Hän nojasi portinpylvääseen ja uneksi…
— Vanha lutka! ärjäsi joku ohikulkeva mies.
Marja säpsähti heräten jälleen todellisuuteen joistakin aivan toisista maailmoista.
Hän hiipi häpeissään takaisin pihamaalle ja katkera pala nousi hänen kurkkuunsa. Noin häntä aina kohdeltiin. Noin olisivat sanoneet kaikki, jos he olisivat olleet rehellisiä. Kuinka oli hän voinut kuvitella kuuluvansa noihin, jotka solvaisivat häntä! Mitä olisi hän tehnyt heidän riveissään? Jos olisi tullut se suuri taistelu, kenen puolesta olisi hän taistellut? Itsensä. Ja mitä varten? Sitä varten kuin muutkin: saadakseen paremmat olosuhteet, paremman palkan, vähemmän työtä, enemmän rahaa. Rahan saattoi muuttaa toisesta taskusta toiseen, entä sitten, kun ei kuitenkaan voinut muuttaa omaa olemustaan. Hän oli niin ruma, ettei edes humalainen yövaeltaja huolinut häntä toverikseen. Kauneimmatkaan korut eivät olisi voineet sitä peittää. Mitä teki hän edes rahalla, kun kaikki ihmiset karttoivat häntä, ilo väistyi hänen tieltään eikä edes synti huolinut häntä syliinsä? Ei, ei millään yhteiskunnallisella vallankumouksella voitu keventää hänen kohtalonsa kuormaa. Hän ei voinut tehdä mitään muuta kuin raataa, hän oli kelpaamaton kaikkeen muuhun. Ja hän olisi kyllä tullut riittävästi toimeen omalla työllään, ellei miestä olisi ollut, tuota juoppolallia, tuota loiseläintä, joka teki tyhjäksi hänen ponnistuksensa. Se oli hänen raskain kuormansa ja sen saattoi hän omin voiminkin hartioiltaan hellittää, pudottaa kiviriipan kaulastaan siihen syvyyteen, johon se pyrki. Lakkaisi hätä ja häpeä ja ainainen pelko, loppuisi onnettomuus. Hän saisi tehdä työnsä levollisesti ja nukkua yönsä rauhassa. Ei mikään häiritsisi enää. Ei mikään. Ei olisi mitään enää. Ei muuta kuin hän yksin ja kirjoituskoneen yksitoikkoinen naputus kuolemaan asti. Mutta miksi hän sitten teki mitään, kun ei kukaan oikeastaan tarvinnut häntä, ei kukaan rakastanut? Miksi hän eli, kun hänellä ei ollut mitään elämän-iloa eikä elämäntarkoitusta?
Marjan ajatukset jäivät haparoimaan tyhjyyteen. Eikö hänellä sitten ollut mitään inhimillistä yhteenkuuluvaisuutta? Ei, ei mitään. Ei muuta kuin tuo ainoa, joka oli hänen painajaisensa ja pahahenkensä. Mutta kun hän kuvitteli tämän tuskan pois itseltään, miehensä olemattomaksi, saarsi hänet kammottava autiuden tunne. Kärsimyskin oli parempi kuin tyhjyys, kurjimmankin elävän olennon rakkaus parempi kuin ei mikään. Kummallinen liikutus valtasi Marjan tätä ajatellessa. Hän tunsi äkkiä miestään kohtaan syvää kiitollisuutta ja heltymystä. Hän oli sittenkin hänen ainoa aarteensa, ainoa säie, joka vielä johti hänet inhimillisyyden sykkivään syliin, elämän-antaja keskellä kurjaa olevaisuutta, joka jokainen hetki uhkasi muuttua tyhjyydeksi.
Marjan uhma oli kukistettu. Hetkisen olivat vieraat jumalat kiistelleet hänen hengestään, mutta Marja ei ollut voinut antautua heille. Hän oli juuristaan kytketty kiinni vanhaan Jumalaan. Hänellä oli jälleen nöyrä sielu ja uskollisen koiran alamainen katse. Ja sydämensä syvimmässä hän rukoili Jumalalta anteeksi uppiniskaisia ajatuksiaan. Jumala saattoi kostaa ja ottaa pois sen ainoankin…
Katuvaisena astui Marja takaisin huoneeseen. Mies kuorsasi. Jumalan kiitos, että hän vielä oli siinä! Marja tunsi tällä hetkellä ylitsevuotavaa hellyyttä tuota pöhöttynyttä, tylsää ja tajutonta ihmismuotoa kohtaan. Hän siunasi häntä siitä, että hän makasi tuossa noin avuttomana ja apua tarvitsevana, että hän ei tullut toimeen ilman Marjaa, että hän oli vieläkin alhaisempi, rumempi ja huonompi, että hän kulutti hänen voimiaan, askurrutti hänen ajatuksiaan, antoi tuskan hänen sydämelleen ja sisällön hänen elämälleen ja suvaitsi vastaanottaa hänen syvän, kaikkivaltiaan säälinsä.
Ilotulitus oli aikoja sitten kalvennut metsän laidassa. Aamuruskoa ennustava helotus oli jo levinnyt yli taivaan.
Marja sytytti kynttilän ja veti puhtaaksikirjoitus-arkkinsa esille. Hän oli ikäänkuin päässyt vapaaksi jostakin pahasta unesta, voittanut Kiusaajan juonet… Iloinen, alistuvainen rauha täytti jälleen hänen sydämensä. Hän hyväili miestään kauan silmillään hellästi ja suojaavasti kuin äiti lastaan.
Sitten hän alkoi kirjoittaa. Ja puoli-ääneen hän hyräili:
"Siis, oo Herra, tyytyväinen, nöyrä sydän mulle suo, ettei maailma pettäväinen yli voiman tuskaa tuo…"
Juopuneen miehen kuorsaus säesti Marjaa. Ja se täytti hänet lohdullisella turvallisuuden tunteella.
NELJÄ IHMISTÄ
Ikkunan luona Oopperakellarin puoliympyrän muotoisessa salissa istui neljä nuorta ihmistä.
Hilkka ja Tauno pitivät läksiäisiä yhteiselle ystävälleen Eljakselle ja tämän tulevalle vaimolle, joiden seuraavana päivänä piti lähteä häämatkalle. Kaikki neljä olivat verrattain harvasanaisia.
Eila, Eljaksen morsian, katseli uneksien eteensä maljakoissa upeileviin punaisiin pihlajanmarjoihin. Ne johdattivat hänen mieleensä tutun, syyshehkussa kukoistavan puutarhan kaukana salomailla, kotikartanon, jonka hän ainiaaksi oli jättänyt, ja kyyneleet tahtoivat väkisinkin puhjeta esiin hänen silmistään. Miksi olikin hän myynyt vieraalle lapsuutensa kodin, ainoan, mikä hänellä oli omaa ja rakasta maailmassa? Se tuntui hänestä nyt niin kauhealta ja käsittämättömältä. Kuinka oli hän voinut näin säälimättömästi astua yli koko menneisyytensä, yli pyhimpäin muistojensa ja arimpain arvojensa? Hän ei tuntenut enää itseään. Joku outo, vastustamaton voima oli iskenyt kyntensä häneen tuon vieraan miehen hahmossa, joka nyt kuljetti häntä kohti tuntemattomia kohtaloita. Rakastiko hän edes varmasti häntä? Sitä hän ei tiennyt, hän tiesi vain, että hänen täytyi totella. Väkevä virranpyörre oli äkkiä temmannut hänet mukaansa, hänen täytyi seurata, tahtoi sitten tai ei. Se oli kai kohtalo, joka häneen oli tarttunut, jolle ei mahtanut mitään, jota ei voinut selittää… Eila värisi kuin turmion kynnyksellä, värisi omaa orpouttaan ja pienuuttaan, elämän tuntematonta uhkaa ja noiden kolmen oudon, pääkaupunkilaisen ihmisen läsnä-oloa, joiden seuraan hänet yht'äkkiä oli heitetty erämaan hiljaisuudesta. Hän tunsi olevansa niin yksin, niin onneton ja olematon, niin tuiki personaton ja tahdoton ja juuristaan irti temmattu. Sanaton, selittämätön hätä puristi hänen rintaansa. Salaa kulmiensa alta hän katsahti pöytätovereihinsa kuin turvan-anoja, koettaen löytää heidän kasvoiltaan jotakin lohduttavaa, koettaen etsiä ystävää…
Eljas kiisteli Hilkan kanssa matkasuunnitelmista. He puhuivat jostakin saksalaisesta kaupungista, missä he kumpikin olivat olleet.
Eila ei ollut koskaan vielä ollut ulkomailla, harvoin Helsingissäkin. Keskustelusta syrjäytettynä hän käänsi päänsä pois ja hänen silmänsä pysähtyivät Taunoon.
Tämä istui kuten Eilakin äänettömänä omissa ajatuksissaan katsellen ikkunasta ulos. Hänkin pohti omaa kohtaloaan. Hän oli eilen tässä samassa paikassa ja samaan aikaan istunut Hilkan kanssa kahden ja heidän välillään oli ollut kohtaus, jota hän ei voinut mitenkään selittää. Hilkka oli ollut hermostunut ja epätasainen, salaperäinen ja pahaa-ennustava. Hän oli sanonut, että he eivät enää koskaan saisi nähdä toisiaan, että hän kyllä piti Taunosta yhtä paljon kuin ennenkin, mutta että oli parempi heille kummallekin erota. Kaksi vuotta olivat he olleet melkein joka päivä yhdessä ja vielä pari viikkoa sitten he olivat suunnitelleet yhteistä ulkomaanmatkaa, sillä Hilkan täytyi kuukauden kuluttua viimeistään lähteä opintomatkalle. Mutta Hilkka oli nyt jyrkästi kieltäytynyt lähtemästä Taunon kanssa, ivannut hänen suunnitelmiaan, lyönyt murskaksi hänen aikeensa, ottanut itsensä kokonaan pois. Mitä tulisi hänestä ilman Hilkkaa? Taunosta tuntui, ettei hän jaksaisi ollenkaan elää ilman Hilkkaa.
Hän katseli surumielisesti ulos ikkunasta. Kun hän vihdoin uskalsi kääntää päänsä, kohtasivat hänen silmänsä Eilan silmät…
Eljas ja Hilkka keskustelivat yhä edelleen suurista kaupungeista…
— Mitä te ajattelette? kysyi Tauno Eilalta, noin vain jotakin sanoakseen, pitääkseen seuraa.
— Minä ajattelen, vastasi Eila, miten kaunista nyt on maalla, kun pihlajanmarjat punoittavat ja kanervat helottavat kankailla… On vaikea luopua niistä. Olen salomaiden lapsi.
— Niin, teillä on silmät kuin salolammet, tyynien rantojen kuvastimiksi luodut. Ja teidät viedään nyt suurkaupunkien hälinään. Miten julmaa!
— Kohtalolleen ei mahda mitään…
— Eikä kohtaloaan voi edeltäpäin arvata…
He katsoivat toisiaan osanottavasti silmiin ja heidän äänensä soi kuin hiljainen valituslaulu.
Hilkka, näyttelijätär, kuuli sanan "kohtalo" ja hän hymähti itsekseen. Millä pelon sekaisella hartaudella nuo lapset lausuivatkaan tuon sanan! Niin, niin, se merkitsi nykyajan ihmisen mielikuvituksessa sitä samaa suurta tuntematonta, jota ennen nimitettiin jumalaksi, ja se oli tuntuvin siinä nuoruuden taitekohdassa, jolloin kaikki vielä oli tuntematonta, mutta jolloin jo elämän vietti oli herännyt, jolloin oli sisällinen pakko lähteä löytöretkille, jolloin täytyi astua ensimäiseen laivaan, joka lähti satamasta, vei se sitten minne tahansa. Silloin se oli kohtalo, myöhemmin vasta osattiin antaa sille asianmukaisempi nimitys.
Hilkka olisi nyt jo osannut kuiskata Eilan korvaan sen oikean nimen, mutta se oli niin ruma, että häntä itseään kauhisti. Hän katsahti Eilaan ja hänen mielensä kävi haikean raskaaksi, hän itsekin oli ollut osaltaan vaikuttamassa siihen, että tämä arka metsänelävä oli suljettu häkkiin.
Esitarina oli tapahtunut keväällä. Silloin oli Hilkalle juuri myönnetty matkaraha ja Eljas oli sulkenut taidenäyttelynsä, jossa ei ollut käynyt ketään ihmistä. Hän oli tullut raivoissaan Hilkan luo.
He olivat samalta paikkakunnalta kotoisin, lapsuuden-tuttavia, toverillisia ja sukupuolettomia keskenään, melkein kuin sisar ja veli.
Eljas oli harmitellut ainaista rahapulaansa ja Hilkka oli nauraen ehdottanut rikasta naimiskauppaa. Sitten he olivat leikillään käyneet läpi kaikki naitavat tytöt, jotka saattoivat tulla kysymykseen ja pysähtyneet lopuksi Eilaan. Hänellä oli kaikki edut: täysi-ikäinen, huomattavan maatilan orpo omistajatar ja kaikesta päättäen "todellinen nainen". Muu oli vähäarvoisempaa. He olivat yhdessä laatineet sotasuunnitelmankin valmiiksi tuota tärkeää valloitusretkeä varten ja olivat tulleet siihen lopputulokseen, että sen täytyi onnistua: maalaistytöt sykähtivät kyllä heti taiteilijanimen kuullessaan, ja Eljas oli jo jonkinlainen nimi. Kuuluisuuden kuumentamassa ilmakehässä tulisi kaikki käymään kuin tanssi ja kuin ohimennen pistäisi Eljas talon hinnan taskuunsa…
Ja nyt oli tuo mielikuvien tunnoton leikki kaikki tuossa silmien edessä, todellisuudeksi muutettuna! Hilkkaa hirvitti oman asemansa kyynillisyys tässä seurassa. Hänen oli monesta syystä paha olla. Ja vaikka hän muodollisesti hoitelikin moitteettomasti keskustelua Eljaksen kanssa, oli hän sydämensä syvimmässä hänelle hyvin suuttunut. Kuinka uskalsi hän noin vetää Hilkankin myötärikollisekseen? Kaikki perustui siihen, että Hilkka ei ilmiantanut häntä. Kuinka saattoi hän tuolla tavalla vangita hänet salajuoniinsa, vyöryttää tuollaisen halpamaisen syyn hänen vaikenemiseen tuomitulle omalletunnolleen? Eikö hän ollenkaan ajatellut sitä, että Hilkka saattoi kavaltaa hänet, samoin kuin hän itse oli kavaltanut Eilan, että Hilkankin toverillisuudella saattoi olla rajansa, että hän saattoi astua oman sukupuolensa puolelle? Hän oli liian varma itsestään luullessaan hallitsevansa Hilkkaakin.
Heidän välillään oli ollut jo tästä asiasta kiivas ottelu, jossa he olivat singonneet raskaita totuuksia toisilleen. He olivat tunteneet toisensa äärettömän kauan ja tämä oli ollut ensimäinen kerta, jolloin heidän puheeseensa oli tullut syvempi, intohimoisempi sävy, joka viisti läheltä todellista vihaa. He olivat iskeneet toisiaan häikäilemättömillä mielikuvilla, joiden edessä ihmiskohtalot eivät merkinneet mitään. Mutta taistelu oli jäänyt ratkaisematta. Ja siksi tunsi Hilkka, miten heidän tahtonsa yhä vielä jatkoivat sotaa kaikkien ystävällisten sanojen uhallakin. Hänen aivoissaan paloi tulikirjaimilla heidän viimeinen kaksinpuhelunsa.
— En olisi uskonut sinusta tuollaista, en olisi uskonut, oli Hilkka hokenut. Hän antaa sinulle rahat, ja mitä annat sinä vastalahjaksi, kun et edes voi antaa rakkautta?
— Kunnian, oli Eljas piloillaan vastannut, kunnian päästä ystävieni pariin, kunnian istua mallinani, jos hän tahtoo, ja vihdoin kunnian tulla kerallani mainituksi maailman taiteen kuolemattomissa aikakirjoissa. Onhan siinä palkkiota liiaksikin tuollaiselle pikku mamselille, joka ei itsessään ole yhtään mitään.
— Ja sinä luulet, että hän tyytyy siihen, tavoittaa sitä, tulee viihtymään sinun kanssasi!
— Se ei kuulu minuun. Mutta arvattavasti hän on tyytyväinen, kun hän saa sen, mitä tahtoo. Ja hän tahtoo minut…
— Sinä itse tahdot niin. Mutta miten huonosti sinä lasket! Kuinka voit kuvitellakaan tulevasi onnelliseksi tuollaisen tyttöletukan kanssa, joka on kyllin tuhma antaakseen sinun pettää itseään alusta alkaen!
— Minun onneni on kokonaan toista laatua. Se ei riipu hänestä. Hän on sitäpaitsi hyvä sellaisenaan. Minä en tarvitse hänen henkevyyttään, jumala paratkoon, ainoastaan hänen rahojaan. Juuri tällä hetkellä minä niitä tarvitsen, toiste voisi olla jo liian myöhäistä. Minä saan ne, ja osaan olla siitä myös kiitollinen. Sillä nyt juuri täytyy minun päästä ulkomaille, nyt juuri, ja minä vannon, että tulen lyömään itseni läpi! Tulen tekemään vielä paljon kaunista…
— Ja sitä varten teet itsesi ensin rumaksi! Miten sinä erehdyt! Ihminen, joka noin alentaa itsensä siveellisesti ja myy itsensä hopiapenningistä, ei koskaan voi tehdä hyvää taidetta enää. Joka asettaa aineellisen mukavuuden etusijalle, on mennyttä miestä sekä ihmisenä että taiteilijana. Se painaa leimansa kaikkeen, mitä hän tekee. Taiteilija ei voi olla ihmistä voimakkaampi.
— Oletko koskaan ajatellut, että henkinen mukavuus on taiteilijalle kenties vieläkin vaarallisempaa? Sinun sopisi taas muistaa sitä! Jokaisella on oma vaaransa. Minä olen itsekseni ainakin näin tuuminut: Hilkasta ei ikinä tule murhenäyttelijätärtä, niinkauan kun hän ei jaksa olla yksin, niinkauan on hänen epätoivonsa teennäinen ja tuskansa irrallinen, eikä hänen äänensä saa sitä syvän inhimillisyyden liekitsemää vakuuttavaisuutta, joka voittaa sydämet. Hilkka, sinä olet nyt ainoastaan seuranäyttelijätär, vaikka luulet olevasi murhenäyttelijätär. Taiteilijalla ei ole laajempaa ääni-asteikkoa kuin asianomaisella ihmiselläkään; jos niin tarkoitit, olet oikeassa. Huomaatko itse, miten sinun taiteilijasi on pysähtynyt sille samalle ystävyyden, ymmärryksen, sielullisen lepertelyn ja sentimentaalisen keimailun kannalle, jolle ihmisesikin? Jos uskaltaisit mennä tästä etemmäksi yksin, silloin ehkä saisit sieluusi ne rajattoman, lohduttoman traagillisuuden autiot soinnut, jotka sinulta nyt puuttuvat. Anna anteeksi, että puhun näin suoraan! Mutta koska kerran jouduimme taiteeseen… Taiteesta ei koskaan voi kyllin vakavasti puhua. Taiteilijoina me sitäpaitsi olemme julkisia henkilöitä, voimme vapaasti arvostella toisiamme. Yksityishenkilöinä taaskin, älkäämme sekaantuko toistemme asioihin, meillä ei ole mitään oikeutta sellaiseen. Mutta ihminen ei voi estää ajatustaan lentämästä… Jokainen sitäpaitsi pyrkii sitä kohden, minkä onnekseen tuntee. Minä tarvitsen tällaista, sinä sellaista…
— Millaista sellaista?
— Tukea, joka kenties kaataa, ymmärtämystä, joka estää sinut astumasta yksinäisyyteen. Olet sitäpaitsi nainen, tarvitset sotkuportaita hienoille helmoillesi, peiliä kauniille kasvoillesi, kaikua äänesi helinälle, ja hetken turhamaisuuden vuoksi olet valmis uhraamaan ikuisemman. Sinäkin olet suuri pelkuri, Hilkka, pelkäät yhtä paljon henkistä kärsimystä kuin minä aineellista. Sen verran on meissä vain eroa. Ja sentään sinä niin katkerasti soimaat minua Eilan vuoksi! Ethän sinäkään sen enemmän rakasta Taunoa, tarvitset häntä vain mukavuudeksesi!
— Taunoa!
— Niin, sehän ei ole mikään salaisuus! Sinä olet tehnyt hänet sisällisesti kykenemättömäksi ja ulkonaisesti naurettavaksi, mutta se ei sinua laisinkaan liikuta, sillä sinä tarvitset hänen kaltaistaan hovipoikaa. Voit huoleti jättää hänet seisomaan seinää vasten siksi aikaa, kun itse seikkailet muualla, ja hän seisoo, voit olla muille ylpeä, oikullinen ja rohkea siksi, että sinulla on varaväki, siksi että tiedät, ettet missään tapauksessa jää aivan yksin, voit tehdä syntiä siksi, että tiedät, että vaikealla hetkellä voit ripittää itsesi ja olla varma synninpäästöstä. Jolla vielä vähänkin on miehuutta tallella, ei sellaiseen nais-ikeeseen suostu. Mutta sinä, Hilkka, et ole kovin ylpeä, otat tuon itsellesi välttämättömän annoksen ihailua ja uskollisuutta mistä hyvänsä. Enkö ole oikeassa? Enkä minä sinua siitä soimaa, mutta yhden neuvon annan sinulle vanhana ystävänä ja ennenkaikkea taiteesi ystävänä: älä ota häntä mukaasi ulkomaille! Sehän olisi aivan hulluuden huippu! Hän tahtoo ruveta taiteilijaksi vain sentähden, että sinä olet taiteilija, lähteä ulkomaille vain sentähden, että sinä lähdet, ei hänellä ole ääntä enemmän kuin kellä kuorolukkarilla tahansa. Kyllä hän voi kotimaassaankin ne virtensä vetää, mitä hänestä lähtee. Jos hän pääsee sinusta erilleen, niin ehkä hän vähitellen paranee: hän suorittaa juridiikan tutkinnon, menee maalle käräjille, hakee seuransa omasta maailmastaan ja voi vielä kuolla onnellisena poikana. Tällä lailla hän ainakin menee varmaa perikatoaan kohden. Totta puhuen ei tuo seikka minua suurestikaan sureta, päinvastoin olen mielissäni siitä, että nuo silonaamaiset herraspojat menevät rappiolle ja murenevat pois tieltä, se on todellakin paras palvelus, minkä he rikkauksillaan voivat tehdä isänmaalleen. Sinä, Hilkka, olet paljon tärkeämpi. Älä huoli häntä mukaasi. Se voi vahingoittaa sinua monella lailla. Ja sitäpaitsi se ei ole kaunista…
— Sinun lähtösi on muka kauniimpaa! oli Hilkka mutissut sydämystyneenä. Minä tiedän kyllä, mitä teen…
— Niin, ei toinen tunne toisen rajoja eikä niitä tunne edes itsekään, ellei joskus mene yli rajojensa… Sinä katsoit olevan syytä varoittaa minua. Minä tein vain saman. Olemme siis kuitit.
* * * * *
Äänettömästi ja vihamielisesti he olivat eronneet, mutta samalla läheisempinä ja toisilleen tärkeämpinä kuin milloinkaan ennen. Eljas oli iskenyt hänen kaikkein arimpiin kohtiinsa, tehnyt hänestä analyysin, joka oli liian oikea, jollaista ei ollut lupa tehdä muualla kuin rakkauden piirissä. Hän ei voinut antaa sitä anteeksi eikä hän myöskään voinut sitä unohtaa.
Näiden viime aikojen tapahtumien kautta oli Hilkan ja Eljaksen välille punoutunut sarja väkivaltaisia salaisuuksia. He olivat tahtomattaan tulleet sidotuiksi ikäänkuin yhteiseen rikostoveruuteen noita kahta muuta vastaan, jotka rakastivat heitä ja joiden päiden yli he par'aikaa pelasivat julmaa kohtalon leikkiä.
Hilkka oli kovin kiusaantunut. Hän tunsi vihaa, inhoa ja sääliä heitä kaikkia neljää kohtaan siinä. Häntä vaivasi Eljas, hänen varmuutensa, hänen kylmä, hupainen tapansa, hänen taitavasti lasketut eroottiset silmäyksensä, joiden hypnoosilla hän piti vallassaan Eilaa. Kaikki piirteet kuvastivat hänen häikäilemätöntä pyrkijä-luonnettaan, joka tahtoi onnistua ja joka luultavasti onnistuikin, sillä Hilkka tiesi, että hänellä oli voitollinen työkyky, loistava mielikuvitus ja lannistumaton elämänrohkeus. Mutta oliko lupa onnistua millä keinoilla tahansa?
Eila istui hänen vieressään kuin uhrilammas ja Hilkkaa hävetti oma sukupuolensa, joka oli noin tuhma ja turvaton, noin itsetiedoton ja miehen tahdon alainen. Ja kuitenkin hänen täytyi myöntää, että Eljas ja Eila muodostivat sopusuhtaisemman pariskunnan kuin Tauno ja Hilkka. He olivat kokonaan mahdottomia ja epä-esteettisiä. Hän oli sen aina tiennyt, mutta sitä ei olisi saanut sanoa julki. Nyt kun se oli sanottu, täytyi hänen luopua Taunosta. Miksi olikin hän niin ihannoivan tunteellinen, niin raukkamaisesti rakastunut? Mutta hänen vikansa olivat toiselta puolen hänen ansioitaan. Häntä ei voinut kunnioittaa, mutta hän oli lohdutus sielulle. Ja Hilkka tunsi, miten raskasta oli seurata tässä suhteessa kunnian lakeja. Ei mistään saisi hän enää niin uskollista rakkautta. Tämäkin rikkoumus oli Eljaksen syy.
Mutta taistelu heidän kahden välillä ei ollut vielä lopussa. Kumpi heistä lopulta jäi määräämään ihmiskohtaloista? Vallanvietti oli ärsytetty esille Hilkassa ja hän huomasi, ettei hän enää kapinoinut Eljaksen huonoa menettelyä, vaan ainoastaan hänen voimaansa vastaan. Ja jos siitä oli kysymys: Hilkkakin saattoi murhata ihmisiä!
Hilkka ylläpiti edelleen keskustelua Eljaksen kanssa, yhä ylimielisemmässä ja ilomielisemmässä äänilajissa. Hän käytteli kylmiä, hävyttömiä äänenpainoja, jommoisia kuulee mies-seuroissa, ja houkutteli Eljaksen vastaamaan samalla mitalla…
Vaistomaisesti vetäytyivät Eila ja Tauno silloin yhä enemmän syrjään.
He nuokkuivat hiljaa toisiaan kohden kuin kukkaset kuilun partaalla…
* * * * *
He kulkivat kaikki neljä kotiin päin pitkin pimeää esplanadia. Eila ja Hilkka edellä. Tauno ja Eljas jälessä.
— Miltä teistä tuntuu lähteä ulkomaille? kysyi Hilkka.
— Kummalliselta, vastasi Eila.
— Eikö tuntematon taival edessä pelota teitä? Olette rohkea, kun uskallatte ruveta taiteilijan vaimoksi. Oletteko valmistunut kantamaan harmaita hapsia, kestämään yksinäisyyttä ja unhoitusta?
Eila kiinnitti Hilkkaan hätääntyneen, apua pyytävän katseen.
Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Tuskin kuuluvasti hän nyyhkytti:
— Minä en tiedä…
— Ja jos taiteilija hylkää, niin häntä ei voi siitä edes syyttää. Hänellä on toinen moraali kuin muilla. Hänellä on suuremmat oikeudet kuin muilla. Hän tarvitsee alati uutta elämää, uusia vaikutelmia, uusia ihmisiä, uusia naisia, uutta ainetta ja henkeä luomistyöhönsä, ellei hänen mieli henkisesti kuolla. Kumpaa rakastatte hänessä enemmän, ihmistä vaiko taiteilijaa?
— Minä en tiedä, kuiskasi Eila.
— Parempi, jos rakastatte taiteilijaa, hän pysyy niin kauan kuin hänen taiteensa pysyy, ihminen sitävastoin voi mennä teiltä pois…
Eila kamppaili ääneti kyyneleitään vastaan.
— Älkää itkekö, jatkoi Hilkka. En tarkoita mitään pahaa. Tarkoitan vain sitä, että mies yleensä ei koskaan voi oikein ymmärtää naista, tai ainoastaan lyhyen silmänräpäyksen, niinkauan kuin lumous kestää. Jotkut ani harvat ehkä, kuten Tauno. Hän rakastaa sydämellään kuten naiset…
— Niin, minäkin uskon, että hän voisi ymmärtää, myönsi Eila luottavaisesti.
— Olette oikeassa. En ole koskaan vielä tavannut miestä, joka niin hyvästi ymmärtää naista kuin hän, vahvisti Hilkka.
He olivat joutuneet liian etäälle saattajistaan ja he pysähtyivät odottamaan.
Oli kirkas tähti-yö ja kaikki neljä seisahtuivat hetkeksi taivasta katsomaan.
Sitten he puhuivat luonnon salatuista laeista.
— Minä osaan ennustaa tähdistä, sanoi Hilkka. Minun isoäitini äiti oli noita. Näen ihmeellisiä asioita nytkin…
— Mitä? kysyivät yht'aikaa Eila ja Tauno.
— Sitä ei saa sanoa, tähdet kostavat muuten. Sitäpaitsi on turhaa olla utelias. Kohtalo tulee kuitenkin. Nyt se on vielä tähdissä, vuoden päästä jo meillä itsellämme. Ja kaikki voi silloin olla toisin…
— Minä en näe päivääkään eteenpäin, mutisi Tauno, on kuin katsoisin pilkko-pimeään.
— En näe minäkään, huokasi Eila.
— Näen minä sentään yhtä ja toista edessänikin päin, naurahti Eljas, vaikka en harjoitakaan henkien manausta.
— Sitä harjoittaa ihminen aina, kun hän jotakin tekee, virkahti
Hilkka terävästi.
Eljas heitti häneen pitkän, epäkunnioittavan silmäyksen, mutta ei sanonut mitään.
Seuraavassa kadunkulmassa Eljas ja Eila erkanivat.
Hilkka ja Tauno jäivät kulkemaan kahden. He eivät kumpikaan puhuneet mitään. Hilkka tarkasteli Taunoa salaa. Hän ei rakastanut Taunoa, mutta hänen herkät piirteensä ja tavattoman lapsellinen päänmuotonsa liikuttivat häntä. Taunoa ei voinut heittää yksin, ja mieluummin olisi hän suonut Eilan Taunolle kuin Eljakselle…
— Oletko minulle vielä vihainen? kysyi Tauno arasti.
— En, en ole ollutkaan.
— Niin, eikä sinulla ole syytäkään. En tahdo sinulta mitään, en vaadi mitään, kunhan vain joskus saan nähdä sinut, puhella kanssasi. Ethän työnnä minua kokonaan pois? Tiedänhän minä, että en sinua koskaan saa itselleni, en tahdokaan, tahdon vain kaukaa rakastaa.
— Sinun pitäisi rakastaa sellaista, jonka voisit saada.
— Minä en voi rakastaa muuta kuin sellaista, jota en saa, vastasi Tauno naivisti. Minun täytyy saada ihailla, katsoa ylös kaukaiseen korkeuteen, pyrkiä mahdottomuuteen, palvella itseäni suurempaa…
— Mutta se sinussa juuri on epätervettä, sinä et kestä sitä. Usko minua, jatkoi Hilkka pehmeästi ja hyväilevästi. Tarkoitan parastasi, sentähden että pidän sinusta niin paljon. Olen vilpitön ystäväsi. Usko minua, sinä et ole oikealla paikallasi, kun olet minun seurassani. Meidän suhteemme on epätasainen, siksi että tunnet minut itseäsi voimakkaammaksi. Tiedätkö mistä se johtuu? Siitä, että minä en osaa rakastaa, että olen ilkeämpi, kovempi kuin sinä, vanhempi kuin sinä. Tuo väärä haavekuva, mikä sinulla on minusta, näivettää sinut, kaataa työkykysi ja raiskaa tahtosi. Sinun pitää olla itseäsi heikompien, nuorempien, kokemattomampien kanssa. Se antaa varmuutta. Ja miehellä täytyy olla ryhtiä. Usko minua: meidän on paras erota. Ymmärrätkö minua ollenkaan?
— Ymmärrän vain sen, että minä en voi elää ilman sinua.
— Yritetään, naurahti Hilkka.
— Mitä minun sitten pitää tehdä? kysyi Tauno tragikoomillisella äänen painolla.
— Älä kysy minulta! Päätä itse!
— Silloin tulen sittenkin mukaasi Parisiin.
— Enhän voi estää sinua matkustamasta, minne tahdot.
— Mutta saanko joskus tavata sinua siellä?
— Sitten kun tuot minulle todistuksen siitä, että olet rakastunut johonkin muuhun.
He nauroivat.
— En voi rakastua.
— Sitten et tule näkemään minusta vilahdustakaan!
— Ehto on liian vaikea.
— Mitä vielä! Eihän sinun välttämättä tarvitse muukalaisia armastaa, jos niitä pelkäät. Onhan siellä suomalaisiakin. Eila esimerkiksi. Näitkö, miten kauniit silmät hänellä on? Ja näitkö, miten hän hengessä jo antautui sinulle. Hän on kuin sinua varten luotu.
— Eljaksen rouva!
— Niin, eivät kaikki rouvat ole luodut omia miehiään varten…
— Eila on sievä ja herkkä. Mutta nyt sinä olet hyvin ilkeä.
— No, johan huomaat sen! Ehkä sinusta on vielä vähän toivoa, kujeili
Hilkka.
He olivat tulleet Hilkan asunnon ovelle. Leikitellen he hyvästelivät.
Mieliala oli jälleen keveä.
— Älä unohda, mitä olen sanonut! huusi Hilkka vielä oven raosta.
* * * * *
Seuraavan päivän illalla olivat Hilkka ja Tauno laivarannassa saattamassa Eilaa ja Eijasta.
Laiva teki jo lähtöä. Touvit ja rautaketjut jyrisivät, ihmiset tungeskelivat sankoissa parvissa pimeällä sillalla. Kaikki matkustajat olivat jo kannella.
Eila ja Tauno tuijottivat kumpikin mustaan veteen, joka läikähteli heidän välillään syksyisten lyhtyjen valossa ja heidän katseensa ja tunteensa yhtyivät aallon hämärässä peilissä.
Eljas ja Hilkka seisoivat ja katselivat toisiaan silmiin ja heidän tahtonsa löivät tulta vastakkain. He seisoivat siinä kuin kaksi verivihollista, kuin kaksi, jotka syyttävät ja halveksivat toisiaan, kuin kaksi, joiden on enää mahdoton erota ilman lopullista kaksintaistelua. Heitä ei ollut kuin kaksi koko avarassa satamassa. Muut unohtuivat heidän silmistään ja sieluistaan. Eila ja Tauno hukkuivat olemattomiin. He saivat tehdä mitä tahansa, heidän kahden välillä ratkaistiin kuitenkin lopullisesti heidän kohtalonsa. Voima yksin määräsi kaiken. Voima yksin oli kohtalo. Ja tämä voimain vihamielinen korostaminen sai muutamassa hetkessä aikaan sen, mitä sovinnollinen toveruus ei ollut saanut kymmenessä vuodessa: se iski heistä esiin eroottisen intohimon, se muutti heidät mieheksi ja naiseksi. He seisoivat toistensa edessä kuin kaksi kokonaan uutta ihmistä, jotka taivuttelivat toistensa tahtoja, uhkasivat toistensa olemassaoloa ja jotka kumpikin tunsivat että oli kysymys elämästä ja kuolemasta…
Laiva irroittautui hiljalleen rannasta.
— Näkemiin! sanoivat Tauno ja Eila.
— Näkemiin! sanoivat Hilkka ja Eljas.
— Me lähdemme pian myös, virkahti Tauno.
— Me lähdemme, myönsi Hilkka koneellisesti.
Hän ei muistanut enää, kenelle hän puhui. Hänen mielikuvituksessaan olivat Eila ja Tauno jo aikoja sitten menneet pohjaan raha-arkkuineen ja rakkauksineen. Hän näki vain itsensä ja Eljaksen ja ulapan heidän välillään.
Hilkka tunsi, että hän rakasti…
VÄSYMYSTÄ
Kaapo Sorsakoski käveli kesävirkamiehen vakain, tottunein askelin pitkin rantatietä suvi-illan leppoisessa puolihämärässä.
Tyynessä ilmassa oli pihlajain ja syreenien tuoksua ja suurkaupungin lakkaamattoman hengityksen hiljaista huminaa. Joku öitsivä automobiili syöksähti silloin tällöin ohitse, joku koreanvärinen hattu tai hame houkutti silmää yökukkasen pitkäloistoisella heleydellä. Muuten oli kaikki liikkumatonta, tahtoa uuvuttavaa, tapauksetonta. Hyvin hoidetut ruohokentät kumpuilivat silmän edessä moitteettomina, yksitoikkoisina; meri lepäsi sileänä kuin peili…
Sorsakoskea vaivasi ikävä, sellainen ikävä, joka on kyllästymystä ja tylsyyttä yht'aikaa, jolloin hermot kieltäytyvät välittämästä mitään ennen elettyä, jolloin sijalle ei tule mitään uutta, jolloin hengessä on täydellinen kuolema.
Sorsakoskella ei ollut enää suuria vaihtelunmahdollisuuksia. Vaikka hän kuinka olisi koettanut keksiä, ei hän löytänyt itselleen kuin kolme olotilaa: virasto, koti ja kapakka. Nyt oli perhekin maalla ja kaikki illat mahdollisimman samanlaisia. Päästäkseen edes hetkeksi näkemästä samoja tuttuja kapakkanaamoja, oli hän lähtenyt kävelemään. Käveleminen ei muuten kuulunut hänen tapoihinsa, sillä hän ei ollut mikään terveys-intoilija, vielä vähemmin mikään luonnon-ihailija. Luonto oli ikävä. Mutta ihmiset olivat myös ikäviä. Hän olisi suonut, että kaikki hänen tuttavansa ja ystävänsä olisivat olleet maalla ja hän olisi saanut olla ainoa kesävirkamies koko Helsingissä. Kaikki olivat niin samannäköisiä, niin vanhoja. Naisetkin, jotka tulivat vastaan, olivat niin vanhoja…
Tai kenties oli syy yksinomaan hänessä itsessään. Hän itse oli vanhettunut. Käveleminenkin väsytti hänen veltostunutta ruumistaan, mutta penkkiä ei ollut lähistöllä ja Sorsakoski ei katsonut voivansa istuutua kivelle. Niin, niin ne vuodet kuluivat. Miten kymmenen vuotta oli vähän ihmisen elämässä ja kuitenkin paljon! Ei tunne niiden vierimistä, ne tulevat yksi toisensa jälkeen huomaamattomasti, ne kertyvät ja kasaantuvat, liukuvat yli pehmeästi ja petollisesti… Ja äkkiä huomaa olevansa vanha, eikä tiedä, kuinka se on tapahtunut… Sorsakoski ajatteli aikaa kymmenen vuotta takaperin. Toisena poikana hän silloin vielä oli lieskunut. Mutta oli ympäristökin toinen, maa, kansa, nuoriso toisenlainen. Silloin tehtiin vielä jotakin, oli iloa, taistelua, aatteita ja innostusta, oli isänmaanrakkautta ja naisen rakkautta… Nyt ei ollut mitään jäljellä siitä kaikesta, ei syytä syttyä, ei teon arvoista, pieninkin hartauden ilmaus oli naurettavaa, koko kansa nauroi, sille ei ollut enää mikään pyhää, ei kansalliset suurmiehet eikä edes oma kansallisuus. Suuruuden kausi oli ijäksi mennyttä. Aika oli köyhä ja Sorsakoski ei asettanutkaan sille enää niin ylettömiä vaatimuksia. Hän mukautui. Hän oli realipolitiikan mies. Mutta olisi saanut tapahtua edes jotakin, vaikka pieniä sopimattomuuksia, uusia skandaaleja, onnettomuuksia, koleratapauksia, avio-eroja, venäläisen virkavallan rikoksia, mieltäkiinnittäviä murhia tai tulipaloja, mitä hyvänsä, joka edes hieman olisi kutkuttanut kuolleita hermoja ja tuulottanut sanomalehtien ja yhteiskunta-elämän tympeää ilmattomuutta. Mutta hermosto oli toiselta puolen jo tottunut niin pieneen kuin suureenkin, ei ollut toivoakaan uudesta nuoruudesta enää. Näin tulisi jatkumaan elämän loppuun asti. Sorsakoski tiesi sen vallan hyvin. Hän pitäisi huolta virastaan, palkastaan ja perheestään, kuolisi vihdoin ikävään ja haudattaisiin velvollisuutensa täyttäneenä kansalaisena…
Sorsakoski kuului siihen polveen, joka oli kimmonnut korvesta kadulle suomenmielisyyden viimeisten suurmiesten viimeisinä vuosina, ja hän oli kuten useat muutkin sen aikaiset talonpoikais-ylioppilaat joutunut heidän viimeisen intohimoisen Caesar-tahtonsa välikappaleeksi. Siihen oli mennyt hänen nuoruutensa. Korkea laineenharja oli tarttunut häneen ja nostanut hänet heti huipulle, jolle hän omin voimin ei olisi koskaan päässyt. Se ilon ja ylpeyden lumous, joka tästä oli seurauksena, tukahdutti kaiken järkeilyn ja valmisti otollisen maaperän innostukselle, joka oli ainoa, mitä vaadittiin, ja jolle hän antautuikin sokeasti kysymättä, mistä se tuli, minne se meni, oliko se hänen vai toisten omaa. Se oli yhteistä, kansallista, Herran hengen huminaa ihmismielissä, väkeväin rautatahtojen hypnoottista voimaa ala-ikäisiin. Ja kaikki tulivat he silloin väkeviksi, kaikki olivat sankareita, jumalanpoikia, isänmaan pelastajia, kansallisen tulevaisuuden pyhiä esitaistelijoita, kuten ne suuret miehet, jotka katsoivat alas heihin juhlasalien seiniltä, tai ne, jotka vielä harmaapäisinä patriarkkoina vaeltelivat heidän keskellään. Mitä suurempia ansiotöitä he nyt kykenivät suorittamaan armeijassa, sitä varmempi oli kerran oleva heidän oma päällikkö-asemansa. Ja puoluejärjestö, jonka palveluksessa he olivat, toimi mallikelpoisesti, kaikin puolin luottamusta ja rohkeutta herättävällä tavalla: se takasi heidän nuoruudelleen oikeat ihanteet ja taloudellisen selkänojan, heidän miehuuden-ijälleen sopivan viran ja arvonimen ja vanhuuden varaksi vihdoin kumarretun suurmiehen vaivattoman valtikan. Niinpä saattoivat he siis huoletta antaa vapaat suitset sille isänmaalliselle haltioitumiselle, joka oli nuorison korkein velvollisuus.
Ja he pitivät juhlia ja kiihotuspuheita, matkustelivat, kokoontuivat, yllyttivät muita ja itseään, taistelivat kaikilla aseilla: sanoilla ja sävelillä, nyrkillä ja vihellyspillillä, mädäntyneillä munilla ja filosofien ajatuksilla. He olivat toisin sanoen mallinuorisoa, joka ihmeteltävällä tavalla yhdisti kuuliaisuuden, uljuuden ja nöyryyden harvinaiset hyveet. He kieltäytyivät jalosti omista mielipiteistä ja itsenäisestä ajatustyöstä, he viihtyivät urhoollisesti viinan vierellä yleistä kieltolakia odotellessaan ja sill'aikaa kun morsiamet suurmiesten perheissä kypsyivät tuleville suurmiehille, tyytyivät he vaatimattomasti tyydyttämään ensimäisen lemmennälkänsä asfalttikukkien halpahintaisilla rypäleillä. Tämä varhainen mielenmaltti kantoi varhaisia hedelmiä. Heidän nuoruutensa ryöppysi iloisesti kuin virran vilinä, ei viini eikä vekselit lakanneet juoksemasta.
Mutta sitten tuli aika, jolloin inhimillisesti katsoen heidän jo olisi pitänyt olla miehuuden ijässä. Monet merkit viittasivat siihen. Vanhat johtajat kuolivat vähitellen pois, toinen toisensa jälkeen. Hautajaiset olivat muutaman vuoden kaikkein merkittävimpiä ja halutuimpia isänmaallisia tilaisuuksia. Sitten nekin lakkasivat. Ei ollut mitään. He, seuraajiksi määrätyt, seisoivat saamattomina heidän ruohottuneilla haudoillaan kuin palaneet korret, kuin isännättömät koirat liehitellen väsyneesti vanhoja muistoja. He seisoivat siinä moitteettomassa sota-asussa niinkuin monasti ennen, liehuvin lipuin ja juhlanauhoin, mutta johtava aate oli jollakin lailla vioittunut eivätkä he ymmärtäneet enää, minkä vuoksi lippujaan kohottaa. He huojuivat kuin köynnökset vailla tukea, vailla tarkoitusta ja tarmoa, vailla iloa ja innostusta, niin, melkein vailla isänmaata.
Sillä isänmaa oli kokonaan toisen-näköinen kuin miksi he haltioitumisen hetkinä olivat sen kuvitelleet. Se katsoi heihin uusin, ratkaisemattomin elämänkysymyksin, joita he eivät käsittäneet. Mutta he käsittävät sen, että he itse olivat alasti, että heillä ei ollut virkaa, arvonimeä, varoja, joiden pohjalta hallita. He muuttuivat realisteiksi, he kääntyivät puoluehallinnon puoleen vaatien palkkaa nuoruusvuosiensa uskollisesta palveluksesta. Hät'hätää, yhteisvoimin hankittiin heille silloin yliopistosta arvosanat ja virastoista arvonimet, työnnettiin salkku toiseen ja morsian toiseen käsipuoleen, maksettiin velat ja istutettiin hallitukseen. Tämän viimeisen balsamoimisen jälkeen olivat he valmiita muumioita, tämän jälkeen kuuluivat he kokonaan kuolleitten valtakuntaan. Niin itsekkäitä johtajia olivat vainajat. Kaiken, minkä he olivat antaneet, ottivat he takaisin. Ja jälelle jääneet huomasivat vasta sitten, että se tulevaisuus, josta he niin monta kaunista puhetta olivat pitäneet, olikin ollut vain edellisen polven pituinen varjo ja mennyt sen keralla hautaan.
Mutta he, jotka aina olivat tottuneet ajattelemaan toisten aivoilla, näkemään toisten silmillä, tuntemaan toisten hermoilla, olivat nyt jo liian vanhoja muuttaakseen tapojaan. Se aika, jolloin totuuden tarve, ehdottomuuden ja puhtauden vaatimus on niin valtava ihmissydämessä, että se murtumisen uhallakin puhkaisee itselleen omat tiensä, oli jo kerta kaikkiaan ohitse heidän kohdaltaan. He olivat jo liian velttoja katsoakseen kovaa totuutta silmiin, liian sokeita nähdäkseen selvästi edes omaan itseensä. Sentähden, vaikkakin he tulivat ajan valta-uomalta syrjäytetyiksi, heistä ei koskaan tullut traagillisia, ainoastaan väsyneitä, eläviä ruumiita kyllä, mutta ruumiita, jotka voivat hyvin, versoivat, kasvoivat vapaasti valtion kustannuksella ja näkyivät tavalla tai toisella yli kaiken muun kansan.
Tämä oli pääpiirteittäin ollut Sorsakoskenkin historia. Sentähden ei hänkään tuntenut mitään muuta kuin väsymystä, ei ajatellut muuta kuin omaa ikäväänsä.
Seura oli ikävää, mutta yksinäisyys oli kerrassaan sietämätöntä. Sisällisen tyhjyytensä varaan heitettynä Sorsakoski oikutteli kuin lapsi… Aika täytyi osata ainakin tappaa, jos sitä ei voinutkaan täyttää. Ja vaistomaisesti alkoivat hänen askeleensa kuljettaa häntä takaisin keskikaupungille, mistä oli tullutkin. Hän kävi mielessään läpi Helsingin eri kapakat, johonkin niistä täytyi hänen vaelluksensa välttämättömyyden pakosta kumminkin päättyä joka ilta.
Hän poikkesi Kappeliin kurkistamaan, olisiko siellä tilaa tai tuttavia. Ensi silmäyksellä hän ei keksinyt kumpaakaan. Joka pöytä oli tupaten täynnä paksua, kiiltävänaamaista pikkuporvaristoa ja epämääräistä, kansainvälistä kesä-yleisöä.
Sorsakoski päätti jo koettaa onneaan muualla. Silloin löi joku häntä takaapäin olalle.
— Terve mieheen! Jos ei sinulla ole muuta seuraa, niin istu minun pöytääni. Minäkin olen yksin.
Se oli Veikko Luukkonen, entinen sanomalehtimies ja helsinkiläinen, nyttemmin opettajana jossakin pikkukaupungin koulussa.
— Kas vaan! Mikä veljen on tuonut pääkaupunkiin? kysäsi Sorsakoski.
— Vekselit, vekselit, veliseni, ja ikävä. Siellä maalla on niin saakulin ikävä. Ei tapahdu mitään… Siellä menee rappiolle. Ei voi tehdä muuta kuin juoda…
— Sellaista se tahtoo olla vähän täälläkin, myönteli Sorsakoski hyvillään tästä odottamattomasta henkiläheisyydestä ja tyytyväisenä istahti hän Luukkosen viereen. Tällainen vähän harvinaisempi pöytätoveri oli kovasti hänen mieleensä.
Ja kuitenkin olivat juuri nämä kaksi miestä kerran seisoneet kiivaan kiukkuisina vastakkain julkisessa elämässä siihen aikaan jolloin vanhan ja nuoren Suomen taistelua taisteltiin. Yhtä innostuneesti ja lapsellisesti kuin Sorsakoski silloin oli vannoutunut konservatismin palvelukseen, oli Luukkonen antautunut radikalismin aatteille. Sorsakoski oli pauhannut kansallisuutta ja Luukkonen oli huutanut humanisuutta. Hän oli riehunut kuin vimmattu oikeuden ja vapauden nimissä, intoillut antiklerikalismin, antimilitarismin, luonnontieteellisen maailmankatsomuksen ja yksilöllisen siveyden puolesta. Molemmat olivat he hurjistelleet suurien sanojen ja käsitteiden päihdyttävässä nuolisateessa, ampuneet yli maalin, syösseet sokeasti yli rajojen ja olleet siinä väärässä uskossa, että syvät rivit seurasivat heidän kintereillään. Molemmat olivat he saaneet elää saman sisällisen luhistumisen hetken, jolloin he huomasivat olevansa laivanlaidan yli heitettyjä. Luukkosen oli käynyt vain vielä huonommin kuin Sorsakosken. Hän, joka oli uskaltanut saarnata yksilöllisyyden oppia ennenkuin oli olemassa yksilöitä, kerskua kehityksellä ennenkuin itse oli alullakaan, sai katkerasti maksaa tämän uhkarohkean erehdyksensä. Hän joutui itse ensimäiseksi tuon heräävän yksilöllisyyden s.o. kateuden, pahansuopaisuuden, pikkumaisten vehkeilyjen verkkoihin, kadotti pian kaiken jalansijansa ja vajosi kokonaan henkiseen hajoamistilaan.
Tämä sisällinen väsymys oli omiaan lakaisemaan pois kaikki entiset vakaumukset ja niiden aiheuttamat ristiriidat. Sorsakoski ja Luukkonen olivat molemmat yhtä haaksirikkoutuneita. Ainoa ero heidän välillään oli se, että Sorsakoski oli saanut vekselinsä maksetuksi, Luukkonen ei. Vainajat palkitsivat paremmin kuin syntymättömät.
He istuivat siinä siis, entiset viholliset, kaikessa ystävyydessä. Olisi ollut naurettavaa ruveta enää kiivailemaan nuoruuden aikaisista asioista. Pieni kahdenpuoleinen halveksinta oli ainoa tunne, minkä heidän sielunsa vielä oli säilyttänyt perintönä vanhoilta ajoilta, mutta se oli vain kuin miellyttävää höystettä heidän yhdessäololleen. Heidän sanansa luskuttivat vastakkain ajatuksettomasti ja tottuneesti, niinkuin kuluneet hammasrattaat, ei mikään ottanut kiinni, ei mikään herättänyt mielenkiintoa eikä terästänyt tahtoa, ei mikään häirinnyt sitä suloista välinpitämättömyyttä, johon he olivat heittäytyneet lepäämään. He olivat polttaneet poroksi kaikki mielikuvansa ja heidän puheensa oli kuin vanhain miesten.
He kertoilivat tylsiä, puoli-irstaita juttuja ja valittelivat huonoja aikoja. Sillä välin he ahkerasti maistelivat laseistaan.
— Nykyajan nuoriso, murisi Luukkonen, se on pelkkää roskaa, sillä ei tee yhtään mitään…
— Toista oli sentään meidän aikanamme, huoahti Sorsakoski.
He olivat huomaamattaan tulleet entisyytensä rajalle. He vaikenivat jääden hetkeksi tuijottamaan omiin pettymyksiinsä ja omaan tyhjyyteensä. Sitten he muuttivat puheenaihetta…
Ja yö oli heidän ympärillään, ikävä yö, jossa ei mitään tapahtunut…
Ennenaikaisen vanhuutensa sokeudessa he eivät ollenkaan aavistaneet, että juuri tällä hetkellä, ilta- ja aamuruskon välillä, varhaiskesän valoisassa yössä kudottiin kautta Suomen sitä siltaa vainajien ja syntymättömien välille, jota he itse eivät olleet osanneet rakentaa. Kaukaisten salokylien helmassa iti kenenkään tietämättä moni tuuleen singottu siemen, hitaasti ja sitkeästi ja hyppäyksittä niinkuin luonto itse kasvaa, omia lakejaan totellen, oman aikansa vaatien ja kypsyen tuolla puolen yksilöiden lyhkäisen elämän. Tässä tyynessä, tuulettomassa ilmassa säästyi ja lisääntyi joka hetki se maan sydämeen kätketty suuri voima, jonka vasta suuri vastavoima kerran oli paneva liikkeelle…
Vielä ei mikään liikahtanut. Kaukaisista maailmoista vaelteleva merituulikin oli nukahtanut laiturin rantaan…
NAAMIAISET
Koko päivän oli satanut sakeasti lunta ja korkeat kinokset kaartuivat yli katujen ja käytävien. Vaivaloisesti ja käymäjalkaa ponnisteli hevonen eteenpäin.
Suoma Sutela istui reen perässä paksujen turkkien sisällä ja hymyili itsekseen onnellista hymyä. Hän ei nähnyt lunta eikä lumipyryä. Vaaleansininen naamio sitoi hänen silmänsä ja koko maailma hohti pilvettömän taivaan väreissä. Elämä tuntui niin hauskalta, että se väkisinkin pyrki naurattamaan ja laulattamaan ja vaistomaisesti pääsi hänen huulilleen sävel, jota hän aina silloin lauloi, kun hän oli oikein iloinen:
"Edistys, valistus, siinä ohjelmamme, sekä rakkaus pohjana sen".
Tämä laulu, joka ei koskaan luopunut Suomasta silloin kun jotakin tärkeää oli tekeillä, oli aikoinaan ikipätevästi isketty hänen aivoihinsa seminaarin penkillä ja senjälkeen tavallaan määrännyt hänen elämänsä kulun.
Se oli saanut aikaan senkin, että Suoma oli päättänyt lähteä Helsinkiin. Sillä perintö-osuudella, minkä hän myydyn kotitalonsa jakajaisissa oli saanut, tahtoi hän kaikin mokomin vartuttaa valistustaan ja tulla ylioppilaaksi. Siihen aikaan ylioppilastutkinto vielä merkitsi eräänlaista yhteiskunnallista asemaa, jota jo sinään kannatti tavoitella.
Suoma oli jo suuri tyttö, kahdenkymmenen ikäinen eikä koulupenkille enää oikein sovelias. Hän hankki itselleen siis yksityistunteja, kävi eri koulujen rehtorien ja opettajien puheilla, esitti itsensä ja asiansa ja asettui pääkaupunkilaiseksi.
Tämä asettuminen vaati Suomalta myös oman aikansa. Hänen täytyi tietysti tutustua helsinkiläisiin ja helsinkiläisten tapoihin tullakseen toimeen uudessa ympäristössään. Oikeastaan oli kaikki maailmallisuus hänen aatteilleen vastaista, sillä Suoma oli uskonnollinen, uskovainen suorastaan, mutta hän oli sievä ja nuori, ja jumala- ja isänmaa-käsitteet siinä tilassa, missä hän ne oli vastaanottanut, olivat vielä hyvin kehityskelpoisia. Ja Helsinki alkoi niitä kehitellä. Ollen ymmärtäväinen ja johdonmukainen tyttö, valitsi Suoma tuttavansa tarkoitusperiensä mukaisesti. Sisällisen aatteensa palavalla intohimolla tarrautui hän varmuuden vuoksi jo edeltäpäin kiinni tulevaan säätyynsä, ylioppilaihin. He veivät Suoman teatteriin ja tanssijaisiin, kuljettivat häntä mukanaan isänmaallisissa juhlissa ja taidetilaisuuksissa. Tämä oudon-hieno ilmakehä huumasi hänet, antoi valtavat siivet hänen mielikuvitukselleen ja hän tunsi olevansa jo hyvin lähellä päämääräänsä, melkein kuin ylioppilas itsekin.
Hän oppi käyttämään heidän sanontatapojaan, puhumaan asiantuntemuksella elämänkysymyksistä ja maailmankatsomuksista, keskustelemaan sitaateilla ja runonpätkillä. Aivan luonnollisesti hän siirtyi heidän mukanaan vähitellen luentosaliin, muutti kuuntelutuntinsa koulupenkiltä yliopiston penkille ja alkoi tenteistä, laudatureista niinkuin muutkin puhua ja professoreista. Hän oli jo melkein itsekin unohtanut sen, että hän kiireissään oli hypännyt yli ylioppilastutkinnon pienen kynnyksen. Hän ei sitä oikeastaan tarvinnut enää sillä korkealla kehitys-asteella, millä hän jo oli, hän saattoi suorittaa tutkinnon yliopistossa ilmankin sitä.
Hänen kunnianhimonsa oli ottanut parissa vuodessa aimo harppauksen eteenpäin. Maisteri piti hänestä tulla, ellei juuri aivan virallinen niin kuitenkin virallisen veroinen. Hän ei ollut koskaan lapsuutensa päivinä voinut aavistaakaan, että edistys ja valistus olisi jotakin näin suloista.
Hän päätti opiskella kielitiedettä, sillä kielillä puhuminen oli hänestä kovin ylhäistä. Muuten saavuttaakseen luottamusta esimiehissään, täytyi hänen ensin olla tehnyt ulkomaanmatka, kuten hyvä tapa vaati. Kolmen viikon oleskelu Berlinissä täytti tämän viimeisen aukon hänen ulkonaisessa kasvatuksessaan. Sieltä tultuaan hän oli aivan varma itsestään ja valmis ottamaan vastaan korkeamman tieteellisen sivistyksen siunausta.
Hän tuli Berlinistä kuten suomalaiset tytöt tavallisesti tulevat ensimäiseltä ulkomaan-matkaltaan sikäläisen puolimaailman karkean koreuden huikaisemana puettuna raakaan rihkamaan, jota he itse luulevat hienoksi. Suoman kehittymättömät kasvot, jotka säädyllisen ulkoasun ohella olisivat voineet näyttää kauniiltakin, saivat uusien keinotekoisten tukkalaitteiden ja muitten harsojen ja hörsöjen mukana sangen epäilyttävän leiman. Teennäisyys ja raakuus, nuo kaksi näennäisesti niin ristiriitaista ominaisuutta muodostivat yhdessä hyvinkin vakaantuneen tyylin, josta ei voinut erehtyä ja joka johti monet oikeille jäljille.
Suoma oli vuosien kuluessa valistunut ja edistynyt aivan tavattomasti. Hän tunnusti nyttemmin enää äärimmäisen vasemmiston äärimmäiset vapaa-ajattelijat joka asiassa. Hän oli vakaumukseltaan anarkisti ja jumalankieltäjä ja yli-ihminen. Ja mitä tuohon vanhaan, rakkaaseen "edistys, valistus"-lauluun tuli, jota hän muuten ei missään elämänkohdassa voinut unhoittaa, niin oli hänestä nyttemmin jälkimäinen säe aina yhtä hyvä kuin edellinenkin, miltei parempikin.
Ja rakkauden pohja alkoi valloittaa yhä laajempia alueita hänen olemuksestaan. Se oli ikäänkuin asian ydin, mutta "edistys, valistus" oli se välttämätön kuori, jota ilman ei mikään onni voinut menestyä. Ja mitä valtavammaksi ydin paisui, sitä mahtavampia muotoja täytyi kuorenkin ottaa.
Ja Suoma oli tarmokas. Hän tunkeili mahdollisina ja mahdottomina aikoina kanslioissa ja professorien vastaanottohuoneissa, lukusaleissa ja kirjastoissa. Hän sekoitti puheeseensa vieraskielisiä sanoja, joiden merkitystä hän ei ymmärtänyt, ja kuunteli luentoja kielistä, jotka olivat hänelle tyystin vieraat. Hän koristi yliopiston auditooriot suurella hatullaan ja pitkillä plyymeillään. Ja aina kun oli jokin merkittävämpi tai vaikeatajuisempi esitelmä juhlasalissa, istui Suoma uskollisesti ensimäisellä penkkirivillä puhujalavan alla. Ihailtavalla hengenvoimalla kesti hän hereillä tunteja pitkissä saarnoissa, joista hänen aivoihinsa ei päässyt ainoatakaan valonsädettä. Erehtymättömällä itsehillitsemiskyvyllä, jota kuka marttyyri tahansa olisi voinut kadehtia, kantoi hän täten yllään epämukavinta pukua, mitä kukaan nainen vielä koskaan on kauneudekseen kantanut.
Mutta aika kului ja tämäkin puku vanhentui eikä tahtonut sopia Suomalle enää. Hän itse tiesi liiankin hyvin sitäpaitsi, että se oli valepuku, naamio, ja ettei hän koskaan voinut suorittaa niitä korkeita opinnäytteitä, joista hän lakkaamatta puhui todistaakseen sivistyneisyyttään. Hänen rahansakin olivat huvenneet, hänen oli pakko ruveta ajattelemaan uuden hankkimista.
Mutta hänen luonteensa oli höllentynyt ja työkykynsä lamaantunut ja hänen työalansa jäi yhtä epämääräiseksi kuin mitä hänen oppialansakin oli ollut. Hänen tulolähteensä olivat satunnaisia ja salaisia eivätkä kernaasti sietäneet kirkkaan päivän valoa. Yliopisto oli ainoa, joka vielä saattoi suojata hänen ammatitonta olemassa-oloaan. Se oli hänen suojeluspyhänsä, hänen haarniskansa kaikkia elämän monia vaaroja, etenkin kaikkea kunniattomuuden uhkaa vastaan.
Mitä arveluttavammaksi hänen asemansa aikaa myöten tuli, sitä hurjemmin tarrautui Suoma kiinni Alma Materin helmoihin. Hän ei enää hetkeksikään luopunut sen turvallisesta läheisyydestä. Hän lisäsi harrastuksiaan, anasti itselleen uusia tiedekuntia, teki häikäilemättömästi tuttavuutta Apollon arvokkaimpien poikien kanssa. Tässä viimemainitussa suhteessa oli melkein edullistakin Suomalle, että hän ei ollut ylioppilas. Nuoret dosentit kohtelivat häntä erikoisella huomaavaisuudella, melkein tasa-arvoisesti, siltä hänestä tuntui, ja uusi korkeampi päämäärä alkoi vähitellen kangastaa hänelle. Päästä naimisiin jonkun yliopiston opettajan kanssa, se olisi ollut kaikkein onnellisin ratkaisu hänen vaikeassa asemassaan, todellakin kunniakas lopputulos hänen ahkerista ponnistuksistaan. Silloin ei pitkä opiskeluaika suinkaan olisi mennyt hukkaan. Siinä olisi sitäpaitsi ollut laillinen ja kaunis syy luopua kaikista tieteellisistä harrastuksista. Miten kauniilta se olisi näyttänytkään! Hän olisi alistanut kunnianhimoiset unelmansa sydämen vaatimukselle, yhteiskunnallisen tulevaisuutensa naisen pyhälle kutsumukselle kodissa. Tällaisella jalolla uhrauksella olisi hän todistanut rakkautensa.
Tämä suunnitelma oli kokonaan määrännyt Suoman viime-aikaiset puuhat. Suurella menestyksellä oli hän kutonut verkkojaan eräälle nuorelle suomalaiselle tiedemiehelle, joka tiedemiesten tapaisesti sielunelämältään oli kehittymätön ja turvaton kuin lapsi. Suomalla oli kaikki edellytykset onnistua. Uudelleen oli hän aivan lähellä päämääräänsä ja hän oli laskenut päässään, että tämän iltaisissa naamiaisissa piti lopullisesti määrättämän hänen kohtalonsa.
Siksi hän istui turkkien sisällä niin tyytyväisenä ja hypisteli hymyillen harsohameensa keinotekoisia kukkia. Hänen piti esittää lemmikkiä, uskollisen rakkauden sinistä kukkaa. Tohtori oli vannonut tuntevansa hänet tuhanten joukosta. Se oli ollut jo melkein kuin lemmenvala…
Reki pysähtyi Seurahuoneen eteen, jossa pitkä jono kuomuja jo ennestään odotti vuoroaan.
Pamppailevin sydämin sukeltautui Suoma ensikertalaisena siihen räikeänkirjavain ja kalmankammottavien irvinaamarien mereen, joka nimettömänä ja personattomana, irrallaan vellovin ihmis-aalloin, peitettyjen kasvojen ja paljastettujen rintojen väkivaltaisessa pyyteessä möyrysi hänen edessään.
"Sinistä lemmenkukkaa" alettiin heti ahdistaa hävyttömyyksillä. Suoma, joka oli tullut tänne kuin vihkikirkkoon, ylevissä tarkoitusperissä ja korkean aatteen haltioimana, oli syvästi loukkaantunut. Hän oli itse mielestään jo melkein kuin professorin rouva ja hän olisi siis pitänyt kohdella arvonsa mukaisesti…
— Saako ostaa pienen lemmenkukan? irvisteli muuan pahannäköinen naamio.
Suoma ei ollut koskaan ollut leikkiin taipuisa, mutta näin vakavalla hetkellä oli pila suorastaan myrkkyä hänelle. Hän pysähtyi ja loi sinisestä lemmenkukka-silmästään leimuavan vihaisen katseen herjaajaan.
— Mehän olemme vanhoja ystäviä, kyllähän minä sinut tunnen, jatkoi uusi tuttava antamatta vihaisen silmäyksen vähääkään häiritä itseään.
Hän sinutteli! Suoma oli vähällä saada halvauksen.
— En tunne teitä lainkaan. En ole koskaan tavannut teitä, lausui
Suoma kaikkein ylhäisimmällä äänenpainollaan.
— Tänä aamuna viimeksi, suloinen neiti lemmenkukka. Täsmälleen kello 11 ojensit minulle suloisen sikaarin suloisilla sormillasi, ja minä tein näin…
Hän yritti suudella Suomaa kädelle.
Kaikki veri syöksähti naamion alla Suoman kasvoihin. Hän veti kätensä pois. Hän oli vielä liian kömpelö ja kankea karnevaaleihin. Hän hätääntyi, suuttui, häpesi. Häntä luultiin tupakkatytöksi tai ties miksi, häntä, tulevaa tiedemiehen rouvaa, joka oli melkein kuin ylioppilas, melkein kuin maisteri. Hän oli tukehtua raivosta. Eikö hän millään voinut puolustaa loukattua kunniaansa? Hänen ajatuksensa haparoi asetta. Mutta kaikki edistys ja valistus hämmentyi hänen aivoissaan tolkuttomaksi, kiehahti yli äyräittensä tästä odottamattomasta avunpyynnöstä. Suoma takertui tarkoituksiinsa, änkytti, maailma pimeni hänen silmissään. Hän tahtoi antaa oikean kuvan korkeasta kultuurikannastaan, todistaa arvokkaisuutensa. Epätoivon vimmalla hän etsi jotakin sopivaa ulkonaista sananpartta, jotakin pelastavaa nimeä, mutta hän ei muistanut siinä kiireessä mitään. Sekapäisesti hän sai puserretuksi suustaan:
— Kello 11, mitä ajattelette! Mahdotonta! Silloin olin minä juuri yliopistossa professori Wallensteinin luennolla.
Hän tarkoitti professori Wallensköldiä. Tämän sankarillisen ponnistuksen jälkeen hänen jännityksensä laukesi. Hän ei tiennyt, mitä oli tapahtunut, mitä hän oli sanonut. Mutta hän tunsi, että hän oli pahasti kompastunut, että "edistys, valistus" oli pettänyt hänet juuri ratkaisevalla hetkellä.
Hän seisoi hetkisen aivan töperryksissään. Vanhasta tottumuksesta vain ajatukset toistivat tuota tuttua, kohtalokasta laulua:
"Edistys, valistus, siinä ohjelmamme
sekä rakkaus pohjana sen"
Tähän viimeiseen säkeeseen päästyään Suoma ikäänkuin heräsi. Mutta se ainakaan ei ollut vielä koskaan pettänyt. Siinä oli pelastus! Hänen hetkeksi häiriytynyt itsetuntonsa parani siinä silmänräpäyksessä taas ennalleen.
Halveksien hän käänsi selkänsä raakalaiselle.
Salin toisessa päässä oli hän jo huomannut nuoren tohtorin. Siellä oli hänen paikkansa! yhteiskunnan huipulla!
Ja heittäen niskojaan sangen epä-akateemisesti Suoma suuntasi askeleensa suoraan tohtorin luo.
SATU MIEHESTÄ, JOLLA OLI MONTA SYDÄNTÄ
Oli kerran mies, jolla oli monta sydäntä.
Älkää peljästykö, hyvät ihmiset! Sydän on suuri ja kallis asia, sydän on parasta ja kauneinta, mitä ihmisellä voi olla, sydän on kaikkien elämänlankojen kerä. Olettehan useasti kuulleet, miten on käynyt niiden, jotka ovat syntyneet ilman sydäntä tai jotka ovat tämän kalleutensa kadottaneet. He ovat jähmettyneet helteessä palavimman päivän, varisseet kuin kuivat lehdet kesken puhkeamistaan ja pahentuneet omien rikkauksiensa rikkaläjällä. Mutta vielä useammin olette kuulleet satuja ihmisistä, joilla on ollut sydän; ja te muistatte, että ne ovat loppuneet vielä surullisemmin. Te muistatte tämän ja ihmettelette ja kysytte, kuinka sydän, jos se kerran on niin suuri ja kallis asia, kuitenkin voi tuottaa niin tuiki tuskallisen ja nopean murtumisen. Minäpä vastaan teille. Kallis ostetaan kalliisti, ja sydän, joka on korkein hyvä, ostetaan kaikkein kalleimmasti. Sillä ihminen ei saa mitään ilmaiseksi, joskin välistä pettävään etukäteen. Velallisen on maksettava, tahtoi hän sitten tahi ei, ja useimmiten hän ei tahdo. Sydämestään verotetut ovat ainoat, jotka ehdoin tahdoin saattavat hellittää henkensäkin, sillä sydän on joskus armollinen ja silloin vie se omistajaltaan järjen. — Mutta sivulliset, jotka näkevät tai kuulevat tämän, tulevat vakaviksi ja sanovat: sepä oli surullinen juttu, siinä oli taas sydän mukana pelissä…
Olette kuulleet lukemattomia tällaisia tarinoita, mutta ette koskaan vielä satua miehestä, jolla oli monta sydäntä. Tiedän sen. Sillä siitä asiasta ei ole muuta satua kuin tämä yksi. Ja niin onkin paras. Sillä se on liian surullinen, surullisin kaikista, mitä milloinkaan olette kuulleet. Älkää peljästykö, se ei ole mikään ruma satu, se on ainoastaan surullinen kuten itse elämäkin meidän ympärillämme, joka vasta kärsimyksessä paljastaa jumaluutensa, vasta kalmistoilta nostaa kauneimmat ruusut.
Mies, josta aion kertoa teille, oli maailman rikkain ihminen. Ja sentähden täytyi hänen, jotta tasapainon laki täyttyisi, tulla kaikkein köyhimmäksi. Jumalat olivat antaneet hänelle monta sydäntä, mutta he vaativat häneltä myös korvausta jokaisesta erikseen, jokaisesta elämän erikseen, niinkuin heidän lakinsa määräsi. Sentähden täytyi hänen, ihmisen, palkitakseen korkeita jumalia elää monta elämää ja kuolla monta kuolemaa, sillä aikaa kuin muut elivät ja kuolivat vain yhden. Ja sentähden ei hänellä koskaan ollut ikäisiä, ei aikalaisia, ei ystäviä eikä ymmärtäjiä, ei maata jalkojen alla eikä tukipistettä ajatusten avaruudessa. Hän oli kuin lentävä lehti, vierivä hiekka, vanhus tänään, lapsi huomenna ja uudestaan, säännöttä ja selityksettä vaihtuva, sietämätön oikku ihmiskunnan järjestetyssä yhteiskeossa. Kaikki häntä vihasivat, kukaan ei häntä rakastanut, hänessä oli kaikki ihmisten tuska, mutta ei ainoatakaan heidän riemuistaan, kaikki heidän sotansa ja turha tutkistelemisensa, mutta ei ainoatakaan heidän lepohetkistään. Ah, minun ystäväni, hän oli kovin onneton ihminen!
Ei kuitenkaan alussa. Alussa ei hänellä ollut edes kaukaisinta aavistusta siitä, mikä kova kohtalo häntä odotti. Hän uskoi olevansa luotu onneen, kuten uskovat kaikki lapset, etenkin rikaslahjaiset. Ja hän oli rikaslahjaisin kaikista lapsista. Kaikki tähdet paistoivat hänen päähänsä, kaikkien kuningaskuntien kultavirrat vierivät hänen aivojensa lävitse ja kaikki ahdistetut sielut kumarsivat häntä kauan kaivatuksi vapahtajakseen. Poloinen poika ei tiennyt, että tämä onni oli ainoastaan hänen monien sydäntensä monien aurinkojen ensimäistä vilpoista aamuhuikaisua ja että sitä oli seuraava tulipallojen sota, leppymätön ja hirmuinen, jossa hän itse oli palava poroksi. Sillä sydänten auringot ovat vihassaan ja vallanhimossaan väsymättömät. Suunnattoman voiman lähteinä ne myös vaativat suunnattomia: kukin oman maailman, johon paistaa, oman ihmiskunnan, jota kuljettaa…
Kun nuorukainen, joka kauan aikaa luuli olevansa kuten kaikki muutkin, vihdoin huomasi päivä päivältä vain puhkeavansa uusia sydämiä niinkuin omenapuu kukkasia, ihastui hän suuresti. Hän tunsi sydämien taian ja arvasi nyt, että koko ihmiskunnan sydän oli hänen hallussaan. Ja niin olikin. Meni hän minne tahansa, suostuivat hänelle sielut, avautuivat suljetuimmat aarrelippaat ja antautuivat uljaimmat linnoitukset. Aina oli hänellä oikea tunnussana, se viisasten kivi, jota viisaat turhaan olivat etsineet… Ja niin oli hän vallankykyisin ihminen maailmassa.
Mutta hänestä piti vielä tulla myös vallanhimoisin. Sillä ne monet sydämet hänen rinnassaan alkoivat kasvaa täyteen mittaansa eivätkä tyytyneet enää pelkkiin muruihin: ne alkoivat vaatia itselleen valtakuntia. Ja nuorukaisen mielestä oli se vaatimus vallan kohtuullinen ja hän lähti etsimään niille valtakuntia. Hän valloitti niitä paljon ja helposti. Hän heitti sydämen ja heti ottivat ihmiset hänet vastaan avosylin, laskivat hänen jalkoihinsa ilonsa ja surunsa, aarteensa ja rikkakantamuksensa, kunniavirkansa ja valtiosalaisuutensa. He sälyttivät hänen olalleen kaikki täyttymättömät toiveensa ja raskaat pettymyksensä, antoivat hänen rakennettavakseen utuisimmat ilmalinnansa ja houkuttelevimmat paratiisipuutarhansa ja sanoivat: "Hallitse sinä meitä, sinua me juuri olemme odottaneet, sinuun me uskomme, sinä voit tehdä sen, mitä me emme voineet, meidän luonamme on sinun paikkasi ja elämäntehtäväsi". Ja sen sanottuaan menivät he pois onnellisina ja kevein omintunnoin kuolemaan laiskuudessa ja suurissa unelmissa.
Välistä nuorukainen itsekin uskoi, mitä he sanoivat, ja aikoi jäädä. Mutta silloin kuohahti hänessä aina esiin kaikkien niiden lukemattomien muiden sydämien vaatimus ja vastus, jotka vielä olivat ilman valtakuntaa. Ja salaa kuin petturi ja pahantekijä pakeni hän takaporttien kautta uuteen maahan, jonne hän taas saattoi jättää uuden sydämen ja uuden petetyn kansan. Näin kulki hän kauan…
Mutta niinkuin osattomien sydämien kalvava uhka ja osallisten paha omatunto hänen rinnassaan alkoi hänen ympärillään kasvaa pettyneiden ihmisten pahaa ennustava kohu. "Tappakaa hänet, huusivat he kaikki, hän on petturi ja varas ja murhamies! Hän on houkutellut meiltä meidän kalleimmat aarteemme, meidän salaisimmat salaisuutemme ja hän on kavaltanut meidät vihollisille. Hän on herjannut meidän pyhimpiä aatteitamme ja pitänyt meidän jumaliamme pilkkanaan. Hän on särkenyt meidän kauniin maailmankatsomuksemme, kaatanut meidän uljaat unilinnamme ja tehnyt meidät itsemme naurunalaisiksi ja kerjäläistäkin köyhemmiksi. Hän on vienyt elämältämme turvallisuuden ja kuolemaltamme rauhan. Hän on teeskentelijä ja kunniaton, tappakaa hänet!" — Ja yhtä monet sydämet hänen rinnassaan huusivat samaa…
Kauhistuneena kuunteli hän näitä syytöksiä. Sillä hän tunsi, että ne olivat oikeat ja että hän viattomimmillaankin oli tuomittu olemaan rikollinen. Mutta tätä ei kukaan voinut käsittää. Hän, jolla oli kaikkein sydämet, ymmärsi kaikki, mutta muut, joilla oli vain korkeintaan yksi, ymmärsivät vain korkeintaan yhden hänen sydämistään. Ja siihenkään he eivät enää uskoneet, sillä he säikkyivät sitä tuntemattomien voimien temmellyskenttää, joka täytti suurimman osan hänestä.
Hän, jossa oli kaikki ihmis-olemuksen salaisuudet ja joka viisaudessa ja täydellisyydessä olisi voinut vetää vertoja itse jumalille, oli täten tuomittu olemaan yhteiskunnalle hirviö, yksilöiden suhteen luonteeton konna ja itselleen ainainen vihollinen. Ja hänellä ei ollut minne paeta, sillä maailmansota, tuli hänen mukanaan, hävitys kävi hänen jäljissään ja sadatus kaikui lakkaamatta hänen kantapäillään. Eikä hänellä ollut toivoa vapahduksesta, sillä sydämien luku oli loppumaton ja niiden valta korkeilta jumalilta.
Kun hän tämän huomasi, oli hänestä kuolema ainoa ja autuain pelastus ja hän antautui vapaaehtoisesti vihollisilleen.
Mutta hän ei voinut tahtoenkaan sortua vihaan eikä langeta omaan vallanhimoonsa, kuten tekevät ne, jotka ovat syntyneet sydämettä. Hänen täytyi kuolla rakkaudesta, kuolla jokaisella sydämellä erikseen…
Joka päivä oli hän antanut niistä pois yhden. Joka päivä oli hän valloittanut valtakunnan ja tullut samalla itse vangiksi. Sadat prinsessat kantelivat hänen sydämiään rinnoillaan. Ensin hellävaroin ja kauniisti, sitten vihamielisesti ja julmasti. He purkivat niihin pahan pettymyksensä, loukatun turhamaisuutensa ja sammumattoman kostonhimonsa. He pitelivät niitä kimaltavin silmin hehkuvissa pihdeissä ja pyörittelivät niitä pistävissä piikkitynnyreissä. He solvasivat ja häväisivät niitä, polkivat niitä kuninkaallisilla koroillaan ja kehräsivät niiden herkistä elämänlangoista itselleen uusia tanssijaispukuja. Mutta paras heistä, hän, joka oli eniten rakastanut, irroitti sydämen hiljaa rinnaltaan, hautasi sen ja lahjoitti sille säälivän anteeksiannon, niinkuin joskus rikollisille lahjoitetaan. Mutta salaisimmassa mielessään ajatteli hän, että se oli ollut keinotekoinen…
Tietämättään teki tämä kaikkein parhain suurimman vääryyden… Sillä se sydän ei ollut koskaan ollut keinotekoinen eikä rikollinen.
Ja sinä päivänä kuoli onneton nuorukainen rakkaudesta heihin kaikkiin ja katkeruudesta tähän kaikista parhaimpaan.
Tämä oli se surullinen satu miehestä, jolla oli monta sydäntä.