Tämä tyyni puhe putosi kuin jääpala kuumaan vereeni; kuitenkin ajattelin antaa hänelle sydämestäni anteeksi, jos hän tahtoisi tekeytyä kainoksi ja sievisteleväksi, ja mukautua kaikkeen, mitä ikinä sitten hänen päähänsä saattoi pistää.
Vastasin hänelle kuitenkin murheellisena: "Välipä minusta, kaunis Lydia. Mitä merkitsee kaikki, mitä minä kärsin, olen kärsinyt ja tulen vielä kärsimään yhdenkin ikävän ja tuskallisen minuutin rinnalla, jonka olen teille tuottanut? Miten voin minä arvoton poloinen sitä korvata tai jälleen hyväksi tehdä?"
"Niin", sanoi hän, yhä katsoen maahan ja yhä vielä hymyillen, vaikkakin hiukan toisella tavalla, "niin, minun täytyy myöntää, että teidän tyly ja jäykkä käytöksenne on tuottanut minulle harmia, jopa suruakin, sillä en ollut sellaiseen tottunut, sitä vähemmän, kun itse kaikkialla, minne tulin, osotin kohteliaisuutta ja ystävällisyyttä. Teidän näköjään karkea kylmäkiskoisuutenne on minua kauheasti suututtanut, sen vakuutan teille, ja vielä enemmän, kun isäni ja minä olemme teistä paljon pitäneet. Sitä rakkaampaa on minulle nyt huomata, että teillä sentään on hiukan tuntoa, ja ettei minun enää tarvitse epäillä omaa arvoani, sillä minua loukkasi enimmän juuri epäilys omasta arvostani, omasta personastani, joka jo alkoi nousta ankaraan kapinaan. Muuten, hyvä ystävä, en tunne mitään rakkautta teitä yhtä vähän kuin ketään muutakaan kohtaan, ja minä toivon, että te kaikkine ihastuksinenne ja kohteliaisuuksinenne, jota nyt olette osottanut, mukaudutte siihen mikä on välttämätöntä, olematta minulle vihainen."
Jos luulette, että tämän suoran tunnustuksen jälkeen raukesin neuvotonna tyhjiin hänen edessään, niin olette erehtyneet. Sydämeni oli vavissut naisen edessä, jota luulin hyväksi ja rakastettavaksi, mutta tuon kavalan ja itserakkaan pedon edessä vapisin yhtä vähän kuin olin tottunut vapisemaan tiikerien ja käärmeiden edessä. Päinvastoin, sen sijaan että olisin joutunut hämilleni ja epätoivoon enkä olisi hennonut luopua harhaluulostani, niinkuin usein tuollaisissa tapauksissa sattuu, olin äkkiä niin kylmän järkevä kuin ainoastaan se mies voi olla, jota on häpeällisesti parjattu ja loukattu, taikka niinkuin metsämies, joka ajaessaan takaa jaloa ja arkaa metsäkaurista näkeekin edessään hurjan villisian. Omituinen ilmeinen kylmyyden väristys valtasi minut nähdessäni tuon kaunottaren silmieni edessä. Se oli vielä kauneuden lumousta.
Jollen olisi ollut niin päivän paahtama kuin olin, olisin tällä hetkellä näyttänyt yhtä valkealta kuin oranssin kukat pääni päällä, kun hänelle lyhyen vaitiolon jälkeen vastasin: "Siis säilyttääksenne korkeaa käsitystänne personallisesta viehätyksestänne oli teille mahdollista tuhlata kaikkia rakkauden ja kiintymyksen merkkejä? Tätä tarkotusta varten kuljitte perässäni kuin viaton lapsi, joka hakee äitiään, puhuitte aina minulle mieliksi, kävitte kalpean ja kärsivän näköiseksi, vuodatitte kyyneliä ja olitte niin hilpeän iloinen, milloin puhuin sanankin teidän kanssanne?"
"Jos minun käytökseni on tuollaiselta näyttänyt", puhui hän yhä itsetyytyväisen näköisenä, "niin lienee se sellaista ollut. Te olette nyt pahoillanne, turhamainen mies, ettette sittenkään ole ollut noin kaihoisan ja rajattoman naisellisen kiintymyksen esine ja etten minä ole ollut sellainen kaipauksesta määkivä karitsa, jona olette itserakkaudessanne minua pitänyt!"
"En ole ollut itserakas, neitiseni", vastasin minä. "Ja sitäpaitsi, jos itse Kristus tunsi moninkertaista rakkautta ihmisiä kohtaan ja jos ihmiskunta on aina tuntenut korkeimman onnensa olevan siinä, että se on voinut olla tämän jumalaisen rakkauden arvoinen, ja on aina sitä etsinyt, niin miksi pitäisi minun hävetä sitä, että luulin itse olevani samanlaisen rakkauden esine? Tietäkää, neiti Lydia, minä lasken sen itselleni kunniaksi, että jouduin teidän viehätyksenne orjaksi, että ennemmin uskoin turmeltumattoman mielen yksinkertaiseen rakkauteen ja hyvyyteen nähdessäni siitä niin selviä merkkejä kuin että turmeltuneen tavoin siinä kaikessa olisin vainunnut vain tyhmää narripeliä. Sillä tyhmä on tämä teidän juttunne! Mitä tukea antaa se teidän itserakkaudellenne, kun olette käyttänyt sellaisia keinoja voittaaksenne halvoista sotilaista halvimman, te, kaunis ja ylhäinen englantilainen neiti?"
"Mitä tukea ja takeita?" vastasi Lydia, joka nyt vaaleni ja joutui hämilleen, "ah, teidän rakkautenne, jonka olen vihdoinkin pakottanut teidät ilmaisemaan! Ettehän toki kieltäne, ettette olisi ollut rakastunut ja minullehan juuri kerroitte, kuinka teitä miellytin? Miksi ette jöröydessänne antanut siitä pienintäkään merkkiä, niinkuin kehnoimmallekin ja vaatimattomimmallekin miehelle sopii, olipa hän sitten vaikka lammaspaimen, niin olisi koko tämä narripeli, joksi te sitä nimitätte, meiltä säästynyt ja minä olisin ollut tyytyväinen!"
"Jos olisitte jättänyt minut rauhaan, kaunokaiseni", vastasin minä, "niin olisitte sillä voittanut enemmän. Te näytätte unohtaneen, että ihastukseni nyt muuttuu aivan toiseksi tunteeksi, katkeruudeksi."
"Se ei merkitse mitään", sanoi hän, "minä tiedän nyt kerta kaikkiaan, että olen teidät hurmannut ja että asun veressänne! Olen kuullut kertomuksenne ja tullut vakuutetuksi vallotuksestani. Kaikki muu on yhdentekevää. Niin käy tässä maailmassa, hyvä herraseni, ja niin rangaistaan niitä, jotka tekevät rikoksen kuningatar Kauneuden valtakunnassa!"
"Se valtakuntapa näyttääkin olevan mustalaisliiton kaltainen. Kuinka voitte kiinnittää hattuunne sulan, jonka olette varastanut kuin halvin maantierosvo, vastoin oikean omistajan tahtoa?"
Hän vastasi: "Tällä alalla, hyvä herra omistaja, luetaan rosvous varkaalle kunniaksi, ja teidän vihanne todistaa vain, kuinka syvään olen teihin satuttanut".
Niin riitelimme runsaan puolen tunnin ajan tuoksuavassa oranssilehdossa käyttäen mitä katkerimpia ja tylyimpiä sanoja ja minä koetin turhaan tehdä hänelle selväksi, ettei tämä salassa punottu rakkausjuttu lainkaan voinut olla hänelle sen arvoinen kuin hän sitä piti. Minun todisteluni ei tapahtunut ainoastaan loukatusta ylpeydestä ja tyhmyydestä, vaan oli sen pohjalla halu herättää hänessä edes rahtunen tunnetta hänen menettelytapansa vääryydestä ja epäsiveellisyydestä. Mutta turhaan! Hän ei ottanut ymmärtääkseen, että rakkaus ainoastaan silloin syttyy täyteen ja hillittömään liekkiin, kun sillä on toivon mahdollisuus, ja että jälkimäisen tunnoton teeskentely aina on ja jää epäsiveelliseksi teoksi, sitä tunnottomammaksi, kun petetty on yksinkertaisen luottava ja rehellinen. Aina palasi hän siihen tosiasiaan, että olin tehnyt rakkaudentunnustuksen ja hän, jolla muutoin tuntui olevan niin terve arvostelukyky, heitteli nyt mielettömiä, pikkumaisia ja sopimattomia lauseita muka todistuskappaleina sekaisin ja osotti sillä olevansa todellinen lapsi. Koko sinä vuonna, jonka olimme yhdessä olleet, en ollut puhunut niin paljon hänen kanssaan kuin tämän riidan aikana ja minä sain nähdä — oi taivaan Herra! — että hän oli suurisuuntainen nainen, jolla oli kaikki todellisen naisen liikkeet ja tuntomerkit ja ennen kaikkea kamarineitsyen aivot — sellaisen, jollaisia sittemmin näin tusinoittain Pariisin pikkuteattereissa! Tämän kinan kestäessä ahmin kuitenkin häntä yhä silmilläni, ja hänen käsittämätön ja perusteeton, niin personalliselta näyttävä kauneutensa vaivasi sydäntäni yhtä paljon kuin meidän sanasotamme. Mutta kun hän lopulta alkoi puhua aivan järjettömästi ja häpeämättömästi, huusin minä hänelle, samalla puhjeten katkeriin kyyneliin: "Oi neitiseni, te olette suurin aasi, minkä milloinkaan olen nähnyt!"
Hän pudisti suuttuneena kiharaista päätään ja hänen muutoin niin kauniin suunsa ympärille ilmestyi raivostunut ja ruma piirre. Sen piti kai esittää pilkallista hymyä, mutta se todisti suurta hämillejoutumista.
"Niin", sanoin minä pyyhkien nyrkilläni kyyneleitäni, "ainoastaan me miehet voimme muutoin olla aaseja, se on meidän etuoikeutemme, ja kun teitä siksi kutsun on se eräänlainen kunnian- ja arvonosotus teitä kohtaan. Jos olisitte vähänkin vähäpätöisempi kuin olette, niin kutsuisin teitä aivan yksinkertaisesti kehnoksi hanheksi."
Nämä sanat sanottuani käännyin vihdoinkin ja lähdin kulkemaan pois, sen koommin taakseni katsomatta, mutta sydämessäni asui tunne siitä, että nyt olin ijäksi päiviksi jättänyt kaiken sen todellisen onnen, mikä minulle elämässäni lieneekin aiottu, ja että tästä hetkestä oli minun hurskas uskoni mokomiin olennoihin tipotiessään.
"Tässä on nyt seuraus onnettomasta juroudestasi!" sanoin itselleni. "Jos alunpitäen olisit hetkisen ystävällisesti puhellut hänen kanssaan, niin ei sinulta olisi jäänyt salaan, minkä hengen lapsia hän on, eikä sinua olisi niin karkeasti vedetty nenästä. Hyvästi ijäksi, kaunis ilmalinnani!"
Ottaessani sitten sekavin mielin kuvernööriltä jäähyväiset, katsoi tämä minuun hilpeän veitikkamaisesti ja iski silmää. Huomasin, että hän tunsi juttuni ja että hän oli jo ennakolta jotain aavistanut ja tunsi nyt jonkinlaista vahingoniloa. Kun hän muutoin oli rehellinen ja kunnollinen mies, ei hänen hilpeytensä voinut muuta olla kuin samaa iloa, jota jokainen poroporvari tuntee julmastakin pilanteosta. Entisinä aikoina huvittelivat suuret herrat sillä, että juottivat narrejaan, kääpiöitään ja muita alamaisiaan juovuksiin ja sitten valoivat vettä heidän päälleen taikka heitä muutoin rääkkäsivät. Nykypäivinä ei tuo huvitus enää ole sivistyneiden herraimme mieleen; sen sijaan huvittelevat he panemalla toimeen kaikenlaisia pieniä häiriöitä, ja kuta vähemmän sellaiset poroporvarit itse ovat kykeneviä suureen ja syvään intohimoon, sitä voimakkaammin tuntevat he tarvetta enemmän tai vähemmän halpamaisilla keinoilla herättää sitä niissä, joita he pitävät soveliaina menemään heidän sydämettömästi asettamiinsa hiirensatimiin. Kun nyt ei kuvernöörikään pitänyt arvolleen sopimattomana käyttää omaa tytärtään mokomana syöttinä, niin ei minulla puolestani ollut siihen enää mitään lisättävänä, vaan otin, odottamatta kuormavankkureita, jotka myöhemmin lähtivät samaan määräpaikkaan, itsepäisesti raskaan laukkuni ja muskettini selkääni ja vein pienen pääarmeijasta jälkeenjääneen sotilasparven yön halki rykmenttiin, mikä oli lähtenyt jo varhain edellisenä aamuna.
Vaivaloisen ja sitkeän marssin jälkeen äkkäsin joutuneeni kokonaan uuteen maailmaan, kun taistelut olivat alkaneet ja itäintialaisen armeijan joukot ottelivat hurjien vuoristoheimojen kanssa indobrittiläisen valtakunnan äärimmäisillä rajoilla. Muutamat komppaniat meidän joukostamme olivat alinomaa eturinnassa. Mutta eräänä päivänä joutuivat meidän miehemme tykkänään saarroksiin, me tapasimme itsemme rosvonnäköisten ratsumiesten, elefanttien ja kirjavasti maalattujen ja kullattujen vaunujen keskeltä, joissa viimemainituissa istui hiljaisia ja kauniita intialaisia nimiruhtinaita, joita heidän hurjat sotapäällikkönsä nukkeina kuljettivat mukana. Meidän kaikki upseerimme kaatuivat tuona päivänä ja joukkomme suli puoleen entisestään. Koska pysyin uskollisesti paikoillani ja tein muutamia urhoollisuuden näytteitä, saavutin komppanian ensimäisen luutnantin arvon ja aseman ja sotaretken päätyttyä olin korotettu kapteeniksi.
Kapteenina sain toimekseni kahden vuoden aikana noin sadanviidenkymmenen miehen keralla vartioida pientä raja-seutua, joka oli vallotettu alueemme täydennykseksi. Olin tällä ajalla ylin valtijas tässä pakanallisessa maankolkassa. Olin nyt yksinäisempi kuin koskaan ennen elämässäni olin ollut, epäluuloinen koko maailmaa kohtaan ja ankara virantoimituksissani olematta silti pahanilkinen tai oikeudeton. Minun päätehtäväni oli perustaa kristillinen poliisilaitos ja suojella lähetyssaarnaajiamme heidän toimissaan. Mutta kaikkein tärkeimpänä huolenani oli estää intialaisten vaimojen polttamista heidän miestensä kuoltua, ja kun alkuasukkailla oli oikea kiihko rikkoa englantilaisia lainmääräyksiä ja paistaa toisiaan elävältä aviollisen uskollisuuden kunniaksi, niin täytyi meidän alinomaa olla jalkeilla sitä estääksemme. He olivat siitä nyreissään ja tyytymättömiä kuin jos hallitus olisi heiltä kieltänyt luvallisen huvituksen. Kerran olivat he eräässä kaukaisessa kylässä viekkaasti ja salaa saaneet asian niin pitkälle, että rovio jo paloi ilmitulessa, kun minä hengästyneenä ratsastin paikalle ja hajotin väkijoukon. Roviolla makasi vanhan kuivettuneen ukkorähjän ruumis, joka jo haisi hiukan käryltä. Mutta hänen rinnallaan lepäsi kuvankaunis tuskin kuusitoistavuotias tyttönen, joka hymyssä suin hopeankirkkaalla äänellä lauloi rukoustaan. Onneksi ei tuli vielä ollut poloiseen tarttunut, niin että minä juuri ehdin hevosen selästä hypättyäni tarttua hänen sievään jalkaansa ja vetää hänet alas halkopinolta. Hän riuhtoi kuitenkin kuin riivattu ja tahtoi kaikin mokomin tulla poltetuksi yhdessä vanhan ukkorähjän kanssa, niin että minulla oli täysi työ häntä kiinni pitäessäni ja hillitessäni. Tavallisesti eivät leskipoloiset paljon tällaisesta pelastuksesta voittaneet, sillä he joutuivat omaistensa silmissä äärettömän häpeän ja halveksunnan alaisiksi eikä hallitus puolestaan pannut rikkaa ristiin tehdäkseen heille heidän pelastetun elämänsä kärsittäväksi. Tämän pienen lesken tulevaisuudesta onnistui minun kuitenkin pitää huoli siten, että hankin hänelle myötäjäiset ja naitin hänet kastetulle hindulaiselle, joka palveli väessämme, ja tälle pysyikin pelastettu uskollisena.
Mutta tämä kummallinen tapaus pani ajatukseni liikkeelle ja herätti minussakin toivon päästä nauttimaan tuollaista ehdotonta uskollisuutta, ja kun ei minulla ollut ketään naista tätä mielitekoani tyydyttämässä, vajosin kokonaan vienoon kaipaukseen saada itse olla noin uskollinen, ja samalla aloin tulisesti ikävöidä Lydiaa. Kun minulla nyt oli upseerin arvo ja hyvät tulevaisuuden toiveet, ei minusta näyttänyt mahdottomalta sittenkin vallottaa tuota kaunotarta, jos hän vielä oli saatavissa, ja mielettömässä toivossa vahvisti minua sekin seikka, että hän oli nähnyt niin paljon vaivaa pannakseen pääni pyörälle. Jotain arvoa lienee sinulla sentään, ajattelin, ollut hänen silmissään, muuten ei hän varmaankaan olisi pitänyt sinusta niin paljon lukua. Tuumasta toimeen. Olin saanut päähäni hulluuden naida Lydia, jos hän minusta huolisi, sellaisena kuin hän oli, hänen personallisen kauneutensa tähden, jolla ei ollut vertaistaan, olla hänelle rajattoman uskollinen ja nöyrä, pitää hänen oikkujaan ja huonoja ominaisuuksiaan hyveinä ja nauttia niistäkin kuin parhaista herkuista. Niin, minä haaveilin niin paljon, että hänen vikansa, yksinpä hänen silloin tällöin ilmenevä tyhmyytensäkin muuttuivat kalliimmiksi kaikkia maallisia hyvyyksiä, ja tuhansissa eri muunnoksissa vääntelin ja kääntelin mielessäni tätä seikkaa ja kuvailin itselleni elämää, jossa viisas ja neuvokas aviomies osasi muuttaa rakastettavan rouvansa oikut ja puutteellisuudet joka päivä ja joka hetki sieväksi ja hupaiseksi leikiksi ja kullata hänen tyhmyytensä rakkauden ja uskollisuuden loistolla, niin että rouva saisi hymyillen lukea nekin ansiokseen. Herra ties, mistä sain noin toimeliaan mielikuvituksen, arvatenkin taas tuosta onnettomasta Shakespearesta, jonka tuo pieni noita oli minulle antanut ja jolla hän oli minut kaksin kerroin myrkyttänyt. Sitä vain ihmettelin, oliko hän koskaan itse hartaudella sitä lukenut!
Lyhyesti, kun unelmani taasen olivat saaneet minut valtaansa ja kun pian sain vapautusta toimestani rajan vartijana, otin virkaloman ja matkustin päätäpahkaa kuvernöörin luo. Hän vietti aikaansa vanhaan tapaan ja otti minut ystävällisesti vastaan, myöskin hänen tyttärensä oli edelleen hänen luonaan ja kohteli hänkin minua ystävällisemmin kuin olin odottanut. Tuskin olin hänet nähnyt ja kuullut hänen puhuvan jonkun sanan, kun jo olin kokonaan hänen vallassaan ja minun tuumani sai siten uutta yllykettä. Minusta tuntui, etten voisi enää koskaan olla iloinen, jollen saisi sitä toteutumaan.
Mutta hän harrasti nyt vallotustyötään kuumeenomaisella kiihkolla, julkisesti ja mitä suurisuuntaisemmin. Hän oli suin päin joutunut onnettoman itserakkautensa uhriksi. Häntä ympäröi nyt joukko jotenkin raakoja ja turhamaisia upseereja, jotka tekivät hänelle oikeata hovipalvelusta ja sanoivat hänelle vain sellaisia asioita, joita hän mielellään halusi kuulla, välittämättä siitä kuinka tosia ne olivat. Siinä oli kokonainen parvi narrimaisia ja sisällyksettömiä olentoja, joiden rohkeimmatkin houkkiomaisuudet otettiin vastaan mitä rakastettavimmalla tavalla, kunhan ne vaan osottivat palvelevaa mieltä ja pitivät yllä tuon onnettoman uskoa itseensä. Olipa hän aikansa kuluksi hurmannut yhden rummuttajaparankin, joka nyt haltioissaan kuljeskeli ympäri ja kaikkialla asettui kaunottaren tielle; ja suutarin, joka teki hänen kenkänsä, oli hän saattanut niin hulluksi, että tämä hänelle kenkiä tuodessaan aina etehisessä otti esille harjan ja pienen peilin ja silitteli huolella päätänsä kuin kissa, sillä hän odotti aina että nyt jotakin varmaan tapahtuisi. Kun suutarin nähtiin tulevan piiloutui koko joukko nähdäkseen tuon poloisen tekevän hupaisia valmistuksiaan. Ihmeellisintä oli, ettei kukaan suuttunut Lydian menettelystä ja ettei häneltä siis sen enempää odotettu, vaan pidettiin hänen käytöstään hänen arvonsa mukaisena, joten minä siis olin ainoa, jolla oli hänestä jaloja ajatuksia sydämessäni. Kaikki nuo hovinarrit, joita minä halveksin, mutta jotka ottivat tytön sellaisena kuin hän oli, näyttivät sentähden viisaammilta kuin minä syvällisine rakkauksineni. Ei, hän on kuitenkin, ajattelin mielessäni, sellainen, joksi olen häntä kuvitellut, ja juuri sentähden että nuo kaikki muut ovat pässinpäitä, ovat he niin julkeita häntä kohtaan eivätkä tiedä, mitä hänessä on ja mitä hänessä voisi olla. Ja levottomana odotin tilaisuutta saadakseni asettaa hänen eteensä peilin, jossa hän näkisi paremman kuvansa ilman kaikkea sitä arvotonta lisää, mikä oli häneen tarttunut. Mutta ulkonainen siivous ja arvokkaisuus, josta en parhaalla tahdollakaan voinut luopua, tekivät minulle mahdottomaksi heittäytyä tuohon apinaparveen tai ottaa pienintäkään askelta Lydiaa kohti. Kävin hajamieliseksi ja kärsimättömäksi, otin yht’äkkiä eron Intian armeijasta lähteäkseni kotimatkalle ja unohtaakseni tuon onnettoman naisen.
"Niin tulin Pariisiin ja viivyin siellä muutamia viikkoja. Kun siellä näin paljon kauniita ja älykkäitä naisia, ajattelin, että paras keino saada onneton lemmenjuttuni unohtumaan olisi tirkistellä kauniisiin naisten kasvoihin ja sen tähden kuljeskelin teatterista teatteriin ja muualle, missä heidän oli tapa oleskella; annoinpa viedä itseni muutamiin hyviin perheisiin ja seuroihinkin. Niinpä näinkin useita siroja vartaloja jaloine liikkeineen ja piirteineen ja silmiä, joissa älykkäät ajatukset kuvastuivat, mutta kaikki mitä näin, toi vaan mieleeni Lydian ja oli hänelle eduksi. En voinut häntä unohtaa ja niin olin edelleen häneen onnettomasti rakastunut. Minussa liikkui mitä salaperäisin ja ihmeellisin tunne, kun häntä ajattelin. Minusta tuntui kuin olisi maailmassa välttämättömästi täytynyt olla nainen, jolla oli täsmälleen Lydian ulkomuoto ja käytös, lyhyesti nainen, jolla oli hänen paremmat puolensa, mutta myöskin hänen muut puolensa sellaisina kuin minä niitä kuvittelin, ja minusta näytti mahdottomalta ennen päästä rauhaan kuin olin löytänyt tällaisen todellisen Lydian. Taikka tuntui minusta kuin olisi velvollisuuteni ollut etsiä oikea sielu tuohon puolieräiseen olentoon. Sanalla sanoen, tulin jälleen sairaaksi kaipauksesta häneen, ja kun ei käynyt päinsä palata takaisin Intiaan, etsin uutta auringonhellettä, vaaroja ja toimintaa ja antauduin ranskalais-afrikalaisen armeijan palvelukseen. Matkustin heti Algeriaan ja olin pian tämän maan äärimmäisillä rajoilla, missä temmelsin auringonpaahteessa hehkuvalla hiekalla ja taistelin kabylien kanssa."
Tällä hetkellä sattui juuri nukkuva Ester, ainainen kiusantekijä, uneksimaan, että hän putosi portailta päälleen, ja tätä uneksiessaan kolisteli hän tuolillaan. Nyt katsahti kertoja ympärilleen ja huomasi kuulijainsa nukahtaneen. Samassa huomasi hän vasta heille kertoneensakin ainoastaan lemmentarinansa, häpeili sitä ja toivoi, etteivät he olisi mitään kuulleet. Hän herätti naiset ja pyysi heitä menemään levolle ja itsekin etsi hän vuoteensa ja pitkään, mutta rauhallisesti huokaisten nukkui hän sille. Hän venyi vuoteellaan yhtä kauvan kuin muinoin laiskana ja toimettomana poikasena, niin että äidin täytyi tulla häntä herättämään. Kun he sitten kaikki istuivat aamiaispöydässä ja joivat kahvia, puhui hän kertomustaan jatkaen:
"Jollette olisi nukkuneet, olisitte saaneet kuulla, miten minä Itä-Intiassa olin muuttumaisillani juropäästä erittäin sävyisäksi ja ystävälliseksi mieheksi erään kauniin naisihmisen takia, mutta kuinka jurouteni tekikin minulle pahan kepposen, se kun esti minua pääsemästä lähemmin tuntemaan tuota naista ja sai minut sokeasti häneen rakastumaan; kuinka sitten tulin petetyksi ja lähdin uutena jurottajana Intiasta Afrikaan ranskalaisten palvelukseen pudottaakseni siellä turbaanipäiden hupaisia tornimaisia olkihattuja ja halkaistakseni heidän kallojaan, jota viimemainittua teinkin niin suurella innolla, että pääsin kohoamaan myöskin Ranskan armeijassa ja tulin everstiksi ja olen sitä yhä edelleen.
Olin taasen yhtä harvapuheinen ja yksivakainen kuin koskaan ennen ja ainoat iloni olivat velvollisuuksieni täyttäminen ja leijonanajo. Jälkimäistä harjotin ihan yksinäni, lähtien aina jalkaisin, ottamatta mukaani muuta asetta kuin hyvän pyssyn, etsimään petoa, jonka löydettyä sitten oli tarjolla vain kaksi mahdollisuutta, joko osata hyvin, tai joutua itse surman suuhun. Tämän suuren vaaran alinomainen uudistaminen ja lopullisen harhalaukauksen mahdollisuus sopi hyvin luonteelleni eikä mikään ollut minusta hauskempaa kuin harhailla ypöyksin päivänpaahtamilla ylängöillä väkevän ja hurjan pedon jälessä, joka sekin oli minut huomannut ja alkoi saman jurottelun minun kanssani kuin minä hänen kanssaan. Olipa sitten kerran noin neljä kuukautta takaperin paikkakunnalla nähty tavattoman suuri jalopeura, tämä samanen, jonka vuodan näette tässä; se harventeli beduinien karjoja, ilman että sen kimppuun oli voitu päästä, sillä se näytti olevan perin kavala veitikka. Se teki joka päivä pitkiä matkoja ristiin rastiin, niin että minä, jonka tapana oli metsästellä jalan, sain kauan aikaa sitä etsiskellä, ennen kuin sain sen näköpiiriini. Kun olin nähnyt sen jo pari kolme kertaa pääsemättä ampumamatkalle, oppi se minut tuntemaan ja huomasi hyvin, että minulla oli jotain kaunaa sitä kohtaan. Se alkoi kauheasti karjua ja vetäytyi pakosalle kohdatakseen taas minut jossain toisessa paikassa; ja niin kiertelimme toisiamme useita päiviä kuin kaksi vihaista kissaa, minä äänettömänä kuin hauta, ja leijona tavantakaa hurjasti ärjäisten.
Eräänä päivänä olin lähtenyt liikkeelle ennen auringonnousua ja valinnut ennen kulkemattoman suunnan, koska leijona edellisenä päivänä oli liikuskellut päinvastaisella taholla ja tehnyt siellä epäonnistuneen ryöstöyrityksen; siihen nähden että sen seudun asukkaat olivat karjoineen vetäytyneet pakosalle, arvelin, että nälkäinen erämaan herra viime yönä lienee valinnut toisen suunnan, niinkuin sitten todella olikin tapahtunut. Auringon noustessa astelin verkalleen kukkulaista kullankeltaista ketoa, jonka nousut heittivät pitkiä taivaansinisiä varjoja kellertävälle maalle. Taivas oli tummansininen kuin Lydian silmät, jotka äkkiarvaamatta tulivat mieleeni; kaukaisuudessa häämöttivät siniset vuoret, joille se arabialainen kaupunki oli rakennettu, missä minä asuin, ja toisella suunnalla näkyi taivaanrannalla metsää ja vihreitä kosteikkoja, joista voi mustana pilvenä erottaa beduinien teltoista nousevan savunkin. Kaikkialla vallitsi kuoleman hiljaisuus eikä yhtään elävää olentoa ollut näkyvissä. Minä astuin kuilun partaalle, joka ulettui yli koko tämän vuoriseudun, eikä ollut nähtävissä ennen kuin kulkija oli saapunut sen reunalle. Sen pohjalla juoksi viileä ja kirkas puro ja sillä kohdalla, missä minä seisoin olivat puron reunat kokonaan kukoistavien oleanderi-pensaiden vallassa. Ei voinut mitään kauniimpaa nähdä kuin näiden pensaiden kirkas vihreys ja niiden tuhannet ruusunpunaiset kukkaset sekä niiden siimeksessä juokseva kuultava vesi. Näköalan kauneus herätti minussa eloon monivuotisen kaipuuni ja minä unohdin, miksi täällä samoilin. Halusin tunkeutua oleanderien läpi juomaan purosta ja tässä hullussa aiheessani laskin pyssyni maahan ja kapusin vikkelänä rinnettä alas puron reunalle, missä heittäysin pitkälleni ja join purosta, kastelin kasvoni ja ajattelin kaikkea tätä tehdessäni kaunista Lydiaa. Vaivasin päätäni mietiskelemällä, missä hän oleskelee, missä hän kuljeskelee ja kuinka hänen yleensä on käynyt. Silloin kuulin aivan läheltäni leijonan lyhyen karjahduksen, joka pani maan tärisemään. Kuin salaman lyömä kapsahdin seisaalleni ja aloin kavuta rinnettä ylös, mutta jäin kuin naulattu paikoilleni nähdessäni tuon suuren pedon tuskin kymmenen askeleen päässä minusta juuri pyssyni kohdalla. Ja samaan asentoon kuin olin seisahtunut jäin seisomaan silmät kiinnitettyinä petoon. Heti minut nähtyään kyyristäysi se maahan valmistautuen hyökkäykseen, juuri kaksipiippuisen pyssyni päältä, joka makasi poikkipäin sen vatsan alla, ja jos olisin vähänkin liikahtanut, olisi peto heti tehnyt loikkauksensa ja repinyt minut armotta palasiksi. Mutta minä seisoin järkkymättä paikoillani pitkät ajat, kääntämättä silmiäni siitä ja ilman että sekään hetkeksikään hellitti pitämästä minua silmällä. Se heittäytyi mukavasti maahan ja tarkasteli siitä minua. Aurinko kohosi korkeammalle, ja kun kauhea kuumuuskin alkoi minua vaivata, kului aikani hitaasti kuin helvetin iäisyys. Herra ties, mitä kaikkea aivoissani liikkui; minä kiroilin Lydiaa, jonka pelkkä ajatteleminen oli saattanut minut tähän pulaan, minä kun hänen tähtensä unohdin aseeni maahan. Tuhat kertaa aioin jo tehdä kaikesta lopun ja syöstä pedon kimppuun paljain käsin; mutta rakkaus elämään vei aina voiton ja minä seista jurottelin siinä kuin kiveksi muuttunut Lotin vaimo tai auringonkellon viisari; minun varjoni kiersi tunti tunnilta ympäri, pieneni jo aivan lyhyeksi ja alkoi taasen pidentyä. Tämä oli katkerin jurotus, johon milloinkaan olen antautunut, ja lupailin ja vannoin mielessäni, että, jos tästä vaarasta pelastuisin, tulisin sävyisemmäksi ja ystävällisemmäksi, matkustaisin kotia ja tekisin elämän itselleni ja muille niin mieluisaksi kuin mahdollista. Hiki valui virtana ruumiistani, minä vapisin tuskallisesta ponnistuksestani pysytellä yhdessä kohdin liikkumattomana, sillä jos liikutin vain kuivettuneita huulianikin, niin nousi leijona jo puolittain kohoksi, heilutti takaruumistaan ja murisi, niin että taas nopeasti suljin suuni ja purin hammasta. Kun minun näin täytyi minuutti minuutilta kulutella aikaani, katosi vähitellen minusta kaikki viha ja katkeruus itse leijonaakin kohtaan, ja kuta heikommaksi minä kävin, sitä kärsivällisemmäksi tulin samalla kantamaan rohkeasti kaikki kärsimykseni. En olisi kuitenkaan, kun päivä jo alkoi kääntyä loppuunsa, jaksanut kauvan kestää, jollei äkkiä odottamaton apu olisi ilmestynyt. Leijona ja minä olimme niin toistemme lumoissa, ettei kumpikaan meistä huomannut kahta sotamiestä, jotka tulivat leijonan takaa ja olivat jo siitä korkeintaan kolmenkymmenen askeleen päässä. He olivat päivän töiden päätyttyä lähetetyt minua hakemaan. Heillä oli ordonanssikiväärinsä olkapäillään ja minä näin niiden välkynnän kuin taivaallisen armon auringon hohteen samaan aikaan kuin vihollisenikin kuuli sotilasten askeleet erämaan hiljaisuudessa. Miehet olivat jo kaukaa huomanneet aseman ja lähestyivät niin hiljaa kuin suinkin. Äkkiä huusivat he: "Leijona! Apua everstille!" Leijona kääntyi heitä kohti, hyökkäsi ylös, avasi raivoten kitansa, vimmoissaan kuin itse piru, ja näytti hetken ajan olevan epätietoinen, kenen kimppuun ensin hyökkäisi. Mutta kun molemmat sotamiehet reippaina ranskalaisina arvelematta hyökkäsivät sen kimppuun, loikkasi se niitä kohti. Samassa silmänräpäyksessä makasikin jo toinen heistä pedon käpälän alla, ja hänen olisi käynyt huonosti, jollei toinen samalla hetkellä olisi, laukaistuaan pyssynsä petoa kohti, upottanut painettinsa puolikymmentä kertaa sen kupeeseen. Mutta hänenkin tuhonsa olisi jo ollut lähellä ellen minä vihdoin olisi päässyt pyssyni luo ja laukaissut taistelupaikalle juosten enemmittä arveluitta molemmat panokset pedon korvaan. Leijona ojentui suoraksi maahan, mutta karkasi kohta taasen ylös ja täytyi vielä laukaista sitä kohti joku laukaus, ennenkuin se jälleen kaatui ja lopuksi saimme lyödä kaikki kolme pyssynperämme pirstaleiksi sen kalloon, ennen kuin se heitti sitkeän henkensä. Kukaan meistä ei, ihmeellistä kyllä, ollut saanut mitään vammoja, ei hänkään, joka oli maannut leijonan alla, lukuunottamatta revittyä nuttuaan ja muutamia kelpo naarmuja hartioissa. Niin päättyi tämä asia onnellisesti tällä kertaa ja me olimme vihdoinkin kaataneet kauvan etsityn pedon. Nautittuani vähän viiniä ja leipää sain taasen entisen rohkeuteni ja minä naureskelin kuin hupsu sotilasteni kanssa, jotka suuresti ihmettelivät everstinsä ystävällisyyttä ja puheliaisuutta.
Vielä samalla viikolla panin lupaukseni täytäntöön, jätin erohakemukseni ja nyt olen täällä."
Tämmöinen oli kertomus Jukan elämästä ja vaelluksesta ja hänen omaisensa ihmettelivät suuresti hänen ajatuksiaan ja hänen tekojaan. Hän jätti äitinsä ja sisarensa keralla Seldvylan ja asettui kanttoonin pääkaupunkiin, missä hänellä oli tilaisuutta kokemuksineen ja tietoineen tulla maalleen hyödylliseksi mieheksi, ja hänestä tulikin työkuntonsa ja järkkymättömän levollisen ystävällisyytensä tähden kunnioitettu ja rakastettu kansalainen; sillä hän ei enää koskaan osottanut taipumusta entiseen käytöstapaansa.
Esteriä ja äitiä harmitti vaan se, etteivät he olleet kuulleet tarinaa Lydiasta, ja he pyytelivät Jukkaa sitä heille kertomaan. Mutta hän sanoi, että he olisivat sen saaneet kuulla, elleivät olisi nukkuneet; hän oli sen kerran kertonut eikä sitä enää milloinkaan tekisi, se oli ensimäinen ja viimeinen kerta, jolloin hän jollekin tästä lemmenjutustaan oli kertonut, ja sillä hyvä. Lopputulos tästä hänen kertomuksestaan oli se, että hän vieraalla maalla oli naisen ja petoeläimen kautta vapautunut tavakseen tulleesta jurottelusta.
Hänen äitinsä ja sisarensa pyysivät saada tietää ainakin sen naisen nimen, joka heille kaukaisen syntyperänsä tähden oli niin kokonaan outo, ja utelivat alinomaa: "Mutta mikä oli edes hänen nimensä?" Mutta Jukka vastasi yhtä taipumattomana:
"Olisitte olleet tarkkaavaisia! En lausu sitä nimeä enää!" Ja hän piti sanansa. Kukaan ei kuullut hänen enää sitä nimeä lausuvan, ja hän näytti itsekin sen lopulta unohtaneen.
MAAKYLÄN ROMEO JA JULIA.
Tämä kertomus olisi turhanpäiväistä jäljittelyä, ellei sen perustana olisi tositapaus todistamassa, kuinka syvälle ihmiselämään jokainen niistä taruista on juurtunut, joille vanhojen suurten mestarien teokset ovat rakennetut. Sellaisten tarujen lukumäärä ei ole suuren suuri, mutta tavantakaa esiintyvät ne uudelleen eri asussa ja pakottamalla pakottavat huomion niissä pysymään.
Sen kauniin virran varrella, joka puolen tunnin matkan päässä juoksee Seldvylan ohi, kohoaa laaja tiheään asuttu joentörmä, jonka takana on viljava tasanko. Kaukana sen laidassa on kylä, jossa on monta suurta talonpoikaistilaa ja kauniilla rinteellä on jo vuosia vierivieressä ollut kolme muhkeaa pellonkaistaletta kuin kolme jättiläisvannetta. Aurinkoisena syyskuunaamuna kynti kaksi talonpoikaa kumpaakin laitimaista näistä pelloista; keskimäinen näytti jo pitemmän aikaa olleen viljelemättömänä kesantona, sillä sen peittivät kivet ja rehevät rikkaruohot ja kokonainen maailma siivellisiä pikkueläviä leijui kaikessa rauhassa sen yllä. Talonpojat, jotka kumpikin puolellaan kulkivat auransa jälessä, olivat pitkiä, jänteviä, noin neljänkymmenen ikäisiä miehiä. Saattoi heti nähdä, että he olivat vakiintuneita, hyvästi toimeentulevia talonpoikia. Heillä oli lyhyet polvihousut sitkeästä palttinasta, jonka jokainen poimu pysyi muuttumattomana ja pani heidän säärensä näyttämään kuin kivestä veistetyiltä. Kun he jonkun esteen kohdatessaan tarttuivat kiinteämmin auraan, lepattivat heidän kankeat paidanhihansa pienimmästäkin tärähdyksestä, sillä aikaa kuin miehet kasvot vakavina, päivänpaisteessa hiukan silmiään räpytellen, tyynesti mittailivat vakoja tai vilkaisivat ympärilleen, kun joku kaukainen ääni häiritsi seudun hiljaisuutta. Hitaasti ja eräänlaisella luontaisella notkeudella siirtelivät he jalkansa toisen edelle, kumpikin sanaakaan sanomatta, paitsi silloin kun he antoivat neuvoja rengeilleen, jotka ajoivat komeita hevosia. Kauvempaa katsoen olivat he aivan toistensa näköiset; he esiintyivät paikkakunnan alkuperäisessä asussa ja ensi silmänräpäykseltä ei heitä olisi toisistaan muusta erottanut kuin siitä, että toisella riippui myssynnipukka etupuolella, kun toinen taasen oli heittänyt sen olkansa yli. Tämän eron huomasikin heissä helposti kun he kyntäessään sattuivat kulkemaan eri suuntiin; sillä kun he mäen päällä tulivat toisiaan vastaan, löi sitä, joka kulki rivakkaa itätuulta vasten, päähineen lieve selkään, kun se toisella, joka kulki myötätuuleen, pyrki eteenpäin. Sattuipa väliin niinkin, että heidän koreat myssynsä liehuivat pystysuorassa taivasta kohden kuin kaksi liekkiä. Niin kyntivät he molemmat kaikessa hiljaisuudessa ja hauska oli heitä nähdä tyynessä ja kullanhohteisessa syyskuun maisemassa, kun he mäellä kulkivat toistensa sivuitse ja sitten toisistaan vähitellen ja yhtämittaisesti etenivät, kunnes kumpikin katosi mäenrinteen taakse kuin laskeva tähti, jälleen tullakseen jonkun ajan kuluttua näkyviin. Jos he vaossaan tapasivat jonkun kiven, viskasivat he sen voimakkaalla heitolla välillä olevalle kesannolle, mikä temppu kuitenkin tapahtui verraten harvoin, sillä viljelemätön pellonkaistale oli jo saanut osalleen kaikki kivet, jotka naapuripelloissa oli tavattu. Niin oli pitkä aamurupeama jo osaksi kulunut, kun kylästä päin pienet sirot ajoneuvot lähestyivät, tuskin vielä huomattavat mäenrinnettä ylös kavutessaan. Ne olivat pienet, vihreäksi maalatut vaunut, joissa molempien kyntäjäin lasten, pojan ja pienen tyttöpahasen, oli tapana tehdä yhteinen aamupäiväretkensä. Kummankin vieressä oli kaunis liinaan kääritty leipä, viinikannu ja lasit sekä yhtä ja toista muutakin, mitä hellät emännät olivat lähettäneet työteliäille miehilleen; sitäpaitsi oli vaunuissa muodottomiksi purtuja omenia ja pääryniä, joita lapset olivat matkansa varrella käsitelleet, sekä ihkasen alaston yksijalkainen maalikasvoinen nukke, joka istui leipien välissä mukavasti kuin mikäkin hieno neiti. Vaunut pysähtyivät monen jyräyksen ja keskeytyksen jälkeen mäelle nuoren lehmuspensaan varjoon, joka oli pellon laidassa, ja nyt vasta saattoi matkustajia lähemmin tarkastella. Poika oli seitsemän vuotias, tyttö viiden, molemmat terveitä ja iloisia, eikä heissä ollut mitään muuta silmiinpistävää kuin että molemmilla oli sangen kauniit silmät ja että tytöllä sen lisäksi oli ruskeahko ihonväri ja hyvin kihara tumma tukka, joka teki hänet tulisen ja hellämielisen näköiseksi. Kyntäjät olivat taas saapuneet mäelle, antoivat hevosille jotain syötävää, jättivät aurat keskeneräiseen vakoon ja lähtivät hyvinä naapureina yhteiselle aterialle, nyt vasta toisiaan ensi kerran tervehtien; sillä tähän asti eivät he olleet sanaakaan vaihtaneet.
Kun nyt miehet hyvällä ruokahalulla söivät aamiaistaan ja sitä hyvänsuovasti lapsillekin jakoivat, jotka eivät koko syönnin aikana liikkuneet paikoiltaan, antoivat he katseensa liukua milloin lähelle, milloin etäämmälle ja näkivät pienen kaupungin kohoavan vuorella savun keskeltä. Runsas päivällinen, jonka seldvylalaiset joka päivä itselleen valmistivat, sai aikaan tavallisesti kattojen yli kauvas näkyvän savupilven, joka kodikkaasti liehui Seldvylan vuorilla.
"Seldvylan ryysyporvarit keittävät taas herkkujaan!" sanoi Manz, toinen talonpojista, ja toinen, Marti, vastasi: "Eilen oli eräs heistä minun luonani tästä pellosta puhumassa". "Piirineuvostostako? minunkin luonani ovat he käyneet!" sanoi Manz. "Vai niin? ja kaiketikin ovat he arvelleet, että sinä käyttäisit maan hyväksesi ja maksaisit herroille vuokran?" "Niin, kunnes tulee ratkaistuksi, kenelle pelto kuuluu ja mitä sille on tehtävä. Mutta minä olen kauniisti kieltäytynyt, sillä olen ajatellut tuon kesannon toisin käytettäväksi ja sanoin heille, että heidän pitäisi myödä pelto ja kumota sopimus, siksi kunnes löydetään sille oikea omistaja, mikä kaiketi ei tule koskaan tapahtumaan, sillä asia, joka on joutunut Seldvylan kansliaan, saa kyllä odotella aikaansa ja sitäpaitsi on juttu vaikeasti ratkaistavissa. Nuo lumppuporvarit haluaisivat niin kernaasti saada vuokrarahat kalutakseen, sekä sitten koko myyntisumman samaan tarkotukseen; mutta mepä pidämme varamme ja estämme hintaa kohoamasta liian korkealle, sillä tiedämmehän hyvin, mikä tässä on kysymyksessä ja kenelle maa kuuluu!"
"Aivan niin ajattelin minäkin ja olen asianajaja-hirtehiselle antanut samanlaisen vastauksen!"
He olivat hetken ajan ääneti, sitten alkoi Manz uudelleen: "Vahinko kuitenkin, että tuon hyvän maan täytyy noin joutilaana maata, vaikeata on sitä nähdäkin, ja nyt on se semmoisenaan ollut jo kaksikymmentä vuotta ilman että yksikään ristinsielu on sitä kysynyt, sillä tässä kylässä ei ole ainoatakaan, jolla olisi siihen nähden joitakin oikeuksia, eikä kukaan tiedä mihin maan ääreen rumpalivainajan lapset ovat joutuneet."
"Hm!" sanoi Marti, "siinäpä se asia onkin! joka kerta kun katselen sitä mustaa viulunvinguttajaa, jonka näkee milloin vetelehtivän kaikenlaisten maleksijain kanssa milloin soittelevan kylän karkeloissa, niin voisinpa vannoa, että hän on rumpalin pojanpoika, jolla ei ole aavistustakaan siitä, että hän on pellonomistaja. Mutta mitäpä hän sillä tekisikään? Kuukauden päivät juopottelisi ja sitten olisi kaikki taas kuin ennen! Ja sitäpaitsi, kukapa menisi siihen suuntaan edes viittailemaan, kun ei asiasta kuitenkaan mitään varmaa tiedetä!"
"Siitä voisi syntyä kaunis juttu!" vastasi Manz. "Meillä on kyllin vaivaa koettaessamme kieltää tuolta hirtehiseltä kotipaikkaoikeutta kunnassamme, missä hän on meidän kiusanamme. Koska hänen vanhempansa kerran ovat lähteneet maailmanrantaa kiertämään, niin pysyköön hänkin siellä ja vingutelkoon joutoväelle viuluaan. Mitenkä herran nimessä me voisimme tietää, että hän on rumpalin pojanpoika? Mitä minuun tulee, vaikka luulenkin tarkalleen tuntevani vanhusvainajan noissa tummissa kasvoissa, sanon suoraan: erehtyminen on inhimillistä, ja pieninkin paperipala tai kastetodistuksen laita saisi minut paremmin vakuutetuksi kuin kymmenet syntiset ihmiskasvot!"
"Se on totta se", sanoi Marti, "hän tosin sanoo olevansa syytön siihen, ettei häntä ole kastettu. Mutta pitäisikö kirkkomme kastekiven olla kuljetettava ja olisiko sitä laahattava metsissä mokomien kulkurien jälessä? Eipä suinkaan, se on paikallansa kirkossa, ja senpätähden juuri ovat ne paarit kuljetettavat, jotka riippuvat kirkkomuurin kupeella. Onpa kylässämme jo kyllälti väkeä ja pianaikaa tarvitsemme kaksi koulumestaria!"
Tähän loppui sekä ateria että keskustelu ja miehet nousivat taas lopettaakseen aamupäivän työn. Lapset taasen, jotka olivat päättäneet lähteä kotia vasta yhtaikaa kuin heidän isänsäkin, sijottivat vaununsa nuoren lehmuksen alle ja lähtivät sitten partioretkelle autiolle kesannolle, jonka villiintyneet rikkaruohot, pensastot ja kiviröykkiöt tarjosivat mitä merkillisintä ja harvinaisinta nähtävää. Käyskenneltyään jonkun aikaa tämän viheriän erämaan keskellä käsi kädessä ja huviteltuaan itseään heittämällä ojennetut kätensä korkeiden ohdakepensaiden yli, asettuivat he viimein pensaan varjoon ja tyttö alkoi verhota nukkeaan rikkaruohojen lehdillä, kunnes se sai ylleen kauniin vihreän ja rääsyisen nutun; yksinäinen punainen unikukka, joka vielä kedolla kukki, pantiin nukelle päähineeksi ja sidottiin ruoholla kiinni ja niin näytti tuo pieni ihmispahanen noita-akalta, etenkin kun se oli vielä saanut vyön ja kaulanauhan punaisista marjoista. Sitten asetettiin se korkealle orjantappurapensaan nenään, missä sitä jonkun aikaa yhdessä ihailtiin, kunnes poika oli sitä kyllikseen katsellut ja heitti sen alas kivellä. Mutta siten joutui sen puku epäjärjestykseen ja tyttö riisui sen kohta kaunistaakseen sen uudelleen; mutta kun nukke oli jälleen alasti, niin että sillä oli vain punainen päähine päässä, tempasi raju poika seuralaiseltaan hänen leikkikalunsa ja viskasi sen korkealle ilmaan. Tyttö juoksi valittaen sitä tavottaakseen, mutta poika sai nuken ennen käteensä ja heitti sen uudelleen ilmaan ja sillä tavalla jatkoi hän pitkän aikaa tytön turhaan tapaillessa leikkikalua. Mutta pojan käsissä viottui nukke, vieläpä ainoan jalkansa polvesta, josta alkoi pienestä reiästä vuotaa leseitä. Tuskin oli kiusantekijä tämän huomannut, kun hän kävi aivan äänettömäksi ja alkoi suu innostuksesta avoinna kynsillään suurentaa reikää saadakseen selville mistä leseet tulivat. Pojan hiljaisuus tuntui tytöstä varsin epäilyttävältä ja hän tuli lähemmäksi saadakseen selville pojan häijynilkiset hankkeet. "Katsohan!" huusi poika heiluttaen nuken jalkaa tytön nenän edessä, niin että siitä leseet lentelivät hänen silmilleen ja kun tyttö rukoillen ja huutaen kurottautui nukkea kohti, juoksi poika tiehensä eikä levännyt ennen kuin jalka riippui onttona ja tyhjänä kuin mikäkin kotelo. Sitten heitti hän rääkätyn lelun luotaan ja asettui hyvin röyhkeään ja huolettomaan asentoon, kun tyttö itkien heittäytyi nukkensa yli ja kätki sen esiliinaansa. Tyttö otti sen jälleen esille ja tarkasteli sitä surumielisesti ja nähtyään sen säären alkoi hän taas ääneen valittaa, sillä sääripahanen riippui kokonaan erillään muusta ruumiista melkein samaan tapaan kuin salamanderin häntä. Kun hän noin katkerasti itki, alkoi pahantekijän mieli käydä synkäksi ja hän seisoi tuskissaan ja katuen valittajan edessä; mutta kun tyttö hänet huomasi, herkesi hän kohta itkemästä ja löi häntä jonkun kerran nukella, jolloin poika teeskenteli iskun häneen kovastikin koskeneen ja kirkaisi "ai!" niin luonnollisella äänellä, että tyttö tunsi itsensä taas tyydytetyksi ja rupesi pojan kanssa yhdessä repimistä ja hävitystä jatkamaan. He kaivoivat reiän reiän viereen rääkätyn ruumiiseen ja juoksuttivat nukesta ulos kaiken täytteen, mikä sitten huolellisesti koottiin yhteen läjään tasaiselle kivelle ja tarkkaavaisesti tutkittiin. Ainoa mikä nukella oli eheänä säilynyt oli pää ja se veti nyt lasten huomion puoleensa; he erottivat sen huolellisesti tyhjennetystä ruumiista ja kurkistivat uteliaina sen onttoon sisustaan. Nähtyään pään ihmeellisen onttouden ja samalla leseet kivellä, oli heidän läheisin ja luonnollisin päähänpistonsa täyttää pää leseillä ja kohta olivat lasten pienet sormet ahkerassa toimessa sulloen leseitä nuken päähän, joten se nyt ensi kerran elämässään sai jotakin kalloonsa. Poika näytti sitä kuitenkin pitävän vain kuolleena tietona, koskapa hän, saatuaan suuren sinisen kärpäsen käsiinsä, huusi tytölle, pitäen surisevaa hyönteistä kuperain kämmentensä välissä, että tämä tyhjentäisi nuken pään. Kun se oli tehty, pantiin kärpänen pään sisään ja aukko tukittiin ruoholla. Lapset pitivät päätä korvansa juuressa ja panivat sen sitten sievästi kivelle; kun sillä yhä vielä oli punainen unikukka-myssynsä, näytti se nyt siinä suristessaan viisaalta tietäjänpäältä ja lapset kuuntelivat kyykyllään syvässä hiljaisuudessa sen ilmotuksia ja tarinoita. Mutta jokainen profeetta herättää pelkoa ja kiittämättömyys on hänen palkkansa; se pieni elämä, joka liikkui tuossa pääpahasessa, kiihotti lapsissa inhimillistä julmuutta ja he päättivät haudata pään. He kaivoivat haudan ja panivat pään siihen lainkaan kysymättä vangitun kärpäsen mieltä ja rakensivat irtonaisista kivistä haudalle komean muistomerkin. Sen jälkeen tunsivat he omantunnon soimausta siitä että olivat luontokappaleen elävältä haudanneet ja he etenivät pitkän matkan päähän tuosta kammottavasta paikasta. Tyttö heittäytyi selälleen kentälle viheriöiden ruohojen keskelle, sillä hän oli väsynyt, ja alkoi yksikantaisella äänellä lauleskella joitakin sanoja, niitä alituisesti toistaen, ja poika oli polvillaan vieressä ja säesti parhaansa mukaan, tietämättä oikein laskeutuisiko pitkälleen, sillä hänkin oli kovin veltto ja väsynyt. Aurinko paistoi suoraan laulavan tytön avonaiseen suuhun, valaisi hänen häikäisevän valkeat hampaansa ja teki hänen pyöreät purppuraiset huulensa läpikuultaviksi. Poika näki hampaat ja pitäen tytön päätä käsissään sekä tarkastellen hampaita, huusi hän: "Arvaas, kuinka monta hammasta on ihmisellä?" Tyttö oli hetken ääneti, ikäänkuin hän olisi tarkkaan mietiskellyt ja sanoi sitten arviokaupalla: "Sata!" "Eipä, vaan kolmekymmentäkaksi", huudahti poika, "odotappas kun luen vielä kerran!" Niin laski hän tyttösen hampaat ja kun ei saanut niistä kolmeakymmentäkahta, alkoi hän alusta. Tyttö pysytteli kauvan aikaa hiljaa, mutta kun innokas laskija ei tuntunut koskaan tulevan loppuun laskussaan, ponnahti hän ylös ja huudahti: "Nyt tahdon minä laskea sinun hampaasi!" Nyt laskeutui poika pitkälleen ruohikkoon, tyttö hänen päälleen, poika aukaisi suunsa, tyttö otti hänen päänsä käsiinsä ja alkoi laskea: Yksi, kaksi, seitsemän, viisi, kaksi, yksi; pikku kaunotar ei vielä osannut laskea. Poika oikaisi hänen erehdyksensä ja antoi neuvoja, kuinka hänen tuli lukea, ja niin alkoi tyttö lukemattomia kertoja alusta, ja tämä leikki huvitti tyttöä enemmän kuin mikään, jota he tänään olivat yrittäneet. Mutta lopulta vaipui tyttö kokonaan nuoren laskennonopettajan rinnoille, ja molemmat lapset nukahtivat kirkkaassa keskipäivän auringonpaisteessa.
Sillä aikaa olivat isät kyntäneet loppuun peltonsa ja muuttaneet ne tuoreelta tuoksuaviksi ruskeiksi kentiksi. Kun toisen renki tultuaan viimeisen vaon päähän tahtoi pysäyttää, huusi hänen isäntänsä: "Miksi pysäytät hevosen? Käännä se vielä kerran!" "Olemmehan kyntäneet loppuun?" sanoi renki. "Pidä sinä suusi kiinni ja tee kuten käsken", ärjyi isäntä. Ja he kääntyivät ja kyntivät aimo vaon keskimäiseen, omistajaa vailla olevaan peltoon, niin että ruohot ja kivet lentelivät ilmassa. Kyntäjä ei kuitenkaan pysäyttänyt niiden tähden, hän kai ajatteli, että siihen on aikaa vastakin, ja teki tänään sentähden vain tärkeimmän puolen työstä. Niin edistyi kyntö rivakasti mäentörmää pitkin loivassa kaaressa ja kun oli tultu mäelle ja suloinen tuulenhenki uudelleen heitti olan taakse miehen myssynnipukan, nähtiin toinenkin kyntämässä, tuulen heilutellessa eteenpäin hänen päähinettään, ja hänkin uursi suuria vakoja naapuripeltoon, niin että turpeet lentelivät auran tieltä. Kumpikin näki hyvin mitä toinen teki mutta ei ollut näkevinään ja he katosivat jälleen toistensa näkyvistä, samoinkuin tähtisikermä kulkee toisensa ohi ja vaipuu ympyriäisen maapallon taakse. Niin käyvät kohtalon sukkulatkin toistensa ohi ja "mitä kutoo ne, ei kenkään tiedä!"
* * * * *
Elonkorjuu seurasi toistaan ja jokainen seuraava näki lapset suurempina ja kauniimpina ja isännättömän pellon entistään kapeampana naapurusten leveämmäksi tulleiden välissä. Jokaiselta kynnöltä menetti se vaon puolelta ja toiselta, ilman että siitä oli sanaakaan sanottu ja ilman että yksikään ihmissilmä oli tätä omankädenoikeutta huomannut. Kivet kasaantuivat yhä kapeammalle alalle ja ne muodostivat jo aimo röykkiön koko pellon pituudelta ja rikkaruoho kasvoi kesannolla jo niin korkeaksi, että lapset, vaikkakin entisestään kasvaneet, eivät voineet eri puolilla peltopalstaa kulkiessaan toisiaan nähdä. He eivät enää käyneetkään yhdessä kedolla, sillä kymmenvuotias Salomo tai Sali, kuten häntä kutsuttiin, pysytteli jo suurten poikain ja aikamiesten seurassa; ja ruskeatukkaisen Vrenchenin, vaikka olikin tulinen tyttö, täytyi aina käydä oman sukupuolensa turvissa, sillä muutoin olisivat toiset häntä pilkanneet poikatytöksi. Elonleikkuun aikana, jolloin kaikki olivat pelloilla, käyttivät he kuitenkin tilaisuutta hyväkseen ja kapusivat sen kiviröykkiön yli, joka heidät erotti, toisiaan tavatakseen. Vaikka he eivät enää muutoin seurustelleetkaan toistensa kanssa näyttivät he säilyttäneen tämän jokavuotisen tavan sitä huolellisemmin, kun heidän isänsä alueiden rajat eivät muualla missään sattuneet yhteen.
Kuitenkin oli pelto lopultakin myötävä ja sen isännättömyys kerta kaikkiaan lopetettava. Huutokauppa tapahtui itse paikalla, jonne saapui vain muutamia joutomiehiä lukuunottamatta talonpoikia Manzia ja Martia, sillä kenelläkään ei ollut halua lunastaa itselleen tuota epäilyttävää maapalaa ja joutua naapurusten väliin. Sillä vaikkakin naapurukset kuuluivatkin kylän parhaiden talonpoikain lukuun eivätkä olleet mitään muuta tehneet kuin sitä, mitä kaksi kolmannesta muistakin olisi samoissa oloissa tehnyt, katseltiin nyt kuitenkin merkitsevästi vaieten heidän menettelyään eikä kukaan tahtonut joutua heidän väliinsä kavennettuine peltopalstoineen. Useimmat ihmiset ovat valmiit ja taipuvaiset käyttämään tilaisuutta vääryydentekoon, jos semmoinen osuu heidän nenänsä eteen; mutta niinpian kuin joku on vääryyttä harjottanut, iloitsevat toiset siitä, ettei viettelys ole heitä kohdannut, ja kohtelevat vääryydentekijää inholla, ikäänkuin rikoksellista, jonka jumalat ovat ikiajoiksi häpeällä merkinneet, vaikka heillä itsellään kihoo vesi suuhun ajatellessa, mitä etuja hän on itselleen hankkinut. Manz ja Marti olivat niinmuodoin ainoat, jotka tositeolla tekivät tarjouksia; melkoisen ylitarjouksen kautta joutui pelto Manzille, jonka omaksi se vasaraniskulla merkittiin. Virkailijat ja paikalle kerääntynyt joutoväki jättivät pellon; naapurukset, joilla vielä oli pellollaan jotain toimitettavaa, tapasivat kotimatkalla toisensa, jolloin Marti sanoi: "Kaiketikin sinä nyt yhdistät maasi, uuden ja vanhan, ja jaat ne sitten kahteen yhtä suureen osaan? Niin olisin minä ainakin tehnyt, jos olisi pelto langennut minun osalleni". "Niin teenkin", vastasi Manz, "sillä yhtenä peltona olisi maa liian suuri. Mutta mitä minun pitikään sanoman: Olen huomannut, että sinä hiljattain tämän pellon alapäästä, joka nyt kuuluu minulle, olet ajanut viistoon ja itsellesi leikannut aimo kolmikulman. Olet ehkä tehnyt sen siinä mielessä että saisit koko pellon haltuusi ja silloinhan se olisikin ollut kuin omasi. Mutta kun se nyt on minun omaisuuttani, niin varmaankin myönnät, ettei minun sovi sallia sellaista omankädenoikeutta eikä sinulla liene mitään sitä vastaan, että raja taasen saatetaan entiselleen! Riitaisuuksia ei siitä voine syntyä!"
Marti vastasi yhtä kylmäverisesti kuin Manz oli puhunut: "Enpä minäkään näe, mistä tässä riitaa syntyisi! Oletpa tiemmä ostanut pellon sellaisena kuin se tuossa on, olemme sitä kaikin tarkastelleet eikä se tällä ajalla ole hituistakaan muuttunut!"
"Joutavia!" sanoi Manz, "mikä ennen on tapahtunut, se jääköön silleen! Mutta liika on aina liikaa ja kaikella pitää olla määränsä; nämä kolme peltoa ovat muinaisista ajoista olleet vierivieressä kuin viivottimella vedetyt; ja onhan merkillistä pilaa sinun puoleltasi, että sellaisen naurettavan ja eriskummallisen viillekkeen tahtoisit siitä lohkaista ja me kumpikin saisimme lisätyötä siitä kaarevasta nipukasta. Se on hävitettävä!"
Marti nauroi ja sanoi: "Pelkäätpä toden totta merkillisesti ihmisten naurua! Asia on kuitenkin helposti korjattavissa; minua ei tuo mutka lainkaan häiritse; jos se sinua kiusaa, hyvä, oikaiskaamme se, mutta ei minun puolelleni, siitä voin mennä takaukseen, jos haluat!"
"Kylläpä sinä leikkiä lasket", sanoi Manz, "mutka oikaistaan ja vieläpä sinun puolellesi, siitä voit panna pääsi pantiksi!"
"Sepä nähdään", sanoi Marti ja miehet loittonivat eri suunnille toisiinsa vilkaisematta; he tähysivät molemmat eri tahoille taivaan sinistä lakea, ikäänkuin he olisivat siellä jotakin merkillistä nähneet, joka kysyi kaikkia heidän hengenvoimiaan.
Jo seuraavana päivänä lähetti Manz renkipojan, palkkalaistytön ja oman poikansa Salin rikkaruohoja kitkemään, jotta kivien poistaminen sitten kävisi sitä helpommin. Hän oli poikennut entisistä tavoistaan siinä, että oli vastoin äidin tahtoa lähettänyt yksitoistavuotiaan poikansa työhön, vaikkei tämä vielä lainkaan ollut työhön tottunut. Näytti siltä, kun hän vakavilla ja käskevillä sanoilla kehotti poikaansa lähtemään työhön, kuin olisi hän ankaruudella omaa vertaan kohtaan tahtonut lieventää sitä vääryyttä, jonka oli tehnyt, ja jonka seuraukset vähitellen olivat tulevat näkyviin. Lähetetty pikkuväki kitkikin mielellään rikkaruohoa ja repi maasta kaikenkaltaiset pensaat ja loiskasvit, joita vuosien kuluessa oli peltoon kasvanut. Sillä kun tämä oli harvinaista ja rajua työtä, missä ei tarvinnut noudattaa mitään sääntöä eikä järjestystä, tuntui koko työnteko huvitukselta. Kuivat risut koottiin kasaan ja poltettiin suurella riemulla, niin että liekki loimusi korkealle ja nuori väki hyppeli kuin riivattu tulen ympärillä. Tämä oli viimeinen ilojuhla tuolla kovanonnen pellolla ja Martin tytärkin, nuori Vrenchen, tuli mukaan ja hääräsi reippaasti toisten kanssa. Tilaisuuden harvinaisuus ja hilpeä mieliala antoivat aihetta muistella lapsuudenkisoja ja nuoret olivatkin varsin onnelliset ja iloiset nuotionsa ääressä. Toisiakin lapsia kerääntyi paikalle ja niin oli vähitellen koolla rattoisa seura; Sali koetti kuitenkin aina pysytellä Vrenchenin vieressä ja osasipa tyttökin tyytyväisesti hymyillen aina keikahtaa hänen luokseen ja molemmista pikkuolennoista tuntui kuin ei tämän ihanan päivän olisi tarvinnut koskaan päättyä. Kuitenkin saapui vanha Manz iltapuoleen paikalle nähdäkseen, mitä nuori väki oli saanut aikaan, ja vaikka he olivat tehneet työnsä loppuun, torui hän kuitenkin heitä mokomasta iloisuudesta ja hajotti seuran. Samaan aikaan ilmestyi Martikin pellolleen ja huomattuaan tyttärensä vihelsi hän tälle kimakasti ja käskevästi sormien välistä, niin että tyttö kiiruhti pelästyneenä isänsä luo, joka antoi hänelle, tietämättä miksi, muutamia korvatillikoita; niin menivät molemmat lapset murheellisina ja itkeä nyyhkytellen kotia eivätkä he kuitenkaan tienneet, miksi he nyt olivat niin apealla mielellä yhtä vähän kuin he tiesivät syytä äskeiseen iloisuuteensa. Isäin raakuus, itsessään aivan uutta, oli näille viattomille olennoille kokonaan käsittämätöntä eikä se sentähden voinut heihin syvemmin koskea.
Seuraavina päivinä oli jo kovempaa työtä, johon tarvittiin miesväkeä, sillä silloin ajatti Manz kivet pellolta. Siitä työstä ei näyttänytkään loppua tulevan, sillä tuntuipa siltä kuin olisivat kaikki maailman kivet siihen keräytyneet. Manz ei kuitenkaan ajattanut niitä kokonaan pellolta pois, vaan sijotti jokaisen kuorman riidanalaiselle kolmikulmalle, jonka Marti jo oli huolellisesti kyntänyt. Manz oli jo ennen vetänyt suoran viivan peltojen rajaksi ja kasasi nyt väliin jääneelle maatilkulle kaikki kivet, joita he molemmat olivat ikimuistoisista ajoista kesannolle heittäneet, niin että niistä syntyi mahtava pyramiidi, jonka poiskuljettaminen kyllä jäisi hänen kilpailijaltaan tekemättä, arveli Manz. Marti taasen ei ollut tätä lainkaan odottanut; hän luuli toisen vanhan tavan mukaan käyvän auralla työhön käsiksi ja oli sentähden odottanut, kunnes näkisi hänen lähtevän auroineen pellolle. Vasta kun työ jo oli melkein lopussa sai hän kuulla siitä komeasta muistomerkistä, jonka Manz oli pellolle pystyttänyt, hyökkäsi paikalle, näki hävityksen, kiiruhti takaisin ja toi mukanaan kunnan esimiehen panemaan vastalauseensa kivien kasaamista vastaan ja virallisesti ottamaan maapalan takavarikkoon; ja tästä päivästä käräjöivät nuo molemmat talonpojat eivätkä ennen levänneet kuin molemmat olivat menettäneet maansa ja mantunsa.
Molempien näiden ennen niin järkevien miesten ajatuskyky oli käynyt kovin rajotetuksi ja heidän oikeudentuntonsa oli niin alkeellinen kuin ajatella saattaa, sillä kumpikaan ei voinut eikä tahtonut käsittää, kuinka toinen saattoi olla niin tuiki kiero ja välttämättömästi riidellä itselleen tuota kysymyksessä olevaa vähäpätöistä pellonpalaa. Manzilla kehittyi lisäksi omituinen kiihko suoriin ja yhtäsuuntaisiin viivoihin ja hän tunsi itsensä tositeolla loukatuksi sen järjettömän itsepintaisuuden takia, jolla Marti suojeli itselleen tuota hullunkurista ja harmillista maatilkkua. Siitä olivat kuitenkin molemmat yhtä syvästi vakuutetut, että toisen, tehdessään noin julkeata vääryyttä, täytyi pitää toista halveksittavana pöllöpäänä, koska mokomata menettelyä uskalletaan yleensä harjottaa vain kurjaa vaivaista kohtaan, mutta ei tolkukasta, rehtiä ja puoltansa pitävää talonpoikaa kohtaan, ja kumpikin huomasi kunniansa pahasti kärsineen sekä suistui päätäpahkaa käräjöimis-himoon ja sitä seuraavaan lankeemukseen. Tästä pitäen oli heidän elämänsä kuin kahden mielipuolen, jotka taistellen pimeässä kapealla virtaa myöten kulkevalla lautalla, hosuvat ilmaan, satuttavat itsensä ja suistuvat veteen, luullen tehneensä vastustajalleen suurenkin tuhon. Kun heidän asiansa oli niin mutkikasta laatua, joutuivat he kaikenlaisten keinottelijain käsiin, jotka kiihottivat tavattomaan touhuun heidän turmeltuneet mielikuvituksensa, mitkä askaroivat mitä vähäpätöisimmillä pikkuasioilla. Varsinkin oli tämä juttu Seldvylan kaupungin keinottelijoille mieluinen pala ja tuota pikaa oli kummallakin riitapukarilla ympärillään lauma välittäjiä, apulaisia ja neuvonantajia, jotka kaikki sadoilla eri tavoilla osasivat itselleen keinotella heidän rahojaan. Sillä tuo maatilkku kiviröykkiöineen, joilla taasen nokkoset ja orjantappurat kukoistivat, oli vain ensimäinen alku ja perustus sille taistelulle, joka oli saattava nuo molemmat viisikymmenvuotiaat luopumaan entisistä tottumuksistaan, tavoistaan, periaatteistaan ja pyrkimyksistään. Mitä enemmän rahaa he menettivät, sitä enemmän he sitä himoitsivat, ja kuta vähemmän heillä sitä oli, sitä tarmokkaammin he pyrkivät tulemaan rikkaiksi, siten kukistaaksen vastustajansa. He antoivat houkutella itsensä kaikenlaisiin huijauksiin ja ottivat aina vuosi vuodelta osaa kaikkiin ulkomaisiin arpajaisiin, joihin Seldvylassa tukuttain kaupiteltiin arpoja. Mutta he eivät voittaneet taaleriakaan; sensijaan kuulivat he vain puhuttavan muiden ihmisten voitoista ja kuinka he itse olivat voittamaisillaan ja näin oli tämä heidän intohimonsa tullut heille ehtymättömäksi rahaviemäriksi. Toisinaan tekivät seldvylalaiset senkin kepposen, että panivat nämä kaksi talonpoikaa heidän tietämättään osakkaiksi samaan arpaan, niin että kumpikin heistä rakensi toivonsa toisen perinpohjaisesta kukistamisesta saman arvan varaan. He viettivät puolet ajastaan Seldvylassa, jossa kumpaisellakin oli kapakkapahasessa pääkortteerinsa ja siellä he antoivat panna päänsä pyörälle ja vietellä itseään mitä kurjimpiin kulutuksiin ja nautinnoihin, joiden kestäessä molempien sydämet kuitenkin salaa vuosivat verta. Ja niinpä nämä miehet, jotka oikeastaan kiivailivat vain siitä, ettei heitä pidettäisi pässinpäinä, nyt tositeolla sellaisina esiintyivät ja joka mies heitä nyt sellaisina pitikin. Toisen puolen ajastaan vetelehtivät he kotona taikka kävivät työssä, jolloin he järjettömällä kiiruulla ja hoputuksella, jolla he koettivat korvata sitä mikä oli laiminlyöty, karkottivat työstään jokaisen kunnollisen ja luotettavan työmiehen. Niin meni heidän varallisuutensa huimaa vauhtia alaspäin, ja ennen kuin kymmenen vuotta oli kulunut olivat he velkaantuneet korvia myöten ja seisoivat nyt kuin haikarat vain yhdellä jalalla talojensa kynnyksellä, josta jokainen tuulenhenkäys uhkasi pyyhkäistä heidät maantielle. Mutta kuinka heidän kävikään, kasvoi heidän keskeinen vihansa päivä päivältä, sillä kumpikin piti toista turmionsa syynä, verivihollisenaan ja mielettömänä vastustajanaan, jonka piru oli vartavasten lähettänyt maailmaan toisen tuhoksi. He sylkäisivät, jos kaukaakin sattuivat toisensa näkemään, ja kummankin perheen jäsenet, vaimot, lapset ja palvelusväki olivat ankaran rangaistuksen uhalla kielletyt vaihtamasta sanaakaan toisen perheen jäsenten kanssa. Heidän vaimonsa kulkivat kukin tietään tässä yleisessä rappeutumisessa. Martin vaimo, joka oli hyväluontoinen, ei kestänyt asiain kurjaa menoa, vaan suri itsensä kuoliaaksi ennenkuin tyttärensä oli viidentoista ikäinen. Manzin vaimo sitävastoin mukautui uuteen elämäntapaan; ja kehittyäkseen huonoksi aviopuolisoksi ei hänen tarvinnut tehdä muuta kuin päästää valloilleen muutamia naisellisia heikkouksia, jotka häneen jo ennemmin olivat tarttuneet, ja antaa niiden kehittyä paheiksi. Hänen ahneutensa muuttui kiihkeäksi nautinnonhimoksi, hänen kielenkerkeytensä peräti kieroksi ja valheelliseksi liehakoinniksi ja teeskentelyksi, niin että hän aina sanoi kokonaan toista kuin ajatteli, käänteli kaikki toiseksi ja kuvaili omalle miehellensäkin korppia valkeaksi; hänen alkuperäinen avosydämisyyteensä, joka ennen oli iloinnut viattomasta lavertelusta, muuttui nyt paatuneeksi häikäilemättömyydeksi, ja hän veti julkeasti miestänsä nenästä, sen sijaan että olisi ottanut osaa hänen vastoinkäymisiinsä; jos mies menetteli hullusti, teki hän asiat vieläkin sekavammiksi eikä yleensä jättänyt mitään tilaisuutta käyttämättä kohotakseen kunniaan ja kukkeuteen tuon häviävän talon emäntänä.
Asiain näin ollen oli lapsipoloisten tila mitä tukalin, sillä eiväthän he voineet toivoa mitään hyvää tulevaisuudelta eivätkä iloita parhaasta nuoruudesta, kun heidän ympärillään oli pelkkää toraa ja surua. Vrenchenin asema oli selvästi vielä tukalampi kuin Salin, koska hänen äitinsä oli kuollut ja hän siis oli yksin autioksi käyneessä talossa alttiina villiytyneen isän hirmuvallalle. Täytettyään kuusitoista vuotta oli hän pitkäkasvuinen, kaunis tyttö; hänen tummanruskea tukkansa valui vallattomina kiharoina melkein hänen tulisiin ruskeihin silmiinsä saakka, tummanpunainen veri kuulsi tummanruskeiden kasvojen poskipäissä ja loisti heleänä punana terveillä huulilla, jonka vertaisia harvoin saa nähdä ja jotka antoivat tälle tummaveriselle lapselle omituisen harvinaisen ulkonäön. Tulinen elämänhalu ja iloisuus värähteli tämän nuoren olennon jokaisessa hermossa; hän naureskeli ja oli aina valmis pilaan ja leikkiin, jos sää suinkin antoi myöten, se on, jollei häntä oltu liiaksi kiusattu ja jollei suru käynyt ylivoimaiseksi. Mutta niin oli usein asianlaita; sillä hänellä ei ollut kannettavanaan ainoastaan murhe kotinsa yhäti kasvavasta häviöstä, vaan hänen täytyi myöskin pitää huolta itsestään ja kokikin hän pukeutua niin säännöllisesti ja siististi kuin hänen oli mahdollista saamatta siihen isältään pienintäkään rahallista apua. Niin oli Vrenchenillä suuri huoli pitäessään viehättävää olentoaan edes jonkinlaisessa asussa, hankkiessaan itselleen vaatimattomimmankin pyhäpuvun tai kokoellessaan joitakin kirjavia, halpoja kaulaliinoja. Sentähden olikin hänen levoton nuori verensä kaikin tavoin tyyntynyt ja hiljennyt eikä se ainakaan voinut joutua ylpeydenhengen valtaan. Sitäpaitsi oli hän järkensä puolesta kehittynyt nähdessään äitinsä kärsimykset ja kuoleman, ja tämä surullinen muisto lisäsi sitä iestä, joka painoi tätä iloista ja tulista olentoa, niin että nyt näytti kovin miellyttävältä ja rakastettavan ajattelemattomalta, jos tämä hyvä lapsi kaikesta huolimatta jonakin iloisena hetkenä riemastui ja koetti hymyillä.
Salin asema ei ensi katsannolta näyttänyt yhtä huonolta; hänestä oli tullut uljas, voimakas nuorukainen, joka osasi pitää puoliaan ja jonka ulkonainen olemus jo teki mahdottomaksi kaiken huonon kohtelun. Hän näki kyllä vanhempainsa kurjan taloudenhoidon ja luuli muistavansa, etteivät asiat olleet aina sillä kannalla olleet; olipa hänellä säilynyt muistossa aikaisempi kuva isästä hyvinvoipana, järkevänä, rauhallisena maamiehenä, samasta isästä, jonka hän näki edessään harmaapäisenä narrina, käräjäpukarina ja tyhjäntoimittajana, joka meluten ja kopeillen kulki hulluja, mielettömiä teitään ja jonka jokainen askel vei taaksepäin kuin äyriäisen. Jos tämä poikaa suututti ja herätti hänessä häpeätä ja pelkoa siitä kuinka asiat päättyisivät, niin lievensi hänen suruaan se hellä huolenpito, jota äiti häntä kohtaan osotti. Sillä saadakseen kaikessa rauhassa harjottaa hulluuttaan ja voittaakseen itselleen liittolaisen sekä myöskin tyydyttääkseen turhamaisuuttaan, antoi hän Salin saada mitä ikinä hän toivoi, puetti hänet siististi ja komeasti sekä auttoi häntä kaikessa mitä hän huvikseen yritteli. Poika otti tämän kaiken vastaan osottamatta suurempaa kiitollisuutta äitiään kohtaan, joka alinomaa lörpötteli ja naureskeli; ja hän teki ilman suurempaa halua huolimattomasti ja ajattelemattomasti mitä hänen mieleensä johtui, tekemättä kuitenkaan mitään pahaa, sillä häneen ei vielä ollut vanhempiensa huono esimerkki vaikuttanut, vaan hän tunsi nuorekkaassa mielessään vaistomaista tarvetta olla suora, tasainen ja kunnollinen. Hän oli hyvin sen näköinen kuin hänen isänsä siinä iässä oli ollut, ja isä kunnioittikin tämäntähden vaistomaisesti poikaansa, jossa hänen sekaantunut omatuntonsa ja katkeroitunut muistinsa ihaillen näki oman nuoruutensa. Vapaudestaan huolimatta ei Sali kuitenkaan ollut tyytyväinen elämäänsä, vaan tunsi hyvin, ettei hän mitään kunnollista tehnyt eikä mitään kunnollista oppinutkaan, sillä Manzin talossa ei pitkään aikaan ollut puhettakaan yhtämittaisesta ja säännöllisestä työstä. Hänen parhaana lohdutuksenaan oli sentähden ylpeillä riippumattomuudestaan ja tähänastisesta nuhteettomuudestaan, ja tässä ylpeilyssään antoi hän kuin uhalla päivän kulua toisensa jälkeen kääntämättä silmiään tulevaisuutta kohti.
Ainoa pakko, jonka alle hänen oli alistuminen, oli isän vihollisuus kaikkea kohtaan, joka kantoi Martin nimeä tai hänestä muistutti. Kuitenkaan ei hän Martista muuta tiennyt kuin että tämä oli tuottanut häneen isälleen vahinkoa ja että hänen talossaan oltiin yhtä vihamielisiä heitä kohtaan, eikä Salin sentähden ollut vaikeata olla näkemättä niinhyvin Martia kuin hänen tytärtään ja omasta puolestaan näytellä tulevaa, joskin hiukan laimeaa vihamiestä. Vrenchen sitävastoin, jonka täytyi kärsiä enemmän kuin Salin ja joka kotonaan oli paljon suuremmassa määrässä jätetty omiin koteihinsa, tunsi vähemmän halua suoranaiseen vihollisuuteen ja luuli hyvin puetun ja näköään onnellisemman Salin häntä halveksivan; sentähden karttoi hän Salia, ja jos hän joskus osui hänen läheisyyteensä, riensi hän kiiruusti pois, ilman että Sali näki vaivaa edes luoda katsetta hänen jälkeensä. Niin tapahtui, ettei Sali nähnyt pariin vuoteen tyttöä läheltä eikä enää tiennyt miltä tämä nyt kasvaneena näytti. Kuitenkin kummastutti häntä usein suhde naapuriin, ja kun tuli puhe Martista, ajatteli hän aina väkisinkin tämän tytärtä, jonka nykyistä ulkomuotoa hän ei tarkalleen voinut mieleensä palauttaa, mutta jonka muisto hänelle ei suinkaan ollut vastenmielinen.
Manz oli näistä kahdesta vihamiehestä ensimäinen, joka ei voinut enää pysyä pystyssä vaan täytyi luopua kodistaan ja konnustaan. Tämän ennätyksen saavutti Manz kilpailijansa edellä sen kautta että hänellä oli vaimo, joka oli häntä häviöön avustanut, ja poika, joka kulutti osaltaan hänkin, kun Marti sitävastoin oli ainoana menettäjänä horjuvassa valtakunnassaan ja hänen tyttärensä sai raataa voimiensa mukaan, mutta ei kuluttaa mitään. Manz ei tiennyt muuta neuvoa kuin seurata seldvylalaisten ystäväinsä kehotusta ja muuttaa kaupunkiin kapakoitsijaksi. On aina surullista nähdä entisen maamiehen, joka on pellollaan harmaantunut, muuttavan omaisuutensa rippeiden kera kaupunkiin siellä perustaakseen kapakan tai ravintolan ja muuttuvan hädässään ystävälliseksi ja nöyräksi kapakanisännäksi, sillä välin kun hänen mielensä oli kaikkea muuta kuin ystävällinen. Kun Manzin väki muutti majaa, näkivät ihmiset vasta, kuinka rutiköyhäksi hän oli tullut, sillä kuormiin sälytettiin pelkkiä vanhoja rikkonaisia huonekaluja, joista saattoi nähdä, ettei niitä oltu vuosikausiin uusittu. Manzin vaimo pukeutui tästä huolimatta parhaimpaansa kiivetäkseen rojukuormalle, ja hänen kasvonsa loistivat toivosta hänen ajatellessaan, että hän tulevaisena kaupunkilaisrouvana voisi halveksien katsella alas kylän asukkaihin, jotka säälien aidan takaa seurailivat tuota surkeaa muuttoa. Sillä hän kuvitteli mielessään suloisuudellaan ja viisaudellaan lumoavansa koko kaupungin, ja mitä hänen yksinkertainen miehensä ei voisi tehdä, sen olisi kyllä hän tekevä, kun hän vaan kerran istui komean ravintolan emäntänä. Mutta ravintola osottautuikin ahtaan syrjäkadun viheliäiseksi nurkkakapakaksi, jossa toinen kapakoitsija oli juuri joutunut häviöön ja jonka seldvylalaiset vuokrasivat Manzille, koska hänellä vielä oli muutamia satoja taaleria menetettävänä. He möivät hänelle myöskin pari tynnyriä väljähtynyttä viiniä ja ravintolan taloustarpeet, joihin kuului tusina valkeita halpoja pulloja, yhtä monta lasia ja muutamia honkaisia pöytiä ja lavitsoja, jotka aikoinaan olivat veripunaisiksi maalatut, mutta nyt pahanpäiväisesti kuluneet. Ikkunan päällä narisi koukussa rautainen vanne, jonka sisällä läkkikäsi kaatoi punaviiniä pienestä pullosta lasiin. Sitäpaitsi riippui kuiva rautapalmu oven päällä. Tämän kaiken sai Manz vuokrakaupassa. Muutoin ei hän itse ollutkaan niin hyvällä päällä kuin hänen vaimonsa, vaan hoputteli pahaa aavistaen ja kiukkuisena laihoja hevosia, jotka oli lainannut talon uudelta isännältä. Viimeinen nahjusteleva renkipoika, joka hänellä oli ollut, oli joitakin viikkoja sitten lähtenyt talosta. Näin maansa ja mantunsa jättäessään näki Manz hyvin, kuinka Marti ivallisena ja vahingoniloisena oli asettunut askaroimaan tien oheen, ja hän kirosi hänet ja piti häntä onnettomuutensa ainoana alkuna ja syynä. Mutta Sali, niinpian kuin kuorma oli saatu matkaan, kiiruhti askeleitaan, riensi edelle ja kulki yksin syrjätietä kaupunkiin.
"Tässä sitä nyt olemme!" sanoi Manz pysähdyttäessään kuorman kapakkapahasen edustalle. Vaimo hämmästyi, sillä talo oli todellakin surullisen muotoinen. Väki tunkeili ikkunoissa ja talojen edustalla nähdäkseen uuden talonpoikaisen kapakanisännän ja oli seldvylalaisille luontaisella ylevyydellään sääliväisen pilkallisen näköistä. Vihaisena ja kyyneleet silmissä kapusi Manzin vaimo kuormalta alas ja juoksi, edeltäpäin kieltään terottaen, sisälle, pysyen siellä ylpeästi koko päivän, sillä häntä hävetti rapistunut huonekalusto ja risainen vuode, joita juuri purettiin kuormasta. Salikin häpeili, mutta hänen täytyi olla auttamassa ja tehdä isänsä kanssa omituinen varustus kadulle, jossa konkurssintehneen entisen kapakoitsijan lapset juoksentelivat ja tekivät pilaa ryysyisestä maalaisväestä. Mutta sisällä kapakassa näytti vielä kurjemmalta, siellä muistutti kaikki todellista ryöväriluolaa. Seinät olivat huonosti valkaistua kosteaa muurisavea; lukuunottamatta pientä ja epäystävällistä vierastupaa muinoin veripunaisine pöytineen, oli siellä vielä pari pahasta huonetta, ja kaikkialle oli edeltäjä jättänyt toivottoman siivottomuuden ja likaisuuden.
Sellainen oli alku ja samanlaista oli jatkokin. Ensimäisinä viikkoina, etenkin iltasin, täyttyi tosin siellä täällä joku pöytä uteliaista, jotka tulivat katsomaan maalaiskapakoitsijaa ja hänen komentoaan. Isännässä ei heillä ollut paljon katsottavaa, sillä Manz oli töykeä, kuiva, epäystävällinen ja surumielinen eikä tiennyt miten milloinkin menetellä eikä edes tahtonut tietää. Hän täytti hitaasti ja kömpelösti tuopit, asetti ne kärtyisesti vieraiden eteen ja yritti jotain sanoa, mutta ei saanut sanaa suustaan. Sitä innokkaammin heittäytyi hänen vaimonsa kapakan hyörinään ja olikin vieraiden huviksi, mutta aivan toisella tavalla kuin hän itse luuli. Tämä lihavahko emäntä oli laatinut itselleen omituisen puvun, jossa hän luuli olevansa vastustamaton. Liinaisen valkean maalaisröijyn päällä oli hänellä vanhat liivit vihreästä silkistä, pumpulinen esiliina ja pahanen valkea kaulus. Harventuneesta tukastaan oli hän ohimoilleen kiertänyt hullunkurisia kiharoita ja niskaansa oli hän pistänyt korkean kamman. Näin varustettuna leijui hän edestakaisin teeskennellyn viehkeästi, nipisti suunsa suloiseen hymyyn, sipsutti pöytien väliä lasia tai juustolautasta kantaen ja sanoi hymyillen: "Kas niin! Kas niin! Oivallista, mainiota, herraseni!" ja muuta samanlaista puutaheinää; sillä vaikka hän muutoin olikin liukaskielinen, ei hän nyt kuitenkaan osannut sanoa mitään järkevää, kun oli vieras eikä tuntenut paikkakunnan ihmisiä. Ne seldvylalaiset huonointa lajia, jotka siellä vetelehtivät, pitelivät kättä suun edessä ja olivat kuolla nauruunsa. He tyrkkivät toisiaan jalkoihin ja sanoivat: "Voi sun vietävä! Kuinka suloinen olento!" "Kuinka taivaallinen!" sanoi toinen, "kannattaapa, lempo vie, tänne tulla, mokomaa emme ole pitkään aikaan nähneet." Hänen miehensä näki synkin katsein tuon kujeilun ja sysäsi vaimoaan kylkeen sanoen: "Sinä vanha lehmä! Mitä peliä sinä pidät!" "Älä häiritse minua", sanoi vaimo loukkautuneena, "sinä vanha kuhnuri! etkö näe miten minä voimieni mukaan puuhaan ja pidän ihmisille seuraa? He ovat kuitenkin vain sinun kaltaisiasi ryysyläisiä! Mutta jahka saan rauhassa toimia, niin hankinpa tänne pian hienompaa väkeä!" Koko kapakkaa valaisi vain yksi tai kaksi hienoa talikynttilää. Sali ei sietänyt katsella tätä menoa, vaan meni kyökkiin, istui lieden ääreen ja itki isäänsä ja äitiään.
Vieraat saivat kuitenkin pian kyllänsä tästä näytelmästä, jota tuo kunnon emäntä oli heille toimittanut, ja pysyivät visusti poissa siellä missä he saattoivat rauhassa naureskella uuden kapakan ihmeelliselle komennolle; ainoastaan silloin tällöin ilmestyi sinne yksinäinen vieras, joka joi lasinsa ja tuijotti tylsästi seiniin, tai tuli poikkeustilassa kokonainen joukkokunta, jotka jonkun aikaa kiusasivat noita ihmisparkoja hälinällä ja melulla. Heidän elämänsä kävi kiusallisen kolkoksi ahtaassa luolassa, jossa he tuskin aurinkoa näkivät, ja Manz, jolla ennen oli ollut tapana vetelehtiä päiväkausia kaupungissa, tunsi elämänsä nyt tuiki ikäväksi. Ajatellessaan avaraa ketoa, tuijotti hän synkeästi kattoon tai lattiaan ja juoksenteli ahtaissa ovissa edestakaisin, kunnes naapurit rupesivat töllistelemään kapakoitsija-pahusta, kuten häntä jo kutsuttiin. Ei viipynyt enää kauvan ennenkuin he olivat rutiköyhät eivätkä omistaneet tämän taivaallista; heidän täytyi, saadakseen jotain syödäkseen, odottaa kunnes joku tuli ja nautti jonkun kolikon edestä vielä jälellä olevaa viiniä, ja jos vieras pyysi makkaraa tai jotain muuta sellaista, oli heillä tavallisesti mitä suurin vaiva ja huoli sen hankkimisesta. Kohta oli heillä viiniäkin ainoastaan yhdessä pullossa, jonka he salaa antoivat täyttää toisessa kapakassa, ja niin täytyi heidän pitää ravintolaa ilman viiniä ja leipää ja olla tyytyväisiä, vaikkeivät saaneet edes kunnollisesti syödä. He olivat melkein hyvillään, jollei kukaan tullut, ja niin he värjöttivät yksin kapakassaan voimatta kunnolla elää tai kuolla. Kun kapakan emäntä oli tehnyt tämän surullisen huomion, otti hän yltään vihreän liivinsä ja teki vielä kerran kokokäänteen, antaen nyt, kuten ennemmin vikojen, muutamien naisellisten hyveiden tulla näkyviin ja enemmän kehittyä, nyt kun hätä uhkasi hänen miestään. Hän koetti olla kärsivällinen ja yritti tukea miestään sekä ohjata poikaansa hyveen tiellä; hän hääräsi joka paikassa ja oli harjottavinaan jonkinlaista hyväntekeväisyyttä, joka ei tosin pitkälle ulottunut eikä paljon parantanut, mutta joka kuitenkin oli parempi tyhjää ja auttoi ainakin ajan kulumaan, mikä muutoin olisikin käynyt tukalan pitkäksi. Osasipa hän nyt surkeissa oloissa antaa monta neuvoa, parhaan ymmärryksensä mukaan, ja jos neuvo petti, otti hän tyynesti vastaan miesten torat, lyhyesti sanoen, hän teki nyt vanhoilla päivillään kaiken, mikä olisi enemmän hyödyttänyt, jos hän olisi sen ennen tehnyt.