Alatteko jo tekin horjua!
— Minäkö? En toki!
— Miten voitte sitte noin puhua? lausui Anna paheksuvalla äänellä.
— Pertti on vielä nuori ja huikentelevainen. Kunhan hän tulee aviomieheksi, niin kyllä me hänet perinpohjin uudistamme tässä asiassa.
— Niin minäkin toivon.
Annalla oli jo helpompi olla, kun Tappurakin ajatteli samaten kuin hänkin.
— Mutta on toinen asia, josta tahdon puhua teille kahden kesken, alkoi
Tappura.
— Mikä asia?
— Teillä on omaisuutta — paljonkin.
— Mitä siitä?
— Tiedätte kai jo itsekin, että Pertti nuoruudessaan on vielä hiukan huikentelevainen. Koreilee esimerkiksi puvussaan, ja niin poispäin. Mutta sellainen ei saa olla se, joka tulee suuren omaisuuden isännäksi.
— En ymmärrä, mitä tarkoitatte. Puvussaan hän kyllä minunkin mielestäni on liian ylellinen.
— Puhun sitte suoraan. Teidän omaksi eduksenne ja varovaisuuden vuoksi on tarpeellista tehdä sopimuskirja, mikä määrää, että omaisuutenne pesässä pitää pysyä koskematonna — aivan koskematonna ilman teidän lupaanne. Ja Pertti ennen vihkimistä vahvistaa allekirjoituksellaan tuon sopimuskirjan. Kun olen puhemiehenne, niin omatuntoni pakottaa minut sulasta teidän etujenne valvomisesta näin ehdottamaan.
Pelkästä kateudesta Tappura näin juttusi. Viime viikkoina oli se paisunut oikein vuoreksi hänen sydämessään. Salaa hän Perttiä vihasi. Mutta puolesta puhumaan kiihoittivat nuo luvatut palkinnot. Hän ei jaksanut niellä sitä, että Pertti, tuo entinen renkivekale ylimaassa, entinen nälkäinen ruotilainen siellä, joka hänenkin pirttinsä nurkassa oli homehtunutta leipää jyrsiskellyt silloin, kun hän kauppiaana ryypiskeli peräkamarissa konjakeita tukkiherrain kanssa, että tuo nyt yhtäkkiä kohoaisi sellaiseksi patruunaksi. Ei totisesti! Täytyi asettaa luja sulku miehen liialliselle rimpuilemiselle.
— Mutta oi! Te loukkaatte Perttiä, vastasi Anna Tappuran esitykseen.
— Niinkö luulette? Omaksi eduksenne minä tässä puhun. Ajatelkaa, että hän saa vapaat kädet kourata omaisuuttanne. Ja hän kahmaiseekin sitä sillä tavalla, että syytää suoraan kaivoon.
— En usko sitä Pertistä. Hän on niin kauniisti puhunut minulle tahtovansa uurastaa ja puuhata vastaisuudessa voimiensa takaa.
— Mutta siinä rajuudessaan ja kokemattomuudessaan hän saattaa mennä liiallisuuksiin, saattaa hupeloida siten, että lopulta tekee kuperkeikan. Ja silloin te molemmat istutte paljaalla oksalla. Ei hän ole tainnut teille puhua vielä miten hän aikoo ruveta perustamaan uutta konepajaa ja kilvoittelemaan Strangin kanssa. Eikö tämä ole jo mielettömyyttä?
— Oh! Sitä hän ei ole minulle puhunut.
Anna jäi ajattelemaan. Tappuran puheessa oli silti järkeä hänenkin mielestään.
— Mutta en usko, että Pertti sopimuskirjaan suostuisikaan. Se loukkaisi häntä liian syvästi. Ja ajatelkaa, mikä hirveä häpeä tulisi, jos hän vihillä kieltäytyisi!
— Ei pelkoa! Minä tunnen siksi hyvin Pertin.
— Mutta en minä nyt sentään —!
— Jos kieltäytyisi, joka muuten on aivan mahdotonta Perttiin katsoen, niin silloin astutte te väliin ja revitte palasiksi sopimuskirjan. Sillähän se on tehty. Sopisihan kuitenkin koettaa.
Tappura haastoi henkensä takaa.
— Voi sentään, kun tämä on ikävä asia! Uskon kyllä, että te sulasta minun edustani tätä ehdotatte. Mutta siltikin…
— Juuri niin sitä teen.
— Ja kyllä on viisastakin olla varovainen…
— Niin on. Äsken puhuitte, ett'ei Pertti ole tosi kristitty. Minä sanon nyt jyrkästi, että sitä hän ei ole…
Annalle tulivat kyynelet silmiin.
— Mutta me molemmat varmasti uskomme, jatkoi Tappura, että kun hän tulee naimisiin, me teemme hänestä uuden ihmisen, lujan kristityn, joka uskonsa lujuudessa on ensimäisiä meidän joukossamme. Mutta tässäkin suhteessa on hyvä, että teillä on kahle, jolla te voitte häntä sitoa itseenne. Ja sellainen kahle olisi tuo sopimuskirja. Silloinhan teillä olisi valta hänen ylitsensä. Olisitte tavallaan hänen äitinsä, hänen holhoojansa. Ajatelkaa: tuon nuoren, kokemattoman, mutta niin rakastettavan miehen holhooja, tuki ja turva.
Tappuran viime puhe vaikutti. Hän oli osannut Annan arkaan kohtaan.
— Ja sellaista tukea ja turvaa hän tarvitsee! vahvisti Tappura vielä puhettaan.
— Niin tarvitsee, huokasi Anna kyyneleet silmissään.
— Joko käsitätte?
— Minä suostun ehdotukseenne.
Tappura huokasi helpotuksesta. Hänen esityksestään ei Pertille asiasta virkattaisi mitään ennen häitä. Ja Tappura se hankki lakimiehen, joka mainitun asiakirjan kyhäsi.
Häissä esitti sitte vihkimisen toimittava pappi tuon sopimuskirjan Pertin allekirjoitettavaksi ennen vihkimistä. Annan täytyi silloin pakosta luoda silmänsä alas välttääkseen Pertin murhaavaa katsetta.
Hetken epäröi Pertti. Koko sen ajan Anna vienosti tärisi. Mutta sitte käsi kiukusta vapisten piirsi Pertti harakan jalkoja sopimuspaperille, jotka pappi kokosi hänen nimekseen. Silloin Tappura naurahti pilkallisesti Pertille vasten kasvoja. Mutta hän olikin jo puhemieslahjansa saanut. Insinööri Strang puolestaan katsahti paljon merkitsevästi Perttiin. Ja kohta vihkimisen jälkeen hän lähtikin häistä pois papin kanssa. Heidän mentyään anasti kohta Tappura ja rautatorvi seppä puhumisvallan ja käyttivätkin sitä sellaisella mahdilla, että Pertin teki mieli viskata heidät nurin niskoin ovesta ulos.
Koko häiden ajan oli Pertti kiukkuisella mielellä. Sopimuskirja oli hänelle täydellinen yllätys. Viimein puikahti hän yksin pimeään huoneeseen, jossa vieno kuutamo oli tyynnyttävä. Täällä hän istui ja mietti.
— Onko minua sittekin petetty! äännähti hän itsekseen ja purasi huultaan, jotta siitä lähti verta.
Anna tuli häntä huoneesta noutamaan.
— Miksi täällä yksin istut? puhui Anna sovittavasti.
— Pitäisipä sinun se tietää! vastasi Pertti ontosti.
— Sopimuskirja on vain muotoasia. Elä siitä huoli!
Pertin mieli jo keventyi. Yhdessä Annan kanssa lähti hän häävieraiden pariin.