YHDEKSÄS PÄIVÄ

ENSIMÄINEN KERTOMUS.

Madonna Francesca, jota eräs Rinuccio ja eräs Alessandro rakastavat, ei rakasta heitä kumpaakaan. Hän panee ovelasti toisen menemään kuolleena hautaan ja toisen tuomaan ruumiin haudasta, ja kun he eivät voi tehdä sitä työtä loppuun, niin hän karistaa heidät kimpustaan.

Kerronpa nyt, että Pistojan kaupungissa oli ennen sangen kaunis leskinainen, jota kaksi meidän firenzeläistämme, jotka oleskelivat siellä maanpaossa, toinen nimeltä Rinuccio Palermini ja toinen Alessandro Chiarmontesi, rakastivat tavattomasti, sattumalta häneen tutustuneina ja tietämättä mitään toisistaan. Ja kumpikin heistä toimiskeli salaa mikäli suinkin voi saavuttaaksensa hänen rakkautensa.

Tätä ylimysnaista, jonka nimi oli Francesca de' Lazari, suututtivat he kumpikin sangen usein lähettämällä hänen luokseen pyytelijöitä ja hänelle kirjeitä, joille hän varomattomasti kyllä kallisti ensin korvaansa. Mutta kun hän sitten tahtoi viisaasti peräytyä, eikä muuten voinut, niin johtui hänen mieleensä heidän kiusastaan päästäkseen viimein eräs hyvä ajatus. Ja se oli, että hän päätti vaatia heiltä palvelusta, jota hän ei arvellut heidän kummankaan hänelle tekevän, vaikka se olisikin mahdollinen. Ja elleivät he sitä tekisi, niin olisi hänellä kunniallinen tai todennäköinen tekosyy olla heidän anomuksiaan kuuntelematta. Ja suunnitelma oli seuraava:

Sinä päivänä, jolloin hänen mieleensä johtui tämä ajatus, oli Pistojassa kuollut mies, jota, vaikka hänen esi-isänsä olivatkin aatelisia, pidettiin huonoimpana ihmisenä mitä lienee elänyt ei ainoastaan Pistojassa, vaan koko maailmassa. Ja sitäpaitsi oli hän eläessään niin rujo ja kasvoiltaan ruma, että se, joka ei häntä tuntenut, olisi peljännyt häntä ensi kertaa hänet nähdessään. Ja tämä mies oli haudattu erääsen hautaan minoriittien kirkon ulkopuolelle.

Sen seikan arveli nyt leskivaimo olevan suureksi eduksi hänen aikeelleen.

Siksi sanoi hän eräälle palvelijattarelleen: Sinä tiedät harmin ja vaivan mitä nuo kaksi firenzeläistä, Rinuccio ja Alessandro, minulle joka päivä tuottavat pyynnöillään. Mutta minä en ole taipuvainen antamaan heille rakkauttani, ja karistaakseni heidät kimpustani sekä niiden suurten vakuutusten vuoksi, joita he tekevät, olen nyt päättänyt koetella heitä eräässä asiassa, jota he uskoakseni varmasti eivät tee. Ja niin pääsen tästä kiusaamisesta. Ja kuule, millä tavoin. Sinä tiedät, että tänä aamuna haudattiin minoriitti-munkkien kirkon luo Scannadio eli Jumalan-kaulan-leikkaaja (se oli nimeltään tuo kelvoton mies, josta yllä olemme puhuneet). Häntä pelkäsivät jo elävänäkin, saati sitten kuolleena, tämän kaupungin rohkeimmatkin miehet, kun he hänet näkivät. Ja sentähden mene ensin salaa Alessandron luo ja sano hänelle: Madonna Francesca lähetti sanomaan, että nyt on hetki tullut, jolloin sinä voit saada hänen rakkautensa, jota olet niin kauan himoinnut, ja päästä, jos tahdot, hänen luokseen, seuraavalla tavalla. Eräs hänen sukulaisensa kuljettaa jostakin syystä, jonka sitten saat tietää, tänä yönä hänen taloonsa Scannadion ruumiin, joka tänä aamuna haudattiin. Sitä ei madonna Francesca, joka pelkää Scannadiota, ruumiina kun hän on, tahtoisi, ja sentähden pyytää hän sinulta suurena palveluksena, että suvaitsisit mennä tänä iltana ensi unen aikaan sisälle siihen hautaan, johon Scannadio on haudattu, ja pukea hänen vaatteensa yllesi ja olla siellä kuin olisit itse kuollut, kunnes sinua tullaan noutamaan. Sitten annat nostaa mitään sanomatta tai paikalta liikahtamatta itsesi sieltä ja viedä madonna Francescan taloon, jossa hän ottaa sinut vastaan. Sen jälkeen saat jäädä hänen luokseen ja lähteä pois aivan mielesi mukaan, jättäen kaiken muun hänen huolekseen. Ja jos Alessandro lupaa sen tehdä, niin hyvä on. Mutta jos hän sanoisi, ettei hän tahdo sitä tehdä, niin sano hänelle minun puolestani, että älköön enää ilmestykö sinne, missä minä olen, ja varokoon, jos henkensä on hänelle kallis, lähettämästä minulle kirjeitä ja tervehdyksiä. Ja sen jälkeen sinä menet Rinuccio Palerminin luo ja sanot hänelle näin: Madonna Francesca sanoo, että hän on valmis täyttämään kaikki sinun halusi, jos sinä teet hänelle erään suuren palveluksen, nimittäin, menet ensi yönä puoliyön aikaan hautaan, johon Scannadio tänä aamuna haudattiin, ja otat hänet, sanomatta sanaakaan siitä, mitä näet tai kuulet, hiljaa sieltä ja kannat madonna Francescan kotiin. Siellä näet, miksi hän sitä tahtoo, ja saat häneltä, mitä haluat. Mutta jos et suvaitse tätä tehdä, niin älä enää koskaan lähetä hänelle kirjeitä äläkä puhuttelijoita.

Piika meni heidän kumpaisenkin luokse ja sanoi täsmällisesti molemmille, mitä oli käsketty. Ja he molemmat vastasivat, että he menevät vaikka helvettiin, ei ainoastaan hautaan, jos madonna Francesca tahtoo. Tyttö vei vastauksen ylismysnaiselle, joka alkoi nyt odottaa, olivatko he niin hulluja, että sen tekevät. Kun siis yö tuli ja oli ensi unen hetki, niin Alessandro Chiarmontesi riisuutui jakkusilleen ja lähti kotoaan asettuakseen Scannadion sijaan hautaan. Mutta matkalla tuli hänen mieleensä sangen pelokkaita ajatuksia, ja hän sanoi itsekseen: Oh, mikä nauta minä olen? Minnekä minä menen? Tai tiedänkö minä, vaikka hänen sukulaisensa olisivat huomanneet, että häntä rakastan, ja luulevat sellaista, jota ei vielä ole tapahtunut, ja teettävät hänellä tämän surmatakseen minut hautaan? Jos se niin tapahtuisi, kohtaisi paha minua, eikä saataisi vähintäkään maailmassa tietää mitään, joka vahingoittaisi heitä. Tai mistä tiedän, ehkä on joku vihamiehistäni, jota Francesca rakastaa ja jolle hän tahtoo tehdä tällaisen palveluksen, tämän minulle varustanut. Ja sitten hän sanoi: Mutta olettakaamme, ettei mitään tällaista tulisi ja että vain hänen sukulaisensa aikovat kantaa minut hänen taloonsa, niin täytyy minun kuitenkin uskoa, etteivät he tahdo Scannadion ruumista pitääkseen sitä sylissään tai antaakseen sen Francescan syliin, vaan on paremminkin luultavaa, että he tahtovat jotenkin rusikoida sitä, siksi, että Scannadio ehkä joskus teki heille jotain pahaa. Hän sanoi, että mitä kuulenkin, en saa puhua sanaakaan. Entä jos pistäisivät minulta silmät puhki tai kiskoisivat hampaat suusta tai ruhjoisivat käteni tai tekisivät jotain muuta sellaista pilaa, niin mihin joutuisin? Miten pysyä tyynenä? Ja jos puhun, niin he joko minut tuntevat ja ehkä tekevät minulle pahat, tai jos eivät sitä teekään, niin en minäkään saa mitään aikaan, sillä he eivät laske minua madonna Francescan pariin. Ja nainen sanoo sitten, että olen rikkonut hänen käskynsä, eikä ole koskaan minulle mieliksi.

Ja näin pakinoiden oli hän melkein kääntyä takaisin kotiinsa. Mutta suuri rakkaus ajoi häntä kuitenkin eteenpäin vastakkaisilla syillä ja sellaisella voimalla, että sai hänet johdetuksi haudan luo. Hän avasi sen, ja kun hän oli mennyt sisään ja riisunut Scannadion ja pukeutunut itse ja sulkenut kannen ja asettunut Scannadion paikalle, niin johtui hänen mieleensä taas, millainen tuo mies oli ollut, ja muuta, mitä hän oli kuullut tapahtuneen yöllä, ei ainoastaan kuolleitten hautajaisissa, vaan muuallakin. Ja silloin alkoivat kaikki karvat hänen päässään nousta pystyyn ja hän arveli joka hetki, että nyt Jumalan-kaulan-katkaisija kohoaa paikaltaan ja leikkaa häneltä kaulan. Mutta tulisen rakkauden avulla hän voitti nämä ja muut pelokkaat ajatukset, makasi paikoillaan kuin olisi ollut kuollut ja alkoi odottaa, mitä hänelle piti tapahtuman.

Kun keskiyö lähestyi, lähti Rinuccio kotoansa tekemään sitä, jonka hänen ihailtunsa oli ilmoittanut hänelle. Ja kulkiessaan hän joutui moniin ja monenlaisiin ajatuksiin siitä, mitä hänelle mahdollisesti saattaisi tapahtua, niinkuin että hän Scannadion ruumis seljässään voisi joutua signorian palvelijain käsiin ja tuomittaisiin noitana poltettavaksi, tai jos tästä tulisi tieto, vainajan sukulaiset alkaisivat häntä vihata, ja muihin samantapaisiin ajatuksiin, jotka olivat hänet melkein pysäyttää. Mutta sitten hän taas kääntyi ja sanoi: Ah, kieltäydynkö täyttämästä ensimäistä työtä, jota tämä ylimysnainen, jota olen niin suuresti rakastanut ja rakastan, minulta pyytää, ja varsinkin, kun voin täten ansaita hänen suosionsa. Ei, vaikka minun pitäisi nyt kuolla, minäkö en täytä sitä, mitä olen luvannut.

Ja sitten hän kulki edelleen ja tuli haudan luo ja avasi sen helposti.

Alessandroa, kun hän kuuli kantta avattavan, peloitti suuresti, mutta kuitenkin hän oli hiljaa.

Rinuccio astui sisään ja luullen ottavansa Scannadion ruumiin tarttui Alessandron jalkoihin ja veti hänet ulos, nosti selkäänsä ja alkoi kulkea ylimysnaisen taloa kohti. Ja siten kulkiessaan ja välittämättä muusta hän kolautteli usein Alessandroa milloin yhden, milloin toisen penkin kulmaan, joita oli tien varrella, sillä yö oli niin synkkä ja pimeä, ettei hän voinut eroittaa, mihin astui. Mutta kun Rinuccio jo oli ylimysnaisen oven kynnyksellä, tämän seistessä palvelijansa kanssa ikkunassa kuuntelemassa, toisiko Rinuccio Alessandroa ja varustautuneena ajamaan heidät molemmat tiehensä, niin sattui, että sillä paikalla olevat signorian palvelijat, jotka odottivat hiljaa piilossa erästä roistoa ottaakseen hänet kiinni, kuulivat töminän, jota Rinuccio piti jaloillaan. Ja he vetivät heti esiin lyhdyn, nähdäkseen mitä oli tehtävä, minne mentävä, ja heiluttaen kilpiään ja keihäitään huusivat: Kuka siellä on?

Kun Rinuccio tämän kuuli, eikä hänellä ollut aikaa paljoon aprikoimiseen, niin hän heitti Alessandron maahan ja juoksi pois minkä jaloistaan pääsi.

Alessandro nousi nopeasti ylös, ja vaikka hänellä oli yllään kuolleen vaatteet, jotka olivat sangen pitkät, niin pääsi hän kuitenkin pois.

Ylimysnainen oli signorian palvelijain ottaman lyhdyn valossa nähnyt oivallisesti Rinuccion ja Alessandron hänen seljässään ja oli samoin huomannut että Alessandro oli puettu Scannadion vaatteihin, ja hän ihmetteli suuresti heidän kummankin suurta rohkeutta. Mutta hämmästyksestä huolimatta hän nauroi makeasti, kun näki Rinuccion heittävän maahan Alessandron, ja hänen sitten pakenevan. Hän oli tästä sattumasta sangen iloinen, ja ylistäen Jumalaa, joka oli vapauttanut hänet noiden kiusasta, kääntyi sisään ja meni huoneesensa, ollen palvelijattarensa kanssa vakuutettu, että molemmat heistä rakastivat kieltämättä häntä suuresti, koska he olivat tehneet, kuten näytti, sen, mitä hän oli heidän työkseen määrännyt.

Rinuccio, joka oli suruissaan ja kirosi onnettomuuttaan, ei vielä näin vähästä palannut kotiin, vaan meni sitten, kun yövartiat paikalta poistuivat, sinne, minne oli heittänyt Alessandron, ja alkoi hapuilla ja etsiä, eikö hän löytäisi häntä, suorittaakseen palveluksensa. Mutta kun hän ei häntä löytänyt, vaan arveli, että signorian palvelijat olivat hänet sieltä vieneet, niin hän palasi murheissaan kotiinsa.

Alessandro meni samoin, tietämättä, mitä muutakaan tehdä ja tuntematta, kuka häntä oli kantanut, tästä onnettomuudesta suruissaan kotiinsa.

Kun aamulla Scannadion hauta nähtiin auki eikä häntä itseään siinä, sillä Alessandro oli vierittänyt hänet aivan pohjalle, niin koko Pistoja alkoi aprikoida jos jotakin, ja hullut arvelivat, että pirut olivat hänet vieneet.

Siitä huolimatta kumpikin rakastunut selitti ylimysnaiselle, mitä oli tehnyt ja mikä oli tullut esteeksi. Ja he puolustivat sillä itseään, kun eivät olleet täyttäneet täydellisesti hänen käskyään, ja anoivat hänen suosiotaan ja rakkauttaan. Mutta madonna Francesca ei ollut uskovinaan heidän kummankaan sitä tehneen, vaan antoi heille jyrkän vastauksen, ettei hän koskaan tee mitään, mitä he tahtovat, koska he eivät olleet tehneet sitä, mitä hän pyysi. Ja niin hän karisti heidät kimpustaan.

KYMMENES PÄIVÄ

KOLMAS KERTOMUS.

Mitridanes on kateellinen Nathanille hänen jaloutensa tähden ja menee häntä surmaamaan. Hän tulee Nathania tuntematta hänen luokseen, ja tämä itse neuvoo hänelle tavan, miten hän sen voi tehdä. He kohtaavat Nathanin neuvon mukaan toisensa eräässä metsässä, Mitridanes tuntee Nathanin, häpeää ja tulee hänen ystäväkseen.

Aivan varmaa on, että Kiinan puolella, jos voi uskoa genovalaisten ja muiden niillä seuduilla käyneiden sanoja, oli ennen ylhäissyntyinen ja verrattoman rikas mies nimeltä Nathan. Hänellä oli asunto lähellä tietä, jota jokaisen, joka tahtoi matkustaa itämailta länteen tai lännestä itään, täytyi melkein pakosta kulkea. Ja koska hän oli luonteeltansa ylevä ja antelias ja halusi, että hänet tunnettaisiin hänen teoistaan, niin hän teetti sinne, koska siellä oli paljon mestareita, lyhyessä ajassa niin kauniin ja suuren ja kallisarvoisen palatsin kuin koskaan on nähty, ja antoi varustaa sen oivallisesti kaikella sellaisella, mitä tarvittiin ylimysten vastaanottoa ja kestitsemistä varten. Ja kun hänellä oli sitäpaitsi suuri ja hieno talonväki, niin antoi hän ottaa miellyttävästi ja juhlallisesti vastaan ja osoittaa kunnioitusta jokaiselle, joka sinne tuli tai sieltä lähti. Ja niin pitkälle hän meni tässä kiitettävässä menettelyssään, ettei ainoastaan itä, vaan melkein koko länsikin tunsi hänet maineelta.

Ja kun hän sitten oli jo vanha, mutta ei silti väsynyt kohteliaisuuteensa, tapahtui, että hänen maineensa tuli erään nuorukaisen korviin nimeltä Mitridanes, joka oli kotoisin melkoisen läheltä hänen paikkaansa. Ja tämä, joka tiesi, etteivät hänen rikkautensa olleet vähemmät kuin Nathaninkaan ja joka oli tullut kateelliseksi Nathanille hänen maineensa ja ylevyytensä tähden, päätti joko tuhota tai pienentää Nathanin kunnian vielä suuremmalla anteliaisuudella.

Niinpä hän teetti samanlaisen palatsin kuin Nathanillakin oli ja alkoi harjoittaa niin rajatonta kohteliaisuutta kuin kukaan saattaa kaikkia kohtaan, jotka sitä kautta menivät tai tulivat. Ja kieltämättä hänestä tuli lyhyessä ajassa sangen kuuluisa mies.

Mutta eräänä päivänä tapahtui, että kun nuorukainen oleskeli aivan yksin palatsinsa pihalla, niin yhdestä palatsin portista tuli sisään eräs eukko ja pyysi häneltä almua ja sai sen. Ja kun hän tuli sitten takaisin toisesta portista hänen luokseen, niin hän sai uudestaan, ja sitä tehden perätysten kaksitoista kertaa. Mutta kun hän palasi kolmannentoista kerran, niin Mitridanes sanoi: Kunnon nainen, sinä olet sangen ahkera pyytämään. Ja antoi kuitenkin hänelle almun. Mutta kun vanhus nämä sanat kuuli, niin hän sanoi: Voi Nathan, miten ihmeellinen sinun anteliaisuutesi on! Sillä kahdenneljättä portin kautta, jotka hänen palatsissaan niinkuin tässäkin on, minä kuljin ja pyysin häneltä almua, eikä hän kertaakaan tuntenut minua niin, että olisi sen osoittanut, ja aina häneltä sain. Ja täällä en kulkenut vielä kuin kolmentoista kautta, niin minut tunnettiin ja minua torutaan.

Ja niin sanoen vaimo lähti eikä enää palannut.

Kun Mitridanes kuuli vanhuksen sanat, niin hän joutui raivoisan vihan valtaan, ikäänkuin se, mitä hän kuuli Nathanin maineesta, olisi vähentänyt hänen kunniaansa. Ja hän sanoi: Voi minua onnetonta. Milloin pääsen Nathanin veroiseksi anteliaisuudessa edes suurissa asioissa, saati sitten hänet voitan, niinkuin yritän, kun en pienimmässäkään voi häntä lähestyä. Totisesti minä ponnistan turhaan, ellen saa raivatuksi häntä maan päältä. Ja koskei vanhuus häntä korjaa, niin täytyy minun viipymättä tehdä se omin käsin.

Ja tällaisen kiivastuksen vallassa hän kavahti ylös ja ilmaisematta kenellekään aiettaan nousi pienen saattueen keralla hevosen selkään ja saapui kolmen päivän kuluttua sinne, missä Nathan asui.

Hän antoi tovereilleen määräyksen, että heidän oli meneteltävä niin, kuin eivät olisi hänen seuralaisiaan eivätkä häntä tuntisi, ja hankittava itselleen huone, kunnes hänestä jotain kuulisivat. Ja kun hän illan tullen saapui sinne ja oli yksin, niin kohtasi hän lähellä kaunista palatsia Nathanin aivan yksinään. Tämä, joka oli huvikseen kävelemässä, ei ollut lainkaan komeassa puvussa, ja koska Mitridanes ei häntä tuntenut, niin kysyi hän häneltä, voisiko hän neuvoa, missä Nathan asui.

Nathan vastasi hänelle iloisesti: Poikani, tällä seudulla ei ole ketään, joka voisi sanoa sinulle sen paremmin kuin minä. Ja siksi minä, jos tahdot, opastan sinut sinne.

Nuorukainen sanoi, että tämä olisi hänestä hyvin mieleen, mutta ettei hän, jos se kävisi päinsä, tahtonut Nathanin häntä näkevän ja tuntevan.

Siihen Nathan sanoi: Ja senkin minä teen, koska sitä haluat.

Mitridanes laskeusi niin ollen satulasta ja kulki Nathanin kanssa, antautuen pian miellyttäviin pakinoihin, aina tämän palatsin luo saakka. Siellä Nathan käski erään palvelijansa ottamaan nuorukaisen hevosen ja lähestyen häntä ja puhuen hänen korvaansa määräsi, että hän ilmoittaisi kaikille talossa, ettei kukaan saisi sanoa nuorukaiselle hänen olevan Nathanin. Ja se tapahtui.

Mutta kun he tulivat palatsiin, niin Nathan vei Mitridaneen sangen kauniisen kamariin, jossa häntä ei voinut nähdä kukaan muu kuin ne, jotka hän oli määrännyt häntä palvelemaan. Ja siellä antoi hän kestitä häntä komeasti ja piti hänelle itse seuraa.

Hänen kanssaan ollessaan Mitridanes alkoi kunnioittaa häntä kuin omaa isäänsä. Mutta kuitenkin hän kysyi häneltä, kuka hän oli.

Siihen vastasi Nathan: Minä olen Nathanin vähäpätöinen palvelija, ja olen ollut lapsuudesta vanhaksi saakka hänen parissaan, mutta hän ei ole ylentänyt minua sen korkeammalle kuin näet, joten minä en voi, miten kaikki muut häntä kehukootkin, häntä paljoa kiittää.

Nämä sanat herättivät Mitridaneessa toivon, että hän voisi nyt toteuttaa äskeistä mukavammin ja vaarattomammin kieron aikeensa.

Nathan kysyi häneltä puolestaan kohteliaasti, kuka hän oli ja mille asialle hän oli tänne tullut, ja tarjosi hänelle neuvoaan ja apuaan kaikessa, missä hän voi. Mitridanes vitkasteli jonkun aikaa vastaamasta, mutta viimein hän päätti uskoa aikeensa hänelle, ja pyysi kiertäen kaartaen hänen luottamustaan ja sitten hänen neuvoaan ja apuaan, sekä ilmaisi hänelle täydellisesti, kuka oli ja mitä varten tänne tullut ja millaisista vaikutteista.

Kun Nathan kuuli Mitridaneen puheet ja hurjan aikeen, niin hän aivan tyrmistyi; mutta kauan vitkastelematta hän kuitenkin vastasi hänelle lujamielisesti ja tyynin kasvoin: Mitridanes, jalo mies oli sinun isäsi, jota huonompi sinä et tahdo olla, koska olet tehnyt niin korkean päätöksen, nimittäin olla antelias kaikille. Ja minä kiitän suuresti kateuttasi, jota kannat Nathanin avuja kohtaan, sillä jos sellaista olisi paljon, niin maailma, joka nyt on kovin kurja, tulisi pian hyväksi. Aikeesi, jonka minulle ilmaisit, pysyy epäilemättä salassa, ja siinä saatan minä antaa sinulle paremminkin hyödyllisen neuvon kuin suurta apua. Ja neuvoni on tämä. Sinä voit nähdä täältä noin puolen peninkulman päässä metsikön, jossa Nathan kävelee melkein joka aamu aivan yksin, viipyen siellä huvikseen melkoisen ajan. Siellä on sinun helppo löytää hänet ja tehdä hänelle, mitä haluat. Ja kun hänet tapat, niin älä mene, jotta voisit palata esteettömästi kotiisi, sitä tietä, jota tulit, vaan sitä, jonka näet vasemmalta tulevan metsästä. Sillä vaikka tämä tie on hiukan huonompi, kulkee se lähempää kotiasi ja on sinulle turvallisempi.

Kun Mitridanes oli saanut tämän neuvon ja Nathan lähtenyt hänen luotaan, niin ilmoitti hän salaa tovereilleen, jotka myöskin nyt siellä olivat, missä heidän piti odottaa häntä seuraavana päivänä.

Mutta kun seuraava päivä tuli, niin meni Nathan, joka ei ollut mitenkään muuttanut mieltään, mitä tulee neuvoon, jonka oli antanut Mitridaneelle, yksin metsikköön kuolemaansa kohti.

Mitridanes otti herättyään jousensa ja miekkansa, sillä muita aseita ei hänellä ollut, nousi hevosen selkään ja ajoi siihen metsikköön, jossa hän näki jo kaukaa Nathanin aivan yksinään kävelemässä. Mutta koska hän tahtoi nähdä hänet ja kuulla hänen puhuvan ennen tappamista, niin hän karahutti häntä vastaan, tarttui kääreesen, joka hänellä oli päässä, ja sanoi: Vanhus, sinä olet kuoleman oma!

Siihen ei Nathan vastannut muuta kuin: Kai minä olen sen ansainnut.

Kun Mitridanes kuuli hänen äänensä ja katsahti hänen kasvoihinsa, niin tunsi hän hänet yhtäkkiä samaksi mieheksi, joka oli ottanut hänet niin ystävällisesti vastaan, tuttavallisesti opastanut ja rehellisesti neuvonut. Ja silloin hänen raivonsa heti raukesi ja viha muuttui häpeäksi. Ja hän heitti pois miekan, jonka oli jo paljastanut Nathania tappaakseen, laskeusi hevosen selästä, lankesi itkien Nathanin jalkoihin ja sanoi: Selvästi nyt näen, rakas vanhus, teidän anteliaisuutenne, kun ajattelen, miten viisaasti olette tullut tänne antamaan minulle henkenne, jota minä, ilman mitään syytä, ilmaisin teille himoitsevani. Mutta Jumala, joka piti parempaa huolta minun velvollisuuksistani kuin minä itse, avasi sillä hetkellä, jolloin se oli enimmän tarpeen, järkeni silmät, jotka kurja kateus oli sokaissut. Ja siksi tunnen minä nyt, kuta valmiimpi te olette ollut haluani täyttämään, sitä syvemmin velvollisuuteni katua hairahdustani. Kostakaa siis minulle niinkuin arvelette rikokseni ansainneen.

Nathan nosti Mitridaneen maasta ja syleili ja suuteli häntä hellästi ja sanoi: Poikani, yritystäsi, miksi sitä kutsutkaan, pahaksi tai muuksi, ei tarvitse pyytää eikä antaa anteeksi, sillä sinä et aikonut sitä toteuttaa vihassa, vaan siksi, että tahdoit itseäsi pidettävän parempana muita. Elä siis minun puolestani rauhassa ja ole varma, ettei ole toista ihmistä, joka rakastaisi sinua niin kuin minä. Sillä minä näen sinun sielusi korkeuden, koska et ole antautunut kokoamaan rahaa, niinkuin kurjimukset tekevät, vaan jakelemaan jo koottua. Äläkä häpeä sitä, että olet aikonut surmata minut kuuluisaksi tullaksesi, äläkä usko, että minä sitä ihmettelen. Korkeimmilla keisareilla ja suurimmilla kuninkailla ei ole juuri mitään muuta ammattia kuin tappaa, eikä pelkästään yhtä ihmistä, niinkuin sinä aioit, vaan lukemattomia, ja polttaa ja hävittää kaupunkeja laajentaakseen valtakuntiaan ja siten lopullisesti omaa mainettaan. Sinä et siis siinä, että tahdoit itsesi kuuluisaksi tehdäksesi surmata ainoastaan minut, tehnyt mitään ihmeellistä tai uutta, vaan jotain sangen tavallista.

Mitridanes ei kaunistellut kieroa haluaan, vaan kiitti Nathania hänen keksimästään jalosta puolustuksesta. Ja puhellessaan johtui hän sanomaan ihmettelevänsä tavattomasti, kuinka Nathan oli voinut alistua sellaiseen ja häntä siihen neuvoa ja opastaa. Siihen Nathan vastasi: Mitridanes, en tahdo, että sinä ihmettelet minun neuvoani ja päätöstäni, sillä siitä ajasta, jolloin tulin omaksi herrakseni ja päätin tehdä samaa kuin sinä olet alkanut tehdä, ei talooni ole tullut koskaan ketään, jota minä en olisi vointini mukaan tyydyttänyt niissä asioissa, mitä hän minulta anoi. Sinä tulit tänne haluten henkeäni, joten minä, kun kuulin pyyntösi, päätin kohta sen sinulle lahjoittaa, ettet sinä olisi ainoa, joka lähtisi täältä saamatta pyyntöään täytetyksi. Ja jotta sinä sen saisit, annoin sinulle sellaisen neuvon, jota pidin hyvänä, että voisit ottaa henkeni kadottamatta samalla omaasi. Ja siksi sanon sinulle vieläkin ja pyydän, että sen ottaisit, jos sitä tahdot, ja tyydyttäisit sillä itseäsi. En tiedä, miten sen paremmin voisin antaa. Minä olen käyttänyt sitä ja kahdeksankymmentä vuotta omaksi ilokseni ja onnekseni ja tiedän, että minulle luonnon järjestyksen mukaan, jota ihmiset ja kaikki muu noudattavat, on suotu enää ainoastaan vähän aikaa. Siksi pidän paljon parempana lahjoittaa sen pois, kuten olen aina aarteitani lahjoitellut ja käyttänyt, kuin säilyttää sitä siksi, kunnes luonto ryöstää sen vasten tahtoani minulta. Vähäpätöinen lahja olisi antaa toiselle satakin vuotta. Kuinka paljon vähäpätöisempi on siis lahjoittaa ne kuusi, kahdeksan vuotta, mitä minulla enää on täällä oltavaa. Ota se nyt vaan, jos sitä tarvitset, pyydän sitä sinulta, sillä sinä aikana, minkä olen elänyt, en ole tavannut ketään, joka olisi halunnut sitä, enkä tiedä, voinko enää tavatakaan sellaista, joka sitä pyytäisi, jollet sinä nyt sitä ota. Ja vaikkapa sattuisikin niin, että jonkun sellaisen tapaisin, niin tunnen, että kuta kauemmin sitä säilytän, sitä arvottomammaksi se tulee. Ja siksi, ota se nyt, ennenkuin se tulee vielä joutavammaksi, sitä pyydän.

Mitridanes sanoi kovasti häveten: Jumala varjelkoon minua edes haluamasta sellaista kalleutta, kuin teidän henkenne on, kuten vähän aikaa sitten tein, saatikka sitä ottamasta, kun te sitä tarjoatte. Sen ikävuosia en tahtoisi vähentää, vaan lisäisin niitä mielelläni omillani.

Silloin sanoi Nathan nopeasti: Ja jos sen voisit, tahtoisitko niitä lisätä ja antaa minun tehdä sinulle sellaista, jota en ole koskaan tehnyt kellekään, nimittäin ottaa sinulta jotain, jota en ole koskaan muilta ottanut? Tahtoisin, vastasi Mitridanes heti. No tee sitten, sanoi Nathan, niinkuin pyydän. Sinä jäät nuorena miehenä, niinkuin olet, tänne talooni ja käytät nimeä Nathan. Ja minä menen sinun kotiisi ja otan iäksi nimekseni Mitridanes.

Silloin Mitridanes vastasi: Jos minä osaisin elää niin hyvästi kuin te osaatte ja olette osannut, niin ottaisin kauan mietiskelemättä vastaan sen, mitä tarjoatte. Mutta kun minusta näyttää olevan sangen varmaa, että minun tekoni vähentäisivät Nathanin kunniaa, ja koska en tahdo turmella toiselta sellaista, jota en osaa itselleni hankkia, niin en sitä ota.

Tällaisia ja monia muita miellyttäviä sanoja keskenään vaihtaen palasivat he Nathanin toivon mukaan yhdessä palatsiin, jossa Nathan osoitti monta päivää suurenmoista kunnioitusta Mitridaneelle ja vahvisti häntä kaikin keinoin ja tiedoillaan hänen suuressa ja ylevässä aikeessansa. Ja kun Mitridanes tahtoi seuralaisineen palata kotiin, ja Nathan oli osoittanut hänelle sangen selvästi, ettei hän koskaan voisi päästä anteliaisuudessa hänen edelleen, niin hän laski hänet menemään.

YHDEKSÄS KERTOMUS.

Messer Torello kestitsee Saladinia kauppiaana. Ristiretki aloitetaan. Messer Torello määrää puolisolleen ajan, milloin hän saa mennä uusiin naimisiin, ja joutuu vangiksi sekä haukan kesyttäjänä sultaanin tietoon. Saladin tuntee hänet, ilmaisee itsensä hänelle ja osoittaa hänelle suurta kunnioitusta. Messer Torello sairastuu, ja hänet viedään taikatempuilla yhtenä yönä Paviaan. Siellä hänen vaimonsa tuntee hänet häissä, kun häntä naitetaan uudelleen, ja he palaavat yhdessä kotiinsa.

Nyt kerron teille, että, mikäli muutamat vakuuttavat, kristityt tekivät keisari Fredrik Ensimäisen aikana yleisen ristiretken valloittaakseen Pyhää maata. Tästä sai Saladin, joka oli voimakas herra ja silloin Babylonin sultaani, jonkun verran aikaisemmin kuulla, ja hän päätti nähdä omin silmin kristittyjen herrain valmistukset tätä retkeä varten, voidakseen itse paremmin valmistautua. Ja järjestettyään kaikki asiansa Egyptissä hän oli aikovinaan toivioretkelle ja lähti matkalle kauppiaan asussa, seuranaan kaksi korkeimpia ja kaikkein älykkäimpiä miehiään ja ainoastaan kolme palvelijaa.

Kun hän siten oli matkustanut monien kristittyjen maakuntain kautta ja ratsasti Lombardiassa, aikoen jatkaa retkeä vuorten toiselle puolelle, niin tapahtui, että kun hän kulki Milanosta Paviaan ja oli jo iltapuoli, niin hän ja hänen seurueensa kohtasivat tiellä erään ylimyksen nimeltä messer Torello d' Istria. Tämä oli kotoisin Paviasta ja oli nyt menossa palvelijoineen ja koirineen ja haukkoineen eräälle kauniille tilalleen, joka hänellä oli Ticinon varrella.

Kohta kun Torello näki heidät, huomasi hän, että he ovat ylimyksiä ja muukalaisia, ja halusi osoittaa heille kunnioitustaan. Ja siksi hän, kun Saladin kysyi eräältä hänen palvelijaltaan, pitkäkö matka täältä vielä oli Paviaan ja ehtisivätkö he sinne enää oikeaan aikaan, ei antanut palvelijan vastata, vaan vastasi itse: Herrat, te ette voi ehtiä Paviaan enää niin aikaisin, että pääsisitte sisään.

Suvaitkaa siis, sanoi Saladin, neuvoa meille, koska olemme muukalaisia, paikka, johon parhaiten voimme majoittua.

Messer Torello sanoi: Sen minä teen mielelläni. Minä olin juuri aikeissa lähettää yhden näistä miehistäni lähelle Paviaa eräälle asialle. Minä annan hänet teidän mukaanne, ja hän opastaa teidät erääsen paikkaan, johon voitte majoittua sangen mukavasti.

Ja hän meni älykkäimmän palvelijansa luo ja määräsi, mitä oli tehtävä, ja lähetti hänet heidän kanssaan. Mutta itse hän kiiruhti tilalleen ja valmistutti niin hyvän ja kauniin illallisen kuin taisi ja antoi asettaa pöydät puutarhaan, ja tämän tehtyään hän meni portille heitä odottamaan.

Palvelija vei ylimyksiä, jutellen heidän kanssaan kaikenlaisista asioista, eräitä syrjäteitä myöten, kunnes toi heidät, heidän sitä huomaamatta, herransa olinpaikkaan. Ja kun messer Torello heidät näki, niin hän asteli heitä vastaan ja sanoi hymyillen: Herrat, te olette suuresti tervetulleet.

Saladin, joka oli sangen älykäs mies, ymmärsi ritarin peljänneen sitä, että he eivät olisi ehkä suostuneet kutsuun, jos hän olisi pyytänyt heitä silloin, kun heidät kohtasi; siksi oli hän viekkaudella opastanut heidät kotiinsa, niin etteivät he voisi kieltäytyä viettämästä iltaa hänen kanssaan. Ja vastaten hänen tervehdykseensä Saladin sanoi: Herrani, jos ihminen voisi valittaa sitä, että on kohteliaita miehiä, niin täytyisi meidän tehdä se valitus teitä vastaan, joka olette, puhumatta siitä, että estitte meitä hieman matkallamme, pakoittanut meidät ottamaan vastaan sellaisen kohteliaisuuden-osoituksen kuin teidän on, ansaitsematta hyväntahtoisuuttanne muulla kuin tavallisella tervehdyksellä.

Älykäs ja kaunosanainen ritari vastasi: Herrat, se kohteliaisuus, mitä te meidän puoleltamme saatte, on köyhää sen rinnalla, jota te, jo senkin mukaan, mitä voin ulkonäöstänne päättää, ansaitsisitte. Mutta tosiaan ette olisi voinut Pavian ulkopuolella löytää paikkaa, joka olisi ollut hyvä. Älkää niin ollen pahastuko, vaikka olettekin kulkeneet hieman syrjään tiestä, saadaksenne hiukan vähemmän epämukavuuksia.

Ja kun hän oli näin sanonut, tulivat palvelijat vieraiden ympärille ja ottivat heidän hevosensa hoitoonsa, kun he olivat laskeutuneet satulasta. Ja sitten Torello vei nuo kolme ylimystä kamareihin, jotka oli heille varustettu ja riisutti siellä heiltä jalkineet ja virvoitti heitä raikkailla viineillä ja piti heille itse ystävällisin puhein seuraa siihen saakka, kunnes voitiin syödä illallista.

Saladin ja hänen toverinsa ja palvelijansa osasivat kaikki italiaa, joten he ymmärsivät ja heitä ymmärrettiin sangen hyvin, ja jokaisesta heistä tuntui tämä ritari maailman miellyttävimmältä ja hienoimmalta mieheltä ja puheissa taitavammalta, mitä he koskaan olivat vielä nähneet. Messer Torello toisaalta taas ajatteli, että he olivat mainioita miehiä ja paljon arvokkaampia kuin hän ensin oli luullut, joten hän pahoitteli suuresti itsekseen, ettei voinut kestitä heitä tänä iltana muullaisella seuralla eikä komeammilla kemuilla. Mutta hän päätti parantaa puutteen seuraavana päivänä, ja neuvottuaan eräälle palvelijalleen, mitä aikoi tehdä, lähetti hän hänet puolisonsa luo, joka oli sangen viisas ja jalo nainen, läheiseen Paviaan, jonka portteja ei lainkaan suljettu. Ja tämän tehtyään vei hän ylimykset puutarhaan ja kysyi heiltä kohteliaasti, ketä he olivat.

Saladin vastasi hänelle: Me olemme kyprolaisia kauppiaita ja tulemme
Kyprosta ja menemme asioillemme Parisiin.

Silloin sanoi messer Torello: Jumala suokoon, että tämä meidän seutumme kasvattaisi sellaisia aatelismiehiä kuin näen Kypron kauppiaiden olevan.

Kun tähän tapaan oli juteltu jonkun aikaa, tuli illallishetki; silloin pyysi hän heitä itseään valitsemaan paikkansa pöydässä, ja sitten palveltiin heitä sangen hyvin ja järjestyksessä, vaikka se olikin ainoastaan tilapäinen ateria. Ja kun he olivat nousseet pöydästä, niin ei kulunut kauan, ennenkuin Torello, ajatellen heidän olevan uupuneita, vei heidät sangen kauniisiin vuoteihin lepäämään, ja meni itsekin vähän sen jälkeen nukkumaan.

Paviaan lähetetty palvelija vei sanan messer Torellon vaimolle, joka oli varustettu paremminkin kuninkaallisella kuin naisellisella mielenlaadulla. Tämä kutsutti luokseen useita miehensä ystäviä ja palvelijoita, ja antoi valmistaa kaikki, mitä tarvittiin suuriin pitoihin, ja kutsutti soihtujen valossa paljon kaikkein ylhäisimpiä kaupunkilaisia juhliin, ja antoi varustaa liinoja ja verhoja ja nahkoja sekä panna kaikki täydellisesti kuntoon, mistä hänen miehensä oli lähettänyt hänelle sanan.

Kun päivä tuli ja ylimykset nousivat ylös, asettui messer Torello heidän kanssaan hevosen selkään ja tuotettuaan haukkansa vei heidät läheiselle suolle, ja näytti, miten haukat ajoivat. Mutta kun Saladin tiedusteli jotakuta, joka opastaisi hänet Paviaan ja sen parhaasen majataloon, niin messer Torello sanoi: Minä tulen itse oppaaksi, sillä minun täytyy lähteä sinne. He uskoivat häntä ja olivat tyytyväisiä ja lähtivät hänen kanssaan matkalle.

Kello oli yhdeksän tienoilla aamulla, kun he saapuivat kaupunkiin, ja luullen, että heidät oli tuotu sen parhaasen majataloon, joutuivat messer Torellon kanssa hänen talonsa luo. Sinne oli jo tullut hyvinkin viisikymmentä arvokkainta kaupunkilaista ottamaan vastaan ylimyksiä, joiden suitsia ja jalustimia pitämään he riensivät heti heidän ympärilleen.

Tämän nähdessään Saladin ja hänen toverinsa ymmärsivät kohta, mitä se merkitsi, ja sanoivat: Messer Torello, tämä ei ole sitä, mitä me teiltä pyysimme. Te teitte kylliksi jo menneenä yönä, ja paljon enemmänkin kuin me toivoimme, joten olisitte hyvin voinut antaa meidän jatkaa matkaamme.

Mutta messer Torello vastasi: Herrat, siitä, mitä minä eilen illalla teille tein, olen minä kiitollinen enemmän sattumalle kuin teille, koska se yllätti teidät tiellä sellaiseen aikaan, että teidän oli tarpeellista tulla minun pieneen kotiini. Mutta tämän-aamuisesta on minulla teitä kohtaan velvollisuuksia ja samoin kaikilla näillä ylhäisillä herroilla, jotka ympärillämme seisovat. Jos teistä siis näyttää kohteliaalta kieltäytyä aterioimasta heidän kanssaan, niin voitte sen tehdä, jos haluatte.

Saladin ja hänen toverinsa alistuivat ja laskeusivat satulasta, ja ylimykset ottivat heidät iloisesti vastaan ja veivät huoneihin, jotka oli heitä varten varustettu komeasti kuntoon. Ja kun he olivat riisuneet pois matka-asut ja hiukan virkistelleet, tulivat he saliin, jossa oli kaikki loisteliaasti valmistettu. Sitten tuotiin kättenpesuvettä, ja kun heidät oli sijoitettu hyvässä ja kauniissa järjestyksessä pöytään, niin palveltiin heitä, monia ruokalajeja tarjoten, niin oivallisesti, että vaikka keisari olisi tullut, ei hänelle olisi voitu osoittaa enemmän kunnioitusta. Ja vaikka Saladin ja hänen toverinsa olivat suuria herroja ja tottuneet näkemään valtavia asioita, niin siitä huolimatta he ihmettelivät suuresti tätä, mikä oli heistä sitäkin jalompaa, kun otti huomioon ritarin aseman, sillä he tiesivät, ettei hän ollut ruhtinas, vaan ainoastaan kaupunkilainen.

Kun oli syöty ja pöydät korjattu, niin keskusteltiin jonkun verran muistakin asioista. Ja koska oli kova helle, niin menivät kaikki Pavian ylimykset levolle, mutta hän itse jäi heidän kolmen seuraan ja astui heidän kanssaan erääsen kamariin ja kutsutti sinne, ettei heiltä jäisi mitään hänen kalleuksiaan näkemättä, oivallisen puolisonsa. Tämä, joka oli sangen kaunis ja kookas ja kalliilla vaatteilla koristettu, astui kahden lapsensa keskellä, jotka olivat kuin enkeleitä, heidän eteensä ja tervehti heitä suopeasti. Kun vieraat hänet näkivät, niin he nousivat ylös ja ottivat hänet kohteliaasti vastaan, pyysivät häntä seuraansa istumaan ja juttelivat iloisesti hänen kahden suloisen lapsensa kanssa.

Mutta sitten, kun rouva oli päässyt heidän kanssaan miellyttävään keskusteluun ja messer Torello lähtenyt vähäksi aikaa kamarista, kysyi rouva rakastettavasti heiltä, mistä he olivat ja minne menossa. Johon ylimykset vastasivat samoin kuin olivat messer Torellolle vastanneet.

Silloin sanoi rouva iloisin kasvoin: Siispä minä näen, että naisellinen aikeeni oli hyödyllinen, joten pyydän teitä osoittamaan minulle sen erikoisen suosion, ettette kieltäydy ottamasta vastaan ettekä halveksu sitä pientä lahjaa, jonka teille nyt tuotan, vaan, ottaen huomioon, että naiset antavat pienen sydämensä mukaan pieniä lahjoja, katsotte enemmän sen mielenlaatuun, joka antaa, kuin itseensä lahjaan, ja huolitte sen.

Ja hän tuotti jokaiselle heistä kaksi päällysvaatetta, toisen vuoratun veralla, toisen kärpännahkalla, jotka eivät olleet suinkaan porvareille tai kauppiaille soveltuvia, vaan suurille herroille, sekä kolme silkkistä jakkua ja liinaisia ja sanoi: Ottakaa nämä. Minä olen pukenut tällaisilla vaatteilla kuin teidät miehenikin. Ne saattavat olla, niin halpoja kuin ne ovatkin, teille hyödyksi, jos ottaa huomioon, että te olette kaukana vaimojenne luota ja että jo kuljettu ja vielä kuljettava matka on pitkä, kuin myöskin, että kauppiaat ovat hienoja ja siistiä miehiä.

Ylimykset ihmettelivät ja näkivät selvästi, ettei messer Torello missään suhteessa tahtonut laiminlyödä kohteliaisuutta heitä kohtaan, ja epäilivät, kun näkivät noiden kauppiaille soveltumattomain pukujen hienouden, että ehkä messer Torello oli tuntenutkin heidät. Mutta kuitenkin vastasi yksi heistä rouvalle: Nämä ovat, madonna, ylen kallista tavaraa ja sellaisia, ettei niitä sopisi halpojen ottaa, elleivät teidän pyyntönne, joihin ei voi vastata kieltävästi, meitä siihen pakoittaisi.

Tämän tehtyään, ja kun messer Torello oli jo palannut, toivotti rouva heidät Jumalan huomaan ja lähti heidän luotaan ja toimitti palvelijoillekin samantapaisia, mutta heidän asemansa mukaisia tavaroita.

Messer Torello sai monilla rukouksilla heidät suostumaan siihen, että he oleksivat hänen luonaan koko sen päivän. Ja senvuoksi pukeutuivat he vähän nukuttuaan vaatteihinsa ja lähtivät messer Torellon kanssa hiukan ratsastamaan kaupungille. Ja kun illallishetki oli tullut, aterioivat he komeasti monien arvokkaiden toverien kanssa.

Makuuajan tullen he menivät levolle, mutta kun päivä koitti ja he olivat nousseet ylös, niin näkivät he väsyneiden hiirakkojensa paikalla kolme suurta ja hyvää ratsuhevosta, ja samoin uudet vankat hevoset palvelijoitaan varten. Ja kun Saladin tämän huomasi, niin hän kääntyi toveriensa puoleen ja sanoi: Vannon kautta Jumalan, ettei ole koskaan ollut täydellisempää, kohteliaampaa ja älykkäämpää miestä kuin tämä. Ja jos kristityt kuninkaat ovat maassaan moisia kuninkaita kuin tämä ritari, niin ei Babylonin sultaanilla ole voimaa vastustaa heistä ainoatakaan, saati sitten niin monia kuin ne, joiden näemme varustautuvan karkaamaan hänen kimppuunsa!

Mutta kun hän tiesi, ettei auttanut vastustaa messer Torelloa, niin hän kiitti häntä sangen kohteliaasti ja nousi tovereineen hevosten selkään.

Messer Torello saattoi heitä useiden toverien kanssa pitkän matkaa kaupungin ulkopuolelle. Ja vaikka Saladinin oli ylen vaikeaa erota messer Torellosta, siksi mielistynyt oli hän häneen, niin kuitenkin pyysi hän häntä palaamaan takaisin, koska hänen itsensä täytyi kiiruhtaa. Ja messer Torello, joskin hänestä oli raskasta erota heistä, sanoi: Herrat, minä teen sen, kun niin tahdotte. Mutta sen minä teille sanon: en tiedä, ketä te olette, enkä kysy sitä enempää, koska ette sitä halua. Mutta olkaa ketä hyvänsä, niin älkää luulko tällä kertaa, että minä uskon teitä kauppiaiksi. Ja Jumalan haltuun vaan!

Saladin, joka oli jo hyvästellyt kaikkia messer Torellon seuralaisia, vastasi hänelle sanoen: Messere, saattaa vielä tapahtua, että me näytämme teille kauppatavaroitamme ja vahvistamme siten uskonne. Ja menkää nyt, Jumala kanssanne.

Saladin lähti siis nyt toveriensa kanssa, sillä vahvalla päätöksellä, että jos hänelle ikää riittää, eikä sota, jota hän odotti, sitä tuhoa, niin hän osoittaa vielä suurempaa kunnioitusta messer Torellolle kuin tämä oli hänelle osoittanut. Ja paljon hän puheli toveriensa kanssa hänestä ja hänen vaimostaan ja tavaroistaan ja menoistaan ja teoistaan, ylistellen kaikkea suuresti.

Mutta kun hän oli kierrellyt suuret vaivat kestäen kaikki lännen maat, niin hän meni toveriensa kanssa merelle ja palasi Aleksandriaan, ja varustautui, kaikki tarkoin tietäen, puolustukseen.

Messer Torello meni takaisin Paviaan, ja kauan hän aprikoi mielessään, ketä nuo kolme miestä olivat olleet, mutta ei päässyt koskaan totuudesta läheskään perille.

Kun ristiretken aika oli tullut ja kaikkialla tehtiin suuria varustuksia, niin päätti messer Torello, puolisonsa rukouksista ja kyyneleistä huolimatta, lähteä mukaan. Ja järjestettyään kaikki valmiiksi ja aikoessaan juuri nousta ratsun selkään, hän sanoi vaimolleen, jota hän suuresti rakasti: Vaimo, niinkuin näet, minä lähden tälle retkelle sekä ruumiillisen kunniani että sieluni autuuden tähden. Minä jätän nyt sinun hoitoosi meidän tavaramme ja kunniamme. Ja kun olen tosin varma menosta, mutta koska minulla ei ole, tuhansista syistä, joita voi sattua, mitään varmuutta paluusta, niin pyydän sinulta erästä suosionosoitusta. Ja se on, että odotat minua, mitä minulle sattuikaan, yhden vuoden ja kuukauden ja päivän, tästä päivästä lukien, jolloin lähden, menemättä uusiin naimisiin, ellet saa varmaa tietoa minun elämästäni.

Vaimo, joka itki kovasti, vastasi: Messer Torello, minä en tiedä, kuinka jaksan kantaa surun, johon minut jätätte matkustaessanne pois. Mutta jos elämäni olisi lujempi kuin murheeni, ja teille tapahtuisi jotain, niin eläkää ja kuolkaa varmana siitä, että minä elän ja kuolen messer Torellon vaimona, taikka hänen muistollensa.

Siihen sanoi messer Torello: Vaimo, olen vakuutettu, että se, mitä minulle lupasit, tapahtuu, mikäli asia sinusta riippuu. Mutta sinä olet nuori nainen, ja olet kaunis ja suurta sukua, ja kuntosi on oivallinen ja kaikkialla tunnettu. Ja siksi minä pelkään, että monet suuret ja ylhäiset herrat tulevat pyytämään sinua, ellei minusta mitään kuulu, veljiltäsi ja suvultasi. Heidän yllytyksiään vastaan et sinä voi puolustautua, miten tahtoisitkin, vaan sinun täytyy pakosta mukautua heidän tahtoonsa. Ja siitä syystä pyydän sinulta tätä odotusaikaa, enkä suurempaa.

Vaimo sanoi: Minä teen mikäli voin sen, mitä olen teille sanonut. Ja jos minun kuitenkin täytyisi tehdä toisin, niin tottelen teitä varmaan siinä asiassa, mitä minulta nyt pyydätte. Mutta rukoilen Jumalaa, että hän varjelisi teitä ja minua sellaisesta asemasta sillä ajalla.

Siihen loppuivat hänen sanansa, ja hän syleili itkien messer Torelloa ja veti sormestaan sormuksen ja antoi sen hänelle sanoen: Jos sattuisi niin, että kuolisin ennenkuin saan nähdä taas teidät, niin muistelkaa minua, kun tätä katselette.

Ja messer Torello otti sormuksen ja nousi satulaan ja lähti retkelleen, sanottuaan kaikille hyvästit.

Tultuaan tovereineen Genovaan astui hän erääsen kaleiriin ja kulkien sillä edelleen hän saapui lyhyessä ajassa Acriin ja liittyi muuhun kristittyjen sotajoukkoon. Mutta siinä alkoi melkein heti kohta suuri rutto ja kuolema, jonka kestäessä Saladin, olipa se sitten hänen taitonsa tai onnensa, otti miekan iskutta vangiksi melkein kaikki säilyneet kristityt, ja hajoitti heidät moniin kaupunkeihin ja piti vankeinaan. Ja näiden vangittujen joukossa oli messer Torello, joka vietiin Aleksandriaan.

Kun kukaan ei häntä siellä tuntenut ja koska hän pelkäsi itseään ilmaista, niin ryhtyi hän hädän pakoittamana opettamaan ajolintuja, jossa taidossa hän oli suuri mestari. Siten hän tuli Saladinin tietoon, ja tämä otti hänet vankilasta ja itselleen haukkavoudiksi.

Messer Torello, jota Saladin ei kutsunut muulla nimellä kuin Kristitty, koska ei tuntenut häntä eikä hän sultaania, kaipasi alinomaa Paviaan, ja hän oli monta kertaa koettanut paeta, mutta ei ollut onnistunut. Ja siksi hän, kun eräitä genovalaisia tuli lähettiläinä Saladinin luo lunastamaan eräitä kaupunkilaisiaan ja he olivat lähdössä takaisin, päätti kirjoittaa vaimolleen, että hän oli elossa ja palaisi hänen luokseen heti kun voisi, joten vaimon oli odotettava häntä. Ja niin hän teki. Ja sitten hän pyysi hartaasti erästä lähettilästä, jonka hän tunsi, toimittamaan kirjeen "Kultataivaan Pyhän Pietarin" luostarin apotin käsiin, joka oli hänen enonsa.

Ja tällaisessa asemassa oli messer Torello, kun tapahtui, että Saladinin puhellessa eräänä päivänä hänen kanssaan linnuistaan, messer Torello rupesi hymyilemään ja teki silloin suullaan eräänlaisen liikkeen, jonka Saladin oli usein huomannut käydessään hänen kotonaan Paviassa. Tämän liikkeen vuoksi johtui Saladinin mieleen messer Torello ja hän alkoi katsoa häntä tarkasti, ja koska hän näytti samalta mieheltä, niin Saladin keskeytti äskeisen puheen ja kysyi: Sanoppas, Kristitty, mistä maasta olet sieltä Lännestä?

Herrani, sanoi messer Torello, minä olen lombardialainen, eräästä kaupungista nimeltä Pavia, köyhä mies ja halpaa sukua.

Kun Saladin tämän kuuli, niin oli hän melkein varma siitä, mitä aavisti, ja sanoi itsekseen iloissaan: Nyt on Jumala antanut minulle tilaisuuden näyttää tuolle miehelle, miten mieluisa minulle oli hänen vieraanvaraisuutensa.

Ja sanomatta muuta hän antoi sijoittaa kaikki pukunsa erääsen huoneesen, vei hänet sinne ja sanoi: Katsopas, Kristitty, onko näiden vaatteiden joukossa mitään, jonka olet ennen nähnyt.

Messer Torello rupesi niitä katselemaan ja näki ne, jotka hänen vainionsa oli Saladinille lahjoittanut, mutta ei luullut mahdolliseksi, että nämä olisivat samat. Kuitenkin hän vastasi: Herrani, en tunne noista yhtään, vaikka tosin nuo kaksi muistuttavatkin niitä pukuja, jollaisia minä ja kolme kauppiasta, jotka tulivat minun talooni, kerran pidimme yllämme.

Silloin ei Saladin enää voinut hillitä itseänsä, vaan syleili häntä hellästi ja sanoi: Te olette messer Torello Istriasta, ja minä olen yksi niitä kauppiaita, joille vaimonne lahjoitti nämä puvut, ja nyt on tullut aika varmistaa luulonne siitä, mikä minulla oli kauppatavarana, niinkuin teille sanoin lähtiessäni voivan tapahtua.

Kun Messer Torello tämän kuuli, tuli hän ylen iloiseksi ja alkoi hävetä: iloiseksi siitä, että hänellä oli ollut sellainen vieras, ja hävetä, kun oli mielestään ottanut hänet vähäpätöisesti vastaan. Mutta Saladin sanoi hänelle: Messer Torello, koska Jumala on lähettänyt teidät tänne minulle, niin huomatkaa, että tästä hetkestä en minä ole täällä herrana, vaan te.

Ja heidän molempain ilonsa oli suuri, ja Saladin puetti hänet kuninkaallisiin vaatteihin ja vei hänet kaikkien korkeimpain vasalliensa eteen ja, ylistettyään monin sanoin hänen arvoaan, käski, että jokaisen, jolle hänen suosionsa oli kallis, oli kunnioitettava messer Torelloa kuin häntä itseään. Sen teki siitä alkaen jokainen heistä, mutta paljon hartaammin kuin muut ne kaksi herraa, jotka olivat olleet Saladinin tovereina käydessään hänen talossaan.

Kunnian korkeus, johon messer Torello näki yhtäkkiä joutuneensa, haihdutti jonkun verran hänen mielestään Lombardian asioita, varsinkin, kun hän uskoi lujasti, että kirjeensä oli saapunut perille enolle. Mutta leirissä tai kristittyjen armeijassa oli sinä päivänä, jolloin Saladin otti sen vangiksi, kuollut ja haudattu eräs halpa provencelainen ritari, jonka nimi oli messer Torello de Dignes; ja kun messer Torello d' Istria oli jaloutensa vuoksi tunnettu koko sotajoukossa, niin jokainen, joka kuuli, että messer Torello on kuollut, ajatteli, että vainaja oli messer Torello d'Istria, eikä se Digneksestä kotoisin oleva. Ja lisäksi ei hänen vangiksi joutumisensakaan ollut omiaan näyttämään erehtyneiden erehtyneen, ja sentähden veivät monet italialaiset tämän uutisen kotimaahansa, ja niissä oli niinkin löyhäpuheisia, että uskalsivat sanoa nähneensä hänet kuolleena ja olleensa mukana hautajaisissa.

Kun messer Torellon vaimo ja sukulaiset saivat tämän kuulla, niin herätti se ei ainoastaan heissä, vaan jokaisessa, joka oli hänet tuntenut, suurta ja kuvaamatonta surua. Pitkäksi kävisi kuvailla, millainen ja miten suuri oli hänen vaimonsa tuska ja suru ja itku. Mutta kun hän oli muutamia kuukausia viettänyt alinomaisessa surussa ja alkoi jo surra vähemmän, niin rupesivat veljet ja sukulaiset, koska monet Lombardian mahtavimmat miehet pyysivät häntä puolisokseen, yllyttämään häntä menemään uusiin naimisiin. Tästä kieltäytyi hän tosin monta kertaa katkerasti itkien, mutta viimein täytyi hänen suostua pakosta siihen, mitä hänen omaisensa tahtoivat, kuitenkin sillä ehdolla, että hän saisi olla naimattomana sen ajan kuin hän oli messer Torellolle luvannut.

Kun vaimon asiat Paviassa olivat tällä tolalla ja jo viimeiset kahdeksan päivää määräajasta, jolloin hänen oli mentävä miehelään, lähestyivät, sattui, että messer Torello näki Aleksandriassa eräänä päivänä erään miehen, jonka hän oli nähnyt astuvan genovalaisten lähettiläiden kanssa siihen kaleiriin, joka lähti Genovaan. Tämän kutsutti hän puheilleen ja kysyi häneltä, millainen matka heillä oli ollut ja milloin he olivat saapuneet Genovaan.

Mies vastasi hänelle: Herrani, huonon matkan teki se kaleiri, mikäli kuulin Kretassa, jonne minä jäin. Sillä kun se oli lähellä Sisiliaa, nousi vaarallinen pohjoistuuli, joka syöksi sen Barberian särkille niin, ettei päätäkään pelastunut, ja muiden joukossa hukkui siellä kaksi veljeäni.

Messer Torello uskoi tuon miehen sanat, jotka olivatkin aivan totta, ja kun hän muisti, että se määräaika, jonka hän oli pyytänyt vaimoltaan, loppui muutaman päivän kuluttua, ja ajatteli, ettei hänen kohtalostaan tiedetä Paviassa mitään, niin piti hän varmana, että hänen vaimonsa pakoitetaan uusiin naimisiin. Ja silloin joutui hän sellaisen tuskan valtaan, että menetti ruokahalun ja asettui vuoteesen ja päätti kuolla.

Kun Saladin, joka rakasti häntä suuresti, tämän kuuli, tuli hän hänen luokseen, ja saatuaan monilla ja hartailla rukouksilla tietää hänen murheensa ja sairautensa syyn, hän torui häntä kovasti siitä, ettei messer Torello ollut ennen sitä hänelle sanonut. Ja sitten hän pyysi häntä olemaan rauhallisella mielellä ja vakuutti, että jos messer Torello niin tekee, niin hän toimittaa hänet määrättynä aikana Paviaan, sekä sanoi hänelle, millä tavalla.

Messer Torello, joka uskoi Saladinin sanat ja oli monta kertaa kuullut puhuttavan, että sellainen oli mahdollista ja tapahtunut sangen usein, alkoi silloin rauhoittua ja yllyttää Saladinia täyttämään aikomuksensa.

Saladin käski erästä taikuriaan, jonka taidon hän oli jo ennen kokenut, miettimään jonkin keinon, miten toimittaa messer Torello yhtenä yönä vuoteessaan Paviaan. Siihen taikuri vastasi, että sen voi tehdä, mutta että messer Torello on oman etunsa tähden silloin nukutettava.

Tämän asian järjestettyään Saladin palasi messer Torellon luo, ja kun hän näki hänen ehdottomasti tahtovan päästä määräajan kuluessa Paviaan, jos se olisi mahdollista, taikka kuolla, ellei se kävisi päinsä, sanoi hän: Messer Torello, siitä, että te rakastatte hellästi vaimoanne ja pelkäätte hänen joutuvan toiselle, en voi, Jumala sen tietää, teitä vähintäkään moittia. Sillä miten paljon naisia olenkaan nähnyt, on hän niistä se, jonka tavat, olemus ja käytös, puhumattakaan kauneudesta, joka on kuihtuva kukka, näyttävät minusta kiitettävimmiltä ja suurimman rakkauden arvoisilta. Minusta olisi ollut sangen mieleistä, jos olisimme saaneet, koska kerran kohtalo lähetti teidät tänne, elää tässä valtakunnassa, jonka hallitus on minun käsissäni, saman arvoisina herroina ne ajat, mitä te ja minä vielä elämme. Mutta kun Jumala kerran ei sitä minulle suonut, koska te saitte päähänne joko kuolla tai saapua määräaikana Paviaan, niin olisin edes toivonut, että olisin tiennyt sen ajoissa, jotta olisin voinut toimittaa teidät kotiinne sillä kunnialla, niin loistavasti ja sellaisen seurueen saattamana kuin arvonne vaatisi. Mutta kun ei sitäkään sallittu ja kun te yhä toivotte pääsevänne sinne nyt heti, niin lähetän teidät sinne niinkuin voin, sillä tavalla kuin teille olen kertonut.

Siihen messer Torello sanoi: Herrani, tekonne ovat jo ilman sanojannekin näyttäneet teidän suopeutenne, jota minä en olisi mitenkään niin suuressa määrin ansainnut, joten minä elän ja kuolen varmana siitä, mitä vakuutatte, vaikkette olisi sitä sanonutkaan. Mutta koska nyt olen tehnyt päätökseni, niin rukoilen teitä, että se, mitä sanotte minulle tekevänne, tapahtuisi pian, sillä huomenna on viimeinen päivä, jolloin minua enää odotetaan.

Saladin vastasi, että se asia on aivan tarkoin järjestetty. Ja seuraavana päivänä hän, aikoen lähettää messer Torellon matkaan tulevana yönä, antoi varustaa erääsen suureen saliin ylen kauniin ja kallisarvoisen vuoteen patjoista, jotka olivat kaikki sikäläiseen tapaan samettia ja kultakangasta, ja antoi asettaa niiden päälle peitteen, johon oli kirjailtu eräänlaisia kuvioita mahdottoman isoista helmistä, ja kalliista jalokivistä, jotka sitten arvioitiin äärettömäksi aarteeksi, sekä kaksi sellaiseen vuoteesen sopivaa pielusta.

Tämän tehtyään hän käski, että messer Torello, joka oli jo voimissaan, oli puettava saraseenilais-kuosiseen pukuun, kallisarvoisempaan ja kauniimpaan kuin kukaan lie milloinkaan nähnyt, sekä kiedottava hänen päähänsä yksi hänen pisimpiä liinojaan, sikäläiseen tapaan.

Ja kun oli jo myöhäinen hetki, niin Saladin meni useiden vasalliensa kanssa siihen huoneesen, missä messer Torello oli, asettui istumaan hänen viereensä ja alkoi melkein kyyneliä vuodattaen puhua: Messer Torello, hetki, jolloin minun täytyy erota teistä, lähestyy, ja koska en voi teitä saattaa enkä lähettää saattojoukkoa, sillä sen tien laatu, jota tulette matkustamaan, ei sitä salli, niin täytyy minun hyvästellä teitä jo tässä huoneessa, ja sitä tarkoitusta varten tänne tulin. Ja sentähden minä pyydän teitä, ennenkuin jätän teidät Jumalan huomaan, että muistelisitte minua, sen rakkauden ja ystävyyden tähden, joka on välillämme. Ja jos on mahdollista, tulkaa katsomaan, kun olette järjestänyt asianne Lombardiassa, ainakin kerta minua ennenkuin aikamme loppuu, niin että voisin silloin, teidän näkemisestänne iloiten, korjata sen virheen, joka minun nyt täytyy teidän kiireenne tähden tehdä. Ja siihen tuloon saakka älköön olko epämieluista teille tervehtiä minua kirjeillä ja anoa minulta kaikkea sellaista, mitä vaan toivotte. Sillä minä teen varmaan teille palveluksia mieluummin kuin ainoallekaan muulle kuolevaiselle.

Messer Torello ei voinut pidättää kyyneleitään ja niiden estämänä hän vastasi ainoastaan muutamalla sanalla, että mahdotonta oli hänen milloinkaan unohtaa Saladinin hyviä töitä ja jaloutta, ja että hän varmasti tekee sen, mitä Saladin käskee, jos luoja hänelle aikaa antaa.

Sitten Saladin syleili ja suuteli häntä hellästi ja sanoi kyyneleitä vuodattaen: Jumala matkallanne! sekä poistui huoneesta. Ja sen jälkeen ottivat muut vasallit jäähyväiset ja menivät Saladinin kanssa siihen saliin, johon tämä oli valmistanut vuoteen.

Mutta kun oli jo myöhä ja taikuri toivoi lähtöä ja kiiruhti, niin astui sisään lääkäri ja toi jotakin juomaa, jonka hän juotti messer Torellolle, uskotellen antavansa sitä hänelle vahvistukseksi. Eikä kauan kestänyt, niin messer Torello nukkui. Ja siten nukutettuna kannettiin hänet Saladinin käskystä sille kauniille vuoteelle, ja Saladin asetti siihen suuren, kauniin ja kallisarvoisen kruunun, johon hän teki sellaisen merkin, että ymmärrettiin selvästi Saladinin lähettäneen sen messer Torellon vaimolle. Sitten hän sovitti messer Torellon käteen sormuksen, johon oli juotettu niin loistava rubini, että se näytti palavalta soihdulta; sen arvoa saattoi tuskin arvata. Sen jälkeen antoi hän vyöttää hänen vyölleen sapelin, jonka kahvan kaunistuksia ei olisi helppo arvioida. Ja sitäpaitsi hän antoi kiinnittää hänen rintaansa soljen, jossa oli sellaisia helmiä, ettei niitä ole ennen nähty, ja paljon kalliita kiviä. Ja viimein hän tuotatti hänen kummallekin kupeelleen kaksi valtavaa kultamaljakkoa, jotka olivat täynnä dukaatinrahoja, sekä hänen ympärilleen helminauhoja ja sormuksia ja vöitä ja muita kalleuksia, joita kävisi pitkäksi luetella. Ja tämän tehtyään hän suuteli vielä kerran messer Torelloa ja sanoi taikurille, että hänen on nyt saatettava hänet kotiin. Ja samassa vuode Saladinin läsnäollessa katosi, ja Saladin jäi puhelemaan vasalliensa kanssa messer Torellosta.

Hänet oli jo asetettu, niinkuin hän oli pyytänyt, "Kultataivaan Pyhän Pietarin" kirkkoon Paviassa kaikkine yllämainittuine jalokivineen ja kaunistuksineen, ja nukkui vielä, kun suntio aamumessuun soitettuaan astui kirkkoon kynttilä kädessä. Ja kun hän näki yhtäkkiä kalliin vuoteen, niin hän ei ainoastansa hämmästynyt, vaan peljästyi suuresti, ja kääntyi takaisin ja pakeni. Apotti ja muut munkit näkivät hänen pakenevan ja kummastelivat sitä ja kysyivät häneltä syytä. Suntio sanoi sen. Oh, vastasi apotti, ethän ole enää lapsi, etkä ensi kertaa tässä kirkossa, antaaksesi itseäsi niin helposti peloitella. Menkäämme nyt katsomaan, mikä häntä säpsähytti.

He siis sytyttivät lisää kynttilöitä, ja kun apotti kaikkien munkkiensa kanssa meni kirkkoon, näkivät he sen ihmeellisen ja kalliin vuoteen ja siinä ritarin nukkumassa. Ja kun he epäröiden ja arkoina katselivat jalokiviä, lähestymättä vuodetta vähääkään, niin tapahtui, että unijuoman voima loppui ja messer Torello heräsi ja huoahti syvään. Sen nähdessään munkit ja apottikin peljästyivät ja pakenivat kaikki huutaen: Herra armahda!

Messer Torello avasi silmänsä ja katseli ympärilleen, ja kun hän huomasi selvästi olevansa siellä, minne oli pyytänyt Saladinilta päästä, niin hän oli hyvin tyytyväinen. Sitten hän nousi istualleen ja katseli yksitellen, mitä hänellä oli ympärillään, ja jos hän jo ennenkin oli tuntenut Saladinin jalomielisyyden, niin nyt se näytti entistäkin suuremmalta ja hän huomasi sen uudessa muodossa. Sitten hän kuuli munkkien pakenevan, ja arvaten syyn, alkoi paikaltaan liikkumatta kutsua apottia nimeltä, ja pyysi, ettei hän pelkäisi, sillä hän oli messer Torello, hänen sisarenpoikansa. Tämän kuullessaan apotti peljästyi yhä enemmän, sillä hän oli kuullut messer Torellon kuolleeksi monta kuukautta sitten. Mutta vähän ajan kuluttua hän rauhoittui tosi päätelmiä tehden, ja kun hän kuuli itseään yhä huudettavan, teki hän pyhän ristinmerkin ja meni hänen luokseen.

Hänelle sanoi messer Torello: Oi, isäni, mitä te pelkäätte. Minä elän,
Jumalan kiitos, ja olen palannut tänne meren takaa.

Vaikka messer Torellolla oli iso parta ja arabialainen puku, niin tunsi apotti kuitenkin hänet jonkun ajan päästä, ja kun hän tuli asiasta aivan varmaksi, otti hän häntä kädestä ja sanoi: Poikani, ole tervetullut! Ja jatkoi: Sinun ei pidä ihmetellä meidän pelkoamme, sillä tässä kaupungissa ei ole ainoatakaan ihmistä, joka ei uskoisi varmasti, että sinä olet kuollut. Ja tiedän sanoa senkin, että madonna Adalieta, sinun vaimosi, on joutumassa sukulaisten pyyntöjen ja uhkausten vuoksi ja vasten tahtoaan uusiin naimisiin, ja tänä aamuna solmitaan avioliitto, ja häät ja kaikki, mitä juhliin tarvitaan, on valmistettu.

Messer Torello nousi kalliista vuoteestaan ja iloitsi tavattomasti apotin ja munkkien kanssa, mutta pyysi jokaista heistä, ettei tästä hänen paluustaan puhuttaisi kenellekään, ennenkuin hän oli toimittanut erään asian. Sitten hän antoi panna kalliit jalokivet säilöön ja kertoi apotille, mitä hänelle oli tähän hetkeen saakka tapahtunut. Apotti iloitsi hänen onnestaan ja kiitti hänen kanssaan Jumalaa.

Ja sen jälkeen messer Torello kysyi, kuka se hänen vaimonsa uusi sulhanen oli. Apotti sanoi sen. Silloin messer Torello sanoi: Ennenkuin saadaan tietää minun paluustani, aion nähdä, millainen on puolisoni käytös näissä häissä. Ja siksi toivon, vaikkei olekaan tapana hengellisten miesten mennä sellaisiin pitoihin, että minun tähteni järjestätte asiat niin, että menemme sinne.

Apotti sanoi, että hän tekee sen mielellään. Ja kun päivä valkeni, niin hän lähetti sanan sulhaselle, että hän haluaa tulla erään toverinsa kanssa hänen häihinsä. Ja ylimys vastasi, että se oli hänestä oikein mieleen.

Kun sitten tuli aterioimisen hetki, niin messer Torello lähti apotin kanssa, siinä puvussa, jossa hän oli, uuden sulhasen taloon. Siellä katsoivat kaikki, jotka hänet näkivät, häntä ihmetellen, mutta kukaan ei häntä tuntenut. Ja apotti sanoi kaikille, että hän oli saraseenilainen lähetti, jonka sultaani oli lähettänyt Ranskan kuninkaan luokse.

Messer Torello sijoitettiin sitten erääsen pöytään, joka oli juuri vastapäätä hänen vaimoansa, ja tätä katseli mies tavattomalla mielihyvällä, sillä hän näytti olevan suruissaan näiden häiden tähden. Vaimokin katseli jonkun kerran häntä, ei kuitenkaan niinkuin olisi hänet tuntenut, sillä sitä ei sallinut messer Torellon iso parta ja outo puku ja se varma luulo, että hänen miehensä oli kuollut.

Mutta kun messer Torellosta näytti olevan sopiva hetki koettaa, muistaisiko vaimo vielä häntä, niin hän otti käsille sormuksen, jonka Adalieta oli lahjoittanut hänelle silloin, kun hän lähti matkalle, kutsutti luokseen pojan, joka palveli pöydässä Adalietaa, ja sanoi hänelle: Sano puolestani morsiamelle, että meidän maassa on sellainen tapa, että jos joku ulkomaalainen, kuten minä olen täällä, aterioi nuoren parin pöydässä, niin on morsiamen, merkiksi siitä, että vieraan tulo pöytään miellyttää häntä, lähetettävä hänelle se malja, josta hän itse juo, viinillä täytettynä. Kun sitten vieras on juonut maljasta, minkä haluaa, sulkee hän kannen, ja morsian juo loput.

Poika vei sanan rouvalle, ja hienona, älykkäänä naisena, ja luullen, että vieras oli jokin mahtava herra, tahtoi tämä nyt osoittaa, että hänen tulonsa oli hänestä mieleen. Ja siksi hän käski pesemään suuren kultamaljan, joka oli hänen edessään, täyttämään sen viinillä ja viemään ylimykselle. Ja niin tapahtui.

Messer Torello oli pistänyt vaimonsa sormuksen suuhunsa ja juodessaan hän teki niin, että pudotti sen kenenkään huomaamatta maljaan. Sitten hän jätti siihen vähän viiniä, sulki kannen ja lähetti maljan morsiamelle.

Madonna Adalieta otti sen ja noudattaakseen vieraansa maan tapaa aukaisi kannen ja nosti maljan huulilleen ja näki sormuksen, ja katsoi mitään sanomatta sitä jonkun aikaa. Ja tunnettuaan, että se oli sama, jonka hän oli antanut messer Torellolle tämän lähtiessä, hän otti ja katsoi tarkoin miestä, jota hän oli luullut muukalaiseksi, ja tunsi hänet. Ja kuin heikkopäiseksi tullen hän kaatoi pöydän, joka oli hänen edessään, ja huusi: Tuo on minun herrani, tuo on varmasti messer Torello! Ja juoksi pöydän luo, jonka ääressä ritari istui, ja välittämättä vaatteistaan ja esineistä, jotka olivat pöydällä, hän heittäytyi pöydän toiselle puolelle ja syleili messer Torelloa niin hurjasti, ettei kukaan niistä jotka siellä olivat, saanut sanoilla eikä millään häntä irti miehensä kaulasta, ennenkuin messer Torello sanoi hänelle, että hän malttaisi nyt hiukan mieltään, sillä hän saisi pian tarpeeksi aikaa häntä halaella.

Silloin madonna Adalieta suoristihe, ja kun häät oli aivan keskeytyneet ja samalla tulleet osaksi entistään iloisemmiksi, koska oli saatu takaisin sellainen ritari, niin messer Torello pyysi hiljaisuutta, ja kaikki tyyntyivät.

Messer Torello kertoi nyt kaikille, mitä hänelle oli tapahtunut lähtöpäivästä tähän hetkeen saakka, ja lopetti pyytämällä, ettei ylimys, joka oli ottanut hänen naisensa vaimokseen, koska oli luullut hänen kuolleen, pahastuisi, jos hän itse nyt elossa olevana ottaakin hänet takaisin.

Äskeinen sulhanen, vaikka olikin hiukan nolattu, vastasi reippaasti ja ystävällisesti, että messer Torellolla oli valta tehdä sille, mikä hänen omaansa oli, mitä hän halusi.

Silloin antoi madonna Adalieta äskeiselle sulhaselle takaisin sormuksen ja kruunun, jotka oli häneltä saanut, ja sovitti käteensä sen, jonka oli maljasta ottanut, sekä päähänsä sultaanin lähettämän kruunun. Ja sitten lähtivät he pois siitä talosta, jossa olivat, ja menivät täydellä hääloistolla messer Torellon taloon. Ja siellä ilahuttivat he pitkällä ja riemullisella juhlalla äsken surreita ystäviään, sukulaisiaan ja kaupunkilaisia, jotka katselivat messer Torelloa kuin ihmettä.

Messer Torello antoi sitten osan saamistaan kalliista aarteista herralle, joka oli saanut kustantaa häät, sekä apotille ja lukuisille muille. Ja kun hän oli useammallakin tavalla ilmoittanut Saladinille onnellisesta paluustaan isänmaahansa, pysyen hänen ystävänään ja palvelijanaan, niin eli hän vielä monta vuotta kelpo vaimonsa kanssa, harjoittaen anteliaisuutta enemmän kuin ikinä ennen.

Näin loppuivat siis messer Torellon ja hänen kalliin vaimonsa kärsimykset, ja sellainen oli heidän iloisen ja alttiin kohteliaisuutensa palkka. Niin koettavat monet muutkin tehdä, mutta vaikka heillä on siihen keinoja, tekevät he sen niin huonosti, että saamme maksaa heidän kohteliaisuudestaan paljon enemmän kuin se ansaitseekaan, ennen kuin he sitä meille suovat. Jos he siis eivät saakaan palkkaa työstään, ei sitä sovi heidän itsensä eikä muidenkaan kummastella.