KOLMAS PÄIVÄ

KOLMAS KERTOMUS.

Ripin varjolla ja puhtaalla omallatunnolla saa muuan erääsen nuorukaiseen rakastunut nainen ankaran munkin menettelemään niin, että tämä tietämättään antaa hänelle tilaisuuden toteuttaa täydellisesti toiveensa.

Kaupungissamme, jossa on enemmän vilppiä kuin rakkautta ja uskollisuutta, oli muutama vuosi sitten vallasnainen, jonka luonto oli varustanut paremmin kauneudella ja viehättävillä tavoilla ja hengen lahjoilla ja hienolla älyllä kuin harvat muut. Hänen nimeään, enemmän kuin kenenkään muunkaan, jotka tässä kertomuksessa esiintyvät, en aio ilmaista, vaikka ne tiedänkin, koska on vielä elossa niitä, jotka saattaisivat siitä pahastua eivätkä osaisi sivuuttaa sitä pelkästään naurulla. Tämä nainen, joka tiesi olevansa ylhäistä juurta, oli naitettu eräälle villakankurille, eikä hän voinut masentaa halveksumistaan sitä seikkaa kohtaan, että mies oli pelkkä käsityöläinen, sillä hänen mielestänsä ei halpasyntyinen mies ansainnut aatelisnaista, vaikka hän olisi ollut miten rikas. Ja kun hän lisäksi näki, ettei kankuri kaikilla rikkauksillaankaan ollut päässyt sen pitemmälle kuin puhumaan sekakuteista tai panemaan kangasta taikka kinastelemaan kehruunaisen kanssa langoista, niin päätti hän olla huolimatta hänen halauksiansa, paitsi silloin, kun ei voinut niitä häneltä kieltää, ja samalla etsiä oman makunsa mukaan itselleen jonkun toisen, joka olisi ansiollisempi sellaiseen kuin tuo kankuri hänestä näytti olevan. Ja niinpä rakastui hän erääsen keski-ikäiseen ja sangen ylhäiseen mieheen siinä määrin, että jos hän ei nähnyt häntä päivällä, ei hän voinut viettää seuraavaa yötä muuten kuin vaivassa.

Mutta aatelismies ei sitä huomannut eikä siis ollut millänsäkään; ja rouva, joka oli hyvin varovainen, ei uskaltanut ilmoittaa siitä hänelle minkään naislähettilään avulla eikä kirjeellä, sillä hän pelkäsi vaaroja, joita sellaisesta mahdollisesti seuraisi.

Mutta sitten hän huomasi, että nuorukainen seurusteli paljon erään hengenmiehen kanssa, jolla oli melkein kaikkialla, vaikka hän olikin kömpelö ja tuhma ihminen, mallikelpoisen munkin maine, siitä syystä, että hän vietti sangen pyhää elämää. Ja hänestä arveli nyt rouva saavansa parhaan välittäjän itselleen ja rakastajalleen. Ja kun hän oli mielessään miettinyt, millä tavalla hänen oli meneteltävä, niin hän lähti sopivalla hetkellä kirkkoon, jossa munkki oleskeli, ja kutsutti hänet puheilleen ja sanoi, että hän haluaisi, jos sopisi, ripittää itsensä hänellä.

Munkki, joka hänet nähdessään huomasi hänet ylhäisnaiseksi, kuunteli häntä mielellään. Ja ripin jälkeen rouva sanoi: Isäni, minun täytyy turvautua teihin saadakseni apua ja neuvoa asiassa, jonka heti kuulette. Tiedän, että te tunnette jo siitä, mitä olen teille puhunut, minun sukuni sekä mieheni, joka rakastaa minua enemmän kuin omaa henkeänsä. Eikä minulla ole toivetta, jota hän ei heti täyttäisi, sillä hän on sangen rikas ja voi sen hyvin tehdä. Mutta kaiken tuon tähden rakastan minäkin häntä enemmän kuin omaa itseäni, ja jos edes ajattelisinkin, saatikka sitten tekisin mitään, joka olisi hänen kunniaansa tai mieltänsä vastaan, niin eipä olisi niin katalaa naista, joka paremmin ansaitsisi joutua tuleen kuin minä. Mutta kuitenkin näyttää nyt eräs herra, jonka nimeä minä en edes tiedä, mutta joka on mielestäni ylhäisen näköinen, ja, ellen erehdy, seurustelee paljon teidän kanssanne, sekä on kaunis ja vartaloltaan kookas ja puettu ruskeihin ja sangen hienoihin vaatteihin, ryhtyneen minua suorastaan piirittämään, luultavasti aavistamatta, että minun luonnonlaatuni on sellainen kuin se on. Sillä minä en voi mennä ovelle enkä ikkunaan, enkä astua ulos kotoani, hänen ilmestymättä heti eteeni, ja ihmettelenpä, ettei hän ole nyt täälläkin. Ja siitä minä olen hyvin tuskissani, sillä moinen menettely saattaa usein turmella viattomasti kunniallisten naisten maineen. Minä aioin jo kerran antaa veljieni sanoa tämän hänelle, mutta sitten ajattelin, että miehet vievät joskus moiset terveiset sellaisella tavalla, että siitä seuraa pahat vastaukset, joista syntyy kiistaa, ja sanoista joudutaan tekoihin. Siksi olen minä, ettei syntyisi pahennusta ja häväistystä, vaiennut ja päättänyt puhua asiasta mieluummin teille kuin muille, koska näytätte olevan hänen ystävänsä, ja koska myöskin teidän sopii nuhdella ei ainoastaan ystäviä, vaan vieraitakin. Sentähden rukoilen teitä Jumalan nimessä, että nuhtelisitte häntä ja pyytäisitte, ettei hän enää jatkaisi noita kujeita. Onhan täällä tarpeeksi muita naisia, jotka ovat aina valmiit noihin asioihin ja mielellään antavat hänen itseään tähystellä ja silmillään hyväillä, kun se taasen minusta on sangen kiusallista, sillä olen nainen, joka en ole millään tavoin sellaiseen kallistuvainen.

Ja sen sanottuaan rouva loi kasvonsa maahan ikäänkuin ruveten itkemään.

Pyhä mies huomasi heti, että rouva tarkoitti todella sitä henkilöä, josta hän näytti puhuvan, ja hän kiitteli suuresti tätä hänen hyvää päätöstään, koska näet uskoi aivan todeksi, mitä rouva oli sanonut. Ja hän lupasi menetellä niin, ettei tuo herra enää häntä häiritseisi. Mutta koska hän tiesi rouvan sangen rikkaaksi, niin hän ylisteli hänelle laupeuden töitä ja almujen antamista ja kertoi hänelle omatkin puutteensa.

Silloin sanoi rouva hänelle: Ja jos hän tämän kieltää, niin pyydän teitä Jumalan tähden sanomaan hänelle suoraan, että minä kerroin sen teille ja tulin siitä valittamaan. Ja kun rouva oli tehnyt rippinsä ja saanut katumustyöt, niin muisti hän, miten munkki oli ylistänyt almujen antoa, ja täytti sentähden salaa hänen kouransa rahoilla, pyytäen häntä lukemaan messuja hänen kuolleitten omaistensa puolesta; ja nousi sitten munkin jalkain juuresta ja palasi kotiin.

Lyhyt aika sen jälkeen tulikin aatelismies tapansa mukaan hurskaan veljen luokse, ja kun he olivat tuokion puhelleet yhtä ja toista, niin vei munkki hänet syrjemmälle ja moitti häntä sangen kohteliaalla tavalla keikailemisesta ja tähystelemisestä, sillä hän luuli hänen käyttäytyvän tuota naista kohtaan siten kuin rouva oli hänelle selittänyt.

Aatelismies hämmästyi, sillä hän ei ollut koskaan katsellut tuota naista, ja ani harvoin hänellä oli tapana kulkea hänen talonsa ohitse. Niinpä hän alkoi itseänsä puolustella, mutta munkki ei antanut hänen puhua, vaan sanoi: Älä olekaan hämmästyvinäsi äläkä tuhlaa sanoja kieltoon, sillä sitä sinä et voi tehdä. Minä en ole kuullut tätä naapurien naisilta, ei: hän itse kertoi sen minulle, kovasti tuskissaan. Ja paitsi että narrittelut eivät ollenkaan sovi sinulle, voin sanoa hänestä sen verran, että jos koskaan olen nähnyt naista, jota sellaiset hullutukset inhoittavat, niin on se juuri hän. Ja siksi pyydän sinua, sekä oman kunniasi että hänen onnensa tähden, heitä ne pois ja anna hänen olla rauhassa.

Aatelismies, joka oli älykkäämpi kuin hurskas veli, arvasi kohta rouvan oveluuden. Siksi hän oli hiukan häpeävänään ja sanoi, ettei hän vasta sellaisiin antaudu. Ja munkin luota lähdettyään hän meni kankurin talolle, jossa rouva seisoi aina pienen ikkunaisen ääressä tähystelemässä, kulkiko ylimys siitä ohitse. Ja kun hän huomasi hänen tulevan, näytäikse hän hänelle niin iloisena ja suloisena, että nuorukainen saattoi huomata sangen hyvin ymmärtäneensä munkin sanoista toden. Ja siitä päivästä alkaen ryhtyi hän kulkemaan hyvin varovaisesti, ikäänkuin siihen olisivat olleet syynä muut asiat, omaksi mielihyväkseen ja rouvan suurimmaksi iloksi ja onneksi sen kadun kautta.

Mutta rouva, joka huomasi vähän ajan kuluttua miellyttävänsä aatelismiestä yhtä paljon kuin tämä häntä, halusi nyt yhä häntä tulistaa ja vakuuttaa hänelle yhä enemmän rakkauttaan, jota hän tunsi häntä kohtaan. Ja siksi hän valitsi sopivan tilaisuuden ja hetken ja meni taas pyhän munkin luokse ja asettui kirkossa hänen jalkainsa juureen ja rupesi itkemään.

Tämän nähdessänsä munkki kysyi säälivästi, mitä uutta hänellä oli sanottavaa.

Rouva vastasi: Isä, ne sanottavat, mitä minulla on, ovat taas tuosta Jumalan hylkäämästä, teidän ystävästänne, josta jo kerran teille vaikeasti valitin, sillä minusta tuntuu, kuin hän olisi syntynyt suurimmaksi kiusanhengekseni ja johdattamaan minua tekemään jotakin sellaista, jonka tähden en sitten voisi koskaan enää olla iloinen enkä tohtisi asettua teidän jalkojenne juureen.

Kuinka! sanoi munkki, eikö hän ole lakannut sinua kiusaamasta?

Eipä lainkaan, vastasi rouva, päinvastoin hän on kulkenut sen jälkeen, kun teille siitä valitin, ikäänkuin uhmalla, ohitsemme jokaisen kerran asemasta, mitä hän ennen kulki, nyt hyvinkin seitsemän kertaa, kai pannen pahakseen, että minä hänestä teille kantelin. Ja jos Jumala olisi suonut, että hän olisi edes tyytynyt siitä kulkemaan ja tähystelemään minua, mutta ei, hän on tullut niin rohkeaksi ja hävyttömäksi, että lähetti eilen luokseni erään naisen tuomaan terveisiä ja mairituksia, ja ikäänkuin minulla ei olisi tarpeeksi kukkaroita ja vöitä, lähetti minulle kukkaron ja koruvyön. Ja siitä minä pahastuin ja olen vieläkin niin pahastunut, että jos en olisi varonut syntiä ja ajatellut teidän hyvyyttänne, olisin tehnyt suorastaan piruja; mutta sain hillityksi itseni enkä tahtonut tehdä enkä sanoa mitään, ennenkuin annan teille siitä tietää. Ja vielä lisäksi: minä annoin jo kerran kukkaron ja vyön takaisin sille naiselle, joka ne oli tuonut, vietäväksi hänelle takaisin, ja sanoinpa hänelle rumat jäähyväiset; mutta sitten minä pelkäsin, että hän pitää ehkä ne itse ja sanoo herralleen, että minä olen ne ottanut vastaan, niinkuin luulen sellaisten usein tekevän. Ja siksi minä huusin hänet takaisin ja otin ne kiukuissani hänen kädestään ja tuon ne nyt teille, jotta antaisitte ne hänelle itselleen ja sanoisitte, että minä en hänen kalujaan tarvitse, sillä minulla on, Jumalan ja puolisoni kiitos, kukkaroita ja vöitä niin paljon, että vaikka hänet niiden alle tukehduttaisin. Ja pyydän anteeksi teiltä, sillä tehän olette minulle kuin oma isä, mutta ellei hän nyt jo heitä moista pois, niin minä kerron sen miehelleni ja veljilleni, ja tulkoon sitten, mitä tulkoon. Sillä minusta on paljon parempi, että hän saa siitä haukut, koska hän ne ansaitsee, kuin että minua panetellaan hänen tähtensä, kas niin se nyt on, rippi-isä!

Ja tämän sanottuaan veti rouva katkerasti itkien päällysvaippansa alta sangen kauniin ja kalliin kukkaron ja hienon ja arvokkaan vyön ja heitti ne munkin helmaan, joka uskoi, täydellisesti, mitä nainen puhui, otti ne häneltä haltuunsa ja sanoi mahdottoman suuttuneena: Tyttäreni, sitä, että olet näistä asioista harmissasi, en ihmettele, enkä voi sinua siitä moittia; päinvastoin kiitän sinua suuresti, että olet noudattanut tässä minun neuvoani. Minä haukuin häntä tuonnottain siitä, ja näin huonosti hän on pitänyt minulle lupauksensa! Mutta luulenpa nyt, että minä sekä sen entisen että tämän tähden, mitä hän on viimeksi tehnyt, kuumennan hänen korvansa niin, ettei hän enää tuota sinulle harmia. Mutta sinä, turvaa Jumalan apuun äläkä anna vihasi voittaa niin, että kertoisit tästä jollekin omaisistasi, sillä siitä voisi seurata sangen paljon pahaa. Äläkä pelkää, että saisit tästä osaksesi moitetta, sillä minä olen Jumalan ja ihmisten edessä sinun kunniallisuutesi luja todistaja.

Rouva oli hiukan rauhoittuvinaan ja lakkasi puhumasta tästä. Ja kun hän tiesi tämän ja muiden munkkien ahneuden, niin hän sanoi: Arvoisa isä, näinä öinä on minulle ilmestynyt useita kuolleita sukulaisiani, ja minusta näytti, että he ovat sangen kovissa vaivoissa eivätkä he anele mitään muuta kuin almua, ja etenkin äitini, joka näytti niin tuskaiselta ja huonolta, että oli sääli häntä nähdä. Minä luulen hänen olevan sangen huolissaan siitä, että näkee tuon Jumalan vihamiehen kiusaavan minua, ja siksi minä toivoisin, että te lukisitte heidän sielujensa puolesta neljäkymmentä pyhän Gregoriuksen messua ja omia rukouksianne, jotta Jumala vapauttaisi heidät tuosta vaivan tulesta. Ja niin sanoen hän pisti munkin käteen florinin.

Pyhä mies otti sen ilolla vastaan ja vahvisti hyvillä sanoilla ja monilla esimerkeillä hänen hurskauttaan, ja annettuaan hänelle siunauksensa, laski hänet menemään.

Kun rouva oli lähtenyt, niin munkki, joka ei huomannut, että häntä vedettiin nenästä, lähetti noutamaan ystäväänsä. Ja kun tämä tuli ja näki hänet niin suutuksissaan, aavisti hän heti saavansa uutisia rakastetultaan, ja odotti, mitä munkki sanoisi. Tämä toisti hänelle jo ennen lausumansa sanat ja haukkui häntä uusilla kiukkuisilla ja kiivailla sanoilla siitä, mitä rouva oli väittänyt hänen tehneen. Aatelismies, joka ei ensin ymmärtänyt, mihin munkki tähtäili, kielsi melkoisen kylmästi lähettäneensä mitään kukkaroa tai vyötä, niin ettei munkki lakkaisi uskomasta sitä asiaa, jos rouva todella oli hänelle ne tuonut.

Mutta siitä tulistui munkki suuresti ja sanoi: Kuinka voit sen vielä kieltää, kelvoton mies? Kas tässä, hän toi ne itse minulle itkien takaisin; katsopas, tunnetko niitä?

Aatelismies oli suuresti häpeävinään ja sanoi: No, tunnenhan ne, ja tunnustan, että tein siinä pahasti. Mutta nyt vannon teille, kun kerran näen, että hän on sen luontoinen, ettei teidän tarvitse enää vasta kuulla tästä asiasta sanaakaan.

Nyt seurasi paljonkin sanoja, ja viimein veli Pässi antoi kukkaron ja vyön ystävälleen, ja neuvoskeli häntä kauan ja pyysi, ettei hän enää moista jatkaisi; ja kun toinen lupasi, laski hän hänet menemään.

Aatelismies oli kovin iloissaan sekä siitä, että arveli nyt saaneensa varman tiedon rouvan rakkaudesta, että kauniista lahjoista, ja hän meni heti munkin luota lähdettyään sellaiselle kohdalle, josta hän saattoi varovaisesti näyttää rouvalle, että oli saanut nuo molemmat esineet. Silloin rouva oli sangen tyytyväinen, ja vielä tyytyväisempi, koska hänen suunnitelmansa näytti edistyvän yhä paremmin.

Ja kun hän ei enää odottanut mitään muuta kuin että hänen puolisonsa lähtisi jonnekin, voidakseen täyttää työnsä, niin tapahtuikin, että miehen täytyi lyhyt aika tämän jälkeen jostakin syystä matkustaa Genovaan saakka. Ja tuskin mies aamulla nousi ratsaille ja lähti pois, niin rouva meni pyhän munkin luokse ja vaikeroitsi katkerasti ja sanoi itkien hänelle: Isä, nyt minä en voi muuta kuin sanoa teille, että minä en jaksa enää sitä kärsiä. Mutta koska minä tuonnottain lupasin teille, etten tee mitään, ennenkuin olen aikeistani ilmoittanut teille, niin tulin puolustamaan itseäni. Ja että uskoisitte, että minulla on syytä itkeä ja valittaa, niin tahdon sanoa teille, minkä tuo ystävänne, tai paremminkin ilmeinen paholainen, teki minulle tänä aamuna vähän ennen aamukellojen soittoa. En tiedä, mikä onneton sattuma lie saattanut hänen tietoonsa, että mieheni matkusti eilisaamuna varhain Genovaan, mutta tänä aamuna, sillä hetkellä kuin teille sanoin, hän tuli minun puutarhaani ja kiipesi erästä puuta myöten kamarini ikkunan kohdalle, joka on puutarhaan päin. Ja hän oli jo avannut ikkunan ja aikoi astua kamariini, kun minä heräsin ja nousin nopeasti vuoteesta, ja aloin huutaa, ja olisin huutanut, ellei hän, joka ei vielä ollut sisällä, olisi rukoillut minulta Jumalan ja teidän tähden armoa ja sanonut minulle, kuka hän oli. Kun minä sen kuulin, vaikenin minä, teidän hyvyytenne tähden, ja juoksin niin alasti kuin olin syntyessäni lyömään ikkunan kiinni hänen nenänsä edessä. Ja hän meni kai lemmolle, luullakseni, sillä en häntä sen perästä nähnyt. Onko tämä nyt enää kaunista ja siedettävää, sen näette itse; minä puolestani en aio enää sitä suvaita, olenpa jo teidän tähtenne liiaksikin sitä kärsinyt.

Kun munkki tämän kuuli, vihastui hän niin, ettei vertaa maailmassa, eikä tiennyt, mitä sanoa, kysyi vaan häneltä monta kertaa, oliko hän ihan varmaan tuntenut, ettei se ollut joku muu.

Siihen rouva vastasi: Taivaan Jumala, ettäkö minä en eroittaisi häntä muista. Sanon teille, että se oli juuri hän, ja jos hän sen kieltää, niin älkää häntä uskoko.

Silloin sanoi munkki: Tyttäreni, tähän ei ole muuta sanomista kuin että se oli liian julkea ja sangen paha teko, ja sinä teit aivan niinkuin piti, kun annoit hänelle sellaisen kyydin kuin annoit. Mutta kuitenkin rukoilen sinua, koska nyt Jumala varjeli sinua tästä häpeästä, että niinkuin olet jo kahdesti noudattanut neuvoani, tekisit sen vielä tämänkin kerran, nimittäin, ettet valita asiasta omaisillesi, vaan luotat minuun, niin minä koetan, enkö voi hillitä tuota irtipäässyttä perkelettä, jota minä luulin oikeaksi pyhimykseksi! Ja jos saan sen aikaan, että hän luopuu tuosta hurjasta himosta, niin on hyvä. Mutta jollen sitä voi tehdä, niin annan jo nyt sinulle siunaukseni ohella luvan, että saat sitten tehdä, minkä mielestäsi oikeimmaksi havaitset.

No hyvä, sanoi nainen, tällä kerralla en vielä tahdo pahoittaa mieltänne enkä olla tottelematon. Mutta tehkääkin niin, että hän karttaa minua vasta kiusaamasta, sillä sen sanon, että en palaa enää luoksenne tästä syystä.

Ja sanomatta sanaakaan lisää rouva lähti, muka hyvin vihoissaan, munkin luota.

Tuskin hän oli ehtinyt kirkosta, niin tuli aatelismies sinne, ja munkki kutsui hänet luokseen ja, vietyään hänet syrjään, haukkui häntä pahimmilla herjauksilla, mitä kellekään koskaan lie sanottu, nimittäen häntä valhettelijaksi, valapatoksi ja petturiksi.

Aatelismies, joka oli kokenut jo kaksi kertaa, mitä munkin sättimiset tarkoittivat, kuunteli tarkkaavasti ja koetti saada hämärillä vastauksilla hänet puhumaan, ja sanoi ensin: Mistä soima, herraseni? Olenko minä naulinnut Kristuksen ristiin!

Munkki vastasi hänelle: Kas, sitä hävytöntä! Kuulesta, mitä hän sanoo! Puhuu, niinkuin siitä olisi kulunut vuosi tai kaksi, ja hän olisi ajan pituuden tähden typerät työnsä ja hävyttömyytensä unohtanut. Onko haihtunut jo tästä aamusta tähän hetkeen mielestäsi, että loukkasit erästä ihmistä? Missä olit tänä aamuna vähän ennen päivän valkenemista?

Aatelismies vastasi: En tiedä, missä lienen ollut. Ainakin te olette saanut siitä hyvin pian sanan.

Aivan totta, vastasi munkki, minä olen saanut siitä sanan. Arvaanpa, että luulit nyt, kun mies ei ole kotona, rouvan heti ottavan sinut syliinsä. Hihii, hyvä herra! Se on kunniallinen mies! On ruvennut yö-kulkijaksi, puutarhain avaajaksi, puun-kiipeejäksi. Luulitko yllätyksellä voittavasi tämän siveän naisen, koska yöllä kiipeät puita myöten hänen ikkunaansa? Ei ole mitään maailmassa, jota hän inhoaisi niinkuin sinua; ja kuitenkin sinä yrität. Toden totta, puhumattakaan siitä, että hän on itse sen monella tavalla sinulle osoittanut, mutta näinkö hyvin sinä olet minun nuhteistani parantunut! Ja sen minä sinulle sanon: hän on tähän saakka, ei rakkaudesta sinuun, vaan minun hartaitten pyyntöjeni tähden, ollut puhumatta siitä, mitä olet tehnyt. Mutta nyt hän ei enää aio vaieta: minä olen antanut hänelle luvan, että jos sinä olet häntä kohtaan vähänkin epämiellyttävä, niin hän saa tehdä sinulle mitä parhaaksi näkee. Mitä sinä sitten teet, jos hän sanoo tämän veljillensä?

Aatelismies, joka jo ymmärsi, mitä tarvitsi, rauhoitti nyt munkkia lujilla lupauksilla miten parhaiten voi, ja lähti sitten hänen luotaan.

Mutta kun seuraavan yön aamuhetki tuli, niin hän meni tuohon puutarhaan ja kiipesi puuta myöten ylös, ja kun hän näki ikkunan auki, astui kamariin ja riensi niin kiireesti kuin voi asettumaan kauniin lemmittynsä syliin. Tämä, joka oli suurella halulla häntä odottanut, otti hänet iloisesti vastaan ja sanoi: Suuret kiitokset herra munkille, joka neuvoi niin hyvin sinulle tien tänne. Ja sitten he iloitsivat toinen toisestansa ja puhelivat keskenään ja nauroivat makeasti hölmön munkin tuhmuudelle ja moitiskelivat keriä ja sukia ja karstoja ja huvittelivat yhdessä suuresti.

Senjälkeen järjestivät he asiansa niin, että he, tarvitsematta enää käydä herra munkin luona, kohtasivat toisiaan monina muinakin öinä yhtä suuressa ilossa.

Ja rukoilen Jumalaa, että hän pyhän laupeutensa tähden johtaisi minutkin ja kaikki kristityt, jotka sitä haluavat, mitä pikimmin sellaiseen iloon.

KAHDEKSAS KERTOMUS.

Ferondo haudataan, kun hän on syönyt erästä pulveria, kuolleena, ja apotti, joka huvittelee hänen vaimollaan, ottaa hänet haudasta, panee vankilaan ja uskottelee hänelle, että hän on kiirastulessa. Sitten hänet herätetään, ja hän elättää omanaan poikaa, joka hänen vaimollansa on apotin kanssa.

Toscanassa oli ja on vieläkin luostari, sellaisella paikalla, jossa niitä usein näemme ja jossa ihmiset eivät paljon käyneet. Ja siinä oli apottina munkki, joka oli kaikissa asioissa tavattoman pyhä, paitsi naispuuhissa, ja tätä hän osasi harjoittaa niin salaisesti, ettei juuri kukaan siitä tiennyt, ei edes aavistanut, koska häntä pidettiin ylen pyhänä ja rehellisenä joka asiassa. Nyt sattui, että apotin kanssa seurusteli paljon eräs tavattoman rikas talonpoika, jonka nimi oli Ferondo, mahdottoman kömpelö ja raaka mies, jonka seura ei miellyttänyt apottia muun kuin sen vuoksi, että hän saattoi silloin tällöin huvitella hänen tyhmyytensä kustannuksella. Ja silloin huomasi apotti, että Ferondolla oli vaimona erittäin kaunis nainen, johon hän rakastui niin palavasti, ettei ajatellut muuta yöllä eikä päivällä. Mutta hän kuuli, että vaikka Ferondo oli kaikessa muussa suhteessa tuhma ja yksinkertainen, niin tätä vaimoaan rakastamaan ja hyvin vartioimaan hän oli aivan älykäs, ja siksi apotti joutui melkein epätoivoon. Mutta koska hän oli hyvin ovela, sai hän kuitenkin Ferondon niin pitkälle, että tämä tuli vaimonsa seurassa jonkun kerran hiukan huvikseen luostarin puutarhaan. Ja siellä puheli hän heidän kanssaan iankaikkisen elämän autuudesta ja monien kuolleiden miesten ja naisten pyhistä töistä niin herättävästi, että vaimolle tuli halu ripittää itsensä apotilla, ja hän pyysi siihen lupaa Ferondolta ja sai. Kun nainen sitten tuli apotin luo, tämän suureksi mielihyväksi, itseään ripittämään ja asettui hänen jalkainsa juureen istumaan, alkoi hän, ennenkuin tuli muuta sanoneeksi: Messere, jos Jumala olisi antanut minulle oikean miehen tai ei olisi antanut minulle miestä ollenkaan, niin ehkä olisi minun ollut helppo päästä teidän opetuksellanne sille tielle, joka, kuten olette puhunut, vie meitä iankaikkiseen elämään. Mutta kun ajattelen, millainen Ferondo on, ja hänen tuhmuuttaan, niin voinpa sanoa itseäni leskeksi ja kuitenkin olen naimisissa, koska en hänen eläessään voi saada toista miestä. Sillä hän on, senkin hullu, aivan syyttä niin mahdottoman mustasukkainen minusta, etten senvuoksi voi elää hänen kanssaan muuta kuin vavistuksessa ja onnettomuudessa. Ja sentähden minä, ennenkuin ryhdyn muuhun rippiin, pyydän teitä niin nöyrästi kuin voin, että suvaitsisitte antaa minulle tässä suhteessa jonkin neuvon, sillä jos ei siitä lähdetä antamaan syytä minulle oikeaan elämään, niin vähän minua hyödyttävät ripit tai muut hyvät.

Tämä puhe kosketti sangen miellyttävästi apotin sydäntä, ja hänestä näytti siltä, kuin olisi onni nyt raivannut tien hänen suurimmalle halulleen, ja hän sanoi: Tyttäreni, minä uskon, että niin kauniille ja herttaiselle naiselle, kuin te olette, on suureksi suruksi, että hänellä on miehenä tuhmuri, mutta paljon suuremmaksi suruksi luulen olevan, jos hän on mustasukkainen. Ja koska teillä on kummankin laatuinen, niin helposti uskon, että se, mitä puhuitte ahdistuksestanne, on totta. Mutta tässä en, lyhyesti sanoen, näe muuta neuvoa enkä keinoa kuin yhden ainoan, joka on se, että Ferondon on parannuttava tuosta mustasukkaisuudesta. Lääkkeen, joka hänet parantaa, minä osaan aivan hyvin tehdä, jos teillä vaan on mieltä pitää se salassa, mitä teille nyt puhun.

Vaimo vastasi: Isäni, älkää epäilkö sitä, sillä ennen antaisin itseni tappaa kuin puhuisin mitään muille siitä, josta te minulle sanotte, etten sitä saa kertoa. Mutta miten sen voi tehdä?

Apotti vastasi: Jos toivomme, että hänestä tulee terve, on välttämätöntä, että hän joutuu kiirastuleen.

Ja kuinka, sanoi nainen, hän voi joutua sinne elävänä?

Apotti vastasi: Hänen täytyy ensin kuolla ja sitten hän sinne joutuu. Ja kun hän on kärsinyt niin paljon rangaistusta, että hän parantuu tästä mustasukkaisuudestaan, niin anomme eräillä rukouksilla Jumalalta, että Hän antaa hänen palata takaisin tähän elämään, ja Hän sen tekee.

Ja minun täytyy jäädä leskeksi? sanoi nainen.

Niin, vastasi apotti, joksikin ajaksi, ja silloin teidän on tarkoin varottava, ettette anna naittaa itseänne toiselle, sillä Jumala pahastuisi siitä suuresti, ja kun Ferondo tulee takaisin ja teidän täytyy mennä jälleen hänelle, niin olisi hän mustasukkaisempi kuin koskaan ennen.

Nainen vastasi: No kunpa hän vaan tästä pahasta paranee, ettei minun aina tarvitse olla kuin vankilassa, niin olen tyytyväinen. Tehkää kuten haluatte.

Silloin apotti sanoi: Ja minä teen sen. Mutta minkäs palkkion minä olen saava teiltä sellaisesta palveluksesta?

Isäni, sanoi nainen, mitä vaan tahdotte, jos minä voin sen antaa. Mutta mitä voisi minunlaiseni tehdä, joka kelpaisi sellaiselle miehelle kuin te olette?

Siihen apotti sanoi: Hyvä emäntä, te voitte tehdä yhtä paljon minulle kuin minä tahdon tehdä teille. Sillä niinkuin minä ryhdyn nyt yritykseen, joka on oleva teille hyväksi ja lohdutukseksi, niin voitte tekin tehdä sellaista, joka olisi minun elämäni onni ja pelastus.

Silloin sanoi nainen: Jos niin on, niin olen minä valmis.

Lahjoittakaa siis, sanoi apotti, minulle rakkautenne ja tyydyttäkää minua itsellänne, jonka tähden minä aivan palan ja riudun.

Kun nainen kuuli tämän, vastasi hän tyrmistyneenä: Voi minua, isäni, mitäs te minulta pyydätte? Minä luulin, että te olitte pyhimys. Sopiiko nyt pyhien miesten pyytää naisilta, jotka tulevat heiltä neuvoa kysymään, sellaisia asioita?

Siihen sanoi apotti: Armahaiseni, tätä älkää ihmetelkö, sillä siitä ei pyhyys tule vähemmäksi, sillä se asustaa sielussa, ja se, jota minä teiltä pyydän, on vain ruumiillista syntiä. Mutta olkoon kuinka tahansa: sellainen voima on vaan teidän suloisella kauneudellanne ollut, että rakkaus pakoittaa minut menettelemään näin. Ja sanon teille, että voitte olla kauneudestanne ylpeämpi kuin kukaan muu nainen, jos ajattelette, että se on miellyttänyt pyhimyksiäkin, vaikka he ovat tottuneet näkemään taivaallisia kauneuksia. Ja sitäpaitsi, jos olenkin apotti, niin olen myöskin mies kuin muutkin, ja, kuten näette, en ole vielä vanhakaan. Eikä teistä pitäisi olla vaikeaa tätä tehdä, jopa tulisi teidän sitä toivoakin, sillä sen aikaa, kun Ferondo on kiirastulessa, annan minä teille, tullen seuraksenne yöllä, sitä lohdutusta, jota hän olisi teille antava. Eikä tätä kukaan huomaa, sillä jokainen uskoo minusta sitä samaa ja paljon parempaakin kuin te joku aika sitten minusta uskoitte. Älkää hyljätkö armoa, jonka Jumala teille tarjoaa, sillä niitä naisia on kyllin, jotka haluaisivat sitä, jota te nyt voitte saada ja saatte, jos luotatte älykkäästi minun neuvooni. Ja sitäpaitsi on minulla kauniita ja kalliita koristuksia, jotka aion antaa teille, en kenellekään muulle. Tehkää siis, suloisin toiveeni, minulle samaa, jonka minä mielelläni teen teille.

Emäntä käänsi kasvonsa alas eikä tiennyt, miten häneltä kieltää, ja myöntyminen ei tuntunut hänestä hyvältä teolta. Kun apotti nyt näki hänen näitä sanoja kuunnelleen ja viivyttelevän vastausta, niin huomasi hän hänet jo puolittain käännyttäneensä, joten hän jatkoi monin sanoin äskeistä puhettansa. Ja ennenkuin hän lakkasi, oli hän saanut ajetuksi naisen päähän, että se oli oikeutettu teko. Ja senvuoksi sanoi nainen hämillään, että hän on valmis täyttämään kaikki hänen käskynsä, mutta ettei hän voi sitä kuitenkaan tehdä, ennenkuin Ferondo on kiirastulessa.

Silloin sanoi apotti ylen tyytyväisenä: No me toimitamme hänet sinne menemään heti. Pitäkäähän vain huolta siitä, että hän tulee huomenna tai ylihuomenna tänne seurustelemaan minun kanssani.

Ja sen sanottuaan pisti hän salaa naisen sormeen hyvin kauniin sormuksen ja laski hänet menemään.

Nainen oli iloissaan lahjasta ja odottaen toisia sellaisia alkoi hän ystävätärtensä luokse palattuaan kertoa ihmeellisiä satuja apotin hurskaudesta, ja meni heidän seurassaan kotiinsa.

Parin päivän päästä siitä tuli Ferondo luostariin, ja tuskin apotti hänet näki, niin hän päätti lähettää hänet kiirastuleen. Siksi hän otti eräänlaista pulveria, jolla oli ihmeellinen voima ja jonka hän oli saanut Levantissa eräältä suurelta ruhtinaalta, joka vakuutti Vuoren ukon sitä käyttäneen, kun tahtoi lähettää jonkun unessa paratiisiinsa tai palauttaa hänet sieltä takaisin. Tämä pulveri vaivutti, ollenkaan vahingoittamatta, antoipa sitä paljon tai vähän, henkilön, joka sitä otti, pitkäksi tai lyhyeksi ajaksi sellaiseen uneen, ettei kukaan olisi voinut sanoa hänessä olevan henkeä, niin kauan kuin pulverin voima vaikutti. Ja tätä pulveria apotti otti nyt sen verran, että se riitti pitämään Ferondoa unessa kolme päivää, ja antoi hänen juoda sen pikarillisessa viiniä, joka ei ollut vielä selvää, kammiossaan ja Ferondon mitään huomaamatta. Ja sitten hän vei hänet ristikäytävään, jossa alkoi monien muiden munkkien kanssa ilveillä hänellä ja hänen tuhmuutensa kustannuksella.

Kauan ei kestänyt, niin pulveri vaikutti ja Ferondon päähän iski yhtäkkiä niin kiivas unisuus, että hän nukkui seisoallensa ja kaatui nukuksissa maahan. Apotti oli tapahtumasta tyrmistyvinään ja antoi avata hänen vaatteensa, tuotti kylmää vettä ja vihmotti sillä hänen kasvojaan, ja käytti monia muita keinojansa, ikäänkuin hänelle olisi tullut vatsan pöhötys tai muuta sellaista ja kuin hän olisi tahtonut herättää hänessä paenneen elämän ja tajunnan. Mutta kun apotti ja munkit näkivät, ettei hän kaikesta tästä vironnut, ja kun he koskettivat hänen valtasuontaan eivätkä huomanneet siinä elon merkkiä, niin oli heistä kaikista varma, että Ferondo oli kuollut.

Sentähden lähettivät he sanan hänen vaimolleen ja sukulaisilleen, jotka tulivat kaikki kiireesti sinne. Ja kun vaimo ja omaiset olivat häntä hetken itkeneet, antoi apotti laskea hänet, niin puettuna kuin hän oli, erääsen hautaholviin.

Vaimo palasi kotiin ja sanoi päättäneensä, ettei hän koskaan eroa pikku pojasta, joka hänellä oli Ferondosta. Ja niin ollen hän jäi kotiin ja alkoi hoitaa poikaa ja rikkauksia, jotka olivat olleet Ferondon.

Apotti ja eräs bolognalainen munkki, johon hän suuresti luotti ja joka oli samana päivänä tullut Bolognasta, nousivat yöllä hiljaa ylös ja vetivät Ferondon haudasta ja kantoivat hänet erääsen kellariin, johon päivän sädekään ei päässyt ja joka oli valmistettu sellaisten munkkien vankilaksi, jotka tekivät rikoksia. Ja siellä riisuivat he hänen yltään vaatteet, pukivat hänet munkiksi ja asettivat olkikuvolle ja jättivät sinne makaamaan siksi aikaa, kunnes hän tointuisi. Ja bolognalainen munkki, jolle apotti sillä välin oli neuvonut, mitä hänen piti tehdä, alkoi, kenenkään muun siitä mitään tietämättä, odottaa Ferondon virkoamista.

Seuraavana päivänä lähti apotti eräiden munkkien kanssa ikäänkuin vierailulle Ferondon vaimon taloon ja näki hänet mustiin puettuna ja murheissaan. Ja kun hän oli naista hiukan lohduttanut, pyysi hän häntä hiljaa täyttämään lupauksensa.

Kun nainen nyt näki olevansa vapaa ja ettei häntä estellyt Ferondo eivätkä muutkaan, ja koska hän huomasi apotin sormessa vielä toisenkin kauniin sormuksen, niin sanoi hän olevansa valmis. Ja he sopivat, että apotti tulee sinne seuraavana yönä.

Kun yö oli tullut, niin apotti pukeutui Ferondon vaatteihin ja lähti munkkinsa saattamana sinne ja makasi aamuun saakka, suurimmaksi ilokseen ja mielihyväkseen, vaimon kanssa ja meni sitten takaisin luostariin. Sitten hän kulki saman tien sangen usein sellaisella asialla, ja kun joku hänet jonkun kerran kohtasi, hänen sinne mennessään tai sieltä palatessaan, niin luultiin, että Ferondo kuljeksi niillä paikoin katumusta tekemässä. Ja senjälkeen puhui kylän tyhmä väki monta kertaa tästä keskenään ja leskellekin, joka hyvin tiesi, mitä se merkitsi.

Kun Ferondo tointui ja näki olevansa kellarissa eikä tiennyt, miten hän sinne oli tullut, niin bolognalainen munkki astui sisään pitäen kauheaa ääntä ja raipat kainalossa, tarttui Ferondoon ja antoi hänelle kunnollisesti selkään. Ferondo itki ja huusi ja kysyi kysymistään: Missä minä olen?

Munkki vastasi hänelle: Sinä olet kiirastulessa.

Mitä, sanoi Ferondo, olenko minä sitten kuollut?

Tietysti, sanoi munkki.

Silloin rupesi Ferondo valittelemaan omaa, vaimonsa ja poikansa kohtaloa ja puhui maailman hassuimpia asioita.

Sitten toi munkki hänelle vähän ruokaa ja juomaa. Ja kun Ferondo näki sen, sanoi hän: Häh? Syövätkös kuolleetkin?

Munkki sanoi: Syövät. Ja nämä, joita sinulle tuon, ovat niitä, jotka sinun entinen vaimosi lähetti tänä aamuna kirkkoon, sitä varten, että luettaisiin messuja sielusi puolesta. Mutta Isä Jumala tahtoi, että ne on tuotava tänne sinulle.

Silloin sanoi Ferondo: Jumala siunatkoon vaimoani hyvällä vuodella. Mutta olin minäkin hänelle hyvä, ennenkuin kuolin, niin että pidin häntä kaiken yötä sylissäni enkä muuta tehnyt kuin suutelin häntä, ja teinpä muutakin, kun halu tuli.

Ja sitten hän alkoi syödä ja juoda, sillä hänellä oli kova nälkä. Mutta kun viini ei tuntunut hänestä liioin hyvältä, sanoi hän: Jumala rangaiskoon häntä, ettei hän antanut papille viiniä muurin vieressä olevasta tynnyristä.

Kun hän oli syönyt, niin munkki tarttui häneen uudestaan ja antoi samoilla raipoilla hänelle kelvollisesti selkään. Ferondo huusi kovasti ja sanoi sitten: Ai, miksi sinä teet näin minulle?

Munkki vastasi: Siksi, että Isä Jumala on käskenyt tekemään sitä kaksi kertaa päivässä. Ja minkä tähden? kysyi Ferondo. Munkki sanoi: Sen tähden, että sinä olit mustasukkainen, vaikka sinulla oli vaimona paras nainen, mitä seudullasi oli.

Oi voi, sanoi Ferondo, puhut totta. Ja kaikkein suloisin, hän oli suloisempi kuin sokeri. Mutta minä en tiennyt, että Isä Jumala pahastuu, jos mies on mustasukkainen, muuten en olisi sellainen ollut.

Munkki vastasi: Tämä olisi sinun ollut huomattava silloin, kun olit siellä, ja tehtävä parannus. Ja jos käy niin, että vielä sinne palaat, niin paina mieleesi, mitä nyt sinulle teen, niin ettet ole enää koskaan mustasukkainen.

Ferondo kysyi: Häh, palaakos sitten sinne kukaan, joka on kuollut?

Palaa, sanoi munkki, jos Jumala niin tahtoo.

Oi, sanoi Ferondo, jos minä sinne palaan, niin minä olen paras aviomies maailmassa. Minä en häntä lyö, enkä hauku, muusta kuin vähän viinin tähden, jota hän lähetti meille tänä aamuna, eikä lähettänyt edes kynttilää, joten sain syödä pimeässä!

Munkki sanoi: Teki hän senkin, mutta ne paloivat messussa.

Ahaa, sanoi Ferondo, sinä puhut totta. Ja jos minä sinne palaan, niin minä annan varmasti hänen tehdä, mitä hän vain tahtoo. Mutta sanopas, kuka sinä olet, joka teet minulle tällaista?

Munkki vastasi: Minä olen kuollut minäkin, ja olin kotoisin Sardiniasta. Mutta kun kehuin suuresti erästä isäntääni siitä, että hän oli mustasukkainen, niin tuomitsi Jumala minut tähän rangaistukseen: antamaan sinulle ruokaa ja juomaa ja selkään, siihen saakka, kunnes hän päättää sinusta ja minusta toisin.

Ferondo kysyi: Eikö täällä ole ketään muita kuin me kaksi.

Munkki vastasi: On, tuhansittain, mutta sinä et voi nähdä etkä kuulla heitä, eivätkä he sinua.

Silloin sanoi Ferondo: Ja kuinka kaukana me ollaan sieltä meidän puolesta?

Hohoi, vastasi munkki, ei jaksa lentää lintu, joka laulaa, vaikk'ei ole päätä, ei kaulaa!

No älähän, se on pitkä matka, sanoi Ferondo. Sitten me taidetaankin olla, mikäli minusta näyttää, ihan maailman lopussa, niin sinne on matkaa.

Näillä ja muilla samanlaisilla pakinoilla, ruualla ja selkäsaunoilla pidätettiin Ferondoa siellä kymmenen kuukautta, joiden kuluessa apotti kävi sangen usein hyvän onnen suosimana kauniin vaimon luona ja vietti hänen kanssaan aikaansa maailman hauskimmalla tavalla.

Mutta, niinkuin onnettomuuksia usein sattuu, niin tuli vaimo raskaaksi ja ilmoitti siitä heti, kun sen huomasi, apotille. Ja senvuoksi arvelivat he molemmat, että Ferondo on viipymättä palautettava kiirastulesta takaisin elämään sekä vaimonsa luokse, jotta vaimo saisi sanoa olevansa raskaana hänestä.

Apotti antoi siis seuraavana yönä kutsua Ferondoa teeskennellyllä äänellä vankilassa ja sanoa hänelle:

Ferondo, rohkaise itsesi, sillä Jumala tahtoo, että sinun on palattava maailmaan. Sinne palattuasi saat sinä vaimostasi pojan, jonka nimen sinun pitää kutsuman Benedictus, sillä Jumala antaa sinulle tämän armon hurskaan apottisi ja vaimosi rukousten tähden sekä rakkaudesta pyhään Benedictukseen.

Kun Ferondo tämän kuuli, tuli hän hyvin iloiseksi ja sanoi: Se on minusta mieleen. Jumala siunatkoon hyvällä vuodella, herraa Herra Jumalaa ja apottia ja pyhää Benedictusta ja minun omaa suloista vaimoani, juustovelliäni, mesikakkuani.

Apotti antoi nyt juottaa hänelle viinissä, jota oli hänelle lähettänyt, sitä entistä pulveria sen verran, että se nukutti hänet noin neljäksi tunniksi, ja vei hänet jälleen omiin vaatteihinsa puettuna hiljakseen takaisin siihen hautaan, johon hänet oli haudattu.

Aamulla päivän tullessa Ferondo tointui ja näki eräästä holvin aukosta valoa, jota hän ei ollut nähnyt hyvinkään kymmeneen kuukauteen. Ja koska hän tunsi olevansa elävä, niin hän alkoi huutaa: Avatkaa, avatkaa! Ja samassa hän itse puskemaan päällään holvin luukkua niin lujasti, että sai sen liikkumaan, sillä se oli helppo siirtymään. Ja hän alkoi juuri lykätä sitä kokonaan pois, kun munkit, jotka olivat olleet aamumessussa, juoksivat sinne ja tunsivat Ferondon äänen ja näkivät hänen jo astuvan ulos kammiosta. Tästä oudosta tapauksesta he peljästyivät niin, että juoksivat pakoon ja menivät apotin luo.

Apotti oli muka juuri nousemaisillaan rukoilemasta ja sanoi: Lapset, älkää peljätkö, ottakaa ristinmerkki ja pyhää vettä ja tulkaa minun perästäni; katsokaamme, mitä Jumala väkevyydessään tahtoo meille näyttää! Ja he tekivät niin.

Ferondo oli astunut ulos haudasta, aivan kalpeana, koska hän ei ollut nähnyt taivaan valoa pitkään aikaan. Ja kun hän näki apotin, heittäysi hän hänen jalkoihinsa ja sanoi: Isäni, mikäli minulle on ilmoitettu, ovat teidän ja pyhän Benedictuksen ja vaimoni rukoukset lunastaneet minut kiirastulen vaivoista ja palauttaneet takaisin elämään, jonka tähden minä rukoilen Jumalaa, että hän antaisi teille hyvän vuoden ja iloisia päiviä, nyt ja iankaikkisesti.

Apotti sanoi: Kiitetty olkoon Jumalan kaikkivalta! Ja nyt, poikani, koska Jumala on sinut lähettänyt tänne takaisin, mene kotiisi ja lohduta vaimoasi, joka on aina siitä asti, kun sinä lähdit tästä elämästä, kylpenyt kyyneleissä. Ja ole vasta Jumalan ystävä ja palvelija.

Ferondo vastasi: Isäni, niin sanottiin minulle sielläkin, olkaa te huoletta, sillä kun hänet tapaan, muiskaan heti hänelle suuta, niin hyvä hän minusta on.

Apotti oli munkkiensa seuraan jäätyään suuresti ihmettelevinään tätä tapausta ja käski laulamaan hurskaasti Misereren.

Ferondo palasi kyläänsä, ja kaikki, jotka hänet siellä näkivät, menivät häntä pakoon, niinkuin on tapana peljätä hirmuisia asioita, mutta Ferondo huusi heitä takaisin ja vakuutti nousseensa ylös kuolleista. Ja hänen vaimonsakin pelkäsi ensin häntä. Mutta kun ihmiset hänen suhteensa jonkun verran rauhoittuivat ja näkivät, että hän oli elävä, niin he kysyivät häneltä monia asioita. Ja hän vastasi heille kaikille, ikäänkuin olisi viisaana sinne palannut, ja kertoi heille uutisia heidän omaistensa sieluista, ja keksi omasta päästään maailman kauneimpia satuja kiirastulesta. Ja hän kuvaili kokoontuneelle kansalle ilmoitusta, jonka hän oli saanut enkeli Aprielin suun kautta ennen ylösnousemustaan.

Sitten hän palasi vaimonsa kanssa kotiinsa ja ryhtyi hoitamaan omaisuuttaan, ja teki mielestään vaimonsa raskaaksi. Ja onneksi tapahtui, että vaimo synnytti oikeaan aikaan, niiden hullujen mielipiteen mukaan, jotka luulevat, että nainen kantaa tasan yhdeksän kuuta, poikalapsen, joka sai nimen Benedictus Ferondi.

Ferondon palaaminen ja hänen sanansa lisäsivät, koska melkein jokainen uskoi, että hän oli noussut ylös kuolleista, tavattomasti apotin pyhyyden mainetta. Ja Ferondo, joka oli saanut mustasukkaisuuden tähden paljon selkäänsä, ei ollut enää mustasukkainen, vaan oli siitä parantunut, niinkuin apotti oli hänen vaimolleen luvannutkin. Tähän oli vaimo tyytyväinen, ja eli sitten kunniallisesti niinkuin ennenkin miehensä kanssa, tavaten tosin kuitenkin, milloin vaan säädyllisesti sen voi, mielellään apottia, joka oli auttanut häntä niin hyvin ja hartaasti hänen suurimmassa tarpeessaan.

NELJÄS PÄIVÄ

ENSIMÄINEN KERTOMUS.

Tancredi, Salernon ruhtinas, surmaa tyttärensä rakastajan ja lähettää hänen sydämensä tyttärelle kultaisessa maljassa. Tämä kaataa sydämen päälle myrkkyvettä, juo sen ja kuolee.

Tancredi, Salernon ruhtinas, olisi ollut sangen inhimillinen ja lempeäluontoinen herra, ellei hän vanhoilla päivillään olisi tahrannut käsiään rakastavain verellä. Hänellä oli koko elämänsä aikana ainoastaan yksi tytär, mutta onnellisempi olisi hän ollut, ellei hänellä olisi ollut sitäkään.

Isä rakasti tuota tytärtään niin hellästi kuin koskaan mikään isä lienee tytärtään rakastanut; mutta tämän hellän rakkauden vuoksi ei hän voinut hänestä erota eikä naittanut häntä, vaikka Ghismonda, se oli tytön nimi, oli jo monta vuotta ohi sen iän, jolloin hänen olisi tullut saada mies. Vihdoin hän kuitenkin antoi hänet eräälle Capuan herttuan pojalle, mutta tämän kanssa eli tytär ainoastaan lyhyen aikaa, jäi leskeksi ja palasi isänsä luokse.

Ghismonda oli ruumiiltaan ja kasvoiltaan niin kaunis kuin nainen koskaan ollut lienee, ja nuori ja voimakas ja älykkäämpi kuin naiselta saatettiin vaatia. Ja koska hän eli hellän isänsä luona ylhäisenä naisena monissa mukavuuksissa ja kuitenkin näki, että isä, rakkauden tähden, jota hän tunsi tytärtään kohtaan, piti vähän huolta siitä, että hänet olisi naitettu uudestaan, ja hän itse taas ei pitänyt soveliaana pyytää sitä isältään, niin hän päätti hankkia itselleen salaa, jos mahdollista, oivallisen rakastajan.

Ja kun hän näki isänsä hovissa käyvän paljon mieshenkilöitä, niin ylimyksiä kuin muitakin, kuten tiedämme hoveissa oleskelevan, ja arvosteli heidän käytöstään ja tapojaan, niin miellytti häntä muiden joukossa suuresti eräs hänen isänsä nuori hovimies nimeltä Guiscardo, joka oli tosin aivan halpasyntyinen, mutta mieleltään ja käytökseltään ylevämpi kuin yksikään noista muista. Ja kun hän sai usein nähdä Guiscardoa, syttyi hän salaa julmasti häneen ja ihaili hänen olemustaan yhä enemmän. Nuorukainen, joka oli sangen tarkkanäköinen, huomasi myöskin pian tämän, ja hän sulki silloin Ghismondan niin kiihkeästi ajatuksiinsa, että käänsi mielensä pois kaikesta muusta paitsi rakkaudesta häneen.

Sillä tavoin he nyt rakastivat salaisesti toisiaan, eikä nuori nainen toivonut mitään niin suuresti kuin saada jo olla Guiscardon kanssa kahden kesken; mutta kun hän ei tämän rakkautensa vuoksi voinut uskoa aikomuksiaan kenellekään, niin mietti hän ovelan keinon, jolla hän saattoi ilmaista asiansa hänelle.

Ghismonda kirjoitti kirjeen ja neuvoi siinä nuorukaiselle, mitä tämän oli tehtävä, jos tahtoi huomenna tulla hänen luokseen, ja pani sitten kirjeen ruokotorveen ja antoi sen kujeillen Guiscardolle ja sanoi: Anna tämä tänä iltana palkeeksi palvelijattarellesi, kun hän sytyttää valkean.

Guiscardo otti sen ja ajatteli, ettei nainen kai antanut hänelle sitä lahjaa ilman tarkoitusta eikä syyttä niin sanonut, ja lähti sieltä. Ja kun hän tuli kotiin, tarkasteli hän ruokoa ja huomasi, että se oli halkaistu, ja kun hän sen avasi, niin hän löysi sisästä kirjeen Ghismondalta. Ja hän luki sen ja ymmärsi hyvin, mitä hänen oli tehtävä, ja oli nyt tyytyväisempi kuin ihminen koskaan on ollut, ja ryhtyi toteuttamaan aiettaan: mennä Ghismondan luokse sillä tavalla kuin tämä oli hänelle neuvonut.

Ruhtinaan palatsin vieressä oli vuoreen kaivettu luola, ammoisia aikoja sitten tehty, johon kallion läpi koverrettu aukko antoi heikkoa valoa; mutta koska luolaa ei enää yhtään käytetty, peittivät aukon melkein kokonaan sen päälle kasvaneet orapensaat ja ruohot. Ja tähän luolaan saattoi mennä salaportaita myöten kamarista, joka oli palatsin alakerrassa ja jossa juuri Ghismonda asui, joskin sangen luja ja lukittu ovi sulki pääsyn portaille. Ja niin olivat nämä portaat unohtuneet kaikkien mielestä, koska niitä ei oltu ammoisiin aikoihin käytetty, että tuskin kukaan muisti niitä olemassakaan olleen.

Mutta lemmen silmillehän ei ole mikään niin salaista, ettei niiden katse siihen ulottuisi, ja niinpä se johdatti nyt nuo portaat rakastuneen naisen mieleen. Tämä vaivasi monta päivää itseään ja koetteli avaimia silloin, kun sitä ei kukaan huomannut, ennenkuin hänen onnistui avata ovi. Ja kun se viimein aukesi, laskeutui hän yksinään luolaan ja näki reiän katossa, ja sitä tietä hän sitten pyydätti Guiscardoa koettamaan tulla hänen luokseen, ja ilmoitti hänelle, miten ylhäällä aukko oli maasta.

Tätä varten nuorukainen hankki itselleen nopeasti köyden, johon laittoi solmuja ja silmukoita, niin että sen avulla voi laskeutua alas ja kiivetä ylös. Ja kun hän oli pukeutunut nahkoihin, varjellakseen itseään okailta, niin hän meni seuraavana yönä, hiiskumatta kellekään koko asiasta, luolan aukolle, kiinnitti köyden toisen pään lujaan puun runkoon, joka oli kasvanut aukon suulle, ja laskeutui köyttä myöten sitten luolaan naista odottamaan.

Seuraavana päivänä Ghismonda teeskenteli haluavansa nukkua ja lähetti pois seuranaiset luotaan ja sulkeutui yksinään lukon taakse huoneesensa. Ja sitten hän avasi salaoven ja laskeutui luolaan, ja koska hän tapasi Guiscardon jo siellä, syntyi heidän keskensä ihmeellinen riemu. Sen jälkeen menivät he yhdessä Ghismondan kamariin ja viettivät siellä suurimman osan päivää tavattomaksi mielihyväkseen; ja kun he olivat älykkäästi järjestäneet asiansa sillä tavalla, että heidän rakkautensa pysyisi salassa, niin Guiscardo palasi luolaan ja Ghismonda sulki oven ja tuli takaisin seuranaistensa luo.

Seuraavana yönä Guiscardo nousi köyttä pitkin pois aukosta, josta oli sinne tullutkin, ja meni kotiin. Mutta kun hän kerran oli tämän tien oppinut, tuli hän sinne ajan kuluessa vielä monta kertaa takaisin.

Mutta onni, joka kadehti niin pitkää ja suurta iloa, muutti surkealla tapahtumalla rakastavaisten riemun katkeriksi kyyneleiksi.

Tancredilla oli tapana tulla jonkun kerran yksinään tyttärensä kamariin ja oleskella ja jutella siellä hänen kanssaan jonkun aikaa ja sitten lähteä pois. Niinpä hän eräänäkin päivänä meni päivällisten jälkeen sinne alas, sillaikaa kun tytär Ghismonda oli lähtenyt kaikkien seuranaistensa kanssa puutarhaan. Ja kun hän oli kenenkään näkemättä ja kuulematta tullut kamariin eikä tahtonut vaatia Ghismondaa pois hänen huvistaan, ja koska hän näki, että ikkuna oli suljettu ja sängyn verhot laskettu alas, niin hän asettui istumaan sängyn jalkapäähän jakkaralle nurkkaan, kallisti päänsä vuodetta vasten ja veti verhot eteensä, ikäänkuin tahallaan sinne piiloutuen, ja nukahti.

Kun hän nyt siinä nukkui, niin astui Ghismonda, joka kovaksi onneksi oli juuri sinä päivänä kutsunut Guiscardon luokseen ja oli nyt senvuoksi jättänyt naisensa puutarhaan, hiljaa kamariinsa. Ja kun hän oli lukinnut oven takanaan, avasi hän, huomaamatta, että kamarissa oli ketään, oven Guiscardolle, joka jo häntä odotti, ja he menivät tapansa mukaan vuoteesen; mutta juuri kun he leikitsivät ja huvittelivat keskenään, tapahtui, että Tancredi heräsi ja kuuli ja näki, mitä Guiscardo ja hänen tyttärensä tekivät. Siitä hän tuli suunnattoman pahoilleen ja aikoi ensin purkaa vihansa suoraan, mutta malttoi kuitenkin mielensä ja vaikeni ja pysyi piilossa niinkuin voi, saattaakseen sitä ovelammin ja itselleen häpeää tuottamatta täyttää ne aikeet, jotka jo olivat hänen mieleensä johtuneet ja jotka hän päätti toteuttaa.

Rakastavaiset olivat pitkän aikaa yhdessä, kuten heidän tapansa oli, eivätkä huomanneet Tancredia. Ja kun heidän mielestään oli aika erota ja he nousivat vuoteesta, niin Guiscardo palasi luolaan ja Ghismonda poistui kamarista, josta sitten myöskin Tancredi, vaikka oli vanha mies, laskeutui ikkunasta ulos puutarhaan ja meni sieltä kenenkään huomaamatta ja kuolemaan saakka murheissaan huoneesensa. Ja hänen käskystään otti kaksi miestä Guiscardon seuraavana yönä, kun hän ensi unen hetkellä nousi luolasta ylös, kiinni, sillä nahkatamineet olivat hänelle haitaksi, ja veivät hänet salaa Tancredin eteen.

Melkein itkien sanoi tämä, kun hänet näki: Guiscardo, minun hyvyyteni sinua kohtaan ei olisi ansainnut sitä loukkausta ja häpeää, jonka minun kodilleni tuotit, niinkuin tänään omilla silmilläni näin.

Tähän Guiscardo ei vastannut muuta kuin: Rakkauden voima oli väkevämpi kuin sekä teidän että minun.

Tancredi käski sitten, että häntä oli vartioitava salaa siellä eräässä huoneessa; ja niin tehtiin.

Seuraavana päivänä, kun Ghismonda ei vielä tiennyt mitään tästä, lähti Tancredi tapansa mukaan, mietittyään monenlaisia eri aikeita, päivällisen jälkeen tyttärensä kamariin ja kutsutti hänet sinne ja sulkeutui hänen kanssaan lukon taakse ja alkoi itkien: Ghismonda, luulin tuntevani sinun kuntosi ja kunniasi eikä olisi mieleeni johtunut, vaikka minulle olisi vakuutettu, jos en olisi nähnyt sitä omin silmin, että sinä voisit edes ajatuksin, vielä vähemmin teoin, antautua yhteyteen miehen kanssa, joka ei ole puolisosi. Ja sitä olen minä koko sen vähäisen elämäni, mitä vanhuus minulle enää täällä suo, aina murehtiva, milloin sitä muistan. Ja jospa Jumala olisi edes sallinut, kun sinun kerran piti tällaiseen häpeään pyrkiä, että olisit valinnut itsellesi miehen, joka olisi ollut sinun aatelisi arvon mukainen. Mutta niistä kaikista, jotka hovissani oleskelevat, sinä valitsit Guiscardon, halpasyntyisimmän nuorukaisen, jota on kasvatettu hovissamme pienestä pojasta aina tähän päivään saakka melkein armosta. Siten tuotit sinä minulle niin suuren sieluntuskan, etten tiedä, mikä päätös minun nyt on tekeminen. Mitä minä teen Guiscardolle, jonka annoin ottaa kiinni viime yönä, kun hän tuli ulos aukosta, ja jota nyt pidän vankilassa, sen olen jo päättänyt. Mutta, kautta Jumalan, en tiedä, mitä minun on sinulle tehtävä. Toisaalle minua vetää isänrakkaus, jota olen aina tuntenut sinua kohtaan lujemmin kuin mikään isä tytärtään kohtaan, ja toisaalle taas oikeutettu viha tämän sinun suuren hullutuksesi tähden. Toinen tahtoo, että minun on annettava sinulle anteeksi, ja toinen vaatii, että minun on luontoani vastaan oltava sinulle julma. Mutta ennenkuin teen päätökseni, haluan kuulla, mitä sinulla on puolestasi sanottavaa.

Ja näin puhuttuaan isä painoi kasvonsa alas ja itki kuin kovaa kuritusta saanut lapsi.

Kun Ghismonda kuuli isänsä sanat ja huomasi, että salainen rakkaus oli tullut ilmi, vieläpä Guiscardo joutunut kiinni, niin tunsi hän sanomatonta tuskaa ja oli vähällä ilmaista sen valituksilla ja kyyneleillä, niinkuin naiset yleensä tekevät. Mutta hänen ylpeä mielensä masensi sellaisen arkamaisuuden, ja ihmeellisellä voimalla piti hän kasvonsa lujina, ja hän päätti, että hän lähtee mieluummin vaikka tästä elämästä kuin rukoilee sanallakaan puolestaan, sillä hän piti jo Guiscardoakin kuolleena.

Ja niinpä hän vastasi isälle, ei suinkaan kuin sureva ja rikoksensa rangaistuksen kärsivä nainen, vaan huolettomasti ja uljaasti, kyynelettömin kasvoin ja aivan levollisen näköisenä: Tancredi, en aio kieltää tekoani enkä pyytää armoa, sillä toinen niistä ei minua nyt auttaisi ja toisesta en apua itselleni tahdo. Enkä myöskään millään tavoin koeta taivutella sinun lempeyttäsi ja isänrakkauttasi puolelleni, vaan tahdon tunnustaa totuuden ja samalla ensin puhdistaa selvillä syillä kunniani ja sitten voimakkaalla teolla toteuttaa sen, mitä suuri sieluni haluaa. Totta on, että olen rakastanut ja rakastan Guiscardoa, ja niin kauan kuin elän, ja sitä ei kestä kauan, olen häntä rakastava; ja jos vielä kuoleman jälkeen toinen toista rakastaa, niin en häntä rakastamasta lakkaa. Mutta pelkkä naisellinen heikkous ei minua vietellyt siihen, vaan enemmänkin sinun huono huolenpitosi, kun et naittanut minua, ja Guiscardon omat avut. Olisihan sinun, Tancredi, pitänyt ymmärtää, että kun kerran itse olet lihaa ja verta, niin on siittämäsi tytärkin lihaa ja verta, eikä puuta tai kiveä, ja sinun olisi pitänyt ja pitää muistaa, vaikka oletkin jo vanha, millä tavalla ja muodolla ja voimalla nuoruuden lait oikeutensa ottavat. Ja vaikka oletkin miehenä viettänyt parhaat vuotesi asetoimissa, niin olethan kuitenkin kokenut, millä tavoin joutenolo ja mukavuus vaikuttavat yksin vanhoihinkin, puhumattakaan nuorista. Minä olen siis, sinun lapsenasi, lihaa ja verta, mutta olen kuitenkin saanut elää vasta niin vähän, että voin pitää itseäni vielä aivan nuorena, ja näistä molemmista syistä olen lihallisille himoille sangen altis. Ja niille lisäsi vielä tavatonta voimaa se seikka, että sain jo naimisissa ollessani kokea, miten suloista on tyydyttää sellaisia himoja. Tuota voimaa minä en jaksanut vastustaa, vaan päätin minä, koska olin nuori ja nainen, seurata sitä sinne, mihin se minua tahtoi, ja rakastuin. Mutta totisesti ponnistin kaikki voimani, ettei siitä, johon minun luonnollinen synnillisyyteni minut veti, koituisi häpeää ei sinulle eikä minulle, mikäli minä suinkin saatoin. Ja armahtava rakkaus ja hyvä onni keksivät ja neuvoivatkin minulle silloin salapolun, jota myöten pääsin ainoankaan tietämättä toivojeni määrään, enkä sitä, olkootpa sen nyt näyttäneet sinulle muut tai tiesitpä sen itsestäsi, kiellä. En ottanut Guiscardoa sattumasta, niinkuin monet tekevät, vaan valitsin hänet vakaasti harkiten kaikkia muita parempana, ja varovasti ja ajattelevasti johdin hänet luokseni ja kauan olen nyt, jolloin molemmat meistä noudattivat sitkeästi älyä, nauttinut haluni tyydyttämisestä. Mutta lisäksi näytät sinä, seuraten enemmän yleistä arvostelua kuin totuutta, soimaavan minua, paitsi tuosta rakkauden synnistä, myöskin ja erikoisen katkerasti siitä, että olen alentunut alhaiselle miehelle, ikäänkuin sinun ei olisi tarvinnut suuttua, jos minä olisin valinnut jonkun aatelisen. Mutta tällä sinä et oikeastaan soimaa minun syntiäni, vaan rikollista kohtaloa, joka niin usein nostaa arvottomat korkealle ja jättää alas kaikkein arvokkaimmat. Mutta heittäkäämme nyt tämä ja katso kaiken olevaisen alkua, niin huomaat, että meillä kaikilla, jotka olemme lihaa ja verta, oli alussa samanlainen veri, ja että yhteinen Jumala antoi kullekin sielulle samanlaiset voimat, samanlaiset kyvyt ja samanlaisen älyn. Ainoastaan kunto eroitti meidät, jotka synnyimme ja yhä synnymme kaikki yhdenlaisina, ja niitä, joilla oli kuntoa enemmän ja sitä käyttivät, sanottiin ylhäisiksi, mutta muut jäivät alhaisiksi. Ja vaikka aivan päinvastainen tapa tämän lain sitten on peittänyt, niin ei se silti ole poistettu eikä kadonnut luonnosta eikä hyvien tapojen joukosta. Ja siksi se, joka elää kunnokkaasti, osoittaa ilmeisesti olevansa ylhäinen, ja virheen tekee se, joka muuksi häntä nimittää, eikä hän, jota muuksi nimitetään. Katso vaan kaikkia ylimyksiäsi ja arvostele heidän tekojaan ja tapojaan ja vertaa sitten heihin Guiscardoa, niin sinä sanot, jos tuomitset ilman vihaa, että Guiscardo on kaikista aatelisin ja sinun ylimyksesi ovat kaikki alhaisia. Guiscardon kuntoa ja luonnetta arvostellessani en luottanut kenenkään muun tuomioon kuin sinun sanojesi ja omien silmieni. Ken häntä on ylistänyt enemmän kuin sinä ylistit kaikista niistä kiitettävistä seikoista, joiden tähden kunnon miestä tulee kehua? Ja oikeassa sinä olitkin. Sillä elleivät silmäni pettäneet, et ole lausunut hänestä ainoatakaan kiitosta, jota en olisi hänen nähnyt teoillaan ansaitsevan, vieläpä paljon ihmeellisemmässä määrin kuin sinun sanasi voivat sitä ilmaista. Jos olisin jossakin suhteessa erehtynyt, niin itsepä sinä johdit minua harhaan. Ja sinä sanot, että minä olen alentunut alhaiselle miehelle. Se ei ole totta. Mutta jos edes sanoisit: köyhälle, niin voisin omaksi häpeäksesi myöntää, että sellaiseen komeaan asemaan sinä olet tiennyt auttaa kelvollisen miehen ja palvelijasi. Mutta köyhyyshän ei riistä keltään aateluutta, joskin tekee varattomaksi. Monet kuninkaat, monet mahtavat ruhtinaat ovat aikoinaan olleet köyhiä, ja monet sellaiset, jotka kuokkivat maata ja paimentavat lampaita, ovat olleet ennen hyvinkin rikkaita; ja niin on vieläkin. Karkoita siis viimeinenkin epäilys, mitä sinun on tehtävä minulle, jos haluat vanhuutesi viimeisessä iässä tehdä sellaista, jota sinun ei ollut tapana nuorena tehdä, nimittäin julmuuksia. Ja anna vimmasi purkautua minuun, kun kerran olen suurin vikapää tähän syntiin, jota en aio sanallakaan anteeksi rukoilla, jos se mikä synti on. Sillä minä vakuutan sinulle, että minkä sinä Guiscardolle olet tehnyt tai teet, sen olen tekevä, jos et tee samaa minulle, itselleni omilla käsilläni! Ja nyt, mene naisten kanssa kyyneleitä valuttamaan ja käytä julmuutta ja tapa meidät samalla iskulla molemmat, jos luulet meidän sen ansaitsevan.

Ruhtinas tunsi kyllä tyttärensä luonteen suuruuden, mutta ei kuitenkaan uskonut, että hän oli niin lujasti kuin hänen sanansa soivat, päättänyt tehdä sen, mitä sanoi. Sentähden hän Ghismondan luota lähdettyään, vaikka olikin hyljännyt ajatuksen osoittaa tyttärelleen itselleen jollakin tavoin julmuuttaan, päätti jäähdyttää hänen rakkauttaan tuon toisen tuholla. Ja hän antoi niille kahdelle, jotka vartioivat Guiscardoa, käskyn, että heidän oli meteliä nostamatta Guiscardo seuraavana yönä kuristettava, otettava hänen sydämensä ja tuotava hänelle. Nämä tekivät niinkuin heitä oli käsketty.

Kun sitten seuraava päivä tuli, niin ruhtinas tuotatti itselleen suuren ja kauniin kultaisen maljan ja pani siihen Guiscardon sydämen, ja lähetti uskotuimman palvelijansa viemään sitä tyttärelle, käskien hänen sitä antaessaan sanoa: Isäsi lähettää tämän sinulle, ilahduttaakseen sinua sillä, jota sinä enimmän rakastat, niinkuin sinäkin lohdutit häntä sellaisella, jota hän enimmän rakasti.

Ghismonda, joka ei horjunut hirveässä päätöksessään, oli kohta, kun isä lähti hänen luotaan, tuottanut itselleen myrkyllisiä juuria ja yrttejä, jotka hän liuensi veteen jo valmiiksi siltä varalta, että se, mitä hän pelkäsi, tapahtuisi. Ja kun palvelija tuli ja toi lahjan ja lausui hänelle ruhtinaan sanat, Ghismonda otti maljan vastaan lujin kasvoin; ja kun hän sen avasi ja näki sydämen, ymmärsi hän nuo sanat ja tiesi aivan varmasti, että se oli Guiscardon sydän.

Siksi käänsi hän kasvonsa palvelijan puoleen ja sanoi: Ei ollutkaan kultaa halvempi hautakammio kyllin arvokas sellaiselle sydämelle kuin tämä on; isäni on menetellyt siinä asiassa sangen älykkäästi.

Ja niin sanoen hän kohotti maljan huulilleen ja suuteli sydäntä ja sanoi sitten: Aina ja joka suhteessa tähän elämäni viimeiseen hetkeen saakka olen huomannut isäni rakkauden ylen helläksi minua kohtaan, mutta kaikkein enimmin juuri nyt; ja vie hänelle siksi viimeiset kiitokseni, mitä hänelle koskaan enää annan, tästä näin suuresta lahjasta.

Näin hän sanoi; ja kumartuen maljan puoleen, jota hän käsillään puristi, hän katsoi sydäntä ja lausui: Oi kaikkien ilojeni armahin asunto, kirottu olkoon sen miehen julmuus, joka näyttää nyt sinut näille ruumiillisille silmilleni! Olisi minulle riittänyt katsella sinua sielunikin silmin joka hetki. Sinä olet nyt matkasi vaeltanut ja eronnut sillä tavalla kuin kohtalo osaksesi sääsi: päässyt olet päähän, johon jokainen rientää. Jättänyt olet maailman surkeudet ja vaivat, ja onpa vielä vihamiehesi lahjoittanut sinulle hautakammion, jonka sinun arvosi ansaitsee. Mitään muuta ei sinun hautajaisjuhlistasi puuttunut kuin hänen kyyneleensä, jota sinä niin suuresti eläessäsi rakastit, ja että ne saisit, johdatti Jumala armottoman isäni mieleen, että hänen on lähetettävä sinut minulle. Ja minä annan ne sinulle, vaikka olinkin päättänyt, että olen kuoleva selkein silmin ja mitään pelkäämättömin kasvoin. Ja kun olen ne sinulle antanut, niin viivyttelemättä teen sen, mikä yhdistää minun sieluni siihen sieluun, jonka uskollinen vartia sinä, oi sydän, olit. Ja kenenpä seurassa voisin tyytyväisempänä ja turvallisempana mennä tuntemattomille maille kuin rakastettuni sielun? Olen varma, että hän vieläkin on tuossa sydämessä ja silmäilee tätä hänen ja minun ilojeni asuntoa. Ja minä tiedän, että hän, joka minua rakastaa, odottaa sieluani, joka häntä rakastaa yli kaiken.

Niin sanoen hän kallisti kasvonsa maljan yli ja alkoi naisellisesti vaikertelematta vuodattaa kyyneleitä, kuin hänen silmissään olisi ollut hyrskyvä lähde, ja itki niin, että sitä oli ihme nähdä, ja suuteli lukemattomia kertoja elotonta sydäntä.

Hänen naisensa, jotka seisoivat ympärillä, eivät ymmärtäneet, mikä sydän se oli, eivätkä, mitä hänen sanansa tarkoittivat, mutta sääli valtasi heidät niin, että he kaikki itkivät ja kyselivät häneltä hellästi syytä hänen itkuunsa, mutta turhaan. Ja sitten koettivat he, mikäli tiesivät ja taisivat, häntä lohdutella. Mutta kun Ghismonda arveli kyllin itkeneensä, kohotti hän päänsä ja kuivasi silmänsä ja sanoi: Oi suuresti rakastettu sydän, kaikki velvollisuuteni sinua kohtaan on täytetty, ei jäänyt muuta tekemättä kuin kiirehtiä sieluani sinun sielusi seuraan.

Ja niin sanoen hän käski antamaan itselleen sen pullon, johon hän oli edellisenä päivänä valmistanut myrkkyvettä, ja kaatoi sen maljaan, jossa tuo hänen monilla kyynelillä kirkastamansa sydän oli. Ja pelottomasti hän vei maljan huulilleen ja tyhjensi sen pohjaan. Ja kun hän oli sen juonut, nousi hän malja kädessä vuoteelleen ja asettui siihen niin siveästi kuin saattoi, sijoittaen rakkaan vainajan sydämen oman sydämensä kohdalle, ja odotti sanaakaan lausumatta kuolemaa.

Seuranaiset, jotka näkivät ja kuulivat nämä asiat, vaikkeivät tienneet, mitä vettä se oli, jota hän oli juonut, lähettivät kertomaan kaiken tämän Tancredille. Tancredi aavisti jo sitä, mitä sitten tapahtuikin, ja riensi nopeasti tyttärensä kamariin, jonne hän saapui silloin, kun Ghismonda asettui vuoteelleen. Ja liian myöhään isä koetteli häntä lohdutella suloisilla sanoilla, ja kun hän näki, missä tilassa tytär jo oli, alkoi hän itkeä katkerasti.

Ghismonda lausui hänelle: Tancredi, säästä kyyneleesi vähemmän toivottua kohtaloa varten kuin tämä, äläkä uhraa niitä minulle, joka en niitä kaipaa. Onko kukaan koskaan nähnyt muiden paitsi sinun itkevän sellaista, jota itse halusi? Mutta kuitenkin, jos sinussa kytee vielä kipinäkin sitä rakkautta, jota ennen tunsit minua kohtaan, niin salli minulle vielä viimeinen lahja, ja koska sinusta ei ollut mieleen, että minä salaa ja hiljaisuudessa Guiscardon kanssa elin, niin anna minun ruumiini nyt levätä julkisesti hänen ruumiinsa kanssa, minne sen lienet heittänytkin.

Ruhtinas ei voinut kyyneleiltään ja tuskaltaan vastata. Ja Ghismonda, tuntien jo loppunsa lähestyvän, lausui elotonta sydäntä poveaan vasten painaen: Jääkää Jumalan huomaan, sillä minä lähden. Ja hänen silmänsä kalsenivat, ja tiedottomaksi mennen hän erosi tästä raskaasta elämästä.

Niin onnettomasti päättyi Ghismondan ja Guiscardon rakkaus, kuten olette kuulleet. Ja kun Tancredi oli heitä katkerasti itkenyt, katuen liian myöhään julmuuttaan, antoi hän haudata heidät kunniakkaasti, kaikkien salernolaisten surressa, yhteiseen hautakammioon.