KUUDES PÄIVÄ

NELJÄS KERTOMUS.

Chichibio Currado Gianfigliazzin kokki, kääntää onnellisella ja nopealla vastauksella Curradon vihan nauruksi ja pelastuu siten pahasta, jolla Currado oli häntä uhannut.

Currado Gianfigliazzi, kuten te jokainen olette voineet kuulla ja nähdä, oli tunnetun kaupunkimme jalo kansalainen, antelias ja mainio. Ja hän vietti ritarillista elämää ja oli alinomaa huvitettu koirista ja linnuista, jättääksemme tällä hetkellä hänen suuremmat avunsa mainitsematta.

Hän sai eräänä päivänä haukkansa avulla lähellä Peretolaa tapetuksi kurjen, ja koska hän näki, että se oli lihava ja nuori, lähetti hän sen hyvälle kokilleen, joka oli nimeltään Chichibio ja syntyisin venezialainen, ja käski sanoa hänelle, että hän paistaisi sen ja valmistaisi hyvin vieraspitoja varten illalliseksi.

Chichibio, joka oli huikenteleva otus ja näyttikin siltä, muokkasi kurjen, pani sen tulelle ja alkoi huolellisesti sitä paistaa.

Mutta kun se oli melkein kypsä ja levitti voimakasta tuoksua, niin tapahtui, että muuan lähellä asuva nainen, jonka nimi oli Brunetta ja johon Chichibio oli hyvin rakastunut, astui keittiöön. Ja kun hän tunsi paistin hajun ja näki kurjen, niin pyysi hän mairitellen, että Chichibio antaisi hänelle siitä toisen kynkän.

Chichibio vastasi hänelle laulaen ja sanoi: Ei, ei, et sitä minulta saa, Brunetta rukka, et sitä saa.

Siitä Brunetta suuttui ja sanoi hänelle: Taivaan Jumala, jos et sitä minulle anna, niin et saa koskaan minultakaan mitään, mitä haluat.

Ja siinä väiteltiin hyvän aikaa. Viimein Chichibio, joka ei halunnut loukata kultastaan, irroitti kurjesta toisen kynkän ja antoi sen hänelle.

Kun sitten kurki vietiin ilman kynkkää Curradon ja erään hänen muukalaisen vieraansa eteen, niin Currado hämmästyi, kutsutti luokseen Chichibion ja kysyi häneltä, mihin kurjen toinen kynkkä oli joutunut.

Venezialainen valehtelija vastasi hänelle heti: Herrani, kurjella ei ole kuin yksi kynkkä ja yksi jalka.

Currado sanoi silloin suuttuneena: Mitä hittoa, eikö ole kuin yksi kynkkä ja yksi jalka? Enkö minä muka ole nähnyt useampia kurkia kuin tämän?

Chichibio jatkoi: Niin on, herrani, kuin sanon. Ja jos suvaitsette, niin näytän teille vaikka elävinä sellaisia.

Currado ei tahtonut, kohteliaisuudesta muukalaista kohtaan, joka oli hänen luonaan, jatkaa enää kiistaa, vaan virkkoi: Koska sanot voivasi näyttää minulle sellaisia elävinä, seikka, jota en ole milloinkaan nähnyt enkä kuullut puhuttavankaan, niin tahdon niitä nähdä varhain huomisaamuna, ja jos näen, olen tyytyväinen. Mutta vannon Kristuksen ruumiin kautta, että jos on toisin, niin annan rusikoida sinut niin, että muistat ikäväksesi minun nimeni niin kauan kuin elät.

Niin päättyi sananvaihto sinä iltana. Seuraavana aamuna, kun päivä valkeni, nousi Currado, jonka viha ei ollut nukkuessakaan lakannut, aivan kiukuissaan ylös ja käski tuomaan hevoset. Ja kun hän oli pakoittanut Chichibion nousemaan hevosen selkään, vei hän hänet eräälle joelle, jonka rannalla tavallisesti päivän valjetessa näkyi kurkia, ja sanoi: Pian nähdään, kuka eilisiltana valehteli, sinäkö vai minä!

Kun Chichibio näki, että Curradon vihaa yhä riitti ja että hänen täytyi nyt todistaa valheensa, eikä tiennyt, miten sen tehdä, niin ratsasti hän Curradon perästä maailman suurimmassa pelossa, ja hän olisi mielellään paennut, jos olisi voinut. Mutta kun hän ei sitä voinut, katseli hän milloin eteensä, milloin taakseen ja kupeilleen, ja kaiken, mitä hän näki, luuli hän olevan kurkia, jotka seisoivat kahdella jalalla.

Mutta kun he tulivat lähelle jokea, huomasi hän nopeammin kuin kukaan saattaa rannalla noin kaksitoista kurkea, jotka seisoivat kaikki yhdellä jalalla, niinkuin niiden tapana on nukkuessaan tehdä. Sentähden osoitti hän niitä nopeasti Curradolle ja sanoi: Nyt voitte aivan hyvin nähdä, herrani, että puhuin eilisiltana totta, ettei kurjilla ole kuin yksi kynkkä ja yksi jalka, jos katsotte noita, jotka tuolla seisovat.

Kun Currado ne näki, sanoi hän: Odotappas, niin näytän sinulle, että niillä on kaksi.

Ja hän meni hiukan lähemmäksi niitä ja huusi: — Hehei! — Ja sen huudon kuullessaan kurjet sysäsivät toisen jalkansa alas ja alkoivat jonkun askelen kuljettuaan paeta.

Currado kääntyi silloin Chichibion puoleen ja sanoi: Mitäs nyt arvelet, vintiö? Näyttääkö niillä olevan kaksi?

Chichibio oli aivan tyrmistynyt, mutta vastasi, tietämättä, mistä se vastaus tuli: Niin, herra; mutta te ette huutanutkaan hehei! sille kurjelle eilisiltana. Jos olisitte huutanut niin, olisi sekin sysännyt näkyviin toisen kynkän ja toisen jalan niinkuin nämä tekivät.

Curradoa miellytti tämä vastaus niin, että hänen koko vihansa kääntyi nauruksi ja iloksi, ja hän sanoi: Chichibio, sinä olet oikeassa, se minun olisi tosiaan pitänyt tehdä.

Näin siis Chichibio pelastui nopealla ja leikillisellä vastauksella pahasta ja teki sovinnon herransa kanssa.

KUUDES KERTOMUS.

Michele Scalza todistaa eräille nuorukaisille, että Baroncit ovat koko maailman ja Maremman soiden hienoin ylimyssuku, ja voittaa siten itselleen illalliset.

Ei ole vielä paljon aikaa mennyt siitä, kun kaupungissamme oli nuorukainen nimeltä Michele Scalza, joka oli miellyttävin ja iloisin ihminen maailmassa ja jolla oli aina tarjolla kaikkein ihmeellisimpiä tarinoita. Tämän vuoksi oli nuorista firenzeläisistä sangen mieleistä saada hänet seuraansa, kun he viettivät aikaansa yhdessä.

Nyt tapahtui kerran, että kun hän oli eräiden muiden kanssa Mont Ughissa, heidän välillään syntyi seuraavanlainen väittelykysymys: Mikä on Firenzen jaloin ja vanhin ylimyssuku.

Silloin sanoivat toiset heistä, että Ubertit, toiset taas Lambertit, ja kuka yksiä ja kuka toisia, sen mukaan, mikä ketäkin miellytti.

Kun Scalza heitä kuuli, alkoi hän irvistellä ja sanoi: Menkää nyt jo, menkää, hassut, mitä olette, te ette tiedä, mitä sanotte. Kaikkein hienoin ja vanhin ylimyssuku ei ainoastaan Firenzessä, vaan koko maailmassa ynnä Maremman soilla ovat Baroncit. Ja siitä ovat yhtä mieltä kaikki filosofit ja jokainen, joka heidät tuntee yhtä hyvin kuin minä. Ja ettette luulisi minun tarkoittavan muita, niin sanon, että ne Baroncit, jotka asuvat naapureinanne Santa Maria Maggioren luona. Kun nuorukaiset, jotka odottivat, että hän sanoisi aivan muuta, kuulivat tämän, niin he ilveilivät hänelle ja sanoivat: Pidät meitä narreinasi, ikäänkuin me ei tunnettaisi Baronceja yhtä hyvin kuin sinä.

Scalza sanoi: Kautta sieluni autuuden, sitä en tee, vaan puhun totta. Ja jos täällä on joku, joka tahtoo panna vetoon illalliset, jotka hänen on annettava sille, joka voittaa, ja kuudelle hänen toverilleen, jotka häntä enimmän miellyttävät, niin minä panen puolestani ne mielelläni. Ja vieläpä teen enemmänkin, sillä minä alistun sen tuomioon, ketä vain haluatte.

Silloin sanoi eräs heistä, jonka nimi oli Neri Mannini: Minä olen halukas voittamaan nämä illalliset.

Ja he sopivat keskenään valita tuomariksi Piero di Fiorentinon, jonka talossa he asuivat, ja menivät hänen luokseen, ja kaikki muut heidän jäljestään, näkemään, miten Scalza menettää vetonsa, ja ilveilläkseen hänelle. Ja he kertoivat Pierolle kaikki, mitä oli puhuttu.

Piero, joka oli älykäs nuorukainen, kuunteli ensin Nerin perusteluita ja kääntyi sitten Scalzan puoleen ja sanoi: Ja kuinka sinä voit todistaa sen, mitä vakuutat?

Scalza vastasi: Kuinka? Minä todistan sen sellaisella tavalla, ettet ainoastaan sinä, vaan jokainen muukin, joka sen kieltää, sanoo, että minä puhun totta. Tehän tiedätte, että mitä vanhempia ylimyssuvut ovat, sitä hienompia ne ovat, ja niin sanoivat nuokin täällä äsken. Ja Baroncit ovat vanhempia kuin ketkään muut ihmiset, ja siksi he ovat kaikkein hienompia. Ja jos todistan, että he ovat kaikkein vanhimpia, niin epäilemättä voitan vedon. Teidän tulee tietää, että Isä Jumala teki Baroncit siihen aikaan, jolloin hän vasta alkoi opetella piirustamaan, vaan muut ihmiset tehtiin sitten, kun Isä Jumala jo osasi piirustaa. Ja että puhun totta, muistuttakaa vain mieleenne Baronceja ja verratkaa heitä muihin ihmisiin. Kun näette, että kaikilla muilla on hyvin muovatut ja sopivaisen suhteelliset kasvot, niin voitte huomata, että Baronceilla taas on toisilla naama liian pitkä ja litteä, toisilla yli ääriensä leveä, yhdellä kovin pitkä nenä ja toisella liian lyhyt, joillakuilla leuka ulkoneva ja ylöspäin käyristyvä, ja leukaluut, jotka muistuttavat aasin leukoja. Ja on joku, jolla on toinen silmä isompi kuin toinen, ja sellainenkin, jolla on toinen silmä ylempänä kuin toinen. Aivan niinkuin ne kuvat tavallisesti ovat, joita lapset tekevät, ennenkuin ovat oppineet piirustamaan. Sentähden on, kuten jo sanoin, aivan selvää, että Isä Jumala teki heidät silloin, kun hän vasta opetteli piirustamaan. Joten he ovat vanhempia kuin muut, ja siis myöskin kaikkein hienoimpia.

Kun Piero, joka oli tuomarina, ja Neri, joka oli pannut illalliset vetoon, ja kaikki muut tätä ajattelivat ja kuulivat Scalzan hupaisen todistelun, niin he alkoivat kaikki nauraa ja vakuuttivat, että Scalza oli oikeassa ja että hän oli voittanut illalliset, sillä tosiaan Baroncit olivat kaikkein hienoin ja vanhin ylimyssuku, ei ainoastaan mitä oli Firenzessä, vaan koko maailmassa ja Maremman soillakin!

KYMMENES KERTOMUS.

Veli Cipolla lupaa näyttää eräille maalaisille enkeli Gabrielin sulan, mutta kun hän tapaa sen paikalla hiiliä, niin hän sanoo, että ne ovat niitä hiiliä, joiden päällä Pyhä Laurentius paistettiin.

Certaldo, kuten ehkä mahdollisesti olette kuulleet, on linnakylä Elsa-laaksossa, kaupunkimme alueella, jossa, vaikka se onkin pieni, asui ennen ylhäisiä ja varakkaita ihmisiä. Sinne, koska se oli hyvää laidunmaata, piti pitkät ajat tapanaan tulla eräs pyhän Antoniuksen veli nimeltä Cipolla, keräämään almuja, joita hassut munkeille antavat. Häntä nähtiin siellä aina mielellään, eikä suinkaan vähemmän nimensä kuin muun hurskautensa tähden, sillä Cipolla merkitsee sipulia, ja se seutu kasvattaa koko Toscanan kuuluisimmat sipulit.

Tämä veli Cipolla oli vartaloltaan pieni, hänellä oli punainen tukka ja iloinen naama, ja muuten hän oli suurin vekkuli koko maailmassa. Ja sitäpaitsi oli hän, vaikkei hänellä ollut mitään tietoja, niin oivallinen ja nopsa sanoiltaan, että se, joka ei häntä tuntenut, olisi pitänyt häntä vallan suurena puhujana, jopa sanonut, että hän on Tullius Cicero tai itse Quintilianus. Ja hän oli melkein kaikkien seutulaisten kummi tai ystävä taikka suosija.

Kerran tapansa mukaan meni hän jälleen sinne elokuussa ja astui sunnuntai-aamuna, kun kaikki ympäristön kylien hurskaat miehet ja naiset olivat saapuneet kirkkoon messuun ja kun hetki näytti hänestä soveliaalta, esiin ja puhui:

Herrat ja rouvat, kuten tiedätte, teillä on ollut tapana lähettää joka vuosi jalosukuisen paroonin Pyhän Antoniuksen köyhille ohrianne ja vehniänne, kuka enemmän, kuka vähemmän, aina varojensa ja hurskautensa mukaan, jotta pyhä Antonius pyhimys sitten kaitsisi teidän sonnejanne ja aasejanne ja sikojanne ja lampaitanne. Ja sitäpaitsi on teillä ollut tapana, ja erittäinkin niillä, jotka on kirjoitettu veljeskuntaamme, suorittaa se vähäinen maksu, joka kannetaan kerta vuodessa. Ja näitä saatavia kokoamaan on nyt esimieheni, se on herra apotti, minut lähettänyt. Tulkaa senvuoksi Jumalan avulla yhdeksän jälkeen, kun kuulette kellojen soivan, tänne kirkon ulkopuolelle, niin minä pidän tavanmukaisen saarnan ja te saatte suudella ristiä. Ja päälle päätteeksi minä, koska tiedän, että te kaikki olette erittäin hurskaita jalosukuisen herran, pyhän Antoniuksen palvelijoita, näytän teille erikoisesta armosta erään ylen pyhän ja kauniin pyhäinjäännöksen, jonka minä itse toin pyhistä maista merten takaa. Ja se on yksi enkeli Gabrielin sulkia, joka jäi neitsyt Maarian kamariin silloin, kun enkeli kävi hänen luonaan ilmoitusta tuomassa Natsaretissa.

Ja tämän sanottuaan hän vaikeni ja palasi messuun.

Kun veli Cipolla näitä puhui, oli monien muiden joukossa kirkossa kaksi sangen veitikkamaista nuorukaista, toinen nimeltä Giovanni del Bragoniera ja toinen Biagio Pizzini. He nauroivat hetkisen keskenään makeasti veli Cipollan pyhäinjäännökselle, ja vaikka he olivatkin hänen hyviä ystäviään ja seuraveikkojaan, päättivät he tehdä veli Cipollalle jonkin kepposen tuolla sulalla.

He olivat saaneet kuulla, että veli Cipolla meni päivälliselle linnaan erään ystävänsä luokse, ja kun he tiesivät, että hän istui paraikaa pöydässä, menivät he kadulle ja majataloon, jossa munkki asui, ja sopivat, että Biagio rupeaa juttusille Cipollan palvelijan kanssa ja viivyttelee häntä, ja Giovanni etsii munkin kapineista sillaikaa sulan, olipa se millainen tahansa, ja vie sen häneltä, jotta sitten nähtäisiin, mitä hän tästä asiasta kansalle sanoo.

Veli Cipollalla oli palvelija, jota toiset sanoivat Guccio eli Hinttu Rasvamahaksi, toiset Hinttu Töhräkintuksi ja muutamat Sika-Guccioksi. Ja hän oli niin kelvoton mies, ettei voi olla totta, että Lippo Topokaan olisi koskaan ollut hänen vertaisensa. [Lippo Topo, luultavasti jokin maalari. Hänestä kerrotaan, että hän testamentissaan teki lahjoituksia monen tuhannen taalarin arvosta, joita hänellä ei ollut. Ja kun häneltä kysyttiin, mitenkä tuon hänen tahtonsa voi saada täytäntöön, vastasi hän: "Siitä on kysymys" (Rui sto il punto). Suomentaja.] Hänen kustannuksellaan oli veli Cipollalla usein tapana laskea toveriensa seurassa leikkiä ja sanoa: Minun palvelijallani on yhdeksän sellaista ominaisuutta, että jos yksikin niistä olisi ollut Salomolla tai Aristoteleella tahi Senecalla, niin se yksinään olisi kyennyt turmelemaan heidän kaiken kuntonsa, kaiken viisautensa ja nuhteettomuutensa. Ajatelkaa siis, millainen mies hän onkaan, kun hänellä ei ole rahtuakaan kuntoa, ei älyä eikä hurskautta, mutta noita muita ominaisuuksia yhdeksän.

Ja jos häneltä joskus kysyttiin, mitkä nuo yhdeksän ominaisuutta olivat, niin hän vastasi, runoksi asian sovitellen: Sanon sen teille: hän on valhettelija ja likarahjus, uhmapäinen ja tuhmapäinen, kielikello, niskuri ja laiminlyöjä, naisten häntyri ja suursyöjä. Ja on hänessä sitäpaitsi joku muukin vikaläiskä, josta on siistintä olla puhumatta. Ja mikä hänen menoistaan on naurettavinta, on se, että hän koettaa joka paikassa ottaa itselleen vaimon ja vuokrailee taloa; ja koska hänellä on tuuhea ja musta ja rasvainen parta, niin luulee hän olevansa niin kaunis ja suloinen, että kuvittelee kaikkien naisten, jotka hänet vaan näkevät, rakastuvan häneen. Ja jos sallittaisiin, juoksisi hän naisten perästä niin, ettei huomaisi, vaikka housunsa putoaisivat. Mutta totta on, että hän on minulle suureksi avuksikin, sillä koskaan ei kukaan voi niin salaisesti puhua kanssani, ettei hänkin yrittäisi kuulla siitä osaansa, ja jos silloin sattuu, että minulta kysytään jotain, pelkää hän, etten minä muka osaa vastata, niin että vastaa heti puolestani ei tai jaa, aina sikäli, mikäli soveliaaksi näkee.

Tämän palvelijansa oli veli Cipolla nyt jättänyt majataloon ja käskenyt häntä vartioimaan hyvin, ettei kukaan saisi koskea hänen kapineihinsa, ja varsinkaan hänen haarapussiinsa, sillä siinä olivat pyhät esineet.

Mutta Hinttu Töhräkinttu oli halukkaampi oleksimaan keittiössä kuin satakieli vihreällä oksalla, ja varsinkin, jos huomasi siellä jonkun piian. Ja nyt hän oli nähnyt majatalossa erään semmoisen, paksun ja lihavan ja pienikokoisen ja ruman, jolla oli rinnat kuin kaksi lantakoria ja naama kuin jollakin Baronceista: hikinen, rasvainen ja nokinen. Siksi hän nyt riensi tämän luokse alas, ikäänkuin haukka iskee raadon kimppuun, ja jätti veli Cipollan kamarin ja kaikki hänen kapineensa oman onnensa nojaan.

Ja vaikka oli elokuu, asettui hän istumaan aivan tulen ääreen ja rupesi pakinoimaan piikaisen kanssa, jonka nimi oli Nuta, ja sanoi hänelle, että hänpä se vasta on aatelismies ja hänellä on florineja senkin seitsemänkymmentä tuhatta, paitsi niitä, jotka hän on velkaa muille, ja niitä on enemmän kuin vähemmän, ja että hän taitaa ja tietää niin monenmoista, että herrat varjelkoon!

Ja muistamatta kaapunsa huonoutta, jossa oli niin runsaasti rasvaa, että siitä olisi voinut vääntää keitonhöystettä vaikka Altopascion muurikattilan täyteen, ja repaleista ja paikattua takkiaan, jonka kauluksen ympärys ja kainalot olivat liasta jäykät ja jossa oli enemmän läikkiä ja värejä kuin koskaan tatarilaisissa tai indialaisissa kankaissa, ja rikkinäisiä kenkiään ja riekaleisia sukkiaan, hän puhui Nutalle ikäänkuin olisi ollut Kastilian kuningas, ja sanoi, että hän antaa hänelle uudet vaatteet ja koristuksia ja pelastaa hänet täältä huonoista oloista, toisia palvelemasta ja varattomuudesta, niin että hän voi toivoa parempia päiviä; ja paljon muuta sellaista. Mutta vaikka hän esitti näitä sangen hartaasti, menivät hänen sanansa kuitenkin kuin tuuleen, niinkuin useimmat hänen yrityksistään muulloinkin tyhjiin raukenivat.

Nuo kaksi nuorukaista näkivät siis Sika-Hintun Nutan kimpussa, ja siitä olivat he mielissään, sillä siten heiltä oli vähennyt puolet vaivaa. Ja he menivät kenenkään vastustamatta veli Cipollan huoneesen, jonka ovi oli auki, ja ensimäinen esine, joka joutui etsittäessä heidän saaliikseen, oli juuri se matkapussi, jossa sulkaa säilytettiin. Sen he avasivat ja löysivät suuren silkkikangaskäärön ja siihen kiedotun pienen rasian, ja kun he avasivat tämänkin, oli siinä papukaijan pyrstöstä otettu sulka. Ja he arvasivat, että tämä se nyt oli se, jonka veli Cipolla oli luvannut näyttää certaldolaisille.

Ja sellaista olikin siihen aikaan helppo ihmisille uskotella, sillä silloin eivät vielä kaikenlaiset Egyptin hepennykset olleet tunkeutuneet Toscanaan muuta kuin pienessä määrin, eikä niinkuin nyt, jolloin ne ovat tulleet koko Italian turmelukseksi. Ja jos ne yleensäkin olivat harvinaisia, niin tuon seudun asukkaat niistä tiesivät tuskin mitään, sillä siellä vallitsi vielä entisaikain yksinkertainen kunniallisuus, joten he eivät liene juuri kuulleet papukaijoista puhuttavankaan, saati sitten olivat niitä nähneet.

Nuorukaiset olivat siis tyytyväisiä, kun olivat sulan löytäneet, ottivat sen, ja ettei rasia jäisi tyhjäksi, täyttivät sen hiilillä, joita löysivät kamarin nurkasta. Sitten he sulkivat rasian ja asettivat kaikki paikoilleen niinkuin olivat esineet tavanneetkin, ja menivät iloissaan ulos kenenkään näkemättä, ja odottivat, mitä Cipolla sanoo, kun löytääkin sulan paikalla hiiliä.

Kun nuo yksinkertaiset miehet ja naiset, jotka olivat kirkossa, kuulivat, että he saavat kello yhdeksän jälkeen, jolloin messu on luettu, nähdä enkeli Gabrielin sulan, menivät he kotiinsa ja kertoivat asian naapuri naapurille ja emäntä emännälle; ja kun sitten kukin heistä oli syönyt päivällisensä, juoksi linnakylään niin paljon miehiä ja naisia, että tuskin kaikki sinne mahtuivat, ja odottivat hartaasti saada nähdä tuota sulkaa.

Veli Cipolla söi hyvin ja nukkui jonkun aikaa ja nousi sitten kohta yhdeksältä ylös. Ja kun hän kuuli, että sangen paljon maalaisia oli tullut näkemään sulkaa, lähetti hän sanan Hinttu Töhräkintulle, että tämän oli tultava hänen luokseen ja tuotava ne kellot ja se haarapussi. Palvelija erosi sangen väkinäisesti keittiöstä ja Nutasta ja läksi viemään pyydettyjä tavaroita linnaan, jonne hän saapui huohottaen, sillä vedenjuonti kai oli hänen ruumistaan suuresti paisuttanut, ja meni sitten veli Cipollan käskystä kirkon ovelle ja alkoi kovasti soittaa kelloja.

Kun kaikki kansa oli sinne kokoontunut, niin alkoi Cipolla, joka ei huomannut, että mihinkään hänen tavaroihinsa oli koskettu, saarnansa ja puhui sangen laajalti sellaista, joka hänen asiaansa soveltui. Ja kun sitten tuli hetki, jolloin enkeli Gabrielin sulka oli näytettävä, lausui hän sangen juhlallisesti synnintunnustuksen ja antoi sytyttää kaksi vahakynttilää, otti kalotin päästään ja aukoen verkalleen silkkikääröä veti esiin rasian. Sitten hän lausui ensin joitakuita sanoja enkeli Gabrielin ja hänen pyhän jäännöksensä kiitokseksi ja ylistykseksi ja avasi rasian.

Kun hän näki, että se oli täynnä hiiliä, ei hän tosin luullut, että Guccio Rasvamaha olisi sen tehnyt, sillä hän tiesi, ettei tämä niin paljoon pystynyt, eikä sadatellut häntä, vaikka hän oli vartioinut esineitä niin huonosti, että muut saivat semmoisen tehdä. Vaan hän sadatteli hiljaa itseään, että oli uskonut tavaroittensa vartioimisen hänelle, vaikka tunsi hänet, kuten sanottu, uhmapäiseksi ja tuhmapäiseksi, niskuriksi ja laiminlyöjäksi. Mutta kuitenkin kohotti hän karvaansa muuttamatta katseensa ja kätensä taivasta kohti ja sanoi niin, että kaikki sen kuulivat: Oo Jumala, ylistetty olkoon alati sinun kaikkivaltasi.

Sitten hän sulki rasian ja kääntyen kansan puoleen alkoi: Herrat ja rouvat, tietäkää nyt, että kun minä olin vielä hyvin nuori, niin lähetti esimieheni minut niille main, josta aurinko nousee, ja antoi minulle erikoisen käskyn etsiä niin kauan, kunnes löytäisin Porsaslinus-etuoikeudet, jotka, vaikkei niistä tarvitse maksaa leimaveroa, ovat vielä paljoa hyödyllisemmät muille kuin meille. Sentähden minä läksin matkaan ja aloitettuani Veneziasta ja taivallettuani Borgode Grecin kautta ynnä sieltä ratsain kuningaskuntiin Abrakadabra ja Babel saavuin Parionelle [paikkoja muinaisessa Firenzessä], josta jälleen, kurkku yhä kuivanlaisena, Sardiniaan. Mutta miksi luettelen maita, jotka olen tutkinut ja mutkinut? Minä saavuin, mentyäni Pyhän Yrjänän [kirkko Firenzessä] siipien kautta, Huijaukseen ja Puijaukseen, jotka ovat sangen asuttuja ja paljoväkisiä maita; ja sieltä jouduin Valhetten valtaan, missä tapasin monta meidän veljeskuntamme munkkia ja muita kirkonmiehiä; he karttoivat siellä kaikkea pinnistystä ja ponnistusta rakkaudesta Herraan ja välittivät vähät muiden huolista, ellei niistä ollut heille itselleen etua, eivätkä maksaneet laskujaan muulla kuin leimaamattomalla rahalla, joka Tuollapuolen on kurssissa. Ja sitten minä tulin Abruzzin maahan, jossa miehet ja naiset kulkevat vuorilla puukengässä ja pukevat sikoja niiden omilla suolilla. [S.o. valmistavat sian suolista makkaroita.] Ja vähän loitompana näin ihmisiä, jotka kantoivat leipää kepissä ja viiniä säkissä. Ja sieltä saavuin Toukkain vuorille, jossa kaikki vedet juoksevat alaspäin, ja lyhyessä ajassa pääsin Palsternakka-Indiaan saakka, jossa, vannon sen puvun kautta, jota päälläni kannan, kehrääjät lensivät; uskomaton seikka sille, joka ei ole sitä nähnyt. Mutta siitä voitte kysyä totuuden Maso del Saggiolta [Firenzeläinen hulivili, tuttu musita B:n tarinoista], jonka tapasin siellä suurena kauppiaana ja joka särki pähkinöitä ja möi kuoret kyynärittäin. Mutta kun en löytänyt sieltä sitä, mitä etsin, ja koska sieltä kuljetaan eteenpäin vettä pitkin, niin käännyin ympäri ja saavuin noihin pyhiin maihin, jossa jäähdytetty leipä kesä-aikaan maksaa neljä denaaria, mutta lämmintä saa ilmaiseksi. [Palestinaan muka, jossa on kesällä kova helle. Suom.] Ja siellä minä tapasin kunnioitettavan isän ja mestarin Nolaus Noinmokoman, Jerusalemin arvoisan patriarkan, joka tahtoi, kunnioituksesta jalosukuisen herran, pyhän Antoniuksen pukua kohtaan, jota olen aina kantanut, että minun oli nähtävä kaikki pyhät jäännökset, jotka hänellä oli hallussaan. Ja niitä oli niin paljon, että jos aikoisin ne kaikki teille luetella, en pääsisi päähän muutamiin peninkulmiin. Mutta en kuitenkaan tahdo tuottaa teille sellaista surua, vaan mainitsen joitakuita niistä. Ensinnäkin hän näytti minulle Pyhän Hengen sormen, joka oli niin tuore ja terve kuin olla voi; ja Serafinin otsatupsun, joka ilmestyi pyhälle Fransiscukselle, ja Kerubinin kynnen; ja yhden tilapäisesti lihaksi tulleen Sanan kylkiluista; ja joitakuita pyhän ja ainoan autuaaksitekevän uskon vaatteita; ja muutamia säteitä tähdestä, joka ilmestyi Tietäjille Itäiseltä maalta; ja pullon pyhän Mikaelin hikeä, jota hän hikoili soteissaan perkeleen kanssa; kuoleman kidan, josta Latsarus pelastui, ja monia muita. Ja kun minä olin kohtelias ja käänsin hänelle hyvän kappaleen Monte Morelloa [vuori lähellä Firenzeä] ja eräitä kapittelejä Capreziosta, joita hän oli kauan etsiskellyt, niin teki hän minut osalliseksi pyhistä jätteistään, lahjoittaen minulle yhden Pyhän Ristin [Santa Croce, kirkko Firenzessä] haaran ja pullossa pikkusen Salomonin temppelin kellonsoittoa, ja enkeli Gabrielin siipisulan, josta olen teille jo kertonut, ja Pyhän Gherardo Villamagnan toisen puukengän, jonka minä, lyhyt aika sitten, lahjoitin Firenzessä Gherardo de Bonsille, joka sitä pitää erittäin suuressa kunniassa. Ja sitäpaitsi hän antoi minulle hiiliä, joiden päällä kaikkein pyhin Laurentius martyyri paistettiin, ja kaikki nämä minä kuljetin hartaasti sieltä kotimaahan ja ne ovat minulla kaikki tallella. Esimieheni ei tosin ole kertaakaan sallinut, että minä niitä näyttäisin, ennenkuin hän saisi todistukset, ovatko ne oikeita vai eivät. Mutta koska siitä nyt eräiden ihmetöitten avulla, joita ne ovat itse tehneet, ja Jerusalemin patriarkalta tulleista kirjeistä on päästy varmuuteen, niin antoi hän minulle luvan näyttää niitä teille. Mutta minä, peljäten uskoa niitä kenenkään haltuun, kuljetan niitä aina mukanani. Niinpä säilytän minä Gabriel enkelin sulkaa rasiassa, jottei se tärveltyisi, ja toisessa hiiliä, joiden päällä Pyhä Laurentius paistettiin; mutta nämä rasiat ovat niin toistensa näköisiä, että olen monta kertaa erehdyksessä ottanut toisen, kun piti ottaa toinen. Ja niin on minulle käynyt tälläkin kertaa, sillä kun luulin tuoneeni tänne rasian, jossa sulka oli, niin toinkin rasian, jossa on hiiliä. Mutta oikeastaan minä en pidäkään tätä minään erehdyksenä, vaan minusta näyttää varmalta, että se on ollut Jumalan tahto ja että Hän itse on pannut tämän hiilirasian minun käteeni, sillä nyt muistankin, että meillä on kahden päivän päästä Pyhän Laurentiuksen juhla. Jumala nähtävästi tahtoi, että minun on, näyttämällä teille hiiliä, joilla pyhimys paistettiin, sytytettävä teidän sieluunne sitä kunnioitusta, mikä teillä tulee häntä kohtaan olla, ja siksi ei hän sallinut minun ottaakaan sulkaa, kuten aioin, vaan nämä siunatut hiilet, jotka tuon pyhän ruumiin mehut ovat sammuttaneet. Ja sentähden, tulkaa, lapset, Herran siunatut, ottakaa lakki päästänne ja lähestykää hurskain mielin näitä katselemaan! Mutta ensin ilmoitan vielä, että jokainen, johon näillä hiilillä koskien tehdään ristimerkki, saa olla varma, ettei häntä polta tuli koko tänä vuonna hänen sitä tuntematta.

Ja tämän sanottuaan hän viritti kiitosvirren Pyhälle Laurentiukselle ja näytteli hiiliä. Typerä lauma katseli niitä jonkun aikaa hartaasti ja ihmetellen, mutta sitten hyökkäsivät kaikki tavattomana tungoksena veli Cipollan luo ja tarjosivat parempia lahjoja kuin heillä oli ennen ollut tapana, ja jokainen pyysi, että isä koskettaisi häntä hiilillä. Niin ollen otti veli Cipolla noita hiiliä käteensä ja alkoi vedellä heidän valkeihin paitoihinsa ja naisten röijyihin ja huntuihin niin suuria ristejä kuin niihin suinkin mahtui, vakuuttaen, että mikäli ne näitä ristejä tehtäessä vähenevät, sikäli niitä sitten perästäpäin kasvaa rasiaan, kuten hän monta kertaa oli kokenut.

Sillä tavalla risti hän, ja suureksi hyödykseen, kaikki certaldolaiset ja saattoi nopsalla älykkyydellään ne pitkälle nenin, jotka olivat aikoneet nolata hänet viemällä häneltä sulan. Nämä olivat läsnä hänen saarnatessaan, ja kun he kuulivat, minkä hauskan neuvon hän keksi ja miten keveästi ja laajasti ja millä sanoilla hän sen esitti, nauroivat he niin, että luulivat leukainsa ratkeavan. Ja kun rahvas oli poistunut, menivät he veli Cipollan luo ja kertoivat hänelle maailman suurimmalla riemulla, mitä olivat tehneet, ja antoivat hänelle sulan takaisin.

Ja se oli hänelle seuraavana vuonna yhtä tuottava kuin hiilet olivat sinä päivänä olleet.

SEITSEMÄS PÄIVÄ

NELJÄS KERTOMUS.

Tofano jättää eräänä yönä vaimonsa ulos, ja kun tämä ei pääse pyynnöillä sisään, niin hän on hukuttautuvinaan kaivoon heittäen siihen ison kiven. Tofano menee ulos ja juoksee paikalle, mutta silloin vaimo tulee sisään, sulkee hänet lukitun oven taakse ja haukkuu ja häpäisee häntä.

Arezzossa oli kerran rikas mies, jota kutsuttiin nimeltä Tofano. Tämä oli saanut vaimoksi erään sangen kauniin naisen nimeltä Ghita, josta hän tuli yhtäkkiä, tietämättä miksi, mustasukkaiseksi. Kun Ghita sen huomasi, niin hän pahastui siitä, ja kun hän oli kysynyt monta kertaa mieheltään, mikä oli hänen mustasukkaisuutensa syy, eikä Tofano osannut vetää esiin mitään muita kuin tuollaisia ylimalkaisia ja huonoja, niin pälkähti vaimon päähän antaa hänen läkähtyä siihen pahaan, jota hän suotta pelkäsi.

Ja kun hän huomasi, että muuan nuorukainen, joka oli hänen arvostelunsa mukaan sangen nuhteeton, haaveksi hänestä, niin ryhtyi hän hänen kanssaan salaisesti välejä pitämään. Ja kun sitten hänen ja nuorukaisen välillä asiat olivat niin pitkällä, ettei puuttunut muuta kuin ryhtyä toteuttamaan teoissa sanoja, niin päätti Ghita keksiä keinon tähänkin.

Hän tiesi, että hänen miehellään oli muiden pahojen tapain joukossa sekin, että hän rakasti juomista, ja nyt alkoi Ghita ei ainoastaan tuota hänen tapaansa hyväksyä, vaan sangen usein miestään siihen kavalasti yllytelläkin. Ja niin pitkälle vaimo ajoi asiansa, että sai melkein joka kerta, kun hänen aikeensa sitä vaativat, miehensä johdetuksi juomisesta juopumukseen. Ja kun hän näki, että Tofano oli hyvin päissään, niin hän pani hänet nukkumaan ja lähti sitten kohtaamaan rakastajaansa, ja jatkoi sittemmin huolettomasti monta kertaa näitä kohtauksiaan hänen kanssaan. Ja niin suuresti hän alkoi luottaa Tofanon juopumukseen, että hän uskalsi ei ainoastaan kuljettaa rakastajan kotiinsa, vaan lähti joskus viettämään suuren osan yöstä hänen taloonsakin, joka ei ollut sieltä kaukana.

Mutta kun rakastunut nainen tähän tapaan jatkoi niin sattui poloinen mies kerran huomaamaan, ettei Ghita, vaikka yllytteli häntä juomaan, juonutkaan itse mitään. Siitä heräsi Tofanon epäluulo, että ehkäpä oli asianlaita niinkuin se olikin, nimittäin, että vaimo juottaa hänet humalaan voidakseen sitten toteuttaa halujaan, sillaikaa kun hän nukkuu. Ja koska hän tahtoi koettaa, oliko asia siten, niin tekeytyi hän eräänä iltana, vaikkei ollut sinä päivänä juonut, niin humalaiseksi sekä puheissaan että käytöksessään kuin olla saattaa. Vaimo uskoi tämän ja arveli, ettei miehen tarvitse enempää juoda, ja pani hänet hyvin kiireesti nukkumaan. Ja sen tehtyään hän, niinkuin hänen tapansa oli ollut joskus tehdä, lähti ulos ja meni rakastajansa taloon ja viipyi siellä aina keskiyöhön saakka.

Kun Tofano kuuli, ettei vaimo enää ollut kotona, niin hän nousi ylös, meni ovelle ja lukitsi sen sisältä. Ja sitten hän asettui ikkunaan, nähdäkseen vaimonsa palaavan ja osoittaakseen hänelle, että hän oli huomannut hänen tapansa. Ja niin kauan hän siinä oli, kunnes vaimo palasi.

Kun Ghita tuli kotiin ja näki olevansa suljettu ulos, niin joutui hän suureen tuskaan ja koetteli, eikö hän saisi ovea auki väkivallalla.

Tofano salli tätä jonkun aikaa ja sanoi sitten: Vaimo, sinä ponnistat voimiasi turhaan, sillä tänne sisälle et voi päästä. Mene, palaja sinne, missä olet tähän saakka ollut, ja ole varma, ettet tule tänne enää milloinkaan, ennenkuin olen antanut sinulle tästä asiasta sukulaistesi ja naapurien läsnäollessa sen kunnian, minkä sinä ansaitset!

Vaimo alkoi silloin Jumalan armon tähden rukoilla, että Tofano suvaitsisi avata hänelle, sillä hän ei ollut muka tullut sieltä, josta mies luuli, vaan öitsimästä erään naapurin naisen luota, koska yöt olivat pitkät eikä hän voinut nukkua eikä valvoa yksinään kotona.

Mutta rukouksista ei ollut mitään hyötyä, sillä tuo elukka miehekseen oli päättänyt, että kaikkien arezzolaisten oli saatava tietää heidän häpeänsä, jota ei kukaan vielä tiennyt.

Kun vaimo näki, ettei rukoileminen auttanut häntä, niin turvautui hän uhkauksiin ja sanoi: Jos et sinä avaa minulle, niin teen sinut onnettomimmaksi ihmiseksi, mitä maailmassa on.

Tofano vastasi hänelle: Ja mitä sinä voit minulle tehdä?

Ghita, jonka järjen Amor oli jo neuvoillaan teroittanut, vastasi: Ennenkuin kärsin häpeää, jonka sinä vääryydellä tahdot minulle tehdä, heittäydyn tähän kaivoon, joka on tässä lähellä. Ja kun minut sitten löydetään siitä kuolleena, niin ei ole ainoatakaan, joka uskoisi muuta kuin että sinä olet juovuksissa heittänyt minut sinne. Ja silloin sinun joko täytyy paeta ja kadottaa kaikki, mitä sinulla on, ja elää maanpaossa, tai sinulta leikataan murhaajana pää poikki, niinkuin todellakin olet.

Nämä sanat eivät kääntäneet Tofanoa mitenkään hänen typerästä aikeestaan. Sentähden vaimo sanoi: Kas niin, nyt en voi enää kärsiä tätä sinun kiusantekoasi! Jumala antakoon sinulle anteeksi. Korjaa pois edes värttinäni, jonka jätän tänne.

Ja tämän sanottuaan meni Ghita yössä, joka oli niin pimeä, että tuskin olisi voinut nähdä kadulla toinen toistaan, kaivoa kohti, otti mahdottoman suuren kiven, joka oli kaivon vieressä, ja pudotti sen kaivoon huutaen: Jumala antakoon minulle anteeksi.

Kun kivi ehti veteen, sai se aikaan kovan loiskauksen, ja kun Tofano kuuli tämän, uskoi hän varmasti, että Ghita oli heittäytynyt kaivoon. Siksi otti hän sangon ja köyden ja syöksyi nopeasti ulos häntä auttamaan ja juoksi kaivolle. Mutta kun vaimo, joka oli piilossa lähellä talon ovea, näki hänen juoksevan kaivolle, niin hän pujahti sisään, lukitsi oven ja meni ikkunaan ja sanoi: Viini sopisi miedontaa vedellä silloin, kun sitä juodaan, eikä vasta yöllä.

Tämän kuullessaan Tofano huomasi, että häntä oli vedetty nenästä, palasi ovelle, ja kun hän ei päässyt sisään, niin hän alkoi pyytää, että Ghita avaisi hänelle.

Mutta silloin Ghita heitti hiljaiset puheet, kuten oli siihen saakka tehnyt, ja alkoi melkein huutaen: Kautta pyhäin haavain, sinä kelvoton juoppo, et pääse tänne sisään tänä yönä. Minä en voi enää kärsiä näitä sinun tapojasi, minun täytyy näyttää koko maailmalle, millainen sinä olet ja mihin aikaan sinä palaat yöllä kotiin.

Tofano, joka oli puolestaan kiivastunut, alkoi käyttää karkeita sanoja ja huutaa. Ja silloin naapurit, jotka kuulivat melun, nousivat ylös ja tulivat, sekä miehet että naiset ikkunoihin, ja kysyivät, mikä siellä oli.

Ghita alkoi itkeä ja sanoi: Se on tuo kurja mies, joka tulee illoin juopuneena luokseni kotiin tai nukkuu kapakoihin ja palaa sitten tähän aikaan. Kun minä olen kärsinyt sitä kauan eikä siitä ole ollut apua ja koska en voi enää kärsiä, niin tahdoin tehdä hänelle tämän häpeän ja sulkea hänet ulos, nähdäkseni, parantuuko hän.

Tofano-elukka sanoi taas toisaalta, miten asia oli, ja uhkasi vaimoaan kovasti. Mutta silloin vaimo sanoi naapureille: Nyt näette, millainen mies hän on! Mitä sanoisitte, jos minä olisin tuolla kadulla niinkuin hän on, ja hän olisi täällä kotona niinkuin minä nyt olen? Kautta Jumalan, en usko, että te luulisitte hänen siellä puhuvan totta. Tästä voitte hyvin arvata hänen luontonsa. Hän sanoo näet, että minä olen tehnyt sitä, mitä minä uskon juuri hänen itsensä tehneen. Hän luuli peloittavansa minua heittämällä jotain, en tiedä mitä, kaivoon. Mutta kunpa Jumala olisi suonut, että hän olisi todellakin heittäytynyt sinne ja hukkunut! Siten olisi viini, jota hän on juonut liiaksi, tullut kerrankin vedellä laimennetuksi.

Naapurit, sekä miehet että naiset, alkoivat kaikki sättiä Tofanoa ja sanoivat häntä syylliseksi ja haukkuivat häntä siitä asiasta, mistä hän moitti vaimoaan. Ja lyhyessä ajassa levisi meteli naapurista naapuriin, niin että viimein Ghitan sukulaisetkin saivat siitä tiedon. Nämä tulivat paikalle, ja kun he olivat kuulleet asian yhdeltä ja toiseltakin naapurilta, ottivat he Tofanon ja antoivat hänelle sellaisia iskuja, että hän oli kuin ruhjottu.

Sitten he menivät sisään, ottivat Ghitan tavarat ja palasivat hänen kanssaan kotiinsa, uhaten Tofanoa vielä pahemmalla.

Kun Tofano näki, miten hullusti hänen oli käynyt ja että hänen mustasukkaisuutensa oli huono opas, niin hän pyysi eräitä ystäviä välittäjiksi, koska hänen rauhansa riippui hänen vaimostaan. Ja hän onnistuikin saamaan kaikessa sovussa vaimonsa takaisin kotiinsa ja lupasi hänelle, ettei hän enää koskaan ole mustasukkainen. Ja sitäpaitsi hän antoi Ghitalle luvan täyttää kaikki mielihalunsa, kunhan tekisi sen niin viisaasti, ettei mies sitä huomaisi. Ja niin kävi hänelle kuin tuhmalle talonpojalle, joka selkäänsä saa ja kättä antaa.

Eläköön siis rakkaus ja kuolkoot riidan paholaiset ja kaikki hänen joukkionsa.

KAHDEKSAS PÄIVÄ

KOLMAS KERTOMUS.

Calandrino, Bruno ja Buffalmacco menevät Mugnonen notkoon etsimään heliotrooppia, ja Calandrino luulee sen löytäneensä ja palaa kotiin kantaen taakan kiviä. Hänen vaimonsa pilkkaa häntä, jolloin hän suuttuu ja pieksää vaimoaan ja kertoo tovereilleen asioita, jotka nämä tietävät paremmin kuin hän itse.

Kaupungissamme, jossa on aina ollut yltä kyllin merkillisiä eläjiä ja tyhmiä olennoita, eli, eikä siitä kauan vielä olekaan, maalari nimeltä Calandrino, yksinkertainen ja tavoiltaan lystikäs mies, joka vietti suurimman osan aikaansa kahden muun maalarin seurassa, joista toisen nimi oli Bruno ja toisen Buffalmacco. Nämä olivat sangen iloisia miehiä, mutta sangen älykkäitä ja nokkelia, ja he seurustelivat Calandrinon kanssa senvuoksi, että voivat usein huvitella suuresti hänen tuhmuutensa kustannuksella.

Samoin oli Firenzessä siihen aikaan eräs tavattoman miellyttävä nuorukainen, älykäs ja kekseliäs kaikessa, mihin hän ryhtyi, nimeltä Maso del Saggio. Tämä kuuli puhuttavan minkä mitäkin Calandrinon yksinkertaisuudesta ja hän päätti hullutella hänen älynsä kustannuksella, tekemällä hänelle jonkin pilan ja uskottelemalla hänelle jotakin merkillistä asiaa. Sattumalta huomasi hän eräänä päivänä Calandrinon S. Giovannin kirkossa ja näki hänen tarkkaavasti katselevan pyhimysarkun maalauksia ja leikkauksia, joka arkku on mainitun kirkon alttarilla ja oli siihen lyhyt aika sitten asetettu. Ja silloin ajatteli hän, että nyt hän oli saanut hetken ja tilaisuuden toteuttaakseen aikeensa. Hän ilmaisi niin ollen eräälle toverilleen, mitä hän aikoi tehdä, ja sitten he lähestyivät yhdessä sitä paikkaa, jossa Calandrino yksinään istuskeli, ja alkoivat ikäänkuin eivät olisi häntä huomanneet puhella keskenään, erilaisten kivien sala-voimista, joista asioista Maso del Saggio puheli niin varmasti kuin olisi hän ollut etevä ja mainio kivenhioja.

Näille puheille Calandrino kallisti korvaansa ja nousi jonkun ajan päästä ylös, kun näet huomasi, etteivät he puhuneet salaisuuksia, ja tuli heidän luokseen. Tämä oli Maso del Saggiosta suuresti mieleen, ja kun hän jatkoi kertomustaan, niin Calandrino kysyi, missä näitä niin voimallisia kiviä oli.

Maso vastasi, että niitä oli enimmäkseen Berlinzonessa, Basliskien maassa, eräällä seudulla nimeltä Himmerkki, jossa viiniköynnökset sidotaan makkaroilla, ja ankan saa kolikolla ja pojan kaupanpäälliseksi; ja siellä oli kokonainen vuori jauhetusta Parman juustosta, jonka päällä asui ihmisiä, jotka eivät tehneet muuta kuin makaronia ja lihakokkareita ja keittelivät ne salvokukon liemessä ja heittelevät sitten alas, ja kuka enimmän otti, se enimmän sai. Ja siellä lähellä juoksi joki, joka oli valkoviiniä, parasta, mitä milloinkaan on juotu, eikä siinä ollut pisaraakaan vettä.

Ohoo, sanoi Calandrino, se on hyvä maa. Mutta sanopas, mitä he tekevät salvokukoilla, joita he keittävät?

Maso vastasi: Basliskit syövät ne suuhunsa.

Silloin Calandrino sanoi: Oletko sinä koskaan siellä käynyt?

Maso vastasi: Kysytkö, olenko siellä käynyt? Olen käynyt yhtä monta kuin senkin seitsemänkymmentä kertaa!

Ja montako peninkulmaa sinne on? kysyi Calandrino silloin.

On sinne tuhatkunta, minkä riittää unta, vastasi Maso.

Silloin sanoi Calandrino: Niin ollen se on kauempana kuin Abruzzit.

Onpa kyllä, vastasi Maso, kukon askelen.

Kun Calandrino-tyhmyri näki Mason vakavin kasvoin ja nauramatta sanovan nämä sanat, niin hän uskoi niitä kuten ainoastaan selvintä totuutta voidaan uskoa. Ja koska hän piti niitä tosina, niin hän sanoi: Liian kaukana se on meikäläiselle. Mutta jos se olisi täällä lähempänä, niin sanonpa sinulle, että tulisin sinne kerran kanssasi, katsomaan, miten nuo makaronit luirivat alas ja saadakseni niitä mahallisen. Mutta sanopas, jos suvaitset olla niin hyvä, eikö täällä näillä seuduillakin ole yhtään niin voimallisia kiviä?

Siihen Maso vastasi: Onpa kyllä; kaksi lajia täällä on sangen voimallisia kiviä. Toinen laji on nuo Settignanon ja Montiscin louhoskivet, joiden voimalla, kun ne on valmistettu myllynkiviksi, tehdään jauhoja. Ja siksi sanotaankin niillä mailla, että Jumalalle kiitos jyvistä, Montiscille myllynkivistä. Mutta näitä kiviä on niin paljon, että niille annetaan meillä yhtä vähän arvoa kuin heillä smaragdeille, joita on siellä kokonaisia vuoria, suurempia kuin Monte Morello, ja ne paistavat keskellä yötä, että voi sun taivahan valkeus! Ja tiedä, että se, joka tekisi oikein kauniita myllynkiviä ja juottaisi niitä sormuksiin, ennenkuin niihin on kaivettu reikä, ja veisi sultaanille, saisi häneltä mitä vaan mielensä tekisi. Toinen laji on eräs kivi, jota me kivenhiojat sanomme heliotroopiksi, erittäin oivallinen kivi; sillä henkilöä, joka sitä kantaa, ei näe kukaan sillä aikaa, kun se hänellä on siellä, missä hän ei ole.

Silloin sanoi Calandrino: Ne ovat hyviä ominaisuuksia. Mutta missä tätä toista kiveä on?

Maso vastasi, että tuolta Mugnonen rannalta sitä usein on löydetty.

Calandrino kysyi: Minkä kokoinen se kivi on? Ja minkä värinen?

Maso vastasi: Sitä on eri kokoa, sillä toinen on suurempi, toinen pienempi. Mutta kaikki ne ovat väriltään pikimmittäin kuin mustia.

Calandrino painoi nämä seikat mieleensä, ja sanoi sitten, että hänellä oli muka muuta tekemistä, ja lähti Mason luota, päättäen itsekseen ryhtyä etsimään tätä kiveä. Mutta kuitenkin hän ajatteli, ettei hän tee sitä Brunon ja Buffalmaccon tietämättä, joita hän rakasti erikoisen suuresti.

Hän lähti siis hakemaan heitä, mennäkseen viipymättä ja ennenkuin muut heidän kanssaan etsimään kiveä, ja kulutti koko loppuosan sitä aamua heitä haeskellessaan. Viimein, kun kello oli jo yli kolmen, hän muisti, että he työskentelivät naistenluostarissa Faenzassa. Siksi hän jätti kaikki muut tehtävänsä ja meni, vaikka helle oli suurimmillaan, melkein juosten heidän luokseen, kutsutti heidät puheilleen ja sanoi heille: Kumppanit, jos tahdotte uskoa minua, niin me voidaan nyt tulla Firenzen rikkaimmiksi miehiksi, sillä minä olen kuullut luottamuksen arvoiselta ihmiseltä Mugnonessa olevan erään sellaisen kiven, ettei sitä, jolla se on mukana, näe kukaan. Ja siksi pitäisi meidän minun mielestäni mennä viivyttelemättä, ennenkuin kukaan muu sinne menee, sitä etsimään. Me löydämme sen varmaan, sillä minä tunnen sen. Ja kun olemme sen saaneet, niin mitä tarvitsee meidän muuta tehdä kuin panna se rahapussiin ja mennä rahanvaihettajain pöytäin luo, jotka, kuten tiedätte, ovat aina kuormatut florineilla ja grosseilla, ja ottaa niitä itsellemme niin paljon kuin tahdomme: kukaan ei meitä näe! Ja niin me voimme rikastua yhtäkkiä tarvitsematta kaiken päivää tuhria seiniä niinkuin etanat.

Kun Bruno ja Buffalmacco tämän kuulivat, alkoivat he itsekseen nauraa, katsoivat toinen toiseensa ja olivat suuresti hämmästyvinään ja kehuivat Calandrinon neuvoa. Mutta kysyipä Buffalmacco sitten, mikä tuon kiven nimi on.

Calandrinon mielestä oli nimi jo haihtunut, koska hän oli melkoisen tuhma, ja siksi hän vastasi: Mitä meillä on nimen kanssa tekemistä, kun vaan tiedämme sen ominaisuuden. Ja minun mielestäni meidän pitää vaan nyt mennä sitä etsimään kauempaa viivyttelemättä.

Hyvä, sanoi Bruno, millainen se sitten on?

Calandrino vastasi: Niitä on monenlaisia, mutta kaikki ne ovat melkein mustia. Ja siksi pitää meidän minun mielestäni koota kaikki mustat, mitä näemme, kunnes osumme saamaan sen oikean. Ja siksi, elkäämme hukatko aikaa, vaan menkäämme!

Siihen sanoi Bruno: Odotapas vähän. Ja kääntyen Buffalmaccon puoleen hän jatkoi: Minun mielestäni Calandrino on oikeassa. Mutta minusta ei tämä tunnu soveliaalta hetkeltä siihen työhön, sillä aurinko on korkealla ja paistaa suoraan Mugnonen notkoon ja on kuivannut kaikki kivet, niin että ne, mitä siellä on, näyttävät nyt valkeilta, kun ne taas aamulla ennenkuin aurinko on ne kuivannut näyttävät mustilta. Ja sitäpaitsi on tänään, joka on arkipäivä, Mugnonen notkossa monesta syystä paljon ihmisiä, jotka näkisivät meidät ja voisivat arvata, mitä me teemme siellä ja rupeaisivat ehkä tekemään hekin samaa. Ja kivi voisi joutua heidän käsiinsä, ja niin menisi meiltä kana munan tähden. Minun mielestäni, jos te suostuisitte, tämä on työ, joka olisi tehtävä aamulla, jolloin eroittaa paremmin mustat kivet valkeista kivistä, ja jonakin juhlapäivänä, jolloin siellä ei ole ketään meitä näkemässä.

Buffalmacco kiitti Brunon neuvoa, ja Calandrino taipui siihen, ja he päättivät, että he kaikki kolme kokoontuvat sunnuntai-aamuna etsimään sitä kiveä. Mutta Calandrino rukoili heitä kaikella muotoa, etteivät he saisi puhua tästä asiasta kellekään maailmassa, sillä se oli uskottu hänelle salaisuutena. Ja sen sanottuaan hän kertoi heille kaikki, mitä hän oli kuullut Himmerkin seudusta, ja vahvisti valalla, että se on totta.

Kun Calandrino lähti heidän luotaan, niin nämä sopivat keskenään, mitä heidän oli tässä asiassa tehtävä.

Calandrino odotti suurella halulla sunnuntai-aamua. Ja kun se oli tullut, niin hän nousi ylös päivän valjetessa, kutsui seuraansa toverinsa, ja he lähtivät San Gallon portista ulos, laskeutuivat Mugnonen notkoon ja alkoivat kulkea joen vartta alas, etsien kiveä.

Calandrino, joka oli halukkain, kulki ensimäisenä ja hyppäsi nopeasti milloin sinne ja milloin tänne, ja missä näki mustan kiven, heittäysi sinne, otti sen maasta ja pisti povelleen. Toverit astelivat perästä ja poimivat milloin yhden, milloin toisen.

Mutta Calandrino ei ollut pitkää matkaa kulkenut, niin hänellä jo oli povi täynnä kiviä, ja siksi hän nosti ylös mekkonsa helmat, joka ei ollut Hainaultin kuosia, ja teki niistä avaran säkin, kiinnittäen ne joka taholta vyönsä alle, ja täytti sen vähän ajan kuluttua. Ja samoin hän teki jonkun hetken päästä vaipastaankin pussin ja täytti sen kivillä.

Kun nyt Bruno ja Buffalmacco näkivät, että Calandrino oli kuormattu ja että ruoka-aika läheni, niin sanoi Bruno, tehdyn sopimuksen mukaan, Buffalmaccolle: Missä Calandrino on?

Buffalmacco, joka näki olevansa aivan lähellä Calandrinoa, kääntyi ympäri, katseli sinne ja tänne ja sanoi: En tiedä, mutta aivan äsken hän oli tässä meidän edessämme.

Bruno sanoi: Kyllä kai, aivan äsken! Mutta minusta on ihan varma, että hän on nyt kotonaan suuruksella ja on jättänyt meidät narreinaan tänne etsimään mustia kiviä Mugnonen rannalta.

Ah, miten oikein hän teki, sanoi silloin Buffalmacco, kun piti meitä pilkkanaan ja jätti meidät tänne, koska olimme niin hulluja, että uskoimme häntä. Kuules nyt, kuka muu olisi ollut niin hassu kuin me, että olisi uskonut Mugnonessa olevan niin arvokkaita kiviä.

Kun Calandrino nämä sanat kuuli, kuvitteli hän, että se kivi oli joutunut hänen käsiinsä ja että se juuri vaikutti, etteivät nuo toiset häntä nähneet, vaikka hän oli heidän keskellään. Hän oli siis tavattoman iloinen sellaisesta onnesta, ja päätti palata kotiin heille mitään sanomatta. Ja hän käänsi kulkunsa takaisin ja alkoi nousta rannalta.

Tämän nähdessään Buffalmacco sanoi Brunolle: Mitä me nyt teemme? Emmekö mene täältä pois?

Bruno vastasi hänelle: Mennään vaan. Mutta sen minä vannon Jumalan kautta, ettei Calandrino minulle enää koskaan tätä tee! Ja jos minä olisin häntä yhtä lähellä kuin olen ollut kaiken aamua, niin antaisin tästä kivestä häntä anturoille niin, että hän muistaisi ehkä kuukauden tämän pilan.

Ja näiden sanain sanominen, kiven kaappaaminen ja heittäminen
Calandrinon kintuille oli tuokion asia.

Calandrino nosti iskun tuntiessaan jalkaansa korkealle ja alkoi puuskuttaa, mutta vaikeni kuitenkin ja jatkoi matkaansa.

Buffalmacco otti käteensä yhden kivistä, jotka oli koonnut, ja sanoi
Brunolle: Ah, katsoppas, miten sievä kivi, kunpa se nyt voisi osua
Calandrinoa lonkkaan! Ja hän lennätti kiven ja antoi Calandrinolle
tosiaan lonkkaan aika moukun.

Lyhyesti sanoen: sillä tavalla he kivittivät Calandrinoa, milloin niitä, milloin näitä piloja lasketellen, Mugnonen notkosta aina San Gallon portille saakka.

Siellä heittivät he pois kivet, joita olivat koonneet, ja pysähtyivät vähän pakisemaan tullimiesten kanssa. Näille olivat he selittäneet asian jo ennen, joten nämä eivät olleet Calandrinoa muka näkevinään, vaan antoivat hänen mennä portista, nauraen itse niin, ettei maailmassa vertaa.

Calandrino saapui pysähtymättä kotiinsa, joka oli lähellä Myllyn kulmausta. Ja niin suopea oli onni tälle pilalle, ettei Calandrinolle, kun hän tuli joelta ja kulki kaupungin läpi, ainoakaan henkilö sanonut sanaakaan, ja että hän tapasi ainoastaan harvoja, koska melkein kaikki olivat ruualla.

Calandrino astui siis näin kuormattuna kotiinsa. Sattumalta oli hänen vaimonsa, jonka nimi oli monna Tessa, kaunis ja kelpo nainen, portaiden yläpäässä. Ja kun hän näki hänen tulevan, niin alkoi hän, jonkun verran vihoissaan hänen viipymisestään, pilkata häntä ja sanoa: Kas herraa, jokos piru sinut tuo kotiin! Kaikki ihmiset ovat jo syöneet, kun sinä palaat suurukselle.

Kun Calandrino tämän kuuli ja huomasi, että hänet nähtiin, niin alkoi hän kiukuissaan ja pahoilla mielin sanoa: Voi sinua, kelvoton nainen, tulitko sinä siihen! Nyt sinä olet syössyt minut perikatoon, mutta kautta Jumalan, sinä saat sen maksaa!

Ja hän nousi erääsen pieneen saliinsa ja heitti sinne kivet, jotka oli tuonut, juoksi vimmoissaan vaimonsa luo ja ottaen häntä palmikosta nakkasi hänet jalkainsa juureen ja antoi hänelle koko ruumiisen niin paljon iskuja ja potkuja, minkä ehti käsiään ja jalkojaan liikuttaa, eikä jättänyt hänen päähänsä hiusta repimättä eikä ruumiisen nikamaa kolhimatta. Eikä hyödyttänyt lainkaan rukoilla häneltä armoa kädet ristissä.

Kun Bruno ja Buffalmacco olivat tullimiesten kanssa portilla hyvän aikaa naureskelleet, alkoivat he verkkaisin askelin seurata jonkun matkan päässä Calandrinoa, ja saapuessaan hänen ovelleen he kuulivat kauheat iskut, joita hän antoi vaimolleen. Ja he huusivat Calandrinoa, ollen saapuvinaan Mugnonelta nyt vasta.

Calandrino ilmestyi ikkunaan aivan hiessään, punaisena ja puuskuttaen ja pyysi heitä tulemaan ylös hänen luokseen.

He tekeytyivät hiukan suuttuneen näköisiksi, mutta menivät kuitenkin ylös, ja näkivät salin täynnä kiviä ja vaimon yhdessä nurkassa tukka hajallaan ja revittynä ja kasvot kalpeina ja kolhittuina surkeasti itkemässä; ja toisella puolella Calandrinon istumassa vyöttömänä ja läähättäen lopen väsyneen ihmisen tavalla.

Kun he olivat vähän aikaa katselleet ympärilleen, sanoivat he: Mitäs tämä on, Calandrino? Aiotkos ruveta muurariksi, koska me näemme täällä niin paljon kiviä?

Ja paitsi tätä he lisäsivät: Ja mikäs monna Tessalla on? Näyttääpä siltä, kuin sinä olisit häntä lyönyt? Mitä tyhmyyksiä tämä on?

Calandrino oli niin väsynyt kivien painosta ja vaimonsa raivokkaasta pieksämisestä ja surusta, kun luuli niin suuren onnen kadottaneensa, ettei saanut henkeä sisästään antaakseen edes sanan vastaukseksi. Kun hän siis viivytteli, niin alkoi Buffalmacco uudestaan: Calandrino, jos sinulla olikin muut vihan syyt, niin ei sinun silti pitänyt puijata meitä niinkuin teit. Sillä kun sinä ensin olit vienyt meidät etsimään kanssasi arvokasta kiveä, niin sinä, toivottamatta meitä edes Jumalan haltuun tai hiiteen, jätit meidät Mugnonen notkoon kuin kaksi pässiä, ja tulit itse tänne. Sen me panimme suuresti pahaksemme. Mutta totisesti se on viimeinen pila, minkä meille koskaan teet!

Näihin sanoihin Calandrino sai vastatuksi vaivoin: Kumppanit, elkää suuttuko, asia on toisin kuin te luulette. Minä, onneton! olin sen kiven jo löytänyt. Ja tahdotteko kuulla, puhunko totta? Kun te ensin kyselitte toisiltanne minua, olin minä tuskin kymmenen jalan päässä teistä. Ja kun minä huomasin, että te tulitte minua kohti ettekä nähneet minua, niin minä tulin tänne päin ja koko ajan minä kuljin vähän matkaa teidän edeltänne tänne.

Ja hän alkoi kertoa heille yhdestä päästä loppuun saakka, mitä he olivat tehneet ja sanoneet, ja näytti heille selkänsä ja kupeensa, miten kivet olivat niitä kolhineet, ja jatkoi: Ja sanon teille, että kun tulin sisään portista, povellani kaikki nämä kivet, jotka näette tässä, niin ei minulle sanottu mitään, ja tehän tiedätte, miten epämiellyttäviä ja sietämättömiä nuo vartiat tavallisesti ovat tahtoessaan kaikkea katsella. Ja sitäpaitsi kohtasin kadulla useita kuomiani ja ystäviäni, joilla on aina tapana puhutella minua ja kutsua juomaan, mutta ei ollut ainoatakaan, joka olisi sanonut minulle puoltakaan sanaa, sillä eiväthän he nähneet minua. Mutta viimein, kun tulin kotiin, tämä kirottu akka paholainen ilmestyi vastaani ja näki minut, ja, kuten tiedätte, naiset hävittävät joka seikasta tehokkuuden. Ja niinpä minä, joka äsken voin sanoa itseäni Firenzen onnellisimmaksi ihmiseksi, olen nyt tullut kaikkein onnettomimmaksi. Ja sentähden minä häntä pieksinkin niin kauan kuin voin käsiäni liikuttaa, enkä tiedä, mikä minua pidättää, etten puhkaise häneltä vielä suonia, sillä kirottu olkoon se hetki, jolloin hänet ensi kertaa näin ja jolloin hän tuli minulle ja tähän taloon.

Ja taas syttyi hänen vihansa niin, että hän aikoi nousta ylös ja mennä uudestaan lyömään vaimoaan.

Kun Buffalmacco ja Bruno tämän kuulivat, olivat he suuresti hämmästyvinään ja vahvistivat usein todeksi, mitä Calandrino sanoi, ja heillä oli niin suuri halu nauraa, että olivat haljeta. Mutta kun he näkivät hänen nousevan raivoissaan ylös lyödäkseen vaimoaan toistamiseen, niin he asettuivat häntä vastaan ja pidättivät häntä, sanoen, ettei tässä asiassa ollut vaimossa mitään syytä, vaan hänessä itsessään, joka tiesi, että naiset hävittävät kaikista seikoista tehokkuuden, eikä ollut sanonut vaimolleen, että tämä varoisi ilmestymästä hänen eteensä sinä päivänä. Mutta tämän varovaisuuden oli Jumala häneltä riistänyt, joko siksi, ettei se onni ollut hänelle tuleva, tai sentähden, että hän aikoi pettää tovereitaan, joille hänen, kun hän näki kiven löytäneensä, olisi pitänyt siitä ilmoittaa.

Ja kun he olivat monilla sanoilla eikä vähällä vaivalla saaneet onnettoman vaimon sovitetuksi hänen kanssaan, niin he jättivät hänet alakuloisena kotiinsa, joka oli täynnä kiviä, ja menivät pois.

KUUDES KERTOMUS.

Bruno ja Buffalmacco varastavat Calandrinolta sian. He teettävät hänellä sen löytymiseksi kokeen inkiväärä-pillereillä ja valkoviinillä ja antavat hänelle kaksi kertaa toisensa jälkeen koiran-inkiväärää ja aloeta, jolloin näyttää siltä, kuin hän itse olisi varastanut sikansa. Ja he vaativat häneltä lahjukset, etteivät kerro asiaa hänen vaimolleen.

Ketkä Calandrino, Bruno ja Buffalmacco olivat, ei minun tarvitse teille selittää, sillä heistä on kuultu kyllin puhuttavan. Siksi minä sanon, suoraan asiaan käyden, että Calandrinolla oli lähellä Firenzeä eräs pieni tila, jonka hän oli saanut vaimonsa myötäjäisinä ja josta hän, paitsi muuta, mitä hän siitä korjasi, sai joka vuosi sian. Ja hänen tapansa oli lähteä aina joulukuussa vaimoineen maalle ja teurastaa ja suolauttaa se siellä.

Nyt tapahtui kerran, ettei hänen vaimonsa ollut aivan terve, ja niinpä Calandrino lähti yksin sitä sikaa tappamaan. Mutta tuskin Bruno ja Buffalmacco tämän kuulivat ja tiesivät, ettei vaimo mennyt hänen kanssaan, niin he lähtivät erään papin luo, joka oli heidän parhaita ystäviään ja asui lähellä Calandrinoa, aikailemaan muutamaksi päiväksi. Calandrino oli sen päivän aamuna, jolloin he saapuivat, teurastanut sikansa, ja kun hän näki heidät papin seurassa, niin hän huusi heille ja sanoi: Terve tulemaan! Nyt pitää teidän näkemän, millainen isäntä minä olen.

Ja hän vei heidät kotiin ja näytti heille sitä sikaa. Nämä näkivät, että sika oli sangen kaunis, ja kuulivat Calandrinolta, että hän aikoi suolata sen perhettään varten.

Silloin sanoi Bruno: Oh, miten tuhma sinä olet. Myy se ja pidetään hauskaa rahoilla. Ja vaimollesi sano, että se on sinulta varastettu.

Calandrino vastasi: Enkä, hän ei sitä uskoisi, vaan ajaisi minut pois kotoani. Älkää vaivatko itseänne, sillä sitä minä en tee koskaan.

Sanoja vaihdettiin paljonkin, mutta ne eivät auttaneet mitään; Calandrino pyysi tosin heitä jäämään illalliselle, mutta niin töykeästi, etteivät he tahtoneet siellä illallista, vaan lähtivät hänen luotaan.

Ja Bruno sanoi Buffalmaccolle: Eikö varasteta häneltä tänä yönä sitä sikaa?

Buffalmacco vastasi: Niin, mutta kuinka me sen voimme tehdä?

Bruno sanoi: Minulla on jo tiedossa, kuinka, jos hän ei vaan muuta sitä pois sieltä, jossa se oli äsken.

Sitten me se tehdään, sanoi Buffalmacco. — Miksipä me ei sitä tehtäisi? Ja nautimme sitten siitä täällä herra pastorin kanssa.

Pappi sanoi puolestaan, että se oli hänestä hyvin mieleen.

Sen jälkeen sanoi Bruno: Tässä täytyy käyttää hiukan viekkautta. Sinä tiedät, Buffalmacco, miten saita Calandrino on ja kuinka mielellään hän juo silloin, kun muut maksavat. Menkäämme ja viekäämme hänet kapakkaan, ja siellä on pappi maksavinaan kaikki meidän kunniaksemme, eikä anneta Calandrinon maksaa mitään. Hän juo itsensä juovuksiin, ja kaikki käy sitten sangen hyvin, koska hän on yksin tilallaan.

Ja tehtiin niinkuin Bruno sanoi.

Kun Calandrino näki, ettei pappi antanut toisten maksaa, ryhtyi hän juomaan, ja jos hän ei paljoa tarvinnutkaan, pian hän oli hyvässä lastissa. Ja oli jo myöhä yö, kun hän lähti kapakasta ja meni, haluamatta enää illallista, kotiinsa. Ja luullen sulkeneensa oven hän jättikin sen auki ja meni vuoteesen. Buffalmacco ja Bruno lähtivät papin kanssa illalliselle, ja kun he olivat aterioineet, ottivat he eräitä työkapineita päästäkseen Calandrinon taloon ja menivät sitten hiljaa sinne, jonne Bruno oli heitä neuvonut. Mutta kun he näkivät oven auki, astuivat he sisään, päästivät sian irti ja kantoivat sen papin taloon. Ja kun he olivat panneet sen piiloon, menivät he maata.

Aamulla, kun viini oli haihtunut Calandrinon päästä, nousi hän ylös. Ja kun hän meni alas katsomaan sikaansa ei hän sitä nähnytkään, ja ovi oli auki. Sen vuoksi Calandrino kyseli yhdeltä ja toiselta, tiesivätkö he, kuka sian oli ottanut. Ja kun hän ei sitä löytänyt, niin nosti hän suuren metelin. Voi häntä, voi kurjaa häntä, häneltä oli varastettu sika!

Kun Bruno ja Buffalmacco olivat nousseet ylös, menivät he Calandrinon talolle kuulemaan, mitä hän sanoi siasta. Ja tuskin Calandrino heidät näki, huusi hän heitä melkein itkien ja sanoi: Voi minua, kumppanit, minulta on varastettu se minun sikani!

Bruno lähestyi häntä ja sanoi hänelle hiljaa: Ihme, että olet ollut kerrankin viisas!

Voi minua, vastasi Calandrino, minä puhun aivan totta!

Sano vaan niin, sanoi Bruno, huuda kovasti, että näyttää siltä kuin olisi käynytkin niin.

Calandrino huusi silloin kovemmin ja sanoi: Kaikkivaltias Jumala, minä puhun totta, se on minulta varastettu.

Mutta Bruno sanoi: Kas niin, aivan niin. Noin sinun pitää sanoa. Huuda kovasti, anna äänesi kuulua, niin sitä luullaan todeksi.

Sinä tahtoisit minua huutamaan sieluni paholaiselle, sanoi Calandrino. Minä sanon, vaikket minua usko, että menen vaikka hirteen, jos se ei ole minulta varastettu!

Silloin kysyi Bruno: Mitä? Kuinka se voisi olla mahdollista? Näinhän minä vielä eilen sen täällä. Luuletko sinä voivasi uskotella minulle, että se on varastettu?

Niin vaan on kuin minä sanon, vastasi Calandrino.

Oh, sanoi Bruno, voiko se olla mahdollista?

Aivan varmaan, vastasi Calandrino, se on niin. Ja siitä minä olen onneton, enkä tiedä, miten nyt palata kotiin. Vaimo ei minua usko, ja vaikka uskoisikin, en saa enää koko vuonna rauhaa häneltä!

Silloin sanoi Bruno: Jumaliste, se oli paha teko, jos se on totta. Mutta sinä muistat, Calandrino, että minä eilen neuvoin sinua sanomaan näin. Minä en tahtoisi, että sinä yhtaikaa kujeilisit vaimosi ja meidän kustannuksellamme.

Calandrino alkoi taas huutaa ja sanoa: Ja miksi te pakotatte minut epätoivoon ja vannomaan kautta Jumalan ja pyhimysten ja kaikkien luotujen kappalten. Minä sanon teille, että sika on minulta viime yönä varastettu.

Silloin sanoi Buffalmacco: Jos niin on, täytyy miettiä, emmekö keksi keinoa, jolla saadaan se takaisin.

Ja minkä keinon me voisimme keksiä? kysyi Calandrino.

Buffalmacco sanoi silloin: Varmaankaan ei kukaan lndiasta ole tullut ottamaan sinulta sikaa. Joku näistä sinun naapureistasi sen on täytynyt olla. Ja tosiaan, jos sinä voisit saada ne koolle, niin minä osaisin tehdä taian leivällä ja juustolla, niin näkisimme kohta, kuka sen on vienyt.

Niin kai, sanoi Bruno, tee vaan se leivällä ja juustolla näille tämän seudun herroille, sillä olen varma, että joku heistä on sen vienyt, mutta he ymmärtäisivät tarkoituksen eivätkä tulisi tänne.

Mitenkä se sitten olisi tehtävä? kysyi Buffalmacco.

Bruno vastasi: Se olisi tehtävä hyvillä inkivääräpillereillä ja valkoviinillä ja kutsuttava heidät sitä juomaan. Sitä eivät he epäilisi, vaan tulisivat. Ja voidaanhan inkivääräpillerit taikoa samalla tavalla kuin leipä ja juustokin.

Todellakin, sanoi Buffalmacco, sinä olet oikeassa. Ja sinä, Calandrino, mitäs sanot? Tehdäänkö niin?

Calandrino vastasi: Minä suorastaan pyydän sitä, Jumalan tähden, sillä jos edes tietäisin, kuka sen on vienyt, niin olisin jo puolta rauhallisempi.

No niin, sanoi Bruno, minä olen valmis tämän tähden ja sinua auttaakseni lähtemään Firenzeen saakka, jos annat minulle rahaa.

Calandrinolla oli noin neljäkymmentä soldoa, jotka hän nyt antoi Brunolle. Bruno meni Firenzeen erään tutun apteekkarin luo ja osti naulan hyviä inkivääräpillerejä, mutta teetti myöskin kaksi koiran-inkiväärästä, jotka hän leivotti tuoreen aloen sisään. Sitten hän antoi valmistaa niihin sokeripäällykset niinkuin toisissakin oli, ja teetti niihin pienen merkin, ettei erehtyisi tai vaihtaisi niitä muihin, vaan tuntisi ne oikein hyvin. Ja ostettuaan pullon hyvää valkoviiniä hän palasi maalle Calandrinon luo ja sanoi hänelle: Kutsu nyt huomenna kanssasi juominkeihin ne, joita sinä epäilet. Silloin on juhlapäivä, ja kaikki tulevat mielellään, ja minä taion tänä yönä Buffalmaccon kanssa pillerit ja tuon ne sinulle kotiisi varhain huomen-aamuna. Ja rakkaudesta sinuun minä otan jakaakseni ne itse ja teen ja sanon kaikki, mitä siinä on sanottava ja tehtävä.

Calandrino teki niin.

Kun sitten seuraavana aamuna oli kokoontunut hyvä joukko nuoria firenzeläisiä, jotka myöskin olivat täällä maalla, ja työmiehiä kirkon edustalle jalavan ympärille, niin tulivat Bruno ja Buffalmacco paikalle ja toivat rasiallisen inkivääräpillereitä ja pullon viiniä. Ja kun väki oli asetettu piiriin, puhui Bruno: Herrat, minun täytyy sanoa teille syy, miksi seisotte täällä, niin ettette vihoittelisi minulle, jos tapahtuisi sellaista, joka ei teitä miellyttäisi. Calandrinolta, joka on tässä, on toissa yönä viety kaunis sika, eikä hänellä ole aavistusta, kuka sen on ottanut. Ja koska sitä ei ole voinut häneltä viedä kukaan muu kuin joku meistä, jotka olemme tässä, niin antaa hän teille yhdelle toisensa jälkeen näitä inikivääräpillerejä ja juoda päälle, nähdäkseen, kenellä se on. Ja tietäkää jo kohta, että se, joka on sian ottanut, ei voi pilleriään niellä, vaan maistuu se hänestä katkerammalta kuin myrkky ja hän sylkee sen pois. Ja ettei sille henkilölle tulisi moista häpeää kaikkien läsnäollessa, niin on ehkä parasta, että se, jolla se mahdollisesti on, tunnustaa asian ripillä herra papille, niin minä luovun tästä toimituksesta.

Mutta kaikki, jotka siellä olivat, sanoivat, että he syövät mielellään. Silloin Bruno järjesti heidät riviin, asetti Calandrinon joukkoon ja ryhtyi toisesta päästä alkaen jakamaan heille kullekin pillerejä. Ja kun hän tuli Calandrinon kohdalle, otti hän toisen niistä koiraninkiväärästä tehdyistä ja pani sen hänen käteensä.

Calandrino pisti sen kiireesti suuhunsa ja alkoi maiskuttaa. Mutta heti, kun hän tunsi aloen kielellään, sylkäisi hän sen pois, voimatta sietää karvautta.

Kaikki katselivat toisiaan kasvoihin nähdäkseen, kuka sylkee pillerinsä pois. Eikä Bruno ollut vielä lopettanut jakeluansa, vaan jatkoi ikäänkuin ei olisi mitään huomannut, kun hän kuuli takanaan sanottavan: Heh, Calandrino, mitäs tämä merkitsee?

Bruno kääntyi silloin nopeasti, ja kun hän näki, että Calandrino oli sylkenyt omansa pois, niin hän sanoi: Odotappas, ehkä sai jokin muu syy sinut sen sylkemään pois. Kas tässä on toinen.

Ja Bruno otti sen toisen ja pisti Calandrinon suuhun ja jakeli edelleen niitä, jotka hänellä oli vielä jaettavana.

Jos jo ensimäinen oli tuntunut Calandrinosta katkeralta, niin tämä tuntui vielä paljoa katkerammalta. Mutta koska hän häpesi sylkeä sitä pois, niin piti hän sitä suussaan ja pureskeli hiukan, kunnes hänen silmistään siinä alkoivat vuotaa kyyneleet suuret kuin pähkinät. Ja viimein hän ei enää voinut, vaan heitti sen pois kuin edellisenkin.

Buffalmacco ja Bruno juottivat joukolle viiniä, ja kun he toisten kanssa tämän näkivät, niin he sanoivat, että varmaan Calandrino on varastanut sikansa itse. Ja oli niitäkin, jotka haukkuivat häntä siitä syystä ankarasti. Ja kun sitten muut olivat lähteneet pois ja Bruno ja Buffalmacco olivat jääneet Calandrinon seuraan, alkoi Buffalmacco: Olinhan minä koko ajan varma, että juuri sinä itse olit sen varastanut ja koetit uskotella meille, että se oli sinulta viety, päästäksesi juottamasta meitä edes yhden kerran, rahoilla, jotka siitä sait.

Calandrino, joka ei ollut vielä saanut sisästään aloen katkeruutta, alkoi vannoa, että hän ei ollut sitä vienyt. Silloin sanoi Buffalmacco: Paljonko sinä siitä sait, poika, puhu nyt totta. Saitko kuusi florinia?

Calandrino joutui tämän kuullessaan aivan epätoivoon. Mutta Bruno sanoi silloin hänelle: Kuules tosiaan, Calandrino, täällä joukossa oli eräs, joka söi ja joi meidän kanssamme ja sanoi minulle, että sinulla on täällä muuan nuori tyttö, jota sinä pidät luonasi ja annat hänelle kaikki, mitä saat kähmityksi. Ja hän oli varma, että sinä olet lähettänyt sen sian hänelle. Sinäkös olet oppinut ilveilijäksi. Sinä veit meidät kerran Mugnonen uomaan, kokoamaan mustia kiviä, ja kun olit pannut meidät juoksemaan joutavan jäljillä, niin menit itse pois. Ja sitten koetit meille uskotella, että olit löytänyt kiven. Ja nyt luulet saavasi vannomalla meidät samoin uskomaan, että sika, jonka sinä itse olet lahjoittanut tai myynyt, on sinulta varastettu. Me olemme jo tottuneet kujeihisi ja tunnemme ne. Nyt et voi enää tehdä meille sellaista. Ja suoraan sanoen, me otimme tehdäksemme taian siinä luulossa, että sinä lahjoittaisit meille kaksi paria salvokukkoja. Jos et sitä tee, niin me kerromme Tessa rouvalle kaikki!

Calandrino näki, ettei häntä uskottu, ja koska hän mielestään oli jo saanut kylliksi harmia eikä hän tahtonut lisäksi vielä korvankuumennusta vaimoltaan, niin hän antoi heille kaksi paria salvokukkoja. He taas suolasivat sian ja palasivat Firenzeen, jättäen maalle Calandrinon, joka sai pitää vahingon ja pilan hyvänään.