VI LUKU.
Pertti seisoi Strangin tehtaan konttorin oven suussa odottamassa, että häntä huomattaisiin. Konttori oli insinöörin omassa asuinrakennuksessa. Konttorihuone ei ollut mikään suuri eikä loistava. Siellä olivat seinät täynnä pieniä puulaivapuolikkaita, muita malleja ja piirustuksia. Puoli tusinaa miehiä siellä aina hääri piirustusten ääressä ja konttoritointa varten oli toisia. Työtä tehtiin siellä hiki päässä, kun tarkoin tunnettiin isännän luonne. Ainoastaan kassakaapin kellon kilinä sitä avattaessa ja suljettaessa oli kuuluvampi äänen ilmaus tässä hiljaisessa työpaikassa.
Insinööri pyöriessään yhden ja toisen piirustajan paperien ääressä ei huomannut kotvaan aikaan Perttiä. Mutta sitte hän havaitsi hänet ja tuli kohta.
— Mitä te asioitte? kysyi Strang Pertiltä.
— Pyytäisin kysyä, olisiko insinöörillä minulle paikkaa konepajassa.
— Paikkaa teille?
Insinööri katsoi miestä terävästi kiireestä kantapäähän. Aina hän "katsoi läpi" miehen ennenkuin otti hänet työhönsä. Pertin ulkomuoto oli insinöörin silmissä edullinen.
— Mistä te olette?
— Yläältä Pohjanmaalta.
— Jahah, Onko teillä todistuksia?
Pertti veti esiin todistuspaperinsa. Insinööri asetti toiset rillit nenälleen ja alkoi lukea Pertin paperia. Hän tunsi persoonallisesti todistuksen antajan, sillä hän itsekin oli alkuaan kotoisin Pohjanmaalta. Sen puolen ihmisiä olikin insinööri aina valmis ottamaan konepajaansa. Onhan pohjolaisen myötätuntoisuus maakuntalaistaan kohtaan maankuulu.
Insinööri mietti hetken Pertin paperin luettuaan. Hän otti pois toiset rillinsä ja mietti. Katsoi sitte pitkään syrjästä Perttiä.
Insinööri ajatteli, että mies sopisi paraiten valurien osastoon. Niistä olikin puute. Siellä valamisverstaassa oli sellainen helvetillinen kuumuus ja tuon tuostakin sattui siellä tapaturmia, niin että kuka sieltä pois pääsi, kiskoi itsensä koht'ikään irti. Mutta Pertin kauniit kasvot viivyttivät insinööriä päätöksensä tekemisessä.
— Menkää valurien työmestarin luo! Hän sovittelee teidät sinne. Minä ilmoitan teistä täältä hänelle.
Pertti kiitti ja läksi. Hän tuli tehtaan pihalle. Osui
laivaveistämölle. Siinä korjattiin muutaman höyrylaivan konetta.
Toiseen potkuria kiinnitettiin. Muutamaan pantiin pohjaan uusia levyjä.
Venäjän valtiolle oli teon alla useita sukkulamaisia torpeedoveneitä.
Oli tämä paljon suuremmoisempaa kuin siellä konepajassa yläällä
Pohjanmaalla!
Veistämöltä joutui hän puuseppien ja kirvesmiesten kookkaaseen suojaan. Siellä oli puolivalmiita rautateiden lastivaunuja. Ja täältä tuli hän pannuntekijäin verstaaseen. Siellä leikattiin tuuman paksuista rautaa kuin ohutta silkkipaperia. Suuriin, vitjoilla ripustettuihin teräslevyihin puristettiin yks' kaks' pyöreitä reikiä niittanauloja varten. Ja täällä kyhäiltiin majakkatorneja, rautatien siltoja, tasapohjalaivoja, paloruiskuja, kanoonain lavetteja y.m.
Pertti pian ymmärsi, että konepaja, josta hän lähti, oli kääpiö tämän jättiläisen rinnalla, jossa oli puolituhatta työmiestä. Siellä oli työmiehiä puolisataa.
Hän kysyy valurien osastoa. Neuvottuna hän sen löytääkin. Siellä valurimestari juuri on valmistanut suuren suuren potkurin kaavan märkään hiekkaan ja istuu työtään puhdistamassa.
Se on tummaverinen mies ja huonosti solkkaa suomea. Samassa tulee siihen insinöörikin. Hän ryhtyy puhumaan mestarin kanssa ruotsia. Pertistä ne haastelevat.
Pertti sillä välin katsoo, miten nuori poika, jolla on suuret siniset silmät, ketterästi ja vilkkaasti kantaa metallisankkoa, jossa on velliksi sulatettua rautaa. Hän kaataa sen maassa olevaan vormuun.
— Kuuleppa Iivari — keskeyttää insinööri ruotsin haastelunsa työmestarin kanssa — missä on taas isäsi, kun hän ei ole työssä?
— Kai on kipeä, sanoo poika varovasti.
— Sinä valehtelet, vastaa insinööri tuimasti. Poika katsoo häneen, mutta ei puhu mitään.
— Hän on juomassa? sanoo insinööri.
— Vaikka liekin. Kipeä sanoi aamulla olevansa.
— Kuulkaa te, uusi tulokas! Jos aiotte pysyä minun kanssani hyvissä kirjoissa, niin älkää olko poissa tehtaan työstä juomisen takia. Ja itse tehtaalla ei saa juoda. Loma-aikana juokaa tarpeeksenne! Siitä minä en välitä. Tämän pojan isä, viilari Ilo, on viikosta työssä kolme päivää ja kolme juopottelemassa. Mutta siitä lystistä pitää tulla loppu, sanoo insinööri lopuksi äreästi.
Poika Iivari katsoo arasti insinööriin. Hän muistaa kotonaan olevan viisi pienempää siskoa ja surevan äidin. Ja niiden puolesta hän katsoo arasti insinööriin. Jokohan insinööri lopultakin panee isän pois tehtaasta? miettii poika ja mietteissään on kompastua sulavan metallisankkonsa kanssa.
— Tämä mestari laittelee teille paikan täällä, sanoo insinööri
Perttiin kääntyen ja poistuu.
— Juu, juu! vakuuttelee hänen jälkeensä mestari. Kun insinööri on mennyt, katsoo mestari nauravasti Perttiin ja sanoo:
— Tusan djeflar! En vacker karl. Hvarifrån ä ni hemma?
Pertti ei ymmärrä, mitä vastata.
— Eikö sinä osaa rootsi? kysyy nyt mestari molskaten Pertiltä.
— En, vastaa Pertti.
Mestari kääntää hänelle selkänsä.
— Hör du, Ivar! Hemta hit flaskan! Inte kommer han straxt nu, puhuu mestari pojalle.
Iivari hakee mestarille kätkössä olevan pullon, josta ruotsikko vetää sisäänsä pari kolme oivaa kulausta. Pertti näkee kohta toistenkin miesten käsissä olutpullot, joista he suusta juovat.
Toisemmoista on elämä tässäkin suhteessa tällä konepajalla, ihmettelee Pertti. Siellä yläällä Pohjanmaalla ei uskallettu tuoda juoma-aineita pajaan. Mutta mikäpä tämmöisen karjan paimentaa!
Mestari laittaa sitte Pertin kantamaan rautaharkkoja sisälle. Siinä sen sait, kun et ruotsia osannut! Pertin sinervät merimiesvaatteet tahraantuvat ja itse hän on kiukusta tulipunainen.
Ruokatunnilla suihkasee Iivari Pertin korvaan jotain. Pertti ymmärtää ja hän lähtee läheisimpään konjakkikauppaan. Siellä hän ostaa pullon mestaria varten. Ruotsikko naurahtaa saadessaan pullon ja laittaa paikalla Pertille toisemmoista työtä.
Illalla työn loputtua lähtee Pertti Iivarin kanssa Ilolle. Iivari on lupaillut heillä Pertille toistaiseksi asunnon. Poika tuntuu olevan terhakka ja toimeva. Haastaa kuin mies, eikä nauti "silkkaakaan väkijuomia". Haukkuu valurimestarinkin juomista. Mutta se osaa niin palvella insinöörin silmän, jotta sitä täytyy kaikessa totella.
Iivarilta kuulee Pertti, että useimmat työmestarit tehtaassa ovat ulkomaalaisia: mikä ruotsalainen, mikä saksalainen, mikä tanskalainen.
— Ja ne ne ovat koko piruja! lisää poika varmasti. Kuuluvat nimittelevän jos joiksikin suomalaisia työmiehiä. Ja kohtelevat heitä kuin orjia. Mutta annappa kun insinööri on saapuvilla. Kyllä silloin mestarit osaavat olla kuin voideltuja remeleitä nöyrinä.
— Mitenkä siellä tehtaalla noin juodaan, vaikka insinööri sanoi minulle tiukasti, ettei tehtaalla saa juoda? kysyi Pertti Iivarilta.
— Kyllä siellä juodaan. Ja mestarit ovat etumaisimmat, nuo ulkolaiset. Vältetään vain insinöörin silmä. Kaikki herrathan täällä ovat juoppoja, paitsi itse insinööri. Nuo ulkolaiset koirat saisi ajaa keppi selässä koko tehtaalta. Se on saksalainen työmestari siellä viilariverstaassa, joka isän luita puree. Itse juopi kuin sika. Hänhän se sai isänkin juomaan. Edellisen mestarin aikana isä ei juonut yhtään. Mutta kun tämä tuli pulloineen verstaaseen, niin yltyi isäkin juomaan. Saksalainen pilkkasi yhtenään juomattomia miehiä. Isäkin rupesi maistelemaan. Mutta se juoma saikin hänet kohta liiaksi valtoihinsa. Monesti on jo insinööri tuon saksalaisen usuttamana isälle lakia lukenut juomisesta ja uhannut hänet erottaa pois työstä. Mutta isä on paras viilari konepajassa. "Armosta" hän muka nyt saa tehtaalla olla ja siitä "armosta" pitää minunkin pakosta olla tuolla valimon kuumuudessa. Se on isän syntein tähden, kun minua siellä piinataan. Siellä ei tahtoisi kukaan mielellään olla. Pois sieltä muuten minäkin olisin jo aikaa päässyt. Se on tuo saksalainen taas tänä päivänä kielinyt isästä insinöörille. Tässä oli Venäjälle suurempi laivatilaus. Tehtiin työtä yötä päivää. Kolme vuorokautta olivat viilarit yhtä kyytiä työssä, tosin yöllä eri palkasta. Eilen aamulla kun insinööri meni tehtaalle, tapasi hän kaikki viilarit nukkumassa työpöytiensä ääressä. Niin olivat uupuneet. Kaikki muut nukkuivat paitsi isä, joka sylki verta. Hän on keuhkotautinen. Lääkäri on määrännyt hänet nauttimaan tautiinsa konjakkia. Hän sitä taas ottikin tuon veren sylkemisen päälle, mutta hän on jo niin heikko, että kun hän vähänkin maistaa, niin juo hän kohta sen päälle itsensä humalaan.
— Onko hän ollut kauvankin työssä tällä tehtaalla?
— Liki kymmenen vuotta. Mutta ei hän ole juonut kuin pari vuotta.
Iivari ja Pertti olivat sahan kohdalla. Sieltä tuotiin juuri ulos sairaalaan vietäväksi miestä, joka sahan sirkkelissä oli katkaissut toisesta kädestään kaikki viisi sormeaan.
— Tämä se on koko ihmisten surma-paikka. Täällä päästään kädettömiksi ja jalattomiksi muutamassa sekunnissa. Hirveätä on koko tämä tehdaselämä, kun lähemmin ajattelee. Minä olisinkin jo tämän heittänyt ja lähtenyt merelle, mutta en ole hentonut äidin vuoksi, kun tuo isä on niin epatto. Saisihan merellä toki aina hengittää tuoretta ilmaa eikä tarvitseisi pelätä tulla keuhkotautiseksi niinkuin tuolla. Sieltä se on isäkin keuhkotautinsa saanut. Kelvottomampaa työpaikkaa ei ole maailmassa kuin tehdas, siitä minä olen varma, niin varma kuin tämä päivä on perjantai.
— Kuka tuo mies on, joka sormensa katkaisi?
— Se on Ahlman, perheellinen mies.
— Onhan tapaturmavakuutus?
— On. Mutta saako sillä sormiaan takaisin.
He tulivat nyt työmiesasuntojen keskelle. Ne olivat huonosti kyhättyjä rakennuksia ja huoneiden sanoo Iivari olevan niin kylmiä, ettei talvisin koskaan pakkanen loukosta poistu. Tosin niitä viime vuosina oli korjailtu, mutta kun ne alkuaan oli huonosti tehty, ei niistä mielinyt enää kalua tulla.
Asuntojen akkunoista näkyi monellaista elämää: kalpeita lasten kasvoja, likaisia huonekaluja, kukkatuhruja rikkonaisissa astioissa, ja muutaman akkunan ääressä mieskasa löi korttia. Toisissa tuvissa pelattiin harmonikkaa ja tanssittiin. Muutamalla pihalla pari työmiesvaimoa hirveästi rähisi ja riiteli keskenään. Heillä oli tullut tora lastensa tähden. Toisen vaimon lapsi oli potkaissut toisen lasta. Lyödyn äiti ehätti apuun. Siitä syntyi meteli, jotta ilma kaikui huudoista ja sadatuksista. Syrjäisiä kokoontui siihen usuttelemaan riiteleviä. Lopulta äidit rupesivat käsisille ja se katselijoille iloa lisäsi. Pertti nauroi silmät vesissä katsellessaan "akkain tappelua".
Tuossa tuli pari koreapukuista tytönvirnaketta vastaan, kasvoillaan houkutteleva hymy. Toinen niistä paljon merkitsevästi työnsi kädellään Perttiä kupeeseen. Kiitokseksi Pertti hieman potkaisi tyttöä, joka lähetti hänelle siitä kiroussanan.
He tulivat perille Ilon asuntoon. Asuntona oli pienoinen kamari ja kyökki sen edessä. Huoneet olivat matalat ja hämärät. Ulko-ovi jäi koko loven yläältä auki, vaikkapa sen vetikin jäljessään kiinni. Tehtaan pihalta tulevassa huikaisevassa sähkövalossa näytti asunto likaiselta ja ilottomalta. Hellassa paloi tuli ja sillä porisi perunapata. Siinä oli tulella perheen iltaruoka.
Viisi alle viidentoista vuotista lasta oli sisällä. Yksi poika, noin kymmenvuotinen, oli jaloistaan aivan raajarikko. Oikea jalka oli pahasti vääntynyt sisäänpäin. Häntä vähän suurempi tyttö hoiteli hellalla perunapataa. Tyttö oli risaisessa puvussa. Silläkin olivat suuret siniset silmät. Mutta ne olivatkin ainoa miellyttävä puoli koko tyttöraiskassa, jonka koko käytös oli sellaisen pikkuvanhan käytöstä. Äitinsä hame päällä se siinä hellan ääressä liikkui ja jaloissa olivat suuret pilallekuluneet patiinikengät. Se oli lapsi, jossa ei ollut mitään lapsenomaista. Se puhui kuin elähtänyt vaimo, oli kömpelö kuin vanha muori ja nuo sinervänkalpeat kasvot eivät olleet koskaan saduille nauraneet. Kaksi nuorempaa poikaa leikki lattialla isän tyhjällä viinapullolla. Niillä olivat leuat ruvissa ja kädet syyläisiä käsniä täynnä. Perheen kuopusta, nuorinta tyttölasta soudatti äiti uneen ja silmät vesissä lauloi sille kehtolauluna: "Kukkuu, kukkuu, kaukana kukkuu." Miksi hänellä kyynel silmiin kihosi ja miksi ääni särkyneesti värähti? Siksi, että isä oli taas jossain kapakan loukossa.
— Eikö isä ole kotona? kysyi Iivari kohta, kun sisälle pääsi.
— Ei ole, huokasi äiti.
— Insinööri oli taas hänelle suuttunut. Taitaa nyt lopultakin panna hänet pois pajasta. Saksalainen on kielinyt.
Äiti ei sanonut mitään. Hän käski Iivarin soudattamaan. Itse hän otti huivin ja päällysröijyn. Alkoi niitä asetella päälleen.
— Minne menette? kysyi Iivari.
— Lähden sitä juopporattia hakemaan.
— Minä lähden. Paremmin minä tiedän hänen käyntipaikkansa.
— Ei se tottele sinua. Kukas tämä outo mies on? kysyi Iloska ja katsoi pitkään Perttiin.
— Se on tänään tehtaaseen tullut uusi valuri. Se on kotoisin aina
Pohjanmaalta asti.
— Kyllä nyt lähditte siihen viho viimeiseen paikkaan. Tämä tehdas on oikea irstaisuuden pesä. Voi se on onnellinen, joka tästä loasta pois pääsisi! Täällä pilauvat hyvätkin miehet. Niin on käynyt Ilon ja monen muun. Joka ei juo, se tekee huorin, ja joka ei tee huorin, se pelaa. Ja monen moni tehtaalaisista tekee tätä kaikkea yhdellä kertaa. Voi näitä kataloita ihmisiä! Voi meitä kaikkia! Vai uhkasi insinööri Ilon panna pois? Ei ne häntä sääli edes sairautensa takia! Pajan viilajauhot ja pölyt ne ovat hänen keuhkonsa tärvelleet. Pajassa hän juomariksi tehtiin. Nyt, kun hän on sairas ja juoppo, potkaistaan hän työstä pois. On se kaunista menettelyä! Voi, eikö ole taivaassa Jumalaa, joka kostaisi sitä vääryyttä, jota työmiehelle tehdään! Saisi maa niellä sisäänsä tällaiset perkeleen myllyt kuin tämäkin tehdas on! Lähtekää, vieras, kohta alussa pois täältä! Ette sitä kadu. Siunaatte vielä minua hyvästä neuvostani, puhui vaimo Pertille.
Pertti oli tullutkin näkemiensä ja kuulemiensa johdosta pahalle mielelle. Tämä asuntohan oli sikolätti Toivoskan asuntoon verrattuna. Ja koko tehtaan ympäristö haisi viinalle ja viheliäisyydelle. Kunpa hän olisi nainut Toivosen Maijun ja jäänyt sinne yläälle kotimaakuntaan!… Olisipa ollut toista. Mutta hän oli haaveillut vielä maailmassa itselleen rikkautta ja arvokkaampaa asemaa… Kun tähän asti oli ollut niin hyvä menestys… Mutta olisiko hän nyt pahasti pettynyt!… Pettynytkö?… Ei pidä kohta säikähtää…
— Onpa häntä kuitenkin koetteeksi jonkun aikaa täällä, vastasi Pertti
Iloskan puheeseen.
— Olkaa vain, jos viihdytte. Jos haluatte tapella, niin täällä sitä saatte, jos haluatte pelata, niin täällä sitä saatte, jos haluatte, vaikka mitä pahaa, niin täällä sitä saatte, puheli Iloska pukeutuessaan.
Samassa alkoi kuulua eteisessä jalan kopsetta ja ääniä. Ovi avattiin. Kaksi poliisia retuutti keskellään Iloa sisälle aivan juopuneena ja kasvot verissä. Miehen lakki oli toisen poliisin kädessä.
Iloska löi käsiään yhteen ja siunasi.
— Kun tiesimme miehesi keuhkotautiseksi, niin emme vieneet sitä koleaan ja kosteaan poliisivankilaan, vaikka kyllä se olisi sen sietänyt. Issikalla se kaupungilla ajeli ja peuhtoi. Issikka toi sen poliisikamariin, kun sillä ei ollut maksaa ajuria. Anna meille pari markkaa issikalle maksettavaksi! puhui toinen poliisi Iloskalle.
Iloska vapisi mielenliikutuksesta. Iivari omista säästöistään antoi vaaditun rahan.
— Missä hänen kasvonsa ovat verestyneet? kysyi Iloska.
— Lankesi ajurin rattaisiin. Tuollaiselle miehelle saisi antaa hyvästi keppiä. Haukkui meitä silmät täyteen.
— Niin te sen sanotte. Ilo on ollut yhtä hyvä mies kuin tekin. Jos jollekin haluatte keppiä antaa, niin antakaa tuolle tehtaalle sitä, saksalaiselle sialle siellä ja sen isännälle!
— Noo, muori. Suitse suutasi! Onko se insinöörin syy, jos miehesi juopi ja on hävitön? puhui vanhempi poliiseista.
— Hänen syynsä se on! Mitä hän pitää sellaisia mestareita, jotka pilaavat kelvolliset työmiehet?
— Lieköpä tuollaisessa rahjussa pilaamisen varaa, tokasi nuorempi esivallan mies.
— Niin rahjussa! Et tiedä vielä millainen rahjus itse olet, ennenkuin selässäsi ovat Ilon vuodet, pauhasi Iloska ja veti Ilon sänkyyn makaamaan, alkaen siinä huuhtoa hänen kasvojaan.
Lapset suu auki seurasivat tapausten menoa. Mutta Iivari itki. Poliisit lähtivät pois.
Ilo korisi ja toisinaan volisi. Rintaansa hän paineli ja hänen yskiessään siellä helähti niin ontosti.
Kun Ilon kasvot oli pesty, huomasi Pertti, että Ilo oli hentokasvuinen mies, jolla olivat suuret siniset silmät, nyt juopumuksesta elottomat ja toljottavat.
Hetken takaa tuli sisälle pelastusarmeijalaisen pukuun puettu elähtänyt mies. Se kaupitteli "Sotahuutoja". Iivari osti yhden. Viime aikoina olivat "Sotahuudot" olleet hänen ainoana huvinaan eikä hän muuta kirjallisuutta viljellytkään. Mitään muita henkisiä virtauksia ei ollutkaan tehtaalla huomattavissa kuin supistetussa määrässä pelastusarmeijalaisuutta, jonka työmiehet itse olivat käyneet hakemassa armeijan kokoushuoneelta.
Pelastusarmeijalainen, joka "Sotahuutoja" kauppasi, oli tämän konepajan seppä. Se alkoi Ilolle saarnata, kun huomasi hänen tilansa. Ilo itki, paineli rintaansa ja yskähteli niin ontosti.
Mutta Iivari lopuksi toimitti Perttiä sepän luokse asumaan. Seppä oli naimaton ja hänellä oli oma huone. Sopisi siis hyvin. Pertti naurahteli sepän saarnainnolle ja katseli kummissaan rautatorvea, jota seppä käytti ulkokorvansa edessä ääniaaltoja kokoamaan puhetta kuunnellessaan. Pajassa olivat sepän korvat tärväytyneet yhtenäisestä jyskeestä ja ryskeestä, kilkutuksesta ja kalkutuksesta.
Aikansa saarnattuaan lähti seppä pois. Ja Pertti seurasi häntä. Tehtaan pihalla sähkövalo heleänä paisteli. Se muodosti suurempien esineiden taakse synkkiä varjoja. Niiden puoleen seppä kulettaessa pälyili kuin metsäkoira pensaikkoihin, joissa luulee jäniksen kyykkivän. Siellä pimeissä paikoissa tiesi seppä synnin juhlivan kaikessa alastomuudessaan…
VII LUKU.
Pertti on sepän asukkaana. Seppä on naimaton. Hänen kotinsa on suuri alaston huone, jossa on joku yli aikansa elänyt huonekalu ja tyhjät seinät. Siellä istuu seppä iltasin kookkaan vanhan merimiesarkun päällä ja lukee "Sotahuutoa". Toisina iltoina lähtee seppä kaupungille kauppaamaan "Sotahuutoa". Silloin hän pukeutuu pelastusarmeijalaisen univormupaitaan ja punanauhaiseen lippulakkiin. Hän on "slummin" innokkaimpia "Sotahuudon" myöjiä ja hänen nimensä on aina ensimäisten joukossa lehden myöjien viikkolistassa.
Niinä iltoina kun seppä on "Sotahuutoa" myöskentelemässä, istuu Pertti yksinään asunnossa. Silloin on Pertti alakuloinen kuin maksatautia sairastava.
— Miksi minä lähdin tänne?
Sen kysymyksen on Pertti jo monesti itselleen tehnyt. Ja yksinäisyydessä puolipimeässä ja kylmässä huoneessa se kysymys kohoaa hänen sieluunsa painostavan raskaana. Hänen piti päästä ylenemään maailmassa. Sitä varten hän lähti. Mutta miten hän täällä ylenisi?
Valurimestarille hän on jo ostanut useampia konjakkipulloja, mutta siitä ei näy suuria ylennyksiä heruvan. Mestari halveksii häntä, kun hän ei osaa ruotsia. "Soomen aasiksi" vain puhutteleekin. Ensi näkemältä aikoi Pertti ottaa sepän, tuon rautatorvi kuuroparan, joka saarnasi, leikilliseltä kannalta. Mutta se on omituinen mies. Yhtenään pakinoipi elämän kurjuudesta ja ihmisten kelvottomuudesta. Kiroaapi jokaisen rajumman suonen tykinnän, mikä kuohahtaa nuoressa ruumiissa, sen kaikkein pahimmalla nimellä. Kuudetta käskyä selittää hänelle sellaisella terävällä äänellä kuin näkisi hän Pertin läpi munaskuihin asti.
Tämä kaikki on Pertistä ikävää ja vastenmielistä. Kun olisi edes sellainen puhdas ja siisti asunto kuin Toivosessa. Mutta tällainen kylmä talli! Ei ole tarpeeksi valoa, ei lämmintä, ei kelvollista vuodetta edes. Kohmettuneena hampaat suussa kalisten saa aamulla herätä ja nieleksiä yöllä suuhun kohonnutta vettä saamatta lämmintä kahvikuppia niinkuin aina Toivosessa. Ja tuon kuuroparan lähenteleminen vaivaa häntä. Miksi se aina puhuu hänelle kuudennesta käskystä?
Olisi sitte jokukaan, jonka kanssa voisi olla lähempi tuttava! Mutta ei ole ketäkään. Viilari Ilo sairastaa vuoteen omana keuhkotaudissaan. Ja Iivari poika on kuin unissaan kävelijä sen johdosta. Ei kuule mitään, tuskin näkeekään. Valuriverstaassakin on äänetön ja hajamielinen. Lomahetkinään vetää "Sotahuudon" taskustaan ja lukee sitä. Toisinaan sadattelee tehdasta ja koko maailmaa. Ja "saksalainen sika" hänen mieltään varsin karvastelee.
Saisihan niitä tuttavia hän, Perttikin, kun joisi ja pelaisi korttia. Mutta niitä kahta viettelystä tahtoo hän karttaa. Sentähden hän sepän luona tyytyy asumaankin, kun saa olla rauhassa juomareilta ja pelureilta. Ei ole tehtaalla muita juomattomia miehiä kuin jokunen pelastusarmeijalainen.
— Hyi sentään tätä ikävyyttä, tätä kolkkoutta, tätä alennusta! hymähtää Pertti itsekseen ja kohentelee suuressa rikkinäisessä pesässä likomärkiä puupölkkyjä, joissa tuli veltosti tuikahtelee.
Pertti ymmärtää jo, että hän erehtyi laskuissaan, kun hylkäsi Toivosen
Maijun ja käänsi selkänsä entiselle konepajalle.
— Maiju olisi pitänyt naida ja sovittaa eukko, äännähtää hän itsekseen mietteidensä lopulla.
Hän nousee huoneessa kävelemään lämpimikseen, kävelee pitkään ja kauvan. Lattialaudoista joku narahtaa hänen askeltensa painosta, kun ovat huonot ja lahoneet. On tämäkin muka suuren tehtaan työmiehen asunto ja oikein tehtaan puolesta! Maaseuduilla on vaivaistalokin kodikkaampi kuin tällainen hatara ja autio talli.
Tällaista on Pertillä yksinään olo. Kun seppä on kotisalla, ottaa olo toisen muodon. Seppä istuu vanhan merimiesarkun päällä ja lukee ääntään vapisuttaen "Sotahuutoa".
— Eikö o'o totta? kysyy hän tuon tuostakin Pertiltä. Ja vastausta varten asettaa hän suppilomaisen rautatorven korvalleen.
— Kyll' on, myöntää Pertti.
— Hää?
— Kyll' on! karjaisee Pertti.
— Etkö tunne sinäkin itsesi syntiseksi?
— Sellainenhan sitä olen minä kuin muutkin.
— Hää?
Pertti karjaisee kovemmin vastauksensa.
— Niin, nyökäyttää hyväntahtoisesti seppä ja jatkaa lukemistaan.
Kun "Sotahuuto" on luettu loppuun, alkaa esitelmä kuudennesta käskystä. Siitä puheleminen ei sepältä lopu kesken. Ja se se vasta Perttiä sapettaa. Toisinaan hän menee vuoteelle huppukorviin pakoon sepän terävää puhetta. Mutta seppä silloin vain ylentää ääntänsä. Kaiken lopuksi Pertti kiroaa, mutta seppä siunaa. Ei Pertti tiennyt, että seppä puhui yhtenään kuudennesta käskystä tukeakseen omaa itseään kiusauksia vastaan, jotka naisen muodossa häntä alituisesti ahdistivat. Ennen pelastusarmeijalaiseksi tuloaan oli seppä ollut suuri huijari. Mutta nyt sattui niin omituisesti, että seppä kuudennella käskyllä samalla kerralla kolkutteli Pertin pahaa omaatuntoa — Toivosen Maijun kuva pullahti usein esiin Pertin silmiin tässä synkässä elämässä - kuin haarniskoi itseään syntiä vastaan.
— Mitenkä te oikeastaan tulitte pelastusarmeijalaiseksi? kysyi kerran
Pertti sepältä.
— Sairastin tässä viime talvena. Olin kuolemaisillani. Lääkäri sanoi minun saaneen taudin epäterveellisestä asunnosta…
— Jo totisesti tällainen kylmä pöksä ei olekaan terveellinen.
— Hää?
Pertti sanoo uudestaan lujemmin.
— Tällaisiapa ne yleensä ovat tälläkin tehtaalla työmiesten asunnot. Hataroita ja kylmiä. Harvassa on kelvollinen tulisijakaan. Mutta työmiehen pitää tyytyä kaikkeen. Yli koko maailman hän on sorrettu. O'on ollut Suomessa jollakin muullakin tehtaalla ja nähnyt samallaisia hökkeleitä. Vähätpä välitetään työmiehestä. Jos hän kuolee, niin kuolkoon! Sijalle otetaan uusi. Onhan niitä varaa ottaa. Jos tänään kuolet, niin paikallasi tehtaassa on jo huomenna uusi mies.
— Noo, entä sitte?
— Hää?
— Entä sitte, kun sairastitte?
— Minä olin kuolla. Totisesti. Se oli kauheaa. Hoitamassa oli seppä Ylenin vaimo, joka on pelastusarmeijalainen, samaten kuin itse seppäkin. Se luki minulle "Sotahuutoa". Itsekin on selvä sanaa selittämään. Hän osasi kuvata synnin synniksi. Minä aloin asiata miettiä. Kun paranin, rupesin käymään armeijan kokouksissa. Yöt päivät tein tiliä itseni kanssa. Täällä sisälläni heräsi omatunto, jonka synti oli paaduttanut. Minä havaitsin tehtaalaisten elämän tyyten likaiseksi, joka tuo mukanaan ajallisen ja ijankaikkisen turmion. Yhtenä iltana menin rohkeasti todistuslavalle armeijan kokoushuoneella, todistin ja tunsin raskaan taakan putoavan hartioiltani. Siitä lähtien elin uutta elämää.
— Miks'ette kirkossa käynyt?
— Kävin kyllä. Mutta se jumalanpalvelus ei minuun pystynyt. Se oli liian hienoa ja pinnallista. Se oli kuin jo valmiille vanhurskaille aivottu. Urut soivat kyllä kauniisti, pappi messusi kauniisti ja saarnasi ulkomuistilta, kynttilät paloivat kristallikruunuissa ja ihana alttaritaulu esitti Vapahtajan taivaaseen astumista, mutta minusta tuntui, että minunlaiselle ihmiselle ei siellä ollut Jumalaa. Toista oli kun olin armeijan kokoushuoneella. Siellä lamput läpättivät ilman puutteessa, siellä oli ahdasta ja yksinkertaista. Mutta siellä ei ollut sellaisia pyhiä, hurskaita, jumalisia harmaahapsipäitä, jotka pelottavat pois luotaan suuret syntiset. Veli siellä puhui veljelle, syntinen syntiselle. Siellä tunsin olevani kuin kotonani, kuin pajassani. Oli kyllä arkipäiväistä, mutta toverillista. Mitä siellä todistuslavalla puhuttiin, ymmärsin niin ihmeen hyvin ja voin sovittaa omaan itseenikin. Siellä lavalla kerrottiin vain paloja omasta syntisestä elämästäni. Voinhan siis samanarvoisena astua muiden joukkoon ja niiden rohkaisemana polvistua ristin ääreen. Aivan samaa ovat siellä muutkin tehtaalaiset tunteneet, jotka ovat tulleet pelastusarmeijalaisiksi.
— Mitähän jos olisi kerran lähteä sinne.
— Hää?
Pertti puhuu saman sepän rautatorveen.
— Voi lähde, hyvä mies! Sinullakin on syntejä, suuriakin. Olet rikkonut kuudennenkin käskyn.
Pertti punastuu, mutta ei puhu mitään. Seppä alkaa kuvata kuudennen käskyn suurta merkitystä yksinäisen miehen elämässä. Ja sitä riittää taas siksi illaksi. Mutta nyt on jo sepän puheessa ystävällisempi sävy. Pertti häntä kuuntelee tällä kerralla tuskaumatta. Ja Pertti on jo sitä mieltä, että kyllä tästä yksinäisyydestä pitää jonakin iltana lähteä pelastusarmeijan kokoushuoneelle. Vaikka ei muuta niin katsomaan.
Muutamana iltana tulee seppä kotiinsa mukanaan pienikasvuinen, valkohiuksinen, parraton ja laihankälkkä mies. Miehellä ovat pikkuiset, nauravat hiiren silmät.
Pertti katsoo kummissaan miestä ja huudahtaa:
— Eikö se ole Tappura?
Samaten katsoo mies Perttiä ja ääntää:
— No ihmettä! Täällähän tapaa entisiä ylimaalaisia! Totisesti se on
Pertti Hagert?
— Niin on.
Mies antaa Pertille kättä. Se oli vanha tuttu: entinen ylimaassa ympäri mennyt kauppias Tappura.
— Mitenkä te olette tänne kulkenut? kysyy Pertti.
— No entä sinä?
— Olen ollut jo konepajalla kuukauden päivät valurina.
— Ja minä o'on ollut samalla konepajalla jo kolme vuotta hinaaja-höyryn perämiehenä. Siis ollaan saman isännän leivissä! Ihmettä, ettei jo ennen ole tavattu toisiaan!
Pertin mieli käy hyväksi, kun nyt tuttu ihminen yhtäkkiä ilmestyi esiin kuin maan alta. Ja Tappura nauraa ja on iloinen. Hän on puettu pelastusarmeijalaisen "kapteenin" univormuun.
Seppä ihmetellen katsoo miehiä ja häksää rautatorvensa kanssa kuullakseen heidän puhettansa. Tappura alkaa selittää sepälle, miten hän ja Pertti ovat vanhoja tuttuja. Siellä kaukana Itä-Pohjanmaan lumimetsissä ovat ennen yksissä olleet.
— Minulla oli Leipivaarassa kauppa ja tämä Pertti oli minulla renkinä…
Yhtäkkiä Tappura pysähtyy puhuessaan. Hän ei tahdo sanoa että Pertti oli ruotilaisena, vaan renkinä, sillä hänen vielä ylimaassa ollessaan oli Pertti jo pappilassa renkinä.
— Olin sitä minäkin siellä jo kulkevana kauppiaana, oikaisee Pertti.
— Ja nyt olet konepajan valurina. Olen minäkin kulkenut maita ja mantereita sitte, kun ylimaasta lähdin, sanoo Tappura ja lisää hiljaisemmalla äänellä:
— Mutta on parasta, että ollaan puhumatta entisistä. Minä ja sinä olimme ennen vähän typeriä.
Tappura katsahtaa merkitsevästi univormuaan. Pertti ymmärtää hänet. Tappura olikin lähtenyt karkuteille ylimaasta jättäen jälkeensä aimo lailla velkoja. Mutta olivatpa nyt entiset asiat miten tahansa. Yhtäkkinen yhtymys monen vuoden takaa antaa iloa molemmille. Tappura kyselee ylimaan asioita ja Pertti selittää. Pertin puheen johdosta kuvastuu molempien miesten silmien eteen palanen syrjäistä maan kolkkaa. He näkevät silmissään suuret metsät, joissa karhu nukkuu kaatuneen puun alla talvi-untaan ja susi kamalasti ulvoo paukahtelevassa pakkasessa. Mutta suvisin korkean vaaran alla päilyvät ikihonkien suojassa tyynet vedet ja etäältä kuuluu tunturikosken vallaton laulu. Voi niitä monia korkeita vaaroja, joilla sydänkesänä aurinko armaana paistaa! Oi niitä salovesiä! Kolkko ja yksitoikkoinen on ylimaan elämä, mutta luonto suuremmoinen. Siellä vaaran alla oli pienoinen maalaiskirkko järven rannalla, oli pappila, oli lukkarila, oli yksi isompi talo ja useampia mökkiä. Sellainen se oli se ylimaan kirkonkylä. Mutta Leipivaaralla oli monta taloa, niin varakasta että useampana vuotena söivät puhtaan leivän…
Puheensa jälkeen ovat Pertti ja Tappura hetken ääneti. He ovat siirtyneet ajatuksissaan tästä törkyisestä tehtaasta sinne kauvas, jossa kesällä ei ole sanoiksi asti yötä eikä talvella päivää.
— Tekin olette pelastusarmeijalainen, näen mä, sanoo tovin takaa
Pertti.
— Minä olen "kapteeni", jos tarkkaan katsot. Pertti naurahtaa ja leikillä ajattelee mielessään, entä jos hänkin ylenisi "kapteeniksi". Tappura selittää hänelle asuntonsa ja pyytää Perttiä ensi tilassa käymään luonansa. Pohjolaisen lämmin myötätuntoisuus maakuntalaistaan kohtaan vieraassa paikassa on molemmissa miehissä herännyt. Sama syntymäpaikka sitoo mielet yhteen.
— No miltä sinusta tuntuu tässä tehtaassa olo? kysyy Tappura.
— Aivan happamalta. Olen katunut, että tänne lähdinkään, vastaa Pertti.
— Mistä tänne tulit?
— Suoraan Oulusta.
— Olitko siellä konepajassa?
— Olin.
— Onhan siellä sievä konepaja.
— On. Paljon parempi siellä oli minulla olo. Mutta luulottelin tätä
Etelä-Suomea — mokomaakin kolkkaa — hyvinkin mieluisaksi.
— Kyllä täälläkin toimeen tulee, kun tutustuu. Tosin on paljon täällä työmiehelle pauloja, mutta ethän sinä liene pelaaja etkä juomari. Siitä kolmannesta työmiehen synnistä en tiedä sanoa.
— Mutta täällä kuolee ikävään. Ja asunnot ovat niin tuiki kelvottomia.
Entä sitte mestarit hävyttömiä!
— Tosi se on, ettei työmies tälläkään tehtaalla kulje ruusuin ja kukkasten päällä. Mutta minä olen tyytyväinen toimeeni.
— Te olette sitä laatua ensimäinen tällä tehtaalla, minkä olen tavannut. Kaikkihan nuo housuntaskuissaan puivat nyrkkiä tehtaalle ja mestareille.
— Mutta insinööri on hyvä mies, kun et häntä suututa. Sinun pitäisi pyrkiä tuttavallisemmaksi mestarien kanssa. Heidän kauttaan kulkee tie insinöörin suosioon. Ja taas ikävääsi voit tappaa, kun käyt pelastusarmeijan kokouksissa. Ei täällä ole muuta synnitöntä illanviettoa. Vapaahetkien viettämisessä on varaa valita vain kolme eri tilaisuutta: joko olla yksinään kotonaan tai käydä pelastusarmeijassa tai sitte juopotella, pelata ja naisten kanssa metkata. Valitse sinäkin toinen näistä, niin et kadu! Siten pääset insinöörinkin suosioon, sillä insinööri pitää juomattomista miehistä, vaikka ei hän kyllä kiellä juomastakaan, kun väin on säännöllisesti työssä.
— Siellä pelastusarmeijassa olen ajatellut pistäytyä joskus.
— Kyllä me sinusta teemme vielä armeijalaisen. Nyt tuleekin piakkoin Ruotsista kuuluisa puhuja "majuuri" Andersson tänne. Silloin tietysti lähdet, jos et jo ennemmin.
— Mutta puhuuko hän suomeksi? Sehän se on saakelia, kun niillä on täällä niin käytännössä tuo "kalikkakieli ". Minä kun en sitä osaa, niin "Soomen aasiksi" valurimestarikin minua nimittelee.
— Ruotsia ne osaavat täällä useimmat työmiehetkin. Ruotsiksi tietysti "majuuri" Andersson puhuu, mutta se tulkitaan suomeksi. Kyllä sinäkin vielä ruotsia opit. Minä jo siinä hyvin pärjään. Lirkuttelen sitä kuin lintunen.
Pois lähtiessään pyytää Tappura Perttiä käymään luonaan. Sepän korvaan hän huutaa, että Perttikin rupeaa pelastusarmeijalaiseksi. Seppä nauraa hyväntuulisesti ja katsoo hyväksyvästi Perttiin. Jonakin iltana aikoo Tappura tulla Perttiä hakemaan armeijaan.
Tappuran mentyä on Pertti iloisella mielellä. Se oli virkistystä tavata vanhaa tuttua, joka vielä tietää opastaa täällä uusissa oloissa. Tietysti hän lähtee Tappuran kanssa Pelastusarmeijaan. Siellä saa iltansa kulumaan, pääseepä vielä "kapteeniksi".
Seuraavan yön nukkui Pertti oikein hyvin. Ja vielä aamulla noustessaan oli hän iloinen, kun oli kohdannut Tappuran.
VIII LUKU.
"Majuuri" Andersson oli tullut. Kaupungin koko Pelastusarmeijaosasto kuohui sen johdosta. Itsekullakin alalla on kuuluisuutensa, on johtajansa, joka saa kohinan johdettaviensa riveissä syntymään pelkällä läsnä-olollaan. Niin se oli "majuurinkin" kanssa. Hän oli tullut! Ja yksin se tieto nosti verrattoman innostuksen armeijalaisten keskuudessa.
Suuren suurissa ryppäissä kiirehdittiin armeijan kokoushuoneelle. Sinne meni monellaista väkeä. Sinne oli Perttikin menossa yhdessä Tappuran ja pajan sepän Rothmanin, huonekumppaninsa, kanssa. Samaan joukkoon liittyi Iivari Ilo, joka jo olikin puolittain armeijan kasvatti. "Majuurin" puhe käännettäisiin myös suomeksi.
Armeijan kokoushuoneella oli täysi tungos. Oven suupuoleen kokoontuivat tavallisestikin kaikki joutilaat ilveilemään ja tapaamaan toisiaan. Jos huoneen perällä taivas asusti, niin kyllä oven suussa ja sen takana pimeä helvetti. Siellä oli paatuneita miehenroikaleita ja katutyttöjä, jotka käyttivät kokoushuonetta omana markkinapaikkanaan, missä sopi käydä tapaamassa toisiaan. Sekä vallattomia poikanulikoita, jotka syvässä kuorossa säestivät armeijalaisten hengellisiä lauluja.
Seppä liikkui täällä kaikille vanhana tuttuna. Kun hän pääsi sisälle, tehtiin hänelle heti oven suussa ensimäiset tuttavuuden osotukset: vedettiin takinliepeestä, näykittiin tukasta tai muuten työnnettiin. Mutta seppä raivasi itselleen tien syntisten ja publikaanien läpi omien uskonveljiensä rintamaan. Perttiä veti seppä kädestä jälessään ja istutti hänet kuin vanhan tutun tähän autuaitten laumaan. Varmasti uskoi seppä tekevänsä Pertistä tänä iltana uuden jäsenen seurakuntaan. Tappura oli itsetietoisena arvostaan jo ovella heittänyt sepän ja Pertin. Hän oli kadonnut "upseerien" sivuhuoneeseen. Iivari Ilo oli jättäytynyt takemmaksi istumaan.
Outo olisi luullut Pertin jo olevan rutilujan armeijalaisen, sillä niin hyvin hän näytti mukauvan ympärillään olijoihin. Ja yhden ja toisen armeijaneidon hurskas silmä salaa pälyili häneen. Täälläkin oli Pertin kauneilla kasvoilla kohta ihailijansa.
Vieno sipinä ja suhina kävi läpi seurakunnan odotettaessa hartauskokouksen alkua. Oven suussa vain silloin ja tällöin räjähti nauru ja pidettiin korkeampaa puhetta. Kuumuus alkoi kohta rasittaa. Väkeä olikin nyt tavattomasti.
Sivuhuoneesta astui Ruotsin "majuuri" todistuslavalle ja häntä seurasi kaksi uskonveljeä. Toinen niistä oli Tappura. Kateus syttyi Pertin mielessä, että Tappura sai olla noin kaikkien huomion esineenä.
"Majuuri" oli pitkä mies. Silmät olivat hänellä syvällä päässä. Mutta niissä oli läpitunkeva, polttava katse. Outo sitä säikähti. "Majuurin" kasvoista voi asiantuntija nähdä, että hänellä oli takanaan elettynä hurjistelujen maailma. Jostain Tukholman huonomaineisimmista syrjäkortteleista se olikin lähtenyt tämä Augustinus.
Harput ja klarinetit rupesivat soimaan. Ja niin alkoi tämä uskonnollinen hoijakka-elämä illan toimintansa. Laulun loppusäkeitä:
"O'otko sä pestynä, o'otko verellä pestynä sä?"
säesti koko oven suu omalla mehevällä äänivarastollaan.
Laulun loputtua alkoi Ruotsin "majuuri" puhua, ensin ilman tulkkia omalla äidinkielellään niille, jotka sitä ymmärsivät, sillä tässä kaupungissa oli paljon ruotsinkieltä ymmärtävää työväkeäkin. Ääni nousi ja laski alussa kuin meren kuohu, kunnes kohosi korkeaksi, huoneiden seiniä järisyttäväksi ukkoseksi. Epäilemättä olivat "majuurilla" harvinaiset keuhkot. Tuohon ukkoseen yhtyivät silmistä liekehtivät salamat, mitkä heikkohermoisia naisia vapisuttivat ja heidän silmissään lopulta paloivat huumaavasti. He eivät voineet muuta kuin tuijottaa noihin silmiin, jotka ristiinnaulitsivat heidät. "Majuurin" koko suuri sotataito oli siinä, että hän osasi hypnotiseerata. Siihen se hänen mahtinsa perustui, outojen sitä tietämättä.
Huoneessa oli muuten kuolonhiljaisuus. Mahdillaan oli "majuuri" lyönyt äänettömäksi yksin meluavan oven suunkin. Seppä, joka ymmärsi ruotsinkieltä, kuunteli tarkkaavaisena, tarvitsematta rautatorveaan, puhujaa ja kuiskasi ihastustaan Pertin korvaan.
"Majuurin" silmä oli keksinyt kuulijain joukossa muutaman komeasti puetun ihmisen. Tämä nainen pukunsa kautta erosi huomattavasti ympäristöstään. Kuka se oli, tiedusti "majuuri" Tappuralta.
— Se on rikas Halmin rouva. Suuren kangaskaupan omistaja, vastasi
Tappura.
— Onko hän pelastettu?
— Ei.
— Tänä iltana tulee hän siksi, sanoi "majuuri" varmasti. Ja hän alkoi erityisemmin katseillaan ahdistaa tuota rouvasihmistä.
Kun "majuuri" oli lopettanut, kuului seurakunnassa valittava voihkinta. Mutta armeijalaisten kasvoilla istui puheen johdosta ylevä ihastus eivätkä he kohta huomanneet, että rikas Halmin rouva oli pyörtynyt. Hän se oli tuon voihkinan päästänyt.
Seppä oli innostunut kuin parinkymmenvuotias.
— Tunnusta syntisi, Pertti! Likaiset ja rumat syntisi! huudahti hän yht'äkkiä Pertille, joka peljästyi ja aristuen katsahti häneen.
Seppä oli näöltään nyt kuin ijankaikkinen tuomari. Kohta koko läheinen armeijajoukko vyöryi Pertin päälle. Ne olivat haltioissaan melkein tukahduttaa hänet. Niitä oli niskassa, oli painava rypäs selässä, oli kupeilla, oli nenän edessä. Pertti jo hätääntyi.
— Sinut polttaa ikuinen helvetin tuli, ell'et tunnusta syntiäsi! Olet hapan, mädännyt ja saastainen! pauhasi seppä.
Pertti häntä melkein oudostui. Hän olikin antaunut tekemisiin vaarallisen henkilön kanssa! Se tuntui olevan väkevämpi häntä.
Toiset armeijalaiset heittivät hänelle vasten silmiä kokonaisia sylyyksiä helvetin tulta ja tulikiveä. Pertillä oli tuskauttavan kuuma, hiki juoksi virtoina hänen kasvoillaan. Hän nousi ylös mennäkseen ulos kylmään ilmaan pakoon tätä hengen aseilla sotaa käyvää joukkoa.
Mutta silloin seppä veti hänet syliinsä ja puristi häntä lujasti siinä, ikäänkuin estääkseen kallista aarretta käsistään pois liukumasta. Hän olikin tekemisessä käärmeen kanssa, huomasi Pertti. Ja hän aikoi jo sivaltaa kuuroa koko nuoren miehen kouralla, kun yht'äkkiä armeijalaiset heittivät hänet omaan vapauteensa. Nyt hekin huomasivat pyörtyneen rouvasihmisen. Heidän huomionsa kiintyi kokonaan siihen ja niin pääsi Pertti vapaaksi.
Kohta kun Halmin rouva oli pyörtynyt, oli "majuuri" rientänyt hänen luoksensa. Hän otti osaa hänen virvottamiseensa. Rouva oli kuolonkalpea ja huokui raskaasti. Perttikin jäi paikalleen katsomaan tapauksen menoa.
Rouva virkosi. Hänelle annettiin kylmää vettä juotavaksi.
— Polvistu Golgatan verisen ristin juureen! Se veri pesee sinutkin puhtaaksi! Oo joudu! joudu! Helvetin liekki sinuakin jo saartaa! Tule ja todista!
Nainen näytti olevan kokonaan saarnaajan pehmittämä. Vavahdellen, huumauneena ja silmät valtavissa kyyneleissä seurasi hän "majuuria" etualalle, lankesi polvilleen ja itki ääneensä.
Nyt alkoi "majuuri" häntä lohduttaa, puheli kuin isä lapselleen pehmeällä, matalalla, mutta syvällä äänellä, missä oli tunteikas väri. Tämä oli liikuttava näky. "Majuuri" oli voittanut Pertinkin myötätuntoisuuden. Koko ihmisjoukko haudan hiljaisuudella seurasi tapausta. Nainen oli yleisesti kaupungissa tunnettu.
— Tahdotko todistaa? kysyi "majuuri".
— Tahdon.
Huoneessa humahti yleinen riemu. Rouva Halm nousi lavalle ja alkoi "todistaa", Katkonaisesti hän kertoi synneistään, joista hän nyt tahtoi päästä rauhaan. Ja niin hän kirjoitettiin tänä iltana armeijan rulliin, kuten sotilaskielellä sanottaisiin.
Rouva Halm oli innostavana esimerkkinä. Häntä seurasi monen monta "todistamaan": nuoria tyttöjä ja miehiä, ukkoja ja akkoja. Viimeisenä tuli nuori sinisilmäinen poika. Sen "todistus" oli niin lämmin ja sydämestä lähtevä. Hän oli Iivari Ilo.
Pertinkin oli tilaisuus saanut puoleensa. Iivarin esimerkki häntä rohkaisi ja Tappuran "kapteenin" arvo houkutti. Hän lähti "todistamaan". Mutta visusti hän salasi pahimmat pillomuksensa. Se oli vain ulompaa koskettava tunteiden laine, kunnianhimon suolaamana, joka hänet kuletti "todistuslavalle". Mutta niin kirjoitettiin Perttikin armeijan rulliin.
Kun Pertti palasi paikalleen, oli seppä niin ihastunut, että olisi häntä sylissään istuttanut. Viimeinkin oli hän, kauvan ongittuaan, saanut koukkuunsa kultakalan, jota hän aikoi lasiastiassa säilyttää. Nyt hän itsekin aina lujemmin voisi taistella kuudennessa käskyssä kiellettyä pahetta vastaan, joka häntä väkisinkin puoleensa kiehtoi, kiehtoi yöllä ja päivällä, nyt kun hänen kupeellaan olisi nuori mies, joka on jaksanut voittaa maailman. Kaksin on taistelu turvallisempaa.
IX LUKU.
Muutamana aamuna tämän jälkeen tapasi Pertti valuriverstaassa Iivari
Ilon hyvin surullisena. Sillä Iivarin isä oli kuollut edellisenä yönä.
— Kyllä minulta nyt jäi merelle meno. Sinne olen aina halannut. Siellä saisi kulkea yhdestä satamasta toiseen, saisi nähdä aina uusia maita ja ihmisiä. Ja entäs hengittää merituulta ja laulaa reipasta merilaulua — voi, toista se olisi kuin tämä verstaan tukehduttava kuumuus ja kaikellainen kilkutus ja kalkutus! Minun luonnolleni se juuri sopisi. Minulla on sellainen levoton mieli. En tahtoisi olla yhdessä paikassa. Ja laivalla sitä saisikin ikäänkuin lentää merta pitkin aina uusiin maihin. Mutta nyt saan elävältä paistua tässä kuumuudessa. Kuollessaan kirosi isäkin tehdasta. Siitä hän olikin varma, että hän oli turmionsa saanut täältä. Eikähän se miten muuten olekaan! Täällä hänestä tehtiin juomari ja täältä hän sai kuolemantautinsa. Jos hän olisi ollut jossain terveellisemmässä toimessa, niin ei hän olisi vielä kuollut. Ja nyt minulla on niskoillani viisi nuorempaa siskoani. Ei tarvitse enää ajatellakaan merelle lähteä… Ei — ei tarvitse!…
Lämmin kyynel kihoaa Iivarin silmäkuoppaan puheensa lopetettuaan. Mutta Pertti ei ymmärrä, mitä sanoisi hänelle. Pitäisi lohduttaa, mutta siihen hän on aivan kykenemätön.
— Sama tehdas, joka vei uhrikseen isän, viepi vielä lapsetkin, kuuli
Pertti takanaan muutaman työmiehen sanovan.
— Lohdutahan, Iivari, itseäsi sillä, että on täällä ennen sinua jo joku toinenkin orpo valitellut, säesti toinen.
— Mitä niistä työmiehen valittelemisista! Kunhan aikasi kestät rähjätä vain, niin helpointa on olla parkumatta, puhuu kolmas.
— Ovat ne vaaransa veden päälläkin, sanoo lopuksi Pertti Iivarille muka lohdutukseksi ja alkaa kertoa hänelle laveasti, miten hänkin ylimaasta tervaveneessä alas tullessaan oli ollut hukkumaisillaan.
— Täällä on kuumaa, mutta siellä on märkää, naurahtaa muuan työmies
Perttiä kuunnellessaan.
Iivari kääntää heille selkänsä ja tarttuu surullisena sankkoonsa.
Tätä valimoa voisi nimittää tuliseksi pätsiksi. Se on suuri, hämärä huone, jossa ovat korkeat uunit. Niissä takkirauta hirveässä kuumuudessa sulatetaan. Tuli lieskaa ja polttaa, kovan raudan velliksi venyttää. Ja tuota juoksevaa, sulaa rautaa saavat apulaiset metallisankoissa kantaa.
Pajaverstaasta kuuluu ryske ja räiske. Suuret ja pienet vasarat siellä paukuttavat, jotta kipunat kauvaksi karkaavat. Korvia särkee keskeymätön kohina ja tohina. Kaamealla jyskeellä muovailee monen tuhannen kilogrammin voimalla putoava höyryvasara hehkuvaa rautaharkkoa. Sen ääneen seottuu kalkutus ja kilkutus.
Sitte on viilaajien ja sorvarien iloton kasarmi. Siellä kitisee, sähisee, viilataan, sorvataan. Teräväkärkinen sorvinterä puree ja leikkaa kovaa rautaa kuin veitsi pehmoista puupalasta.
Insinööri on tavallisella läpikäynnillään tehtaassa. Viilariverstaassa näkee hän Ilon paikan tyhjänä.
— Onko Ilo nytkin juomassa? kysyy hän ärtyisenä.
— Ei Ilo juo enää, vastataan.
— Vieläkö on sitte kipeänä?
— On kuollut eilen, herra insinööri, vastasi synkännäköinen mies.
— Hm. Vai kuollut. Mihin kuoli?
— Keuhkotautiin.
Insinööri tulee katsahtaneeksi verstaan kattoon, jossa on monen millimetrin paksuinen pölykerros. Ja kaikkialla on hienoa viilajauhoa. Hengittää sitä vuosia… ei kumma, että Ilo kuoli keuhkotautiin.
Insinööri tulee pajaan. Hän menee Pertin asuntokumppalin sepän luo.
— Onko Rothman vielä Pelastusarmeijassa? kysyy hän huutaen sepältä.
Mutta insinöörin äänen kokonaan kuolettaa tuo monemmoinen pauke.
Rothman kun huomaa insinöörin, tervehtii kohteliaasti häntä.
— Onko Rothman vielä Pelastusarmeijassa? karjasee insinööri.
Seppä ei kuule, mutta insinöörin huulten liikkeestä hän ymmärtää, että insinööri puhuu hänelle. Rothman hakee rautatorvensa ja panee sen korvalleen. Insinööri karjasee yhä kovemmin. Mutta Rothman ei kuule. Sellainen on kilkutus ja kalkutus, pauke ja pauhu. Insinööri naurahtaa ja menee edelleen. Mutta hän kyllä huomaa, missä Rothman on kuuroksi tullut. Ei muualla kuin täällä pajan kaameassa…
Hän on juuri pääsemäisillään valuriverstaan kynnykselle, kun yht'äkkiä kuuluu vihlova, sydäntä särkevä valitushuuto. Hän säikähtää niin, että veri hänelle aivoihin karkaa. Ja rientää nopeammin. Nyt hän näkee Iivari Ilon tunnotonna vyöryvän valuriverstaan lattialla. Hajamielisenä kulkiessaan se on kompastunut vormuihin ja malleihin, kaatunut sankkoineen ja saanut kuumaa rautavelliä toisen saappaansa täyteen…
— Hyvä Jumala! äännähtää insinööri ja menee kohti. Iivari-rukka huutaa henkensä takaa, ulvoo hirveissä tuskissa ja vyöryttää itseään. Miehet ovat jo ehtineet apuun. Mutta toinen jalka on aivan pilalle palanut. Hänet pannaan paareille ja lähdetään kulettamaan sairashuoneelle.
Poika huutaa, huutaa. Insinöörin sydäntä kouristaa. Hän antaa määräyksiä paarien kantajille, mutta hänen äänensä vapisee.
— Äiti, äiti! ulvoo poika, sillä hän on nyt tullut tuntoihinsa.
— Lapseni! Elä huuda! lohduttaa insinööri. Hänen sydäntään kouristaa julman ankarasti.
— Pois, äidin tykö! Voi isäkin on kuollut. Ja nyt minulle näin kävi! kirkuu Iivari.
Insinööri menee hellästi luo, silittää pojan otsaa, mutta Iivari lykkää hänen kätensä syrjään.
— Te — isän tappaja! Ja minutkin tapatte!…
Taas meni poika tainnoksiin. Insinööri on aivan tulipunainen ja hätäytynyt. Hänen suupielissään nykii hermokkaasti. Hän lähtee kyynel silmissä pois.
Paarien kantajat katoavat lehtoon pois konepajan alueelta. Mutta vielä sieltäkin kuuluu valittava voihkinta.
X LUKU.
Sinä päivänä sai Strang piston sydämeensä. Tuo hänen valimonsa on helvetti, jossa ihmisiä elävältä kidutetaan! Ja entä jos sattuvat kompastumaan siellä rautavelliä kantavat poikaset? Silloin räiskyy kuuma elementti kantajan iholle ja silloin —! Entä pajaverstaassa? Annappa tuon monen tuhannen kilogrammin voimalla putoavan höyryvasaran iskeä harhaan, niin ovat monet ihmishenget kysymyksessä! Ja tuo yhtenäinen kalkutus ja kilkutus, sohina ja kohina! Eikö se aamusta iltaan vuosimääriä tylsytä sen ääressä olevaa ihmistä, joka luotiin kuulemaan linnun sulosointuista liverrystä, meren aaltojen tahdikasta pauhinaa luonnon helposti hengitettävissä saleissa, joissa on kattona kanneton taivas eikä monen millimetrin tomukerroksinen, likainen katto?… Ja annappa tuon teräväkärkisen sorvinterän, joka leikiten leikkaa kovaa rautaa, annappa sen luiskahtaa jäseniisi, niin punanen hurme valtimoistasi huppelehtii kylmään hiekkaan! Saat pian sydänveresi kuiviin juoksemaan leipäpalasta itsellesi ansaitessasi… O'o! Tämä on sankarikuolema nykyaikaisen teollisuuden palveluksessa!
Sinä päivänä sai Strang piston sydämeensä. Kaikki nämä työmiehet, jotka aamusta iltaan ja illasta aamuun hengittävät sisäänsä valimon paahtavaa kuumuutta, pajaverstaan nokea ja pölyä, sorvauskasarmin viilajauhoja, eivätkö ne samalla ime sisäänsä tauteja ja ennenaikaista kuolemaa? Syylläkö vai syyttä parjataan tehtaalaisia roistomaisiksi ihmisiksi, jotka lomahetkinään uppoavat katalimpiin paheisiin? Eivätkö niitä koneet tylsytä, raasta niiltä parhaimman tarmon, veren puhtauden ja ajatusten ylevyyden?…
Sinä päivänä sai Strang piston sydämeensä. Talonpoika ajaa sunnuntaisin kirkkoon kuulemaan Jumalan sanaa, mutta harva tehtaalainen sinne menee. Tehdas on tappanut häneltä Jumalan kaipuun…
Sinä päivänä sai Strang piston sydämeensä. Poika Iivari soimasi häntä kaksinkertaiseksi murhamieheksi…! Mutta nyt näkee insinööri silmissään kokonaisen joukkion ruhjottuja, joita hänen tehtaansa on leikannut jäsenettömiksi. Höyrysahassa oli joku heittänyt henkensäkin. Ne olivat veritodistajia, marttyyrejä, joiden veri huusi kostoa…
Iivari-pojan tapaturmasta asti on insinöörillä ollut paha omatunto. Hän on syventynyt työväenkysymystä koskevaan kirjallisuuteen ja siellä löytänyt itsensä työmiesten verellä huuhdottuna pyövelinä.
"Pikku orjalapsonen, jonk' on isän, äidin kanssa häädettynä kodostansa lähdettävä Grottehen! Matkan määrän uhkaavaisen, määrän murheaskelten, näetkö sen, näetkö sen? Näetkö kohti taivahan jonkin, niinkuin keilamaisen jättipilven nousevan? Näetkö sen, määrän murheaskelten, joka loi sun vanhempiis kaukaa pelvon kauhunlaisen? Se on Froden Grotte-hiis, mammonmylly Froden, niin, mi sun survoo murusiin, lukki, joka mehus jäytää, sillä sitte vatsan täyttää kehrätäkseen, kerätäkseen kultalankaa pyydyksiin Froden, ihmismetsästäjän kultaisehen satimeen. Näetkö sen, näetkö sen, näetkö, lapsi, alttarin, jolla veres, hento, nuori, lämmin, puhdas valuvi, kun sen vaatii syntivuori, maailmansyöpä metalli?"
Tämä on taiteilijan vernissattu taulu, mutta vernissan alla on alaston totuus. Onko hänkin Frode, ihmismetsästäjä, onko hänenkin tehtaansa Grotte-mylly, joka survoo luita ja lihaksia, sydämiä ja aivoja niistä maailmansyöpää metallia, kultaa, jauhaakseen? Hänen on vastattava vaativalle omalletunnolleen…
Eteisestä kuului kopinaa kuin puujaloilla, kainalosauvoilla kulettaisiin. Ihmiskäsi tunnusti epävarmasti lukkoa hapuilevan.
Ovi avautui. Suurella kopinalla kainalosauvain avulla yksijalkaisena astui sisälle hento nuorukainen. Toinen jalka oli polvesta poikki sahattu ja tynki oli nahkatupessa.
Se oli Iivari Ilo, joka kolme kuukautta sitte sai tulikuumaa rautavelliä saappaansa täyteen tapaturmassa. Sairaalassa, jossa jalka oli poikki leikattu, oli hän saanut maata monen monta viikkoa. Ja nyt oli hän liikuntoa saadakseen lähtenyt itse nostamaan apurahaa tehtaan kipukassasta. Ensi kertaa näki häntä nyt insinööri tuon kamalan tapauksen jälkeen.
Karvas pala nousi insinöörin kurkkuun. Tuossa tuli syyttäjä, joka vasten silmiä äänettömästi ilmoitti hänelle: Sinä olet ihmismetsästäjä! Sinun konepajasi on mammoonamylly, joka jauhaa ihmisiä kullaksi!
Silmät kosteina meni insinööri poikaa vastaan, ja antoi hänelle ystävällisesti kättä. Poika loi suuret, siniset silmänsä häneen ja naurahti hyväntahtoisesti. Mutta se hymyily sai insinöörin silmät enemmän kosteiksi. Omatunto hänelle sanoi nyt, että hän oli tuolta nuorukaiselta raastanut elämän ilon, nuoruuden riemut ja syössyt hänet elämänsä hehkeimmässä keväimessä raajarikkoisuuden lohduttomaan yksitoikkoisuuteen, yöhön ja pimeyteen…
Poika lapsellisuudessaan hymyili kainalosauvoilleen, mutta insinööristä tuo hymy tuntui soimaukselta, joka huusi hänelle: Voi, miten paljon sinä minulta ryöstit! Katso näitä sauvoja, sinä ihmisten lihakset kullaksi lyöjä, ja ymmärrä, että sinä raastoit minulta koko elämäni arvon! Sinä veit minun jalkani, sinä, mammoonan kirottu iartaja! Sinun rautasi sen poltti, poltti sen ja koko elämäni silloin, kun sieluni valmistautui ottamaan vastaan elämäni parhaimpia sointuja: nuoruutta, lempeä, unelmia! Nyt minä olen ainaiseksi ruhjottu, raajarikko, ja saan elää toisten armoilla!…
— Kuinka Iivari nyt jaksaa? kysyi insinööri.
— Pahinta on, ett'en tahdo tottua näillä sauvoilla kulkemaan, vastasi
Iivari, istuutui ja helisteli kainalosauvojaan yhteen.
Tuo kalina insinööriä hermostutti. Pahemmalta ei olisi kuulunut hänen korviinsa, jos poika olisi kalistellut toisiinsa jalan luitaan, mitkä jäivät sairashuoneeseen.
— Eikö ole ikävää ja aika pitkää, kun ei pääse vapaasti liikkumaan? kysyi taas insinööri.
— Voi, miten pitkää se on! huokasi Iivari surullisesti.
— Mutta elä kovin sure! Siten käy vain ikävämmäksi.
— Niin, kun sen voisi unhottaa, miten hauskaa silti oli tervennä ollessa. Mutta sitä ei voi. Ja silloin se tekee pahaa. Toisinaan mielii oikein itkettää.
— Miten äiti jaksaa? Pahoileeko hän kovasti.
— Enemmän se äiti pahoilee kuin minä itse. Se uskoo minun kovasti kärsivän. Eikähän se erehdykään. Kipu jo tosin on jalasta poissa, mutta muuten… Nyt en minä pääse koskaan merelle. Sinne suurelle valtamerelle, jonne aina olen ikävöinyt!…
Iivari ei jatkanut. Kyynel kihosi hänen silmäkuoppaansa.
Hän oli kaunis poika, vaikka nyt pitkästä sairaudesta laihtunut, kuivunut, kalvennut. Ja noihin suuriin, sinisiin silmiin olisi vielä jäänyt monen tytön sydän, joll'ei puujalka olisi tullut kammottamaan heitä.
— Kyllähän ne nyt alussa kaikki minua säälivät. Mutta entä kun vanhenen ja rumenen, niin silloin poikaviikarit näyttävät minua sormellaan ja huutavat ilkkuen: puujalka! puujalka!
— Ei Iivarin pidä nyt sellaista ajatella. Kuka hentoisi raajarikkoa pilkata?
— Kyllä ne, herra insinööri, niin tekevät. Äitihän näitä kaikkia tällaisia ajatuksia minulta kokee poistaa, mutta eivät ne poistu. Unissakin kummittelevat nuo kainalosauvat. Viime yönä minä näin unta, että minä kainalosauvoillani löin teitä. Äiti ja pikku siskot vieressä kehottivat lyömään.
Veri karkasi insinöörin kasvoihin. Mutta hän koetti väkinäisesti hymyillä ja sanoi:
— Kaikkea se uni kummittelee. Muuten Iivari sanoo äidille ja pikku siskoille, että tästä lähtien insinööri pitää huolen Iivarista, äidistä ja pikku siskoista. Kun Iivari täysin tervehtyy, niin saa Iivari opetusta piirustuksessa. Koetetaan jos sinusta tulisi piirustajaa konttoriin. Jos ei tule, niin opetetaan jotain muuta.
Iivarin suuret silmät ilostuivat. Innostuksen hehku purppuroi hänen kalpeilla kasvoillaan.
— Pääsenkö minä konttoripuolelle? huudahti hän.
— Pääset.
— Voi, herra insinööri, miten äiti siitä ilostuu!
Insinööri maksoi Iivarille nyt tulevan osan kipukassasta ja antoi omasta kukkarostaan saman verran lisää.
Poika lähti kainalosauvoineen kolisten pois. Tuo sauvain tahdikas kolina kiusasi taas insinööriä. Hänestä kuulosti kuin itse ilottomuus siellä olisi jaloittelemassa. Poika unissaan löi häntä kainalosauvoillaan!… Ja äiti ja pikku siskot kehottivat lyömään. Se oli hirveätä kuulla poikaraiskan suusta, joka sen jutteli lapsekkaassa suoruudessaan…
Insinöörin sydämessä kävi taistelu.
* * * * *
Kohta tämän jälkeen perusti insinööri tehtaalleen koulun, lukusalin ja torvisoittokunnan. Soma kokoushuone rakennettiin tehtaan työväestölle. Yötyö lopetettiin ja työmiesten palkat korotettiin.
Tästäpä kaikesta alkoikin tehtaalla työmiesten elämä ottaa uuden suunnan: valistuksen tarve heräsi. Insinööri itse oli aatteellisten pyrintöjen lipunkantajana heidän parissaan. Kokoushuoneella hän piti esitelmiä työväelleen, pani toimeen keskustelu- ja seura-iltamia, ohjasi näytelmäharjoituksia, ja oli sieluna kaikkialla. Nuo työmiehet, jotka hänelle kultaa kokosivat, oli hän tähän asti kokonaan laimin lyönyt. Nyt hän tahtoi niiden eduksi työskennellä.
Näin oli Grotte-myllyyn muuttanut naurun, laulun ja sadun hengetär, joka käsi kädessä siellä työskenteli valistuksen ja siveyden haltijan kanssa. Ja mikä kumma! Ennen oli insinööri katsellut työmiehiään jonkinlaisella vastenmielisyydellä ihmisinä. Nyt vähitellen hänen sydämensä kiintyi niihin. Hän tunsi suorastaan henkistä nautintoa saada olla heidän valistajansa.
Kortit, viina ja riettaat naiset olivat häviämässä tehtaalta ja moni ulkomainen työmestari hävisi niiden mukana. Suuri siivous oli tehtaalla käymässä. Pelastusarmeijassa olevat tehtaalaiset pysyivät kylminä insinöörin valistuspyrinnöille. Mutta ei insinööri heitä mitenkään vainonnut.