HAUDANKAIVAJA
Haudankaivaja oli paha ja ilkeä mies ja se oli sellainen asia, josta kaikki kyläläiset kerrankin saattoivat olla yksimielisiä. Tämä hänen ilkeämielisyytensä oli senkin ihmeellisempää, kun hän ansaitsi jokapäiväisen leipänsä kuolleiden parissa ja asui aivan kuoleman valtakunnan rajalla. Hänen mökkinsä oli näet ihan hautausmaan laidassa, niin että hautausmaata ympäröivä aita päättyi yhteen mökin nurkkaan ja lähti edelleen taas toisesta nurkasta.
Hän oli pieni, kumaraharteinen ja mustapintainen mies. Nenän oli joku salainen tauti syönyt muodottomaksi ja toisella silmällään katsoi hän ilkeästi kieroon. Sitä ei kuitenkaan aina huomannut, sillä se tapahtui peräti harvoin, että hän katsoi ketään silmiin ja jota hän vain katsoi, sitä alkoi kohta levottomuus ja pelko vaivata, oikein itsekään käsittämättä miksi. Mutta se kai johtui siitä, että hän oli niin ilkeä ja että hän niillä silmillään katseli enemmän kuolleita kuin eläviä, Ja ilkeyttäänkin osoitti hän enemmän kuolleille kuin eläville. Hautoja kaivaessaan julkesi hän näet kiroilla ja ruumiskirstuja käsitteli hän ylimielisesti ja kovakouraisesti. Jos hautaa kaivaessa osui eteen vanha hauta ja sieltä nousi vainajain luita, viskeli hän ne kiukkuisesti hujan hajan.
"Ei sitä miestä hyvä peri", sanoivat kyläläiset ja aikoja olisi hän jo virkansa menettänyt, jos hän vain olisi uskaltanut varakkaampainkin vainajia ylimielisesti kohdella. Mutta sitä hän ainakin julkisuudessa vältti ja säästi ilkeytensä köyhiä kohtaan.
Vallankin oli hän ilkeä ja ärtyisä silloin kylmänä ja lumisena talvena, jolloin puute ja kulkutaudit luokona lakaisivat köyhää kansaa hautaan. Hautoja piti kaivaa aamusta iltaan ja se oli raskasta työtä, sillä maa oli syvälle jäätynyt. Pahinta hänen mielestään oli kuitenkin se, ettei hän suurista joukkohaudoista saanut suhteellisesti suurempaa maksua.
Eräänä sunnuntaina, jolloin purevaa pakkasta lisäsi raudankylmä tuulenviima ja jolloin uninen aurinko vain sen verran kurkisti taivaanrannan yli, että pakkanen näki paremmin ihmisiä näpistellä, oli hautausmaalla kokonaista kaksitoista ruumiskirstua valmiina laskettaviksi yhteiseen hautaan. Ne olivat vanhoista, puolilahoista laudoista hatarasti kokoonkyhättyjä, toiset aivan maalaamattomia, toisia vähän mustaksi tuhrittu, sillä kaikki vainajat olivat köyhäin syrjäkyläläisten omaisia, kulkutauteihin ja nälkään kuolleita. Riviin ne asetettiin haudan pohjalle ja kun hauta oli siunattu, poistuivat niin pappi kuin saattajatkin vilusta väristen. Ainoastaan pari miestä jäi haudankaivajalle avuksi hautaa peittämään.
Haudankaivaja seisoi hetkisen alallaan ja tirkisteli alas hautaan. Ei hän mitään puhunut, mutta ilkeistä silmäyksistä saattoi arvata, että hän ajatteli sitä suurta työtä, mikä hänellä oli ollut tätäkin hautaa kaivaessaan ja että hän maksuksi saapi siitä kunnalta ainoastaan viisi kappaa jyviä. Vaikka hautaa umpeen luotaessa oli tapana ensiksi lapioida alas viimeksi noussut maa, sillä sehän oli lähinnä haudanparrasta, kävikin haudankaivaja ensinnä käsiksi niihin jäätyneisiin teleihin, jotka olivat multakasan äärimmäisellä reunalla. Hän ei välittänyt ollenkaan toveriensa kielloista, vaan vyörytteli noita jäätyneitä multaharkkoja hautaan, että kirstut kumeasti pompahtelivat ja hauraat laudat ruskivat. Kun kaikista suurin lohkare putosi erään kirstun kannelle, rikkoutui kansilauta ja kuolleen kasvot tulivat näkyviin. Nähdessään nuo luisevat, jäätyneet kasvot, puoleksi ummistuneiden silmäin lasimaisen kiillon ja siniset huulet, joiden välistä kellertävät hampaat pilkistivät, lakkasi haudankaivaja lohkareita vyöryttämästä ja alkoi lapiolla luoda hienoa hiekkaa.
Oli jo iltahämärä kun hauta saatiin umpeenluoduksi. Haudankaivaja meni yksinäiseen mökkiinsä, pani pesään pystyvalkean ja istui lämmittelemään. Mutta hän ei tuntenut oloaan hyväksi. Silmissä kummitteli yhä se kuollut, jonka kirstusta kansi oli rikkoutunut. Hänestä oli näyttänyt, että sen pää liikahti, kun lohkare rikkoi kannen ja nyt hänestä tuntui melkein varmalta, että se oli nykäissyt päätään syrjään, ettei lohkare koskisi. Vaikka pystyvalkea lisäsi tuntuvasti lämmintä pienessä tuvassa, alkoi häntä yhä pahemmin vilu puistella. Päästäkseen oikein perin juurin lämpenemään, meni hän nurkkakaapille, jossa hänellä oli puolituoppinen jouluviinaa vielä jälellä ja otti vahvan ryypyn. Mutta kun viina kihosi päähän, näki hän kuolleen kasvot vielä selvemmin, ne näyttivät nyt kuin sulavan, keltaiset silmäkannet kohosivat ylös ja lasimaiset, häneen tuijottavat silmät paljastuivat kokonaan. Hän otti uusia ryyppyjä, mutta jota enemmän hän joi, sitä pahempi hänen tuli olla. Kylmä puistatti yhä ja kun tuuli vihelsi uunin piipussa pitkään ja haikeasti, tuntui hänestä kuin kuolleet seinän takana olisivat kylmäänsä ja yksinäisyyttänsä valittaneet. Nyt vasta hän tuli oikein ajatelleeksi, kuinka paljon kuolleita hänen lähellään asui ja hänestä tuntui, että niillä on kauhean kylmä, varsinkin niillä köyhillä, suurissa yhteishaudoissa olevilla vainajilla.
Kun hän oli tyhjentänyt viinapullon tulematta sen lämpimämmäksi, sulki hän pellin ja hautautui umpipäähän sänkyyn ja odotti, että uni vapauttaisi hänet kaikista ikävistä kuvitteluista…
* * * * *
— Fuiii - fiii! vihelsi tuuli uunin piipussa. Se tohisi nurkissa ja kierteli pientä tupaa kuin vaanien sisällepääsyä. Hetkiseksi vaikeni se kuin peräytyen vauhtia ottamaan, mutta heti sen jälkeen se tohisten, viheltäen ja ulvoen rynkäsi takaisin niin valtavasti, että ovi ryskyen paiskautui auki, peitto sängystä lennähti pois ja hiiltyneet kekäleet pesässä hulmahtivat uudelleen palamaan. Ja avonaisesta ovesta töytäsi vainajia sisälle ja ne jotka eivät sisälle mahtuneet jäivät ovelle värjöttämään. Kaikki ne värisivät niin että luut kalisivat ja ne tungeskelivat takan ympärille, työnsivät luiset kätensä hiilokseen ja tyrkkivät toisiaan syrjään, että luut kolahtelivat ja kilkahtelivat. Haudankaivaja tuijotti viluisia vieraitaan silmillä, joista näkyi sanomaton kauhu. Hänen tukkansa nousi pystyyn, kylmä hiki virtasi pitkin ruumista eikä hän saanut vähääkään ääntä kurkustaan. Hän tunsi kaikki nuo kuolleet, sillä ne olivat hänen hautaamiaan ja niiden kalisevasta puheesta ymmärsi hän, että niillä on kauhean kylmä sen vuoksi, ettei rakkaus ole heidän hautojaan lämmittänyt. Noiden palelevien ja värisevien vainajien joukossa tunsi hän senkin, jonka kirstunkannen multalohkare oli päivällä rikkonut. Se kääntyi sattumalta nurkkaan päin, jossa vuode oli ja jäi häneen tuijottamaan. Ja kaikki muutkin kääntyivät yksi toisensa jälkeen ja alkoivat tyhjillä silmäkuopillaan häneen tähystää. Ja kun ne tuijottivat, vaikeni kaikki valitus ja luiden kalina ja tuulen tohina, niin että hetken aikaa oli syvä hiljaisuus kuin haudassa. Mutta sitten tuli taas äskeistä valtavampi tuulenpuuska, heitti haudankaivajan vuoteelta lattialle, puhalsi hiilet ja tuhkan ympäri tupaa ja nosti kaikki vainajat kohoksi ja kiidätti ovesta ulos yhtenä kierivänä, valittavana ja kalisevana pyörteenä, josta vilahteli käsi- ja sääriluita ja onttoja silmäkuoppia…
* * * * *
Haudankaivaja heräsi lattialla, jonne hän oli vuoteelta luisunut. Hiki valui hänestä virtana, hampaat kalisivat ja silmät tuijottivat kauhistuneina pimeyteen. Hän rynkäsi ovea sulkemaan, mutta huomasikin sen olevan kiinni ja haassa, kuten hän illalla oli sen pannut. Kiiruusti viritti hän valkean ja haki viinapullon, mutta näkikin sen olevan tyhjän ja muisti illalla juoneensa sen loppuun. Hän istui vuoteen reunalle ja jäi yhä väristen tuijottamaan savuten ja ritisten palavaan päreeseen…
* * * * *
Tiistaina aamusella toi muuan mies ruumista hautausmaalle. Hän pysäytti hevosensa ruumishuoneen luo ja lähti kahlaamaan haudankaivajan mökille, saadakseen kuormansa ruumishuoneesen. Mutta ovi oli sisältä kiinni eikä sieltä kuulunut mitään, vaikka hän muutaman kerran koputti ovelle. Hetken epätietoisena seisottuaan kahlasi hän ikkunan alle ja kurkisti sisään. Kerran vain hän kurkisti ja lähti sitten kuin petojen vainoama juoksemaan hevosensa luo, tempasi suitset ja kirstun päälle istuen kuin ratsastaja hevosen selkään lähti hän ajamaan takaisin. Hän kiljui ja pieksi hevosta, joka laukkasi kuin henkensä edestä. Sillä tavoin ajoi hän kylän läpi ja naiset, joita jäätyneillä kaivonkansilla oli vettä nostamassa, juoksivat säikähtyneinä sisään ja kertoivat hullun miehen ruumiskirstun kannella istuen ajaneen kylän läpi.
Ja kun tuo hurja ajaja saapui kotiinsa, täytyi hänet panna köysiin, kun hän riehui kuin raivohullu, pursutti vaahtoa suustaan ja puhui käsittämättömiä sanoja. Sillä ikkunasta sisään katsoessaan oli hän nähnyt haudankaivajan riippuvan orressa hirttäytyneenä ja sillä olivat kierot silmät jääneet auki ja tuijottivat suoraan akkunaan ja niissä kuvastui sellainen kauhu, jota tuntevat ainoastaan suuret syntiset kurkistaessaan sisälle kuolemanvaltakuntaan.
LAPISSA
Harvahkon kuusikon kupeessa, puolittain kinoksiin hautautuneena, seisoo paja matalana ja harmaana. Lähin kuusi on kallellaan pajan yli ja kun kattoluukusta huokuva lämmin on sulattanut lumen sen etupuolisista oksista, on kuin se olisi avannut turkkinsa ja siirtänyt löysänä hartioilla riippumaan ja vartavasten kumartunut siihen lämmittelemään sekä tirkistelemään kattoluukun läpi alas pajaan. Ja on kuin se ei voisi kyllikseen ihmetellä seppää, joka siellä alhaalla alasimensa ääressä seisoo suurena, nokisena ja synkkänä.
Raskaasti pudottelee seppä hehkuvalle raudalle väkivasaraansa, niin että paja jymähtelee ja seinille ripustetut esineet hyppivät ikäänkuin seppä vartavasten juuri heille vasarallaan tahtia löisi. Kuin kiukkuisia, sähiseviä kyitä sinkoilee raskaiden iskujen alta kiehuvia kuonansirpaleita suorina säteinä joka suunnalle. Kun rauta jäähtyy ja käy taipumattomaksi, työntää seppä sen uudelleen ahjoon ja laskee raskaan, suonikkaan kätensä palkeen vivulle, jolloin ahjosta pelmahtaa ylös sakea parvi kipunoita, mitkä tanssien ja toistensa ympäri kierien vaeltavat kattoluukusta ulos, pannen kuusen alimmat oksat hiljaa kuin mielihyvästä keinumaan. —
Pajan ovelta näkee silmän kantamattomiin eteläisiä ilmoja kohti ulottuvan soisen lakeuden, joka talvisen päivän hämärässä näyttää iäiseen elottomuuteen jähmettyneeltä ja jonka kuolinliinoja öiset revontulet ja puoleksi eteläisen taivaanrannan yli kohoava keskipäivän aurinko vuoroin valaisevat. Lakeuden pohjoisreunassa, josta Ritovaara kohottaa kohti harmaata talvitaivasta leveän ja lumisen selkänsä kuin äärimmäisten asutusmaiden suojaksi Lapin tuhoja vastaan, ovat laajan pitäjän äärimmäiset asukkaat pureutuneet maankamaraan. Mutta kuin kaikkein viimeisimpänä etuvartiana on seppä asettunut virstojen päähän kylästä, vaaran keskirinteelle, siihen missä viimeiset kuuset kasvavat. Vaaran takaa alkavatkin jo lappalaisten alueet, alkaa yön ja revontulten valta.
Yksinään kuin erakko on seppä jo vuosikymmeniä asunut Ritovaaran rinteellä, takoen kyläläisten kirveet ja viikatteet sekä puukkoja lappalaisille, joiden tie "Lannanmaille" kulkee juuri Ritovaaran ylitse. Muilta eteläisemmiltä seuduilta hän on tänne muuttanut, mutta mistä — sitä ei kukaan tiedä, sillä hän on aina ollut umpimielinen ja juro. Paikkakunnalle muutettuaan oli hän mennyt naimisiin, mutta jäänyt muutaman vuoden kuluttua leskeksi — seikka, josta ihmisillä oli yhtä ja toista pöyristyttävää puhuttavana, vaikkei noita puheita uskallettu sepän kuuloon laskea, sillä kaikki häntä pelkäsivät. Vaimonsa kuoltua oli hän elänyt vaarallaan aivan yksinään, käyden vuosi vuodelta yhä jurommaksi, ikäänkuin tuo jylhä ympäristö olisi purrut häneen oman leimansa. —
Juuri kuin seppä nostaa taas hehkuvan ja sädehtivän raudan alasimelle, pimenee matala oviaukko ja sisälle ryömii koreaan peskiin puettu vanha, tihrusilmäinen lappalainen. Iloisesti tervehtii tulija seppää, joka syrjäsilmällä häntä vilkaistuaan alkaa takoa, että paja jymähtelee ja kuona sähähdellen ympäri sinkoilee. Lappalaisäijä, suuren porokarjan omistaja, on paluumatkalla etelän markkinoilta. Ritovaaralle päästyään on hän laskenut poronsa metsään jäkälää kaivamaan ja pistäytynyt itse pajaan juttelemaan sepän kanssa, joka hänelle on kerran puukon tehnyt.
Lapin äijä on markkinoilla ja pitkin paluumatkaa naukkaillut runsaasti viinaa, on hyvällä tuulella ja kun seppä lakkaa takomasta, lepertelee hän avomielisesti markkinakuulumisia, kertoo tehneensä hyviä kauppoja ja saaneensa poroista niin ja niin suuret rahat. Kumaraisena ja hinteränä istuu hän ahjon reunalla, räpyttelee pieniä ja paljosta ryyppäämisestä entistäänkin tihruisemmiksi käyneitä silmiään ja kehuu rikkauttaan. Seppä murahtaa lappalaisen laverteluihin muutamia puolinaisia vastauksia ja alkaa lietsoa jäähtynyttä rautaansa jälleen kuumaksi. Enempää huomiota lappalaiseen kiinnittämättä alkaa hän sitten takoa ja sähisevää kuonaa ympärilleen singotella, että lappalaisen täytyy hänen selkänsä taa suojaan kyyristyä.
Seppä ei katsele ympärilleen eikä puhu mitään, vaan takoo ja ajattelee. Vasaran tahtiin ovat hänen ajatuksensa tottuneet liikkumaan. Yhtä varmoina ja raskaina kuin vasaran iskut seuraavat päätelmät toisiaan ja jokainen uusi isku antaa niille uuden sysäyksen.
"Vai niin", ajattelee hän, "sillä on siis rahoja tuolla lappalaisella.
Mutta mitä se tuollainen tihrusilmä äijän kääkkyrä rahoilla tekee?
Peskinsä povessa niitä vain kesät talvet hieroo… tai maahan kaivaa —
ja sinne ne sitten jäävät…"
Hän takoo yhä, vaikka rauta on taas jäähtynyt ja vasara särähtelee karmeasti kylmenneelle raudalle. Vihdoin hän havahtuu ja nostaa raudan ahjoon sekä alkaa lietsoa. Raskaasti painaa hänen kätensä palkeen vipua, että kipunat hyökkäävät kuin säikähtynyt hevoslauma harjat tuulessa hulmuten kattoluukun täydeltä ulos harmajaan pakkaseen. Lappalainen on vaijennut, käynyt hellämieliseksi ja tirkistelee pää kallellaan ahjoon, josta loppumattomana tulvana karkaa ylös hehkuvia kipunoita. Palje huokuu raskaasti ja seppä jatkaa ajatusjuoksuaan.
"On synti, että rahaa sillä tavoin hoidetaan… ja annetaankin kaikenlaisille". Hän heittää rautaa alasimelle viedessään syrjäsilmäyksen lappalaiseen, joka havahtuu ja hätkähtää sepän teräskylmästä katseesta. Mutta vasara putoilee jo hehkuvalle raudalle ja hänen on taas pakko kyyristyä suojaan kuonansirpaleilta.
"Miksen minä ottaisi niitä rahoja haltuuni — niin, miksi en, miksi en… Kuka tuollaisen lappalaisen ikäkulun äijärahjuksen perään kuuluttaisi — kuka vain, kuka vain… Yksi navakka huimaus vasarasta ja siinä kaikki, siinä kaikki…"
Klink klank, helisee alasin ja lappalaisen sydäntä kouristaa vaistomainen pelko. Hämärtyvä talvipäivä, yksinäinen paja aution vaaran kupeessa ja pajassa suurikokoinen, synkeä ja äänetön seppä, jonka varjo ahjon liekkuvassa valossa jättiläishaahmona häälyy pajan seinällä… Hän käy kovin alakuloiseksi ja katuu, että ollenkaan poikkesi koko pajaan, ja rahoistaan vielä tuli puhuneeksi! Mutta hän ei saa poiskaan lähteneeksi, sillä tuo äänetön seppä, joka kuin vihan väellä räiskyttää sähisevää kuonaa, pidättää häntä paikoillaan kuin lumouksen voimalla…
Seppä on yhä ääneti ja takoo ja kuumentaa taas rautaa ahjossa. Väsähtämättä hän siten vuoroin takoo, vuoroin lietsoo eikä heitä silmäystäkään ympärilleen… Huulet ovat lujasti yhteen näpistettyinä ja nokiselta otsalta valuu hikeä mustina viiruina poskille. Lappalainen tuijottaa häneen rävähtämättä ja suu puoli avoinna eikä saa paikaltaan liikahtaneeksi. Hän tuntee vain sydänalassaan raskaan painon ja kurkussaan omituisia kuristuksia kuin olisi sieltä itku esiin rynnistämässä. Seppä kasvaa hänen silmissään yhä suuremmaksi ja muuttuu yhä mustemmaksi, samalla kuin hän itsensä tuntee sitä mitättömämmäksi…
Klink klank, helisee yhä ja seppä ajattelee: "Niin, mikäpäs estää kolkkaamasta äijän räässyä… Yksi kolaus vain väkivasarasta ja…"
Helähtäen pysähtyy vasara alasimelle ja seppä kääntyy lappalaiseen, joka hätkähtää niin että on ahjon reunalta pudota, sillä nokisen otsan alta tuikahtavat sepän silmät häntä kohti kuin kaksi hehkuvaa hiiltä. Lappalaisen tihruiset, selkoisen selälleen auenneet silmät, joissa kuvastuu tavaton kauhu, ovat kuin imeytyneet seppään. Suu on yhä puolittain avoinna ja hän rupeaa sopertamaan jotakin, mutta ei kerkeä päästää kurkustaan muuta kuin epäselvän sorahduksen, sillä samassa putoaa hänen päähänsä hirveällä painolla sepän väkivasara. Toinen puoli päätä on musertunut kuin munankuori, verta ja harmaata aivoainetta purskahtaa ulos ja äänetönnä valahtaa hän ahjon viereen polvilleen, josta kierähtää kylelleen pajan nokiselle maalattialle, joka ahnaasti imee veren itseensä.
Mutta seppä pyyhkii vasaransa lappalaisen peskin liepeeseen, laskee sen alasimelle ja silmää pajan ohi kulkevalle tielle. Sieltä lähenee hiihtäen muuan kyläläinen, joka tulee sepän luota kirvestään noutamaan. Seppä tarttuu ripeästi lappalaisen kaulukseen oikealla kädellä ja kahmaisee vasemmalla peskin liepeistä sekä nostaa ruumiin ylös että murskautunut pää jää riipuksiin. Nurkassa palkeen takana on hyvä piilopaikka ja sinne heittää hän ruumiin. Siellä on jo ennestäänkin kaikenlaista käytännöstä pois joutunutta romua, ruostuneita lapio- ja viikatekuluja, jotka sinne ovat paksun nokikerroksen alle unohtuneet. Kun lappalaisen ruumis sinne putoaa, rämähtävät ne karmeasti kuin kiukkuisina siitä että niiden lepoa häiritään…
Kun suksimies astuu pajaan, seisoo seppä jo alasimen ääressä ja takoo että paja jymähtelee ja esineet seinällä tanssivat. Suksimies huomaa lattialla kuivuvan verilätäkön ja utelee syytä siihen. Mutta seppä ei katsokaan siihen, kertoo vain äsken hevosta kengittäneensä, jolloin kaviota vuoltaessa syntyi hevosen jalkaan haava. Siitä verilätäkkö permannolle. Eikä vieras sitä ollenkaan ihmettele, sillä useinhan sellaista sattuu kun hevosia kengitetään.
* * * * *
Kun otavan sarvet osoittavat puolta yötä, nousee seppä ylös ja menee pajaan. Sään vaihdosta ennustaen loimottavat taivaalla revontulet, luoden kattoluukusta pajaan kaameaa ja levottomasti häälyvää valoaan. Seppä nostaa kuolleen ja jo kangistuneen lappalaisen palkeen takaa sekä kantaa pajan eteen. Siinä on pajan seinustalla lappalaisen oma pulkka, johon hän ryhtyy ruumista sovittamaan, kun on ensin ottanut sen povelta rahapussin. Mutta ruumis ei sovi pitkälleen pulkan pohjalle. Seppä kiroaa ja kantaa ruumiin takaisin pajaan ja kun hän jälleen palaa, sopii ruumis pulkkaan, sillä se on tullut jalkojaan lyhemmäksi. Peitteeksi heittää hän porontaljan ja käy metsiköstä noutamassa lappalaisen poron, jonka hän valjastaa pulkan eteen.
Hän istuu pulkan perään ruumiin päälle ja heittää ajohihnan poron selän yli, jolloin poro pyyhältää lunta tupruttavaan laukkaan. Polviaan naksuttaen, huohottaen ja väliin tienohesta lunta kuumalle kielelleen kaapaisten kirmaisee poro pohjaa kohti, kohti korkean totisena häämöittävää vaaran lakea, jonka yllä revontulet valtavina säilehtivät. Kaamean korneina ne nyt loimottavatkin, heitellen sinisen vihreitä roihujaan ilmanpielestä ilmanpieleen ja pohjan ääriltä hamaan keskitaivaalle, niin että äänettömällä vaaran laella kuulee korvissaan suhinaa ja räiskettä.
Yltäpäätä kuuroittuneena istuu seppä pulkan perässä kuin jääpatsas ja kiitää kuormineen villillä vauhdilla alas vaaran pohjoista rinnettä, jonka juurelta leviää puuton, autio jänkä. Talvisessa yössä revontulten loimutessa on poro omassa elementissään, sen silmäterät ovat tavattomasti laajentuneet, niissä heiastuvat revontulten kaikki värit ja väsähtämättä porhaltaa se huohottaen eteenpäin. Seppä istuu kuormallaan, hoitaa tarmokkain käsin ajohihnaa ja valkeiksi huurtuneiden kulmakarvain alta hehkuvat hänen silmänsä, tähystellen ympäri autiota jängän selkää näkyisikö siellä susia, jotka hänen kuormansa korjaisivat…
Jängän selälle päästyään pysäyttää hän poron ja nousee pulkasta. Ajohihnan kiinnittää hän pulkan perään ja lyö poroa selkään. Se nostaa päänsä ylös, niin että mahtava sarvihäkkyrä painuu selkää vasten, sen punaiset sieramet laajentuvat ja Lapin ilmaa täysin keuhkoin siemaisten lähtee se uudelleen kirmaisemaan pohjaa kohti, kohti kotoisia asuinsijojaan. Seppä seisoo alallaan ja katsoo huikeasti etenevän poron jälkeen. Revontulten loimo on supistunut, hehkuttaen sen räikeämmin pohjan äärtä. Sepästä tuntuu kuin Lappi olisi avannut suunnattoman ja hehkuvan kitansa, johon se vastustamattomalla voimalla nielee kaiken mitä sen ulottuvilla on irtonaista. Poro, joka kiidättää pulkassa murskatuin päin ja katkaistuin jaloin makaavaa isäntäänsä, on painumassa tuohon kitaan — mustana täplänä kuvastuu se enää tuota kaameaa loimotusta vasten, ja hänestä alkaa tuntua, että se tuossa tuokiossa rupeaa jättiläismaneitin voimalla häntäkin puoleensa vetämään ja kitaansa nielemään. Kauhistus sydämessään kääntyy hän nopeasti ympäri ja alkaa hätäisin askelin rientää takaisin. Mutta silmissään näkee hän yhä tuon hehkuvan pohjan kidan, jota vasten kuvastuu tummana täplänä hurjasti kiitävä poro… Kohta se poro on kotoisilla asuinsijoillaan ja ilmaisee kamalalla kuormallaan hänen rikoksensa. Ja silloin kaikki Lapin kauhut karkaavat kostoretkelle…
Revontulten ennustama myrsky on alkamassa: jängän selällä kohahtaa tuolla ja ulvahtaa täällä ja sepästä on kuin kostonhenget jo hänen kantapäillään kirmaisisivat. Ja niin hän, sydämessään kuoleman ahdistus, pakenee kintereillään seuraavia Lapin kauhuja, teroittaen epätoivoisen katseensa kohti totisena häämöittävää vaaran lakea…
ULLA
Ulla, sisäkkö, ja Martta, lapsentyttö, olivat juuri päivätyönsä päätettyään tulleet palveliahuoneeseen, joka oli tasasivuisen kolmion muotoinen soppi kyökin rinnalla. Pisimmän kulmauksen perässä oli kaitainen, kolmiruutuinen akkuna ahtaalle, korkeiden kivimuurien ympäröimälle pihalle päin ja toisessa lyhemmistä seinistä oli ovi kyökkiin. Huoneen kalustona oli kolme vuodetta, sama määrä tuoleja ja pöytä, jolla oli muutamia kirjoja, virsikannel ja kaksi niskoistaan rikkinäistä valokuva-albumia ynnä lautasella paljosta käsittelemisestä nuhrautuneita maisemakortteja. Pöydän kohdalla seinässä oli peili ja sen päällä värillinen kuva, joka esitti Lotta Svärdiä miehineen sotaan lähdössä. Pöydän nurkalla paloi porsliinijalkainen kupulamppu.
Ulla, näköjään kahdenkymmenen vuotias, korkearintainen, pyöreäkasvoinen ja vaaleaverinen tyttö, jonka silmissä aina oli hiukan pelokas ilme, ikäänkuin olisi hän aina ollut jännityksissä siitä, ettei vain ketään loukkaisi, oli istunut vuoteensa reunalle ja päästellyt auki tuuhean, hiukan sykeräisen tukkansa, jota hän nyt rupesi kampaamaan. Martta, nuori, unelmasilmäinen ja syvästi uskonnollinen tyttö, joka oli vasta vuoden ollut pääkaupungissa ja muisteli alati hartaudella vanhuksiaan siellä hiljaisen maakylän torpassa ja kävi ahkerasti uskovaisten hartauskokouksissa, oli ottanut esille nuottikirjan ja harjoitti virttä kanteleen avulla. Pöydän edessä seisoen kuljetti hän oikealla kädellä hitaasti jousta, painoi vasemman käden luokaksi taipuneella etusormella kanteleen ainoaa kieltä nuottikirjan mukaan, jonka merkkejä hän silmin seurasi. Tuossa teräväsoppisessa huoneessa ei kuulunut muuta kuin kamman raaputus, nuottikanteleen yksi toikkoinen ja katkonainen vingunta sekä Martan puoliääninen hyräily, kun hän koetti virrennuottia saada mieleensä painumaan.
Kyökistä, johon johtava ovi oli puolittain auki, kuului porsliiniastiain kalinaa ja väliin hanasta virtaavan veden kohinaa, kun Mari, keittäjä, lopetteli astiain pesua. Mari oli puolivälissä neljääkymmentä oleva ihminen, laiha ja teräväpiirteinen ja hänen kävelynsä oli omituista tupsuttamista, aivankuin jalat olisivat olleet liian lyhyet. Kun hän oli pahalla tuulella, piti hän päätään luonnottomasti kenossa ja käänteli kookasta, ohutta nenäänsä kuin tuuliviiriä ja nakkeli tovereilleen kimakalla äänellä sapekkaita pistopuheita. Tänään oli herrasväellä ollut vieraita päivällisellä, Marilla paljon työtä, ja siitä syystä hän oli koko päivän ollut pisteliäänä ja pahalla tuulella.
Juuri kun kyökin kello löi puoli kaksitoista, sai Mari viimeisen lautasen virutetuksi. Hän asetti sen pöydälle ennemmin pestyjen varaan nojolleen, pyyhki kätensä, nykäisi kaasulampun sammuksiin ja astui palveliahuoneeseen. Nenäänsä nyrpistäen istuutui hän vuoteensa reunalle ja ryhtyessään kenkiään riisumaan virkkoi vihaisesti:
— Koko yönkö se aikoo tuota rakkinettaan vinguttaa?
Martta lakkasi soittamasta, mutta Ulla sanoi nauraen:
— Kovinpa nyt vanhus on happamena. Maria suututti aina hirveästi, kun häntä vanhaksi sanottiin ja hän rupesi miettimään myrkyllistä vastausta Ullalle. Hetken kuluttua sanoikin hän päänsä kenoon nostaen:
— Vaikka vanhakin, niin eipä ole vielä tähän elettyyn tarvinnut karanneita sulhasia murehtia!
Ulla punastui hiusrajaa myöten eikä puhunut mitään. Marikin pysyi senjälkeen vaiti, tuiski vain vihaisesti vaatekappaleita päältään ja laittausi nukkumaan, sammuttaen kuitenkin ensin lampun vaikkeivät toiset olleet kerinneet riisuutuakaan. Martta pujahti vuoteeseensa hiljaa kuin peläten häiritsevänsä Maria, joka luonnottoman korkean päänaluskasansa nojassa lepäsi puolittain istuvassa asennossa, peite vedettynä korviin saakka. Huoneen pimeästä peräsopesta, jossa Martan vuode oli, kuului sitten hiljaista kuisketta, kun Martta iltarukoustaan luki.
Ullakin lepäsi jo vuoteellaan, vaikka uni pakeni hänen silmiään. Oikea käsi posken alla hän tuijotti puoliavoimesta ovesta kyökkiin, jonka seinällä olevia kiiltäviä kupariastioita pihalla palava lyhty himmeästi valaisi.
Hän mietti kohtaloaan, samoinkuin hän oli tehnyt edellisenä iltana ja sen edellisenä ja niin taapäin monen viikon ajalla, koskaan vielä pääsemättä siinä mihinkään tuloksiin. Mari oli tuolla sydänjuuria myöten loukkaavalla viittauksellaan johtanut taas hänen ajatuksensa siihen jo ennenkuin hän itsekään kerkesi niin pitkälle. Hänellä oli näet ollut sulhanen, muuan nuori viilari, joka toista kuukautta sitten oli muuttanut pois kaupungista, ilmoittamatta siitä Ullalle mitään. Aluksi oli Ulla viikkokausia odottanut häneltä tietoja, mutta nyt hänessä oli jo vakaantunut käsitys, että se kaikki olikin tahallista, että siis hänen sulhasensa oli muuttanut pois päästäkseen hänestä eroon. Mutta asiassa ei tämä vielä ollut pahinta. Jo ennen sulhasensa häviämistä oli Ulla alkanut epäillä olevansa raskaana ja ilmaissut huolensa tästä kerran sulhaselleenkin. Nyt hän oli jo tullut täysin vakuutetuksi, että asia oli todellakin niin ja samalla käsitti hän, että sulhasensa oli juuri sen vuoksi kaikessa hiljaisuudessa muuttanut tiehensä. Mari oli, tiesi mitä tietä, saanut tietoonsa hänen suhteensa ja käytti sitä oivallisena välikappaleena pistelyihinsä. Oli vain hyvä, ettei Mari tiennyt asian jälkimmäistäkin puolta. Ullaa ihan hirvitti ajatella, että niin olisi ollut laita.
Kaikkina noina kuluneiden viikkojen unettomina ja tuskallisina öinä, joina hänen sydäntään oli raskaana likistänyt tietoisuus siitä, että hän on raskaana ja sulhasensa hyljäämänä, oli hän koettanut kamppailla edes johonkin selvyyteen tulevaisuudestaan, mutta onnistumatta. Kiihkeästi, jyskivin ohimoin toimivat aina silloin hänen aivonsa ja verestävinä harhailivat silmät pimeydessä, mutta sen selvemmälle ei hän vielä ollut päässyt kuin että asiat ovat niin ja niin. Mitä se tulevaisuuteen nähden tiesi ja kuinka hänen sen varalta tulisi asiansa järjestää, sitä hänen ajatuksensa kuin kammoksuen karttoivat, pyörien vain hedelmättömässä seulomisessa tuon nykyisen asiaintilan ympärillä. Päivisin, milloin muilta toimilta ajatukset omiin asioihin joutivat pysähtymään, päätti hän aina illalla vuoteesen päästyään tekevänsä jonkun päätöksen tulevaisuudestaan ja tuon lykkäyksen varassa oli sitten vähän huolettomampi elää. Niin hän oli tänäkin päivänä päättänyt, tuuditellut mielensä sen ystävällisen harhaluulon valtaan, että illalla hän tekee lopullisen, ratkaisevan päätöksen. Mutta vaikka hänen mielensä oli kiduttavassa jännityksessä, ei hän saanut ajatuksiaan pakoitetuksi tuota tulevaisuuden kysymystä selvittelemään. Lopulta hän, kun aika tasaista, järkähtämätöntä kulkuaan kulkien retkeili jo kaukana sivu puoliyön, nukahti herkkään unenvienoon. Vähän väliä hän siitä kuitenkin vavahtaen heräsi, mielessään epämukava laiminlyömisen tunne, mutta väsyneet aivonsa raukenivat taasen pian horroksiin, muuttaen hiipuen palavan ajatusten kipinän kirjaviksi unikuviksi, jotka epäonnistuneiden yritysten ja korkeudesta putoamisten muodossa saivat hänen unissaan hätkähtelemään ja toisinaan hiljaa valittamaan. Niin hän resuisen yön jälkeen kipein päin ja ruumiissa raskas riutumus heräsi aamulla päivän toimiin, tuhansiin pikku askareihin ja edestakaisin juoksentelemisiin, joita hänen sisäkön-toimiinsa kuului.
Mari oli yöllä saanut päänsä kipeäksi ja oli seuraavan päivän tavallistakin kärtyisempi. Pahaa tuultaan purki hän tavallisesti Ullaan, jota kohtaan hänellä näytti olevan voittamaton vastenmielisyys. Ullan palveliataryhdistykseen kuuluminen ja ahkera seurustelu sulhasensa kanssa tarjosivat hänelle alituista ja katkeraa pistelyn aihetta ja myöhemmin, kun hän oli saanut tietoonsa urkituksi, että Ullan sulhanen oli hävinnyt kaupungista, muuttuivat hänen pistelynsä ja salaviittailunsa katkerista vahingoniloisiksi. Ulla oli tavallisesti vaiti ja antoi Marin pistellä ja mököttää, vaikka hän monasti loukkaantuikin aivan kyyneliin asti. Mutta tänä iltana, kun he kaikin olivat kokoontuneet askareensa päätettyään palveliahuoneesen, kiivastui Ullakin, kävi kasvoiltaan tulipunaiseksi ja syyti suustaan väräjävin äänin kiivaita sanoja ja toisen kunniaa leikkaavia nimityksiä. Pää kenossa kimotti Mari vastaan, itki ja menosi ja huusi maat ja taivaat kuulemaan, kuinka läpi ilkeä ihminen tuo Ulla oli. Martta katsoi riiteleviä kalpeana ja suu puoli avoinna sekä toisteli hiljaisella, tuskin kuuluvalla äänellä: "Elkää nyt toki viitsikö noin riidellä!" Mutta Ulla sanoi hellittämättä sanottavansa loppuun, purskahti sitten itkuun ja pujahti kiiruusti vuoteesen, tukahuttaen itkunsa tyynyyn. Marikin vaikeni vähitellen, laittausi sänkyyn selin huoneesen päin ja veti peitteen aina korviin asti. Ja kun Martan iltarukouksen kuiske oli vaiennut, hallitsi ahtaassa palveliahuoneessa taas öinen rauha.
Ulla oli kiivaalla, uhmailevalla päällä ja päättävästi kävi hän nyt, kun sai ajatuksensa äskeisestä riidasta pois johdetuksi, käsiksi tuohon ratkaisematta olevaan kysymykseen. Rohkeasti teki hän itselleen selväksi, kuinka asiat välttämättä vähitellen kehittyvät, kuinka hänen raskaudentilansa ennen pitkää tulee huomatuksi ja mitä siitä on seurauksena. Raskaasti ähkäisten käännähti hän vuoteessaan, kun hän melkein ruumiillista tuskaa tuottavana totuutena pani merkille sen rajattoman, sietämättömän vahingonilon, jolla Mari olisi tervehtivä sitä huomiota, että Ulla on raskaana. Elämä kävisi asian julkiseksi tultua aivan sietämättömäksi ja hänen täytyisi muuttaa palveluspaikkaa. Mutta ei sekään parantaisi asiaa ja tuskin hän palveluspaikkaa saisikaan, kun huomattaisiin, että hänellä on synnytys edessään. Ja niin ei olisi muuta neuvoa kuin muuttaa kotikylään, köyhäin vanhustensa turviin, palata pääkaupungista häpeällä ja mieltä murtavaa surua vanhemmilleen tuottaen.
Kolkkona ja pimeänä häämöitti tulevaisuus, ajattelipa asiaa miten päin hyvänsä. Joko jäi pääkaupunkiin tai muutti syntymäkylään, niin kummassakin tapauksessa tuntui elämä olevan niin täynnä ylipääsemättömiä vastamäkiä, nöyryytyksiä ja häpeää, että ruumista kylmäsi niitä ajatellessa ja elämä sitä suuntaa kohti tuntui päättyvän ulospääsemättömään umpikujaan.
Mutta entäpä jos salaisi raskautensa, samoin salaa synnyttäisi ja kätkisi sikiön! Ulla säpsähti jonkunlaisesta hämmästyksestä, johon puolittain iloakin sekaantui, kun tämä salaamisen ajatus hänen mieleensä välähti. Jos se onnistuisi, niin voisi hän elää surutonna kuin ennenkin ja tuo vaivaloinen, mahdottomalta tuntuva taival, jolla olisi kestettävänä häpeällinen raskaus ja elämä isättömän lapsen äitinä, olisi silloin kokonaan vältetty. Ja miksei se onnistuisi, kun kaikkensa tekisi sen onnistumiseksi ja tarkoin edeltäpäin suunnittelisi kaikki seikat.
Siinä maatessaan ja mietiskellessään alkoi Ullasta piankin tuntua aivan luonnolliselta asialta, että hän salaa raskautensa ja hävittää sikiönsä. Muuhan ei voinut tulla kysymykseenkään. Jos hän kuinka kuvitteli toista menettelyä, jonka mukaan asiat saisivat kehittyä luonnollista tietään, löi sieltä aina mahdottomuuden tunto häntä vastaan ja mielikuvitus pakeni sieltä kuin pimeästä umpikuljusta, jota vastoin tuolla toisella suunnalla kuvasteli elämä vapaana ja valoisampana. Ja niin tunsi Ulla tehneensä päätöksen salata raskautensa. Ei hän vielä ruvennut yksityiskohtaisesti suunnittelemaan, kuinka hänen eri tapauksissa tulisi menetellä, vaan koetti ajatella muita kevyempiä asioita, tuntien nautintoa siitä tietoisuudesta, ettei hänen tarvitsekaan niin välttämättömästi kärsiä häpeää ja nöyryytyksiä, vaan että löytyy tie, jota kulkien hän kaikesta siitä säästyy.
Jonkunlainen ilontulvahdus täytti hänen olemuksensa ja unta odotellessaan antautui hän vapaasti seuraamaan valloilleen riehahtaneiden ajatusten leikkiä. Mielikuvia tuli ja meni kirjavanaan. Kuin virmapäiset, hulmuharjaiset varsalaumat ne kirmaisivat esiin ja taas katosivat eikä ajatus jaksanut niitä järjestykseen taltuttaa. Milloin hänen sulhasensa yhtäkkiä palasi varakkaana miehenä ja pelasti hänet häpeästä, milloin hän oli jossakin iltamassa ja rakensi jonkun näkemänsä sievän pojan kanssa tuttavuutta, josta kehittyi pitempi ja entistä kestävämpi suhde. Toisinaan mielikuvat sivusivat hänen äskeistä päätöstään ja yhtäkkiä hän oli halkokellarissa, jossa synnytti kuolleen lapsen ja kätki kellarin pimeään peräsoppeen…
Kun mielikuvien virmapäinen leikki oli hänen aivonsa tyyten väsyttänyt, nukahti hän vihdoin ja näki sekavia unia, ollen synnyttämässä salaisessa piilopaikassa, johon yhtäkkiä ilmestyi Mari, joka nosti nenänsä korkealle ja alkoi pirullisesti nauraa, niin että koko talon asukkaat aina omasta herrasväestä alkaen talonmiehen vääräsääriseen pikku poikaan saakka juoksivat huutaen ja menoten häntä näkemään ja noiden töllisteleväin katseiden esineenä oli hänen niin painostavan tukala olla, että hän heräsi omaan tuskan-voihkinaansa. Päästyään selvyyteen, että se olikin vain pahaa unta ja muistettuaan mitä illalla oli päättänyt, rauhoittui hän kiitollisin mielin, ettei tuo kokemansa sentään totta ollutkaan ja nukkui uudelleen. Seuraavana päivänä tavallisissa toimissa hääriessään oli Ullalla, jos ajatukset milloin joutivat hetkeksi pysähtyä hänen omaa tilaansa seulomaan, lohdutuksena tuo vapauttava tietoisuus, että hän voi sentään kaikesta häpeästä pelastua. Ja illalla kun tulet oli sammutettu, suuri kivirakennus monine asukkaineen mykistynyt öiseen hiljaisuuteen ja Ullakin päässyt vuoteesensa omain ajatustensa ja kuvittelujensa pariin, pakoittausi hän tekemään suunnitelmia lähintä tulevaisuutta varten. Hän oli äskettäin lukenut sanomalehdestä, kuinka muuan nainen joka sikiönsä salaamisesta oli joutunut oikeuteen, oli siteiden avulla salannut muilta raskautensa ja hän päätti tehdä samoin. Hän meni ajatuksissaan läpi koko liinavaatevarastonsa ja harkitsi tarkoin, mitkä niistä sopisi laittaa siihen tarkoitukseen. Ja sitten synnytys? Se oli peloittavin kohta koko asiassa. Kuumeisesti toimivat Ullan ajatukset, selkosen selällään olevat silmät tuijottivat pimennossa olevaa kattoa kohti ja sormet nyplivät hermostuneesti lakanan reunaa. Suunnitelmia virtasi yhtenään mieleen ja hän valikoitsi niitä, punnitsi, vertaili ja hylkäsi ja otti taas uusia harkinnan alaisiksi. Mutta lopulliseen päätökseen ei hän voinut tulla ja väsyneenä nukahti hän lopulta kesken suunnitelmain. Eikä hän enää ryhtynytkään sitä perin pohjin harkitseman, vaikka se alituisesti olikin mieltä painostamassa, vaan suuntasi koko huomionsa raskaudentilan salaamiseen.
Eräänä yönä muutamien päivien mentyä päätti hän sitten laittaa ympärilleen siteen. Kauan hän unta vastaan taistellen valvoi ja odotti, milloin toiset varmasti nukkuivat. Mari alkoi piankin kuorsata, joten hänestä ei ollut mitään pelkoa, mutta Martta hengitti aina niin hiljaa ja tasaisesti, ettei tiennyt nukkuiko se vai valvoi. Monta pitkää hetkeä odotettuaan mainitsi Ulla hiljaa Martan nimen, mainitsi toisenkin kerran ja vähän isommin ja kun Martta ei mitään vastannut, uskalsi hän nousta ylös. Varovasti otti hän vaatekoristaan muutamia jo edeltäpäin päällimmäisiksi asetettuja liinasia ja hiipi kyökkiin, jonka oven hän oli illalla, vartavasten siitä viimeksi kulkiessaan, jättänyt puoliavoimeksi. Lamppua sytyttämättä hän sitten suurimmassa hiljaisuudessa kiinnitti lukkoneulojen avulla ympärilleen kiinteät siteet. Mutta takaisin vuoteesensa hävittyään alkoi häntä yhtäkkiä vaivata pelko, että Martta oli sittenkin valveillaan, että se oli tahallaan ollut vastaamatta hänen kuiskaaviin kysymyksiinsä ja hiipinyt hiljaa hänen perässään kyökinovelle, nähnyt hänen puuhansa ja päässyt kaiken perille. Aamulla katsoi hän sen vuoksi pitkään ja tutkivasti Marttaa, huomatakseen oliko sillä tiedossa hänen salaisuutensa. Mutta Martta oli yhtä tyyni kuin ennenkin ja hänen suuret silmänsä loistivat yhtä avomielisen vilpittöminä kuin koskaan ja Ulla rauhoittui kokonaan.
Niin alkoi sitten kuukausia kestävä, tuskia kysyvä ja ajanoloon yhä ankarammaksi kärjistyvä taistelu kahden voiman välillä: ikuisella järkähtämättömyydellä toimivia luonnonlakeja vastaan taisteli itsepintainen naisen tahto, joka sietämättömien ja päivä päivältä lisääntyvien tuskienkin uhalla tahtoi tehdä turhaksi häpeätä uhkaavan hedelmöittymisen.
Ensi viikkoina sen jälkeen kuin Ulla oli varokeinoihin ryhtynyt, ei hän tuntenut ruumiissaan mitään epämukavuuden tunnetta, saattoipa toisinaan perin unhoittaakin, kuinka hänen laitansa oikeastaan oli. Mutta yhtä rintaa vakaasti ja pysähtelemättä vaeltavan ajan kanssa toimivat luonnonlaitkin salaisissa työpajoissaan ja viikkojen, kuukausien mennen ilmaisine kehittyvä raskaudentila, aluksi haitallisuuden tuntona, sitten suorastaan ruumiillisena kipuna, kun Ullan varokeinot asettuivat luonnon vapaata toimintaa kuristaen rajoittamaan. Mutta järkähtämättömänä pysyi Ullakin, kärsi hammasta purren kidutuksen ja päästi yksinäisen tuskansa ilmoille vain salaisina huokauksina. Kun raskaudenaikaa Ullan laskujen mukaan oli kestänyt noin nelisen kuukautta, tunsi hän eräänä iltapäivänä sydänalassaan omituisen säikähtävän liikahduksen, mikä muistutti kuivalle maalle vedetyn kalan suonenvetoista pyristelyä. Ulla säikähti ensin tätä odottamatonta tapausta niin että häntä rupesi hiottamaan ja koko ruumis kävi niin raukeaksi, että täytyi istahtaa lähimmälle tuolille. Liikahdukset uudistuivat ja hänelle kävi ensi hämmästyksestä toinnuttuaan selväksi, että se oli merkki elonkipinän syttymisestä sikiöön hänen sydämensä alla. Ja silloin hänen silmiensä eteen kuvastui niin elävänä pieni, avuton olento, joka tuskaisesti potkii kehdossaan ja haikeasti itkien ojentaa pieniä käsiään ruokkijaansa kohti. Hellä, itkettävä tunne täytti suloisesti kirvelevänä hänen rintansa ja oli kuin tuo elonkipinän syttyminen olisi samalla äidinrakkauden henkiin herättänyt. Ja tuo tunne muistutti sitä mitä hän oli silloin tuntenut, kun hänen ja karanneen sulhasensa katseet ensi kerran toisiinsa uppousivat: silloinkin oli hänessä joku voimallisesti sykähtänyt, aivankuin jotakin olisi hänen sisällään henkiin herännyt.
Häntä rupesi niin suloisesti ja samalla katkerasti itkettämään, mutta hänen täytyi väkisinkin voittaa tunteensa, niellä vastahakoisina paloina alas kaikki, mikä sydämestä pyrki ulos kuohumaan ja kantaa päivän työtaakka loppuun saakka, ettei vain suinkaan saataisi aihetta minkäänlaisiin arveluihin. Ponnistautuen nousi hän tuolilta ja ryhtyi askareitaan jatkamaan. Hän näytti kovin kalpealta ja ollessaan ruokasalissa teekeittiötä kuntoon laittamassa, herätti se rouvankin huomiota ja osanottavasti tämä sen vuoksi kysyi:
— Onko Ulla sairas, kun Ulla näyttää noin kalpealta.
— Näyttäähän sitä kalpealta, kun on sulhanen karannut ja saa sitä yötä päivää murehtia!
Se oli Mari, joka juuri rouvan kysyessä tuli ruokasaliin ja tuolla ainaisella piikillään teki Ullalle kerrankin suuren palveluksen, päästi hänet mitään vastaamasta, sillä rouva ei kysellyt enempää, hymyili vain sovittavasti ja poistui huoneesta.
Mutta yöllä ne alkoivat taas rajut kamppailut Ullan sydämessä, kun pimeys hyväilevänä piiloitti hänet urkkivilta katseilta ja hän saattoi väkivallalla häädetyt tunteensa laskea taas valloilleen. Tuo tavallisissa oloissa sekaisin iloa ja värisyttävää odotuksen pelkoa synnyttävä tieto uuden elonkipinän syttymisestä purkautui tässä esiin haikeana itkuntulvana, ikäänkuin luonnollisesta asemastaan suistetut naisen tunteet olisivat epätoivoiseen kapinaan nousseet. Painautuen kiinteästi päänaluseen itki Ulla kauan ja kiihkeästi. Tuntui kuin tuo hänen kuukausia sitten rakentamansa ja itsepintaisesti noudattamansa suunnitelma luhistuisi auttamattomasti kokoon ja äitiyden tunne tuntui valtavana pyrkivän sijaan. Hän rauhoittui jo hiukan itkussaan ja joku suloisesti lämmittävä mielikuva pienestä lapsesta oli hiipimässä mieleen, kun jo toisaalta jylähti mieleen pelko katkerasta häpeästä ja kurjasta tulevaisuudesta. Ja mitä se lapsikaan saisi muuta kuin häpeää ja kurjuutta osakseen. Eikö silloin ollut parempi, että siinä syntynyt elonkipinä sammui jo alkuunsa, ennenkuin sen omistajan tarvitsi jalkaansa astua elon ohdakkeiselle polulle. Mutta juurikuin nuo ristiriitaiset ja järkyttävät tunteet olisivat saaneet tuon vasta elonliekkiin syttyneen ihmisalunkin levottomuudella aavistamaan, että hänen kohtalonsa oli kysymyksen alaisena, alkoi se taas suonenvetoisesti liikahdella. Ullan täytyi uudelleen painaa päänsä tyynyyn ja kastella sitä suolaisilla kyynelillä, sillä hänestä tuntui se noilla liikahduksillaan tahtovan sanoa kantajalleen: "Minä tahdon elämään!" Ja itkun tyrskinnällä vastasi äiti: "Häpeä ja kärsimyksethän sinua vain elämässä odottavat." Mutta itsepintaisilla tempauksilla tuntui se taistelevan: "Minä tahdon elämään, kärsimään ja taistelemaan — sehän on ihmislasten osa!" Ja hän, joka vasta syttynyttä elonkipinää sydämensä alla kantoi, ei osannut enää mitään vastata, itki vain kuin kerrankin tyhjentääkseen kyyneltensä lähteet. Eikä hän saanut tehneeksi mitään uutta päätöstä, vaan kaikki jäi kohtalon varaan.
Päivä päivältä ja viikko viikolta jatkui sitten edelleenkin tuota painostavaa elämää, kun omaan itseensä sulkeutunut nainen ruumiillisen ja henkisen kidutuksen helteessä riutuen kamppaili päivästä toiseen, ainoana toivontähtenään se vapahduksen hetki, jolloin hän jonkun onnellisen mullistuksen kautta tavalla tai toisella pääsisi uusiin, väljempiin oloihin. Kuinka hän pääsee, onnistuuko salaa synnyttämään vai jotenkin muutenko, sitä hän ei huolinut harkita eikä siihen tuntunut voimiakaan olevan, sillä koko tahdonvoima sai olla joka hetki jännitettynä, että pääsi kunnialla päivästä toiseen siirtymään.
Raskauden aika oli täten ehtinyt jo seitsemännelle kuukaudelle eikä mitään muutosta ollut vielä tapahtunut, taival vain oli yhä vaikeakulkuisemmaksi käynyt. Ulla piti yhä noita kuristavia siteitä ja kaikki vähänkin laajasuuntaisemmat liikkeet tuottivat hänelle sietämättömiä tuskia. Eräänä iltapäivänä nosti hän yhdessä Martan kanssa herran kamarissa raskasta kirjoituspöytää, jonka alle oli matto saatava. Silloin tunsi hän sisällään terävästi viiltävän vihlaisun ja vaivoin sai hän pidätetyksi tuskanhuudon. Kaikki musteni hetkeksi hänen silmissään ja suurella voimainponnistuksella estyi hän pyörtymästä. Mutta vihlaukset uudistuivat sydänalassa, kipujen salaisista kätköistä ne vyöryivät esiin ja kärvelivät tuskissa vavahtelevaa ruumista kuin tuliset käärmeenkielet. Ulla käsitti että tässä on synnytys kysymyksessä ja hänestä oli kuin kaikki se peloittava häpeä, jonka torjumiseksi hän oli sanomattomat tuskansa kärsinyt, nyt yhtäkkiä ovista, akkunoista ja seinänraoista tulvaisi suurena ryöppynä hänen ylitsensä ja upottaisi hänet tukehuttaviin pyörteisiinsä. Pakoon, pakoon uhkaavalta turmalta ja hampaansa lujasti yhteen purren ja kaikki lihaksensa jännittäen pitämään yllä vartalon ryhtiä, yhä kasvavien kipujen pyrkiessä sitä kokoon kouristamaan, kiiruhti hän kyökkiin, tempasi puunkantovaatteen ja halkokellarin avaimen sekä syöksyi ulos. Kuin valonheittäjän pikainen ja häikäisevä valonhuiskaus syysyön pimeässä välähti hänen jyskiviin aivoihinsa muisto kerrallisesta mielikuvastaan, kuinka hän salaa puukellarissa synnyttää, ja nopeasti yhtyi sen kanssa ajatus siitä, että herran kamaria on lämmitettävä. Eikä lapsellinen Martta kerinnyt mitään kummastella, kun Ulla jo oli huoneesta pois.
Hätääntyneenä, horjuen ja käsin sydänalaansa painaen riensi Ulla alas ahtaita, puolilikaisia kyökinportaita ja laskeusi edelleen alas kellareihin johtavaa käytävää, josta kostea ja tunkkainen ilma tuoksahti vastaan. Puolipimeitä käytäviä haarausi eri tahoille, kulkien pitkälle asfaltilla katetun pihan alle. Kahden puolen käytäviä, rimoista rakennettujen seinäin takana olivat rinnakkain eri huoneustojen puukellarit. Päästyään oman kellarinsa ovelle, haparoitsi Ulla käteensä suuren munalukon, avasi oven ja astui kellariin, joka melkein pilkko pimeänä ja kaitaisena ulottui pitkälle, päättyen perällä tiilisen katon viettoisuudesta yhä matalammaksi ahdistuvaan soppeen. Keskellä kellaria oli kasa pieniksi pilkottuja puita ja kun Ulla pimeän tähden varovasti eteenpäin hapuillessaan saapui puukasan luo, kohtasi häntä uusi ja äskeistä vielä ankarampi polte. Yhteen käppyrään vetäytyen painausi hän puukasalle ja hänen yhteen puristuneiden hampaidensa välistä kimmahti ulos häädetty mutta rajatonta tuskaa ilmaiseva huudahdus: "Herra Jumala, Herra Ju-umala!" Hetkiseksi meni hän tainnuksiin, josta kellarin kylmä ja kostea ilma hänet taas pian havautti ottamaan vastaan uutta tuskan kohtausta. Hänen suonenvetoisesti puukasalla vääntelehtiessään uudistuivat siten vuoroon poltteet ja niitä seuraavat taintumiskohtaukset. Hämmentyneissä, jyskivissä ja sekavia kuvia loiskuttavissa aivoissaan säilytti hän vielä itsepintaisesti ajatuksen, että hänen synnytyksensä täytyy tapahtua salassa, että jos hän vain huudolla tuskansa ilmaisee on kaikki hukassa ja estääkseen tuskaansa huutona ulos purkautumasta puri hän hampaitaan yhteen niin että leuat rasahtelivat.
Kolmannesta taintumuskohtauksesta havahduttuaan kuuli hän ääreltään heikon, oudosti kirahtavan äänen ja hän tajusi kohta sen merkityksen. Ja vaikka tuskat olivatkin lientyneet, meni hän mielenliikutuksesta kohta taas tajuttomaksi ja siitä havahduttuaan ei hän kuullut enää samaa kirahtelua. Voimattomuudesta vapisevin käsin haparoitsi hän ympärilleen puukasalla ja satutti kätensä johonkin paljaaseen ja puolikylmään, jonka kosketuksesta hän vavahti niin että oli uudelleen pyörtyä. Hän voitti kuitenkin itsensä ja otti tuskiensa esineen vapiseviin käsiinsä. Hän tunsi sen surkean pieneksi ja elonkipunan oli siitä tuo kolkko ympäristö kerinnyt jo sammuttaa. Siinä puukasalla istuessaan, tuskien vihdoinkin hellitettyä, ja pitäessään helmassaan kuollutta lastaan valtasi Ullan yhtäkkiä villi ilo, että nyt se odotettu vapahdus vihdoinkin oli tapahtunut ja tapahtunut niin, ettei hänen tarvinnut itse lastaan surmata. Ja hänelle tuli kiiru päästä kellarista pois. Hätäisesti irroitti hän vyöliinansa, kääri lapsen siihen ja kiipesi halkokasan yli kellarin perälle, jonka matalaan ja tunkkaiseen soppeen hän kätki tuon pienen mytyn. Ja vaikka voimat tuntuivat olevan aivan lopussa ja ruumista puistatti ankara vilu, latoi hän kantovaatteesen muutamia halkoja ja lähti vaivalla ylös kiipeämään, hengittäen ahnaasti yläkäytävän puhtaampaa ilmaa ja varaten kädellään seinään.
Onneksi ei päivää ollut enää pitkälti ja Ulla pääsi ajoissa levolle. Kerran vuoteesen päästyään vaipui hän kuoleman kaltaiseen uneen, nukkuen hievahtamatta, kalpeana ja tuskin hengittäen aamuun saakka. Hän heräsi siihen, että Mari tyrkkäsi häntä vihaisesti kylkeen ja poistuessaan mutisi, että mikä sillä nyt on, kun ei koko päivänä aio nousta. Ulla tunsi ruumiinsa niin kovin raukeaksi ja voimattomaksi ja kun hän vähitellen selvisi käsittämään, mitä hänelle eilen oli tapahtunut, olisi hän mielellään vetänyt peitteen silmilleen ja nukkunut, nukkunut pois kaikki muistot ja kaiken väsymyksen, voidakseen sitten nousta uutena ihmisenä uuteen elämään. Mutta täytyi väkisinkin nousta ylös ja ottaa osaa päivän toimiin, vasta tuonnempana voisi sitten levähtää kyllikseen.
Päästyään vuoteesta ylös, tunsi hän itsensä kovin heikoksi, päätä pyörrytti ja peiliin katsahdettuaan huomasi hän olevansa kovin kalpea. Kuitenkin alkoi hän puuhailla tavallisissa askareissaan. Mutta elämä tuntui niin kummalliselta ja hän liikkui aivan kuin uudessa ympäristössä, joka alkoi häntä ahdistaa ja peloittaa. Hänestä tuntui, että ne kaikki, Mari, Martta, rouva, katselevat häntä uteliaasti ja kun hän kääntyy päin, kääntävät päänsä pois. Salin pesää sytytellessään luuli hän kuulevansa kuisketta ruokasalista, mutta kun hän säikähtyen ja pamppailevin sydämin herkesi kuuntelemaan, vaikeni kuiske. Kohta senjälkeen kulki rouva ruokasalista tullen salin läpi ja Ulla oli siinä pesään puhallellessaan tuntevinaan, että sen katse oli koko ajan kiinnitettynä häneen ja vaikkei hän nähnytkään, oli hän sentään vakuutettu, että sen silmissä päilyi omituinen ilme.
Varsinkin Marin käytös vaivasi Ullaa. Se ei puhunut hänelle paljon mitään, ei edes tavallisia pistopuheitakaan sinkautellut, salakähmää vain tuntui häntä katsovan. Laskiessaan kyökissä vettä karahviin ja seisoessaan selin Mariin, joka hämmensi hellalla kiehuvaa kattilaa, tuntui Ullasta taas, että Mari rävähtämättä tuijottaa häneen ja hänet valtasi yhtäkkiä hermostunut kiukku. Tulipunaiseksi sävähtäen kääntyi hän ympäri ja tiuskasi:
— Mitä sinä siinä minua töllistelet! Mutta Mari ei katsonutkaan häneen päin, vaan käänsi nyt vasta päänsä ja niskojaan nakaten kimahti:
— Hyh kaikkiakin, kun yksinään vihottelee!
Häpeissään riensi Ulla pois, mutta tunsi olonsa yhä tukalaksi. Kuin kuumilla hiilillä liikkui hän koko päivän ja herkesi säpsähtäen kuuntelemaan, jos milloin toisista huoneista puhelua kuuli. Tullessaan kerran sisähuoneista ruokasaliin, aikeissa mennä kyökkiin, pysähtyi hän äkkiä kun kuuli Marin ja Martan kyökissä puhelevan. Hän kerkesi kuulla ainoastaan seuraavat Marin lausumat sanat:
— … Ja kyllä niillä, jotka semmoista aikovat tehdä, on aina omat auttajansa…
— Sielunvihollinenko? — kuului Martta hiljaa kysyvän ja Mari siihen tokaisevan:
— No eipähän mikä!
Ulla sävähti aivan kuumaksi eikä uskaltanut mennä kyökkiin, vaan hiipi takaisin. Vaikka häntä jalat tuskin kannattivat oli hän häärivinään jossakin puuhassa ja sai vasta myöhemmin voimia mennä kyökkiin. Jouduttuaan sitten Martan kanssa kahden lastenkamariin, taisteli hän kauan mielessään, kysyäkseen Martalta mistä he Marin kanssa olivat kyökissä puhuneet. Mutta hän ei rohjennut sentään kysyä ja hänen mieleensä jäi hiljaiseksi vakuutukseksi, että ne olivat puheellaan tarkoittaneet juuri häntä.
Kun sitten päivän kuluessa kerran herrakin ilmestyi sen huoneen ovelle, jossa Ulla askarteli ja siinä hetkisen seisottuaan sekä kuten Ulla oli vakuutettu, häntä pitkistään katsottuaan poistui sanaa puhumatta, oli Ulla vakuutettu, että niillä on vihiä asiasta, ehkä tietävät hyvinkin tarkoin, niin, ehkä ovat löytäneet kellarista lapsenkin! Häntä halutti lähteä kellariin ja saada selko, oliko se vielä siellä, mutta hän ei uskaltanut, ei vaikka olisi voinut lähteä puitakin noutamaan. Ja niin kului päivä tuossa kamalassa epätietoisuuden kidutuksessa, kului kiusallisen verkkaan eikä iltaa tuntunut tulevankaan. Joka kerta kuin etehisessä ovikello jonkun varman tulijan peukalon töytäyksestä synnytti tuikean kaksoiskilahduksen, hätkähti Ulla ja alkoi vapista, aivankuin nuo töykeät kilahdukset olisivat vastanneet suoraa hänen kipeään sydämeensä. Huutavaan itkuun purskahtamaisillaan liikkui hän kuin unissakävijä ja rauhoittui hitusen vasta sitten, kun sai tietää ettei tulija ollutkaan mikään poliisiviranomainen. Kerran oli hän jo, kun epätietoisuuden tuskat korkeimmillaan kuohuivat, vähällä juosta Marin eteen ja tiuskata hänelle: "Miksi te kiusaatte minua, miks'ette heti toimita kiinni!" mutta hän sai hillityksi itsensä ja niin jatkui tuota kiduttavaa taistelua päivän siirtyessä vitkaan iltaa kohti.
Vihdoinkin tuli sitten ilta ja illasta sikesi yö. Vaikka päivä olikin kulunut loppuun mitään erinomaista tapahtumatta ja vaikka Ullan voimat tuntuivat olevan aivan lopussa, ei hän voinut ummistaa silmiään. Tavaton ahdistus, pelko ja epätietoisuus vaivasivat häntä yhä ja ajatukset toimivat kuumeisella raivolla.
Kun kyökin kello sorahtavalla lyönnillään ilmoitti puoliyön olevan käsissä ja kun Martta ja Mari jo nukkuivat sikeimmässä iltayön unessaan, nousi Ulla vuoteeltaan, pukeusi hiljaa, heitti saalin hartioilleen ja ottaen kengät käteensä hiipi hiljaa kuin varjo kyökin ovesta ulos. Käytävään päästyään pani hän kengät jalkaansa ja alkoi käsin seinistä hapuillen laskeutua portaita alas kellariin. Yö oli rajutuulinen lokakuun yö ja pihan alaisissa pilkkoisen pimeissä käytävissä vonkui, suhisi ja ulisi kaameasti kuin olisivat kaiken maailman tuulet olleet sinne vangittuina ja vapauden kaipuutaan pimeässä ulvoneet. Sekaisin mielin ja pyörryttävin päin hapuili Ulla askel askeleelta eteenpäin, kunnes löysi oman halkokellarin oven. Lankeillen ja käsiinsä naarmuja saaden kiipesi hän puukasan yli ja alkoi hapuilla peräsopessa. Mytty oli siellä vielä paikoillaan ja ottaen sen mukaansa lähti hän takaisin kiipeämään. Mutta halkoläjälle päästyään pettivät hänen voimansa, hän raukesi istumaan ja helmaansa myttyä pusertaen tyrskähti rajuun itkuun. Kauan hän itki ja nyyhkytti perään vielä kauemmin. Lopuksi lakkasi hän nyyhkimästäkin ja istui sitten paikallaan kuin siihen jähmettyneenä. Ympärillä oli sakea, kostea ja liikahtamaton pimeys kuin Manalan uumennoissa ja tuuli vongahteli haikeasti. Mutta vihdoin hän havahtui turtumuksestaan ja lähti tavoittelemaan pois kellarista. Ylös päästyään pujahti hän portista kadulle ja lähti käärön saalinsa sisään piiloittaen kuin varjo hiipimään katukäytävää pitkin.
Kaupunki jylhine kivimuurilleen, kalseine katuineen ja suorine, leikkaavine särmineen uinui öisessä levossa. Väkevä, mereltä käsin painava tuuli lakaisi autioita katuja, vongutteli suruisasti telefoonilankoja ja kantoi jostain nurkkien takaa kumahtelun jonkun kotiinsa kiiruhtavan öisen kulkijan askelista. Sieltä ja täältä kuului ajurinrattaiden hurinaa ja sitä säestävää kavion lapsutusta, kun juopuneet mässääjät ajoivat öisiin remuihinsa. Kun yksien rattaiden synnyttämä hurina ajurin laitakaupungille loitotessa hälveni kuuluvista, sikesi jo lähempänä uusi hurina ja uusi kavionlapsutus entistä jatkamaan ja niin hurisi ja lapsutti katkeamatta noiden totisina ja jylhinä jomottavien kivimuurien takana, ikäänkuin tuo uinuva kaupunki-jättiläinen olisi puoliääneen horisten uneksinut päiväisestä humustaan ja kiihoittavista nautinnoistaan. Pitkissä riveissä seisovat katulyhdyt paloivat niukasti ja lepattaen ja ikäänkuin maailmassa olisi ollut liiaksi valoa, hiipi lyhtyriviä pitkin kyttyräselkäinen lyhtyjen hoitaja, harppaili pitkine jalkoineen kuin hämähäkki ja pysähtyi joka toisen lyhdyn luo, ojensi ylös lyhtyä kohti pitkän sauvansa ja lyhty tuikahti sammuksiin. Ja sitä tehden hiipi tuo valoja harventeleva hämähäkki edelleen kunnes hälveni pimeyteen. Mutta kuin maankamaralla kamppailevien ihmislasten eloa tarkasteleva kohtalon silmä loimahti väliin linnoituksessa olevasta valonheittäjästä lähtenyt häikäisevä sädesoihtu valtavan kaaren tehden yli pimeässä lepäävän kaupungin ja lyhyeksi hetkeksi kirkkaasti valaisi korkeat kivimuurit ja niiden tummat, yöhön ammottavat akkunat.
Tiukasti saalia ympärilleen puristaen, sekaisin päin ja väristen vilun ja kuumeen valeluista hiipi Ulla katua eteenpäin kuin olisi hän ollut tuon kalseudellaan ruhjovan kivisen kaupungin henki, joka tuskasta väristen etsii vapautustaan. Pyörryttävässä päässään oli hänellä enää yksi kiinteä ajatus: saattaa lapsensa varmaan piiloon. Mutta kotiportista ulos tultuaan oli hänestä alkanut tuntua varmalta, ettei hän itsekään palaa enää takaisin. Ei hänellä ollut tietoa mitä itseensä nähden tehdä ja minne mennä, eteenpäin hän vain pieneksi kyyristyneenä hiipi, siirtyi äänetönnä kuin varjo pitkin kalseita seinustoja. Pimeät, teräväpiirteiset ja äänettömät kivimuurit seisoivat kohtalon järkähtämättömyydellä molemmin puolin katua ja niiden likistävässä läheisyydessä, katukäytävän kylmän tunnottomasti kumahdellessa askelten alla, valtasi Ullan suuri turvattomuuden ja yksinäisyyden tunto. Hänen hätääntynyt sydämensä lepatti kuin nuo tuulta vastaan kamppailevat lyhtyjen liekit ja vapisevin polvin eteenpäin paetessaan supisi hän hiljaa ja yhteen menoon: "Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" Mutta oli kuin tuuli, joka pimeissä ja ahtaissa solissa kierteli, vinkui ja surkeasti ulisi, olisi hänen kuiskeisiinsa vihaisesti vastaan vongahtanut: "Ei täällä ole mitään hyvää Jumalaa!"
Siten ilman mitään määrättyä päämaalia eteenpäin harhaillessaan joutui Ulla eräälle kaupungin kylestä ulos pujahtavalle niemelle, joka sekin oli täyteen ahdattu noita synkeitä kivimuureja kuin jättiläisten monisärmäisiksi sorvaamia kallionmöhkäleitä. Kuin niiden ahdistavasta puserruksesta päästäkseen riensi Ulla suoraa eteenpäin ja osui niemen kärkeen, jossa meri vapaana aukeni eteen. Rajupäisen tuulen paimentamat aallot kohoilivat korkeina, vihreinä ja lyijynraskaina ja loiskielivat määrämittaisesti niemen käressä olevan puisen laiturin kylkeen. Jonkun matkan päässä oli toisen laiturin kylessä pieni jahti, joka rantaan vyöryvien aaltojen käsissä rauhattomasti keinui, ruski ja natisi ja jonka köysissä tuuli pitkään ja haikeasti vihelsi. Etummaisessa mastossa tuikutti pieni lamppu, ollen välistä väkevän tuulenpuuskan yli pyyhältäessä aivan sammumaisillaan. Hetkiseksi tuohon jahtiin katseensa kiinnittäessään tuntui Ullasta kuin olisi sekin ollut tuskissaan riuhtova ja vapautukseen kamppaileva ihmisolento.
Ulla istuutui laiturin reunalle, veti saalia yhä tiukemmalle värisevän ruumiinsa ympärille ja katsoi pimeälle merelle, jossa tuuli ja aallot huumaavasti kohisivat ja josta sankean pimeyden takaa vyöryi esiin yhä uusia, vaahtoharjaisia ja suolaa huokuvia aaltoja. Hänen takanaan oli kaupunki jylhine kivijättiläisineen ja niemenkärkeä lähinnä olevan rakennuksen laajassa ja pimeässä sivustassa oli himmeästi valaistuna vain kaksi rinnakkaista kolmannen kerroksen akkunaa, jotka arvoituksen tapaisina katsoivat pimeälle ja kuohuvalle merelle.
Siinä istuessaan ja katsoessaan aaltojen huokuvaa keinuntaa, joka oli kuin maaemo olisi huokaillen rintaansa kohotellut, valtasi Ullan raukea uupumus ja vastustamaton levon kaipuu. Kuin pehmeitä, pöyheitä polstareita vyöryi yhä uusia aaltoja pimeyden takaa laiturin juurelle. Ne vetivät Ullaa puoleensa ja hänestä tuntui kuin olisi hän sulautumaisillaan tuohon samaan, suloisesti tuudittavaan ja iäisesti jatkuvaan keinuntaan. Vielä hetkisen hän istui ja väsynein, ilmeettömin silmin tähysti aaltoihin. Sitten hän yhtäkkiä nousi ylös, katsahti kuin säikähtyneenä ympärilleen, asetti jalkansa laiturin reunalle ja heittäysi alas. Kuului vain vähäinen loiskaus, Ulla katosi pian vihreiden aaltojen keskeen ja tuuli ja pimeä meri jatkoivat edelleen kaameaa kohinaansa, jahti riuhtoili toisen laiturin kylessä ja nuo öisen valvojan kaksi himmeästi valaistua akkunaa tuijottivat yhä rävähtämättä ulos huokailevaan yöhön…