Silloin huutaa joku Kahrlia. Pikku Matihs on herännyt ja kaipaa häntä. Kahrl jättää tanssitoverinsa ja menee isännän makuusuojaan. Pöydällä palaa talikynttilä, Raudupin sängyssä makaa kaksi vanhaa vaimoa sikeässä unessa, emännän sängyssä istuu pikku Matihs ja itkee. Puheensorina viereisestä tuvasta ja hanurin säveleet pihalta ovat herättäneet hänet ja vaivaavat hänen heikkoja hermojaan.
Kahrl istuutuu sängylle ja rauhoittaa lasta. Pienokainen ei kuitenkaan tahdo enää nukkua eikä Kahrl voi palata tanssipaikalle.
Hetken kuluttua astuu emäntä tupaan.
»Etkö jo pane maata ja nuku», toruu hän. Pikku Matihs ei kuitenkaan häntä tottele, katsoo vain Kahrliin suurilla silmillään ja painautuu yhä lähemmäksi tämän rintaa.
Raudupin emäntä menee kaapille. Tässä kaapissa on viiniä, tummaa, punaista, makeata unkarin viiniä, jota lääkäri on määrännyt pikku Matihsille. Kaapissa on myöskin lääkepullo, josta Raudup otti pari pisaraa, kun uni pakeni. Emäntä ravistaa pulloa: mitätön pisara on vielä tallella. Hän ravistaa sen viinilasiin, täyttää lasin puolilleen viiniä ja ojentaa sen pienokaiselle juotavaksi.
Lapsi juo mielellään voimakasta, makeata viiniä. Eikä hän nytkään torju sitä luotaan, juo — ja on kymmenen minuutin perästä sikeässä unessa.
Kahrl antaa lapsen hiljaa vaipua vuoteelle, peittää hänet kevyellä peitteellä ja aikoo lähteä. Mutta emännän ruvetessa puhumaan hän pysähtyy.
»Kas tässä, maistapa sinäkin kerran tätä viiniä», sanoo hän ja kaataa lasin reunoja myöten täyteen. »Juo!»
Kahrl ei anna itseään kahdesti pyytää. Hän tyhjentää lasin parilla siemauksella.
»Sepä vasta maistui!» huudahti hän ja antoi emännälle lasin takaisin.
»Maistuiko? No, sitten vielä lasillinen. Kaksinkertainen ei repeä.»
Poika juo, kiittää ja poistuu huoneesta. Raudupin emäntä kaataa myös itselleen lasillisen ja sulkee sitten kaapin.
Hän lähtee ulos ja asettuu jälleen puutarhaportille.
Hanuri soi lakkaamatta ja piha on täynnä tanssivia. — Jopa jokunen vanhempikin pari pyörähtelee…
Mutta kukaan ei vikkelämmin kuin Kahrl, hän aivan lentää — — —. Äkkiä hän astuu emännän luo:
»Etkö sinäkin tahdo tanssia?» kysyy hän puoleksi leikillään. Hänen silmänsä palavat kuten tulinen viini, jota hän juuri on juonut.
»Koettakaamme», vastasi emäntä.
»Kuinka?»
Hämmästyneenä katsahti Kahrl häneen hetkisen, heitti sitten nauraen päänsä taaksepäin ja vie hänet pihan keskelle.
Raudupin emäntä tanssii Kahrlin kanssa — ja tuoreelle hautakummulle kutoo kuu hopeahuntuaan.
Suuret, kovin suuret ovat Raudupin maat, vaikeaksi, perin vaikeaksi käy Raudupin emännälle niiden hoitaminen ilman isäntää. Kun hän menee pellolle tarkastamaan, mitä rengit tekevät, laiskottelevat piiat kotona, ja jos hän tekee piikojen kanssa kotona työtä, laiskottelevat rengit ulkona. Ja kunpa he vain laiskottelisivat! Mutta ne ymmärtämättömät kylvävät pellavaa ohrapeltoon ja ohraa pellavapeltoon, ja tattarit sinne, minne perunat olisi istutettava, ja pilaavat siten vainajan niin ankarasti noudattaman järjestyksen ja vuoroviljelyksen. Mutta kun tämä ei ole emännän mielestä aivan oikein ja hän lausuu jonkun moitteen sanan, saa hän vastaukseksi: »Isäntä teki myös näin, isäntä tahtoi tämän ja tuon aivan tällä tavalla tehdyksi.» Ja Raudupin emäntä, joka ei ennen ole juuri nimeksikään välittänyt peltotöistä, vaikenee ja uskoo — — —.
Kellarissa seisoo astia astian vieressä, voita täynnä. Kuka lähtee kaupunkiin? Raudupin emäntä kyllä tuntee tien Riikaan, hän kävi siellä kerran miehensä kanssa, mutta sillä aikaa, kun he olivat matkalla, oli varsa kuollut kotona. Häntä ei haluta toista kertaa olla niin kauan kotoa poissa. Silloin tällöin kyllä joku rengeistä kulkee Riikaan kuorman kanssa, mutta emännän mielestä hän tuo aina pari ruplaa vähemmän kotiin, kuin Raudupin isäntä itse olisi tuonut.
Emäntä valittaa huoliaan holhoojilleen. Holhoojat nauravat: »Ota itsellesi mies», sanoi heistä toinen.
»Niin todellakin, ota itsellesi mies», vakuutti toinenkin. »Näin suuri talous ei tule isännättä toimeen.»
Raudupin emäntä punastui.
»Pitäisikö minun kosia itselleni miestä nyt jo, vaikka ei vielä ruoho kasva vainajan hautakummulla?»
Mutta kovin, kovin suuri on Raudupin talous, vaikeaa, kerrassaan vaikeaa on Raudupin emännän sitä isännättä hoitaa. Palvelusväki tulee päivä päivältä rohkeammaksi ja tottelemattomammaksi; emännän täytyy kutsua holhoojat uudestaan luokseen ja pyytää heiltä neuvoa.
»Johan minä viimein sanoin, ota itsellesi mies», sanoi toinen.
»Ja minä sanoin, ettei näin suuri talous tule isännättä toimeen», huomautti toinen.
Emäntä punastui taas kovasti.
»No, jos te minua siihen neuvotte — — — voinhan mennä naimisiin — — —.
Mutta kukapa suostuisi ottamaan tällaista vanhaa leskeä?»
Holhoojat nauroivat.
»No, kuulkaapas tuota — vanhaa leskeä! Me itse, holhoojasi, ottaisimme sinut, jos vaan voisimme.»
Mutta holhoojat eivät voi. He ovat jo kauan sitten huomanneet, että ei ole ihmisen hyvä yksinänsä olla ja ovat hakeneet sekä löytäneet toverinsa. Mutta he esittävät Raudupin emännälle toisia miehiä, joista hän voi valita: Mahrz Mizpap, Spriz Schlakan, Peeter Tschutschakok, Andsch Schwaukst, Krustia Kwehpin ja Brenz Besben — kumpikin kolme, yhteensä kokonaista puoli tusinaa, sillä niistä, jotka Raudupin emännän kanssa tahtovat jakaa ilot ja surut ja ihanan elämän Raudupin talossa, niistä ei ole puutetta.
Mutta emännälle ei kelpaa kukaan tästä puolesta tusinasta. Kaksi ensimmäistä juovat itsensä liian usein humalaan, kaksi seuraavaa pitävät kortin peluusta ja ovat inhottavia, Kwehpin on rikas tyhmyri ja Brenz Besbeniä ei pikku Matihs voi sietää.
»Sillä en tarvitse yksinomaan miestä itselleni, vaan myöskin lapselleni isän.»
»Aivan oikein», vakuuttivat holhoojat. »Mutta mistä keksiä sellainen, joka miellyttää sinua, eikä ole lapsellesi vastenmielinen?»
Sitten saapuu Kahrl taloon. Hän tulee melkein joka toinen sunnuntai, mutta ei ole vielä kummisetänsä kuoleman jälkeen käynyt emännän huoneessa. Hän leikkii pikku Matihsen kanssa väentuvassa, ulkona pihalla, jos jossain, mutta emännän huoneeseen hän ei mene. Mutta tänään, kun hän kuuli, että emännällä on vieraita, ei hän jäänyt isoon tupaan, vaan meni sisähuoneisiin.
Riemuiten ontuu pikku Matihs häntä vastaan, riiputtaa itseään hänen kaulassaan ja painaa poskensa Kahrlin poskea vastaan. Kahrl rauhoittaa lasta, tervehtää emäntää ja emännän holhoojia. Sitten hän istuutuu, ottaa lapsen polvelleen, keskustelee holhoojien kanssa ja rakentaa pienokaiselle korttitaloja.
Hetken kuluttua nousevat holhoojat, mennäkseen Raudup-alueen peltoja tarkastamaan. Pikku Matihs tahtoo päästä mukaan, hän tahtoo nimittäin, että Kahrl kantaa häntä. Äiti toruu lasta sellaisesta pyynnöstä, mutta Kahrl nousee ja lähtee lapsi käsivarrellaan holhoojien kanssa.
Raudup-alueen pellot ovat hyvässä kunnossa, vaikkei siementä olekaan kylvetty oikeihin peltoihin, Raudupin emäntä saa toivoa hyvää satoa.
Pellot ovat laajat, Karhiin voimakas käsivarsi väsyy kantaessaan pikku
Matihsia niitä pitkin — — —.
Vihdoin he palaavat takaisin taloon, josta hyvän ruuan haju tulee heitä vastaan. Kun pikku Matihs on kylläinen, tulee hän uniseksi ja menee vuoteeseen, Kahrl odottaa, kunnes lapsi on nukahtanut ja sanoo sitten jäähyväiset. Holhoojat jäävät vielä. He puhuvat Kahrlista ja innostuvat häntä ylistämään. Raudupin emäntä kuuntelee.
Lopulta huudahtaa toinen heistä:
»Tiedätkös mitä, emäntä? Naipa tuo Kahrl: hänestä saat pulskan miehen!… Mitäpä siitä, jos hän nyt on Gailitilla vain renkinä eikä isäntänä ja vaikka hän on sinua nuorempi! Sellaisille seikoille en pane mitään arvoa.»
»Ja miten pikku Matihs häntä rakastaa ja hänkin näyttää pitävän pienokaisesta», sanoi toinen. »Minä en sinun sijassasi ottaisi ketään muuta kuin Kahrlin.»
Emäntä punastui hiusmartoaan myöten.
»Mahtaiskohan Kahrl minusta huolia?» sanoi hän. »Niin kaunis mies — — — suostuisikohan hän naimaan lesken — — — voisi valita tytön — — — vaikka kuinka komean.»
Holhooja nauraa.
»Kaikkein komeimman kyllä, mutta ei ketään niin rikasta kuin sinä. Äsken juuri kun tarkastelimme peltoja, sanoi hän, että Raudupin talo on vallan kuin herraskartano — — — Ja hänkö kieltäytyisi rupeamasta tähän kartanoon isännäksi? Synti olisi luulla häntä niin tyhmäksi.»
»No niin, mietinpä sitten, mitä tehdä», sanoi emäntä.
»Tuumi, tuumi ja toimi sitten viisaasti.»
* * * * *
Raudupin emäntä on tuuminut.
Eräänä päivänä hakee hän vaateaitasta suuren nyytin pyhävaatteita ja rupeaa pukeutumaan ja siistimään itseään.
»Mihin lähdet?» kysyi pikku Matihs, joka istuu lattialla uuninnurkassa. ja ompelee tilkuista tehdylle nukelleen hametta.
Äiti katselee peiliin, näkee suurta vaivaa saadakseen hiuksensa kauniisti jakautumaan, eikä vastaa lapselle mitään.
»Mihinkä sinä lähdet, äitiseni?» toistaa lapsi hetken kuluttua, laskien kalpeat, laihat kätensä syliinsä.
Emännällä ei taaskaan ole aikaa vastata. Hän katselee itseään peiliin ja koettaa, mikä silkkiliinoista parhaiten sopii päähän keltainen vaiko valkoinen? Ruskea vaaleanpunaisilla vaiko harmaa punaisilla kukilla?
»Äiti kultani, sanohan toki, minne aijot lähteä?» pyytää poika, antaa neulomuksensa jäädä uuninnurkkaan ja ryömii huoneen keskustaa kohti.
»Älä tule jalkoihini», huutaa äiti, sitoen harmaan, punaisilla kukilla koristetun liinan päähänsä. »Jää vain sinne uunin luo. — — — Minnekö lähden? Vieraisille minä lähden ja jos olet kiltti kotona, niin tuon sinulle jotain mukanani palkaksi.»
»Miten liinasi kahisee, äiti! Anna minun koettaa, kuinka se on pehmeä.»
»Myöhemmin, sormesi eivät nyt ole puhtaat», vastaa äiti ja jatkaa itsensä koristamista.
Pikku Matihs istuutuu jälleen uunin luo ja jatkaa neulomistaan. Neulominen ei kylläkään ole mikään poikain tehtävä, mutta mitäpä tuollaiselle rammalle muutakaan antaisi ajan kuluksi? Veistä hänelle ei voi antaa, hän voisi kaatua ja vahingoittaa itseään, hänhän on niin heikko jaloistaan.
»Nyt olet kaunis», sanoo lapsi, katsoen emäntään, joka lopultakin on valmiiksi pukeutunut.
»Olenko?» huudahtaa emäntä, ja katsahtaa vielä kerran peiliin. Hän naurahtaa tyytyväisenä.
Mennessään ovelle, kumartuu hän lapsen puoleen ja antaa tämän koettaa päällinänsä nurkkaa.
Lapsi koskettaa hennoilla sormillaan liinaa, katsoo äitiään suurilla sinisillä silmillään ja kysyy:
»Mitä sinä tuot minulle, äiti?»
»Saammepahan nähdä, lapseni», vastaa äiti.
»Jotain kaunista?»
»Tietysti jotain kaunista.»
Hieno puna kavahtaa emännän poskille, hän poistuu huoneesta, nousee oven edessä odottaviin kärryihin ja ajaa pois.
Tie, jota pitkin hän ajaa, vie Gailitin tilalle.
Gailitissa puhdistetaan juuri savupiippua, kun Raudupin emäntä saapuu. Katolla kumartuu pitkä, jäntevä mies ylös ja alas, silloin tällöin huutaen jonkun määräyksen piippuun.
Raudupin emäntä tuntee nuohoojan äänestä — se on Kahrl. Hän astuu alas kärryiltä ja sitoo hevosen. Outo, hänelle tähän saakka tuntematon levottomuus vaivaa häntä.
Hän astuu taloon, menee isännän kamariin.
Puoli tuntia — ehkäpä enemmänkin — kuluu, Gailitin emäntä astuu tuvasta, lähestyy Kahrlia, joka on tuhkaa ulos kantamassa väentuvasta ja sanoo, että tuhankanto voi jäädä toiseen kertaan, hänen tulisi laittaa itsensä kuntoon ja siistiksi, ja saapua sitten toiseen kamariin, Raudupin emännällä olisi hänen kanssaan puhumista.
»Sen mitä Raudupin emännällä on sanomista, voin kuulla tällaisenakin», vastaa Kahrl nauraen.
»Ihminen!» huudahti Gailitin emäntä hiljaa ja lyö miestä kevyesti olalle. »Mene äkkiä peseytymään! Etkö sitten ollenkaan aavista, mitä varten Raudupin emäntä on saapunut tänne. Hän tahtoo naida sinut!»
»Ohoo!» huudahti renki ja avasi silmänsä selkoselälleen. »Vai naida minut? — —- — Sano hänelle etten ole kotona. Minä en tule teidän kamariinne.»
Gailitin emäntä ravisti päätään.
»Älä nyt siinä — — — enhän voi sanoa hänelle, ettet ole kotona, hän näki sinut katolla ja tunsi sinut… Mutta miksikä et tahdo mennä sisälle? Hävettääkö sinua? Mene nyt vain rohkeasti sisään, minä jätän teidät kahdenkesken.»
»Mutta minä en ensinkään tahdo tavata Raudupin emäntää», vastasi Kahrl.
»Miksi et tahdo? Kahrl, ethän vain ole niin tyhmä, että — — —.»
»En aio häntä ottaa», keskeytti Kahrl emännän puheen. »Jumaliste, en nai häntä, tehköön sitten mitä tahtoo. Ole hyvä ja sano hänelle, että olin kotona, mutta olen juuri lähtenyt pois.»
»Mene nyt, äläkä puhu joutavia. Tee miten haluat, mutta sinun täytyy puhutella Raudupin emäntää. Ellei hän tapaa sinua tänään, tulee hän toisen kerran. Muuten — ei hän sinua heti vie mukanaan.»
»No, samapa tuo. Menen sitten hänen luokseen», sanoi Kahrl melkein uhmaten. »Mutta tällaisena kuin tässä seison, pesemättömänä, jotta Raudupin emäntä pelästyy jo ulkonäköänikin ja kiiruhtaa pois.»
Mutta se tunne, joka emännän kasvoilla kuvastuu, on aivan toinen kuin pelon tunne hänen nähdessään Kahrlin astuvan luokseen. Tuolla ovella seisoo pitkä, voimakas mies, mustana kuin itse piru, ja kuitenkin — tai ehkäpä juuri sentähden — kauniina kuin enkeli. — Heikko vavistus kulkee pitkin hänen ruumistaan.
Kahrl hymyilee, puolittain häveten, puolittain uhmaten, selvittää kurkkuaan ja sanoo: »Hyvää päivää.»
»Hyvää päivää!» vastaa Raudupin emäntä. Hänestä tuntuu äkkiä kuin olisi hänelle tarttunut pala kurkkuun.
Hetken vaitiolo. Kahrl istuutuu takkakivelle.
»Kenenkä meistä on alotettava keskustelu?» kysyy hän vihdoin. »Minun ehkä on kysyttävä mitä Raudup-äiti minusta tahtoo?»
Raudup-äiti! … Kuumana nousee veri emännän kasvoille. Tähän asti Kahrl ei vielä koskaan ole häntä nimittänyt Raudup-äidiksi, vaan emännäksi. Minkätähden hän teki sen nyt? Emäntä tointuu jälleen.
Kuta vähemmän sanoja tässä asiassa käyttää, sitä parempi. Ja hän vastaa:
»Mitäpä minä sinulta tahtoisin… Ehkä olet jo huomannut mitä sinusta tahdon… Minua säälittää, että sinua kiusataan täällä uunin puhdistajana. Tahtoisin mielelläni tehdä sinusta isännän.»
»Tuo on hyvin hyvä tarkoitus Raudup-äidillä», vastaa Kahrl ja luo
silmänsä alas katsellen nokisia käsiään. »Mutta en oikein tiedä.
Minulla taitaisi olla vaikeampi olo isäntänä kuin uunin puhdistajana.
Savupiippua puhdistamaan kykenen, mutta isännöimään en.»
»No, jos minä olen tehnyt sinusta isännän, pidän minä siitäkin huolen, että sinä ymmärrät isännöidä. Uskon, että tulet olemaan tyytyväinen siihen, että minä itse sinua opetan.»
Että heidän keskustelunsa saisi tällaisen luonteen, tiesi Kahrl jo edeltäkäsin, mutta kun hänen nyt tuli antaa päättävä vastaus, kainosteli hän kuitenkin ja epäröi.
»No, mitä tästä tuumit?» kysyy häneltä naimahaluinen leski ja hymyilee suloisesti.
Koska hän nyt välttämättä tahtoo sitovan vastauksen, niin tahdon sen hänelle antaa, ajattelee Kahrl ja sanoo: »Ellen ole väärin ymmärtänyt, tahtoo Raudup-äiti, että minä — — — että me menisimme naimisiin… Raudup-äiti, siitä ei tule mitään.»
Raudupin emäntä luulee kuulleensa väärin.
»Kuinka? — — Siitä ei tule mitään?» toisti hän. »Miksikä ei?»
»No, emmehän me sovi yhteen. Sinä, rikas emäntä, minä köyhä renki — — — ajattele, mitä maailma naimisestamme tulisi sanomaan.»
Raudupin emäntää nauratti.
»Maailma! Mitä minä maailmasta välitän! Puhukoon se mitä haluaa, emmekö me saisi tehdä, mikä meitä haluttaa? Joka välittää ihmisten juoruista, hän ei pääse pitkälle.»
»Olkoon niinkin, mutta sittenkin — — —. Raudup-äiti… en voi tulla
Raudupin isännäksi», lausui Kahrl.
Emäntä nousee.
Mitä tuo mies puhuukaan? Laskeeko hän leikkiä vai onko hän vakavissaan? Ei, vakavissaan hän ei puhu, Raudupin emännälle johtuu mieleen, mitä holhooja oli sanonut, että olisi synti pitää Kahrlia niin tyhmänä, ja hän lähestyy Kahrlia, aikoen istuutua hänen viereensä.
»Älä nyt puhu joutavia», sanoo hän, »älä tee niin paljon verukkeita.»
»Enhän minä mitään verukkeita», sanoo renki ja siirtyy äkkiä hyvän matkan päähän. »Älä tule liian lähelle minua, mustaat pukusi.»
Mutta emäntä ei kuuntele häntä, vaan istuutuu takkakivelle Kahrlin viereen.
»No niin, miksi sitten epäröit, etkä sano suoraan, jotta tahdot tulla
Raudupin isännäksi?»
»Mutta sanoinhan jo suoraan, etten tahdo siksi tulla.»
»Puhutko vakavasti?»
»Aivan vakavasti, tietysti, Raudup-äiti.»
Raudupin emäntä vuoroin punastuu, vuoroin kalpenee, katsoo silmät suurina komeata miestä, joka on luonut silmänsä alas — — —. Kahrl ei siis hänestä todellakaan välitä — — — yksinkertainen renki hylkää rikkaan Raudupin emännän käden. Häpeä ja katumus vahaavat hänet äkkiä, vaivoin saa hän hillityksi äänensä vapisemasta sanoessaan:
»Sinä kai pidät minua itsellesi liian vanhana?»
»Liian vanhanako? Mitä vielä, tulenhan minäkin kerran vanhaksi.»
»No, liian rumana sitten?»
»En sitäkään. Minun mielestäni et ole ollenkaan hullumpi.»
»Mutta miks’et sitten minusta huoli? Joku syyhän sinulla täytyy olla, minkätähden et tahdo tulla Raudupin isännäksi?»
»Totta puhuen, löytyy todellakin yksi este, jonka tähden en voi sinua ottaa», vastaa Kahrl ja hymyilee. »Ellei sitä olisi — — —.»
»Mikä se este on?» kysyy Raudupin emäntä väliin. »Onko sinulla jo toinen morsian?»
Kahrl tuntee miten hän tämän kysymyksen johdosta punastuu — — — olipa hyvä, ettei hän ole itseään pessyt. Hän tekee kieltävän liikkeen kädellään.
»Toinen morsianko?!»
»No, mikä muu sitten voisi olla esteenä? Voithan sen minulle sanoa,
Kahrl… totta tosiaan.»
Kahrl nousee. Mitä hän vastaisi tuolle tunkeilevalle naiselle, ettei häntä loukkaisi? Hämillään pistää hän nokisen kätensä taskuun. Siellä hänen sormensa sattuvat pieneen pyöreään kiveen, jonka pikku Matihs on hänelle leikillään antanut viime pyhänä ja jonka hän on unohtanut taskuunsa. Hänelle juolahti eräs tuuma mieleen.
»No, jos nyt niin mielelläsi tahdot syyn kuulla», sanoi hän ja kääntyy oveen päin, niin voinhan sen sinulle sanoa: »minä en voi olla isäpuolena.» Hän aikoo lähteä.
Mutta Raudupin emäntä tarttuu häntä käteen, eikä päästä menemään.
»Miten on mahdollista, että lapsi olisi sinun kieltoosi syynä?» huudahtaa hän. »Poikahan rakastaa sinua ja sinä häntä. Minkä tähden et voisi olla hänelle isänä? Älä nyt joutavia, tuo ei ole todellinen syy, en laske sinua kamarista, ennenkuin olet sanonut minulle todellisen syyn.»
Onpa tuosta nyt vaivaa, ajatteli Kahrl, kiukun noustessa.
Nyt hän tahtoo tietää salaisuuteni — — —. Mutta sitä hän ei saa — — —. Nyt sanon hänelle sellaisen syyn, joka varmasti riittää. Ja ääneen sanoo hän:
»Oikea syy on siinä, että talo, jonka isännäksi lupaat minut tehdä, ei ole sinun talosi vaan pikku Matihsin…»
Raudupin emäntä päästää Kahrlin käden irti.
Varmoin askelin jättää tämä huoneen.
* * * * *
Raudupin emäntä palaa jälleen kotiinsa.
Sanomatta sanaakaan jättää hän hevosensa tielle kiiruhtavalle rengille ja menee kamariinsa. Masentuneena istuutuu hän tuolille. Oi, mikä häpeä! Mies, jolle Jumala ei ole antanut muuta kuin vähän punaa poskille ja jokseenkin komean vartalon, hylkää rikkaan Raudupin emännän! Niin, rikas — — — vaikka talo kuuluukin lapselle, on hänen osansa siitä huolimatta vielä niin suuri, että häntä hyvällä syyllä voi kutsua paikkakunnan rikkaimmaksi naiseksi. Tämän mies kyllä tietää, ja sittenkin hän hylkää hänet. Mies himoitsee vielä suurempaa rikkautta — — — tyhmyri, mistä hän enemmän löytäisi kuin Raudupin emännällä on… Komea olet kyllä miekkonen, mutta tuskinpa vaan kartanoiden tyttäret sinusta huolisivat…!
Emännän katse harhailee huoneessa. Missä lapsi? Nukke yksin makaa uunin luona lattialla, pienokainen itse on poissa. Omituinen ajatus juolahtaa emännän mieleen: olisikohan pikku Matihsille tapahtunut onnettomuus, sillä aikaa kun hän oli poissa kotoa?
Hän menee toiseen huoneeseen ja hakee lasta vuoteesta. Siellä makaa lapsi huivilla peitettynä ja nukkuu. Pienet kasvot ovat käännetyt valoon päin ja emäntä huomaa miten kapeat ja kalpeat ne ovat. Mutta tällä kertaa tämä näky ei häntä liikuta, kuten se ennen on tehnyt, päinvastoin tämä näky lisää yhä enemmän katkeruutta hänen sydämessään. Hän kääntyy poispäin lapsestaan, ottaa silkkihuivin päästään ja asettaa sen kaappiin.
Kaapin ovi narahtaa ja pikku Matihs herää. Hän nousee istumaan sängyssä, hieroo silmiä kädellään ja sanoo:
»Joko olet kotona, äitiseni? Katso miten kiltti olen ollut, minä nukuin.»
»Näen sen», vastasi äiti lyhyeen ja aikoo sulkea kaapin oven.
»Oletko tuonut tuliaisia minulle?» kysyy lapsi.
Emäntä avaa laatikon, joka on kaapin alimmaisen hyllyn alla ja ottaa siitä sokerin palasen.
»Kas tässä», sanoi hän ja heittää paikaltaan sokerin palan lapsen syliin. Sitten hän sulkee kaapin ja menee toiseen kamariin muuttamaan pukua.
Seuraavana yönä kiusaavat rumat mielikuvat Raudupin emäntää. Lopulta ne muuttuvat omituiseksi uneksi. Raudupin emäntä seisoo kamarissaan, jonka lattialla on kuusenhavuja ja seinillä kuusenoksia. Keskellä kamaria on pieni valkea kirstu, kirstussa lepää kapeakasvoinen, kalpea lapsi — pikku Matihs. Mutta ikkunan ääressä — samalla paikalla kuin silloinkin, jolloin hän oli holhoojien kanssa emännän vieraana — istuu Kahrl, on niin kaunis, niin komean ja miehekkään näköinen ja hymyilee, viittaa emäntää kädellään —. Ilosta huudahtaen syöksyy hän Kahrlin syliin, syleilee komeata miestä ja suutelee punaisia huulia himokkaasti… Silloin alkaa lapsi arkussa valittaa ja itkeä, Kahrl pelästyy — työntää emännän luotaan. Hän kaatuu — kaatuu lapsen arkulle ja herää.
Pikku Matihs itkee ja huutaa äitiään.
»Mikä on hätänä?» kysyi äiti vihaisena.
Onko lapsi nyt esteenä, ettei hän edes unissaan saa omistaa Kahrlia.
»Mitä tahdot?» »Juotavaa!» pyytää pienokainen kuivin suin.
»Saat huomenna» vastaa äiti. »Nuku nyt, äläkä enään huuda.»
Pikku Matihs vaikenee.
Vielä myöhemminkin hän silloin tällöin valittelee unissaan. Mutta äiti ei sitä kuule, hän uneksii edelleen.
Kiusaaja näyttää hänelle viekoittelevia tulevaisuuden kuvia.
* * * * *
Neljä viikkoa on kulunut. Raudupin talossa ei näinä neljänä viikkona ole tapahtunut mitään erikoista, emännän suhde pikku Matihseen on vain muuttunut aivan toiseksi.
Äiti on tullut ystävällisemmäksi lapselleen.
Ennen sattui, että hän joskus torui lastaan sangen ankarasti tai sanoi muuten pahasti, mutta nyt pikku Matihs ei enään kuule emännän suusta sellaista; ennen kielsi hän poikaa tekemästä sitä tai tätä, mutta nyt saa poika tehdä mitä itse haluaa. Hän saa leikkiä tulen kanssa aivan kuin kukkien kanssa: hän saa tuntikaudet istua kaivon reunalla ja heitellä puupaloja veteen, tahi leikkiä muuten vedellä; hän saa heikoilla jaloillaan kiipeillä kaikilla tikapuilla pihassa; saa ryömiä talon takana olevaan hiekkakuoppaan, joka jo kerran on vierinyt ja täyttynyt, kaivaa siellä nukelleen kodin —. Raudupin emäntä antaa tämän kaiken rauhassa tapahtua.
»Eihän sitä tuollaiselta lapsiraukalta voi kaikkea kieltää», tapasi hän sanoa, kun ihmiset huomauttivat, että hän antaa lapsen olla liian paljon omin valloin. »Onhan sääli kieltää ramparaukalta kaikki, mikä sitä edes vähän tässä elämässä huvittaa. Olen kyllin kauan kohdellut häntä tarpeettoman ankarasti, eläköön nyt hiukan oman mielensä mukaan. Minä en ole levoton hänestä, tuollaiset rammat ottaa Jumala erikoisesti hoivaansa.»
Ja todellakin. Näyttipä melkein siltä, että Jumala oli ottanut pikku Matihsin erikoiseen huomioonsa. Hän tekee kaikkea mikä hänen lapsenmieleensä kulloinkin juolahtaa, eikä hänelle sittenkään tapahdu pienintäkään onnettomuutta. Niin, tuntuupa melkein siltä kuin tämä riippumaton vapaus, jossa lapsi elää, edistäisi hänen terveyttään. Hänen poskensa sairaloinen kalpeus häviää, jopa niillä joskus väreilee hieno punakin.
Kun emäntä huomaa että lapsen voimat vahvenevat, ostaa hän eräänä päivänä hänelle juutalaiselta veitsen.
Täytyyhän pojalle kerran antaa veitsi käteen, muutenhan hänestä tulee täydellinen ompelija… kyllin vanha hän on siihen. Ja jos lapsi vaatii, että veitsi on teroitettava, antaa äiti teroittaa sen oikein teräväksi — — —
Täten on pikku Matihsillä yksi lelu lisää. Raudupin emäntä on hyvä äiti. Sitä ei voi kieltää. Ja kuitenkin käy äiti pojalle päivä päivältä vastenmielisemmäksi. Poika pelkää äitiään. Hän on ehkä huomannut jonkun niistä ilkeistä katseista, joilla äiti häntä väliin salaisesti katselee, ehkäpä ei. Hän ehkä vain vaistomaisesti tuntee, mitä kamalaa tekoa äiti tuumii ja mitkä luonnottomat ajatukset hänen aivoissaan kierii… ajatukset niin pimeät, kuin jos ne olisivat syntyneet itse helvetissä.
— — — Tämänkö ramman takia pitäisi minun kadottaa onneni? Näin puhelee Raudupin emäntä itsekseen. Enkö ole kyllin kauan istunut jo mieheni sairasvuoteen ääressä ja hoitanut häntä? Tuleeko minun koko elämäni olla sairaanhoitajana? Ei, sitä en tahdo. Minkätähden sen tekisin. Olenko minä pahempi kuin toiset naiset? Muut elävät lakkaamatta onnessa ja ilossa, enkä minä muka ennen vanhuuden päiviänikään saisi onnea ja iloa, en saisi rakastaa. Ensimmäistä miestäni en voinut rakastaa. Kahrlia rakastaisin… Oi, rakastan häntä sanomattomasti! Miten kaunis hän on! Miten kookas, miten voimakas, miten terve hän on. Miten hänen huulensa ovat punaiset, ja nämä huulet suutelisivat minua, ellei minulla olisi lasta — — —. Oi, mikä onnettomuus! Miksi ei tuo lapsi kuole? Hänhän on ristinä ja taakkana sekä itselleen että minulle. Miksei kuolema ota minulta tätä ristiä!… Minä ravistan sen vielä päältäni. En voi elää enää ilman Kahrlia… Ellei lapsi pian kuole voi vielä tapahtua onnettomuus … Tietysti, eihän se voi olla syntiä? Ei niinkään ramman maailmassa pitäisi saada elää. Kenelle siitä on hyötyä? Kenellä on siitä hyötyä jos pikku Matihs elää? Ei kenelläkään, ei ainoallakaan. Mutta jos hän kuolee, tekee hän minut onnelliseksi, ja sen vuoksi pitäisi hänen kuolla. Minä kuolisin myös mielelläni hänen tähtensä, jos tekisin hänet kuolemani kautta terveeksi ja onnelliseksi, mutta sitä en voi. Minun kuolemani ei häntä auta, mutta hänen kuolemansa minua kyllä…
Tällaiset ajatukset ovat saaneet Raudupin emännän ajatukset sekaisin ja ne tulevat yhä pakottavammiksi ja uhkaavammiksi. Kaiken päivää on hänellä vain mielessään kaunis Kahrl, yöllä uneksii hän yhä hänestä. Kirkossa ei hän kuule saarnaa, eikä hän rukoile Jumalaa, katselee vain Kahrlia. Vastustamaton mustasukkaisuus valtaa hänet, jos hän huomaa Kahrlen ystävällisessä keskustelussa jonkun nuoren tytön kanssa, eikä hän tiedä miten olla, kun Kahrl häntä tervehtää ja puhuttelee. Omatunto varoittaa häntä kyllä: »Sinä lähestyt kuilua, joka sinut nielaisee, ellet karkeita pahoja ajatuksiasi! Lapsesi on rampa, sitä enemmän sinun tulee sitä rakastaa. Niitä kipuja, jotka häntä vaivaavat, koeta sinä niitä äidillisellä rakkaudellasi lieventää… Ja oletko muuten varma, että viettäisit onnellista elämää Kahrlin kanssa? Eikö teko, jota tuumit, nostaisi Jumalan vihan teidän ylitsenne? Eikö siitä tulisi sydämeesi ikuinen painajainen? Heitä ne ajatukset, heitä luotasi nuo kamalat aikeet, jotka vievät sinut varmaan perikatoon.»
Raudupin emäntä ei kuuntele mitä hänen hyvä henkensä kuiskaa. Hänen päätöksensä vapautua vihatusta lapsesta, tulee yhä varmemmaksi. — Niin lähestyy onnettomuus päivä päivältä.
* * * * *
Kuuma elokuun päivä. Raudupin väki leikkaa ohraa talosta kaukana olevalla pellolla, emäntä on yksin kotona. Hän on valmistanut juustomaitoa ja pesee keittiön edessä maitoastioita. Emännän kasvot ovat hehkuvan kuumat, hän keskeyttää työnsä vähän väliä, pyyhkii otsaansa ja tuijottaa avaruuteen.
Miten hiljaista on ympärillä, kun hän keskeyttää työnsä. Yksinpä pääskysetkin näyttävät lentäneen väen mukana pellolle, sillä vain harvoin visertelee joku niistä tai kiitää vinhassa lennossa emännän ohi. Pikku Matihsiakaan ei näy, eikä kuulu lähistöllä. Emäntä jatkaa rauhassa työtään. Ellei leikkuuväki ole ottanut lasta mukaansa, leikkii se jossain lähistöllä.
Emäntä ottaa kantopuun, noutaakseen kaivosta vettä astiain huuhtomista varten. Kaivo ei ole kovinkaan kaukana asuinrakennuksesta, saunan vieressä. Puolitiessä, tallin luona, josta jo näkyy kaivolle, huomaa emäntä, että pikku Matihs askartelee kaivon kannella, joka ulettuu kaivon yli ja koettaa haravalla onkia jotain vedestä ylös. Se on luultavasti jotain raskasta. Miten hän yrittääkään! Hän sai sen jo kerran onnellisesti ylös. Se on pieni kivinen kanuunan kuula, jonka Kahrl kerran oli löytänyt kyntäessään ja jolla lapsi hyvin mielellään leikki. Hän tarttuu kiveen, tahtoen nostaa sen kannelle, mutta liukas kuula luiskahtaa hänen käsistään, poika kurkottaa tavoittaakseen sitä — vesi kaivossa räiskähtää, heikko pelästyksen huuto kuuluu ja häipyy.
Emäntä jää aivan kivettyneenä hetkeksi seisomaan. Pikku Matihs on hävinnyt kaivon kannelta. Kansi uiskentelee vedessä. Lapsi on pudonnut kaivoon.
»Joudu, kiiruhda lastasi pelastamaan!» huutaa emännälle hänen hyvä henkensä.
Ja hän juoksee — juoksee niin että kantopuunhaat heltiävät, saapuu kaivolle ja näkee miten pojan pää taas nousee pinnalle ja miten hänen kätensä kuoleman tuskassa tarttuvat kanteen.
»Äiti!» sopertaa lapsi tuskin kuuluvasti, sillä vesi tunkeutuu hänen suuhunsa ja vetää hänet alas. Hän tarttuu pienillä sormillaan kanteen, heikot jalat räpyttelevät ja koettavat etsiä tukea kaivon reunasta.
Ja uudelleen kuuluu pari käsittämätöntä, korisevaa ääntä.
Silloin katsahtaa Raudupin emäntä pikaisesti ympärilleen.
Tuleeko tuolla tiellä joku laaksosta päin, tahi tuolta metsän reunasta? Ei, ei kukaan… Kamala tuli syttyy emännän silmissä. Hän kiskoo kantopuun olaitaan alas, kohottaa sen ilmaan — ei, hän antaa sen jälleen vaipua, tapahtukoon Jumalan tahto.
Raudupin emäntä ajattelee Jumalaa ja samassa silmänräpäyksessä vaipuu pikku Matihs kaivoon. Pääskynen sukeltautuu esiin taivaan sinestä, räpyttelee siipiään aivan emännän pään päällä, kuuluu äänekäs kvirikviri ja lintu häviää.
Tuolla hän nyt makaa kaivon syvyydessä, ei enään elä eikä hengitä. Tuolla hän nyt makaa niinkuin olet hänen jo kauan sitten toivonut makaavan, kylmänä ja äänettömänä… Miksi et iloitse siitä emäntä, miksi et naura ja riemuitse — miksi olet noin kalpea? Sinä vapiset — voimakas nainen, joko sinut valtaa suloinen tunne siitä, että ihana Kahrl vihdoinkin tulee omaksesi? Älä nyt ajattele Kahrlea, vaan ajattele miten sinun on ihmisille ilmoitettava lapsesi kuolema… Juokse pellolle, hajota hiuksesi, että väkesi näkee sen jo kaukaa liehuvan, ja ovat valmiit vastaanottamaan järkyttävää uutista, kerro, että pikku Matihs on pudonnut kaivoon ja uponnut, sillä aikaa kuin sinä askartelit kotona, vääntele käsiäsi, vaikeroi ja itke, jos voit… Mutta joudu, joudu, onneton äiti, ellet tahdo, että joku toinen ehtisi ennen ja levittää uutisen vieläpä luultavasti toisella tavalla kuin sinä tahtoisit tehdä. Etkö näe tuolla saunan nurkalla jonkun liikkuvan? Niin, nyt näet hänet, älä pelästy, sehän on vaan Jankel Goldbaum, joka siellä hakee paria luunpalaa. Sokea ja mykkä juutalainen, jos sulkee hänen suunsa kulta-avaimella ja kaataa silmiin hopeaa… Hän lähestyy sinua hitaasti, näyttää sinulle keltaiset hampaansa ja kysyy minkä tähden olet antanut lapsen hukkua? — — — Raudupin emäntä, Raudupin emäntä, eikö sinulla ole kultaa ja hopeata kädessäsi? Ei ole, ainoastaan kantopuu. Tahdotko sen avulla tehdä hänet sokeaksi ja mykäksi, ehkä kuuroksikin? Kas niin, voimakas nainen, sinähän osaat käsitellä tätä kantopuuta, kulta ja hopea jäävät itsellesi ja Kahrlille. — — — Mitä, eikö vanha mies tyydy siihen? … Hän pakenee, hän huutaa? Älä anna hänen huutaa, emäntä, viisas nainen, vie hänet kamariisi ja avaa hänelle kaappisi… Noin paljon? Täytyykö sinun miesvainajasi rahoja hellittää noin paljon? Älä vääntele kasvojasi tuolla tavalla, kuta enemmän annat, sitä mykempi ja sokeampi hän tulee olemaan, eikä hän sinulle voi koskaan olla kyllin mykkä ja sokea. Kas noin — nyt hän taas lähtee ja sinä voit vapaammin hengittää, hän menee ystävänäsi, sydämesi ja rahapussisi ovat paljon keventyneet! … Ja nyt, juokse pellolle, hajota hiuksesi, että väkesi jo kaukaa näkee sen hulmuavan ja on valmistunut vastaanottamaan järkyttävää uutista, kerro että pikku Matihs on pudonnut kaivoon ja hukkunut, sillä aikaa kun sinä askartelit kotona, vääntele käsiäsi, vaikeroi ja itke — itke, jos voit niin tehdä…
* * * * *
Raudupin emännän kamarissa on kuusen hakoja lattialla ja kuusen oksia seinillä, keskellä seisoo pieni valkea kirstu ja kirstussa lapsi, kapeaposkinen, kalpeakasvoinen. Tähän saakka on emännän uni toteutunut. Mutta Kahrl ei istu ikkunan ääressä ja viittaa kädellään — Kahrl on lähtenyt kaupunkiin isäntänsä kanssa ja ostaa siellä lemmikilleen, jolle samalla hetkellä veisataan kuolinvirttä, pahvista tehdyn hevosen. Kotomatkalla vasta kuulee hän onnettomuudesta. Hän ei tahdo sitä uskoa ja kiiruhtaa Raudupiin, kuullakseen asian emännän omasta suusta. Kuultuaan kaiken, ei tämä, tavallisissa oloissa jokseenkin karski mies, voi pidättää kyyneleitään. Raudupin emäntä itkee myös. Hän on samalla niin äärettömän surkean ja masentuneen näköinen, ettei Kahrl voi hillitä itseään, vaan istuutuu hänen viereensä, tarttuu hänen käteensä ja lohduttaa häntä…
Kaksi kuukautta kuluu, heidän näkemättä toisiaan, kaksi kuukautta, jotka Raudupin emäntä on pyhittänyt pikku Matihsille ja suremiseen. Tällä ajalla on lohduttomasta äidistä vähitellen tullut elämänhaluinen leski, josta ei huomaa, millaisen raskaan, korvaamattoman surun hän vastikään on läpikäynyt. Eräänä päivänä, jolloin hän taas seisoo peilin ääressä, sitoen päähänsä harmaata silkkiliinaa, jossa on punaiset kukat, hän huomaa kaksi uutta ryppyä otsallaan. Hän vetää liinan syvemmälle kasvoilleen, pukeutuu ja ajaa Gailitiin.
Tällä kertaa Kahrl ei seiso katonharjalla, ja Raudupin emännän mennessä sisälle, tulee vanha köyryinen vaimo häntä vastaan. »Olisitpa voinut viivyttää hetken tulemistasi», ajatteli emäntä, sillä hän muistaa, että matka tai kyläily epäonnistuu, jos ensimmäinen vastaantulija on vaimoihminen.
Ja hänen matkansa on todellakin turha. Kahrl ei ole kotona. Kysymykseensä, missä hän on, vastaa Gailitin emäntä: »Hän lähti tänä aamuna käräjätalolle. Kirjurin kaivo on luhistunut ja se täytyy puhdistaa.»
»Vai niin», sanoi Raudupin emäntä purren huultaan, eikä puhu enään
Kahrlista. Hetken kuluttua lähtee hän sieltä.
Parin päivän kuluttua ovat sen kunnan jokavuotiset syysmarkkinat. Raudupin emäntä toivoo tapaavansa Kahrlin markkinoilla, saadakseen asiansa selväksi.
Markkinat ovat laajalla alueella ja Raudupin emäntä hakee Kahrlea turhaan pitkän aikaa. Lopulta hän hänet löytää.
Kahrl seisoo maantien toisella puolen, torin päässä, mäntymetsän reunassa, ja juttelee erään miehen kanssa. Kun emäntä lähestyy heitä, poistuu vieras mies ja Raudupin emännän toivo jäädä kahden Kahrlin kanssa on täyttynyt.
»Kylläpä olen saanut sinua hakea», sanoi hän, ojentaen Kahrlelle kätensä. »Näyttää siltä kuin olisit juuri vastikään saapunut.»
»Eipä» vastaa Kahrl, »en suinkaan vastikään. Voisinko minä olla näin humalassa, jos vasta äsken olisin tullut? …»
Hän nauraa äänekkäästi, hän on todellakin maistanut. Hänen punakat poskensa ovat vielä helakammat kuin tavallisesti, hänen iloiset silmänsä säkenöivät elämän halua, hänen liikkeensä ovat niin vapaat, niin varmat, niin pehmeät, ettei Raudupin emäntä enään voi irroittaa katsettaan hänestä ja hänestä tuntuu, ettei Kahrl vielä koskaan ole ollut niin ihana kuin tällä hetkellä.
»Humalassa?» sanoi hän ja löi Kahrlea kevyesti kädelle. »Sinä leikinlaskija.»
»Tietysti. Olenhan ollut jo aamusta varhain täällä, olin tuonut lehmän markkinoille, myin sen, join margritschia… Olen nähnyt sinutkin ainakin kymmenen kertaa.»
»Etkä tullut luokseni?»
»Mistä minä tiesin, että tahdoit tavata minua.»
»Etkö tiennyt? Eikö emäntäsi ole kertonut sinulle, että kävin teillä?»
»Sen hän kertoi. Mutta luulin — — —.»
Kahrl ei lausunut loppuun, mitä hän oli luullut, vaan poistaa muutaman kuivan heinänkorren hihaltaan välinpitämättömän näköisenä.
»Mitä sinä luulit?»
»No luulin, että asia on päättynyt.»
»Päättynyt? … Kahrl, älä puhu noin!» huudahtaa Raudupin emäntä, joka ei enään jaksa hillitä itseään. »Jospa tietäisit, kuinka minä sinua rakastan. En voi sitä oikein sanoakaan!… Rakas Kahrl, tule Raudupiin, tule Raudupin isännäksi! Sano mikä sinulla on hätänä, kun olet tullut Raudupiin? Tulet olemaan rikas ja kunnioitettu, elät kuin herra! Jumaliste, tulen pitämään ja palvelemaan sinua herranani, enkä miehenäni, tulen pitämään sinua — en tiedä miten — minä tulen…» Emäntä vaikenee, hän ei löydä sanoja. Hänen povensa nousee ja laskee suuren kiihtymyksen tähden, hänen olisi ollut helppo kuolla Kahrlin tähden — — —.
»Nyt et saa vastustaa enään», jatkaa hän hetken kuluttua liehakoiden, »nyt et voi mainita enään mitään estettä, joka olisi avioliittomme tiellä, nyt sinun täytyy, niin nyt täytyy sinun tulla isännäksi Raudupiin.» »Todellako?» kysyy Kahrl leikillisen ivallisesti ja katsoo lakkaamatta tielle odottaen, että joku tulisi kuulemaan heidän keskusteluansa. »Kukapa tietää, vaikka voisinkin sinulle mainita jonkun esteen. Ehkäpä voinkin?»
»Älä nyt joutavia, älä nyt enään vastusta… Silloin kun olin luonasi, mainitsit yhden ainoan esteen, ja tämä este on nyt poissa.»
»On poissa? Mistä esteestä sinä sitten puhut?» kysyi Kahrl, joka jo melkein oli unohtanut, millä hän silloin oli perustellut vastustamisensa.
»Niin, puhun pikku Matihsesta — hänhän oli esteenä…»
»Pikku Matihs? Mitä, Raudup-äiti, ethän toki ajattele että minä tuon lapsiraukan takia kieltäydyin tulemasta Raudupin isännäksi?»
»Mutta niinhän sinä sanoit», huudahtaa emäntä ja kalpenee.
»Niin, nyt muistan, että sanoin niin. Mutta minä sanoin sen vain sillä, kun sinä minua niin ankarasti vaadit ilmaisemaan syytä kieltooni. Oikeata syytä en voinut enkä tahtonut sinulle sanoa, mutta pikku Matihs ei suinkaan ollut minään esteenä, pikku Matihs, joka oli minulle yhtä rakas kuin pieni veli.»
Miehen ääni vapisee hiukan, hän vaikenee.
»Pikku Matihs ei ollut esteenä», toistaa Raudupin emäntä soinnuttomalla äänellä. »Hän ei ollut esteenä, mikä oli, mikä on siis oikea syy kieltoosi?»
»Nyt kai voin sen sinulle sanoa», jatkoi Kahrl. »En voi naida sinua sen tähden, että minulla jo on morsian. Marija Kahrklen nai minut taloonsa. Me olemme jo viime kesästä saakka kihloissa. Mutta tähän asti piti asian pysyä salassa, koska vanhus ei minusta huolinut, mutta sen jälkeen kun perin kummisedältäni ne sata ruplaa, on hän muuttunut toisenlaiseksi minua kohtaan, ja viime sunnuntaina antoi hän myöntymyksensä. Ja sen tähden voin nyt vapaasti puhua onnestani. Martin päiviksi voit hankkia minulle nuo sata ruplaa, Martin päivänä ovat häämme.»
Kahrl aikoo mennä.
»Jää, älä mene!» huutaa emäntä tukahutetulla äänellä, tarttuu lujasti Kahrlia käteen, eikä päästä häntä. »Kahrl onko se täyttä totta: — sinä hylkäät minut, otat toisen… Marija Kahrklenin… Kahrl, silloin täytyy minun kuolla.»
»Älä ole hullu, Raudup-äiti, päästä minut», sanoi komea mies äkäisenä ja koettaa irroittaa kätensä emännän kädestä. »Katso, ihmiset tuolla alkavat meitä tarkastaa.»
»Katsokoot, jos se heitä haluttaa, mitä se minua liikuttaa», sanoo Raudupin emäntä hillittömänä. »Katsokoot vain meitä, minä en päästä sinua vapaaksi, ennenkuin olet minulle luvannut…»
»Hullu nainen», keskeyttää hänet Kahrl vihaisena ja kiskoo hänet pari askelta mukanaan. »Mitä tahdot minusta? Mene pois piru, en voi myydä itseäni sinulle! Mutta jos tahdot niin tule mukaan, minä ostan sinulle puoli tusinaa toisia minun tilalleni.»
Silmänräpäyksen ajan seisoo Raudupin emäntä Kahrlin edessä ikäänkuin kovan iskun huumaamana — suu auki, himmein, tuijottavin silmin. Mutta silmänräpäyksen ainoastaan. Sitten hän tointuu jälleen. Hän puristaa Kahrlin käden kuin ruuviin ja vetää hänet metsään sellaisella voimalla, että mies turhaan taistelee vastaan.
»Mitä sinä sanoitkaan?» sähisee hän ja silmänsä säkenöivät aivan vihreinä, »mitä sinä minulle sanoit? Onko sinulla oikeutta puhua minulle tuolla tavalla? Tiedätkö, että voisin tappaa sinut kuin koiran — sinä ilkiö… Miksi sinä petit minua? Miksi et sanonut minulle heti, että sinulla on toinen morsian? Miksi puhuit pojasta, kun sinun olisi pitänyt puhua Marijastasi? Kahrklen, hän on siis tuo valittu, jonka edestä minun on väistyttävä — tuo kerjäläinen, joka ei omista edes kymmenettä osaa siitä, mitä minä omakseni kutsun. Ja sittenkin tahdot ottaa hänet, ja sittenkin hän on sinulle rakkaampi kuin minä! … Millä taikaruualla hän sinua on ruokkinut, minkä noitajuoman sinulle juottanut… Mitä hän on edestäsi tehnyt? Ei hän ole sinulle edes oljenkortta maasta nostanut, ja sittenkin hän on sinulle rakkaampi kuin minä, kuin minä — — — joka olen — — — tiedätkö mitä minä olen tähtesi tehnyt?»
Tätä sanoessaan ravistaa emäntä mielipuolen tavoin kauhistuneen miehen kättä.
»Tiedätkö, mitä olen tähtesi tehnyt? … Sinä uskot, että poika kuoli, Jumalan hänelle määräämän kuoleman? … Niin, kalpene vain — — kalpene vahan valkeaksi, pikku Matihs ei kuollut luonnollista kuolemaa. Sinun tähtesi annoin hänen hukkua kaivoon. Minä olisin voinut pelastaa hänet, mutta sinä olit minulle rakkaampi kuin lapseni, ja sentähden annoin hänen hukkua. Voi, voi! Ja nyt sinä siitä huolimatta otat toisen! Ota Marijasi, ota hänet! Mutta tämän sanon sinulle: kielesi kuivukoon kirotun valheesi tähden ja lapsen henki kiusatkoon sinua yötä päivää ja tuottakoon teille molemmille onnettomuutta, aina hautaan asti.»
Viimeisiä sanoja lausuessa, päästi emäntä Kahrlen käden irti, iski nyrkkinsä hänen rintaansa, niin että mies horjahti, ja katosi sitten metsään.
Kuin huumaantuneena katsoo mies hetkisen poistuvan jälkeen ja kääntyy sitten maantielle. Tiellä kulkee ihmisvirta edes takaisin. Hevosmarkkinaväkeä tulee ja menee, iloiset parit käyskentelevät ilakoiden ja leikkiä laskien. Itse markkinapaikalla tunkeilevat sekä suuret että pienet myymäkojujen luona, raha helisee, ostajat ja myyjät nauravat, lapset piipittävät pieniä savesta tehtyjä ankkoja, siellä täällä joku pari riitelee. Ravintolassa kilisevät lasit ja pullot, nuoret miehet kostuttavat kurkkuaan vaahtoavalla oluella ja vanhat isät tekevät samoin. Kärryissä istuvat nuoret tytöt, syövät piparkakkuja ja rinkilöitä juoruten poissaolevista. Vaimojen ja vanhojen äitien kielet liikkuvat yhtä nopeaan kuin nuortenkin. Kaikki käy aivan samalla tavalla kuin edellisenä, sitä edellisenä ja sitäkin edellisenä vuonna tässä samassa paikassa…
Silloin vanhat vaimot äkkiä vaikenevat ja kuuntelevat. Mikä ilkeä humu tuolla syntyy? … Ja nuoret tytöt pistävät puoliksi haukatut piparikakut ja rinkilät taskuunsa, nousevat seisomaan kärryissään ja katselevat ympärilleen: mitä ihmiset tuonne tielle kokoontuvat? Vanhat isännät ja nuoret miehet jättävät ravintolan, viiden minuutin perästä kulkeutuu koko markkinaväki maantielle uteliaisuudestaan.
»Mitä on tapahtunut?» kysyy toinen toiseltaan ja ihmisjoukon keskeltä kuuluu vastaus:
»Onnettomuus.»
»Millainen onnettomuus?»
»Nainen.»
»Mitä on naiselle tapahtunut?»
»Hän on joutunut kuorman alle.»
»Kuka hän on?»
Tällä kertaa viipyy vastaus hiukan. Mutta sitten tulee vastaus.
»Raudupin emäntä.»
Niin Raudupin emäntä. Suuren ihmisjoukon keskellä makaa hän liikkumattomana maantiellä. Hänen musertunut päänsä lepää markkinavahdin sylissä, ja tämä valelee sitä vedellä. Kukaan ei voi sanoa, miten onnettomuus tapahtui? Toiset kertovat, että syy oli hänessä itsessään; toiset taas, että syy oli ajajan… Oli muodostunut sankka tomupilvi, kun mies oli ajanut kaksivaljakollansa kuormaa markkinoilta pois, Raudupin emäntä oli juuri sillä hetkellä juossut maantien yli — ja kun pöly oli hälventynyt, oli emäntä maannut maantiellä murskaantunein päin…
* * * * *
Korkeasta tapulista kuuluu kuolinkellot, hautausvirsi kirkkomaalta, avonaisessa haudassa komea musta kirstu, kaunis kukkaseppele kirstulla ja haudan ja kirstun ympärillä joukko hymyileviä perijöitä…
Kuka tänään haudataan?
Raudupin emäntä!
Mutta Martin päivänä viettävät Kahrl ja Marija häitään. Häät ovat komeat, paljon vieraita saapuvilla, morsian on herttainen ja kaunis. Mutta sittenkään ei Kahrl voi päästä oikealle häätuulelle, sillä hänen sydäntään painaa vuoren tavoin Raudupin emännän kirous. Hän ei tunne itseään syylliseksi, mutta hän ei kuitenkaan voi olla yhtä iloinen kuin toiset. Onnettoman lapsen siniset silmät eivät tahdo poistua mielestä.
»Ollaanko surumielisiä?» kysyy kaunis morsian, ja kiertää kätensä hänen kaulalleen. »Koettakaamme huvittaa itseämme tanssilla.»
Kahrl tanssii.
Mutta ei hän tanssinkaan jälkeen tule iloisemmaksi…
Häät ovat ohi.
Arkioloissa nuori aviomies oppii tuntemaan vaimonsa hyvät ja heikot puolet, nuori aviovaimo taas miehensä hyvät ja huonot ominaisuudet. He eivät ole pettyneet. He ovat toisiinsa ja kohtaloonsa tyytyväisiä. Maallista tavaraa heillä on kylliksi… Ja kuitenkaan Kahrl ei voi jättää huokailemistaan eikä hän ole niin onnellinen kuin pitäisi.
»Mikä sinua vaivaa?» kysyy hänen vaimonsa.
Mutta Kahrl ei kerro, mikä hänen sydäntään ahdistaa.
»Mikä sinun on?» kysyy nuori aviovaimo yhä useammin, luullen että Kahrl ei ole onnellinen hänen kanssaan ja itkee.
Silloin kertoo Kahrl hänelle kaikki.
Nuori vaimo on kovin järkytetty, tumman varjon lailla laskeutuu Raudupin emännän kirous hänen aurinkoiseen mieleensä. Tuottaako lapsen henki hänelle todellakin onnettomuutta? Ehkäpä noina vaikeina hetkinä, jotka pian lähestyvät. Hänen sydämensä pelkää, ja lapsen siniset silmät, joita hän ei ole koskaan nähnyt, kiusaavat myöskin häntä.
Mutta kaikki käy onnellisesti. Ja Kahrlin pitäessä pientä punakkaa poikaansa käsivarsillaan, katselee se häntä suurilla sinisillä silmillä, joista isälle avautuu kokonainen taivas onnea ja sovintoa. Vapisevin käsin laskee hän tuon nuoren ihmistaimen kehtoon ja kumartuu nuoren vaimonsa puoleen…
»Iloitse vaimoni, kirous on poistettu meistä, hän ei meitä vihaa, koska on tullut takaisin meidän luoksemme.
Vanhemmat antavat esikoiselleen nimeksi Matihs.
UKONILMA.
Kaiken sen, minkä Luther mainitsee neljännessä rukouksessa kuuluvan jokapäiväiseen leipään ja tarpeeseen — kaiken sen omisti Roplainin isäntä, mutta muutapa ei. Hän ei ollut rikas, joksi ihmiset häntä kutsuivat, ei myöskään saita, kuten he häntä nimittivät. Mutta huonosta ajasta huolimatta oli hän, viisaasti lisäämällä tulojaan ja välttäen kaikkia turhia menoja, säästynyt tekemästä velkoja. Ja tämän johdosta sai hän sekä rikkaan että saidan maineen. Se, että häntä nimitettiin rikkaaksi, oli hänelle mieleen, eikä hän väittänyt vastaan, vaikka sellaista hänen kuultensa mainittiin, mutta se että häntä sanottiin saidaksi, se häntä monta kertaa suututti, ja hänen teki usein mieli näyttää miten väärässä ihmiset olivat siinä luulossa. Vakavana miehenä malttoi hän kuitenkin aina mielensä, eikä ryhtynyt mihinkään, saadakseen ihmiset uskomaan toisin. »Puhukoot vain», sanoi hän itsekseen, »kunhan vain tiedän sydämeni vapaaksi näistä vioista; parempi on kuulla soimauksia rikkaudesta ja saituudesta kuin tuhlauksesta ja veloista». Velka. Niin se on ruma sana, sana, jota Roplain ei voinut kärsiä. Velka, se oli sellaisen vieraan nimi, jota hän on koettanut pitkät vuodet ajaa talostaan ulos tuskalla ja vaivalla.
Sillä hän ei ole aina ollut tuo »rikas» Roplain. Oli aika, jolloin tuskin kukaan tiesi sellaisesta miehestä mitään kuin Andrew Osch — kukapa muuten rengeistä mitään välittäisi? — onko sellainen olemassa vai ei. Vasta silloin, kun hän nai Roplainin isännän tyttären, tahi oikeammin kun hän appensa kuoltua, otti huostaansa ylt’yleensä velkautuneen Roplainin talon, mitättömän vuokratalon — vasta silloin ruvettiin häntä enemmän tarkkaamaan.
Ihmiset vaivasivat silloin päätään ja ihmettelivät, minkä takia Osch sälytti harteilleen koko suuren velkataakan. »Tyhmyydestä», tuumivat toiset. »Kun hänkin kerran tahtoo olla isäntänä», tuumivat taas toiset. Mutta siitä olivat kaikki yksimielisiä, ettei hän vuotta kauempaa tulisi Roplainin talossa toimeen. Mutta hän pysyi siellä kauemmin. Kului yksi, jopa kaksikin vuotta, ja Oschin omaisuus ei joutunut vasaran alle. Kului vielä muutama vuosi ja katso — sen sijaan että olisi vajonnut, rupesi Roplainin isäntä nousemaan. Viiden lehmän sijaan seisoi nyt seitsemän navetassa, kolme hevosta hän omisti, ja kartanoon maksettava vuokravelka oli sulanut puoleen entisestä. Sitäpaitsi maksoi hän palvelijoilleen palkan täsmällisyydellä, joka oli ollut aivan vierasta hänen apelleen ja joka sopi esimerkiksi vaikka kylän rikkaimmalle isännälle. Tästä johtui ettei Oschin tarvinnut koskaan olla ilman piikaa tai renkiä, kuten hänen edeltäjänsä usein joutuivat olemaan, vaan hän saattoi vieläpä valita parhaimmat joukosta.
Näin tapahtui, että Roplainin talo tuli yhä enemmän tunnetuksi ja että Oschia kutsuttiin varakkaaksi, ennenkuin olikaan maksanut kaikki velkansa, ja kun hänellä ei ollut enään velkaa kutsuttiin häntä rikkaaksi. Ja koska tavallisesti se joka on rikas, on myös onnellinen, niin ei ole kummeksuttavaa, jos Roplainiakin pidettiin onnellisena ja — kadehdittiin. Ja todellakin, Osch ei tuntenut itseään ollenkaan onnettomaksi kaiken kestetyn vaikean ajan jälkeen, mutta ei hän silti vieläkään saanut nauttia elämän himmentämätöntä iloa, jotain oli vielä, joka valmisti hänelle ikäviä hetkiä, syviä huokauksia, ja tämä hänen huolensa ja murheensa syy oli Andrew, hänen ainoa poikansa. Hänellä oli kyllä isän etunimi ja piirteet, mutta isän luonnetta hänellä ei ollut. Kenessä lienee syy, että hänestä oli tullut kevytmielinen ja irstas — liekö isässä joka taistellen köyhyyttä vastaan ja koettaen maksaa velkaansa, liian vähän huolehti poikansa kasvatuksesta, tahi äidissä, joka oli liiaksi hemmoitellut ainoata poikaansa, ja liian vähän kurittanut, vaiko Andrewissa itsessään, joka ei ottanut kuuleviin korviinsa isän opetuksia ja äidin ystävällisiä neuvoja — kuka sen tietää! Oliko ehkä syy isässä, mutta hän ainakin eniten suri tehtyään tämän surullisen huomion. Vähemmän tahi tuskin ollenkaan äiti suri tätä seikkaa, äiti, joka, kuten ainoan lapsen äidit tavallisesti, uskoi Andrewinsa syyttömyyteen ja joka ei antanut Andrewin monien vikojenkaan sitä itselleen vakuuttaa, vaan löysi aina helposti jokaiselle vialle anteeksiannon. Ja sanoaksemme totuuden, niin ei Andrew taas ollut niin huono, ettei hänessä olisi löytänyt monta hyvääkin ominaisuutta, yksi näistä oli hänen ahkeruutensa. Koulussa ei hän millään erikoisella innolla pyrkinyt eteenpäin, mutta kotona sitävastoin hän teki työtä, niin että oli ilo häntä katsella. Kuudentoista vuotiaana kykeni hän täysin täyttämään yhden miehen paikan ja käsitteli auraa, viikatetta ja puimakonetta kuin leikkikalua vain. Yhdeksäntoista vuotiaana ei Andrew ollut sen parempi tai huonompi kuin muutkaan hänen laisensa, jotka, tuntematta muita päämääriä ja koettamatta pyrkiä parempaan, elävät miten itse haluavat. Jos hänelle suinkin sattui tilaisuutta, joi hän itsensä humalaan. Hän piti paljon kapakka- ja sen tapaisista iloista, kävi joka ilta »seurassa», pelasi korttia, nimittäin rahapeliä, jos hänellä sattui olemaan rahaa, ja antoi rakkauden liekin mielellään salassa leimahtaa sydämessään jotakuta tyttöä kohtaan. Pitkään aikaan ei isä huomannut poikansa huonoja taipumuksia, sillä poika osasi hyvin salata isältään kaiken sen, minkä vaisto sanoi olevan isälle vastenmielistä. Ja kuten usein tapahtuu, että vieraat avaavat meidän silmämme omien asioittemme suhteen, niin tapahtui nytkin Roplainille.
Palattuaan pitemmältä matkalta, poikkesi hän väsyneenä pitäjän krouviin, levähtämään. Ilta jo hämärsi. Hetken istuttuaan tuvassa, aikoi hän nousta ja lähteä, kun kaksi nuorta miestä astui sisään, pyytäen pari pulloa olutta, ja tuntematta häntä, tahi ehkeivät häntä huomanneetkaan, istuutuivat Oschin lähelle ja alkoivat jutella.
»Mutta sanohan minulle Paul», sanoi toinen, senjälkeen kun olivat hetken puhuneet jonnin joutavia, ja alensi äänensä kuiskeeksi, »miten on Dsenin laita? Sinähän asut hänen naapurissaan ja olet varmaan kuullut, joko hän on terve? Luultavasti ei hän vielä ole?» »Miten lie», nauroi puhuteltu hiljaa, »sellainen reikä ei sentään niin helposti parane, kun se päällepäätteeksi sattuu olemaan räätälin päässä.»
»No, kenen päässä tahansa ei tuollainen reikä niinkään helposti parane», sanoi edellinen, »se oli todellakin hyvin lyöty! Mutta kyllä se olikin tarpeen. Dsen rupesi olemaan liian röyhkeä. Ja kuka käski hänen koko illan liehakoida Marja Leepkahjia, hänhän tietää vallan hyvin, että tyttö on nuoren Oschin mielitietty.»
»Niin sanoppa muuta», vastasi toinen, »se oli häneltä suuri tyhmyys, niinkuin tytöistä olisi muka puute. Mutta onhan se toki onni, ettei kukaan muu, meitä molempia lukuunottamatta, tiedä kuka on syypää, muuten kävisi Andrewin huonosti. Uskon varmasti, että jos hänen isänsä saisi sen tietää, niin hän iskisi kaksi samanlaista reikää pojan päähän. Minä tunnen hänet hyvin, olin hänellä vuoden renkinä.»
»Niin», sanoi edellinen, »ota siitä selko! Koko maailma pitää vanhusta viisaana, ankarana ja niin säästäväisenä, että hän kääntää kopeekankin kolmasti kädessään, ennenkuin antaa sen pois — ja poika elää leveästi, kuin mikäkin! Miten se on mahdollista, Paul?»
Paul nauroi ääneensä, tyhjensi lasinsa ja siveli pehmeitä viiksiään.
»Mitenkäkö mahdollista, Mahrz?» toisti hän: »no on sekin kysymys! Isä ei tietystikään tiedä mitään. Sinulla ei ole vanhuksia, etkä sentähden tiedä, miten heitä voi kaikenlaisilla tyhmyyksillä petkuttaa. Etenkin äitejä! Jumaliste, en voi omaanikaan moittia, mutta Andrewin äiti on kullan veroinen! Yhdessä pojan kanssa peittävät he isältä kaiken: no ymmärrätkö nyt?»
Mahrz hymyili ja ravisti päätään.
»Vaikka vain», sanoi hän, »mutta niin paljon rahaa kuin näkee Andrewin tuhlaavan, niin paljoa hänen isänsä ei koskaan anna hänelle.»
»Mutta jopa sinä olet yksinkertainen», huudahti Paul. »Eikö Andrew sitten ansaitse mitään? Ja onhan tuollaisen isän pojalla luottoa missä vain! Äiti antaa minkä voi ja kun ei se riitä — no niin, minkä sille voi — — —». Ja kumartuen Mahrzin puoleen, jatkoi hän aivan hiljaa: »Hänen ystävänään tunnen asianlaidan aivan tarkalleen ja tiedän, ettet kerro tätä edelleen; tällekin kapakan isännälle Andrew on velkaa kaksikymmentäkolme…»
Hän ei lopettanut lausettaan, vaan hieroi kiivaasti oikean käden peukaloa nimettömään ja hymyili.
»Todellako?» ihmetteli Mahrz.
Roplain nousi ja jätti krouvin.
Kun isäntä ja emäntä seuraavana päivänä olivat kahden kesken, kertoi hän vaimolleen, mitä oli kuullut eilen krouvissa.
»Mitä sanot siitä?» kysyi hän totisena ja surullisena.
Emäntä rupesi itkemään.
»Uskotko sinä sitten kaikkea sitä, mitä ihmiset puhuvat?» sanoi hän, »onko se mahdollista, että meidän Andrewimme voisi tehdä sellaista? Oi, Jumalani, millaisia pahoja ihmisiä ja kieliä! Mitä pahaa poikamme onkaan heille tehnyt, kun he näin hänestä juttelevat?»
»Kysykäämme Andrewilta itseltään tätä asiaa», puhui Roplainin isäntä, avasi ikkunan ja huusi poikaansa, joka pilkkoi pihalla puita.
Hän tuli sisään, kaunis, voimakasrakenteinen nuorukainen, josta jokainen isä ja äiti voi ylpeillä.
»Oletko tavannut Dsenin viime sunnuntaina seurassa?» kysyi isä.
Andrew katsoi ensin isäänsä ja sitten äitiinsä, joka pyyhki silmiään esiliinannurkalla, ja vastasi epävarmalla äänellä:
»Olen.»
»No, silloin sinä kai tiedät, kuka häntä on lyönyt päähän?»
Poika koetti kestää isän ankaran, tutkivan katseen vastatessaan:
»Lyönyt päähän? Siitä en tiedä mitään.» Roplainilla nousi veri poskiin.
»Vai et tiedä siitä mitään? No, sitten minä tiedän enemmän kuin sinä; itse sinä olet tehnyt tuon urotyön», sanoi hän.
»Joka on sinulle sellaista puhunut, hän on valehdellut», vastasi poika rohkeasti, »sanon sinulle vielä kerran, etten ole lyönyt Dseniä.»
»Sinä valehtelija!» huudahti isä, »etkö häpeä valehdella minulle vasten kasvojani, pitääkö minun ehkä hakea todistajia?»
»Jos puhut todistajista, niin ovat he vääriä», vastasi Andrew muistaen ystäviensä koeteltua vaiteliaisuutta.
»Häpeämätön lapsi!» huusi isä vihasta vavisten ja löi Andrewia poskelle, »onko Paul Puhlit ehken väärä todistaja, sano?»
»Andrew, Andrew, älä kiellä enään, jos olet syypää», pyysi nyt äiti, asettuen isän ja pojan väliin, välttääkseen uudistuvia lyöntejä. »Älä suututa isää vielä enemmän. Vastaa äidillesi, joka sinulta kysyy: oletko lyönyt Dseniä?»
»Olen», vastasi Andrew tuskin kuuluvasti, huulet liidun valkeina.
Äiti vajosi tuolille ja peitti kasvonsa esiliinaan.
»Minkä rakastetun kanssa olet tuona iltana eniten tanssinut?» kyseli isä edelleen, korostaen erittäin sanaa rakastettu.
»Marija Leepkahjin kanssa.»
Osch naurahti katkerasti.
»Kuulitko, Marija», sanoi hän vaimolleen, »kuulitko ketkä ovat kunniallisen poikasi tanssitovereita? Kaksi lasta tällä rakastetulla jo on, tahdotko sinä tulla kolmannen isäksi?»
Andrew oli vaiti. Äiti alkoi itkeä nyyhkyttää.
»Kun on niin hienoja naisia seurassaan, niin ei varmaankaan tulla toimeen niillä vähäisillä rahoilla, joita olet minulta saanut tähän saakka — miten on menojesi laita — ja velkojesi?»
Andrew kääntyi pois, eikä vastannut.
»Miten on velkojesi laita? Vastaa», uudisti isä.
»Johan sinä sen tiedät, mitä varten enään kysyt?» vastasi poika hiljaisesti.
»Tahdonpahan kuulla sen omasta suustasi, ehkä minulla tässäkin asiassa on annettu vääriä tietoja.»
Hetkisen seisoi Andrew mykkänä, kasvot kuumana kuin tulessa, katse arkana hapuillen lattiaa. Sitten hän, nostamatta katsettaan, astui äkkiä isänsä luo ja tarttui tämän käteen.
»Isä, rakas isä, anna minulle anteeksi vielä tämän kerran», pyysi hän itkunsekaisella äänellä, »en itsekään tiedä, miten tuo kaikki tapahtui. Minun kirottu kevytmielisyyteni on minut saattanut näin pitkälle — mutta minä lupaan sinulle — toisella kertaa — tulevaisuudessa — ei koskaan enään velkoja — tulevaisuudessa tahdon olla kunnollinen.»
Kyyneleet vuotivat hänen silmistään, hän heittäytyi vuoteelle ja nyyhkytti.
»Anna hänelle toki anteeksi», pyysi emäntä. Mutta tätä äidin pyyntöä ei olisi tarvittu. Katumuksen kyynel on paras vesi, jolla saa vihan liekin sammumaan. Oschin viha sammui myöskin pian, nähdessään pojan syvän masennuksen. Hän tuli vuoteen luo, pani kätensä Andrewin olalle ja sanoi:
»Hyvä on, uskon sinua, poikani! Mutta ole mies ja pidä sanasi. Tällaisissa tilaisuuksissa annetut lupaukset unohtaa helposti — toivon, että se ei tule tapahtumaan sinuun nähden. Ja muista sekin, ettemme ole niin rikkaita, kuin ihmiset sanovat, ja järjestä menosi tulevaisuudessa todellisen, eikä luulotellun varallisuutemme mukaan.»
Nämä sanat olivat tässä asiassa ensimmäiset ja viimeiset. Kapakkavelka maksettiin ilman toruja ja isä ja poika olivat taas parhaimmassa sovussa keskenään. Andrew, liikutettuna isän lempeydestä oli aivan muuttunut. Hän ei käynyt seurassa enään, ei jäänyt sunnuntaisin »ystäviensä kanssa juttelemaan» jumalanpalveluksen jälkeen, eikä käynyt naapurissa »lehtiä lukemassa», vaan oli todellakin muuttunut. Tällä tavalla kului yli puoli vuotta. Roplainin sydän keventyi päivä päivältä, silmä säteili ilosta, kun hän katseli poikansa komeata, terveyttä uhkuvaa vartaloa, katseli poikaansa, joka nyt lupasi tulla isänsä kaltaiseksi kaikessa. Äiti iloitsi myöskin, ei niinkään paljon Andrewin parannuksen johdosta, vaan siitä yhteisymmärryksestä, joka nyt vallitsi isän ja pojan välillä.
* * * * *
Pari renkiä järjesti syksyllä suuremmoisen seuran. Kerrottiin, että Hirschenhofista kaksi siirtolaista, jotka kuuluivat musikaaliseen Märzin perheeseen, soittaisivat klarinettia ja lisäksi tulisi iltaa juhlallistuttamaan kaksi latvialaista, joista toinen soittaisi viulua ja toinen bassoa. Jo viikkokausia ennen jaettiin kutsut. Andrew kutsuttiin myös. Ja miksikä ei hänkin lähtisi taas pitkästä aikaa liikuttelemaan jalkojaan varsinkin noin hyvän tanssimusiikin mukaan! Hän jutteli äidilleen, että tämä puhuisi isälle hänen seuramatkastaan. Hän arasteli puhua siitä itse.
»Ei minulla mitään sitä vastaan ole, voit mennä sinne», sanoi isä Andrewille. «Missäpä nuori mies muuallakaan kuin seurassa voi hakea hetken huvitusta. Meidän unisessa ympäristössähän ei ole mitään yhdistystä — paitsi palovakuutusyhdistystä — eikä edes lainakirjastoa, jossa voisi vapaa-aikansa hyödyllisesti ja miellyttävällä tavalla viettää! — Mutta älä jää aamuun saakka, vaan tule kotiin jo ennen puolta yötä — minä odottelen sinua», lisäsi hän päättävästi.