Novelleja

TUOMION TÄYTÄNTÖÖNPANO

Kuin viluaan valittaen kitisi ja parkui pakkasen hauraaksi purema lumi jalaksen alla, kun nimismies poliisin kera ajoi muutamalle syrjäkylälle, jossa hänellä oli eräs virka-asia valvottavana. Metsätaipalia, kannistoisia niittyjä ja talojen takapihoja ja riihensolia koukertelevat talviset ajotiet kestivät ajaa koluutella koko vaisun aamupäivän. Pakkasen pistelevää tungettelua oli nimismies paennut avaran turkkinsa poimuihin ja istui siellä liikkumatonna ja melkein näkymättömissä, poliisin hoitaessa ohjia.

Nimismies mietti matkansa tarkoitusta, joka oli hyvin omituista laatua ja hänelle kokonaan uutta. Hänen tuli nimittäin valvoa erään viime syyskäräjillä tuomitun rangaistuksen toimeenpanoa. Rangaistavana oli kymmenvuotias poika, jolle isän tuli kruununmiehen läsnäollessa antaa ruumiillista kuria rangaistukseksi siitä, että poika oli tapaturmassa ampunut nuoremman sisarensa. Lapset olivat kerran vanhempain ollessa poissa kotoa ruvenneet leikkimään metsästystä, jolloin yksi pojista ahdisti seinältä ottamallaan isän pyssyllä jänistä näyttelevää siskoaan. Pyssy oli täydessä latingissa, se laukesi ja kuula sattui siskon toisen silmän alle, josta kuolema seurasi tuossa tuokiossa. Vanhemmat kuvittelivat säikähtyneessä mielessään mitä hirveimpiä seurauksia esivallan puolelta ja koettivat salata tapahtuman. Naapureille kerrottiin tytön metsässä langenneen, jolloin kuivettuneen oksan sakara oli tunkeutunut silmän alle ja aiheuttanut äkkikuoleman. Mutta naapurit olivat saaneet vihiä asiasta ja kun tyttösen ruumis oli jo tuotu hautausmaalle ruumishuoneeseen, ehti huhu kruununmiesten korville. Tutkimus pantiin toimeen ja huhu osoittausi todeksi. Vanhemmat pantiin lujille ja itkien ja vaikerrellen tunnustivat he asian oikean laidan. Isä haastettiin sitten käräjiin ja tuomittiin, "lieventäväin asianhaarain vallitessa", antamaan kruununmiehen läsnäollessa piiskoja pojalleen "varomattomasta ampuma-aseen käsittelystä, josta kuolema oli seurauksena", sillä "ihmishenki on siksi kallis, ettei sen hävittäminen saa tapahtua ilman rangaistusta", kuten yksi lautamiehistä istunnon väliajalla selitti uteliaalle käräjäyleisölle. —

Taivalta kesti yhä ja turtunein jäsenin istui nimismies reenperässä sekä mietti miten hän mukavimmin suoriutuisi vastenmielisestä toimestaan. Jättääkö kaikki pelkkään talossa käyntiin vai vaatiako todellakin isä hänen läsnäollessaan poikaansa piiskaamaan? Kovin se tuntui joutavalta ja samalla hiukan hullunkuriselta.

Hän kurkotti päänsä esille huuroittuneen kauluksen sisältä ja alkoi jutella asiasta poliisin kanssa. Mutta poliisi piti asiaa hyvin luonnollisena eikä ollut sen suorituksesta ollenkaan huolissaan. Pojan oli oikeus tuominnut piiskattavaksi, siis se oli piiskattava. Sehän oli selvää, Mielelläänkinhän isä sen tekee, kun kerta niin vähällä koko jutusta pääsee. Sillä aikaa kuin he lämmittelevät ja tupakoivat, suorittaa isä koko jutun ja niin on tuomio täytetty.

Kun poliisi otti asian näin luonnollisesti, keventyi nimismies kokonaan ja muista asioista puhellessa kului lopputaival.

Poliisi pysäytti hevosen muutaman köyhältä näyttävän talon pihalle ja kun nimismies kömpi reestä, näki hän jäätyneiden ikkunaruutujen sulana säilyneistä lomakkeista kurkistelevan ihmetteleviä kasvoja, jotka kuitenkin heti hävisivät kuin kummitusta säikähtäen. Hän astui tupaan, jossa oli laiha ja heikkosilmäinen nainen kuuden lapsen kera. Tuskin kuuluvasti vastasi nainen nimismiehen tervehdykseen ja alkoi kuin hädissään ja neuvotonna puhallella liekkiin padan alla kituen palavia risuja. Lapset, jotka kumoon kaadetusta tuolista ja lattialla hujan hajan olevista haloista päättäen olivat vasta vallattomassa leikissä puuhailleet, olivat nimismiehen sisään astuessa vaienneet aivan äänettömiksi ja vetäytyneet yhteen joukkoon peräsoppeen, josta alta kulmainsa tirkistelivät muhkeaturkkista vierasta.

— Eikö isäntä ole kotona? — kysyi nimismies puheen alkuun päästäkseen ja sijoittausi tulen lähettyville istumaan.

— Halkometsässä se on, mutta pitäisi kohta tulla.

Emännän ääni vapisi eikä hän vastatessaan katsonutkaan nimismieheen. Tuvassa oli taas hiljaista, ettei kuulunut muuta kuin emännän itsepintaiset puhaltelut ja rikkinäiseen akkunaruutuun paikaksi pistetyn tuohilevyn pärrytys, kun ulkoa huokuva viima sitä soitteli. Kun poliisikin puuhasi vielä ulkona hevosen kanssa, alkoi nimismiehestä tuntua kovin kiusalliselta ja hän yritti uudelleen keskustelua virittää.

— Omiako ne ovat kaikki nämä lapset?

— Omiahan ne…

— Onpa niissä kasvattamista, — kuusi kappaletta!

— On se seitsemäskin elossa olevia — ja emäntä silmäsi perinurkassa olevaan vuoteeseen.

Nimismieskin katsoi sinne ja näki likaisen harmaiden vällyjen alla jonkun kyyröttävän hiljaa ja yhdessä mykkyrässä. Se oli kymmenvuotias Jussi poika, joka tapaturmassa oli sisarensa ampunut. Aisatiu'un äänen pihalla kilahtaessa oli hän ensimmäisenä kipaissut penkille ja akkunaruudun sulasta lovesta ulos kurkistettuaan pökäissyt hätääntyneenä sänkyyn ja hautaantunut umpipäähän peitteen alle.

— Ja yksi kuollut, — jatkoi nimismies keskustelua.

— Niin.

Tätä sanoessaan vilkasi emäntä ensi kerran nimismieheen ja hänen silmissään värähti säikähdys.

Nimismiehen ja poliisin jonkun aikaa odoteltua saapui isäntäkin halkometsästä. Parta yhtenä jääharkkona ja silmät pakkasen vesille pusertamina työntyi hän hevosen hoidettuaan tupaan ja valtasi hänet kruununmiehet nähdessään samanlainen hätääntynyt neuvottomuus kuin emännänkin. Ovensuussa tempasi hän jo lakin päästään ja yritti kääntyä uuninloukkoon päin jääpuikkoja parrasta irroittaakseen, kun nimismies nousi ja ojensi ystävällisesti kätensä tervehdykseksi. Kuin hölmistyneenä tästä hänelle odottamattomasta seikasta ojensi isäntäkin vapisevan kätensä ja kumarsi kömpelösti ja hätäisesti, mikä sai nimismiehen entistäkin alakuloisemmaksi.

Isäntä sai kuulla kruununmiesten asian ja kävi yhä neuvottomammaksi. Hän istahti ensin takkakivelle ja yritti piippuaan sytyttämään, mutta nousi ylös ennenkuin sai piipun palamaan ja käveli akkunan ääreen ja silmäsi ruudun nurkkauksesta pihalle. Sitten kääntyi hän nimismieheen ja kysyi matalalla ja epävarmalla äänellä:

— Taitaisi olla paras heti piiskata?

— Niin — eiköhän, — vastasi nimismies lattiaan katsoen.

Isäntä lähti ulos ja palattuaan oli hänellä kädessä jäätynyt koivunvarpu, jota hän alkoi padan alla sulatella. Emäntä oli istahtanut jakkaralle karsinaloukkoon ja tuijotti helmassaan lepääviin käsiinsä ja lapset olivat edelleenkin liikkumattomina yhdessä joukossa.

Isäntä silmäsi lapsijoukkoa.

— Missäs se Jussi on? Eihän vain…

— Tuolla te on tängyttä, — selitti vanhin sisaruksista, vetäen sormen suustaan ja viitaten sillä vuodetta kohti. Peite vuoteessa liikahti.

— No, tulehan tänne, Jussi! — sanoi isäntä ja hänen äänensä värähti.

Emäntä tuijotti yhä helmaansa ja lapset kääntyivät katsomaan vuoteeseen.

— No, etkö sinä kuule! — ja isän äänessä oli käskevämpi sävy.

Peite liikahti taas, kääntyi ylälaidastaan syrjään ja Jussin pellavainen pää kohosi esiin vaikeasti kuin lyijyvuoresta. Kaikki olivat hiljaa, tuohilevy akkunassa vain pärräsi ikäänkuin kiirehtien Jussia, joka tavattomalla hitaudella ja kuin suurella voimain ponnistuksella kapusi sängystä lattialle. Seisoalleen päästyään silmäsi hän pälyillen ympärilleen, näki takan luona isän, odottava ilme silmissä, ja lähti, suun vääntyessä surkeaan väärään, hitaasti ja väännätellen kävelemään tätä kohti. Lähemmäs ehdittyään purskahti hän suuriääniseen itkuun ja nojausi isänsä polviin. Isä ryhtyi vapisevin käsin napuloimaan auki Jussin housuja ja saatuaan sen tehdyksi puristi hän Jussin polviensa väliin, silmäsi hätäisesti nimismiestä ja tarttui piiskaan. Nimismies tirkisteli lattiaan ja emäntä nykäsi huivin silmilleen, nojasi kyynärpäät polviin ja päänsä laskien käsien varaan kohahti hän tyrskivään itkuun. Lapset katsahtivat hätääntyneinä äitiinsä, katsoivat isän polvien välissä tasaisten piiskan iskujen alla vääntelehtivää ja täyttä kurkkua parkuvaa Jussia ja tyrskähtivät hekin toinen toisensa jälkeen äänekkääseen itkuun. Piiskaa tasaisesti hoitavan isänkin leuka alkoi värähdellä ja yhtäkkiä rupesi hänen partaansa tippumaan suuria vesiherneitä. Talon koira, mustakarvainen ja rehellinen pystykorva oli istahtanut lattialle isäntäänsä vastapäätä ja seurasi viisailla silmillään, pää kallellaan, isännän toimia. Kun emäntä ja lapset yksi toisensa jälkeen alkoivat itkeä, kävi se levottomaksi, liikutti vilkkaasti kosteaa kuononpäätään ja kaapsahti seisoalleen sekä loikkasi ulos pihalle, jossa se puhalsi pakkasilmaan haikean ulvonnan.

Nimismiehen oli hyvin ilkeä olla ja vaikka tupa oli kylmä ja viimainen olivat hänen kätensä käyneet kosteiksi. Hän vilkasi syrjäsilmin poliisiin, mutta sekin istui tyytymättömän näköisenä ja tuijotti tarkkaavasti jalkainsa väliin lattialle, johon oli hänen sikaaristaan kokoontunut kasa tuhkaa ja sen viereen sylkylätäkkö. Kun koiran ulvonta sekaantui tuvassa kaikuvaan itkunsorinaan, alkoi poliisi äkkiä kuin vihanvimmassa kengänpohjallaan hangata tuhkakasaa ja sylkylätäkköä ja teki sitä niin perusteellisesti, että molemmat hävisivät melkein näkymättömiin. Ja ikäänkuin hän juuri tuota siivousta suunnitellen olisi niin tarkasti lattiaan tirkistellyt, kohotti hän sen tehtyään päänsä ja katsahti nimismieheen. Mutta nimismiehen oli yhä vaikeampi olla. Kärsimättömästi silmäsi hän isäntää, yrittäen sanoa: "heittäkää tuo jo!" mutta ei saanut sentään mitään sanoneeksi. Isäntä käsitti hänen yrmin silmäyksensä toisin ja jatkoi hartaasti sekä kaikkea kiitosta ansaitsevalla uuraudella tahdikasta piiskan rapsutusta, ikäänkuin ajatellen, että esivallan edustajille ei pitänyt jäämän tinkimisen varaa.

Kun piiskan rapsutusta ja itkunsorinaa näytti uhkaavan jatkua loppumattomiin, nousi nimismies ylös, käveli hermostuneesti pari kertaa lattian yli ja pysähtyen isännän viereen heilautti kärsimättömästi kättään ja ärähti:

— No, antaahan nyt jo olla!

Isäntä pysäytti piiskan, nosti päätään ja katsahti kummastuneena nimismieheen. Kuin epäillen kysyi hän:

— Jokohan tuo sitten piisaa?

— Piisaa, piisaa toki — äh!

— No — jos se nyt sitten tuli kuitatuksi, niin annetaanpa olla.

Hän päästi pojan polviensa välistä ja viskasi piiskan loukkoon, ikäänkuin se olisi yhtäkkiä alkanut polttaa hänen kättään. Jussi tarttui vapaaksi päästyään molemmin käsin housuihinsa, nosti ne ylös ja juoksi vuoteeseen. Housuista ulos jäänyt paidanhelmus vain kerran vilahti, kun hän sukelsi umpipäähän häpeältä suojaavien ystävällisten vällyjen alle. Äiti vapautui kuin raskaan taakan alta, kuivasi silmänsä ja huivin entiselle sijalleen työntäen kiirehti padan alla kihiseviä risuja kohentelemaan. Isäntäkin sai nyt piippunsa palamaan ja aloitti keskustelun kelin huonoudesta.

Mutta nimismies tahtoi mitä pikimmin päästä taipaleelle. Hän veti turkin ylleen, heitti hyvästi ja lähti ulos. Ovella mennessään kuuli hän vielä perisängystä peitteen alta Jussin nikoitteluksi laantuvan itkunniiskutuksen.

LAPSENTYTTÖ

Orresta riippuva pienehkö kattolamppu valaisi riittävästi keski- ja peräosan tupaa, mutta jätti hämäräksi ovipuolen, jossa oli suuri, neliskulmainen uuni ja sitä vastapäätä, juuri oviloukossa, kaksi toistensa päälle rakennettua ja seinään kiinnitettyä sänkyä. Ylemmässä sängyssä loikoili saunaamisen jälkeen puoleksi pukeutunut renki, veteli savuja karisevasta piipustaan ja väliin laiskasti sylkäsi sängynlaidan yli alas lattialle. Takan nurkalla istui piika, vantteratekoinen Leena, ja punaisilla, tölpöillä ja tukevilla käsillään selvitteli saunan jäleltä vielä kosteita hiuksiaan. Emäntä tyhjensi perällä olevaa pitkää ruokapöytää astioista, joita siinä illallisen jäleltä vielä ajelehti, ja rupesi sitten rievulla leivänmurenia lakaisemaan. Juuri kuin hän oli työnsä lopettanut, alkoi peräseinällä oleva vanha kello, jolla oli mustunut puutaulu ja painona hiekalla täytetty pussi, korista ja särähdellä kuin vanha, vapisevapäinen kanttori virttä alkaessaan. Ja kun tuota alustavaa särinää oli kestänyt muutaman hetken, rupesi seasta eroittamaan lyöntejä, joita vähitellen karttui aina kuuteen asti, minkä jälkeen kellovanhus taas kuin yskäkohtauksesta päästyään tyynenä heilutteli leveätä kupariheiluriaan. Kellon säristessä viimeistä lyöntiään astui peräkamarista tupaan isäntä, joka oli kookas, parraton ja ankarapiirteinen mies, toisessa kädessään kynttilä ja toisessa pari kirjaa. Kynttilän asetti hän pöydän nurkalle ja istui itse pöydän päähän penkille. Emäntä ja Leenakin siirtyivät lähemmäs ja kun isäntä merkitsevästi silmäsi ylisänkyyn, sylkäsi renki piippunsa sammuksiin ja laskeusi vastahakoisesti alas. Saatuaan lapset nukkumaan, tuli kamarista tupaan lapsentyttökin, viisitoistavuotias Liisu. Hän oli muutaman samalla kylällä asuvan mökkiläisen tyttö ja oli vasta ensimäistä viikkoa talossa. Kooltaan oli Liisu ikäisekseen pieni sekä muutoin laiha ja kalpea. Suuret, pehmeät silmät olivat aina selkosen selällään ja katselivat kaikkea kuin pelolla ja anteeksi pyytäen. Hän pysähtyi kamarista tultuaan keskelle lattiaa ja epäröi, menisikö istumaan lavitsalle emännän ja Leenan rinnalle, mutta ei uskaltanut sentään mennä, vaan kyyristyi jakkaralle karsinaloukkoon ja nojasi selkänsä lämpimään uuninkylkeen.

Järeällä äänellä pani isäntä alkuun virren ja kun hän oli ensimäisen säkeen yksin veisannut, yhtyivät emäntä ja Leenakin kimeämmillä äänillään virteen. Raskaan alakuloisina keinuivat virren sävelet avarassa tuvassa ja tuntuivat hiljalleen kohoavan pimeässä olevaa kattoa kohti ja toinen toisensa jälkeen vaieten piiloutuvan sinne orsilla olevain lautain ja kalupuiden taakse. Syvällä hartaudella, kasvoilla vankka totisuus ja suuria virsikirjoja tukevasti kourassaan halliten veisasivat nuo päivän raadannasta väsyneet ja kuuman saunan raukaisemat ihmiset ehtoovirttään:

    "Nyt päivä edeskulun' on,
    Sull' kiitoksen mä, Herra, tuon,
    Ett's synnist', tuskast', vaarasta
    Mun varjelit ain' armosta."

Liisu kuunteli veisuuta ja katseli karsina-akkunasta näkyvää valjua neljänneskuuta, joka pakkasen kokoon käpristämänä killui korkeudessaan ikäänkuin kynsistään riippuen lumisten kenttäin yli sinisen harmaana värjöttävässä taivaanlaessa. Ja hänet valtasi epämääräinen kaiho ja surkumieli, niin että suupielet alkoivat herkästi värähdellä. Mutta silloin katsahti isäntä, veisuutaan silti keskeyttämättä, Liisuun, niin että tämä säpsähti eikä tiennyt mitä tehdä. Hetken katsottuaan viittasi isäntä kädellään ja Liisu lähti suurissa aikaihmisen kengissään kiiruusti kävellä lapsuttamaan pöytää kohti ja asettui arasti, maahan luoduin silmin, Leenan viereen, joka siirsi kirjansa lähemmäs ja osoitti virren kulun.

Kun virsi oli loppunut, alkoi isäntä lukea. Se oli ankarasanainen kirja, jossa tärisyttävällä tavalla ja peloittavin värein kuvailtiin helvetin sammumatonta tulta ja niitä tuskia, joita kääntymättöminä kuolleet sen sinisissä ja alati kalvavissa liekeissä saavat kärsiä. Läpitunkevalla kiinteydellä tähtäsivät isännän silmät tuohon ankaraan kirjaan ja hänen karheat poskipäänsä punoittivat, kun hän jyrkällä äänellä ja välistä huuliaan kosteiksi imaisten luki edelleen. Hartiat kyyryssä ja kädet vyöliinan alla helmassa istui Liisu ja uskalsi tuskin henkeään vetää, kun hän rävähtämättömin silmin ja suu puoliavoinna tuijotti isäntään. Kun isäntä vihdoinkin lopetti lukemisensa ja pani kirjan kiinni, oli tuvassa hetken syvä hiljaisuus. Liisu tuijotti yhä isäntään ja kyyristyi odotuksen tuskassa vieläkin pienemmäksi, sillä hänestä tuntui että tuota jännittävää äänettömyyttä seuraa välttämättä jotakin käsittämätöntä ja peloittavaa. Sitä samaa näyttivät emäntä, Leena ja renkikin odottavan, kun he äänettöminä ja rävähtämättä tähtäsivät eteensä permantoon. Mutta isäntä otti esiin virsikirjan, käänsi muutamia lehtiä ja pani virren alkuun. Vasta kun Leena veisattavan virren löydettyään työnsi kirjaa Liisun eteen, irtausi Liisu säpsähtäen jännityksestään ja koetti yhtyä veisuuseen.

Virren veisattua poistui isäntä kynttilöineen ja kirjoineen emännän kanssa kamariin ja renkikin kiipesi takaisin ylisänkyynsä. Liisu pujahti karsinan puoleisessa peränurkassa olevaan sänkyyn, johon Leenakin lampun sammutettuaan tuli. Renki ylisängyssä alkoi kuorsata ja samaan kuoroon yhtyi peränurkassa Leenakin, mutta Liisu valvoi vielä kauan. Hän ei saanut ajatuksiaan pois isännän lukemista asioista, jotka uutuudellaan löivät voimakkaasti häntä vastaan. Kotona ollessaan ei hän koskaan ollut kuullut semmoisista asioista. Ei siellä milloinkaan luettu eikä veisattu. Pyhäpäivin meni äiti lehmän hoidettuaan kylälle ja isä eineen syötyään paneusi makailemaan ja nukkui koko päivän, kylkeään vain välistä käänsi ja raotti vähän unisia, verestäviä silmiään, ja hän oli saanut viettää päivänsä, miten itse tahtoi eikä kirjan ääreen koskaan hätistetty. Mutta tänne taloon tultuaan oli isäntä heti ensi päivinä tutkinut hänen lukutaitoaan ja puhellut hengellisistä asioista.

Liisu kyyristyi lähelle Leenaa ja koetti päästä uneen. Vielä hyvän aikaa silmät ummessa odotettuaan hän viimeinkin nukahti. Mutta mielikuvitus työskenteli vielä illallisissa asioissa ja yks kaks oli hän olevinaan viimekesäisessä suuressa metsänpalossa, jota koko kylän väki oli ollut sammuttamassa. Hän seisoi sammaleisella kivellä toisten tyttösten kanssa ja katsoi tulen valtavaa leikkiä. Mutta ankarasta kuumuudesta villiintynyt tuli teki äkkiä käänteen ja alkoi painaa liekkejä kiveä kohti. Ratisten ja kaiken altaan korventaen hiipivät liekit matalina pitkin kuivaa sammalistoa ja kun puu tuli eteen, nostivat ne käärmeelliset päänsä ylös ja riemusta hulmahtaen karkasivat rymyllä ja pauhinalla pitkin puunrunkoa ylös. Puu värisi kuin kuoleman tuskissa ja tuuli ajoi tulisia, räiskyviä kipunoita ympäri ja niistä hulmahti sammalisto tuolla ja täällä ilmiliekkiin. Silloin toiset tyttöset pyrähtivät juoksuun, huutaen hänelle: "tule pois!" Hän yritti perään, mutta ei päässytkään paikaltaan. Liekit lähenivät yhä ja kuumuus yltyi ja hän alkoi riuhtoa itseään irti ja surkeasti huutaa… kunnes heräsi siitä, että Leena töykki häntä kylkeen ja unisella, tahmaisella äänellä mökisi: "mitä se siinä, painajainenko sitä… nuku pois!"

Seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, lähtivät isäntä ja emäntä isompain lasten kanssa kylään sukulaisiin. Nuorin lapsi jäi kotiin ja Leenan komensi emäntä olemaan Liisulla apuna sen hoitamisessa. Mutta kun pitkä sunnuntaipäivä rupesi illaksi riutumaan ja hämärä alkoi kurkistella akkunoista sisään, lähti Leena rengin kanssa naapuriin ikävätä iltaa lyhentämään. Liisun valtasi ahdistava pelko, kun piti yksin jäädä ja itkumielin pyyteli hän Leenaa jäämään kotiin. Mutta Leena sanoi vain: "höpsis aikaihmistä!" ja pyörähti pihalla jo mennä vintturoivan rengin jälkeen että hameenhelma vain kerran ovessa liehahti.

Lähtiessään oli Leena laittanut takkaan pystyvalkean, joka laajalti valaisi rosolankkuista lattiaa, pakoittaen sisääntunkeilevan hämärän nurkkapielissä ja katonrajassa piileksimään. Kuusiset halot räiskyivät ja räsähtelivät aivankuin olisivat keskenään torailleet ja väliin vihaisesti sinkosivat lattialle tulisen hiilen.

Ulkona humisi ontosti pyrynsekainen tuuli, jonka puuskaukset tavantakaa sivusivat tuvanseiniä kuin jotain haparoiden. Toisinaan taas sellainen puuska tuiskahti katolle, vihelsi kerran pari uuninpiipussa ja heittäysi kuperkeikkaa alas pihalle, jossa alkoi auki unohtunutta tallinovea rämpyttää. Sitte se havaitsi tallin eteen varisseet heinän korret ja alkoi niitä kiidättää ympäri pihaa. Hätääntyneinä pyyhälsivät korret tuulen edellä, pyrkien pihasolista ulos, mutta tarttuivat lumeen yksi sinne, toinen tänne ja jäivät siihen piippasemaan.

Liisun oli täytynyt tyytyä kohtaloonsa ja niellä itkunsa alas. Avuttomasti eteensä tuijottaen istui hän nyt vuoteen reunalla ja keinutteli koneellisesti kätkyttä.

Lapsi oli levoton eikä tahtonut ottaa nukkuakseen. Se heittelehti kätkyessä sinne tänne, kätisi ja hieroi silmiään lihavilla pikku käsillään. Kun Liisu ei hätäillyt sitä syliinsä ottamaan, alkoi se itkeä tihertää, ensinnä kuin tunnustellen, mutta kun siitä ei apua ollut, jännitti se pienen ruumiinsa luokaksi ja alkoi punaisena kuin paise täyttä kurkkua huutaa. Silloin havahtui Liisu, tarttui käsin kätkyen laitaan ja alkoi keinuttaa niin että lattialankut kolisivat. Huulet torvella piispitti hän kuin henkensä hädässä ja korjasi väliin vapaalla kädellä peitettä, jonka lapsi heti aina itsepintaisesti päältään työnsi. Lopulta täytyi Liisun ottaa se ylös ja tarjota pullosta maitoa, jota se ahnaasti rupesi imemään, kyynelten poskilla vielä kimaltaessa ja itkun väkivaltaisten jälkimaininkien ruumista vavahutellessa. Muutettuaan sitten kuivaa lapsen ympärille, asetti Liisu sen varovasti kylelleen kätkyeen ja alkoi taas jalallaan keinuttaa, laulaen puoliääneen tavallista nukutuslauluaan:

    "Pium paum paukkaa,
    Annikki metsiä laukkaa…"

Tuo hänen yksitoikkoinen kehtolaulunsa, jonka kahta säettä hän yhteen menoon hartaudella toisteli, kaikui avarassa tuvassa melkein valittavana ja sitä säestivät seinän takana tohiseva tuuli ja lumihiutaleiden hilke akkunaruuduissa. Ja kuin tahtia lyöden kolkkivat kätkyen jalakset lattiaan. Puut takassa olivat jo hiiltyneet kekäleiksi ja luhistuivat kokoon. Ontuen ja epävarmasti tuikahtelivat liekit kekäleiden välissä, synnyttäen lattialle ja peräseinälle sinne tänne keijuvia varjoja, ikäänkuin pimeys voitostaan varmana olisi nurkkapielistä ilkamoiden esiin tanssinut. Liisun mieltä alkoi yhä enemmän pelko ja autiuden tunne ahdistaa ja rinnassa värisi hänellä jo kärkäs nyyhkytys.

Lapsi oli jo nukahtanut ja Liisu lakkasi keinuttamasta, jääden kädet helmassa hiilokseen katsomaan, ikäänkuin hän sen riutuvista liekeistä olisi etsinyt turvaa kasvavaa pimeyttä vastaan. Mutta nuo sinervät liekit, jotka kokoonluhistuneita kekäleitä salakavalasti nuoleskelivat, johtivat hänen ajatuksensa helvetin sammumattomaan tuleen. Säikähtyneenä katsoi hän ympärilleen ja pienillä, kalpeilla kasvoilla kuvastui kiduttava tuska. Muualle hän ei kuitenkaan voinut kauemmin katsella, sillä tuossa raskaassa pimeydessä, joka kaikista nurkista esiin painausi, tuntui hiipivän pahansuopia haltioita, jotka vaanien odottivat sitä hetkeä, jolloin viimeinen liekki takassa nukahtaisi ja tuvassa olisi täysi pimeä. Vaikka Liisu koetti torjua mielestään helvetti-ajatuksia, tulivat ne sentään yhä uudelleen mieleen. Ja kun hän oikein kuvitteli mielessään, kuinka kadotettujen täytyy iankaikkisesti ja koskaan vähintäkään lepoa saamatta virua sanomattomassa kuumuudessa ja tuollaisten sinisten, käärmeellisesti kaluavain liekkien nuoleskelemina, valtasi hänet pöyristävä kauhu, kylmä hiki kihosi ruumiista ja hengitys kävi vaikeaksi. Nyt täytyessään olla yksinään autiossa ja yhä enemmän pimenevässä tuvassa, jossa hiljaisuutta häiritsi vain lapsen tasainen hengitys ja tuulen humina, tuottivat nämä kuvittelut kaksinkertaista tuskaa. Pimeän pelosta täytyi hänen herkeämättä tähdätä hiilokseen ja samalla hänen mielikuvituksensa kuumeentapaisesti työskenteli helvetin liekeissä.

"Kun sitä olisi yhtä jumalinen ja harras kuin isäntäkin, niin olisi paljon parempi olla", mietti hän ja näki mielikuvituksessaan isännän, joka laihoine kasvoineen ja ankarine piirteineen istui pöydän päässä ja koroitetulla äänellä luki: "Mikä kauhea sija sinulle, o syntinen, onkaan valmistettu siinä järvessä, joka tulesta ja tulikivestä palaa, jollet käänny ja tee parannusta! O itkun iäistä piinaa!"

Liisulla olivat kaikki aistit niin sairaloisesti jännittyneet, että hän ei ollut oikein selvillä, ajatteliko hän itse nuo sanat vai istuiko isäntä todellakin tuolla pimennossa pöydän takana ja luki ne kirjasta. "O itkun iäistä piinaa!" kertasi hän hiljaa mielessään ja häntä puistatti kuin horkassa. "Kun sen Leenankin nyt piti mennä pois!" Hän tunsi itsensä niin kovin avuttomaksi ja hyljätyksi. Hän melkein toivoi, että lapsikaan edes heräisi ja alkaisi hänelle ratoksi äännellä, mutta se nukkui niin levollisesti että hengitystä tuskin kuuli. Kääntääkseen ajatuksiaan ikävistä ja peloittavista asioista, alkoi hän hiljaa hyräillä virrenvärssyä:

    "Mun silmän', käten' nostan
    Ain' ylös mäkihin,
    Joist' avun tiedän saavan
    Ja valon kaunihin."

Mutta virren alakuloinen sävel johti uudelleen Liisun mieleen hartaushetket ja isännän. "Mitähän", jylähti yhtäkkiä hänen mielessään, "mitähän, jos minä nyt kuolisin, joutuisinkohan minä kadotukseen?" Ja Liisu päätteli, että hän joutuisi, sillä olihan isäntä sanonut, että hän oli kerinnyt jo monastikin kasteenliittonsa rikkoa.

"Kun tulisivat nyt ne kylämiehet", vaikeroitsi hän ja jännitti korviaan, eikö pihalla jo kuuluisi tulevien askelia. Mutta niitä ei kuulunut, tuuli siellä vain itsepäisesti tallin ovea rämpytti. Pimeys oli jo valloittamaisillaan viimeisenkin alan tuvanlattiasta. Yksi sinervä liekki vain enää nojallaan olevaa kekälettä kalusi ja lepatti kuin hätäviiri. Liisu katsoi tuon liekin kuolonkamppailua ja tunsi oman sydämensä samalla tavoin hädän ja tuskan vallassa lepattavan. Kätensä suonenvetoisesti yhteen liittäen alkoi hän supattaa: "Rakas herra Jeesus, Jumalan ainokainen poika, varjele minua siltä kavalalta kiusaajalta, joka aina ympäri käy, etsien kenen hän saisi niellä…" Hänestä tuntui, että se ihmissieluja vaaniva kiusaaja hurjin hypyin ja avonaisin, veripunaisin kidoin kierteli pitkin tuvan seinustoita ja että tuo viimeinen riutuen lekuttava liekki oli ainoa, joka esti sitä kiljuen ja möräten esiin karkaamasta. Jos liekki sammuu eikä hän, epäuskossaan ole kyennyt Jeesuksen suojelusta saamaan, niin…! Läähättäen koki hän supattaa edelleen rukoustaan ja saada itsensä väkisinkin vakuutetuksi siitä, että Jeesus suojelee häntä kaikilta yön kauhuilta. Mutta kesken hänen kiihkeintä rukoustaan alkoi liekki epätoivoisesti lekuttaa ja sammui sitten äkkiä niin että tupa kävi kokonaan pimeäksi. Liisu painautui suulleen tyynyä vasten ja alkoi ääneensä itkeä…

Lapsikin alkoi taas käydä rauhattomaksi. Se kätisi ja valitti unissaan ja heitteli päätään. Pian se heräsi kokonaan ja alkoi itkeä tihertää. Mutta Liisu makasi suullaan vuoteessa ja niiskutti rajusti. Eikä Liisu sittenkään noussut, vaikka lapsi rupesi täyttä kurkkua huutamaan. Ja niin jatkui hetki hetkeltä väsähtämättä ja toivottomalla tasaisuudella lapsen huutava itku, aivankuin se tuolla itsepintaisuudellaan olisi tahtonut ympäröivän pimeyden puhkaista. Vihdoin kun lapsen heikko ruumis jo väsyi ja itku heikkeni tahdottomaksi tyrskimiseksi, kuului pihalta jalaksen narinaa ja kohta sen jälkeen askelten töminää portailta. Emäntä ja Leena, joka naapurista palatessaan oli kannaksille pyörähtänyt, tulivat tupaan Lapsen itkun kuullessaan sanoi emäntä nuhtelevalla äänellä:

— No herranen aika, yksinkö täällä lapsi pimeässä tuvassa huutaa!

Emäntä heitti kiiruusti enimpiä vaatteita pois ja kumartui Leenan laittaessa lamppuun valkeaa kätkyen yli ja tarjosi lapselle rintaa.

— Mihinkä se Liisun älliö on hävinnyt? No on siinä, kun jätäpäs lapsi ihkasen yksin ja…

— Tuollahan tuo on sängyssä, — keskeytti Leena.

Nyt harmistui emäntä kokonaan.

— Kyllä on siinäkin ihmisen alkua, kun nukkuu niin siki, ettei herää vaikka lapsi itsensä kuoliaaksi huutaisi.

Saatuaan lampun kuntoon meni Leena sängyn luo ja tyrkkäsi Liisua kylkeen. Mutta kun siitä ei ollut mitään seurausta, käänsi hän Liisun kylelleen ja samalla huusi hätääntyneenä:

— Siunatkoon, mikä sillä on, kun silmät ovat nurin ja hammasta puree!

— Sillähän on suonenveto! Koita avata sen kouria ja hieroa ohimoita, — neuvoi emäntä ja ehätti itsekin Leenalle avuksi.

Liikuteltaessa alkoi Liisu hurjasti heittelehtiä vuoteella, että emännällä ja Leenalla oli täysi työ saada hänet paikallaan pysymään. Hänen suustaan pursusi vaahtoa ja mielettömästi tuijottaen puhui hän aluksi käsittämättömiä sanoja, sitten selvemmin ja tuvan pimeää peräseinää kohti huitoen:

— Tuolla se on helvetti. Ettekö näe noita mustia miehiä… Voi Herra
Jumala, nyt ne tulevat ottamaan…

Liisu alkoi kiljua läpitunkevasti ja hurjana heittelehtiä. Leena purskahti itkemään ja emäntä asetti voivotellen ja vapisevin käsin kylmää käärettä Liisun otsalle.

— Voi hyvä Jumala, minkä me sille teemme? Aivanhan se kuolee tuohon paikkaan. Koitetaan edes veisata, — ehdotti emäntä ja pani pahasti väräjävin äänin virren alkuun.

Kyynelten vuotaessa ja vääristynein kasvoin yhtyi Leenakin virteen. Emäntä istui vuoteen reunalla, keinutteli jalallaan kätkyttä ja siveli toisella kädellään Liisun ruumista, samalla kun hän tuskaisin ilmein johti veisuuta.

Liisu tyyntyi vähitellen ja lakkasi silmiään vääntelemästä. Näytti kuin olisi hän vaipunut veisuuta kuuntelemaan. Hetkisen kuluttua alkoi hän hymyillä, avasi puolittain silmänsä ja virkkoi kirkkaalla äänellä:

— Nyt minä näen taivaan! Siellä enkelit veisaavat ja sisar Annakin on niiden joukossa.

Hän sulki taas silmänsä, mutta hymyili edelleen. Leenalta katkesi veisuu ja hän purskahti taas itkuun. Emäntäkin vaikeni ja kohotti vyöliinan silmilleen.

Isäntä oli sillä välin saanut hevosen korjuuseen ja ruokituksi ja tuli nyt sisälle. Yhteen ääneen ja toisiaan keskeytellen alkoivat emäntä ja Leena kertoa, kuinka Liisun laita oli ollut, kuinka se näki helvetin…

— … Ja rupesi enkeleitä näkemään, kun me virren alotimme, — lopetti emäntä.

Isäntä riisui turkkinsa naulaan ja kävi pöydän eteen lavitsalle istumaan. Hän katsoi vakavana ja miettivästi Liisua, joka nähtävästi oli vaipunut uneen. Itkusta punaisin silmin katsoivat emäntä ja Leenakin valjuna lepäävää Liisua, jonka rinta kohoili tasaisesta hengityksestä. Hetkiseen ei kuulunut muuta kuin tuo Liisun hengitys ja lumen rapina akkunoissa. Mutta sitten lopetti isäntä äänettömyyden ja puhui harvaan ja painavasti:

— Herätykseksi se on Liisulle ollut, Sille näytettiin jo armonajassa kadotus, että osaisi sitä karttaa ja parannuksen tehdä. Niin se on, tuuli puhaltaa, kusta hän tahtoo ja sinä kuulet hänen humunsa, mutta et tiedä kusta hän tulee tai kuhunka hän menee.

JUSSI JA MUSTA

Jo viikkoja sitten oli vilja pelloilta korjattu ja kuin omaa alennustaan nyyhkien levisi niittyjen keskellä syyssateiden liottama sänkivainio. Taivas, joka kesällä oli sinisenä ja korkeana vainion yli kaareutunut, ikäänkuin sen vehmautta pyhästi siunaten, oli nyt viime päivinä laskeutunut yhä alemmas ja alemmas, käyden samalla yhä sakeammaksi ja harmaammaksi, kunnes puhkesi toivottomiin kyyneliin, joita itsepintaisen tihkusateen muodossa näytti valuvan loppumattomiin. Ja jos hetkeksi herkesi valumasta, silloin lähti liikkeelle tuuli, joka pahimman sateen aikana oli metsäsaarennoissa värjötellyt, ja haikeasti suhisten kierteli alastomiksi nuoltuja syksyisiä kenttiä, meuroi sekaisin taivasta kiertelevät vesihöyryt ja sai ne uudestaan vettä tihkumaan.

Raskaasti laahaten savettuneita kenkiään asteli kumaraisena sahrojen perässä Jussi renki, joka kynti nurin laajaa sänkivainiota. Raskasta työtä on kyntäminen ainakin, saati sitten sateiden liottamilla sänkipelloilla ja alkoi se Jussista tuntua jo liialta ihmisrääkiltä. Olisi edes ollut poutakaan, mutta kun sataa vihmoi yhtä päätä, — eikä lopusta näyttänyt olevan toivoakaan. Ja sitä tuli hienona kiusallisena vihmeenä, joka tunkeutui joka paikkaan, vihmoi ilkeän kutittavasti vasten kasvoja, korvallisia ja kaulaa, kastellen päivän päälle likomäräksi vaatteet, jotka sitten kylmän-kalseina ja varattomina pitkin sivuja lotkottivat. Tai kun olisi edes heti rankemmastikaan satanut, roivannut yhdessä ryöpyssä alas tuon kirotun ja kaikki liottavan märkyyden, niin olisi edes vahvemmalla syyllä suojaan päässyt, lämpimään saunaan vaatteitaan kuivaamaan ja maata köhöttelemään! Mutta eihän sitä nyt kehdannut sateenpitoon heittäytyä, kun sitä tuli hienosteensa ja taukoamatta.

Mustakin käveli sahrojen edessä vaisusti ja takaltaen, aivan kuin sekin olisi siinä pää riipuksissa vakoa pitkin ponnistellessaan punninnut samoja kiusallisia seikkoja kuin Jussikin. Se oli vanha, paksujalkainen ja puisevatekoinen aurakopukka, joka oli jo monet hevosmarkkinat kokenut ja monen omistajan aisoissa hikoillut. Se siirteli jalkaa jalan edelle suurimmalla varovaisuudella ikäänkuin visusti punniten jokaisen askeleen tärkeyttä. Toisinaan se taas nähtävästi tuumi kokonaan pysähtyä, mutta liikkui sentään vielä epävarmasti kuin tunnustellen ajajansa mielialaa ja kun sahrojen takaa ei kuulunut mitään, seisahtui se äkkiä kesken vaon. Silloin Jussi aina satutti kupeensa sahrojen perään, havahtui tylsästä turtumuksestaan, sylkäsi suunsa selväksi ja päästi sitten suitsiperiin tarttuen rämähtävän kirouksen. Musta luimautti silloin korviaan, huiskasi kerran pari hännällään ja nojautui vastahakoisesti eteenpäin, jolloin koko laitos, Musta, sahrat ja perässä kumarana asteleva Jussi taas lähtivät liikkeelle läheten hitaasti pellonpäätä.

Iltapuoleen alkoi Jussi olla jo taas ihoa myöten märkänä ja peräti uuvuksissa. Hän kiroili mielessään isäntää ja koko talon väkeä, kun ei tällaisellakaan säällä aikaisemmin työstä pois kutsuttu. Ja kutsumatta hän ei uhallakaan päättänyt lähteä. Kiroten ja mälliään vihaisesti purren kouristi hän sahrankurjesta ja ärjyi rämäkästi Mustalle. Mutta Mustan korvat olivat ärjymisille tottuneet ja suupielet käyneet vuosikausien riuhtomisista tunnottomiksi. Se siirteli jalkojaan yhä vaisummin ja pysähtyä töksähteli yhä tiheämpään, joten Jussi yhä useammin satutti kupeensa sahranperään. Siitä alkoi Jussin kiukku kääntyä Mustaa kohti, jolle hän alkoi pienimmästäkin aiheesta entistä rämäkämmin karjua kuin sillä lievittääkseen myrtynyttä mieltään. Ja kun ärjyminen ja suitsista repiminen ei kyennyt tarpeeksi suurta notkeutta Mustan kankeissa jäsenissä synnyttämään, haki Jussi pensaikosta vainion laiteelta notkean koivunvesan, jolla pienimmänkin vastuksen sattuessa peittosi kuin hullu Mustan kohmettunutta selkänahkaa. Mutta tuosta määrättömästä ärjymisestä ja ruoskimisesta alkoi Musta lopulta käydä vauhkoksi. Se hätkähteli Jussin pienimmästäkin liikkeestä, silmistä oli kadonnut vaisu ilme ja mieletöntä säikkymystä kuvastaen pöllöttivät ne ympärilleen. Kun Jussi heilautti ruoskaansa, yritti Musta aina juoksua porhaltamaan. Mutta silloin Jussi raivosta mustana painoi sahrat peltoon niin syvälle, että Mustan täytyi huohottaen pysähtyä, jolloin Jussi taas sai aihetta ruoskaansa heiluttaa. Varsinkin päissä kun kääntyä piti, hätiköitsi Musta vaolle ennenkuin sahratkaan olivat paikoillaan. Silloin tempasi Jussi aina suitsista, että Mustan kuolaiset suupielet kauas arvilleen vääntyivät ja koko hevonen lyyhistyi taapäin, kohta taas vauhkona eteenpäin karatakseen ja sahrat nurin viedäkseen. Kuin raivon käpristämänä painausi silloin Jussi kokoon, oikasi heti jälleen itsensä ja käsien nyrkkiin kouristuessa pakeni hänen piipunperien mustaamasta suustaan kuumalla raivolla ja koko olemuksen juuria tärisyttäen sana: s-saatana! Ikäänkuin se olisi ylikuohuvinta raivoa asettanut, tarttui hän sen jälkeen uudelleen sahroihin, sai ne vihdoin paikoilleen ja niin lähdettiin taas kirousten ja piiskanläiskeen saattamina pellon toista päätä tavoittamaan…

Vesimärkänä hiestä ja sateesta, höyryten ja huohottaen ja voimainponnistuksesta vavisten mekasti Jussi illan lähetessä yhä sahrojen ja vauhkona reutoilevan Mustan kanssa. Korvat humisten ja näkö veren päähän pakkautumisesta himmenneenä käsitteli hän viimeisillä riutuneilla voimillaan sahroja ja kiroili käheäksi painuneella äänellään. Ja kun iltakellon ääni vihdoinkin vapauttavana kaikui raskaaseen syyskuun iltaan ja Jussi päästi Mustan valjaista sekä lähti kotiin taluttamaan, oli hän niin uuvuksissa että tuskin omaa ruumistaan tunsi. Mutta vieläkin uupuneempi oli Musta, joka laahusti Jussin jälessä niin että leveät ja saviset kaviot losahtelivat märkään tiehen kuin juntan iskut ja Jussin suitsista taluttaessa ojentui sen pää eteenpäin kuin kuristumaisillaan olevan, sillä muu ruumis ei näyttänyt jaksavan perässä seurata.

Kun Jussi sai illastaneeksi, siirtyi hän kohta tallinparvelle ja paneusi nukkumaan. Lammasnahkaiset vällyt loivat mieluisaa lämmintä ruostuneeseen ruumiiseen ja hetkisen unen ja todellisuuden vaiheilla riutuen sekä kuunnellen sateen unettavaa ropinaa ja alhaalla apettaan syövän Mustan yksitoikkoista rouskutusta vaipui hän sikeään uneen…

Lämpimien vällyjen alla kuorsatessaan uneksi Jussi kesästä. Tihkusateen ropina tallin pärekattoon johti unikuvat heinäsirkkojen väsyttävään sipitykseen ja niittyaikaan. Hän kuvitteli istuvansa niittokoneen pukilla ja eteen valjastettu Musta kahlasi kylkiään myöten timoteipellossa. Aurinko paahtoi räikeästi pilvettömältä taivaalta, heinikossa sipittivät sirkat, vaikenivat ja jatkoivat taas tuota unettavaa sipitystään. Jussi nautti mukavasta työstään ja aurinko hautoi niin makeasti selkää. Mutta Musta pysähteli tuon tuostakin, että Jussi oli pukiltaan kuperkeikkaa alas pudota. Se sapetti Jussia ja sai hänet kiroilemaan ja ohjaksista riuhtomaan. Mutta siitä ei ollut pitkälle apua, sillä Mustan ympärillä surisi lauma kiukkuisia paarmoja ja kärpäsiä, joita Mustan täytyi hädistellä milloin vatsan alle osoitetuilla potkuilla, milloin hännänhuiskeella ja päänpudistuksella ja välistä kaikilla yhtaikaa. Väliin taas Mustan häntäänsä huiskiessa joutui toinen ohjaksista sinne häntävihkon alle ja kun Jussi koetti sitä pois kiskoa, näpisti Musta kuin tahallista kiusaa tehden ohjaksen sitä lujemmalle, niin että Jussin täytyi laskeutua maahan ja irroittaa se kätten mahtain. Se sapetti yhä enemmän. Päästyään takaisin pukille päästi hän sarjan karmeita kirouksia, repi suitsista ja läiskytti suitsiperillä Mustan lautasia, niin että Musta vauhkoutuen puolijuoksussa sukeltausi sankkaan timoteihin.

Saran päähän sillä tavoin päästyään pysäytti Jussi Mustan hengähtämään, viskasi suitset sivulle ja laskeusi itsekin maahan. Kuin hyvitellen taputti hän Mustaa kaulalle, irroitti harjan länkien alta ja rupesi otsaharjaakin kohentamaan. Mutta silloin kääntyi Musta, korvat vihaisessa niuhossa, äkkiliikkeellä päin ja päästi luita ja ytimiä karmivan hörähdyksen. Lerppahuulet olivat kääntyneet sykkyrään ja paljastuneilla, keltaisilla hampaillaan tavoitti se Jussia. Sydän kauhusta pusertuneena hypähti Jussi syrjään, mutta vauhkosti pöllöttävin silmin kierrätti Musta perässä ja huimasti ratiseva koneenterä uhkasi Jussin jalkoja. Säikäyksestä raukein jäsenin lähti hän juoksemaan poikki peltojen. Mutta matka ei tuntunut edistyvän ja jaloissa oli kuin lyijypainot. Musta kirmasi korskuen perässä ja lennätteli ojien yli ryskyvää ja ratisevaa niittokonetta…

Edessä oli vanha ja ränsistynyt heinälato. Sitä kohti pakeni Jussi, juoksi kuin henkensä edestä taisteleva mies, jonka sydäntä likistää kuoleman kauhistus. Ladon taakse päästyään pysähtyi hän henkeään vetämään, mutta siinä samassa kierrätti Mustakin jo nurkitse perässä ja kuroitti luimukorvaista päätään Jussia kohti. Jussi kiersi toiselle puolen latoa, mutta itsepintaisesti kaarsi korskuva Musta perässä. Silloin iski Jussi kouransa seinänrakoihin että lahoiset kaarnat pölähtivät ja kauhusta lamautuneet voimansa jännittäen pääsi hän vilauksessa katolle. Hän heittäysi lahoisen olkikaton harjalle selälleen ja siniseen korkeuteen tuijottaen huohotti väsymyksestä…

Musta siellä alhaalla tuntui pysähtyneen. Päristelyä ja puhkuvaa hengitystä sieltä vain kuului. Mutta sitten kuului kolinaa sivuseinältä, ikäänkuin kaviot olisivat pyöreihin seinähirsiin kolhineet. Jussi kohotti päätään. Kauhistus! Mustan luimukorvainen pää sykkyrään vetäytyneine lerppahuulineen ja vauhkosti pöllöttävine silmineen ojentausi räystään yli Jussia kohti. Musta oli kohonnut kahdelle jalalle seinän varaan ja tavoitti Jussia hampaihinsa. Jussi oli tuokion aikaa aivan kankeana hämmästyksestä eikä kyennyt mitään ajattelemaan eikä tekemään, tuijotti vain henkeään pidättäen Mustan punaisena hohtaviin ja kuumaa henkeä huokuviin sieramiin. Mutta sitten irroittausi hän puistaltaen huumiostaan, tempasi viereltään kattomalan ja iski sillä voimainsa takaa Mustaa, joka lotkahti alas seinän nojalta ja päristeli kovin sieramiaan. Sitten se lähti liikkeelle ja alkoi kiertää latoa, kirmaisi häntä sojona ja pää rintaan painettuna kuin ainakin hurjasti pillastunut, mieletön hevonen. Huumaavasti ratiseva kone seurasi kohona keikkuen perässä…

Musta kirmaisee yhä ladon ympärillä ja pienentää joka kierroksella piiriä! Pyöreinä pöllöttävin silmin istuu Jussi kuin hyypiö ladonkatolla ja seuraa tuota kamalaa piiritystä. Kauhusta kutistuvin sydämin odottaa hän milloin kone hurjassa vauhdissaan viskautuu ladon nurkkaan. Yhä lähempänä nurkkia heittelehtii kone ja Jussilla salpautuu hengitys. Nyt… nyt… Samalla kuuluu ankara täräys, jota seuraa huikea ryske ja sekaannus. Huimaus sydämessään putoaa Jussi hajoavan katon tunkkaisiin olkiin peittyen alas sikinsokin sattuvien hirsien keskelle…

Kiljahtaen heräsi Jussi unestaan ja huomasi makaavansa kylmällä lattialla, johon hän oli vuoteesta luisunut. Hän oli kylmän hien vallassa ja vapisi kovin. Harreilevin silmin tuijotti hän ympärilleen, luullen pimeässä vieläkin näkevänsä Mustan luimukorvaisen pään ja vauhkot silmät. Vähitellen hän siitä kuitenkin tointui todellisuuteen, nousi vuoteelle ja kääriytyi vällyihin. Mutta hänen ei ollut hyvä olla. Hetkisen kyleltä toiselle käänneltyään viskasi hän äkkiä peiton syrjään, sylkäsi ja kapusi parvelta alas. Hän otti Mustan edestä apesankon, jossa oli vielä puolet apetta syömättä ja sekoitti siihen kolme kahmalollista jauhoja, hieroi ne hyväksi ja ripotti päälle vielä kourallisen "kermaksi". Halukkaasti kävi Musta kalsuine hampaineen käsiksi tuohon herkulliseen appeesen ja kun Jussi taputti sitä kaulalle, laski se apetta hatarasta suustaan pelmuttaen päänsä hetkiseksi Jussin olkapäälle. Tyyntyneenä palasi sitten Jussi vuoteelleen, kääreysi huolellisesti vällyihin ja syvä turvallisuuden tunto rinnassaan kuunteli, kuinka alhaalta parven alta kuului anteeksi antavana ja rauhoittavana apettaan viimeistelevän Mustan vaisu rouskutus…

KESKEN JÄÄNYT

Yhtä toivottoman tasaisena ja puhtaaksi nuoltuna levisi niitty niin kauas kuin silmä kantoi. Ainoana vaihteluna olivat heinäladot, joita riitti joka suunnalle niin pitkälle kuin niittyäkin ja jotka heiniä täyteen ahdattuina ja ovet tiivisti sulettuina muistuttivat täyteen syönyttä ja yltäkylläistä ihmistä, joka ynseästi hymyilee muiden puutteelle. Niiden seinät olivat syyssateissa muuttaneet harmaan värinsä melkein mustaksi, samoinkuin siellä täällä näkyvät aidatkin.

Yhdellä puolen rajoitti niittyä kyläntie, joka pitkällisten sateiden aikana oli muuttunut kauttaaltaan viheliäiseksi savilätäköksi, johon pyörät upposivat lähes akselia myöten. Heti kyläntien syrjässä oli pitäjän uusi hautausmaa, jonka punaiseksi maalattu ruumishuone näytti nyt samanväriseltä kuin niittyladotkin.

Hautausmaan kohdalta kulki keskiniittyä kohti kaksi riviä linjaseipäitä, kymmenen syltää aina seiväsparin väliä. Seivästen välissä oli ojankaivos. Valmista ojaa molemmille reunoille kohonneine savi- ja murapattereineen ulottui jo pitkälle niitynselkää kohti ja siinä jossa se päättyi liikkui jotakin harmajaa, samalla kuin patterien päihin liittyi savilohkare toisensa jälkeen. Ojankaivaja, joka siinä lakealla niitynselällä murheellisen syystaivaan alla uurasti, tuntui tieltä katsojasta itsepintaiselta myyrältä.

Heiskan Kalle, sydänmaan mökkiläinen, oli ottanut urakalla kaivaakseen ojaa neljäsataa syltää ja maksuksi piti hänen siitä saada lehmä. Viikko jälkeen Pertunpäivän hän oli alkanut ja tuli nyt tänä iltana kaivaneeksi umpeensa kaksi viikkoa. Sateista huolimatta hän oli joka päivä siirtänyt ojanpäätä kaksikymmentä syltää eteenpäin ja tiesi olevansa jo sivu puolivälin koko määrästä.

Hän oli pieni, hinterä mies, kasvot laihat ja kuin alkuperäisestä koostaan pienemmiksi kuihtuneet. Oli ihme, että hän sentään jaksoi ojan pohjasta viskellä niinkin suuria lohkareita. Vaatteet olivat joka puolelta savessa ja murassa ja varsinkin olivat kengät, joiden varret oli sidottu pajuvitsalla, yhtenä savitönkkinä.

Ojaa kuljetti hän eteenpäin kolmella pistokerroksella. Ensin löi hän linjaseipäistä suuntaa tähdäten rajaviivat ja nosti ensimäisellä lapiopistolla varsinaisen maankamaran. Kun hän siten syntynyttä uraa oli kulettanut jonkun syllän edelleen, palasi hän takaisin ja ryhtyi savikerrosta puhkaisemaan. Jalallaan lapion olkamukselle polkaisten painoi hän lapionterän ensin reunaa pitkin alas, sitten samansuuntaisesti keskikohdalla ojaa ja viimeksi poikittain, jolloin kuutiomainen möhkäle tuli joka puolelta rajoitetuksi. Alapuolelta se oli vielä kiinni, mutta kun hän lapiota viime pistoksen jäleltä vähän aikaa liikutteli edestakaisin, jolloin vesi repeimiin tunkeutuen synnytti korahtelevia ääniä, irtausi se kokonaan ja jäi lapionterälle. Silloin hän kyyristäysi, ikäänkuin koko mies olisi pienemmäksi kutistunut, pinnisti sitkeitä jänteriään ja heitti lohkareen ojan reunalle, johon se vedestä valuen jäi ennemmin nousseiden päälle motkottamaan. Mutta ikäänkuin saaliinhimo olisi kiihtynyt ryhtyi hän heti samoilla tempuilla irroittamaan rinnalta uutta lohkaretta, jonka vipusi irti saatuaan toiselle reunalle — ja niin edelleen, kunnes oli päässyt siihen saakka, mihin oli ensimäisen pistoksen jättänyt. Siihen päästyään laskeutui hän pohjaan ja puolisäärestä savisessa vedessä seisoen syyti hän irtaimen muhan ja töryn ojan pohjalta pois. Jälelle jäi nyt valmis, siistireunainen oja, jonka pohjassa vaisua syystaivasta heikosti kuvastellen seisoi väreetönnä savinen vesi.

Saatuaan päällimmäisen pistokerroksen viedyksi muutamaan mättääseen saakka, jonka hän jo etäämpää oli levähdyspaikkana merkille pannut, painoi hän lapion maahan, oikaisi ponnistusta kysyvällä liikkeellä vartalonsa ja silmäsi ympäri taivaan, joka oli täyteen ahdattuna sinne tänne kiitäviä ja toistensa ympäri; kieriviä harmaita vesihöyryjä, mitkä tavantakaa tuulen mukana vihmoivat alas vettä kuin pienisilmäisestä seulasta piristellen. Hän asetti mättäälle kintaansa, selkäpuolet ylöspäin, ja istui niiden päälle, täytti piipun ja nähtävällä nautinnolla savuja vedellen syventyi mietteisiinsä.

Mitäpä hän muuta olisi miettinyt kuin lehmää, jonka hän joka lapiopistokselta tunsi yhä enemmän omakseen muuttuvan. Siinä samassa asiassa hänen ajatuksensa olivat työskennelleet alunpitäin, aivan siitä alkaen kuin hän ojan alkupäässä ensi kerran lapionsa maahan painoi, — ja siitä oli jo kaksi viikkoa aikaa. Kaikki tällaiset mietteet ja suunnitelmat päättyivät aina lopuksi siihen, kuinka Maija, hänen vaimonsa, ojan päättyessä tulee häntä hakemaan ja he yhdessä lähtevät lehmää kuljettamaan kotiin, hän itse päästä taluttaen ja Maija perässä piiskalla räpsien. Puolitaipaleella tulee sitten vastaan naapurimökin mies, pysähtyy hämmästyneenä, pyöräyttää mälliä ja saa sanoiksi: "No — kenenkäs lehmää te…?" ja hän vastaa lehmää pysähtymättä perässään kiskoen ja kuin mitään erinomaista ei olisi tekeillä: "Omahan tämä on lehmä!" Ja se naapuri jää suu auki heidän peräänsä katsomaan…

Kallea kutkuttivat tällaiset kuvittelut ja tuosta lehmän kotiin kuljetuksesta hän erikoisesti tunsi kuin rintaa hivelevää esimakua siitä, että heilläkin on taas oma lehmä. Ainakaan kymmeneen vuoteen sitä ei ollut heillä ollutkaan, ruokkolehmää oli täytynyt pitää, mutta sekin kävi kovin rasittavaksi. Viimeisestä eivät olleet saaneet maksetuksi täyttä ruokkoa, jonka vuoksi se oli otettu heiltä pois.

Mutta nyt oli irtautumassa oma lehmä… Ja pitäisi olla hyvä lehmä, lypsävän kuului hyvästi ja poikivan joulun ja kynttilänpäivän välissä… Eikä mikään vanhakaan, vasta neljästi poikinut. Emäntä sen oli sanonut ja oli hän itsekin sarvista katsonut: neljä vannetta oli ollut sarven juuressa… Tarkkaan hän sen tunsi ulkomuodolleen ja kun silmänsä ummisti, saattoi hän sen nähdä ihka elävänä edessään: valkea, hatasarvinen, kylillä laajat vaaleanpunaiset lautumat ja jalat samoin polvista alaspäin punaiset… Senkin muisti, että vasen sarvi oli, omituista kyllä, hiukan enemmän sisäänpäin kivertynyt kuin oikea… Hän pani vielä toisenkin piipullisen palamaan ja jatkoi mietteitään, istuen yhä mättäällä ja katsoen jalkainsa välissä piipottavaan heinänkorteen, jota kohti hän tavan takaa ruiskautti kuuman syljen. "Mitähän", ajatteli hän, "jos hän nyt heittäisi ojankaivun siihen, kun puoli lehmää on tienattuna. Suostuisikohan isäntä panemaan lehmän kahtia…" — ja hänen piipunöljyn mustaamat huulensa kiertyivät hymyntapaiseen. "Eipä taitaisi, mutta kun mentäisiin lakiin, niin eiköhän vain tuomittaisi lehmä kahtia… olihan siinä vieraat-miehet, kun kontrahti tehtiin… Mutta sitten taitaisi taas tulla riita kumpi kummankin puolen saisi… hän tahtoisi takapuolen ja isäntä myös… ja niin tulisi taas lakiin meno… Hm! kaikkia sitä aikamies kuvitteleekin" — ja naurahtaen sylkäsi hän piipunpesään, kopisteli sen kengänkärkeä vasten tyhjäksi ja nousi työtään jatkamaan.

Kun oli lauvantaipäivä, ei hän kaivanutkaan nyt kahtakymmentä syltää, sillä hän oli päättänyt lähteä pyhän ajaksi kotimökille ja sinne oli kuljettavana lähes parin peninkulman pituinen taival. Saatuaan iltapuoleen kahdeksannentoista syllän täyteen, nousi hän ojasta, virutti lapion ja pyyhki siitä mättään kylessä enintä savea pois sekä pisti pystyyn kaivoksen päähän. Siinäpähän oli valmiina maanantai-aamuksi…

* * * * *

Mutta maanantaina ei Kalle saapunutkaan työtään jatkamaan. Ei vielä tiistaina eikä seuraavinakaan päivinä. Loppuviikolla tiesivät sitten sydänmaalta saapuneet viestit Kallen kuolleen. Heti kotiin tultuaan oli hän häätynyt vuoteesen, sisältä kun oli alkanut kovin väännellä ja samalla vihanpuuskat ahdistella. Joutuin hän oli siitä huonontunut, kunnes loppuviikosta tuli kuolema, ennenkuin pappiakaan kerittiin hakea.

Sunnuntaina sitten, kahden viikon kuluttua siitä kun Kalle oli kotimökilleen lähtenyt, läheni hautausmaata savista kyläntietä pitkin pieni ruumissaattue. Siihen kuului vain yksi hevonen, joka kuljetti ruumista sekä kymmenkunta jalankulkijaa. Ne olivat Kallen naapureita, köyhiä metsäkulmalaisia, miehet laihakasvoisia ja järeäleukasia, korvallisilla harvaa parransänkeä. Velvollisuudentunne ne oli ajanut tallustelemaan parin peninkulman pituisen taipaleen savista ja vetelää syrjäkylän tietä, sillä olihan kuollut naapuri hautaan saatettavana.

Rattailla oleva ruumiskirstu oli peitetty hevosloimella, mikä aamullisesta sateesta oli vielä märkänä. Pyörät olivat matkalle lähtiessä unohtuneet voitelematta ja ne kiljuivat nyt surkeasti ja keskeytymättä. Hevonen oli laiha ja luuskautunut ja pysähtyi joka kerta kuin pyörä nyrjähti johonkin lyöppeesen. Mutta silloin ajaja, joka hevosta säästääkseen käveli rinnalla, kiinnitti ohjaksia ja massautti suullaan. Hevonen pinnisti jalkajänteriään ja sivulle päin kangertaen sai se pyörän nousemaan ylös. Lopputaipaleella oli toisten kehoituksesta vainajan vaimo noussut rattaille jalkojaan lepuuttamaan ja kyyrötti nyt siinä rattaiden keulalla yhdessä käppyrässä. Tylsästi tuijottivat hänen itkun samentamat silmänsä vaisusti etenevän hevosen jalkoihin ja savettuneet jalat riippuivat hervottomina alas, heiluen sinne tänne ajopelin nytkähdyksistä. Niin läheni saattue hautausmaata, savi litkahteli jalkojen alla ja pyörät kiljuivat itsepintaisesti kuin pannakseen epätoivoisia vastalauseita elämän kurjuutta vastaan…

Hautaustoimitus tapahtui pian. Pappi oli tullut suoraa kirkosta ja hänellä oli kiiru päivälliselle. Ajatteli hän puhua joitakin lohdutuksen sanoja noille haudanpartaalla seisoville, sillä lesken katkera itku likisti hänen sydäntään. Mutta tuo harvalukuinen, köyhän ja tylsän näköinen saattojoukko teki kovin masentavan vaikutuksen, sai mielen harmajaksi kuin ylhäällä kaareutuva syksyinen taivas ja niin se jäi häneltä tekemättä. Hän luki vain tavalliset hautausluvut, joiden päälle lukkari aloitti virren värssyn. Lukkari veisasi kenenkään auttamatta ja hänen äänensä yhtyi alakuloisesti tuulentohauksiin.

Kun hauta oli peitetty ja multa lapion lappeella tasoitettu, hankkiusivat saattajat paluumatkalle. Savi alkoi taas litistä jalkojen alla ja pyörät surkeasti vinkua. Niityn ohi kuljettaessa viittasi leski, joka itkun jäleltä vielä niiskahteli ja nenäänsä niisteli, sitä paikkaa kohti jossa vainaja oli ojaa kaivanut. Miehet katsoivat kesken jäänyttä ojaa, joka siitä aidan takaa lähtien juoksi kauas niityn selälle ja lausuivat joitakin alakuloisia, yksikantaisia arveluita, että "eihän sitä ihminen tiedä…"

Saattue siirtyi ja hävisi tien mutkaan. Pyöräin kiljunta vain vielä hetkisen kuului, kunnes sekin kuuluvista hupeni. Kaikki oli taas äänetöntä ja liikkumatonta niityllä, jonka yllä kaareutui murheellinen syksytaivas. Ojan päässä näkyi vielä pystyssä Kallen lapio, siinä johon hän oli sen pistänyt maanantai-aamua odottamaan. Se piipotti siinä kuin huutomerkki ajatusviivan perässä.

KILPAKOSIJAT

I

Mäkipellon Santra oli muhkea ja häikäilemätön kaunotar, jonka tummat silmät heiastivat rohkeutta ja intohimoa ja jonka povi korkeana kohosi ja kaula tuuhean palmikon edessä valkeana kaartui ja sai hän kaikki nuoret miehet päästä pyörälle ja kaikki kylän tytöt kateenkipeiksi. Mutta Santra nauroi poikia ja tyttöjä vasten silmiä niin että valkoiset hampaat välkähtelivät ja jakoi rukkasia kosijoille, huonommille heti, paremmille viikon kaksi kanssakäymistä pidettyään. Lopulta näytti hän vakavammin kiintyneen Ristirovan Aatuun, kirkonkylän reippaimpaan poikaan ja heitä pidettiin jo toisilleen kuuluvina. Varmana omistusoikeudestaan retkeili Aatu lauantai-illoin Mäkipellon porstuakamariin, jossa häntä vartoi Santra valkoliinaisessa vuoteessaan ja kietoi pyöreät käsivartensa viluisesta yöstä saapuvan lemmenjanoisen sulhon kaulaan. Mutta sitten pääsiäisen pyhien aikana, jolloin pieni kirkonkylä kihisi täynnä ripille ja kaupantekoon saapuneita syrjäkyläläisiä, tuli tälle suhteelle samanlainen loppu kuin entisillekin. Pääsiäismaanantai-iltana saapui Aatu tavalliselle öitsintäretkelleen Santran luo, mutta hänen noputuksestaan ei yöpukuinen Santra kiirehtinytkään ovea avaamaan kuten ennen. Ei vaikka Aatu kovemminkin noputti ja nimensä ilmoitti. Silloin iski hänen mieleensä paha aavistus. Syrjäkyläläisten mukana oli kirkolle pääsiäisen pyhiksi ilmestynyt Juustovaaran nuori-isäntä, varma ja salskea mies, joka komeassa lappalaislakissaan käyskenteli kuin kuningas miesjoukossa. Ja hän oli pääsiäisyönä nuorison koolla ollessa kiinnittänyt huomionsa Santraan ja Santra oli tulisin silmäyksin vastannut tuon komean syrjäkylän pojan silmäniskuihin. Sapekasta raivoa herättävänä totuutena jysähti nyt Aatun mieleen, että tuo Juustovaaralainen on Santran kamarissa ja Santran käsivarret ovat pehmoisina sen kaulalle kiertyneet… Hän tarttui rautaiseen oven ripaan ja riuhtasi voimakkaalla tempaisulla ovea että lukko murtui. Ja siellähän se oli Juustovaaran nuori-isäntä, lepäsi Santran valkoisella vuoteella ja Santra oli kietonut kätensä hänen kaulaansa…

Lemmenkateisen suonia pullistavalla ja näköä soentavalla raivolla karkasi Aatu puolipukeisen kilpailijansa kimppuun ja nousi siinä yösydännä kuuma ja luita ruhjova tappelu, kun kylän kaunottaresta ottelivat kaksi voimakasta urosta. Mutta Juustovaaran komea poika oli vahvempi ja taistelu päättyi siten, että hän kahmasi Aatun lattiasta kohoksi, kantoi avoimesta ovesta ulos ja viskasi portaalta päistikkaa kinokseen. Kuin kähisevä raketti kimposi Aatu ylös, tempasi kuunvalossa välähtävän puukkonsa ja karkasi takaisin kamariin. Mutta silloin kimmahti Santra valkoisessa yöasussaan vuoteesta, asettui Aatun eteen valtavana kuin vihastunut jumalatar, poven korkeana kohoillessa ja irtonaisten suortuvain valkoista kaulaa ja avointa rintaa tummina kehystäessä, ja vuodatti kipenöitsevän suuttumuksensa rauhanhäiritsijään. Silloin lamautui Aatu kuin olisi hänen sisällään löysännyt joku kiinteä vieteri ja sanatonna laahusti hän ulos kuin teurastajalle myyty härkä. Ja kun ovi hänen jälkeensä kiukkuisesti kiinni lyötiin, kumahti se hänen sisälläänkin ja silloin heräsivät hänen povessaan mustat kostonhenget.

Mutta Juustovaaran Heikki oli siitä alkaen Santran onnellinen omistaja.

II

On lauantai-ilta pari viikkoa pääsiäisestä. Raikas kevättalven pakkanen on juuri kierrellyt latomassa jääpuikkoja räystäisiin ja täysikuu kohonnut pakkasen käsialoja hopeoimaan. Silloin valjastaa Juustovaaran Heikki poronsa ja hankkiutuu toista peninkulmaiselle taipaleelle odotuksessa värisevän Santran luo. Pian kuluvat öiset tunnit lemmenkisassa ja siksi täytyy pitää kiirettä, sillä kun seitsentähtisen sarvet uutta huomenta osoittavat ja kukot kylän navetoissa aamuvirsiään huutelevat, silloin täytyy jo loitota neidon lämpöiseltä vuoteelta ja ajatella paluumatkaa. Mutta keveästi kiitää poro raikkaassa kuutamoyössä ja kuppelehtien seuraa perässä keveä pulkka, jossa istuva onnellinen sulho lyhentää öistä matkaa kuvittelemalla matkansa päätepaikkaa, jossa valkoisella vuoteella, kahta henkeä varten jo valmiiksi levitetyllä, uinuu korkeapovinen impi värisevässä odotuksessa. Ja kun hän kuvittelee reippaan matkan jälkeen raikkaasta yöstä pujahtavansa sinne lämpöiseen kamariin, johon kuu valkoisten akkunauudinten läpi pehmoista valoaan siivilöi ja jossa kaksi pyöreää, öisessä alastomuudessaan loistavaa käsivartta vavahdellen hänen ympärilleen kietoutuu, valtaa hänenkin rintansa mieltäjännittävä ja samalla suloinen väristys.

Soiden halki ja vaarojen kupeita pitkin kiitää poro, puut tanssivat ohitse kuin karkeloiden ja latvojen lomitse hymyilee täysikuu leveän hyväntahtoista ja siunaavaa hymyään tälle suruttomalle kululle. Mutta keskellä saloa, naavaisen kuusen suojassa vaanii lemmenkateinen ja synkeämielinen kilpakosija, joka viikkojen vierressä on vannonut synkeän koston onnelliselle voittajalleen. Hän tietää Heikin taas saapuvan kullan luo ja on tullut puolitaipaleelle häntä väijymään. Hehkuvina hiilinä tuikahtelevat kuusen varjosta hänen silmänsä salon äänettömään yöhön ja heristyneet korvansa tarkkaavat milloin alkaa kuulua lähenevän poron jalankapsetta…

Mutta suruttomana ja omiin unelmiinsa vaipuneena istuu Heikki pulkan perässä ja poro juoksee omasta halustaan. Silmät puoli ummessa muistelee hän Santraa. Siinä salon häiritsemättömässä äänettömyydessä muistaa hän niin elävästi, varsinkin kun silmänsä ummistaa, miltä Santra näytti hänen viime kerralla lähtiessään. Sen tummat silmät olivat niin antautuvalla hartaudella häneen kiintyneet kun he oven luona erosivat. Poskille oli kohonnut unen jäleltä pehmoinen puna ja muuan irtonainen hiuskihara oli kulkeutunut vasemman korvan ohi poskelle. Tuo poskelle ajelehtinut kihara se juuri antoi Santralle silloin erikoisen, tavallista miellyttävämmän leiman. Kun Santra sitten ovella kuiskasi hänelle: "Tulethan taas ensi lauantaina?" siirsi hän samalla tuon kiharan korvan taa ja sitten sulkeusi ovi hänen jälkeensä…

Tie nousee alavasta koivikosta ja sukeltautuu tumman kuusikon kohtuun. Heikki muistelee yhä tuota irtonaista kiharaa Santran poskella ja miettii, mahtaneeko hän sitä samanlaisena tällä kertaa nähdä. Kun hän juuri mielikuvituksissaan sommittelee samanlaista kiharaa Santran poskelle, kajahtaa muutaman ensimäisinä seisovan kuusen alta laukaus, jota äänettömyyteen turtunut metsä kammoksuen vavahtaa. Heikki tuntee rinnassaan tuiman vihlauksen ja laukauksen painosta alkavat hänen korvansa sadoin äänin soida. Poro kimmahtaa ensin kahdelle jalalle ja lähtee sitten tulista vauhtia edelleen kiitämään. Kuusen alta karkaa Aatu esiin karmeasti kiroten, sillä poro ei hänen laskujensa mukaan pysähtynytkään. Hän tempaa kirveen käteensä ja lähtee suinpäin perässä syöksymään.

Heikki keinuu vaappuvan pulkan perässä ja tuntee ruumiissaan tavatonta riutumusta ja mielessään sekavaa hämminkiä. Hän ei jaksa käsittää, onko häntä ammuttu vai mitä on tapahtunut ja missä rymäkässä häntä mukana raahataan. Odottava Santra, pulkan edessä huohottava poro, korkean totiset kuuset ja heloittava täysikuu tanssivat sekaisin hänen riutuvassa mielessään. Korvissa yhä rämäkämmin soi ja kohisee, silmissä risteilee tulisia, hehkuvia viiruja ja raikas elonvoima virtaa ulos vastustamattomalla voimalla.

Kuin pillastunut orhi puhaltaa Aatu perässä, kiinnittää yhä juoksuaan ja huokuu pakkasyöhön kuuman sisunsa hohdetta. Poro on hellittänyt jo vauhdissaan, sen säikäys on lientynyt eikä ajaja kykene ajohihnaa kiinnittämään. Mätkivin askelin karkaa Aatu kankaita ylös, toisia alas ja täysikuu hyppii mukana puunlatvalta toiselle kuin uteliaisuudesta hullautuneena. Yhä lyhenee matka vainotun ja vainoojan välillä. Aatu on jo parin sylen päässä porosta. Silloin pysähtyy hän äkkiä, heilauttaa kirvestä päänsä ympäri ja viskaa sen hartiavoimin poron päätä kohti. Kirves osuu sarviin niin että toinen sarvihäkkyrän valtahaaroista putoaa rämähtäen maahan ja poro täräyksestä huumautuneena valahtaa polvilleen. Samassa on Aatukin paikalla ja tarttuu ajohihnaan. Hän silmää ajajaan ja näkee lopun olevan käsissä. Heikki kohottaa vain toista kättään kuin jotakin torjuakseen, mutta käsi putoaa raukeana turkin helmalle. Suu liikkuu, mutta mitään ääntä ei kuulu, kirkas verivirta vain pullahtaa ulos ja pää vaipuu hervotonna rintaa vasten.

Poro on sillävälin noussut seisoalleen ja Aatu panee sen jälleen liikkeesen, jääden itse ajohihnaa hoitaen perässä kävelemään. Puolitaipaleella kulkee tie muutaman metsälammen yli, jonka läpi matala joentapainen kuljettelee hiljaa kuin salakähmää suurien soiden mustia ja mutaisia vesiä. Lammessa on kappale matkaa tiestä yli talven sulana säilyvä, pohjaton silmäke, jossa lammen musta vesi hitaasti ja pahaenteisesti pyörii. Sitä kohti ohjaa Aatu poron, sivaltaen sen ajohihnan perällä juoksemaan. Poro näkee kammoksuen valkoisesta ympäristöstä jyrkästi erottautuvan kurimuksen ja yrittää pysähtyä, mutta jalat eivät kykene tarrautumaan liukkaaseen jäähän ja polvilleen pudoten huilaa poro kuormineen sulan reunalle. Reunastaan ohueksi kulunut jää rusahtaa rikki ja molskahtaen putoaa poro veteen kuorman seuratessa mukana. Jälellä oleva sarvikruunun puolisko kalahtelee jäänreunaan, kun poro silmäkkeessä molskii ja päästelee salon öiseen hiljaisuuteen hätääntyneitä mölähdyksiä. Pulkka on kaatunut heti veteen tultuaan nurin ja ruumis hävinnyt vedenpinnan alle. Poro ja suullaan kelluva pulkka kiertävät vielä tovin aikaa pyörteen mukana ympäri silmäkettä. Mutta kauan ei jaksa poro ponnistella jäisessä vedessä, se painuu yhä syvemmälle ja päästelee yhä hätäisempiä ääniä. Epätoivoisina pälyilevät sen vihertävät silmät ja sarvihäkkyrän puolisko ojentuu kuin apua anoen korkean kuulakkaa taivasta kohti, jonka kylmässä äänettömyydessä keinuu mitään vastaamatta totinen täysikuu. Pian häviää sarvihäkkyräkin veden pinnalta ja hidasliikkeinen pyörre jatkaa taas häiriytymättä liikehtimistään…

Aatu seisoo hetkisen alallaan ja tuijottaa silmäkkeesen, joka valkoisen jäätikköpinnan keskeltä mustana ja ongelmoisena ammottaa kuutamoista taivasta kohti. Sitten hän yhtäkkiä kääntyy kuin jotakin säpsähtäen, lähtee liikkeelle ja häviää lammen rannalla vartiastona seisovan äänettömän metsikön kohtuun.