VIIDES PÄIVÄ

ENSIMÄINEN KERTOMUS.

Cimone tulee järkiinsä, kun on rakastunut, ja ryöstää merellä ihailemansa Efigenian. Rodon saarella hänet pannaan vankeuteen, josta Lisimaco pelastaa hänet, ja he ryöstävät yhdessä uudestaan Efigenian sekä Cassandran keskellä näiden hääkemuja. Sitten he pakenevat Kretaan naisineen, joista tulee siellä heidän vaimonsa, ja palaavat jälleen kotimaahansa, sinne kutsuttuina.

Kypron saarella eli muinoin, niinkuin kyprolaisten vanhoista historioista olemme lukeneet, erittäin jalosukuinen mies, jonka nimi oli Aristippo ja jolla oli enemmän kuin yhdelläkään ainoalla hänen kansalaisistaan ajallista hyvyyttä. Ja ellei kohtalo yhdessä suhteessa olisi tuottanut hänelle surua, olisi hän voinut olla tyytyväisempi kuin kukaan muu.

Ja tämä seikka oli se, että hänellä oli monista pojistaan yksi, joka tosin oli kasvunsa ja ruumiillisen kauneutensa puolesta kaikkia muita nuorukaisia ehompi, mutta melkein heikkopäinen, niin ettei hänestä ollut toiveita. Hänen nimensä oli oikeastaan Galeso, mutta kaikki kutsuivat häntä pilkalla Cimoneksi (joka sikäläisten kielessä vastaa yhtä kuin meidän kielessämme elukka), siksi, ettei hänen päähänsä millään opettajan ponnistuksilla, isän houkutteluilla tai kurituksilla eikä muidenkaan keksinnöillä saatu menemään tietoja tai ihmistapoja, joten hän, jonka äänikin oli karkea ja raaka, käytökseltään oli paremminkin eläin kuin ihminen.

Tämä hukkaan mennyt elämä tuotti isälle ankarinta surua, ja kun häneltä oli kadonnut kaikki toivo pojasta, niin hän, päästäkseen aina näkemästä tuota tuskansa syytä silmäinsä edessä, määräsi, että Cimonne oli mentävä maalle ja oltava siellä hänen työväkensä parissa.

Siitä tuli Cimone sangen hyvilleen, sillä karkeain ihmisten tavat ja elämä olivat hänestä paljon mieleisempiä kuin konsanaan kaupunkilaisten.

Kun Cimone nyt siis meni maalle ja askarteli siellä töissä, jotka maaelämään kuuluivat, niin sattui eräänä päivänä, keskipäivän jälkeen, että kun hän kulki maatilalta toiselle sauva olalla, niin hän tuli metsikköön, joka oli sillä seudulla kauneimpia ja täydessä lehtivihannassa, koska oli juuri toukokuu. Ja hänen siellä kulkiessaan sattui, että hän joutui, ikäänkuin hyvän onnensa opastamana, korkeain puiden ympäröimälle niitylle, jonka toisella liepeellä oli ylen kaunis ja kylmä lähde. Ja lähteen partaalla Cimone näki vihannalla nurmella nukkumassa kauniin tytön, jonka pukimet olivat niin ohuet, että ne tuskin kätkivät mitään hänen valkeasta ruumiistaan, sillä häntä verhosi vyötäröiltä jalkoihin ainoastaan aivan valkea ja ohut vaippa. Ja hänen jaloissaan nukkui samoin pari naista sekä muuan mies, tuon tytön palvelijoita.

Kun Cimone hänet näki, pysähtyi hän sauvansa nojaan, aivan kuin ei koskaan ennen olisi nähnyt naisolentoa, ja alkoi katsella tyttöä, mitään virkkamatta ja tarkasti ja rajattomasti ihaillen. Ja tuossa karkeassa povessa, johon ei tuhansilla opetuksilla oltu saatu kaupunkilaisia mieltymyksiä, tunsi hän nyt heräävän aatoksen, mikä pani hänet viljelemättömässä, yksinkertaisessa mielessään ajattelemaan, että tämä oli ihaninta, mitä kuolevainen koskaan oli nähnyt.

Ja sitten hän alkoi tarkastella tytön ruumiinosia yksitellen, ihaillen hiuksia, joita hän vertasi kultaan, otsaa, nenää ja suuta, kaulaa ja käsivarsia ja erityisesti rintaa, joka vasta vähän kaartui. Ja muuttuen yhtäkkiä talonpojasta kauneudentuomariksi hän toivoi nyt kiivaasti saada nähdä tytön silmätkin, joita tyttö piti suljettuina, koska niitä syvä uni painosti. Ja niitä nähdäkseen teki Cimonen mieli jo monta kertaa herättää hänet, mutta kun hän näytti hänestä monin verroin kauniimmalta kuin kaikki muut naiset, joita hän oli ennen nähnyt, niin hän ajatteli, että ehkä se on jokin jumalatar. Ja niin paljon älyä hänellä toki oli, että hän ymmärsi jumalallisten seikkain ansaitsevan kunnioitusta enemmän kuin maallisten, ja siksi hän malttoi mielensä ja odotti, kunnes tyttö itsestään heräisi. Ja vaikka odotus tuntuikin hänestä hyvin pitkältä, ei hän kuitenkaan voinut, tavattoman ihastuksensa vallassa, paikaltaan poistua.

Tapahtui sitten, että neito, jonka nimi oli Efigenia, heräsi pitkän ajan perästä, ennen kaikkia seuralaisiaan, ja kun hän, kohottaen päätänsä ja avaten silmänsä, huomasi edessään Cimonen sauvansa nojassa seisomassa, niin hän kummastui suuresti ja sanoi: Cimone, mitä sinä tähän aikaan täällä metsässä haeskelet?

Melkein jokainen näillä seuduilla tunsi Cimonen sekä hänen muotonsa ja tuhmuutensa että hänen isänsä ylhäisen suvun ja rikkauksien vuoksi.

Cimone ei vastannut mitään Efigenian sanoihin, mutta heti, kun hän näki neidon silmät avoinna, alkoi hän tuijottaa niihin ylen tarkasti, ja tunsi niistä hohtavan itseensä sellaisen sulon, ettei hän sen vertaista ollut ikinä kokenut. Mutta kun tyttö tämän näki, alkoi hän peljätä, että moinen tiukka tähystely voisi johtaa hänen moukkamaisuutensa johonkin sellaiseen, joka saattaisi tuottaa katseltavalle häpeää. Ja niinpä Efigenia herätti palvelijansa, nousi ylös ja sanoi: Cimone, jää hyvästi.

Siihen Cimone vastasi: Minä tulen sinun kanssasi.

Ja vaikka Efigenia kielsi Cimonea tulemasta kanssaan, koska hän yhä häntä pelkäsi, niin ei hän voinut eroittaa häntä itsestään, ennenkuin Cimone oli saattanut hänet kotiin.

Sieltä meni Cimone isänsä luo ja vakuutti, ettei hän enää millään ehdolla mene takaisin maalle. Ja vaikka tämä oli isästä ja sukulaisista tukala asia, niin sallivat he kuitenkin hänen olla niinkuin tahtoi, odottaen, mikä hänet oli saanut tällä tavalla mieltään muuttamaan.

Kun nyt Cimonen sydämeen, johon ei opin murentakaan voinut tunkeutua, oli aivan tuokiossa päässyt Amorin nuoli Efigenian kauneuden lennättämänä, niin alkoi hän kehittyä nopeasti yhdestä järkiaatoksesta toiseen ja hämmästytti siten isänsä ja omaisensa ja kaikki muut, jotka hänet tunsivat. Ensin hän pyysi, että isä antaisi hänen esiintyä yhtä kauneissa vaatteissa kuin hänen veljilläänkin oli, ja muutenkin yhtä somistettuina kuin he, ja tähän isä suostui kovin mielellään.

Sitten hän alkoi seurustella hienojen nuorten miesten kanssa, ja kuulusteltuaan heiltä, mikä ylimyksille ja varsinkin rakastuneille sopii, hän oppi sangen lyhyessä ajassa, kaikkien suureksi ihmeeksi, ei ainoastaan tieteiden ensi alkeet, vaan tulipa hänestä etevä filosofikin.

Ja sitä mukaa (tähän kaikkeen oli syynä hänen rakkautensa Efigeniaan) muuttui hänen karkea ja talonpoikainen äänensä sivistyneeksi ja kaupunkilaiseksi ja hänestä tuli mestarillinen laulaja sekä soittoniekka, jopa taitava ratsastaja ja kokenut ja urhea sota-asioissakin niin maalla kuin merellä. Ja lyhyesti sanoen, ettei tarvitsisi kaikkia hänen avujaan yksitellen luetella: ei ollut kulunut täyttä neljää vuotta Cimonen ensimäisestä rakastumisen päivästä, kun hänestä jo tuli hauskin, hienotapaisin ja suurimmilla hyveillä varustettu nuorukainen, mitä Kypron saarella oli.

Mitä arvella, herttaiset naiset, nyt Cimonesta? Ei todellakaan muuta, kuin että kade kohtalo oli kytkenyt ja sulkenut ne korkeat avut, jotka taivas oli tälle kunnon sielulle antanut, johonkin aivan pieneen kolkkaan hänen sydämessään arvottomilla kahleilla, jotka kaikki Amor, tuo kohtaloakin väkevämpi, nyt rikkoi ja katkoi ja herätti nukahtaneet vaistot ja jalot avut, jotka olivat olleet julmassa pimeydessä ja horteessa, ja johti ne voimallaan kirkkaasen valkeuteen. Sitenpä hän selvästi näytti, mistä hän voi alamaistensa sielut pelastaa ja mihin hän ne valollaan johtaa.

Monesti meni Cimone rakkaudessaan Efigeniaan eräissä suhteissa liiallisuuksiinkin, kuten nuoret rakastuneet hyvin usein tekevät, mutta kun Aristippo ajatteli, että rakkaushan oli muuttanut hänet, hölmön, mieheksi, niin salli hän sen maltillisesti, jopa suorastaan rohkaisikin häntä menettelemään tässä asiassa kaikkien halujensa mukaan.

Cimone, joka ei enää sallinut kutsuttavan itseään Galesoksikaan, kun muisti, että Efigenia oli kutsunut häntä siksi, tahtoi nyt päästä kunniallisesti halujensa määrään ja lähetti siis useamman kerran pyytämään Efigeniaa vaimokseen hänen isältään Cipseolta. Mutta Cipseo vastasi Cimonelle aina, että hän oli jo luvannut Efigenian eräälle nuorelle rodolaiselle ylimykselle nimeltä Pasimunda, eikä aikonut peruuttaa sanaansa.

Kun sitten Efigenian sovittu hääaika tuli ja sulhanen laittoi noutamaan morsianta luokseen, niin sanoi Cimone itselleen: Nyt on aika näyttää, oi Efigenia, miten suuresti sinua rakastan. Sinun tähtesi on minusta tullut ihminen, ja jos sinut saan, niin en epäile, että saavutan kunniaa kuin mikä jumala. Ja varmasti minä sinut otan taikkapa kuolen.

Ja näin sanottuaan hän pyysi salaisesti avukseen eräitä nuoria ylimyksiä, jotka olivat hänen ystäviään, ja varusti kaikessa hiljaisuudessa laivan hyvään kuntoon meritappelua varten ja lähti merelle odottamaan sitä laivaa, jonka oli määrä viedä Efigeniaa hänen sulhaselleen Rodon saarelle.

Kun isä oli osoittanut monella muotoa kunnioitustaan Efigenian sulhasen ystäville, astui neito laivaan, keula käännettiin Rodoa kohti ja lähdettiin matkaan.

Mutta Cimone, joka ei nukkunut, yllätti matkalaiset laivallaan seuraavana aamuna ja huusi purtensa keulasta ankarasti niille, jotka olivat Efigenian laivassa: Pysähtykää, laskekaa purjeet alas, tai valmistukaa tulemaan voitetuiksi ja heitetyiksi mereen.

Cimonen viholliset olivat jo tuoneet aseita kannelle ja hankkiutuivat puolustukseen. Mutta Cimone otti nuo sanat huudettuaan rautaisen valtaushaan ja iski sen rodolaisten laivan perään, vaikka he täyttä vauhtia pakoon painoivat, ja kytki heidän laivansa väkivallalla oman purtensa keulaan. Ja sitten hän karkasi hirmuisena kuin jalopeura, ilman yhdenkään toverinsa seuraa, rodolaisten aluksen kannelle, aivan kuin pitäen arvottomina heitä kaikkia. Ja koska Amor häntä kannusti, syöksyi hän ihmeellisellä voimalla väkipuukko kädessä keskelle vihollisten parvea ja haavoitti heitä milloin oikealle, milloin vasemmalle ja kaasi heitä kuin lampaita. Tämän nähdessään nakkasivat rodolaiset aseensa maahan ja huusivat melkein yhtä suuta, että he antautuvat vangeiksi.

Cimone sanoi silloin heille: Nuoret miehet, ei saaliin himo eikä viha mikään saanut minua lähtemään Kyprolta ja karkaamaan teidän kimppuunne keskellä merta asekädessä. Minut toi tänne eräs muu haluttava, joka minun on ehdottomasti saatava valloitetuksi, ja teidän on varsin helppoa luovuttaa se minulle kaikessa rauhassa. Ja se on Efigenia, jota minä rakastan yli kaiken. Kun minä en voinut häntä saada ystävänä ja sovussa hänen isältään, niin pakoitti minut Amor riistämään hänet teiltä vihamiehenä ja aseilla. Minun aikomukseni on näet olla hänelle sama, joksi teidän Pasimundanne piti hänelle tulla. Antakaa hänet minulle ja jatkakaa matkaanne Jumalan nimessä.

Nuorukaiset, joita paremminkin väkivalta kuin aulius pakoitti, luovuttivat itkevän Efigenian Cimonelle. Mutta kun Cimone näki neidon itkevän, sanoi hän: Jalo neito, älä ole tuskissasi, minä olen sinun Cimonesi ja olen pitkäaikaisella rakkaudella ansainnut sinut paljoa paremmin kuin Pasimunda saamallaan lupauksella.

Sitten palasi Cimone, johdettuaan Efigenian laivaansa ja koskematta mihinkään rodolaisten omaisuuteen, toveriensa luokse ja antoi rodolaisten jatkaa matkaansa.

Nyt oli Cimone maailman tyytyväisin ihminen niin kalliin saaliin saamisesta ja piti velvollisuutenaan lohduttaa jonkun aikaa itkevää Efigeniaa, jonka jälkeen hän päätti toveriensa kanssa, että parhainta on nyt olla heti palaamatta Kyproon. Sentähden käännettiin yksimielisesti laivan keula Kretaa kohti, jossa melkein kaikki heistä ja varsinkin Cimone Efigenian kanssa uskoivat saavansa turvaa vanhojen ja uusien sukulaisten ja lukuisien tuttujen luona.

Mutta onni, joka oli niin suopeasti antanut Cimonen vallata naisen, ei ollut nytkään vakaa, vaan muutti yhtäkkiä rakastuneen nuorukaisen rajattoman ilon murheeksi ja katkeriksi kyyneleiksi.

Ei ollut kulunut vielä neljää tuntia siitä, jolloin Cimone erosi rodolaisista, kun sen yön tullessa, jota Cimone odotti ihanampana kaikista ennen kokemistaan, nousi myöskin hirmuinen ja myrskyinen ilma, joka täytti taivaan pilvillä ja meren raivoisilla tuulilla, niin ettei yksikään enää tiennyt, mitä tehdä tai kunne mennä, eikä laivalla kukaan voinut pysyä pystyssä täyttämässä velvollisuuksiaan.

Kuinka tuskissaan Cimone tästä oli, ei tarvitse kysyä. Hänestä tuntui, kuin olisivat jumalat suoneet hänen toteuttaa halunsa ainoastaan sen vuoksi, että kuolema olisi hänelle nyt sitä raskaampi, kun hän taas ennen olisi siitä sangen vähän välittänyt.

Hänen kumppaninsa olivat samoin tuskissaan, mutta eniten kaikista Efigenia, joka itki ja pelkäsi jokaista aallon jysähdystä. Ja itkiessään hän syytteli katkerasti Cimonen rakkautta ja sadatti hänen huimuuttaan, väittäen, ettei tämä hirveä ilma ollut noussut minkään muun vuoksi kuin siksi, etteivät jumalat sallineet miehen, joka vastoin heidän neuvoaan koetti ottaa itselleen vaimoa, nauttia tuon uhkapäisen halunsa hedelmistä, vaan että Cimone, nähtyään ensin Efigenian kuolevan, oli itsekin surkeasti hukkuva.

Näin ja vieläkin haikeammin valitellen ja tietämättä, mitä tehdä, ajausivat merenkulkijat, kun myrsky joka hetki yhä yltyi, Rodon saaren lähistölle. Ja kun he eivät nähneet tai älynneet, mihin he menivät, niin eivät he myöskään tunteneet, että maa oli Rodos, vaan ponnistivat henkensä pelastukseksi viimeisetkin voimansa päästäkseen, jos mahdollista, maihin.

Onni olikin heille suotuisa ja johdatti heidät pieneen meren lahteen. Mutta siihen olivat tuokiota ennen heitä saapuneet laivallaan myöskin ne rodolaiset, jotka Cimone oli vapauteen päästänyt. Nämäkään eivät huomanneet laskeneensa ankkuria Rodon luokse, ennenkuin aamurusko syttyi ja taivas hiukan kirkastui, jolloin he näkivät, että olivat noin jousenkantaman päässä laivasta, josta olivat eilen eronneet.

Siitä kauhistui Cimone sanomattomasti, ja peljäten sitä, joka sitten hänelle tulikin, hän komensi, että oli kaikin mokomin koetettava päästä täältä pois, ajelkoon onni sitten kunne tahansa, sillä pahemmassa paikassa kuin tämä eivät he missään olisi.

Sieltä koetettiinkin suurilla voiman ponnistuksilla päästä pois, mutta turhaan. Kova tuuli nousi vastaan, niin etteivät he voineet päästä ulapalle pienestä lahdesta, vaan ajausivat päinvastoin, tahtoivat tai ei, yhä enemmän maihin. Ja kun he sinne saapuivat, tunsivat heidät laivastaan maihin astuneet rodolaiset merimiehet. Joku heistä juoksi silloin heti läheiseen kylään, jonne ylhäiset rodolaiset nuorukaiset jo ennen olivat lähteneet, ja kertoi, että Cimone ja Efigenia olivat sattumalta tulleet laivallaan samaan paikkaan kuin hekin.

Tämän kuullessaan ihastuivat rodolaiset ylimykset suuresti, kokosivat paljon miehiä kylästä ja kiiruhtivat rannalle. Cimone, joka oli jo väkineen noussut maalle, oli päättänyt paeta johonkin läheiseen metsään, mutta nyt otettiin hänet kaikkien kumppaniensa ja Efigenian kanssa vangiksi ja vietiin kylään. Ja sieltä kuljetettiin Cimone, kun Lisimaco (joka oli sinä vuonna rodolaisten ylimpänä järjestyksen pitäjänä) oli saapunut suuri asejoukko mukana paikalle, kaikkine tovereineen vankeuteen, niinkuin Pasimunda, saatuaan näistä tapahtumista jo tiedon, oli Rodon senaatilta valitellen anonut.

Tällä tavalla menetti onneton ja rakastunut Cimone Efigeniansa, jonka vasta äsken oli saavuttanut, hyötymättä hänestä mitään muuta kuin parisen suudelmaa. Efigenian ottivat monet rodolaiset ylimysnaiset hoitoonsa ja toinnuttelivat häntä sekä äskeisen vangitsemisen peljästyksestä että myrskyisen meren tuottamista vaivoista. Ja heidän luokseen hän jäi aina sovittuun hääpäiväänsä saakka.

Cimone ja hänen toverinsa armahdettiin, koska he olivat eilen päästäneet nuoret rodolaiset vapauteen, ja heidät tuomittiin ainoastaan iäkseen vankeuteen, vaikka Pasimunda koettikin parhaansa mukaan saada heidät tuomituiksi kuolemaan. Vankilassa he istuivat sitten murheissaan eivätkä enää toivoneet koskaan mitään iloja. Mutta Pasimunda kiirehti minkä ennätti tulevia häitä.

Silloin onni taas, ikäänkuin katuen hetkellistä väärintekoaan Cimonea kohtaan, keksi uuden seikan hänen edukseen.

Pasimundalla oli veli, Ormisda nimeltä, tosin ikävuosilta nuorempi häntä, mutta ei kunnossa häntä huonompi. Tämä Ormisda oli jo kauan hankitellut ottaa vaimokseen erästä ylhäistä, kaunista kaupungin neittä nimeltä Cassandra, jota myöskin Lisimaco tulisesti rakasti. Mutta Ormisdan naimakaupat olivat monta kertaa menneet milloin minkin esteen vuoksi myttyyn. Kun nyt Pasimunda näki, että hänen täytyy suurilla juhlilla viettää häitään, niin arveli hän, että olisi viisainta, jos hän saisi samoissa juhlissa myöskin Ormisdan menemään naimisiin, sillä niin vältettäisiin uudet juhlat ja kulut. Sen vuoksi Pasimunda ryhtyi uudelleen puheisiin Cassandran vanhempien kanssa ja pääsi hyviin tuloksiin. Ja hän, hänen veljensä ja Cassandran vanhemmat päättivät keskenään, että samana päivänä, jolloin Pasimunda pitää häitä Efigenian kanssa, vietetään myöskin Ormisdan ja Cassandran häät.

Tämä tieto oli Lisimacosta hyvin vastenmielinen, sillä hän näki sen pistävän toivonsa, joka oli, että jollei Ormisda ota Cassandraa, niin joutuu neito varmaan hänelle itselleen. Mutta älykkäänä miehenä hän salasi harminsa ja alkoi miettiä keinojakin, millä tavalla voisi estää sellaiset aikeet toteutumasta. Eikä hän huomannut muuta neuvoa kuin sen, että Cassandra oli ryöstettävä.

Tämä näytti hänestä helpolta virkamahdin avulla, joka hänellä oli, mutta samalla julkeammalta kuin se olisi ollut, ellei hän olisi ollut tuossa virassa. Mutta lopulta, pitkän ajattelun perästä, väistyi kunniantunto rakkauden tieltä ja hän päätti ryöstää Cassandran, tuli mitä tuli. Ja miettiessään, millaisia tovereita hän tässä yrityksessä tarvitsisi ja millä menetelmällä hän sen suorittaisi, johtui hänen mieleensä Cimone, jota hän piti tovereineen vankeudessa! Ja hän ajatteli, ettei hän mistään saisi parempaa ja uskollisempaa apulaista tässä asiassa kuin Cimone.

Sen vuoksi noudatti hän seuraavana yönä Cimonen salaa kammioonsa ja alkoi puhua hänelle näin: Cimone, jumalat ovat ihmisille parhaita ja anteliaimpia lahjojen jakajia, mutta samalla he tietävät myös koetella heidän kuntoaan. Ja niitä, jotka he näkevät lujiksi ja vakaiksi kaikissa onnen käänteissä, pitävät he korkeimpain palkintojen arvoisina heidän uljuutensa vuoksi. Sinun kunnostasi he tahtoivat varmempaa näytettä kuin olisit voinut antaa kotonasi, isäsi luona, jonka minä tiedän mahdottoman rikkaaksi. Kalvavilla rakkauden suruilla tekivät he ensin sinusta, älyttömästä eläimestä, mikäli olen kuullut, ihmisen; sitten he tahtoivat kovilla vastoinkäymisillä ja nyt raskaalla vankeudella tietää, muuttuiko luontosi siitä, mitä se oli silloin, kun sait tuokion iloita ansaitsemastasi saaliista. Ja jos tosiaan ennallasi olet, niin eivät he koskaan tarjonneet sinulle niin suurta iloa kuin minkä he nykyhetkellä aikovat sinulle lahjoittaa. Ja että tavalliset voimasi palaisivat ja rohkaisisit mielesi, aion nyt sinulle sen asian todistaa. Pasimunda, joka iloitsee onnettomuudestasi ja koettaa kiivaasti saada sinut hengiltä, kiirehtii nyt minkä voi häitään sinun Efigeniasi kanssa, valmistautuen nauttimaan saaliista, jonka onni sinulle ensin suopeasti antoi ja sitten sinulta nurjasti riisti. Kuinka tuskallisesti tämä sinuun koskee, jos rakastat niin suuresti kuin luulen, arvaan itsestänikin, sillä minua uhkaa Ormisda, Pasimundan veli, tuona samana päivänä samanlaisella vääryydellä, sillä hän aikoo viedä minulta Cassandran, jota minä rakastan enemmän kuin mitään muuta. Ja tällaista kohtalon vääryyttä ja nurjuutta välttääksemme en näe sen jättäneen meille muuta keinoa kuin henkemme voiman ja oikeat kätemme, joihin kalpa kiintyköön avaamaan meille tietä, sinulle neitosi toiseen ryöstöön, minulle ensimäiseen. Jos siis sinulla on hyvä halu, en tahdo sanoa vapauteesi, sillä siitä välität luullakseni ilman rakastettuasi sangen vähän, vaan saamaan naisesi uudestaan, niin nyt ovat jumalat hänet käsiisi antaneet, jos seuraat minua minun hankkeissani.

Nuo sanat palauttivat täydellisesti rohkeuden Cimonen sieluun ja kauan vitkailematta hän vastasi: Lisimaco, et löydä innokkaampaa etkä uskaliaampaa toveria siihen työhön kuin minä, jos siten saavutan sen, mitä nyt minulle lupaat. Käske siis ainoastaan, mitä minun on tehtävä, ja saat nähdä, että tottelen ihmeellisellä voimalla.

Silloin Lisimaco lausui: Kolmen päivän päästä tästä noudetaan nuoret vaimot ensi kertaa miestensä taloon. Silloin on meidän, sinun asestettuna kumppaniesi kanssa ja minun eräiden ystävieni seurassa, joihin täysin luotan, mentävä illan tullessa sinne ja ryöstettävä naiset vierasten keskeltä laivaan, jonka minä olen salaa antanut varustaa. Ja surmaamme sen, joka vastaamme tohtii asettua.

Cimonesta oli neuvo hyvä, ja hän jäi rauhallisena vankeuteen sovittuun hetkeen saakka.

Hääpäivä tuli sitten, juhlat olivat suuret ja mainiot, ja veljesten talon joka kolkassa vallitsi riemu.

Silloin Lisimaco, joka oli varustautunut kaikin puolin kuntoon, jakoi mielestään otollisella hetkellä Cimonen ja hänen toverinsa sekä samoin omat ystävänsä, joilla kaikilla oli aseet vaatteiden alla, kolmeen osastoon, kun ensin oli tulistanut heitä monilla sanoilla yritykseen. Näistä osastoista hän lähetti varovaisesti yhden satamaan, ettei kukaan voisi estää heitä pääsemästä laivaan, sitten kun se oli oleva tarpeen, ja kahden muun kanssa hän meni Pasimundan talolle. Siellä hän jätti toisen osastoistaan ovelle, ettei heitä voitaisi sulkea sisään ja estää paluutietä. Ja viimeisten miesten ja Cimonen kanssa hän alkoi nousta portaita.

Kun he tulivat saliin, jossa morsiamet istuivat jo monien muiden naisten kanssa järjestyksessä aterialla, niin he karkasivat päin, paiskasivat pöydät kumoon, kumpikin heistä otti omansa ja antaen ne toveriensa syliin käskivät viemään ne heti valmiiksi varustettuun laivaan.

Morsiamet alkoivat itkeä ja huutaa, ja samoin muutkin naiset ja palkolliset, ja pian kaikui joka paikka pelkkää melskettä ja vaikerrusta. Mutta Lisimaco ja Cimone ja heidän toverinsa sivalsivat säilät huotrasta ja kulkivat ilman vähintäkään vastarintaa portaille, kaikkien antaessa heille tietä. Mutta kun he laskeusivat alas, juoksi Pasimunda, joka oli melskeen kuullut, heitä vastaan paksu sauva kourassa. Cimone iski häntä silloin niin lujasti, että halkaisi melkein puolitiehen hänen päänsä ja kaatoi hänet hengetönnä jalkoihinsa.

Onneton Ormisda juoksi veljensä avuksi, mutta hänkin sai surmansa Cimonen lyönnistä, ja Lisimacon ja Cimonen kumppanit haavoittivat ja löivät takaisin eräät muut, jotka vielä aikoivat lähestyä.

Ryöstäjät saapuivat nyt, jätettyään talon veren ja sekasorron, vaikerruksen ja surun valtaan, ilman estettä kiireesti saaliineen laivalle. Ja kun he olivat vieneet naiset laivaan ja itsekin nousseet sinne tovereineen, työnsivät he airot veteen ja lähtivät iloisesti matkoihinsa, kun ranta jo oli täynnä asestettuja miehiä, jotka olivat tulleet naisia vapauttamaan.

Sitten Lisimaco ja Cimone purjehtivat Kretaan, jossa monet ystävät ja sukulaiset ottivat heidät ilolla vastaan, ja he menivät naimisiin rakastettujensa kanssa, valmistaen suuret juhlat ja nauttien iloisesti ryöstönsä hedelmistä.

Kyprolla ja Kretalla nousi tämän heidän tekonsa vuoksi hälinää ja suuria häiriöitä, joita kesti pitkän aikaa. Mutta viimein rupesivat heidän ystävänsä ja sukulaisensa, jotka näillä saarilla asuivat, sovittajiksi ja saivat asiat niin hyvin selvitetyksi, että Cimone voi palata, jonkun aikaa maanpakoa kärsittyään, iloisesti Efigenian kanssa Kyproon ja samoin Lisimaco Cassandran kanssa Rodoon.

Ja sitten eli kumpikin heistä tyytyväisenä kauan aikaa vaimonsa kanssa omalla maallaan.

TOINEN KERTOMUS.

Gostanza rakastaa Martuccio Gomitoa ja kun kuulee, että hän on kuollut, heittäytyy epätoivoissaan yksinään venheesen, jonka tuuli vie Susaan. Hän löytää Martuccion elävänä Tunisissa, näyttäytyy hänelle, ja Martuccio, joka on älykkäillä neuvoillaan saavuttanut kuninkaansa suuren suosion, ottaa Gostanzan vaimokseen ja palaa rikkaana hänen kanssaan Lipariin.

Tietäkää nyt, rakastettavat naiset, että lähellä Sisiliaa on pieni saari nimeltä Lipari, ja siellä eli joku aika sitten erittäin kaunis nuori neito nimeltä Gostanza, syntyisin sangen kunnioitetusta saaren suvusta. Häneen rakastui eräs saman saaren nuorukainen nimeltä Martuccio Gomito, sangen hienotapainen, kohtelias ja ammatissaan kykenevä. Ja myöskin neito rakastui nuorukaiseen niin tulisesti, ettei hän tuntenut itseään onnelliseksi muulloin kuin nähdessään Martuccion. Ja koska Martuccio toivoi Gostanzaa vaimokseen, niin lähetti hän pyytämään häntä hänen isältään, mutta isä vastasi, että Martuccio on köyhä ja senvuoksi ei hän tahdo hänelle tytärtään antaa.

Martuccio, vihastuneena siitä, että näki itseään köyhyyden tähden syrjäytettävän, vannoi silloin sukulaisilleen ja tuttavilleen, ettei hän palaa Lipariin koskaan, ellei voi sitä tehdä rikkaana miehenä. Ja hän lähti saarelta ja alkoi risteillä merirosvoutta harjoittaen Barberian rannikoilla, ryöstäen jokaisen, kuka ei jaksanut pitää puoliaan häntä vastaan. Siinä olisikin onni ollut hänelle hyvin suosiollinen, jos hän olisi onnenpyyteessään pysynyt kohtuuden rajojen sisällä. Mutta kun Martuccio ei tyytynyt siihen, että hän ja hänen toverinsa olivat lyhyessä ajassa tulleet sangen rikkaiksi, vaan kun he koettivat saada määrättömiä rikkauksia, niin kävi niin, että kerran eräät saraseenilaivat ottivat pitkän vastarinnan jälkeen hänet ja hänen toverinsa vangiksi ja ryöstivät heidät. Suurimman osan heistä saraseenit surmasivat, laiva upotettiin, ja Martuccio itse vietiin Tunisiin, jossa hänet pantiin vankeuteen ja pidettiin kauan sellaisessa surkeudessa.

Liparille toivat monet, ei vain pari henkilöä, tiedon, että saraseenit olivat hukuttaneet kaikki ne, jotka olivat Martuccion kanssa laivassa.

Kun Gostanza, joka jo Martuccion lähtiessä oli surrut sanomattomasti, nyt kuuli hänen kaikkine tovereineen kuolleen, niin hän itki kauan ja päätti viimein, että nyt hän ei enää tahdo elää. Ja koska hänen sydämensä ei sietänyt, että hän olisi itse väkivaltaisesti päättänyt päivänsä, niin hän mietti jotakin uutta tapaa, joka riistäisi häneltä pakosta hengen. Ja eräänä yönä hän astui salaa ulos isänsä talosta ja saavuttuaan satamaan löysi siellä sattumalta, jonkun matkan päässä muista laivoista, pienen kalastaja-venheen, jossa oli vielä masto, purjeet ja airot paikoillaan, sillä sen omistajat olivat vasta äsken lähteneet siitä maihin. Gostanza astui nopeasti venheesen ja soudettuaan vähän matkaa merelle päin (sillä hän ymmärsi hiukan merimiehenkin ammattia niinkuin yleensä kaikki sen saaren naiset) nosti purjeen ja heitti pois airot ja peräsimen ja antautui aivan tuulen ajeltavaksi, ajatellen, että tuuli joko kaataa lastittoman ja ohjattoman aluksen taikka heittää sen sirpaleiksi johonkin kariin, jolloin hän ei voisi, vaikka tahtoisikin, pelastua kuolemasta, vaan hukkuisi pakostakin. Ja peittäen päänsä vaippaan hän asettui itkien venheen pohjalle.

Mutta aivan toisinpa kävikin kuin hän luuli. Sillä tuuli, joka leyhyi, oli pohjoinen ja sangen lievä, meri melkein laineeton ja venhe suoraan kulkeva, ja niinpä neito sitä yötä seuraavana päivänä, jolloin oli astunut venheesen, joutui iltasella vesperin aikaan noin sadan miglion päähän Tunisista, rannikolle lähelle Susan kaupunkia.

Gostanza ei tiennyt, oliko hän maalla vai merellä, sillä hän ei ollut koko matkalla kohottanut päätään venheen pohjasta eikä aikonutkaan kohottaa. Mutta sattumalta oli, kun venhe karahti rantaan, siellä köyhä kalamuija, joka nosteli miesten verkkoja auringon paisteesta, ja kun hän huomasi venheen, ihmetteli hän, minkätähden sen oli annettu ajautua rantaan täysissä purjeissa. Ja arvellen, että ehkä kalastajat ovat siihen nukahtaneet, hän meni venhettä katsomaan, mutta ei nähnyt siinä muita kuin nuoren tytön, joka oli sikeään uneen vaipunut. Muija huusi hänelle silloin monta kertaa, ja kun sai hänet viimein hereille ja tunsi hänet vaatteiden kuosista kristityksi, kysyi häneltä italiankielellä, kuinka hän oli joutunut tänne näin yksinään venheellä.

Neito, kuullessaan puhuttavan äidinkieltään, peljästyi, että kunpa ei vaan toinen tuuli liene ajanut häntä takaisin Liparille. Ja hän nousi kiireesti ylös ja katsoi ympärilleen, mutta kun ei tuntenut seutua ja kun näki kuitenkin maalla olevansa, niin hän kysyi kunnon vaimolta, missä hän oli.

Siihen kunnon vanhus vastasi: Tyttöseni, sinä olet lähellä Susaa
Barberiassa.

Kun tyttö tämän kuuli, niin hän tuskaili, ettei Jumala ollut antanut hänen kuolla, ja peljäten häväistystä ja tietämättä, mitä nyt tehdä, hän asettui maahan venheen viereen ja alkoi itkeä.

Kun kunnon vanhus tämän näki, heräsi hänessä sääli ja hän pyyteli neitoa, kunnes sai viedä hänet majaansa, ja houkutteli siellä häntä niin kauan, että Gostanza kertoi, miten hän oli tänne joutunut.

Kertomuksesta huomasi kunnon nainen, ettei vieras ollut syönyt pitkään aikaan, ja nyt hän toi hieman kovaa leipäänsä, jonkun kalan sekä vettä ja pyyteli Gostanzaa, kunnes tämä viimein maistoi vähän ruokaa. Sen jälkeen kysyi Gostanza vanhukselta, kuka hän oli, koska hän puhui niin hyvin italiaa, johon vanhus vastasi olevansa Trapanista kotoisin ja nimeltänsä Carapresa sekä palvelevansa täällä eräitä kristityitä kalastajia.

Kuullessaan nimen Carapresa, joka merkitsee hyvää löytöä, tuntui se neidosta keskellä suurinta suruakin ikäänkuin hyvältä enteeltä, vaikkei hän tiennytkään, mitä syytä hänellä siihen oli; ja hän alkoi toivoa jotain, voimatta tietää, mitä toivoi, ja kuoleman-halu rupesi vähenemään. Ja ilmaisematta, kuka hän oli ja mistä, hän rukoili sydämensä pohjasta, että kunnon nainen armahtaisi Jumalan nimessä häntä, nuorta onnetonta, ja antaisi hänelle jonkun hyvän neuvon, että hän pelastuisi väkivallasta ja häpeästä.

Carapresa, kunnon naisen tavoin, jätti tämän kuultuaan hänet majaansa, ja koottuaan nopeasti verkot hän palasi takaisin ja kietoi Gostanzan huolellisesti omaan vaippaansa ja lähti hänen kanssaan Susaan. Ja sinne saavuttaessa hän sanoi: Gostanza, minä vien sinut erään oivallisen saraseenilaisvaimon luokse, jota minä usein auttelen minkä missäkin tehtävissä. Hän on iäkäs, armelias nainen, ja minä puhun hänelle puolestasi parhaani mukaan, ja on varma, että hän ottaa sinut mielellään luokseen ja kohtelee sinua kuin omaa tytärtään. Ja sinä taas, koettele hänen luonaan palvella häntä kaikin tavoin, niin että saavutat hänen suosionsa, kunnes Jumala kovan onnesi kääntää. Ja vanhus teki niinkuin sanoi.

Kun saraseenilaisnainen, joka oli jo vanha, kuuli Carapresan kertomuksen, katseli hän ensin Gostanzaa kasvoihin ja rupesi sitten itkemään ja syleili neitoa ja suuteli häntä otsalle. Ja sitten otti hän Gostanzaa kädestä ja vei hänet kotiinsa, jossa hän asui eräiden toisten naisten kanssa, ilman miestä, tehden kaikenlaisia käsitöitä, esineitä silkistä, palmunlehdistä ja nahkasta.

Näiltä naisilta tyttö oppi muutamassa päivässä tekemään joitakin töitä, ja alkoi työskennellä yhdessä heidän kanssaan. Ja saraseenilaisvaimo ja ne toiset naiset ihastuivat ja rakastuivat häneen niin, että oli ihme, ja lyhyessä ajassa hän oppi heidän kielensäkin, kun he häntä neuvoivat.

Kun nyt neitonen oleskeli näin Susassa, ja kotona jo itkettiin häntä ikipäiviksi kadonneena ja kuolleena, niin tapahtui, että Tunisin silloista kuningasta vastaan, jonka nimi oli Mariabdela, marssi valtavan määrän väkeä koottuaan eräs korkeasukuinen ja mahtava nuorukainen, joka asui Granadassa, sanoen, että Tunisin kuningaskunta on hänen, ja aikoen karkoittaa Tunisin kuninkaan pois hänen valtakunnastaan.

Tämä tieto tuli vankilaan Martuccio Gomiton korviin, joka osasi sangen hyvin saraseenien kieltä, ja kun hän sai kuulla, että Tunisin kuningas varustautui kiivaasti puolustukseen, niin sanoi hän eräälle niistä, jotka häntä ja hänen toverejaan vartioivat: Jos minä pääsisin kuninkaan puheille, niin uskon varmaan, että voisin antaa hänelle neuvon, jonka avulla hän suoriutuisi sodasta voittajana.

Vartia ilmoitti nämä sanat esimiehelleen, joka taas kohta vei ne kuninkaalle. Kuningas käski sentähden tuomaan Martuccion luokseen, ja kun hän kysyi vangilta, mikä hänen neuvonsa on, niin Martuccio vastasi: Armollinen herra, mikäli olen ennen, kun liikuin täällä teikäläisten seuduilla, tarkannut tapaa, jota te noudatatte taisteluissanne, niin luulen huomanneeni, että te täällä ratkaisette ottelut enemmän jousimiesten voimalla kuin muiden. Jos nyt siis keksittäisiin keino, millä saataisiin vihollistenne jousimieheltä nuolet loppumaan kesken ja teillä taas olisi niitä yltäkyllin, niin arvelen, että teidän sotajoukkonne voittaisi.

Kuningas vastasi hänelle: Aivan niin, jos sen tuuman voisi toteuttaa, niin uskoisin voittavani.

Martuccio sanoi: Herrani, jos tahdotte, niin sen voi helposti toteuttaa, ja kuulkaa millä tavalla. Teidän tulee teettää jousimiestenne kaariin paljon ohuemmat jänteet kuin ne ovat, joita tavallisesti käytetään, ja sitten valmistuttaa nuolia, joiden uurteisiin eivät sovellu mitkään muut kuin tällaiset hienot jänteet. Ja tämä on tehtävä niin salaisesti, ettei vihollisenne saa siitä vihiäkään, muuten se keksisi puolestaan jonkun varokeinon. Ja syy, jonka vuoksi minä tätä ehdotan, on tällainen. Kun teidän vihollistenne jousimiehet ovat ampuneet loppuun nuolensa ja samoin teidän väkenne, niin täytyy, sen tiedätte, teidän vihollistenne alkaa koota taistelussa niitä nuolia, joita teidän miehenne ovat ampuneet, ja teidän miestenne heidän nuoliaan. Mutta viholliset eivät voikaan käyttää teidän ampumianne nuolia, kapeiden uurteiden tähden, joihin jänteet eivät mahdu. Sitävastoin te voitte ampua vihollista sen omilla nuolilla, koska hieno jänne ottaa oivallisesti vastaan nuolen, jossa on leveä uurre. Ja näin on teidän miehillänne nuolia kyllin, kun taas vastustaja kärsii niiden puutetta.

Kuningasta, joka oli viisas mies, miellytti Martuccion neuvo ja kun hän noudatti sitä tarkalleen, niin selvisi hän voittajana sodasta. Mutta Martuccio pääsi siten kuninkaan erinomaiseen suosioon ja sai palkaksi tietysti korkeita arvoja ja rikkauksia.

Tästä levisi maine kautta maan, ja myöskin Gostanzan korviin tuli, että Martuccio Gomito vielä eli, vaikka hän oli luullut häntä kauan sitten kuolleeksi. Ja silloin rakkaus, joka oli jo alkanut neidon sydämessä jäähtyä, leimahti uudestaan liekkiin ja herätti entistä kiivaampana kuolleen toivonkin. Senvuoksi ilmaisi hän hyvälle emännälleen, jonka luona oleskeli, vaiheensa kokonaan ja sanoi tahtovansa lähteä Tunisiin, tyydyttääkseen silmiään sen näkemisellä, jota haluamaan korvat olivat ne kuulemillaan uutisilla saaneet.

Kunnon nainen kiitti hänen aikomustaan suuresti ja astui, niinkuin olisi ollut hänen oma äitinsä, venheesen ja lähti neidon kanssa Tunisiin, jossa eräs hänen naissukulaisensa otti hänet ja Gostanzan kunnioittavasti vastaan. Ja kun Carapresa oli otettu mukaan, niin lähetti saraseenilaisnainen hänet kuulustelemaan kaikkia tietoja, mitä hän Martucciosta voisi saada. Ja koska Carapresa palatessaan toi sellaiset sanomat, että Martuccio oli tosiaan elossa ja ylhäisessä asemassa, niin halusi ylevä nainen olla itse se henkilö, joka ilmoittaa Martucciolle, että hänen Gostanzansa oli tullut tänne hänen luokseen. Ja eräänä päivänä hän lähti sinne, jossa Martuccio oli ja sanoi: Martuccio, minun talossani on eräs palvelijoistasi, joka tuli Liparista ja tahtoisi täällä puhella salaa sinun kanssasi; ja kun hän ei tahtonut, että uskoisin asiaa kellekään syrjäiselle, niin tulin itse tätä sinulle ilmoittamaan.

Martuccio kiitti ja lähti naisen mukana hänen taloonsa.

Kun Gostanza näki Martuccion, niin oli hän melkein kuolla ilosta, ja voimatta itseään hillitä hän juoksi kiireesti syli auki Martuccion kaulaan ja syleili häntä. Ja muistaen samalla entiset onnettomuudet ja nykyhetken ilon rupesi hän, voimatta virkkaa sanaakaan, liikutettuna itkemään.

Neidon nähdessään Martuccio seisoi hämmästyneenä hyvän aikaa paikallaan ja sanoi sitten huokaisten: Oi kallis Gostanza, elätkö vielä? Kauan on siitä, jolloin kuulin, että sinä olit kadonnut, eikä meidän puolessa ole tiedetty sinusta sitten mitään.

Ja sen sanottuaan hän itki, syleili ja suuteli hellästi rakastettuaan.

Gostanza kertoi sitten hänelle kaikki vaiheensa ja miten kunnioittavasti ylevä nainen, jonka luona hän oli asunut, oli häntä täällä kohdellut.

Puheltuaan kauan Gostanzan kanssa erosi sitten Martuccio hänestä ja lähti herransa ja kuninkaansa luo, jolle hän kertoi kaikki, omansa ja neidon asian, lisäten lopuksi, että hän, kuninkaan luvalla, aikoi ottaa Gostanzan vaimokseen meidän lakiemme mukaan.

Kuningas ihmetteli suuresti näitä asioita, ja kun hän kuuli myöskin Gostanzalta, jonka hän oli noudattanut puheilleen, että asia oli siten kuin Martuccio oli kertonut, niin hän sanoi: Sinä olet tosiaankin ansainnut hänet mieheksesi.

Sitten käski hän tuomaan kalliita ja hienoja lahjoja ja antoi niistä osan Gostanzalle ja osan Martucciolle sekä samalla luvan, että he saavat keskenään päättää, millaiseksi he kumpikin tahtovat tulevaisuutensa.

Martuccio osoitti nyt suurta kunnioitustaan ylevälle naiselle, jonka luona Gostanza oli asunut, ja kiittäen häntä kaikesta, mitä hän Gostanzan hyväksi oli tehnyt, antoi hänelle hänen jalomielisyytensä veroiset lahjat, sekä toivottaen hänelle Jumalan siunausta erosi hänestä, Gostanzan vuodattaessa viljavia kyyneleitä. Sitten astuivat he kuninkaan luvalla laivaan, ja ottaen mukaansa Carapresan, purjehtivat onnellisella tuulella Lipariin, jossa heidän paluustaan nousi niin suuri ilo, ettei kuvata taida.

Siellä nai Martuccio Gostanzan, piti suuret ja kauniit häät, ja kauan he sitten nauttivat keskenään levossa ja rauhassa rakkaudestaan.

KAHDEKSAS KERTOMUS.

Nastagio degli Onesti rakastaa erästä Traversarien sukuun kuuluvaa naista ja kuluttaa kaiken omaisuutensa saamatta vastarakkautta. Hän lähtee sukulaisten ja ystäväin pyynnöstä Chiassiin, jossa näkee erään ritarin pyydystelevän nuorta tyttöä ja tappavan hänet sekä koirien hänet syövän. Nastagio kutsuu sukulaisensa ja rakastettunsa luokseen päivällisille, jolloin neito näkee, miten tuo toinen tyttö surmataan. Ja peljäten itse joutuvansa samanlaisen kohtalon uhriksi hän ottaa Nastagion miehekseen.

Ravennassa, ikivanhassa Romagnan kaupungissa eli muinoin sangen ylhäisiä ja jaloja miehiä ja niiden joukossa eräs nuorukainen nimeltä Nastagio degli Onesti, joka oli isänsä ja erään sedän kuollessa saanut mahdottoman suuret rikkaudet. Hänen kävi niinkuin nuorten miesten tavallisesti käy: hän, jolla ei ollut vaimoa, rakastui, ritari Paolo Traversarin tyttäreen. Tämä oli paljon hienompaa sukua kuin hän itse, mutta tavoillaan ja töillään toivoi Nastagio voivansa voittaa hänen rakkautensa. Hänen tekonsa olivatkin suurenmoisia, kauniita ja kiitettäviä, mutta niistäpä ei koitunutkaan mitään hyötyä, päinvastoin ne näyttivät häntä vahingoittavan, niin tyly, kova ja karsas oli hänelle tuo rakastettu tyttö, joka lienee tullut harvinaisesta kauneudestaan ja hienosta suvustaan niin ylpeäksi ja halveksivaksi, ettei Nastagio itse eikä mikään, mistä tuo ylimys piti, ollut hänestä mieleen.

Tämä oli Nastagiosta niin raskasta sietää, että hän monta kertaa, vaikeroituaan ankarissa tuskissa, aikoi lopettaa itsensä. Mutta sitten hän taas malttoi mielensä ja päätti sydämessään, että hän joko jättää naisen tai rupeaa, jos voi, häntä vihaamaan niinkuin neitokin rakastavaa miestä vihasi. Mutta turhaan hän sellaisia päätöksiä teki, sillä kuta enemmän hänen toivonsa raukesi, sitä enemmän tuntui hänestä hänen rakkautensa lisääntyvän.

Kun nyt nuorukainen rakasti ja tuhlasi perintöään taukoamatta kuin ennenkin, näytti eräistä hänen ystävistään ja sukulaisistaan siltä, että hän tuhoaa tällä tavalla pian sekä itsensä että omaisuutensa. Ja siksi he monta kertaa pyysivät ja neuvoivat häntä lähtemään pois Ravennasta ja matkustamaan joksikin aikaa jonnekin muualle; sillä niin menetellen hän taltuttaisi rakkauttaan ja vähentäisi menojaan.

Tätä neuvoa Nastagio monta kertaa vain ivaili, mutta viimein, kun he yhä häntä kehoittivat, ei hän voinut kieltääkään, vaan sanoi, että hän sen tekee. Ja hän antoi ryhtyä suurenmoisiin matkavarustuksiin, ikäänkuin olisi aikonut matkustaa Ranskaan, Espanjaan tai jonnekin muulle kaukaiselle seudulle, nousi ratsaille ja lähti lukuisain ystäviensä saattamana Ravennasta. Ja siten hän tuli paikkaan, joka on noin kolmen miglion päässä Ravennasta ja nimeltään Chiassi. Silloin hän tuotatti telttoja ja majoja ja sanoi niille, jotka olivat häntä saattaneet, että tänne hän nyt tahtoo jäädä ja he saavat palata Ravennaan.

Sinne leiriin asettuen alkoi Nastagio sitten viettää vielä loistavampaa ja komeampaa elämää kuin ennen, kutsuen milloin ketäkin vieraikseen päivällisille tai illallisille niinkuin hänellä oli tapana.

Silloin sattui, että hän kerran toukokuun tullessa, kun ilma oli ylen kaunis, vaipui ajattelemaan julmaa ihailtuaan ja käski kaiken joukkonsa jättää hänet yksin, ja voidakseen antaa ajatustensa kulkea mielensä mukaan lähti harhailemaan minne jalka vei ja joutui sillä tavoin ajatuksissaan erääsen piiniametsään.

Päivän viides hetki oli jo melkein mennyt, ja Nastagio kulkenut hyvinkin puolen miglioa metsän sisään, muistamatta ruokaa tai muuta, kun hän yhtäkkiä oli kuulevinaan kiivasta itkua ja kovaa naisen vaikeroimista. Silloin hän, heräten suloisista ajatuksistaan, kohotti päätään nähdäkseen, mikä se oli, ja hämmästyi suuresti, kun huomasi olevansa piiniametsässä. Ja sitäpaitsi näki hän eteenpäin katsellessaan melkoisen tiheästä metsiköstä ja orjantappurapensaista juoksevan hurmaavan kauniin ja alastoman neidon sitä paikkaa kohti, jossa hän seisoi, hiukset hajallaan ja iho oksain ja okaiden repimänä, itkien ja huutaen surkeasti armoa. Ja vielä näki hän tytön kintereillä kaksi julman isoa ja vihaista verikoiraa, jotka ajoivat häntä raivoissaan takaa ja purivat häntä niin usein kuin kiinni saivat. Ja tytön jälkeen näki hän laukkovan paikalle mustan ratsun seljässä mustaverisen ritarin, kasvot hurjina vihasta, miekka kädessä ja huutaen kauhein ja herjaavin sanoin kuoleman-uhkauksia neidolle.

Tätä Nastagio samalla kertaa sekä kummastui että peljästyi, ja viimein hänet valtasi onnetonta naista kohtaan sääli, josta syntyi halu pelastaa, jos suinkin voisi, hänet moisesta kidutuksesta ja kuolemasta. Mutta kun hänellä ei ollut mukana mitään asetta, juoksi hän tempaamaan puunoksaa kepiksi ja aikoi hyökätä koiria ja ritaria vastaan.

Mutta ritari, joka huomasi tämän, huusi hänelle kaukaa: Nastagio, älä sekaannu asiaan, anna koirien ja minun kohdella tätä kelvotonta naista hänen ansionsa mukaan! Ja kun hän sen sanoi, niin koirat pysäyttivät tytön iskien hänen kupeisiinsa, ja ritari ehti paikalle ja laskeusi alas ratsunsa seljästä.

Nastagio meni hänen luokseen ja sanoi: En tiedä, kuka sinä olet, joka minut näin tunnet. Mutta sen minä sanon sinulle, että surkean raukkamaista on asestetun soturin ahdistaa alastonta naista tappaakseen ja usuttaa koirat hänen kimppuunsa, niinkuin hän olisi mikä metsänpeto. Siksi minä totisesti varjelen häntä minkä suinkin voin!

Ritari vastasi siihen: Nastagio, minä olin muinoin samasta kaupungista kuin sinäkin, ja sinä olit vielä pieni poika, kun minä, nimeltäni messer Guido degli Anastagi, olin rakastunut tähän naiseen vielä tuimemmin kuin sinä nyt voit olla tuohon neitoon Traversarien suvusta. Ja hänen ylpeytensä ja julmuutensa tähden kasvoi onnettomuuteni niin suureksi, että minä kerran tällä samalla miekalla, jonka nyt näet kädessäni, epätoivoissani tapoin itseni ja jouduin iankaikkiseen kadotukseen. Ei kulunut pitkää aikaa, kun sitten tämäkin nainen, joka iloitsi sanomattomasti kuolemastani, kuoli. Ja julmuutensa synnin tähden ja siksi, että hän oli tuskistani vain riemuinnut, kirottiin hänetkin helvetin rangaistukseen, jossa hän nyt on, sillä hän ei syntiään katunut, koska ei luullut siinä asiassa rikkoneensa, vaan siitä ylpeilikin. Ja kohta, kun hän astui alas vaivan paikkaan, tuomittiin minut ja hänet sellaiseen rangaistukseen, että hänen on paettava edestäni, ja minun, joka häntä niin suuresti rakastin, täytyy ajaa häntä takaa kuin verivihollista, eikä kuten rakastaja seuraa lemmittyään. Ja jok'ainoa kerta, kun saan hänet kiinni, tapan hänet tällä samalla miekalla, jolla surmasin itseni, viillän auki hänen kupeensa ja riistän hänen ruumiistaan tuon kovan ja kylmän sydämen, johon eivät rakkaus eikä sääli voineet päästä, sekä muut sisälmykset, niinkuin kohta näet, ja heitän ne ruuaksi näille koirilleni. Mutta kauan ei kestä, kun hän jo, niinkuin Jumalan vanhurskaus ja kaikkivalta vaatii, kavahtaa jälleen ylös, niinkuin ei olisikaan kuollut, ja alkaa uudestaan tuskallisen pakonsa, ja minä koirineni ajan taas häntä takaa. Ja joka perjantai tähän aikaan saavutan hänet ja raatelen häntä tässä niinkuin kohta näet. Äläkä luule, että me lepäämme muinakaan päivinä; silloin tavoitan hänet toisilla paikoilla, joilla hän oli minulle julma ajatuksissa tai teoissa. Näin on, niinkuin huomaat, rakastajasta tullut vihollinen, ja minun täytyy ajaa häntä tällä tavoin takaa niin monta vuotta kuin hän kuukausia kohteli minua julmasti. Anna siis minun täyttää jumalallinen tuomio äläkä koeta vastustaa sitä, jota et kuitenkaan vastustamaan pysty!

Nastagio kauhistui tätä kuullessaan niin, että joka karva hänen päässään nousi pystyyn, ja hän väistyi syrjään. Ja katsellen onnetonta nais-raukkaa hän odotti peloissaan, mitä ritari tälle tekisi.

Sanat lausuttuaan ritari syöksyikin, kuin raivostunut koira, miekka kädessä neidon kimppuun, joka polvillaan maassa ja koirien siinä lujasti pitämänä huusi häneltä armoa. Mutta ritari sysäsi koko voimallaan miekkansa keskelle hänen rintaansa, niin että kärki tunkihe selästä läpi.

Tämän sysäyksen saatuaan neito suistui heti suulleen maahan, yhä itkien ja vaikeroiden. Mutta ritari otti puukkonsa, halkaisi hänen sydänalansa ja raastoi esiin sydämen ja muut sisälmykset ja heitti ne verikoirilleen, jotka ahmivat ne heti nälkäiseen kitaansa. Kauan ei sitten kestänyt, ennenkuin tyttö kavahti taas jaloilleen, ikäänkuin ei kerrotusta olisi mitään tapahtunut, ja alkoi paeta merta kohti, kintereillään koirat, jotka raatelivat häntä koko ajan. Ja ritari hyppäsi hevosen selkään ja tarttuen jälleen miekkaansa alkoi ajaa häntä takaa ja tuossa tuokiossa he häipyivät niin, ettei Nastagio enää voinut heitä eroittaa.

Tämän nähtyään seisoi Nastagio pitkän aikaa paikallaan säälin ja kauhun vallassa. Mutta sitten hänen päähänsä pälkähti, että tästä seikasta voisi olla hänelle suurta hyötyä, koska se uudistui joka perjantai.

Hän pani siis tarkasti mieleensä sen paikan ja palasi väkensä luo, ja kun sitten näki ajan soveliaaksi, lähetti hakemaan useita sukulaisiaan ja ystäviään Chiassiin ja sanoi heille: Te olette jo kauan aikaa vaatineet minua lakkaamaan rakastamasta tuota vihollistani ja lopettamaan tuhlaamiseni, ja minä olen valmis tekemään sen, jos ensin hankitte minulle erään suosionosoituksen. Se on sellainen, että tulevana perjantaina toimitatte messer Paolo Traversarin ja hänen vaimonsa ja tyttärensä sekä kaikki hänen naissukulaisensa ja muitakin naisia, ketä haluatte, tänne luokseni päivälliselle. Sitten kyllä näette, minkätähden tätä tahdon.

Tuo oli Nastagion ystävistä varsin helppo tehtävä; ja Ravennaan palattuaan he kutsuivat ajan tullen päivälliselle kaikki ne, joita Nastagio oli pyytänyt, ja vaikka Nastagion rakastamaa neitoa oli vaikeaa saada sinne lähtemään, niin viimein hän kuitenkin lähti toisten naisten kanssa.

Nastagio varusti komean aterian ja katatti pöydät piiniain alle juuri sen paikan ympärille, jossa oli nähnyt kidutettavan tuota julmaa tyttöä. Ja määräyttäessään herroille ja naisille kullekin heidän paikkansa, hän sovitti niin, että hänen rakastamansa neito asetettiin istumaan juuri vastapäätä sitä kenttää, jossa kohtaus oli tapahtuva.

Kun sitten jo viimeinen ruokalaji oli kannettu pöytään, niin kajahti ahdistetun tytön epätoivoinen huuto kaikkien korviin.

Tätä hämmästyi jokainen suuresti ja kysyi toisilta, mikä se oli, mutta kukaan ei sitä tiennyt. Ja kaikki nousivat ylös ja katselivat, mitä se mahtoi olla, ja silloin he näkivät onnettoman tytön ja ritarin ja koirat, eikä kauan kestänyt, niin ne olivat juhlavieraiden keskellä. Alettiin kovasti meluta sekä koirille että ritarille, ja monet juoksivat jo auttamaankin tyttöä. Mutta silloin ritari puhui heille samaa kuin Nastagiollekin ja sai siten heidät väistymään takaisin, jopa suurimman pelon ja hämmästyksen valtaan.

Sitten ritari teki tytölle samoin kuin viime kerrallakin oli tehnyt, ja silloin kaikki naiset, mitä siellä oli (joista sangen monet olivat onnettoman tytön tai ritarin sukuakin ja muistivat hyvin nuorukaisen rakkauden ja kuoleman) itkivät ja parkuivat aivan kuin olisivat nähneet heitä itseään näin kohdeltavan. Ja kun tapahtuma päättyi ja neito ja ritari poistuivat, niin syntyi siitä niiden kesken, jotka sen olivat nähneet, monenmoisia keskusteluja. Mutta kaikkein kauhistunein oli Nastagion julma lemmityinen, joka oli nähnyt ja kuullut kaikki tarkalleen, ja tunsi nyt, että tämä koski häntä enemmän kuin ketään muuta läsnäolijoista. Ja muistaessaan, miten kovasydäminen hän oli aina ollut Nastagiota kohtaan, hän oli jo näkevinään itsensä pakenemassa julmistuneen rakastajan edessä koirat kintereillä.

Ja niin suuri oli hänessä tästä herännyt kauhu, että hän, tällaista kohtaloa välttääkseen, muutti vihansa rakkaudeksi ja lähetti ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa (joka tuli jo samana iltana) salaa Nastagion luo uskotun palvelijattarensa, joka pyysi hänen puolestaan, että ylimys suvaitsisi tulla hänen luokseen, sillä hän oli valmis täyttämään kaikki, mitä Nastagio toivoi.

Nyt lähetti Nastagio vastauksen, että hän oli tästä sangen hyvillään, mutta että hän, jos se neitoa miellytti, halusi saada ilonsa ainoastaan muistaen neidon kunniaa ja tahtoi siis ottaa hänet vaimokseen.

Neito, joka tiesi, että riippui ainoastaan hänestä itsestään, ettei hän jo paraikaa ollut Nastagion puoliso, lähetti vastauksen, että hän on siihen suostuvainen.

Ja ruveten itse puhemiehekseen hän ilmoitti isälleen ja äidilleen, että hän halusi nyt tulla Nastagion puolisoksi. Siitä vanhemmat ihastuivat suuresti, ja jo tulevana pyhänä Nastagio nai hänet ja vietettiin häät. Ja kauan eli sitten Nastagio onnellisena puolisonsa kanssa. Eikä tämä pelko ollut syynä pelkästään tähän hyvään, sillä kaikki muutkin Ravennan naiset säikähtivät silloin niin suuresti, että he sen jälkeen tulivat paljon taipuvaisemmiksi miesten tuumiin kuin olivat sitä ennen olleet.

YHDEKSÄS KERTOMUS.

Federigo degli Alberighi rakastaa saamatta vastarakkautta ja hävittää, kohteliaisuuksiin tuhlaten, omaisuutensa niin, että hänelle jää ainoastaan yksi haukka. Sen antaa hän, koska hänellä ei ole muuta, rakastetulleen ruuaksi, kun tämä tulee hänen kotiinsa. Ja kun nainen sen kuulee, muuttaa hän mieltään, ottaa Frederigon miehekseen ja tekee hänet rikkaaksi.

Teidän tulee tietää, että meidän kaupungissamme oli ja on ehkä vielä meidänkin päivinämme sangen kunnioitettu ja arvossa pidetty herra nimeltä Coppo di Borghese Domenichi, joka on ansainnut paremminkin tavoillaan ja kunnollaan kuin verensä jaloudella ikuisen ja kirkkaan maineen. Hän huvitteli usein, kun hän oli jo iäkäs, puhelemalla naapuriensa ja muiden kanssa menneistä asioista, ja tämän osasi hän tehdä paremmin ja sopivammassa järjestyksessä ja seikat selvemmin muistaen sekä kaunosanaisemmin kuin kukaan muu.

Hänellä oli tapana kertoa muiden kauniiden tarinain muassa, että Firenzessä oli ennen nuorukainen nimeltä Federigo, messer Filippo Alberighin poika, jota pidettiin asetaitonsa ja hienojen tapainsa tähden suuremmassa arvossa kuin ketään muuta aatelisnuorukaista koko Toscanassa. Tämä rakastui, niinkuin enimpäin aatelismiesten käy, aateliseen naiseen nimeltä monna Giovanna, jota aikoinaan pidettiin melkein kauneimpana ja suloisimpana naisena, mitä Firenzessä oli. Ja voidakseen saavuttaa hänen rakkautensa Federigo pani toimeen aseleikkejä, turnajaisia ja juhlia ja jakeli lahjoja ja tuhlasi omaisuuttaan hillittömästi. Mutta nainen, joka ei ollut vähemmän kunniallinen kuin kaunis, ei välittänyt lainkaan siitä, mitä hänen tähtensä tehtiin, eikä hänestä, joka näitä teki.

Kun nyt Federigo tuhlasi yli voimiensa eikä saavuttanut sillä mitään, niin rikkaudet hupenivat tyhjiin, niinkuin helposti tapahtuu, ja hän tuli niin köyhäksi, ettei hänelle jäänyt muuta kuin yksi pikku tila, jonka tuloilla hän vaivoin eli, sekä sitäpaitsi yksi haukka, joka oli kaikkein parhaita maailmassa. Sentähden ei hän, vaikka hän oli rakastuneempi kuin koskaan ennen, arvellut voivansa jäädä enää kaupunkilaiseksi, kuten olisi halunnut, vaan meni oleksimaan Campiin, missä tuo hänen pieni tilansa oli. Ja siellä hän kantoi köyhyyttään kärsivällisesti ja niin hyvin kuin voi, linnustellen ja pyytämättä keneltäkään mitään.

Mutta nyt tapahtui eräänä päivänä, että kun Federigo oli joutunut äärimmäiseen puutteesen, monna Giovannan mies sairastui ja koska hän näki kuolemansa lähestyvän, teki testamenttinsa. Ja kun hän oli ylen rikas, niin määräsi hän siinä jo melkoisen varttuneen poikansa perijäkseen. Ja toiseksi perijäksi asetti hän, joka rakasti suuresti monna Giovannaa, vaimonsa, siltä varalta, että poika sattuisi kuolemaan ilman laillista jälkeläistä. Ja tämän jälkeen hän kuoli.

Monna Giovanna jäi siis leskeksi, ja hän meni sitten, niinkuin naisillamme on tapana, kesän ajaksi tämän poikansa kanssa maalle, eräälle tilallensa, joka oli aivan lähellä Federigon taloa. Ja sentähden kävi niin, että tuo nuori poika alkoi seurustella tämän Federigon kanssa ja huvitella linnuilla ja koirilla. Ja kun hän oli nähnyt monta kertaa Federigon haukan ajavan, mielistyi hän siihen niin tavattomasti, että tahtoi sitä omakseen, mutta ei tohtinut kuitenkaan pyytää sitä, kun näki, miten rakas haukka Federigosta oli.

Tällä tolalla olivat nyt asiat, kun tapahtui, että tuo poika sairastui. Äiti, joka oli siitä kovin tuskissaan, sillä hänellä ei ollut muita lapsia ja hän rakasti poikaansa minkä suinkin voi, oli kaiket päivät hänen luonaan eikä lakannut häntä lohduttamasta. Ja hän kysyi pojaltaan monta kertaa, eikö ollut mitään sellaista, jota hän haluaisi, ja rukoili häntä sanomaan sen hänelle, sillä jos sitä suinkin olisi mahdollista saada, niin hän sen hänelle varmaan hankkisi.

Kun poika oli kuullut monta kertaa näitä tarjouksia, sanoi hän: Äiti, jos te hommaatte minulle Federigon haukan, niin luulen pian paranevani.

Kun äiti tämän kuuli, niin hän hiukan peljästyi ja alkoi ajatella, mitä hänen nyt oli tehtävä. Hän tiesi, että Federigo oli kauan häntä rakastanut, mutta ei ollut saanut häneltä koskaan yhtään katsettakaan; ja siksi hän sanoi itsekseen: Kuinka voin minä lähettää tai mennä pyytämään häneltä tätä haukkaa, joka on, mikäli olen kuullut, niin hyvä ajamaan, ettei vertaa, ja joka yksin sitäpaitsi pitää häntä hengissä? Ja kuinka voin olla niin törkeä, että tahdon ylimykseltä, jolle ei ole jäänyt mitään muuta huvia, riistää tämänkin?

Ja sellaisiin ajatuksiin sekautuneena ei monna Giovanna, vaikka oli varma, että hän saisi haukan, jos sitä pyytäisi, vastannut mitään pojalleen, koska ei tiennyt, mitä sanoa, vaan vaikeni. Viimein kuitenkin voitti hänessä rakkaus poikaan siinä määrin, että hän päätti pojan halua tyydyttääkseen mennä noutamaan haukkaa, eikä lähettää muita, tapahtuipa sitten mitä tahansa. Ja hän vastasi pojalleen: Poikani, ole huoletta ja koeta kaikin voimin parantua, sillä minä lupaan sinulle, että ensimäinen työ, mitä teen huomisaamuna, on mennä haukkaa noutamaan ja tuomaan sen sinulle.

Siitä tuli poika niin iloiseksi, että hän näytti jo samana päivänä jonkun verran paranevan.

Seuraavana aamuna otti monna Giovanna erään naisen seurakseen ja meni ikäänkuin huviksensa Federigon pienen talon luo ja antoi pyytää häntä tulemaan luokseen. Koska silloin ei ollut sopiva linnustamisaika eikä sitä ollut niinä päivinäkään ollut, niin oleskeli Federigo puutarhassaan ja teetti eräitä pieniä töitään. Ja kun hän kuuli, että monna Giovanna tiedusteli häntä ovella, niin hän ihmetteli suuresti ja juoksi iloissaan sinne.

Kun monna Giovanna näki hänen tulevan, meni hän naisellisen suloisesti häntä vastaan, ja sanoi sitten, kun Federigo oli häntä kunnioittavasti tervehtinyt: Toivotan hyvää vointia, Federigo. Minä olen tullut korvaamaan sinulle vahinkoja, joita olet minun tähteni kärsinyt, koska olet rakastanut minua enemmän kuin sinun olisi tarvinnut. Ja korvaus on sellainen, että aion tämän toverin kanssa jäädä tuttavallisesti kanssasi aterialle tänä aamuna.

Siihen Federigo vastasi nöyrästi: Madonna, mitään vahinkoa en koskaan muista kärsineeni teidän tähtenne, mutta kyllä saaneeni niin paljon hyvää, että jos olen milloin ollut jonkin arvoinen, niin olin sitä teidän ylevyytenne ja sen rakkauden tähden, jota tunsin teitä kohtaan. Ja totisesti on tämä teidän vapaaehtoinen tulonne minusta paljoa kalliimpi kuin se olisi ollut, että olisin saanut uudestaan uhrata varojani yhtä paljon kuin jo ennen olen uhrannut; vaikka nyt olettekin tullut köyhän isännän luo.

Ja niin sanoen Federigo otti häveliäästi hänet vastaan huoneihinsa ja vei hänet sieltä puutarhaan. Ja koska siellä ei ollut ketään muutakaan, jonka hän olisi voinut jättää pitämään vieraalle seuraa, niin hän sanoi: Madonna, kun täällä ei ole muita, niin tämä kunnon nainen, tuon työmiehen vaimo, pitää teille seuraa sillaikaa, kun minä menen järjestämään pöytää.

Vaikka Federigon köyhyys oli kovin suuri, ei hän kuitenkaan vielä ennen ollut nähnyt siinä määrin kuin hänen olisi pitänyt, miten määrättömästi hän oli rikkauksiaan tuhlannut. Mutta kun hän tänä aamuna ei löytänyt mitään, jolla hän olisi voinut kunniakkaasti kestitä sitä naista, johon rakastuneena hän ennen oli osoittanut kunnioitustaan lukemattomille miehille, niin silloin hän sen näki kokonaan. Ja siitä hän oli tavattomasti tuskissaan ja kirosi itsekseen kovaa onneaan ja juoksi milloin sinne, milloin tänne kuin mies, joka on suunniltaan joutunut, mutta ei löytänyt ei rahaa eikä mitään pantattavaakaan. Ja kun hetki oli jo myöhäinen ja häntä kuitenkin halutti suuresti tarjota jotakin jalolle naiselle, mutta hän ei tahtonut pyytää apua edes omalta työmieheltäänkään, saatikka sitten muilta, niin silloin sattui hänen silmiinsä hänen oiva haukkansa, jonka hän näki istuvan pienessä salissaan puikollaan. Ja koska hänellä ei ollut muuta, mihin turvautua, niin otti hän sen, ja kun hän huomasi, että se oli lihava, arveli hän sitä kyllin arvokkaaksi ruuaksi sellaiselle naiselle. Ja sentähden hän enempää arvelematta kiersi siltä niskat nurin ja antoi erään palvelijattarensa kiireesti sen kyniä ja puhdistaa ja panna vartaasen ja paistaa huolellisesti. Ja kun hän sitten oli verhonnut pöydän valkeilla liinoilla, joita hänellä oli vielä muutamia jäljellä, niin palasi hän iloisin kasvoin ylimysnaisen luokse puutarhaan ja sanoi, että ateria, sellainen, mitä hän voi tarjota, oli valmis.

Ylimysnainen ja hänen seuralaisensa nousivat niin ollen ylös ja menivät pöytään. Ja tietämättä, mitä he saivat, he söivät Federigon kanssa, joka palveli heitä aivan tarkkaavasti, sen oivallisen haukan.

Ja kun he sitten olivat nousseet pöydästä ja seurustelleet Federigon kanssa miellyttävästi pakinoiden jonkun aikaa, niin näytti monna Giovannasta olevan hetki ilmoittaa, mille asialle hän oli tänne tullut. Ja siksi hän kääntyi ystävällisesti Federigon puoleen ja alkoi puhua: Federigo, kun muistat mennyttä elämääni ja minun siveyttäni, jota ikävä kyllä olet luullut kovuudeksi ja julmuudeksi, niin en lainkaan epäile, että nyt väkisinkin ihmettelet minun vaatimustani, kun kuulet, mitä varten minä oikeastaan olen tänne tullut. Mutta jos sinulla olisi lapsia, tai olisi niitä ollut, niin voisit ymmärtää, mikä voima sillä rakkaudella on, jota niitä kohtaan tuntee, ja uskottavasti olisi varmaa, että sinä antaisit minulle ainakin osaksi anteeksi; mutta sinulla ei niitä ole. Kuitenkaan en minä, jolla on yksi poika, voi kiertää kaikkien äitien yleistä lakia, vaan täytyy minun sen valtaan alistuen vasten haluani ja kaikesta soveliaisuudesta ja velvollisuudesta huolimatta pyytää sinulta erästä lahjaa, jonka tiedän olevan sinusta tavattoman rakkaan; ja syystä kyllä, koska kova kohtalosi ei ole jättänyt sinulle mitään muuta huvia, mitään muuta ajanviettoa eikä lohdutusta kuin sen. Ja se on sinun haukkasi, johon minun poikani on niin kovasti ihastunut, että jos minä en sitä hänelle vie, niin pelkään, että hän tulee taudissaan, jota hän nyt sairastaa, niin huonoksi, että siitä seuraa seikka, jonka tähden hänet menetän. Ja siksi minä rukoilen sinulta, en rakkauden nimessä, jota tunnet minua kohtaan ja jonka tähden et ole mistään minulle velkapää, vaan ylevyytesi tähden, joka on kohteliaisuuden harjoituksissa näyttäytynyt suuremmaksi kuin yhdenkään muun, että suvaitsisit lahjoittaa haukan minulle, niin että voisin sanoa saaneeni siinä lahjassa takaisin poikani hengen ja olisin siitä sinulle aina kiitollisuuden velassa.

Kun Federigo kuuli, mitä ylimysnainen anoi, ja samalla tiesi, ettei hän voinut hänen pyyntöään täyttää, koska oli antanut linnun hänelle ruuaksi, niin alkoi hän hänen läsnäollessaan itkeä, jopa niin, ettei voinut vastata hänelle sanaakaan.

Monna Giovanna luuli ensin, että tämä itku johtui paremminkin siitä, että hänen täytyi erota hyvästä haukastaan, kuin muista seikoista, ja hän aikoi melkein jo sanoa, ettei hän sitä tahdokaan. Mutta kuitenkin malttoi hän ja odotti vastausta Federigolta, joka itkettyänsä puhui näin: Madonna, siitä saakka, kun Jumala sääsi, että kohdistin teihin rakkauteni, olen huomannut, että onni on ollut minulle monissa asioissa vastainen, ja olen sitä surrut. Mutta kaikki ne asiat ovat olleet helppoja kantaa sen rinnalla, jonka se nyt minulle tekee, sillä en koskaan voi tyytyä kohtalooni, kun ajattelen, että silloin, kun te nyt olette tullut köyhään majaani, jotavastoin ette suvainnut tulla sinne siihen aikaan, kun se oli vielä rikas, ja tahdotte minulta pientä lahjaa, minä en voi, kohtaloni tähden, sitä teille antaa. Ja miksi se on mahdotonta, kerron nyt teille lyhyesti: Kun minä kuulin, että te hyvyydessänne aioitte aterioida minun kanssani, niin ajattelin, ottaen huomioon teidän korkeutenne ja jaloutenne, sopivaksi ja arvolliseksi tarjota teille mahdollisuuksieni mukaan kalliimpaa ruokaa kuin ne, joita tavallisesti annetaan muille henkilöille. Ja koska silloin muistui mieleeni haukkani, jota nyt minulta pyydätte, ja sen oivallisuus, niin ajattelin, että se on kyllin arvokasta ruokaa teille, ja niinpä olette saanut sen tänä aamuna paistettuna lautasella, ja luulin, että se olisi tullut parhaiten käytetyksi sillä tavalla. Mutta kun nyt näen, että olisitte halunnut sitä toisella tavalla, niin olen siitä, etten voi sitä teille tarjota, niin suuressa tuskassa, että en usko saavani rauhaa koskaan. Ja sen sanottuaan antoi Federigo heittää linnun höyhenet ja jalat ja nokan todisteiksi monna Giovannan eteen.

Tämän seikan nähdessään ja kuullessaan ylimysnainen moitti ensin Federigoa siksi, että tämä oli tappanut sellaisen haukan antaakseen sen ruuaksi naiselle; mutta sitten hän ihaili itsekseen suuresti hänen sielunsa ylevyyttä, jota ei köyhyys ennen eikä nytkään ollut voinut masentaa.

Sen jälkeen hän, kun toivo haukan saamisesta oli pettänyt, joten hän joutui arveluihin poikansa parantumisesta, lähti sangen alakuloisena sieltä ja palasi poikansa luo. Ja tuskin oli montakaan päivää kulunut, niin tämä lähtikin, joko mielipahasta, kun ei voinut saada sitä haukkaa, tai ehkä sairaus sai hänet siihen tilaan. Ja kun monna Giovanna oli jonkun aikaa viettänyt kyynelin ja katkerassa surussa, niin alkoivat veljet, koska hän oli jäänyt miehensä kuoltua sangen rikkaaksi ja oli vielä nuori, kehoitella häntä menemään uusiin naimisiin.

Monna Giovanna, joka ei olisi tahtonut sitä tehdä, mutta näki kuitenkin veljiensä häntä alinomaa siihen vaativan, muisti silloin Federigon jalouden ja hänen viimeisen ylevän tekonsa, että hän oli surmannut sellaisen haukan osoittaakseen hänelle kunnioitustaan, ja sanoi viimein veljilleen: Mielelläni jäisin, jos sen suvaitsisitte, leskeksi. Mutta jos sittenkin tahdotte, että minun on otettava mies, niin totisesti en huoli koskaan ketään muutakaan, ellen saa Federigo Alberighia.

Silloin veljet pilkkasivat häntä ja sanoivat: Hullu, mitä sinä puhut.
Kuinka tahdot sinä häntä, jolla ei ole mitään maailmassa?

Mutta hän vastasi heille: Veljeni, minä tiedän hyvin, että asianlaita on niin kuin te sanotte. Mutta minä otankin mieluummin miehen, joka tarvitsee rikkauksia, kuin rikkaudet, jotka tarvitseisivat miestä.

Ja kun veljet kuulivat, mitä mieltä hän oli, ja tunsivat Federigon kelvolliseksi mieheksi, vaikka hän olikin köyhä, niin he antoivat monna Giovannan, kuten tämä itse tahtoi, kaikkine rikkauksineen hänelle.

Kun Federigo näki, että hän oli saanut vaimokseen moisen naisen, jota hän oli niin suuresti rakastanut ja joka sitäpaitsi oli sangen rikas, niin eli hän sitten hänen kanssaan, entistä paremmin omaisuuttaan hoitaen, ilossa päiväinsä päähän.