XVIII LUKU.
Häidensä jälkeen alkoi Pertti innolla hääriä kangaskaupan kanssa. Olihan hänelle nyt auvennut tilaisuus toimimiseen. Itsekseen hän oli ajatellut, että kun Anna huomaa hänen uutteruutensa ja aherruksensa, hän sopivana hetkenä itse tulee tarjoutumaan repimään tuon kirotun sopimuspaperin palasiksi. Tai antaa hän siihen hienon viittauksen.
Nimikilpenä oli vielä puodin ovellakin: Anna Holmin kangaskauppa. Kun Pertti tahtoi sitä muutettavaksi, vastusti sitä Anna sillä syyllä, että kauppaa tekevät voivat erehdyksestä mennä muualle kauppoihin, jos puoti ristittäisiin uudella nimellä vanhan sijaan, joka siinä oli ollut vuosia. Tässäkin oli Tappura takana ja hän se oli Annalle sanat suuhun pannut.
Pertti antoi asian olla sinänsä, vaikka hänestä kyllä tuntui kiusalliselta purjehtia vaimonsa lipun alla.
Aamusta iltaan hyöri Pertti puodissa sillä menestyksellä, että vuoden takaa Anna suostui hänen esitykseensä puodin laajentamisesta. Siihen yhdistettiin toinen läheinen huone. Entisen puodin pienet kuusiruutuiset akkunat lyötiin rikki, akkuna-aukot suurennettiin ja yksi suuri lasi pantiin itsekuhunkin akkunaan entisen kuuden ruudun sijaan. Kaupasta tuli nyt kaupungin suurin ja hienoin kangaskauppa.
Kaupungin liikemiehetkin ottivat huomioonsa Pertin puuhat. Kauppiaana häntä alettiin jo huomata. Ja niinpä muutamana päivänä hän sai kutsun tulla liikemiesklupin jäseneksi. Silloin taas riemun aallot soutivat Pertin sydämessä. Pelastusarmeijalle oli hän jo kokonaan kylmä, mutta nyt hän aikoi tehdä sen kanssa ikuisen eron. Annaa ei hän tahtonut kuitenkaan pahoittaa. Kun Anna joskus, hyvin harvoin, pyysi häntä armeijaan, valitti Pertti, ettei hänen aikansa myöntänyt. Annakin puoleltansa antoi sen asian olla sinänsä.
Usein iltasin riensi Pertti liikemiesklupiin. Ei Pertti kyllä nauttinut väkijuomia, mutta hänestä oli niin hauska, niin sanomattoman hauska olla tuolla klupissa ja saada puhella kaupungin muiden liikemiesten kanssa. Ja mikä nautinto istua heidän, joiden joukossa oli suuriakin rahamiehiä, seurassa samassa pöydässä! Hän toisinaan mieltyikin puhelemaan heidän kanssaan vesiselvänä myöhäiseen yöhön, kunnes ei enää yksikään noista ihailluista joko osannut sanoa yhtään järjellistä ajatusta tai hän oli nukuttanut koko pöydän. Joskus kävi niinkin. Ja silloinpa Pertti voiton riemulla, tuntien, että hän oli "noita" väkevämpi, lähti kotiinsa. Tällöin ravintolapalvelijat erityisellä kunnioituksella kiiruhtivat auttamaan hänelle turkkia päälle.
Siellä kotona sillä välin Anna vuoteessa värisi. Missä asioissa Pertti öisin viipyi? Se oli hänelle hirveä kysymys, johon hän ei uskaltanut itselleen vastausta antaa. Hän vain kauhean tunteen kiduttamana vuoteessaan värisi ja hiljaisuudessa itki onnettomuutta, että hänen toiveensa olivat pettyneet "uudesta synnyttää" Pertti. Mutta kun Pertti oli aina hänelle kohtelias ja mesisanainen, ei Anna rohjennut mitään Pertiltä itseltään tiedustaa. Hän vain alkoi hiljaisuudessa Perttiä vakoilla hänen puodissa ollessaan. Ja siellä hän näki sellaista näytelmää, mikä hänen sydäntään leikkasi. Miten lepertelevän kohtelias Pertti oli naisväelle, varsinkin nuorille neideille! Ja miten ne hänelle takaisin nauroivat hampaansa näkyviin! Mutta olivathan ne herrasnaisia —! Ja Anna koetti tyynnyttää itseään.
Puodin varasto suureni yhtenään ja kauppaa tekevien luku lisääntyi. Ylimäisimpänä Pertti itse puodissa hääri, vaikka puotilaisia siinä oli puolikymmentä.
Entisen hämärän sijasta asusti nyt puodissa kokonainen maailma valoa, jossa kirjavat kankaat, hohtavat silkit, koreat matot ja muut ylellisyydet uivat kaikessa ihanuudessaan ja houkuttelemalla houkuttelivat itselleen ostajia.
Näillä puuhillaan oli Pertti saanut itselleen paljon ihailijoita, jotka kehuivat puodissa käydessään hänen aistiaan. Se teki Pertin vielä puuhaavammaksi. Hänen kohteliaisuuttaan ja hienoa käytöstään puodissa kehui kaupungin koko naismaailma.
Mutta oli yksi ihminen, joka Perttiä ärsytti. Ja se oli insinööri Strang. Hän viskoi Pertille vasten kasvoja kovin kylmiä sukkeluuksia. Niinpä hän ensi kerran puodin suurentamisen jälkeen Pertin kangaskaupassa lausui hänelle: — Olette kuin viinankauppias, joka tavaroillaan pilaa yleisöä. Kaikitta näittä turhuuksitta — insinööri osotteli ryhmysauvallaan kohti heleitä ja hempeitä Brysselin mattoja ja Lyonin silkkejä — tulisivat ihmiset paljon paremmin toimeen kuin niiden kanssa. Onneksi toki ette ole hankkinut tänne parfyymituotteita. Siinä tapauksessa, että niitä olisi, kiertäisin minä tätä katuakin pakoon, jonka varrella puotinne on.
Insinööri sytytti sikarinsa ja lähti. Eikä hän enää senjälkeen tullut
"Anna Halmin kangaskauppaan".
Mutta insinöörin puheesta sai Pertti juuri aiheen täyttää puotinsa myös parfyymitavaroilla. Ne sopivat erinomaisesti tällaiseen kauppaan.
Kun toinen vuosi oli kulunut umpeen, oli kauppa yhä enemmän vaurastunut. Silloin Pertti Annalta tinki saada muuttaa liikkeen omalle nimelleen, johon Anna myös suostui.
Pertti teetti suuren, uuden nimikilven, johon oli kullankarvaisilla kirjaimilla mustalle pohjalle suuren suuresti maalattu: "Albert Hagert. Tyghandel. Parfymer. Galanterivaror". Pertin oma äidinkieli siinä ei saanut nimeksikään sijaa.
Tämän komeuden naulasi Pertti omalla kädellään kadulle ulkonevaksi entisen pienen kyltin "Anna Halmin kangaskauppa" sijalle. Tuo vanha olikin jo näyttänyt komean puodin oven päällä samallaiselta kuin ruma arpi kaunottaren hienohipiällä otsalla.
Muuten oli Pertti vahvasti pöyhistynyt ja hienostunut. Hän käytti silkkisukkia ja vaatekenkiä talvellakin. Joka päivä muutti hän puhtaan, hienon palttinapaidan päälleen ja vaihtoi pukua useamman kerran viikossa. Kesät talvet piti hän korkeaa silkkihattua ja puvun kuosi oli Pariisin viime kuosi. Aina tuoksui hän väkevälle parfyymille ja käytti kuumavärisiä kaulahuiveja. Liinavaatteiden alla oli pehmoinen, elastinen iho, jonka hoito maksoi vuodessa satamäärin. Hän tahtoi olla "hieno" kiireestä kantapäähän. Ja hän tunsi nautintoa olla sellainen.
Hän kulki kadulla suurten liikemiesten kanssa ja teki ensimäisiä kömpelöitä kokeita ruotsinkielen mutkikkaassa taidossa. Tappuraa ja seppää ei hän ollut näkevinäänkään. Ja kodissaan kun hän heitä tapasi, käski hän piian salaa rouvalta, heidän poismentyään, lakaista heidän jälkensä. Kokonaan ei hän uskaltanut heitä pois karkoittaa. Sillä Anna heitä suosi ja rouvalla oli vielä se sopimuskirja ehyenä. Pertti odotti viidennen liikemiesvuotensa loppua, jolloin hän esittäisi sen viskattavaksi tuleen. Ja sitte kun hänellä olisi kokonaan kädet irti holhoudesta, ymmärtäisi hän kyllä elää.
Se häntä kiusasi, ett'ei Anna suostunut pitämään hienoja vieraspitoja, joissa hän olisi saanut esiintyä isäntänä liikemiestuttavilleen. Mutta sitä runsaammin eleli hän klupissa. Monesti oli hän Annalta tinkinyt kestejä, mutta hän oli yksipäinen. Pelastusarmeijalaisia siellä Annan luona toisinaan puikkelehti, mutta silloin hopusti lähti Pertti pois koko talosta. Ne "armeijalaiset" häntä inhottivat: epäsiistejä, mauttomia ihmisiä, jotka lauloivat hallelujaa ja huokailivat syntejään!
Mielessään oli Pertti jo pitkät ajat kantanut ajatusta, että kun hän pääsee itsenäiseksi, niin hän rakentaa konepajan. Se oli ihanin unelma Pertin sielussa, että olisi oman konepajan isäntä. Ja silloin saisi hän näyttää pitkää nenää Strangille, joka hänelle niin pahoja ennusti hänen naimisiin mennessään.
Muutamana syyskuun iltapäivänä istui Pertti liikemiesklupissa. Siellä hän istuu eräiden liikemiesten seurassa, kun yht'äkkiä astuu sisälle suuri, karkeaverinen mies, jolla on paksut kasvot ja hartiat sellaiset, että niillä voisi kallioita kantaa. Ulkomuodoltaan hän on täysi teurastajan tyyppi. Ja tämä suuri mies on puettuna lyhyeen, kellerväväriseen, viheriällä reunustettuun metsästystakkiin ja pitkävartisiin rasvasaappaisiin. Hän tulee juuri metsästämästä ja sanoo sivumennen poikenneensa klupiin ottamaan vähän portteria. Hän on niin metsäntuores, punakka ja hilpeä astuessaan saliin koiraparia taluttaen. Kaikki huoneessa olevat kohta remahtavat ilosta hänen nähdessään ja hän tervehtii kaikkia kädestä puristaen, itsekullekin sukkeluuksia nakellen. Pertti yksin on outo, mutta hän, tuo suuri mies, esittelee itsensä Pertille. Hän on Moe, kaupungin soitinkaupan omistaja.
Tämä kohtaus on Pertille veriin menevä ja Moessa näkee hän personoituna oman ihanne-ihmisensä. Tuollainen, juuri tuollainen hänkin tahtoisi olla!
Maistettuaan tervanruskeaa portteria rupeaa Moe syöttämään koiriansa voileivillä, joita tarjooja-nainen hyvin kohteliaasti hänelle tuopi. Nyt on huoneessa kuolon hiljaisuus. Kaikki katsovat, miten Moen koirat syövät ikäänkuin eivät koskaan olisi ennen nähneet koirien syövän. Ja kyllä hurtat syövätkin hyvällä ruokahalulla, kun ovat niin laihoja, että joka luun solmun niissä voi lukea. Mutta sellaisia pitää olla oikean metsämiehen koirat.
Kun koirat ovat syöneet ja Moe juonut portterinsa, lähtee hän pois sanomatta kenellekään hyvästiä. Hänen läsnäolonsa oli kuin jonkun pyhän uhripapin: nöyryyttävä, mutta samalla puoleensa vetävä.
— Se on hävittömän itsetietoinen mies tuo Moe! uskaltaa kohta hänen pois mentyään joku huomauttaa.
Mutta huomauttaja ei saa mitään vastausta. Eivät rohkene toistensa vuoksi haastaa Moesta mitään loukkaavaa.
— Siinä näitte miehen, jota vähän pelätään, kuiskaa Pertin vieruskumppani hänelle.
— Mistä syystä? kysyy Pertti.
— Moe ei siedä mitään vastaan sanomista. On rikas, monessa asiassa taidokas ja ruumiin voimiltaan jättiläinen. Ystävänä on muuten verraton, mutta se onni ei kohtaa jokaista meistä.
Pertissä heräsi kiihkeä halu päästä Moen ystäväksi tai paremmin sanoen tulla itse Moeksi.
Hän saa kuulla kerrottavan, että Moe on tappanut jäniksiä ja lintuja tuhansittain, kettuja sadottain, tapellut susien ja ilveksien kanssa ja katsonut karhuja silmästä silmään.
— Mutta arvatkaapa, mikä se vielä on? Ja onkin suuri silläkin alalla!
— Noo?
— Taiteilija. Musiikkikauppiashan on ammatiltaankin.
Pertin ihastus mieheen oli yhä nousemassa.
— Jos hän olisi käynyt soittamaan pianoa tuolla, niin hän olisi soittanut sitä selkänsä takaa. Niin hän ravintolassa soittaa! Se on minun ymmärtääkseni harvinaista.
— Jo toki!
— Mutta muualla soittaa hän niinkuin muutkin ihmiset. Ja silloin — voi taivas sitä musiikkia, minkä hän soittokoneesta ilmoille ajaa!
— Hänhän on aivan erinomainen ihmiseksi!
— Erinomainen hän on myös monessa suhteessa. Siinäkin että elää erillään vaimostaan. Rouvaparka, mustakiharainen kaunotar, joka oli mennyt naimisiin vain tunteellisen taiteilijan kanssa, kammoksui hänessä karhuntappajaa ja hevoshuijaria — hän on nähkääs suuri hevosmieskin — ja lähti pakoon metsää ja tallia. Moe antoi hänen mennä ja vihelsi vain marsia sen päälle.
— Niin sitä pitääkin tehdä! sanoi Pertti ja naurahti.
Sen illan ja seuraavan aamupäivän päilyi vain Moe Pertin mielessä.
Hänessä heräsi vastustamaton halu mennä tapaamaan Moe kotonaan.
— Mutta mitä hän ottaisi asiaksi?
Hän mietti, menisikö ostamaan jotakin soittokonetta. Mutta heillä oli jo ennestään kallis ja juhlallinen senlaatuinen kapine ijäti mykkänä salissa. Viimein keksi Pertti syyn: hän päätti lisätä kauppaansa myös metsästysosaston. Ja sen järjestämisessä hän kysyisi neuvoa Moelta! Sopisihan hänen myödä kaupassaan metsästystakkeja, patruunavöitä, laukkuja, torvia, lakkeja y.m., vaikka varsinaiset pyssytarpeet jäisivätkin pois.
Hän lähti Moen luo iltapäivällä. Moe otti hänet kylmän kohteliaasti vastaan. Hänen työhuoneessaan olivat nuottikirjat, hienot soitinkoneet, petoeläinten nahat, monemmoiset pyssyt ja muut metsästystarpeet sikin sokin. Muutamassa huoneen loukossa oli koira-äiti lapsineen ja sinne Moe usein lähetti suopean silmäyksen.
Pertti ilmoitti asiansa.
— Tulin sitäkin varten, että itse haluaisin tutustua metsästysasioihin, lisäsi hän hetken takaa.
— Ammutteko mieluummin luodikolla vai haulikolla?
— Olen aivan pyssyn käyttämätön.
— Oletteko koskaan pyssyä nähnytkään? kysyi Moe pilkallisena.
— Olen toki nähnyt.
— No se on jo erinomainen pohja opetuksessa.
Molemmat nauroivat. Moe vei Pertin pyssyvarastolleen. Pertti oli osannut esittää asiansa Moen itserakkautta kyllin imartelevasti, niin että hän lämpeni Pertille. Oli siinä monellaista tuliluikkua. Moe näytti ensin haulikoita ja selitti niiden rakennetta huomauttamalla, että haulikoilla ampuessa on tärkeintä, miten saada aikaan sopiva haulien hajoitus.
Sitte tarttui Moe luodikkoihin ja yhtä perinpohjaisesti näytteli niitä.
— Jos aivotte tulla tosi pyssymieheksi, niin silloin pian luodikko käteen. Haulikko on poikanulikkain ja sunnuntai-metsästäjien murha-ase. Luodikko vaatii tarkkaa silmää ja varmaa kättä eikä rääkkää otuksia, sillä kiväärin luoti tekee varmasti työnsä. Sata metriä on sopivin välimatka. Karhun minä ammun mieluummin viiden metrin päästä. Sen lähempää työnnän nalliin keihään.
Moe näytti karhunkeihäänsä ja sanoi viiden karhun veressä sen kärkeä kastaneensa.
— Näistä yhden nahka on täällä salissa.
Moe avasi viereisen suuren huoneen oven ja veti sinne Pertin. Pertti oudostui sen omituista sisustusta. Täällä oli paljon maalauksia. Muuan esitti nuorta karhua maistelemassa muurahaisen munia. Taulut olivat Moen oman käden työtä.
Pertti ymmärsi, että kyllä hän nyt oli mahtavampansa satuttanut. Pertin silmissä oli noissa tauluissa sanomaton ihastus, vaikka itse asiassa olivat hyvin keskinkertaisia harjoitelmia.
Korkeaselkäisen sohvan molemmissa päissä venyi alas mustan ketun nahka ja sen edessä oli karhun talja. Sitä näytteli Moe Pertille.
He palasivat takaisin työhuoneeseen,
— Diana! komensi Moe ja koira-äiti huoneen loukosta tuli hänen luo.
Tämä Diana on seisova lintukoira. Koettakaa, miten korkea on takaraivon nystyrä!
Pertti koetti.
— Silmien pitää olla tummanruskeat ja korvalehtien niin pitkät, että ulottuvat lähes kuonon päähän asti, eivätkä saa päättyä terävään huippuun. Rinta syvä, mutta ei leveä, lanne vähän taipunut, peräpuoli ruumiista suhteellisesti kalteva ja häntä kuin pitkä, suora kampa. Karvasuortuvat aaltoilevat, mutta eivät kiharat. Väri tummanruskea mahonkiväri. Sellainen on puhdasrotuinen irlantilainen setteri. Ja niinkuin näette on Diana juuri sellainen.
Moe mittaili ja näytti koiraansa joka puolelta. Pertti seurasi hartaana katselmusta.
Sitte meni Moe eteiseen, vihelsi ja äänsi:
— Morjens!
Kohta sieltä pihalta hulmusi toinen koira. Moe otti sen käsitelläkseen ja alkoi siitä luennoida Pertille:
— Tämä on ruotsalainen ajokoira. Sellaisen päälaki on loivaan kaartuva ja pää edestäpäin katsoen näyttää kapealta ja pitkältä. Korvat ulottuvat puoleen kuonoon ja kapenevat hieman alaspäin. Takaraiva on ainoastaan hiukan leveämpi kuin hampaita kohti heikosti kapeneva kuonoluu. Tulkaa katsomaan täältä edestäpäin!
Pertti seurasi Moea, taivutti vähän syrjään ruumistaan, ummisti vasemman silmänsä ja tähtäili samoin oikealla silmällä kuin näki Moenkin tekevän Morjensin päätä. Koira seisoi totisena ja katsoi viisailla, kirkkaan loistavilla ja tummilla silmillään tarkastajoita.
— Lopetamme tällä kerralla, sanoi Moe.
Pertti kiitti ja kumarteli.
— Teidän pitää lähteä jonakuna päivänä minun kanssani metsälle. Siellä se on paras opetussali. Hankitte pyssyt ja lähdemme. Eikö niin?
— Olisin erinomaisen kiitollinen, jos voisin päästä herra Moen seurassa.
— Lähdemme vaikka parin päivän takaa. Mutta pyssyjä ostaessanne minä mielelläni antaisin teille muutamia neuvoja. Taikka vielä paremmin: käymme ne yhdessä ostamassa.
Pertti riemuitsi sielussaan. Sovittiin, että huomenna Moe tulisi käymään hänen luonaan ja sitte yhdessä ostettaisiin pyssyt.
Pertti oli jo varhain iltapäivällä tullut, mutta ilta oli kerjennyt kulua ja yö alkaa, kun hän läksi pois Moen luota. Yksin kotiin kulkiessaan kauniissa syyskuun kuutamossa, tunsi hän sielussaan, että tämä päivä oli ollut ihanin hänen elämässään. Moe, tuo suuri mies, tuo mainio metsämies, kuulu taiteilija ja itsetietoinen ihminen, jota kaupungin herrat hienosti pelkäsivät, oli todella tullut hänen ystäväkseen ja opettajakseen! Mikä kadehdittava onni! Voi mikä riemu!
Moe oli tarjonnut hänelle illallisen ja yhdessä sen päälle he olivat maistelleet kahvia ja liköriä. Sen ääressä oli Moe lämmennyt yhä rakastettavammaksi, yhä avomielisemmäksi, yhä veljellisemmäksi. Ja huomenna oli Moe luvannut tulla käymään Pertin kotona!
Ja hän tulikin. Pertti vei Moen saliin ja pyysi istumaan. Oluttehtaalta oli hän tilannut portteria erityisesti Moea varten. Ja sitä kantoi sisälle palvelijatar, mitä Pertti erityisellä huolella oli opettanut Moelle niiaamaan.
Moe heitti arvostelevia silmäyksiä ympärilleen ja ajatteli itsekseen: tavallinen poroporvarin koti!
Pertin omissakin silmissä hänen salinsa muuttui niin halvaksi ja mitättömäksi nyt Moen sitä arvostellessa. Kun olisi ollut yksikään karhun talja jossain mattona, niin kyllä kai Moe olisi toisilla silmillä huonetta katsellut!
— Minulla on vain yksinkertainen ja vaatimaton koti, pyyteli Pertti salinsa puolesta anteeksi.
Moe katsahti soittokoneeseen. Sekin nyt tuntui Pertin silmissä ikäänkuin anoisi armoa omasta kehnoudestaan Moen katseiden siihen kohdistuessa. Se, joka ennen aikoinaan oli Pertin silmissä esiintynyt ruhtinaallisena loistoesineenä, mihin hän oli tuntenut miltei kunnioitusta!
— Tehän olette naimisissa entisen rouva Halmin kanssa?
— Olen, vastasi Pertti hiukan punastuen, sillä tuo "entinen" lausuttiin erityisellä merkityksellä.
— Onko teidän rouvanne kotisalla? kysyi Moe jotain puhuakseen ja tyhjensi portterilasin pohjaan.
Pertti kohta viinurin nöyryydellä täytti Moen lasin ja lähti etsimään
Annaa esitelläkseen hänet Moelle.
— Mies tuntuu olevan eilinen nousukas! tuumi Moe itsekseen Pertin mentyä ja nousi taiteilija-silmällään tarkastamaan seinätauluja.
Ne olivat venäläisiä väripainoksia eikä Moe voinut niille tehdä muuta kuin sydämensä pohjasta asti halveksien hymyillä.
— No on sitä ihmisillä makua! Tuollaisia tauluja en ripustaisi ulkohuoneenikaan seinälle.
Pertti tuli Annan kanssa. Pertti esitteli ja Moe tervehti kohteliaasti Annaa, jonka poskille verta karkasi. Oltiin hetken aikaa ääneti ja Moe alkoi selailla pöydällä olevaa valokuva-albumia. Hän kävi sen läpi viitsimättä valokuvia lähemmin katsella, vaikka Pertti oli asettunut hänen taaksensa valmiina esittelemään kuvat. Moe heitti albumin syrjään välinpitämättömästi. Nyt sattui Moen käteen "Sotahuuto", joka myös oli siinä pöydällä. Silmät suurina hän kysyi, osottaen lehteä:
— Kuka tätä tällaista lukee täällä?
Annan silmissä välähti suuttumuksen tuli, mutta Pertti aivan tulipunaisena vastasi:
— Vaimoni niitä on katsellut. Ne nyt joutaisi kyökkiin täältä.
Samassa nousi Anna istumasta, otti "Sotahuudon" ja meni sen kanssa kyökkiin eikä enempi palannut. Hän oli saanut jo ensi kohtauksessa Moesta enempi kuin kyllikseen. Ja nyt oli Pertti lopullisesti paljastanut itsensä Annan silmissä: hän halveksi pelastusarmeijaa! Anna kourasi sydänalaansa sisällisestä tuskasta ja hänen täytyi kyökissä heittäytyä pitkälleen piian sänkyyn. Pitkä ja valittava voihkinta lähti Annan huulilta.
— Koko uskonto on vain lasten tarua. Ja pelastusarmeija vielä kaikkein paksuinta laatua sitäkin, puheli Moe salissa, nauroi Annan suuttumukselle ja joi portteria.
Pertti muisti armeija-aikansa ja häpesi.
Moe meni soittokoneen luo, avasi sen ja katseli ympärilleen nuotteja nähdäkseen. Mutta eipä niitä missään näkynyt.
— Te soitatte ilman nuotteja vai? ivaili Moe.
— En minä soita mitenkään.
— Kuka tätä soittaa?
— Ei kukaan.
— Ahhaa! Se on vain mööpelinä kuin talonpojan salissa pesukaappi, nauroi Moe.
Ja taas hän joi portteria ja taas Pertti kaatoi uutta.
Sitte lähdettiin rautakauppaan. Vastaantulevat porvari-herrasmiehet tervehtivät hyvin kunniottavasti Moea ja taas Pertti tunsi kävelevänsä jonkun yliluonnollisen rinnalla.
Insinööri Strang tuli vastaan. Pertti tervehti insinööriä, joka kylmästi vastasi. Strang katsoi ensin Perttiin ja sitte Moeen ikäänkuin olisi tahtonut Pertille sanoa: vai tuon seurassa sinä nyt matkailet!
— Oletteko tuttu tuon idiotin kanssa? kysyi Moe, kun Strang oli sivuutettu.
— Olin hänen konepajassaan piirustajana.
— Se on mies, joka ei ymmärrä antaa arvoa sanoille Wein, Weib und Gesang — Moe suomensi ne kohta Pertille —, vaan tulee lopulta pähkihulluksi liiallisesta työstä. Minun seurapiirissäni hän tunnetaankin idiotin nimellä eikä se suinkaan ole hänelle kunniaksi.
Pertti olisi mielellään kysynyt, mitä se tuo sana merkitsee, mutta ei kehdannut.
— Se mies on mammoonan orja. Sille saisi kaataa sulatettua kultaa kurkkuun, jotta saisi sitä kylläkseen, puhui Perttikin mahtavasti ja Moe nauroi hänen sukkeluudelleen.
— Koko kaupungin hienommat seurapiirit nauravat hänellä. Viime aikoina kuuluu hän ruvenneen suoraan hulluttelemaan työväkensä kanssa. Se kometiia kuuluu olevan työväen sivistämistä. Jonain kauniina päivänä kai saamme kuulla hänet viedyksi houruin huoneeseen, puhui Moe, lopun ikään kuin säälivästi.
Tultiin rautakauppaan. Kun Moe mainitsi pyssyjä, niin kohta pari puotipalvelijaa henkensä perästä alkoi niitä kantaa tiskille. Eivät herenneet ennenkuin olivat tiskille muodostaneet kokonaisen kukkulan pyssyistä. Moe valikoi. Koko puotiväki ymmärsi, että nyt oli heidän puotinsa pyssyillä tulikoetus, kun itse kuulu mestari niitä tarkasteli. Rautakaupan isäntä lähetti vielä makasiinistakin noutamaan lisää.
Pitkän harkinnan perästä otti Moe yhden haulikon ja yhden luodikon, ojensi ne Pertille ja sanoi:
— Niiden pitäisi kelvata.
Useamman satamarkkasen sai Pertti panna pöytään ennenkuin pyssyt olivat maksetut. Sitte ostettiin vielä koko joukko muita ampumatarpeita.
Kun Pertti pyssyineen ja niine metsästyskaluineen tuli kotiin, katsoi
Anna häntä ihmeissään.
— Mitä sinä nyt hulluttelet? kysyi hän.
— Siltäkö sinusta näyttää? Mistäpä hameväki ymmärtää metsästystä. Mutta minä ymmärrän ja viikon takaa minä pääsen Moen seurassa metsästämään. Ei hänen kanssaan joka mies pääse. Jos näkisit hänen kotinsa… Mutta mitä sinä vesittelet…?
Anna istui todellakin itkemään.
— Puhu, mikä sinua vaivaa! uteli Pertti.
— Mistä sinä tuon Moen nyt löysit kumppaniksesi?
— Löysinkö? Elä puhu sillä tavalla! Se on suuri kunnia meille, että olemme hänen tuttaviaan. Olisitpa nähnyt, miten kunnioittavasti kaikki herrasväki häntä nytkin kadulla tervehti…!
— Mutta alempi kansa hänestä puhuu hyvin pahaa. Ahdistelee nuoria talonpoikaistyttöjä myöhään iltasin kaduilla. Ja vaimostaankinhan hän elää erillään…
— Pitääkö niitä kaikkia juttuja uskoa? Kyllä ne Annaseni, ovat valehdelleet sinustakin monemmoista.
— Itse minä siihen ennen olen antanut syytä.
— Siihenkin, että olet ensimäisen miehesi myrkyttänyt?
— Pertti! Mitä sinä nyt puhut! parahti Anna kuin olisi saanut puukon iskun lihaksiinsa.
— En minä puhu, vaan ne puhuvat, joita sinä uskot.
Nyt seurasi kiivas sanasota, ensimäinen julkiriita, mitä heillä koskaan oli ollut. Siinä Pertti tiuskasi, että Moea ja häntä ei erota pirukaan.
— Samallaiseksi härjäksi sinutkin opettaa kuin on itsekin. Jos et jo lienekin? kiukutteli Anna.
Nyt ryntäsi Pertti Annaa kohti. Survasi hänet huoneen loukkoon ja löi häntä voimansa takaa.
Sitte hän lähti koettamaan uusia pyssyjään. Mutta Anna itki, itki, itki… Hän ymmärsi itse paholaisen tulleen kotiinsa Moen muodossa.
* * * * *
Moe ja Pertti nähtiin tästä puoleen aina yhdessä. Pertti oli kuin pienennetty kopio Moesta. Pertti teetti itselleen samallaisen metsästyspuvun kuin Moellakin oli, hankki itselleen pyssyjä ja koiria, ja vuokrasi metsämaita. Yhdessä he metsästivät, yhdessä valmistivat ihmiskunnalle suurella huolella täysin puhdasverisiä metsäkoiria ja yhdessä ajelivat Moen juoksijoilla, kunnes Perttikin, kun oli hevosasioihin perehtynyt, osti itselleen pekunan, josta tulikin taituri alallaan. Nyt he yhdessä kulkivat kilpa-ajoissa, saivat palkintoja ja tunnettiin hevosmiesmaailmassa yli koko Suomen.
Pieneksi huvitukseksi itselleen, kun suuri konepaja ei näkynyt pääsevän syntymään hänen voimallaan, rakennutti Pertti pihalleen vähäisen pajan, jossa hän huvikseen näperteli. Tässä pajassaan keksi hän uusmallisen kilpa-ajoreen, siron ja hämmästyttävän keveän. Silloin Moekin ylisteli häntä. Muitakin pieniä keksinnöitä Pertti siellä sai aikaan. Niihin hänellä oli luonnollisia taipumuksia.
Kaikkia Pertin puuhia, joissa Moe oli mukana, katseli Anna inholla. Varsinkin tuo paja oli hänestä vastenmielinen laitos. Moea ei hän voinut yhtään kärsiä. Se oli kokonaan vallannut häneltä viimeisenkin varjon hänen miehestään. Menipä joskus päiviä, ett'ei Pertti tavannutkaan Annaa. He olivat kuin kaksi samassa suuressa talossa asuvaa hyyryläistä, jotka vain ulohtaalta katselivat toistensa elämää.
Moe se vain oli Pertistä rakas. Moen kanssa hän vietti klupissa iltansa, mutta nyt kuohuvan lasin ääressä. Yhden tällaisen iloisen kestin jälkeen houkutteli Moe Pertin aamuyöstä laitakaupungille, hänelle itselleen niin tuttuun kortteliin.
— Siellä saat tavata vanhan tuttavan, joka äsken on saapunut kaupunkiin, puhui hän nauraen Pertille.
Ja niin he issikalla ajaa koluuttelivat ensin kivitettyjä katuja, mutta sitte pehmoisia kuin maantie. Vanhana tuttuna muutamaan hajanaiseen rakennukseen pyrki Moe sisälle, pääsi ja vei Pertin mennessään. Siellä kohta Pertin nähtyään nuori, hienopukuinen nainen lensi hänen kaulaansa.
— Armaani! Vihdoinkin sinä tulit. Olenkin sinua odottanut, puhui tuo naikkonen, jonka henki lemusi väkijuomilta.
Pertti oli vajota maan alle: Hänen kaulassaan riekkui ilotyttönä — Toivosen Maiju! Hän koetti kiskoa itseään irti, mutta sitä lujemmin tarrautui nainen häneen. Hänen käherretty etutukkansa kutkutti Pertin silmiä ja hänen poskimaaliaan liukeni Pertinkin kasvoille. Pertti vapisi mielenliikutuksesta; hänestä tuntui kuin niljanen kylmä käärme olisi kiertäynyt hänen iholleen.
— Nyt et sinä pääsekään karkaamaan minulta. Mutta ole huoleti! Sinä saat olla asemassasi ja minä olen samaten asemassani. Mutta sen minä vaadin, että sinun pitää seurustella minun kanssani täällä, muuten —
Nainen teki kädellään uhkaavan liikkeen. Moe nauroi, sillä Maiju oli jo ehtinyt kertoa hänelle historiansa Pertin kanssa siellä kaukana pohjoisessa. Hän alkoi soittaa valssia huoneessa olevalla ränstyneellä soittokoneella ja Maiju pakotti Pertin tanssimaan valssia kanssaan. Se tanssi tuntui Pertistä tanssilta kuoleman kanssa, mutta hänen täytyi niin tehdä. Pertti käsitti, että nyt oli tuo ilotyttö hänen käskijänsä…
Tanssin jälkeen seurasivat sampanjakemut.
Ja tämänöisiä seurasivat monet jälkeenpäin. Pertin täytyi noudattaa Maijun kaikkia oikkuja. Ja se osasikin oikutella. Rahaa ja rahaa se vaati. Eikä tyytynyt vain rahaan, vaan tuon tuostakin salaisesti lähetti Pertille kirjallisen kutsun tulla hänen luokseen seurustelemaan.
Pertti kiroili ja sadatteli, mutta keinoa ei hän keksinyt, millä päästä irti hänestä, sillä hän pelkäsi Annaa. Maiju olisi jonakuna kauniina päivänä voinut ilmestyä Annan eteen ja puhua hänelle suunsa puhtaaksi kaikista entisistä. Turhaa olisi ollut koettaakaan kääntää Annalle hänen puheitaan valheeksi. Ja sentähden täytyi Pertin myöntyä. Maijusta oli tullut hänelle verimato, joka imi ja imi, eikä tuntenut kyllästymistä.
XIX LUKU.
Oli elokuun loppupuoli. Kaupungissa olivat suuret kesäkilpa-ajot, ensimäiset laatuaan. Niissä oli kaupunki hengellään ja ruumiillaan mukana. Moe oli koko homman kuninkaana ja hänen kantapäillään seurasi Pertti. Se oli erinomainen kunnia päästä näissä kilpa-ajoissa voittajaksi. Jo edeltäpäin laski Moe, että hänen "Lemponsa" olisi oriista ensimäinen ja hänen "Kaisunsa" tammoista ensimäinen. Yöt päivät hän oli näiden kilpa-ajojen vuoksi ollut puuhassa ja "Lempo" ja "Kaisu" olivat saaneet uida omassa hiessään, kun niitä oli niin uutteraan harjoitettu.
Ja sitte olivat itse ajot. Voi miten paljon siellä oli väkeä! Se seurasi suurella mielenkiinnolla juoksua, väitteli ja hurrasi.
Ja tulos ajosta oli se, että Pertin ori "Lento" yllätti parhaimman rekordin, mitä siihen saakka oli Suomessa saavutettu. Kaikki "hevosystävät" tulivat ajon päätyttyä Perttiä onnittelemaan, läänin kuvernööri ensimäisenä, ja kaikkien huomio oli kääntynyt häneen ja hänen hevoseensa, jolle nuoret vallasnaiset vehnäleivoksia syöttivät.
Moe oli kiukusta punainen: Pertti oli mennyt hänen edelleen koko tuon suuren yleisön silmien edessä! Kun Perttiä ja hänen hevostaan ylistettiin, olivat Moen kasvot ilkeässä ivassa ja monen kuullen hän lausui Pertille:
— Tänään meni oppipoika mestariaan edelle. Ainahan niitä nousee uusia polttiaisia katuojasta.
Sitte kilpa-ajopäivällisissä kaupungin seurahuoneella oli Moe pienessä humalassa ja Pertille kovasti pilkallinen. Kyseli Pertiltä neuvoa hyvän hevosen hoidosta ja lopulta läimäytti, että Pertin hevonen taitaa olla paremmin kasvatettu kuin itse isäntä, että Pertti saisi valjastaa itsensä rattaisiin ja nostaa "Lentonsa" kärryihin, niin se sopisi paremmin "yleisen sivistyksen" kannalta j.n.e., j.n.e.
Moe ei jaksanut sulattaa sitä harmia, jota hän tunsi, että Pertti nousi päätään pitemmäksi häntä hevosmiesten parissa. Hän oli niin tottunut siihen, että hän tuollaisissa asioissa oli kaupungin itsemäärätty kuningas. Jäljessä olisi Pertti saanut kernaasti tulla, mutta ei mennä edelle.
Tuo Moen käytös teki Pertille niin pahaa, että hän joutui aivan huonolle tuulelle. Mies, jota hän oli ihaillut, jota hän oli pitänyt parempana kaikkia muita ihmisiä, olikin tuollainen! Oh! Se teki Pertille niin pahaa, että hänen täytyi lähteä kesken päivällisen pois.
Kun sitä kummailtiin, syytti Pertti aikansa ei sallivan enempää viipyä. Mutta Moe vain kohautti hartioitaan hänen hyvästijätölleen ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: saat mennä.
Pertti tuli kotiinsa. Hän tunsi tarvetta saada purkaa sydäntään jollekin. Anna oli aina ollut Moelle vihainen. Ja nyt yhtäkkiä tunsi Pertti erityistä myötätuntoisuutta Annaa kohtaan.
Hän meni saliin. Siellä istui Anna yksinään. Pertti istahti aivan lähelle häntä ja alkoi hajamielisenä leikkiä hänen valmiin pitsinypläyksensä kanssa. Siirsi siitä sormensa lankakerään ja hypitti sitä kädessään hellästi kuin se olisi ollut hänelle hyvin rakas. Näin lähekkäin kuin nyt eivät he olleet pitkiin aikoihin istuneet.
— Anna, kultamuruseni! alkoi Pertti.
Anna nosti silmänsä käsityöstään kohti Perttiä. Niissä vierivät suuret kyynelkarpalot. Mutta hän oli vaiti.
— Sano, enkö ole hyvin omaisuuttasi hoitanut!
— Olenko minä sinua siitä koskaan moittinutkaan? kysyi Anna.
— Mutta miksi me kuitenkin olemme toisillemme kuin vennonvieraat ihmiset?
— Niin - miksi?
Ja Anna alkoi itkeä.
— Sano, puhu suoraan! Minä olen valmis kuulemaan kaikki.
— Sinullahan on hevosesi, koirasi, pajasi, ja ennen kaikkea Moesi…
— Ja sinulla, "Sotahuutosi," ja ennen kaikkea omat synkät, raa'at luulosi, voisin minä vastata, mutta en tahdo.
— Ja sinä olet niin nuori ja minä niin vanha…
— Ja sinä olet niin rikas ja minä niin köyhä. Mutta emmekö siltikin voisi ymmärtää toisiamme, rakastaa…?
Annan silmissä oli jo myötätuntoinen ilme.
— Rakastaa? Oi! Sinä et rakasta minua! huokasi Anna.
Pertti suuteli vaimoaan.
— Siinä on totta, Anna. Minä en voi sinua täydelleen rakastaa, ennenkuin raja-aidat väliltämme poistetaan. Ja ensimäinen niistä on tuo vihkimäsopimus, joka kohta asetti minut holhouksen alaiseksi talossa, jonka isännäksi minun piti tulla. Revi se minun silmäini edessä palasiksi ja meidän välimme kohta muuttuu!
— Se ei voi muuttua niinkauvan kuin sinä hymyilet ja lepertelet nuorille naisille. Minä vaadin sinut kokonaan, puhui Anna silmät alasluotuina ja kellervillä poskilla vieno puna.
— Voi tuo kauhea mustasukkaisuus…
— Minä en sille mitään voi. Se on mennyt veriini asti? Olen rukoillut Jumalaakin, että siitä pääsisin. Mutta apua ei ole tullut. Ja kun sinä olet myöhäiseen öillä poissa ja noilla kilpa-ajomatkoilla viikottain, värisen minä vuoteessani siitä. Se on lähtemätön ja repivä. Siihen löytyy ainoastaan yksi lääke: Sinun pitäisi luopua "Lennostasi", koiristasi, Moestasi ja pysyä kokonaan minun luonani, ennenkuin se tyyntyisi.
— Kuule, Anna!
Pertti suuteli taas rouvaansa.
— Jos sinä revit tuon vihkimäsopimuksen ja teet sen arvottomaksi, niin minä luovun "Lennostani" — nythän sillä saankin erinomaisen hinnan — koiristani, Moesta, joka sinua aina on pilkkaillut… Ja sinä puolestasi luovut "Sotahuudosta", armeijasta ja noista itseäsi kiduttavista harhaluuloistasi.
— Jos sinä luovut, niin luovun minäkin kaikesta muusta, mutta en armeijasta.
— Se on sinun oma sydämesi asia. Jääköön se siis silleen!
— Sinä et tiedä, miten häijy minä ennen olin. Pelastusarmeijaa saan kiittää, että olen saanut itsestäni pois tuota häijyyttä niinkin paljon. Sinullekin on eduksi, että minulle pysyy armeija kalliina.
— En minäkään luovu pajastani. Taikka oikeastaan tuosta pikku pajasta luovun, mutta nyt kun annat minulle vapaat kädet käyttää yhteistä omaisuuttamme, rakennan minä suuremman konepajan. Katso, miten Strang hyötyy! Hänellä ei ole kymmenien penikulmain alalla kilvoittelijaa. Omaisuutesi minä kartutan monenkertaiseksi konepajallamme. Niinkuin tiedät olen minä taitava piirustaja ja tunnen koko konepaja-maailman nokipojasta alkaen koneinsinööriin asti, leventeli Pertti ja teki puhuessaan asianomaisia käsiliikkeitä.
Anna kuunteli silmät renkaina Pertin puhetta.
— Mahtaisikohan se menestyä? kysyi hän.
— Se menestyy! huudahti Pertti ja löi nyrkillään vakuudeksi vankasti pöytään.
— Jos se menestyy?
— Minä olen perehtynyt mekaniikkiin, minä! Sen pitää koko ihmissuvun tietää!
— Tee sitte niin! Minulle on hyvä, kun olet minun, pysyt kotona ja heität pois kylmyytesi.
— Nyt sinä, Anna, haastat ymmärtäväisesti!
— Mutta voitko sinä luopua Moesta ja muista klupituttavista?
— Voin! Kuule, Anna! Minulla on oiva keksintö. Pidetään huomenna vieraspidot, ensimäiset laatuaan meillä ja samalla viimeiset! Se olkoon meidän sovintojuhlamme ja samalla hautajaiset entiselle kylmyydellemme. Minä käsken niihin klupituttavani. Huomenna on muuten klupin vuosipäivä. Ja näyttääkseni sinulle, että minä voin luopua Moesta, en käske häntä ollenkaan vieraaksi. Sitte noissa pidoissa otan ikäänkuin hyvästit muiltakin klupituttaviltani.
Pertti ajatteli, että täten hän voi tuntuvasti nolata Moea ja näyttää, että hän viisi välittää koko miehestä.
— Tehdään niin. Ja sitte kun pidot ovat pidetyt ja vieraat menneet, revin minä omalla kädelläni sopimuspaperin sinun nähden rikki.
— Sitenpä pidot vasta tulevatkin juhlallisiksi! Voi miten sinä olet hyvä ja kiltti, minun armas Annani, oma kullanmuruseni!
He vaipuivat rajuun syleilyyn ja lopuksi Pertti riemusta mielettömänä kantoi Annaa ympäri salin. Näytti kuin leikkisivät he nuorten rakastuneiden ensi huimapäisyyttä. Pertin konepaja-unelma oli nyt toteutumassa! Hän ei ymmärtänyt, miten hän olisi Annaa hyväillyt siitä ilosta.
Seuraavana päivänä lähetti Pertti nimikortillaan kutsumuksen illallisille niille klupiystävilleen, joita hän halusi vieraikseen. Moe jäi kutsumatta. Anna oli itse luvannut valmistaa illalliset ja laittaa ne sellaiset kuin sopi sille seuralle, joka niihin oli kutsuttu. Palvelija juoksikin koko puolen päivää yhdestä herkkutavarakaupasta toiseen. Koko talo oli ottanut täksi päiväksi kokonaan uuden muodon.
Moe sai kuulla illallisista ja odotti kutsua. Eipä sentähden, että hän niihin mennyt olisi. Mutta hän oli varma siitä, että Pertti ei uskaltaisi olla häntä kutsumatta.
Mutta kutsua ei tullutkaan. Moea harmitti — tavallaan. Tuo moukka aikoo siis näyttää, ettei hän enää tarvitsekaan häntä! On saanut hevosellaan parhaimman rekordin koko maassa ja tahtoo nyt pöyhkeillä. Pitää sen johdosta illalliset eikä kutsu niihin häntä, joka on niin paljon seurustellut nulikan kanssa. Kyseleväthän kai siellä, että miksi Moe ei ole illallisilla. Silloin nousee moukka ja sanoo: en ole kutsunutkaan! Oo…! Sehän on mahtavaa…! Mutta lasketaanpa mekin vähän leikkiä herran kanssa…!
Näin ne Moen ajatukset ajelivat, kun kutsua ei kuulunut. Mutta hänellä oli kohta "leikin laskemiseen" puoleltaan keino keksittynä. Pertin arin kohta oli hänen rouvansa. Nyt kai se on tilapäisesti lepytetty, mietti Moe. Mutta hän laittaa rouvan avulla, ettei illallisista tulekaan mitään.
Moe kutsui kadulta muutaman poikavekkulin, jonka koko housujen takapuoli oli yhtä suurta paikkaa, ja siinä suuressa paikassa oli monta pientä paikkaa. Se oli sitä laatua suuren kaupungin nousevaa nuorisoa, joka on valmis muutamasta markasta viemään tulen ensimäisen talon nurkkaan ja tulen valloille päästyä ensimäisenä sitä sammuttamaan.
Tämän penteleen lähetti Moe Toivosen Maijun luo viemään kirjettä. Siinä kirjeessä määräsi hän kohtauksen Maijun kanssa kaupungin ulkopuolella.
Maiju saapui sinne issikalla ajaen puolijuovuksissa hienona, harsotettuna neitinä.
Moe meni nauraen häntä vastaan, tarttui käsikynkkään ja vei istumaan koivikkolehtoon. Issikan maksoi hän pois.
— Hiukan, neitiseni, tarvitsen teitä. Ja luulenpa teidän siihen mielellään suostuvankin. Tarjoan teille tilaisuuden, hauskan ja mielyttävän, nolata entistä epäkohteliasta sulhastanne.
— Ketä sitte?
— Noo, sitä ensimäistä. Ymmärrättekö?
— Ai! Sitä Hagertia?
— Niin.
— Olen valmis kaikkeen, kun on kysymys hänestä. Vaikka jaloillani polkemaan!
— Teidän vaivanne on tällä kerralla aivan vähäinen. Palkkio on ruhtinaallinen. Tuohon nimikorttiin kirjoitatte, mitä minä määrään.
Moe otti lompakostaan nimikortin ja lyijykynän. Maiju riisui hansikkaansa, otti kynän ja kortin.
— Ja nyt kirjoitatte?
— Kyllä. Valmis.
— "Ihastuneena eilisestä suuresta voitostasi lähettää Sinulle onnittelunsa oma Maijusi."
Maiju kirjoitti.
— Mutta mitä tarkoitusta varten tämä? kysyi Maiju.
— Lähetämme hänelle yhdessä kukkakimpun tämän kortin muassa. Ja laitamme niin, että se tulee suoraan hänen emäntänsä käteen. Niin saa kauppaneuvos niskaansa pienen perhekohtauksen.
— Minä tahtoisin häntä silloin nähdä, nauroi Maiju juodessaan sampanjaa, mitä Moe oli mukanaan tuonut.
Naurettiin eikä sampanjaa säästetty. Sinne lehtoon nurmelle lensi Maiju juopuneena silmälleen ja jäi siihen makaamaan. Mutta Moe lähti kaupunkiin.
Siellä kotona oli häntä jo äskeinen poika odottamassa.
— Meneppäs, poikaseni, puutarhuriin ja pyydä häneltä kohta mukaasi komein saatavissa oleva kukkavihko! Sellaista minä tarvitsen. Mutta joutuin! He! Tässä saat sikarin.
Poika lähti. Tunnin takaa toi hän tavattoman suuren kukkavihon. Maijun kirjoittaman nimikortin pisti Moe kukkavihon sisään, painoi pojan kouraan viiden markan setelin ja kysyi, tiesikö hän Hagertin taloa. Kyllä poika tiesi. — Nyt menet sinne. Viet tämän kukkavihon etkä jätä sitä siellä muille kuin itse rouvalle. Kuule! Ei kenellekään muulle! Etkä virka mitään, kuka lähetti, et, vaikka udeltaisiinkin. Kun toimit hyvin, niin vastakin on minulla asiaa sinulla juoksutettavana.
Poikavesseli sai taas sikarin ja sitä poltellen lähti Hagertiin. Pojan mentyä alkoi Moe nauraa hohottaa. Ja hän yksikseen nauraa hohotti niin äänekkäästi, että hänen palvelijanaisensa avasi oven ja katsoi, mitä hauskaa se herra nyt piti. Moe katsoi häneen ja nauroi edelleen. Se nauru tarttui emännöitsijäänkin ja hänkin alkoi hohottaa, tietämättä, miksi.
Hetken takaa lähti Moe liikemiesklupin vuosikokoukseen.
XX LUKU.
Kun poika kukkavihon kanssa pääsi perille, oli Pertti jo lähtenyt liikemiesklupiin. Pertin mieli oli niin kevyt ja onnensa rajaton. Lähtiessään suuteli hän Annaa, joka hiki kasvoilla puuhasi illallisten kanssa. Oli sovittu, että klupin kokouksen päätyttyä Pertti suoraan toisi vieraansa kotiin. Siten voisi Pertti Moelle hänen oman nenänsä edessä kouraan tuntuvasti näyttää, ett'ei hän huoli Moea mukaansa ja että tästä lähtien heidän välinsä olisi kuitattu.
Mennessään klupiin sukelsi Pertin mieli vanhoihin muistoihin. Hänen mieleen juolahti se aika, jolloin hän usein meni pelastusarmeijaan "todistamaan." Oli sekin aikaa! Entäs se, kun asui yhdessä sepän kanssa ja kuunteli hänen esitelmiään kuudennesta käskystä! Pertin täytyi väkisinkin hymyillä itselleen.
Miten sentään myötäkäyminen on häntä seurannut! Se riippuu sitä, että hänellä on älyä ja rohkeutta. Rohkeutta tarvitsee se, joka kohottaa itsensä rahvaan rapakosta. Niin hän on tehnyt. Hän on ymmärtänyt elämän ja nautinnon. Vielä suurempi elämä, vielä suurempi nautinto häntä nyt odotti. Toivosen Maijun siirtäisi hän jolloin sopivalla tavalla pois läheisyydestään liiaksi käytettynä. Antaisi hänelle yhdellä kerralla hiukan suuremman rahasumman… Ja sitte laittaisi sijalle uuden nuorikon… Anna on jo niin vanha…
Kävellessään pyyhkäsi Pertti silkkisellä nenäliinallaan hikeä otsaltaan ja korkean silkkihattunsa sisälaidasta. Ja hänelle siinä tuli mieleen, että hänen pukunsa oli kallis ja kaunis, että siinä oli paljon silkkiä. Sukat silkkiset, nuttujen ja päällystakin vuorit silkkiset, kaulahuivi silkkinen! Ja pelkkää silkkiä olisi hänen elämänsäkin tästä puoleen. Hän kalustaa kotinsa ruhtinaallisen komeaksi…
Mutta ennen kaikkea, mikä nautinto saada oma konepaja ja satoja työmiehiä käskettäväkseen! Kyllä hän osaa työmiehilleen näyttää, kuka patruuna on. Niskotelkootpa, niin näkevät! Etäältä hattu kourassa pitää heidän puhutella patruunaansa. Hän kulkee pari kolme kertaa päivässä läpi konepajan ja joka silloin ei ole hänelle mieliksi, niin tinkimättä pois. Sillä tavalla hän paraiten pitää yllä arvonsa työmiesten silmissä. Pitää olla kova kuri, niin oppivat kunnioittamaan ja pelkäämään.
Klupissa ei hän ollut Moea näkevinäänkään, vaan oli iloinen ja laski leikkiä ystäviensä kanssa. Sitte kun kokous oli päättynyt, hän niin äänekkäästi, että Moenkin täytyi se kuulla, pyysi kaikkia muita kokoukseen osaa ottaneita lähtemään mukaansa "haukkaamaan voileipää", paitsi Moea. Ja niin he lähtivät. Moe jäi yksinään tilaamansa sampanjan ääreen. Kun sitä toiset kummailivat Pertille, hölötti Pertti viereisessä huoneessa kovalla äänellä, että hän "on sanonut ylös tuttavuutensa Moen kanssa".
— Odotahan! äännähti Moe itsekseen sampanjaa maistaessaan.
Pertti lähti riemumielin johtamaan joukkoaan kotiinsa kuin kaartin kapteeni komppaniaansa paraatiin.
Anna kotona ihmetteli pojan tuomaa kukkavihkoa. Hän uteli, kuka kimpun lähetti, mutta selitystä ei poika antanut.
Annan sielussa välähti, että Pertti on tahtonut olla hänelle niin nuorekkaan kohtelias ja noin hyvittelevä tänä heidän suurena sovintopäivänään. Ihastuksella hän katseli kukkakimppua, oli sitä juuri vaasiin asettamaisillaan ja aikoi sen panna illallispöydän koristeeksi, sillä illalliset ja kimppu kuuluivat erottamattomasti yhteen, kun hän huomasi siihen kätketyn paperilipun. Ja hän luki sen.
Luettuaan parkasi Anna kauhistuksesta. Ja hän pudotti kukkakimpun ja vaasin. Vaasi meni sirpaleiksi. Itse hän putosi pyörtyneenä suulleen lattiaan.
Piika kuuli huudon ja juoksi katsomaan. Hän säikähti, kun näki emäntänsä tunnotonna. Ja pani hätähuudollaan koko talon liikkeelle. Puotipalvelijat riensivät apuun.
Rouva saatiin tointumaan. Paperilipun oli hän lujasti puristanut kouraansa. Sitä ei kukaan nähnyt. Kun esiteltiin, että mentäisiin kauppiasta hakemaan klupista, vastusti hän sitä jyrkästi. Hän toimitti pois puotipalvelijat. Itse hän sammutti tulet ruokasalista, laittoi piikansa viemään takaisin asianomaisiin puoteihin kaikki viinit, herkut ja muut syönnökset, sillä niitä ei tarvittu. Piika teki niinkuin käskettiin.
Sitte Anna meni makuukamariinsa. Siellä viskasi hän kukkavihon lattialle ja polki sitä jaloillaan. Hänellä päätä huumasi ja silmissä säkenöi kuin olisi hänen kasvoinsa edessä palanut katkera tulikivi pahanhajuisille tuoksuilleen. Sellaiselta vielä tuntui hänen nenässään kukkavihon tuoksu, sillä hän oli tuntevinaan lemua kepeäjalkaisen yöperhosen siiviltä — "Maijun" liian etovaa tuoksua…
Hän heittäytyi sohvalleen pitkäkseen ja itki. Jos ihminen voisi itkeä verta, niin olisivat hänen kyyneleensä olleet puhtainta sydänverta. Palvelusväki ei ymmärtänyt kohtausta muuksi kuin halpauksen tapaiseksi. Olihan rouva jo siksi iäkäs, lihava, ja murehti niin paljon. Sen oli palvelusväkikin huomannut.
— Oi! oi! voi! voi! voi! valitteli Anna sohvalla.
Tuo hirveä epäluulo oli sittekin totta!
— Oi! oi! voi! voi! voi —!
Tyttö, jonka poskia koristaa poskimaali, jonka tuoksu on sekaisin yöllistä hikeä ja parfyymilemua, jonka hiukset ovat huimasti hajallaan ja jolla on korkeat rinnat valkoisessa pitseillä nyplätyssä yöröijyssä ja koreassa, tulipunaisessa alushameessa on yhtenään hänen silmissään. Sellainen se on varmaan se "Maiju".
— Oi! oi! voi! voi! voi! Voo-ih —!
Tovin takaa tuli Pertti nauraen ja äänekkäästi jutellen vieraineen. Hän toimitti heitä eteisessä heittämään pois päällysvaatteensa, pyöri ja nauroi heidän seassaan ja auttoi yhdeltä ja toiselta päällysvaatetta. Sitten hän riemumielin aukasi salin oven käskeäkseen sinne vieraansa. Mutta se oli — pilkkosen pimeä!
Pertti hämmästyi, juoksi etsimään rouvaansa ja oli paukahtaa pahki piikaansa.
— Missä rouva on?
— Rouva on kipeä.
— Kipeä! Miten?
— Pyörtyi ja makaa sänkykamarissaan. Hän sanoi, että pidoista ei tule mitään.
— Ei tule mitään! Oletko sinä hullu?
— Rouva käski minun viedä kaikki ostokset puoteihin.
— Ja sinä veit?
— Vein, kun käskettiin.
Pertistä tämä oli selittämätöntä. Hän juoksi Annan makuuhuoneelle. Se oli lukossa. Pertti koputti.
— Kuka se on? kysyi Anna heikosti.
— Oma Perttisi.
— Sano vieraillesi, että heitä ei täällä tarvita.
— Miksi?
— Siksi kun minä sanon.
— Selitä toki!
— Tule sitte heidän mentyä, niin saat tietää! vaikeroi Annan ääni sisältä.
Pertillä ei ollut muuta neuvoa kuin mennä klupiystäviään saattamaan pois. Ne siellä eteisessä jo laskettelivat keskenään pientä ivaa pitkästä odotuksesta.
— Parhaat ystävät! Elkää pahastuko, mutta nyt täytyy minun sopivampaan aikaan siirtää vieraspidot! Vaimoni makaa kuoleman kielissä huonona sairaana…
Vieraat lähtivät pois kuin jonkun korkean herran luota lähetystö, jota ei vastaanoteta. Ulkona he jo harmittelivat, että "muori" on pitänyt heitä pilkkanaan. Ja he uhosivat, että on sopivinta tehdä välit pitkiksi Albert Hagertin, tuollaisen tohvelisankarin, kanssa.
Vieraiden mentyä lähti Pertti Annan tykö raivoava suuttumus ja häpeä mielessään. Nyt pääsi hän sisälle.
— Tuossa lattialla on sinulle kukkia. Minä niitä jo vähän kerkesin haistaa, mutta suonet sen anteeksi. Ja tässä on pieni kirje sinulle. Se oli niiden muassa, puhui Anna.
Annan ääni oli terävän pilkallinen. Hän jäi tarkastamaan, minkä vaikutuksen kirje Perttiin tekisi. Pertti tunsi kohta Maijun käsialan. Ja nyt näki Anna, miten Pertti tärisi kuin pakkasessa kirjoitusta paperilipusta tavaillessaan. Anna siitä melkein nautti. Siis kaikki oli täyttä totta!
Pertti oli viimein päässyt selville, mitä lipussa oli kirjoitettuna. Nyt se siis oli paljastunut! Mutta mitä piti tehdä? Hän neuvotonna kourasi päätään. Juuri tätä hän oli peljännyt ja täyttänyt tuon naikkosen kaikki oikut. Ja nyt, nyt tähdellisimmällä hetkellä se tuli ja kaikki — tärveli! Oi, se oli hirveää!
— Ota nuo kukkasi ja mene pois! Eläkä enää koskaan tule minun silmiini! puhui Anna ja kääntyi sohvalla kasvot seinää vasten poispäin Pertistä.
Yksinään oli hän jo kylliksi raivonnut. Sitä ei hän enää jaksanut tehdä. Hysteerillisenä alkoi hän sohvalla vavahdella.
Mutta tämä pilkallinen tyyneys leikkasi Pertin sydäntä kahta kauheammin. Hänestä tuntui kuin Anna jo pitkän aikaa olisi ollut hänen jälillään ja odottanut vain hetkeä, milloin lopullinen paljastus tulisi. Pitäisikökään hänen puolustautua? Eikö se ollut aivan turhaan?
— Anna hyvä! sanoi Pertti ja tarttui hellästi Annaa kiinni.
Mutta silloin Anna hypähti suuttuneena pystöön ja parkasi sydäntä vihlovasti:
— Mene pois silmistäni! Ja heti! Sinä olet hirveä roisto! Sinä olet kauhea piru!
Anna polki jalkaa ja vavahteli kasvot verekkäinä. Siinä pöydällä oli täysinäinen vesilasi. Sen Anna viskasi Pertin jälkeen, joka lähti huoneesta.
Pertin aivoissa yht'äkkiä selvisi, että tämän konnatyön aikaansaaja ei voinut olla kukaan muu kuin Moe. Ja hän lähti vaatimaan Moea tilille.
Moe oli hiukkasta ennen kävellyt kotiinsa Hagertin kangaskaupan ohi. Tahallaan hän oli kiertänyt tämän kautta, nähdäkseen, onko Hagertissa tulia. Pimeää oli. Ja Moe hymyili itseksensä.
— Se naula veti! äänsi hän hiljaa.
Moe oli jo kerjennyt päästä kotiinsa ja sytyttää tulen työhuoneessaan, kun Pertti suurella kolinalla ilmestyi hänen ovelleen.
— Sinä olet kurja raukka! Olet huonoin ihminen, mitä maailmassa olen tavannut, pauhasi Pertti.
— Mitä sinä hulluttelet? Typeränä olen sinua aina pitänyt, mutta en silti aivan mielipuolena. Näyn erehtyneen, sanoi Moe levollisesti.
— Minä tapan sinut, heittiö! Sinun työtäsihän on tuo kukkavihon lähettäminen vaimolleni…!
— Sinä ja muorisi saa olla ja pysyä minulta aivan rauhassa.
— Huuti mässääjä!
Nyt rynnisti Moe Perttiä kohti. Otti häntä tiukasta kiinni, nosti ylös kuin lapsen, kantoi läpi kylmän eteisen ja paiskasi hänet nurin niskoin alas perunamaahan.
— Tuttavuutemme on nyt ylössanottu. Kadun ikäni sitä päivää, jona tulin sinun, moukan, tuttavaksi, uhosi Moe ja veti ovensa lukkoon.
Pertistä tuntui perunamaasta itseään selvitellessään kuin olisi helvetti hänet tänä iltana elävänä nielaissut. Hän harhaili ilman lakkia hajamielisenä kadulla, kunnes väsyneenä istahti issikan nelipyöräisiin ja käski ajaa liike miesklupiin. Sinne Moen perunamaahan se oli jäänyt Pertin korkea silkkihattu.
Liikemiesklupissa ei ollut ketään muita. Pertin valtasi vastustamaton halu hukuttaa surunsa sampanjan juomiseen. Hän sitä joi ja joi, kunnes humaltui.
Nyt hän alkoi buffettineidille selittää, miten hän rakentaa suuren konepajan. Mutta tuli tytölle niin tungettelevaksi, että tämä, käyttäen hyväkseen sopivaa tilaisuutta, jätti Pertin oven taakse.
Issikalla, joka ulkona odotti, pöllähti Pertin päähän ajaa Strangin konepajalle. Siellä insinööri työhuoneessaan vielä valvoi. Mutta nyt tämä valvominen oli hänelle korkeinta nautintoa, sellaista hengen puhdasta riemua, jota ainoastaan jaloimmat kuolevaiset saavat nauttia. Hän istui avatun ikkunan ääressä ja katseli täyden kuun hopeoimaa merta. Kesäisen yön kostea viileys vilvoitti hänen ruumistaan, jossa veri kuumana hyppeli. Hän oli jännitetyssä mielen tilassa, sillä hänellä oli tekeillä jotain suurta, tunteita kuohuttavaa…
— Miten haaveellisen kaunis on yö ja sen helmassa hohtava meri! Ja tämän haaveellisen yön jälkeen seuraa kuitenkin kirkas kesä-aamu. Minunkin aatettani voidaan sanoa haaveeksi, mutta minä olen varma, että tulevaisuudessa se on vielä yleinen käytännössä oleva totuus, puhkesi hän itsekseen puhumaan.
Hän nousi kävelemään. Hänellä oli niin sanomattoman hyvä olla. Koko mies hohti tyytyväisyyttä ja onnea.
Oliko tämä se entinen erakko, se entinen ärtyisä ja tuima mies? Se, joka karjui työmiehilleen, kidutti heitä yötyössä ja maksoi heille huononpuoleisen palkan? Se entinen välinpitämätön ihmismetsästäjä? Ei. Se Strang oli aikaa sitte kuollut. Tämä mies oli uudestasyntynyt Strang, joka oli paljon lukenut ja tutkinut työväen kysymystä koskevaa kirjallisuutta.
Tänään oli hän maksanut tehtaan viimeisen velan. Nyt oli koko tuo suuri tehdas hänen puhdasta omaisuuttaan. Mutta hän tahtoi omasta puolestaan toteuttaa sitä suurta sosialista oppia, joka nykyään liikkui ilmassa. Ja parhaallaan hän valmisti suunnitelmaa, miten hän siirtäisi tehtaansa itsensä ja työmiestensä yhteiseksi omaisuudeksi.
Ennen erakkona kultaa kootessaan oli hän ajatellut niinkuin niin moni suuren liikkeen harjoittaja tehdä testamenttilahjoituksia tiedeseuroille, perustaa suuri "Anton Strangin stipendi" muinaistutkimuksen edistämiseksi. Hänen rahoillaan olisi sitte voitu tutkia esihistoriallisia luurankoja, samalla kun hänen omat työmiehensä eivät olisi saaneet tiedon alkeitakaan omista luurangoistaan, omista ruumiistaan, ja miten niitä olisi hoidettava. Mutta mitä tarvitsi hän rahoillaan etsiä tiedeseuroja ja esihistoriallisia luurankoja? Totisesti hänelle omassa työväestössään oli kyllin tilaisuutta olla "isänmaallinen". Ensin elävät ja sitten kuolleet!
Yö oli kaunis. Meri oli rasvatyyni. Kuu hopeoi kaikki. Auerharsot leijailivat lehdoissa ja yörastas soitti hämysäveltään. Kesäyön täysinäinen rauha laskeutui yli maiden ja vesien. Yhtä sopusointua kaikki! Hän itse ja koko luonto. Tämä oli suurta, ylevää.
Insinööri istahti taasen suunnittelemaan. Silloin kuulee hän hevosella ajettavan. Mutta siitä hän ei välitä. Hän istuu vaan ja miettii.
Hetken takaa soitetaan ulko-ovikelloa rauhattomasti. Hän nousee mennäkseen avaamaan. Oven avattuaan näkee hän Pertin humalaisena avopäin teikaroivan. Strang ei tahdo uskoa silmiään.
— Ku-uulkaa i-insinööri! Mi-mi-minäkin ra-ra-kennan ko-ne-pa-jan, sopertelee Pertti.
Strang harmistuneena siitä, että Pertti raakuudellaan oli tullut särkemään hänen lämpöisen tunnelmansa, painoi ovensa lukkoon Pertin nenän edessä ja palasi sanaa puhumatta takaisin huoneeseensa.
— Millä jälillä tuo miesparka kulkee? sanoi hän sisällä itsekseen ja kuulosti, mitä pihalta kuuluisi. Sitte hän lisäsi:
— Minä uskoin hänen kyllä vielä palaavan luokseni, mutta en tuollaisena, en juopuneena mässääjänä, vaan nöyränä, katuvaisena ja erehtyneenä ihmisenä. Silloin en olisi häneltä oveani sulkenut.
Pertti pihalla hoilasi ja huuteli. Issikka paiskasi hänet nelipyöräisiinsä ja lähti ajamaan häntä hänen kotiinsa. Pertin aivoissa oli jo kaikki pimeää.
Aamulla löysi Pertti itsensä makaamasta omasta eteisestään piikatyttönsä herättelemänä. Hän silmäsi tuimasti ympärilleen, muisti kaiken eilisen ja häpesi… häpesi… häpesi…
Suussa maistui ilkeä näljä ja ruumista vilusti. Ja nyt kuin salaman lyömänä muistui hänelle mieleen se yö siellä ylhäällä Pohjanmaalla heinävajassa oikeustutkinnon jälkeen… se yö, jonka edellisenä päivänä hän oli tehnyt väärän valan ja kieltänyt oman pienen poikansa. Näin silloinkin oli pää sekaisin, suussa ilkeä näljä ja ruumista vilusti.
Pertistä tuntui nyt kuin olisi Toivosen lesken rautakoura viskannut hänet tähän alennuksen tilaan. Hän kourasi tuskauneena päätään ja itki kuin pieni lapsi. Ja hänestä tuntui kuin olisi hän viskattu yhteiskunnan ulkopuolelle, hän, joka vielä eilen oli yksi kaupungin hienoimmista ja huomatuimmista liikemiehistä…
— Rouva on juuri kuollut, lausuu piikatyttö hänelle ja silmät renkaina ihmettelee isäntäänsä.
— Kuollut? Onko hän kuollut? huudahtaa Pertti.
— Tulkaa katsomaan?
Pertti lähtee tytön jälestä Annan makuuhuoneeseen. Siellä on lääkäri ja muuan kaupungin lakimies. Ne tervehtivät Perttiä ylenkatseellisen kylmästi, nuokin, jotka vielä eilen olivat läheisiä tuttavia.
Siinä on Anna ruumiina. Viljavat kyyneleet nousevat Pertin silmiin.
Hän menee ja suutelee Annaa poskelle. Lakimies naurahtaa ja ojentaa
Pertille paperin sanoen:
— Tässä on testamentti
Samassa lääkäri puhuu hänelle jotain veren syöksymisestä aivoihin.
Pertti ei koske paperiin, vaan tuijottaa Annaan ja taas suutelee häntä.
Voi jospa hän saisi Annan vielä elämään!
Lakimies tyrkyttää uudelleen Pertille tuota paperia ja puhuu:
— Lukekaa! Siinä on varsin tärkeää teille.
Nyt ottaa Pertti paperin. Anna on tuolla lakimiehellä teettänyt testamenttinsa jo ennen tätä tapausta. Ja testamentti määrää kaiken Annan omaisuuden kaupungille langenneiden naisten turvakodin perustamiseksi. Mutta itse on Anna ottanut myrkkyä, juonut sen myrkyn, jonka hän ennen valmisti ensimäiselle miehelleen.
Pertin lukiessa lääkäri ja lakimies merkitsevästi katsovat Perttiin. Mutta näyttää kuin he nolostuisivat, kun Pertti luettuaan sanoo tyynesti:
— Minunkin hartaimman haluni on vainaja tässä samalla täyttänyt.
— Niinkö? kysyy lakimies kummastuen, mutta ei jatka enempää.
— Jos pesässä olisikin jotain minullekin tulevaa, niin sekin menköön tuohon samaan tarkoitukseen, lisää Pertti ja hän näyttää terästyvän veltosta ryhdistään.
Lääkäri ja lakimies heittävät hyvästit ja poistuvat. Mennessään eteisessä sanoo lääkäri lakimiehelle:
— Ei hän silti ole aivan jokapäiväinen nousukas tuo Hagert.
— Kunhan ei ollut vain teeskentelyä. Se mies on täysi marakatti, vastaa lakimies.
Pertti tuntee tarvetta lähteä insinööri Strangin luo, pyytämään anteeksi eilinen käyntinsä ja kertomaan hänelle kaikki. Avaamaan sydämensä hänelle.
Hän painaa päähänsä vanhan, harmaan huopahatun, jota hän oli ennen käyttänyt kalastusretkillään ja pukeutuu pitkään, harmaaseen sadetakkiin. Nyt hän on taas köyhä ja tyhjä, ymmärtää hän. Mutta hän ei ole kadottanut uskallustaan. Hän aikoo pyrkiä takaisin Strangin tehtaalle, jos ei muuksi, niin pelkäksi valuriksi.
— Se koulu oli kova koulu, mutta paljon opettava, ääntää hän hiljaa itseksensä ja lähtee.