— "Kas Mikkoa, huonoa miestä!" sanoi Pekka renki pilkallaan. "Joko väsyy mies näin pian?"
Tämä oli kipeä loukkaus ylpeälle Mikolle.
— "Mokomiakin miehiä!" tiuskasi hän. "Hiihdettiin sitä ennen Aunuksessa vuorokausikin umpeen, uupumatta. Luulettepa jo joitakin olevanne".
— "Niin, mahdoit Aunuksessa kaalullakin ajella; kukapas sitä oli näkemässä? Mutta täällä vaan eivät sivakat suju miehen alla. Hyvä on puhua Aunuksesta."
Kuinka vaikeata, kuinka sanomattoman vaikeata on ihmiselle oman vikansa ja heikkoutensa tunnustaminen. Tarvitaan todellakin suurta siveellistä lujuutta ja voimaa, ennenkuin kyetään tunnustamaan oma vika. "Minä olen väärässä," — kas siinä lause, joka ei tahdo hevillä hellitä ihmisen huulilta. Minä tunnen olevani väärässä, omatuntoni sen minulle sanoo, enkä minä voi sen ääntä vastustaa. Minä olen väärässä, mutta minusta puuttuu siveellistä rohkeutta tunnustamaan sitä. Mitäpä sanoisikaan maailma, jos minä tunnustaisin noin suoraa päätä? He sanoisivat minua heikoksi olennoksi; sanoisivat, että minulta puuttuu luonteen lujuutta. Ainoastaan se, joka viimeiseen asti jaksaa pitää ääntä ja puoliaan pidellä, — ainoastaan se on maailman silmissä luja mies. Eikä maailma kumminkaan tiedä, kuinka paljon tuo luja mies on tinkinyt omantuntonsa kanssa, kiekaillut ja kiemuroinut sen edessä, ja viimein saanut sen äänen vaikenemaan. Hän on luja mies ja miesten mies.
Katala maailma…
Niinpä nytkin. Jokainen tunsi sanomatonta väsymystä, mutta ei kehdannut kukaan sitä ensimmäisenä tunnustaa, sillä: mitäs olisivat muut siitä sanoneet? Mikko oli ensimmäisenä jäänyt vähän jäljelle, — ja voi kuinka helppo nyt oli jokaisen osoitella häntä sormellaan! Hänhän se oli heikko mies; me muut sitä vastoin kestämme, niin, kestämmehän me, vaikk'ei Mikko kestä.
— "Mahtoi se Aunuksen maa vaan olla oikea ihmemaa", jatkoi ivaansa Pekka. "Kyllä maar meidän Mikko siellä noidankin luudilla ratsasteli vuorokauden ihan umpeensa. Paha vaan, ett'ei se Aunuksen voima vaikuta täällä Suomen puolella, koskapa miehen sääret hetkuu jo lyhyelläkin taipaleella."
— "Vaiti!" tiuskasi Mikko. "Vaiti, ellet tahdo maistaa somman suoveroa."
— "Onko sekin Aunukselaista?" virkkoi Paavo.
— "Pitkä lienee, veikkonen, matka sinulla tänne, kun olet virstan päässä aika miehistä", liitti Pekka.
Mikko tunsi kasvonsa tulistuvan. Loukattu ylpeys, syytös valheesta ja heikkoudesta saivat hänessä veren liikkeelle. Hänen suonensa paisuivat, käsi tarttui tempoellen sauvaan ja huimasti kiljasi mies:
— "Pois alta, pelkurit!"
Näin sanottuaan ponnisti hän voimansa. Narahdellen vonkui luminen tanner, kun huimapäisenä sustansa polki suuttunut mies.
— "Pois alta, pelkurit!" kiljasi hän, niin että kumahtelivat Hirvenrämeen satavuotiset hongat. Ja niin kiiti mies muitten ohi, kuin kiitää jalo juoksija ohitse kuormaa vetävän juhdan; kiiti kuin kiitää immen aatos ohitse vanhuksen hiljaisen mietteen.
— "Pois alta!" kiljasi hän vielä, vaikka jo oli jättänyt kauaksi jälkeensä hämmästyneet kumppalinsa.
Tuolla hän nousee jo toista vastamäkeä, ja huuhkajana vaan huhuilee räme hänen huudoistansa:
— "Pois alta, pelkurit!"
Eikä jaksa enää laskeutuva kuu valaista huimasti kiitävän miehen yhä pienenevää kuvaa.
— "Hiihtää kuin Lappalainen", virkkoi Paavo verkalleen.
— "Hiihtää peijakas", liitti Pekka häpeissään.
Yhä hiljemmin ja hiljemmin seurasi muu joukko uljasta suksimiestä. Uupumus rupesi jo todenteolla lannistamaan miesten sekä voimaa että rohkeutta. Verkalleen vaan laahasivat väsyneet jalat suksia perässään ja — missä oli lapsi, missä rauha väsyneelle sielulle ja mielelle? Tuolta kaakon puolelta taivasta rupesivat jo tähdet himmenemään. Kylmä oli yltynyt korkeimmilleen. Tämä tiesi aamun lähenemistä. Vaan … mikä näkyy tuolla mäen alla jälleen mustaa. Susiko se on vai muu olento?
Vielä kerran jänteytyvät miesten hermot. Vielä kerran ponnistetaan… Pian ollaan oudon esineen luona. Se on Mikko, joka ponnistuksensa ylenpalttisuudesta on vaipunut maahan, tuskin hengittäen enää. Hänen viereensä laskeutuvat muutkin miehet, väsyneinä, nääntyneinä, läähättäen kuin hirvet, jotka ankaran metsästäjän ajamina vihdoin ovat päässeet salaiseen saloon, jossa nääntyneinä pysähtyvät henkeänsä vetämään. Vaan kas, jopa avaa Mikko silmänsä. Hän huomaa joukon ympärillään. Suuttumuksen tuli leimahtaa vielä kerran hänen silmissään, hän kohotakse kyynäspäänsä nojaan ja sanomattomalla ylenkatseella virkkaa:
— "Pelkureita te olette!"
Sen sanottuaan vaipui hän tunnottomana maahan. Ja tuossa nyt istuu lumihangen pehmoisella vuoteella hiihtäjäin parvi. Kaakon taivas rusoittaa jo, ja pian on lyhyt-ikäinen talven aurinko noussut taivaalle. Virstan päässä tuolla kuumoittaa jo Somperin suuri kylä, josta enää on puoli peninkulmaa kirkolle: — asuttuja seutuja kaikki tyyni. Susi niinmuodoin ei ole lähtenyt näille tienoin. Poloiset hiihtäjät! Turhaa on ollut vaivanne ja puuhanne. Keritynvaaran korpeen peto vainenkin oli piiloittunut. Herra Jumala! Oletko sittenkin sallinut lapsen joutua petojen saaliiksi? Ovatko koko yön ponnistukset ja puuhat olleet aivan turhia!
Mutta mikä joukko se on, joka lähenee tuolta idän puolelta hiihtäjäin äsköistä tietä? Tänne täyttää tuo parvi.
Keitä he ovat? Niin, siinä on Kivimäen naisväki…
Tuonevatko he jotakin lohdutusta, virvoitusta väsyneille miehille. Onko lapsi pelastunut ihmeen kautta pedon kidasta, ja sitäkö tietoa he nyt tuovat?… Vaan ei! Heidän tulonsa on tuskan tulemista lisään uupuneisin mieliin.
— "Missä Antti?"
Niin kysyy tulijain epätoivoinen parvi.
Eivätkä voi heille vastata sanaakaan miehiset miehet, joihin naiset, ja etupäässä Antin äiti, olivat niin paljon luottaneet.
Talvinen aurinko nousee ja valaisee tuskaa ja kyyneliä Kivimäen talon väessä, joka nyt sanakaan virkkaamatta istuu Hirvenrämeen rinteellä. Äiti yksin se ei voi tuskaansa hillitä. Hän valittaa ja vaikeroi; syyttää itseään ja syyttää muita. Onhan se ihmiselle jonkunlainen lohdutus, ett'ei hän yksinään ole pahaa tehnyt, vaan että muitakin löytyy samaan syntiin vikapäitä. Ja silloin salainen ääni kuiskaa ihmisen korvaan: kyllä tuo toinen on enemmänkin rikkonut kuin sinä; ei sinun tekosi niin kovin kamala olekaan. Niin äitikin tässä.
— "Voi kuitenkin, voi kuitenkin! Voi minua poloista piikaa!" niin hän vaikeroi, ruumistansa heilutellen. "Oma huolimattomuuteni saattoi lapseni suden suuhun, pedon raadeltavaksi. Miks'en minä onneton pitänyt parempaa vaaria omasta kohtuni hedelmästä, omasta silmäterästäni? Mitä sanon minä, vaivainen, Herralle Jumalalle, kun hän viimeisenä päivänä vaatii minulta tiliä ja kysyy: kussas on poikasi? Voi minua!"
Ja epätoivoisena äiti parka oikein tukkaansa repi.
— "Ja miksikäs sinunkin", jatkoi hän, kääntyen miehensä puoleen, "miksikäs piti sinunkin yllyttää poikaa pahantekoon? Eikös ollut kylläksi, kun itse pilkkasit tuota poloista Ellua? Piti näet vielä viatonta lasta käyttää välikappaleena! Ja voi suakin Eeva parka? Etkös voinut karata suden kimppuun tai kumminkin huutaa kovasti, niin olisi peto kukaties säikähtänyt ja jättänyt lapsen? Siinä vaan mieletönnä katsoa tuijotit ja annoit lapsen suoraa päätä surman suuhun. Ja kylläpä tekin vaan olette miehiä", valitti hän, hiihtäjiin katsoen, "peninkulmia hiihdätte ihan väärälle tolalle! Olisihan teidän pitänyt ymmärtää, että susi oli suoraa päätä täyttänyt korpeen, jossa se nyt par'aikaa… Voi minua poloista piikaa! Hulluksihan tässä ihan tulee vaivainen vaimo! — Ja pitipäs vaan näet sudenkin sattua pahimpaan aikaan pihalle. Voi hyvä Jumala! Miksis sallit sen juuri silloin tulla sinne? Olisithan Sinä, kaikkivaltias kun olet, voinut estää petoa; olisi tullut se pikkuista myöhemmin, niin olisi Antti poika nyt elossa. Siksikös Sinä minulle lapsen annoit, että sallisit sen joutua noin hirmuiseen kuolemaan? Voi, miksis Sinä annoit lapsen ja nyt niin armottomasti sen jälleen ryöstit!"…
— "Vaiti, vaimo!" huudahti viimein Mikko. "Syytä itseäsi, syytä meitä kaikkia, mutta älä syntiä tee, älä laita Herran Jumalan töitä ja teitä! Ja mitäs me nyt tässä istumme kuin nuolen lyömät? Kotia miehet nyt ensin ja sitten pannaan toimeen yleinen ajo; mies talosta ja kaksi paraasta, ja niin lähdetään ajamaan petoa perästä ja ajetaan vaikka Pohjanlahden rantaan asti, mutta tapetuksi meidän pitää se saada. Ja jos vaikka uupuisitte te muut joka mies, niin en aio vähällä hellittää minä. Ellen minä palaja tältä matkalta tapetun suden kanssa, niin en enää milloinkaan tahdo nähdä Hämeen kaunista maata, vaan lähden takaisin Karjalaan. Siellä Aunuksen rajoilla yksikin korpi säpsähtelee, kun kontio viheltää pitkän huikean vihellyksensä. Siellä on miehen hauska temmeltää, kun kaatuneen näreen alta pöllähtää lumi, ja kontio pörröisenä käy painimaan miehen kanssa."
Niin puhui Mikko. Uljaalta ja kauniilta näyttikin tämä nuori solakka
Karjalan poika. Äsköisestä uupumuksesta ei ollut enää jälkeäkään.
Suorana hän tuossa seisoi, säihkyvin silmin ja elämän into jok'ainoassa
kasvon juonteessa. Kaunis oli Karjalan poika.
Mutta surumielisenä, verkalleen läksi joukko liikkeelle. Olihan tuo kovin tuskallista tietää, että kaikki puuhat ja ponnistukset olivat tyhjiin menneet. Tuolla punoittavat jo Keritynvaaralla honkain latvat nousevan auringon valossa. Kamala yö on mennyt ja vielä kamalampi päivä alkanut, sillä tämä päivä valaisee korven hangelle vuotanutta lapsen verta.
Sanaakaan sanomatta hiihtivät miehet eilisiä latujaan takaisin päin. Ei rohjennut yksikään katkaista äänettömyyttä, sillä kukin tunsi voivansa ainoastaan vaikeroida ja tiesi siten lisäävänsä muitten tuskaa. Aurinko ilmoitti jo puolenpäivän lähenemistä, kun matkue saapui Kuhankoskelle, jonka ohitse eilenkin oli tultu. Hetkiseksi pysähtyivät miehet odottaakseen vaimoväkeä, joka taampaa seurasi perästä.
Siinä sitten jälleen kokoontui surullinen matkue. Ehdottomastikin olivat jokaisen silmät kääntyneinä kosken yli joen toiselle rannalle, jossa tavattoman korkea ja jyrkkä rinne kohotteli harmaista päätään.
Äkkiä kuului vuoren huipulta omituinen kahina ja ritinä. Kaikki hämmästyivät ja teroittivat sitä kohti näkönsä ja kuulonsa. Ritinä läheni lähenemistään ja vihdoin ilmaantui vuoren korkeimmalle huipulle kookas olento, joka silmänräpäykseksi pysähtyi. Talven uninen aurinko loi valonsa mieheen; ei ollut mahdollista erehtyä hänestä.
— "Ellu! Ellu!" huudahtivat kaikki kuin yhdestä suusta.
Ja se oli todellakin Ellu. Jättiläiseltä, suurelta vuoren peikolta, hän näytti tuolla korkealla vuoren huipulla. Siellä hän seisoi lakittamin päin ja harmaat hapset liehuen aamun raikkaassa tuulessa. Mutta toisessa kädessä oli vaan miehellä suksisauva, toisessa kannatteli hän jotakin rinnallaan, ja mikä se oli, — sitä ei matkan pituuden tähden vielä voinut kukaan nähdä, ei muut kuin yksi ainoa. Löytyy nimittäin maailmassa voima, joka käy ylitse kaikkien voimain, joka valaisee järjen ja tahdon ja kuulon ja näön ja kaikki. Tämä voima on rakkaus, jonka puhtain muoto on äidin rakkaus. Ja tämä se tässäkin kirkasti murheen murtamat äidin silmät. Äiti oli ainoa, joka matkan pituudesta huolimatta näki ja tunsi Ellun rinnalla oman kaivatun lapsensa.
— "Ellulla on lapsi sylissään!" huudahti äiti riemastuen, ja verrattoman riemun sanoma tämä oli jokaiselle.
— "Niin aivan; näenhän minäkin sen".
— "No, Herra Jumala olkoon kiitetty!" lausui lapsen isä.
Nyt vasta muisti jokainen, ett'ei eilen lähdön kiireessä kukaan ollut nähnyt Ellua. Hänen kirveensä tosin ei ollut tavallisella paikallaan, mutta siitä ei ollut kukaan osannut aavistaa, että Ellu itsekin olisi ollut poissa. Mutta hänpä se ensimmäisenä oli eilen illalla oivaltanut koko kamalan tapauksen ja samassa osannut hillitä hämmästyksensä ja ymmärtänyt, että tässä on pikainen apu ainoa mahdollinen pelastuksen tie.
Vanhuudestaan huolimatta oli Ellu tavattoman hyvä hiihtäjä, eikä hänen suksillensakaan ollut koko sillä maankulmalla verran vetäneitä. Hän oli rientänyt suden jälkiä, ennenkuin tuisku ne kokonaan oli peittänyt lumeen, ja siten osannut mennä Keritynvaaran korpeen. Susi oli uupunut raskasta taakkaa kantaessaan, ja näin oli Ellu sen saavuttanut. Nämä seikat selvenivät nyt yht'äkkiä kaikille.
Ja tuossa hän nyt seisoo, Jumalan siunaama mies, lapsi sylissään.
Mutta päätä huimaava rinne on Ellulla nyt laskettavana alas joen rantaan, ja pian hän lähtee ankaraan laskuun. Ehdottomasti pääsee kauhun parkahdus katsojain rinnasta, kun hän sydäntä viiltävällä vauhdilla kiitää alas lumista jyrkkää rinnettä. Puolivälissä rinnettä on parin sylin levyinen kuilu, ja juuri sitä kohti laskee mies. Ellu, Ellu, poloinen mies! Ihmishengen olet pelastanut surman kynsistä, ja nyt itse kiidät kohti tuhoasi, suoraan surmasi suuhun, menetät itsesi ja menetät pelastamasi lapsen! Vaan ei kuule varoitushuutoja huima hiihtäjä. Tuossa tuo kuilu jo ammoittaa. Silmänsä sulkivat katsojat äärettömässä kauhistuksessa. He kuulivat vaan kuinka sukset vinhasti vingahtivat ilmassa, jonka jälkeen kuului raskas kumaus… Oliko kaikki lopussa?
Ei!
Tuossa hän, ihanana vanhuksena, hiihtää joen vartta, hiljalleen tasaisella tantereella. Jos olisivat katsojat uskaltaneet pitää silmiänsä auki, niin olisivat nähneet, kuinka sukset nuolena viilsivät kuilun ylitse, kuinka ne sitten jälleen kumahtivat kuilun toiselle laidalle, kuinka Ellu silmänräpäyksen vaan horjahti ja heilahti, suksiltaan kumminkaan kaatumatta, ja kuinka hän sitten jälleen hiljalleen läheni kosken kuohua.
Nyt vasta huomasi Ellu talonväen toisella puolella. Hän pysähtyi, ja raskaasti huohotti miehen rinta. Äkkiä hän nosti lapsen korkealle ja huusi:
— "Kiittäkää Jumalaa!"
Lapsi, joka puoleksi tunnotonna oli maannut hänen rinnallaan, heräsi äkisti, katsahti ympärilleen ja, säikähtyneenä nähtyään kosken mustat vedet, kietoi kätensä vanhuksen kaulaan ja laski päänsä hänen olkaansa vastaan. Hellästi kuin äiti painoi Ellu lapsen rintaansa ja läksi jälleen hiihtämään joen vartta, kunnes saapui suvannon kohdalle, johon talvi oli saanut vedet kammitsaan jäisen peitteensä alle. Siitä meni hän joen yli.
Mutta kuka siellä oli vastassa heitä? Kiivain suksimieskö, hiihtäjäkö huimin? Ei! Äiti se oli juossut lastansa vastaan, — ja kauaksi olivat jäljelle jääneet suksimiehet. Hän ojensi kätensä, vastaan-ottaakseen lastansa, mutta lapsi ei hellittänyt vanhuksen kaulasta, eikä Ellukaan mielinyt kallista kantamustansa luovuttaa.
— "Kotona", virkkoi hän ja kyyristihe jälleen, ja nöyrinä notkahdellen kiidättivät jalot sukset hänet lapsen kanssa poikki Alhokaisen niityn. Ei levähtänyt mies, ennenkuin oli toimensa tehnyt täydellisesti.
Ja tuvassa ovat jälleen koolla kaikki. Nyt ei enää pieksä öinen tuisku ruutuja eikä kuulu sen huimaa vonkumista. Kirkkahana paistaa aurinko Kivimäen lakeaan pirttiin, tuoden rauhaa ja tyyneyttä. Mutta uunin viereisen vuoteen luokse on keräytynyt talonväki. Ei kuulu hiiskaustakaan. Kaikki katselevat kookasta miestä, joka siinä lepää, raskaasti hengittäen. Jakkaralla vuoteen pääpuolessa istuu äiti, pelastettu lapsi sylissä, ja nukkujaan ovat heidänkin katseensa kiinitetyt.
Annettuaan äidille hänen lapsensa, oli Ellu, sanaakaan sanomatta ja kiitoksia odottamatta, laskeunut vuoteellensa, vetänyt peitteen päällensä ja samassa vaipunut jonkunlaiseen horrokseen, jossa hän väliin puheli outoja sanoja, joita ei kukaan ymmärtänyt, väliin taas säpsähteli tempoellen. Sitten oli hän ollut hetkisen aikaa levollisena, vaan alkanut jälleen hengittää hyvin raskaasti.
Vähitellen rupesi hänen kasvonsa liikkumaan yhä valtavammin; ankara tuska kuvautui niissä. Vihdoin hän kovasti parahtaen hyppäsi istuvilleen vuoteellaan ja tarttui kiivaasti oikealla kädellä vasempaansa, ja nyt vasta näkivät läsnäolijat, että Ellun käsi oli pahoin haavoitettu. Nuttu päästettiin auki, ja nytpä kädessä, sormista hamaan kyynäspäähän asti, ammoitteli ankarat haavat, jotka siihen oli repinyt suden terävä hammas. Ellu ei puhunut sanaakaan, mutta hänen sanomattansakin oli selvä, kuinka taistelussa pedon kanssa oli käynyt. Susi oli, vimmoissaan pelosta, että makea saalis häneltä vietäisiin, pannut kaiken raivonsa liikkeelle. Ellu ei ollut voinut tavata sitä kirveellään, ja vihdoin, kun pedon raivo oli ylimmilleen noussut, oli hän ryhtynyt vaaralliseen, mutta tämmöisissä tapauksissa ainoaan keinoon? hän oli äkisti pistänyt vasemman kätensä pedon ammoittavaan kitaan ja huolimatta sen raatelemisesta työntänyt kättänsä aina syvemmälle ja vihdoin kirveellä lopettanut sen raivoisan elämän.
Pirtissä nousi häly ja puuha, miten muka Ellun haavat olisivat sidottavat. Siinä tiesi kukin keinoja, joita piti koetettaman. Ken siinä ehdotti viinaa ja sokeria, ken vaati yhdeksää sorttia pantavaksi; joku tiesi rintamaidonkin hyväksi; muuan ehdotti lukuakin käytettäväksi.
— "Ei huoli mitään", virkkoi Ellu, mutta samassapa vääristyivät taas miehen kasvot, sillä isoin haava oli ruvennut jälleen äkkiä vuotamaan, tuottaen hänelle sanomatonta tuskaa. Luonto voitti miehen lujan tahdon, ja nöyränä kuin lapsi salli hän kätensä vaimoväen hoidettavaksi, jotka parhaan taitonsa mukaan sitoivat hänen haavansa.
Mies näkyi saaneen lievitystä kovassa tuskassaan, sillä hänen kasvonsa selkenivät. Kovin teki nyt läsnäolijain mieli tietää, miten hänen ajonsa oli käynyt, mutta hän ei ruvennut kertomaan. Anttiin vaan hän viittasi ja virkkoi:
— "Tuossahan poika on; mitäpäs siitä, miten se kävi? Kiittäkää
Jumalaa!"
— "Voi sinua Herran siunattu mies, kuitenkin!" niin puheli äiti, "kiittää pitää taivaallista Isää, sillä Hänhän se kaikki voi ja kaikki taitaa, mutta Hänpä se juuri sinullekin voimat antoi, sinä siunattu mies. Milläs minä vaivainen sinun hyväntyösi palkitsen ja maksan? Mutta eihän mointa työtä palkalla saakaan kuitiksi, sinä siunattu mies. Mutta sen minä vaan sanon, ett'ei yhdenkään suun pidä sinua enää tässä talossa pilkkaaman; ei pidä sinun enää kuuleman yhtään kovaa sanaa. Ja sen minä sanon, ett'ei sinun enää pidä talosta taloon käymän, vaan tässä saat olla ja elää, niinkauan kuin Luoja sinun suo elää. Ja sen minä sanon, että paras pala pitää sinulla aina oleman, sinulla, sinä siunattu mies. Enkä huokaise minä Herran Jumalan luokse kertaakaan, ellen huokaise sinunkin puolestasi. Ja etkös sinä, Eeva parka, vielä ole virittänyt valkeata, jotta keittäisin edes makeaa velliä hänelle? Voi sua sentään! Ota nyt joutuun ja tee tuli ja jauha kahvia kanssa, kylläpä lämmin kupponen ei pahaa tehne väsyneelle miehelle, ei maar teekään. No jouduhan ihmisparka, joudu. Voi sua Anttiseni, kun tuossa jälleen istut noin kiharapäisenä kuin ennenkin. Eikä näet pidä tikkujakaan koskaan oleman paikoillaan…"
Näin puheli ja hääräeli onnellinen äiti, väliin itkien, väliin nauraen, väliin silittäen ohi mennessään poikansa kiharaista päätä, väliin taputtaen olalle Ellua, siunattua miestä. Pian oli sairas saanut virvoitusta ja oikaisihe jälleen vuoteelleen.
Mutta mitähän Mikko askaroitsee tuolla vuoteensa ääressä? Hän on vetänyt ulos lippaansa ja siellä hän kaivaa ja kopeloi.
— "Käypäs tänne, Antti", virkkoi hän viimein.
Sitten näkyi hän antavan jotakin lapsen käteen ja kuiskaisevan hänelle.
Verkalleen astui Antti Ellun luokse ja ojensi hänelle pienen uuden piipun, tuommoisen hauskan äkkiväärän, valkopesäisen ja messinki-helaisen, ja piipun mukaan korean, punaisen uuden uutukaisen tupakkikukkaron.
— "Olkaa niin hyvä, älkää pahaksi panko ja ottakaa omaksenne, niin käski Mikko sanoa", puhui lapsi viattomasti.
Omituinen ilon väre sävähti sairaan silmissä, mutta katosi heti.
— "Vie pois, lapsi! Ei ne ole minun".
Neuvottomana seisoi poikanen, vuoroin katsellen Ellua, vuoroin Mikkoa.
— "Ottakaa, Ellu", lausui Mikko; "se on hyvästä sydämmestä tarjottu".
— "Minä tiedän, kuinka kalliita nämä kapineet sinulle ovat; minä tiedän keltä ne olet saanut. Minä en taida tuommoisia enää kauan tarvita. En ota".
Puna lensi Mikon kasvoille.
— "Kalliita ovat kyllä, ja siksipä tarjoankin niitä teille. Ei se mitään anna, joka liian antaa. Ellu! Tänään on riemun päivä; älkää minun mieltäni tehkö katkeraksi. Antti, vie Ellulle kukkaro ja piippu!"
Antti seisoi jälleen vuoteen ääressä, ojentaen Ellulle Mikon lahjaa.
Ellu nousi istuvilleen vuoteessansa. Kauan hän tuijotti lapsen tarjoamaan lahjaan, katsahti sitten Anttiin, joka niin hämillänsä, niin rukoilevaisena seisoi hänen edessään; hän loi sitten silmänsä Mikkoon ja ojensi vihdoin kätensä kukkaroa kohti.
— "Suuri kiitos", virkkoi hän. Hän pani kukkaron polvilleen, katseli sitä liikuttamatta kauan aikaa ja hyrähti viimein valtavaan itkuun.
Miksi?
Oliko lahjan vastaan-ottaminen hänestä niin katkerata? Vai ilostako itki tuo yksinäinen mies, jolle nyt oli osoitettu niin paljon lempeyttä?
Omituisesti käyvät maailman elot ja olot. Siinä on sanomattoman paljo tuskaa ja kärsimystä, on iloa ja riemua. Mutta kuluu päiviä ja kuukausia, vierii vuosia ja vuosikymmeniä, ja tulee tuosta sitten äkkiä hetki, jolloin ihminen uudestaan elää nuo entiset tuskansa ja riemunsa. Ne astuvat nyt jälleen hänen eteensä niin selvästi nuo onnen ja tuskan tuhannet kuvat, mutta niillä on kiire, ne rientävät hänen eteensä ja poistuvat taas, ja toisia tulee, yhä toisia; kymmenvuotiset tunteet eletään nyt kymmenessä silmänräpäyksessä. Ja sydän parka, tuo pieni sydän, — ei se voi kestää näin paljoa yhtä haavaa. Se vavahtaa, se värähtää, se kääntelekse ja vääntelekse tuskissaan, ja niin se vihdoin tässä tuskassansa synnyttää suloisen hedelmänsä, ja sitä sanotaan kyynelten virraksi.
Samoin oli Ellun laita. Hänelläkin oli nyt tuommoinen hetki, jolloin hän eli kappaleen entistä elämäänsä. Hän näki siinä oman itsensä, nuorena, elämän haluisena miehenä, arvossa pidettynä miehenä, josta toivotttin niin paljon. Ja tuon nuoren miehen ympärillä liikkui hennon hentoinen olento, ihana kuin Suomen kesä-aamu, hänen hyvä hengettärensä, hänen suojelus-enkelinsä, hänen työnsä innostus ja hänen toiveittensa kannatus. Ja sitten tuli mustia kuvia, tuli myrskyn kuvia, tuli toiveitten särkymistä, tuli kalman kartanon inha isäntä, ja otti hyvän hengettären pois, ja sitten tuli … mutta muuta ei sydän parka, tuo pieni sydän jaksanut kestää. Se vavahti ja värähti, se vääntelihe tuskissaan ja synnytti vihdoin suloisen hedelmänsä. Siksi itki Ellu.
Ja tämä tunteiden liikutus se levisi vähitellen muihinkin. Naisväki hyrähti pian itkuun sekin, ja kotvasen kuluttua himmenivät miestenkin silmät. Mikko oli ottanut keskentekoisen kirvesvarren, ja nyt hän yhä kiivaammin alkoi sitä veistää; mitä enemmän liikkui puukko miehen kädessä, sitä ankarammin puri hän hampaitansa yhteen. Kauan hän taisteli ulos pyrkivää itkua vastaan; kiivaudessaan veisti hän puukkonsakin rikki, mutta sydän oli tahtoa lujempi: Mikkokin kätki viimein kasvot käsiinsä. Miksi itkivät muut?
En tiedä, ystäväni, en tiedä. Vaan sallipas kysyäni: etkö ole milloinkaan elämässäsi äkkiä tuntenut suloista oloa tai ahdistavaa tuskaa, osaamattasi oikein selittää siihen syytä? Oletko? Sitten ymmärrät, minkätähden itkettiin Kivimäen pirtissä. Jos et, niin silloin — silloin minä surkuttelen sinua.
Tuo itku se oli kuin lämpöinen sade kesä-iltana. Hiljalleen se kasteli janoisen maan ja hiljaa taukosi jälleen. Sydän oli niin rauhallinen nyt ja tyyni. Rauhan enkeli oli suhahtanut siivillään yli tuvan.
Suloista on tuommoinen rauha.
* * * * *
Päivä laski. Pian vaihtui hämärä yöksi, ja pian nukkuivat Kivimäen pirtin väsyneet asujamet.
Uni ei kumminkaan ollut määrätty olemaan pitkällinen. Puolen-yön aikaan rupesi kuulumaan haikeata valitusta. Ellun tila oli äkkiä pahentunut. Ankara kuume oli hänessä nyt ja hourauksessaan mies vuoroin puheli kummallisia sanoja, vuoroin valitteli.
Ihmiset heräsivät. Sytytettiin valkea. Ellu kääntelihe kovin levottomana.
— "Kuinka sinun laitasi on, Ellu parka?" kysyi emäntä.
Sairas toipui äkisti.
— "Niin", sanoi hän; "kyllä minä, vaivainen mato ja matkamies, nyt viimeinkin taidan löytää."
— "Mitä sitten?"
— "Isänmaani."
Samassa riensi Mikko ulos, sanaakaan sanomatta.
— "Jumala varjelkoon!" huudahti emäntä. "Eihän toki niin liene laitasi?"
— "Kyllä on, emäntä hyvä, kyllä se niin on. Täällä se kouristaa niin kummallisesti, täällä näin." Ja sairas likisti kättänsä sydämelleen.
Kului joltinenkin aika.
— "Olisihan minulla", virkkoi sairas jälleen; "olisihan minulla suuri pyyntö, mutta…"
— "Sano sata pyyntöä, sinä siunattu mies", vastasi emäntä.
— "Tekisi mieleni pappia."
Isäntä kavahti pystyyn ja sieppasi turkit ylleen.
— "Kumpaistako?" kysyi hän ovessa.
— "Jos saisit sen uuden apulaisen."
Isäntä riensi ulos. Pihalla oli hevonen jo valjaissa.
— "Kukas hevosen on valjastanut?" kysäsi isäntä.
— "Minä", vastasi Mikko tallin ovelta.
— "Miksi?"
— "Eikös sitä tarvita?"
— "Tarvitaan kyllä."
— "Istukaa rekeen sitten ja menkää", vastasi Mikko, taluttaen samassa tallista nuorta korskuvaa oritta.
— "Mihinkäs oritta viet?"
— "Sitä tarvitaan kanssa."
— "Pappiahan te menette hakemaan?"
— "Niin menen", vastasi isäntä. "Entä sinä?"
— "Lääkäriä."
Isäntä astui Mikon luokse.
— "Kiitoksia kunnon mies", sanoi hän. "Tuohon käteen."
He puristivat toistensa kättä.
Kovin keikkui valjastettaessa uljas hevonen, mutta Mikon luja käsi pakoitti sen tottelemaan.
— "Kuinka uskallat lähteä, Mikko, tuolla hurjalla oriilla näin yön selkään?" kysäsi isäntä.
Mikko myhähti ja hyppäsi rekeen. Hurjasti kavahti orit pystyyn. Samassa läiskähti Mikon ruoska, ja tuiskuna tuoksahti lumi, kun tuuliaispäänä läksi jalo ori kiidättämään salskeata Karjalan poikaa. — — —
Pappilaan oli kappale toistakymmentä virstaa. Mutta Kivimäen isäntä ei nyt säästänyt tammaansa, joka muutoinkin oli kelpo juoksija. Kotona olijat ne kumminkin laskivat aikaa minutittain eivätkä tunnittain. Mutta ihmeellisen tyyni oli juuri hän, jolla olisi luullut kovimman kiiruun olevan. Hourauksen puuskain mentyä ohitse, virui hän äänetönnä vuoteellaan, väliin huo'aten syvään.
Mutta levottomin kaikista oli emäntä itse, hätäinen, vaikka helläsydämminenkin eukko.
— "Voi kuitenkin, voi!" vaikeroitsi hän. "Mitähän se meidän isäntä nyt niin hirmuisen kauan viipyy? Kyllä kai sitä taas valjastettiin hevonen niin hätä hätää, että jo oman kujan päässä rinnustin pääsi auki, ja sido uudelleen! Ja ties kanssa, miten saverikkojenkaan lienee laita. Toissa sunnuntaina kirkkomatkalla meidän isäntä vähän myräili sinnepäin, että muka uudet pitäisi hankkia. Kyllähän se käkee ja käkee, mutta ei siitä käkeilemisestä mitään lähde, ellen minä aina joka paikassa purpata ja parpata. Ja olisi pantu Mikko papin hakuun, niin olisi maar mies jo täällä, ja sairas saisi lohdutusta ja virvoitusta. Voi sinua, Ellu, sentään! En minä niin osaa sanoa. Mutta kyllä vaankin ne Herran tiet ovat ihmeelliset; ihmeelliset ovat Hänen tiensä, ja tuomionsa. Mutta minnekäs poika on saanut?"
Sairas myhähti ja osoitti sanaakaan sanomatta viereensä. Lapsi parka oli kenenkään huomaamatta kiivennyt Ellun vuoteelle. Selittämätön tunne lienee vetänyt lasta hänen pelastajansa puoleen. Sinne oli Antti hiljaa noussut ja laskenut kiharaisen päänsä Ellun terveelle käsivarrelle. Siinä lepäsi hän nyt lapsen viatonta unta. Niin, siinä lepäsi aamun koi, täynnä alkavaa elämää ja toivoa ja tulevaisuutta, ja siinä lepäsi illan riutuva päivä, takanansa särkyneet toiveet ja tuskat ja kärsimiset. Ja kumminkin he olivat niin veljellisesti yhdessä. — — —
Jo osoitti Otavan sarvet lähenevänsä suvea, kun äkkiä kuului reen ritinätä ulkoa.
— "No Jumalan kiitos, nyt he tulevat!" huudahti emäntä ja kiiruhti nostamaan Anttia pois sairaan vuoteelta.
Kuului askeleita porstuvasta, ja isäntä nuoren apulaisen kanssa astui sisään. — — —
Sairas ja pappi ovat kahden kesken pirtissä. Kaikki muut ovat siirtyneet pieneen tupaseen eteisen toisella puolella.
Me siirrymme perheen kanssa pirtistä pieneen tupaseen. Siellä pirtissä ovat vaan kahden kesken Piispan Ellu ja nuori apulainen. Puhukaamme hiljaa, ett'ei ihmis-ääni häiritsisi tätä pyhää, tätä juhlallista hetkeä. Me vaikenemme kokonaan, sillä kenenpä nyt tekisi mieli puhella? Ken ei vapisevin sydämmin ajattele tätä ankarata hetkeä?
Siellä pirtissä on ihminen, jonka elämän lanka pian katkeaa, joka pian on astuva pitkälle taipaleelle, josta ei enää palata. Ja hän tahtoo nyt toimittaa talonsa, hän tahtoo lemmekkään miehen sydämmelle laskea kaikki oman, paljon kärsineen, sydämmensä tuskat ja vaivat.
Huoltensa kyllyyden
Hän tahtoo huo'ata pois.
Ja hetki tulee, tulee, aivan varmaan tulee, jolloin me lähdemme samalle pitkälle taipaleelle. Onko meidänkin suotu silloin huo'ata viimeinen huokauksemme ystävälle, joka vieressämme istuu, vai lähdemmekö sinne vieraasta, umpi oudosta paikasta, vai lähdemmekö tietämättämme sinne? Millaisena se kangastaa meille? Ihanalta kedoltako, jossa armon vuot uhkuaa, vai tummaltako, hämäräiseltäkö se näyttää, synkältä korveltako, jossa ei tuika tähti pieninkään?
"Oi ijäisyys, pelkään pituuttas, muistain:
Alku sull' on, ei loppuu löydy luissaan."
Verkalleen kului yö. Jo alkoi tähtien valo kaakon ilmalla hälvetä, kun apulainen avasi tupasen oven ja kutsui kaikki Kivimäen talon asujamet pirttiin.
— "Sairas on tahtonut nauttia Herran Pyhää Ehtoollista teidän läsnäollessanne", virkkoi pastori.
Hän ryhtyi toimeensa. Ja autuaallinen, pyhä vavistus valtasi läsnäolijat tuona suurena hetkenä.
Sairas oli nyt kokonaan kuin toinen ihminen. Tuo umpinainen itseensä sulkeutuminen, joka ennen oli aina asunut hänen kasvoillaan, oli nyt kuin pois pyhjitty. Nöyränä, mutta levollisena katseli hän ympärilleen ja — sitä ei voinut kieltää — hän oli kaunis nyt, tuo ruotulainen, tuo vähäpätöinen, köyhä mies. Ja lämmin oli hänen kätensä puristus, kun hän kullekin vuoroonsa sanoi jäähyväiset; lämmin oli ääni, sillä se läksi nyt levollisesta, lämpimästä sydämmestä, joka oli hyljännyt itsestään kaiken maallisen ja tunsi suloisia tunteita.
Samassa kuului eteisestä kiiruita askeleita, ja kaksi henkeä astui tupaan. Ne olivat Mikko ja lääkäri.
Lääkäri katsahti ympärilleen, ikäänkuin hakien silmillään sitä, joka olisi hänen apunsa tarpeessa. Hän oudoksui, että huoneessa, missä luuli kohtaavansa kuolevan sairaan, vallitsi senkaltainen tyyneys ja rauha. Hänen tottunut silmänsä sattui kumminkin pian Ellun sidottuun käsivarteen, ja sanaakaan sanomatta astui hän Ellun luokse.
— "Teillähän on ollut kamala kohtaus", virkkoi lääkäri, istahtaen sairaan viereen. "Kuinka te voitte?"
— "Hyvin voin, herra tohtori, varsin hyvin", vastasi sairas.
Lääkäri päästi siteet auki ja tutki tarkasti haavat.
— "Tämmöisissä tapauksissa on mahdoton voida hyvin", lausui lääkäri, surumielisesti päätänsä pudistaen.
— "Sanokaa vaan suoraan, tohtori, kaikki. Sanokaa että minä lähden pian. Minä tiedän sen itsekin ja odotan vaan hetkeä. Asiani maailman kanssa ovat selvällä".
Nuori lääkäri loi pitkän silmäyksen Elluun. Voiko kuolevainen puhua noin tyynesti lähdöstänsä? Kauan katsoi hän sairaasensa. Vuoteen pääpuolessa seisoi apulainen; pöydällä lähellä vuodetta oli vielä jäljellä hopeainen kalkki. Nyt ymmärsi lääkäri kaikki.
— "Minun ei tarvitse peljätä, sanoessani teille totuutta. Korkeampi lääkäri kuin minä on antanut teille voiman, jota ei mikään lääkäri osaa antaa. Hän, jonka nöyriä palvelijoita vaan me olemme, on, sen näen selvästi, antanut teille voiman katsoa rohkeasti silmiin sitä, jota ihmiset niin pelkäävät, nimittäin kuolemaa. Niin, minun taitoni on tässä voimaton. Rauhaan lähtekää, vanha mies."
Lääkäri puristi kauan sairaan kättä.
— "Käykääs, isäntä, vähän tänne", kuiskasi Mikko isännälle ja vei hänet oven suuhun. "Kuulkaa, isäntä, nyt minä palvelen teitä viisi vuotta ilman palkkaa."
— "Mitäs sillä tarkoitat? Miksi ilman palkkaa?"
— "Siksi, isäntä, että minun pitää maksaa teille oriin hinta."
— "Minkä oriin?"
— "Lääkärin kotia tultuani, sain tietää hänen olevan haetun Rannanpieleen, jonne tulee sieltä runsas peninkulma. Levähtämättä ajoin sinne ja samassa käännyimme tohtorin kanssa tänne emmekä nousseet reestä ennenkuin oman kujan tuossa päässä".
— "Miksi ette ajaneet pihaan?"
— "Orit kaatui! kaatui uljas hepo. Se oli minun syyni, ja siksi palvelen teitä viisi vuotta palkatta."
Isäntä ei vastannut.
— "Riittääkö se oriin hinnaksi?" kysäsi Mikko tuimasti.
Sanaakaan sanomatta otti isäntä Mikkoa käsivarresta ja talutti vuoteen ääreen, jossa Antti poika makasi.
— "Katso tuohon", sanoi hän, viitaten lastaan. "Lapseni olen saanut takaisin … sinä teit tehtäväs ja teit kuin mies. Minä olen sinulle velkaa, etkä sinä minulle."
Aurinko on juuri noussut ja heittää kultaisia säteitänsä Kivimäen lakeaan pirttiin. Aamuruskon siivillä lensi Ellun paljon kokenut ja paljon kärsinyt sielu sinne, missä ei kärsimistä ole. Tuossa hänen ruumiinsa nyt lepää vuoteella, niin rauhallisena. Kuolon kamppaus ei ole jättänyt jälkeäkään hänen kasvoilleen. Vähäistä ennen lähtöänsä hän oli joutunut kuumeesen ja horroksiin, mutta sitten äkkiä avannut silmänsä ja lausunut:
— "Palaja taas, minun sieluni, sinun lepoos, sillä Herra tekee hyvästi sinulle."
Tämä oli hänen viimeinen huokauksensa. Mutta tupahan paistaa kirkas aurinko. Emäntäinen häärää, hiljaa itkien. Akkunan luona seisovat apulainen ja lääkäri, ääneti katsellen, kuinka auringon säteet kimaltelevat huikaisevalla lumella.
— "Tiedättekö, pastori, mitä minä ajattelen?" kysyi viimein tohtori.
— "Minä arvaan", vastasi apulainen. "Teidän mieltänne masentaa se seikka, että tulitte liian myöhään."
— "Päin vastoin! Minä en vielä ole nähnyt tällaista kuolemata. Minä olen oppinut tänä yönä sanomattoman paljon."
Apulainen ojensi hänelle kätensä. He ymmärsivät toisensa.
* * * * *
Ensi sunnuntaina apulainen, tehdessään kiitosta kuolleitten edestä, mainitsi muitten vainajain joukossa myöskin: "entisen ylioppilaan Elias Strand'in."
Vainajan ruumista saattoi hautaan koko kirkkoväki. Sanoma Antin pelastuksesta ja Ellun kuolemasta oli tuulen nopeudella kulkenut ympäri pitäjän. Ruumis-arkkua kantoi pääpuolesta Kivimäen isäntä ja Mikko, josta jo koko pitäjä tiesi, ett'ei hän enää ollut Kivimäen renki, vaan uhkean Kuokkalan torpan isäntä. Kivimäen isäntä oli sen lahjoittanut uljaalle rengillensä.
KYNÄMAMSELI.
(Iltapalana lapsille.)
Maisteri ja maisterin Sirri olivat oikein hyviä ystäviä, yhdessä aina olivat, yhdessä elivät. Kun maisterilla ei ollut mitään syömistä, niin sai Sirrikin olla näljissään, mutta kun maisterilla oli runsaus, niin oli Sirrilläkin runsaus. Kun toinen oli iloinen, ei toinenkaan surrut, mutta kun toinen oli allapäin, niin oli toinenkin pahoilla mielin. He olivat, niinkuin minä sanoin, oikein hyviä ystäviä.
Mutta ketä he olivat, nuo maisteri ja maisterin Sirri?
Maisteri oli köyhä mies, niinkuin Suomessa moni maisteri on. Köyhä hän oli, mutta ahkera: aina hän vaan luki ja luki. Ei hänellä enää ollut isää eikä äitiä eikä juuri ystäviäkään. Varakkaan kauppiaan talosta hyyräsi hän ullakkokamarin, ja siellä hän luki ja luki. Sitä paitsi oli hän oikein kelpo mies, lempeä ja hyväsydämminen. — Semmoinen oli maisterin historia.
Sirri oli hänen pieni koiransa. Mutta vaikka Sirri oli vaan tuommoinen koiran pahainen, niin oli silläkin historiansa. Kerran näet — Sirri oli silloin vielä nimetön ja vasta kolme viikkoa vanha — kuuli maisteri, astuessaan illalla myöhään kotiaan, kadun laidassa vähäisen vinkumisen. Tarkemmin katsottuaan, huomasi hän pienen penikan, joka vilusta värisi ja nälästä vinkui — mitä minä sanon vinkui? — itki, oikein niinkuin itketään. Maisteri otti tuon poloisen syliinsä, kantoi luokseen ja juotti sitä maidolla, olisi kernaasti syöttänytkin, mutta osaakos se tuommoinen koiran pahainen vielä syödäkään? Ja sitten kääräsi hän sen kaulahuiviinsa ja pani sänkyyn peitteen alle maata. Ja siinä oli koira paran niin hyvä olla, että se makasi heräämättä aina aamupuoleen yötä, jolloin vasta maisteri maata pani. Hän otti penikan aivan viereensä, ja niin he makasivat makeasti ensimmäisen ystävyyden yön.
Seuraavina päivinä koetti maisteri kuulustella, eikö keltä olisi koiran pentu kadonnut, panipa siitä kuulutuksen Uuteen Suomettareenkin, mutta kun omistajaa ei kuulunut, niin piti hän koiran luonansa. Hän antoi sille nimen "Sirri", ja sen koommin he olivat hyviä ystäviä.
Sirri kasvoi muutaman kuukauden, mutta taukosi sitten kasvamasta, ja noin pieneksi tallukaksi se jäikin; häntäkään ei ollut poloisella kuin kaksi tuumaa pitkä.
Sirri oli kaikin puolin hyvä elukka: uskollinen ja nöyrä, niinkuin koirain on tapana. Oli silla myös hyvin lystikäs luonto. Mitä se vaan lattialta löysi, niin — sano hyvästi! Se vanutti ja vanutti sitä niin kauan kuin sai rikki. Vallankin jos sattui ovi olemaan auki, niin tuulena juoksi Sirri saalis hampaissaan pihalle, ja sielläkös sen oli lysti mylläköidä! Maisterin kalossitkin se kerran repi pahanpäiväisiksi, tietysti ei ilkeydestä, vaan ainoastaan sen tähden, että sillä oli niin lystikäs luonto. Maisteri ei tuosta juuri tahtonut suuttua, sillä kalossit olivat rikkinäiset, niinkuin monella maisterilla hyvin usein on. Mutta uudet ostettuaan, piti hän niitä aina vanhalla tuolilla oven suussa, sillä sinne ei Sirri kajonnut: mikä vähänkin oli ylempänä lattian pintaa, sen antoi Sirri olla rauhassa. Hänen lystikkään luontonsa mellakoimis-tantereena oli vain tasainen lattian pinta. Sattuipa kerran talvella maisterin karvalakki putoamaan lattialle, ja siitäkös Sirrille iso ilo! Maisteri huomasi asian liian myöhään: lakissa oli jo iso reikä. Ja sinä päivänä ei hän ulos päässytkään, sillä lakki oli räätälillä korjattavana: hänellä ei ollut kuin yksi ainoa lakki, tuolla maisteri paralla. Sirri sai kumminkin sinä päivänä olla ilman illallista siitä selvästä syystä, että maisterin ainoat rahat menivät räätälille korjauspalkaksi, ja se summa oli 50 penniä. Tyhjällä vatsalla kävivät he maata, leppyneinä ystävinä taas.
Mutta joulu oli tulossa. Talon isännän perheessä valmisteltiin joululahjoja mikä ennätettiin. Talon rouva oli hyväsydämminen: joulupuuhissaan muisti hän muitakin kuin oman perheensä jäseniä. Hän sanoi kymmenvuotiaalle Bertha tyttärelleen:
— "Ullakkokamarissa asuu maisteri; hänelle ei mahda kukaan joululahjoja tehdä. Olethan aina ollut hyvä lapsi, tyttöseni; teepäs maisterille joku joululahja".
Tätä ei Berthalle tarvinnut kahta kertaa sanoa. Hän osti pienen pienen poslinisen nuken ja neuloi sille kauniit, kauniit vaatteet. Ne olivat punaisen ja mustankirjavat; punaiset viirut oli koristettu hopeaisilla helmillä ja mustilla lasiputkosilla, mustat taas valkoisilla helmillä ja hopeisilla putkosilla. Sitä oli soma nähdä! Nuken pää oli erittäin ihana; vaaleat, kauniisti kammatut hivukset, siniset suuret silmät, punaiset posket ja suu hymyssä: mansikka mikä mansikka! Ja tuo pulska puku sitten oli niin tuuhea ja leveä kuin itse prinsessoilla kuuluu olevan. Semmoisen lahjan teki Bertha maisterille, ei pelkäksi leluksi, vaan tarvekaluksi: tuon kauniin prinsessan liepeisin saisi maisteri kynäänsä pyyhkiä. Ja kynäpyyhin sillä olikin nimenä.
Mutta maisteri ei hennonnutkaan käyttää sitä kynän pyyhkimiseen, se kun hänen mielestänsä oli liian kaunis siihen. Hän pyyhki kuin ennenkin kynäänsä paperipalaseen ja piti nukkia koristuksena pöydällään. Ainoa koristuspa se hänen huoneessaan olikin. Maisteri antoi sille kohta nimen "Kynämamseli". Ottipa hän Sirrinkin syliinsä ja, näyttäen sille kynämamselia, sanoi:
— "Katsos, eikö se nyt ole kaunis!"
Sirri lirputti kahden tuuman pituista häntäänsä ja virkkoi:
— "Niu, niuh!" Ja Sirrin kielellä se oli niin paljon kuin: "hyvin on kaunis!"
Ja siitä pitäin hoiti maisteri yhtä suurella hellyydellä kumpaakin ystäväänsä, Sirriä ja kynämamselia.
Mutta tulipa tuosta uudenvuoden päivä. Bertha meni käymään risti-isänsä luona, joka oli varakas kultaseppä. Siellä pidettiin Berthaa hyvänä, niinkuin hyviä tyttösiä ainakin risti-isän talossa. Jouluksi oli risti-isä aikonut antaa hänelle lahjan, mutta se ei valmistunut siksi; nyt vasta sai Bertha sen. Ja tiedättekös mitä se oli? Korvarenkaat, kaikkein puhtainta kultaa ja niin kauniit sitten! Ne oli tehty pikkuruisen lemmikin muotoisiksi; siinä oli viisi viheriää kiveä ja valkoinen helmi keskessä. Koko kukkaa suojasi kaksi kultaista lehteä. Korvarenkaat pani risti-isä Berthan korviin heti kohta, ja siinäkös ne vasta kauniilta näyttivätkin! (Tämä tarina, näette, on vanha ja niiltä ajoilta, jolloin pienetkin tyttöset pitivät korvarenkaita.)
Kultaseppä otti sitten hyllyltä kauniin kotelon, avasi sen, ja siinä näki Bertha korean sormuksen. Se oli myöskin puhdasta kultaa ja nastaan oli juotettu kiinni pieni risti, ankkuri ja sydän, kaikki kultaa ja kivillä koristetut. Kultaseppä selitti ristityttärelleen, että tuo risti tuossa merkitsee: uskoa, ankkuri merkitsee: toivoa, ja sydän merkitsee: rakkautta. Sormuksessa näkyi siis usko, toivo, rakkaus, nuo kolme, joita ilman ihminen ei voi olla onnellinen maailmassa.
— "Vie nyt tämä äidillesi", sanoi kultaseppä. "Joululahjaksi sekin oli aiottu, mutta myöhästyi. Älähän vaan kadota sitä; älä suinkaan avaa koteloa tiellä. Ethän avaa?"
— "En avaa, en avaa", sanoi Bertha ja meni kotia. Meni? Ei vainenkaan: hän juoksi melkein koko matkan ja kauniit korvarenkaat ne heiluivat hänen korvissaan ja aina väliin hennosti löivät poskille. Ja se oli niin lystiä! Varmemmaksi vakuudeksi Bertha kumminkin joka kymmenennen askeleen perästä koetteli, eikö muka ne olisi pudonneet. Koteloa hän kantoi huolellisesti eikä nostanut silmiäänkään siitä pois.
Kotiportilla kohtasi hän Annin, koulukumppaninsa, joka juuri oli käynyt häntä tavoittamassa.
— "Mitäs sinä kannat?" kysyi Anni.
— "Sormusta. Mutta katsopas, mitä minä sain risti-isältä!" Bertha näytti korvarenkaitaan.
Anni ihaili ja ihaili ja vielä kerran ihaili.
— "Onkohan sormuskin niin kaunis?" kysyi hän sitten.
— "Se se vasta kaunis onkin", vastasi Bertha, "mutta risti-isä kielsi avaamasta koteloa. Käy, Anni kulta, sisään, niin saat nähdä sen".
— "En jouda; minun täytyy mennä. Kävin vain kutsumassa sinua meille täksi illaksi. Mutta eikös tuota nyt saisi nähdä? Eihän se siitä pilaannu."
— "Niin, mutta…" sanoi Bertha ja rupesi ajattelemaan. Kiellon hän muisti hyvin, mutta hänen teki mieli näyttää ystävällensäkin tuota ihanuutta, mikä kotelon sisässä oli. Ei aikaakaan, niin avasi hän kotelon.
Ja nytkös ihailtiin kaunista sormusta!
— "Ai, katsos, onhan siinä risti ja ankkuri!" sano Anni.
— "On siinä sydänkin", selitti Bertha.
— "Missä niin?"
— "No tuossa, tuossa välissä", ja tytöt tirkistivät ja ihailivat.
— "Niin", jatkoi Bertha, "risti merkitsee uskoa, ja ankkuri merkitsee toivoa, ja sydän merkitsee rakk…" Ja muuta hän ei ennättänyt sanoa, sillä samassa putosi kotelo maahan niin avattuna kuin oli.
Tytöt ensi aluksi säikähtivät ihan vaaleiksi. Kotelo otettiin ylös, mutta voi! Sormus oli pudonnut siitä pois! Ja nyt he rupesivat itkemään niin katkerasti, ett'eivät kyenneet etsimäänkään.
— "Voi kuitenkin, miten äidin nyt tulee paha mieli!" nyyhki Bertha. Hän oli hyvä lapsi kumminkin, tuo tyttönen. Ensimmäinen ajatus hänessä oli se, että hän tottelemattomuudellaan oli pahoittanut armaan äidin mieltä; sitä hän pelkäsi enemmin kuin rangaistusta.
Mutta Anni sanoi:
— "Älä itke, Bertha kulta; minä yksin olen syypää tähän kaikkeen". Ja hän meni ja sanoi Berthan äidille koko asian ja liitti: "Älkää toruko Berthaa, hän on aivan viaton, minä olen syypää, minä, joka kiusasin häntä avaamaan koteloa. Ettehän toru Berthaa, ettehän!" Ja hän pyysi niin kauniisti. Hänelläkin oli hyvä sydän.
Äiti, nähtyään Berthan niin katkerasti itkevän, ei häntä torunut, vaan muistutti ainoastaan, että tottelemattoman aina käy pahoin.
Ja nyt mentiin sormusta etsimään; siinä olivat Bertha äitinsä kanssa,
Anni ja talon piiat.
— "Minnehän päin se sormus meni?" kysyivät piiat.
— "Kyllä kai se tuonne vieri", sanoivat tytöt, osoittaen vasemmalle, ja sieltä nyt kaikki hakemaan.
Mutta voi, kuinka usein ihmiset katsovat vasemmalle, kun pitäisi katsoa oikealle!
Viime viikkoina oli ilma ollut hyvin leuto, oli satanut vettäkin, niin ett'ei lunta ollut maassa ensinkään. Olisihan sormuksen pitänyt löytyä paljaalta maalta, mutta eipäs löytynyt.
Sattui tuohon etsimishommaan tulemaan maisterikin Sirrinsä kanssa.
Maisteri rupesi hakemaan hänkin, eikä Sirrikään tahtonut ilman olla.
Sekin pujahteli sinne tänne kotvan aikaa, mutta pian se pyörähti ja
virkkoi:
— "Hau!" Ja se merkitsi niin paljon kuin: "kun löytyy niin löytyy, kun ei, niin ei". — Sirri oli filosofi.
Ja niin oli sormus kadonnut kuin tina tuhkaan ja kateisin se jäi.
Bertha itki vielä kauan äitinsä mielipahaa, mutta kun äiti lohdutukseksi rupesi kiittelemään tyttärensä lahjaa, silloin nousi Bertha ylös, otti korvarenkaat korvistaan pois, antoi ne äidilleen ja sanoi:
— "Pane piiloon nämä, äiti kulta; niinkauan kuin ei sormusta löydy, en tahdo kantaa niitä, ne painavat nyt niin paljon. Jos sormus löytyy, niin panen ne korviini jälleen, jos ei, niin en huoli niistä milloinkaan." Ja kyyneleet kiilsivät tyttösen suurissa silmissä. Äiti teki niin, mutta hän suuteli lastansa ja likisti sitä rintaansa vastaan, ja lapsen rakkaus tuntui hänestä tuhatkertaiselta palkinnolta sormuksen häviöstä.
Tulipa muutaman päivän perästä lunta maahan, ja nyt oli sormus oleva kateissa kumminkin kevääsen asti. Voi kuitenkin!
Kului pari viikkoa. Bertha rupesi jälleen käymään koulua. Maisterillekin lisääntyi työtä, sillä lukujen ohessa täytyi hänen elättää itseään opetuksella. Sirri oli yhtä pieni ja yhtä lystikäs luonteeltaan kuin ennenkin.
Kerran tuli maisteri kotia hyvin kiireissään; hän oli unohtanut jonkun paperin, jota koulussa tarvittiin. Hän haki ja haki pöydältään joka paikasta, mutta ei löytänyt. Viimein rupesi häntä jo suututtamaan — hän oli vähän pikainen, — äkäisenä nosteli hän kirjojansa ylös alas, etsien vaan paperilappuansa, mutta kiireissään ei huomannutkaan, että kaunis kynämamseli siinä tohussa putosi lattialle. Sirri huomasi sen kyllä ja luuli — ja harvoinkos Sirrit väärin luulevat! — että kynämamseli oli viskattu hänelle leluksi. Nuolen nopeana karkasi hän siihen kiinni ja, ovi kun oli jäänyt auki, pujahti pihalle. Sitä ei maisteri nähnyt; hän löysi viimein etsittävänsä ja kiirehti jälleen pois.
Mutta Sirrilläkös oli hauska kynämamselin kanssa pihalla lumessa! Se repi ja raastoi sitä, leikillään tietysti, mutta semmoistahan se koiran leikki nyt on. Se retusti sitä hampaissaan pihan poikki ja pitkin pihaa, haukahteli aina väliin ja oli niin mielissään.
Tulipa maisteri tunnin kuluttua kotia. Nyt ei hän enää ollut äkäinen. Hän rupesi laittelemaan pöydälle kirjojansa järjestykseen, mutta pian huomasi hän, että kynämamselin sija oli tyhjä. Turhaan katseltuansa lattialta, sattui hän silmäämään ulos ja näki Sirrin hääräilevän hyvin uutterasti lumessa talon portaiden kohdalla. Heti iski maisterin mieleen se ajatus, että hieno kynämamseli oli epähienon Sirrin kovassa huostassa. Hän meni ulos katsomaan ja näki, että Sirri oli seinän vierukseen kaivanut käpälillään syvän kuopan: sen pohjalle oli penikka haudannut kynämamselin ja koetti tehdä kuoppaa yhä syvemmäksi. Kyyneleet pyrkivät maisterin silmiin, kun hän näki, missä tilassa mamseli parka oli. Kauniista vaatteista ei enää ollut jäljellä kuin repaleita; helmet olivat karisseet pois; Sirrin terävät hampaat olivat puraisseet mamselin korean nenän-nipukan poikki; toisessa kädessä oli jäljellä ainoastaan sakarisormi ja toisessa peukalo; nuo somat, punaiset kengät olivat poissa. Särkyneellä sydämmellä ajoi maisteri Sirrin pois ja otti kynämamseli vainajan ylös tuosta ennen-aikaisesta haudasta.
Mutta juuri kuin hän oli ottanut mamselin pois haudasta, niin näki hän jotakin kiiltävää kuopan pohjalla, aivan seinän vieruksella. Hän katsoi tarkemmin ja kas, siinä oli kultainen sormus, jonka nastassa koreilivat risti, ankkuri ja sydän! Se oli siis sama sormus, jonka Bertha oli kadottanut.
Murhe ja ilo vaihtelivat nyt maisterin sydämmessä. Kynämamseli oli kuollut — siitä hänellä murhe ja suru suuri; sormus oli löydetty — se tekee ilon hyväsydämmiselle Berthalle, ja muiden ilosta oli maisterikin valmis iloitsemaan. Hän oli kahden vaiheilla, toruisiko vai kiittäisikö Sirriä. Ensin hän näytti sille kynämamselin jäännökset ja sanoi surullisesti:
— "Mitäs sinä nyt olet tehnyt, Sirri kulta?"
Ja Sirri katsoi kynämamseli vainajata, ja mitä enemmin se katsoi, sitä alemmaksi sen pikkuruinen häntä laskeutui: nyt vasta näki Sirri, kuinka pahasti hän oli tehnyt. Se lymysi isäntänsä jalkain juureen, katsoa sirrottaen häneen toisella silmällään, ikäänkuin nöyrästi antautuen rangaistuksen alaiseksi. Maisteri ei toki voinut muuta kuin silittää niin nöyrää koiraa, vaan Sirri oli häpeillään ja meni kotia.
Maisteri sen sijaan meni talon isännän asuntoon ja antoi Berthalle sormuksen. Ja sielläkös ilo nousi! Kohta otettiin korvarenkaat piilosta esille ja pantiin Berthan korviin, äiti pani sormuksen sormeensa ja kaikki yhdessä kiittivät maisteria. Mutta kun tämä oli kertonut koko asian, niin kutsuttiin Sirrikin sisään, ja siellä häntä siliteltiin ja hyväiltiin. Joku toinen olisi Sirrin sijassa ollut ylpeä ja vaatinut palkintoa, mutta Sirri oli aina vielä suruissaan kynämamselin kuolemasta eikä sanonut niin mitään. Vasta sitten kuin maisteri toistamiseen oli häntä taputtanut päähän ja silittänyt, vasta sitten kävi se iloiseksi, ja Bertha antoi sille omasta kädestään tortun. Sen koommin sai Sirri Berthalta torttuja jok'ainoa päivä.
Kuultuaan, että sormuksen löytö oli maksanut kynämamselin elämän, laittoi Bertha maisterille uuden, vielä kauniimman kynän pyyhkimen. Risti-isältään hän sai koko joukon pienen pieniä kultaisia helmiä, ja ne ompeli Bertha niin taitavasti uuden kynämamselin rintaan, että siinä aivan selvään näkyi: risti, ankkuri ja sydän.
Uusi kynämamseli on maisterilla vieläkin tallella. Kynäänsä pyyhkii hän kuin ennenkin paperiin ja pitää kynämamselia koristuksena pöydällään.
Sirri on vielä yhtä pieni kuin ennenkin. Aina kun se saa Berthalta tortun, niin lirpauttaa se kahden tuuman pituista häntäänsä ja virkkaa:
— "Vau!" ja se merkitsee: "kiitoksia paljon!"
MILTÄ NÄYTTI.
(Kun Laatokka lehti ilmestyi).
Ja se ilmestyi ja levisi manterelle ja saaristoon. Hypätä heilahti se köyhän mökkiin ja rikkaan taloon, singahti siitä palanen suurillekin: pistäysi se näet herrainkin penkkiin, minä tarkoitan herraskartanoon. Ja kaikkialla sitä katseltiin eri lailla. Kuka sitä katseli pelkillä silmillä, kuka silmälasien läpi, moniaalla oli franskalainen nenännipistinkin.
— Mikä se sitten ilmaantui?
— Laatokka lehti!
* * * * *
— "Tuossa se nyt on" sanoi herra Kylmänen ja antoi sen rouvalleen.
— "Vai niin!" sanoi rouva Kylmänen, vilkasi siihen ja antoi sen pojalleen.
— "Jassoo, jaha", sanoi poika ja vilkasi hänkin.
Eivätkä he sitten muuta sanoneetkaan, vaan menivät akkunaan katsomaan, kuinka lumirekeä eli lanaa vedettiin, ja laskivat yhtäpitävästi kaikki, että hevosia oli 7, joista yksi ontui vasemmalta etujalaltaan.
* * * * *
— "No oletko nähnyt sitä jo?" kysäsi herra Pettersson Anderssonilta.
— "Olen kyllä".
— "Mitä arvelet?"
— "No niin no"…
— "Onhan siinä sinun mielestäsi sitä?"
— "Mitä niin?"
— "No tuota fenn"…
— "…nomaniaa? No eihän vaan!"
— "Sitä minäkin".
* * * * *
— "Hei!" huusi nuori Heiskanen, tultuaan kaupungista kotia.
— "Mikäs sinua heihuttaa?" kysyi ukko Heiskanen.
— "Katsokaas tätä!"
— "Mikäs se on?"
— "Lienee taas niitä Heinosen arkkiveisuja, joutavia renkutuksia", virkkoi emäntä.
— "Ei tuo mahda olla Sipillankaan ennustus", arveli mummo.
— "Ei ole veisuja eikä virsiä, eikä ole Sipiloita eikä Sapiloita", kirkaisi Heikki.
— "Mikäs se sitten on?"
— "No se on semmoista, jossa minäkin olen".
Tuota nyt ei kukaan ymmärtänyt.
— "Missäs sinä sitten luulet olevasi?" kysyi vihdoin ukko Heiskanen.
— "Laatokassa", vastasi Heikki.
— "Herra siunatkoon tuota poikaa!" huudahti emäntä.
— "Ihanhan sinä haastelet niinkuin olisit mieltäsi vailla."
Nyt antoi nuori Heiskanen Laatokan näyttönumeron isällensä, ja kertoi saaneensa sen kasetin kaupungista. Isä otti lehden, ojensi sen kauaksi, sirristi silmänsä ja luki ilman silmälasia: Laatokka.
— "Kylläpäs ne oli puustavit!"
— "Niin, mutta katsokaas! Tänään minua kuulutettiin, ja tuossa, katsokaa tuossa justiin seisoo pulskan pojan pulska nimi ja morsian vieressä. Hei!"
Ja Heiskanen tuli taas iloiseksi, niin iloiseksi, että alkoi tanssia prissakkaa ypö yksinänsä, vaikka siinä pitäisi oikeastaan olla kaksi.
* * * * *
Kadulla tuli vastatusten Nielonen ja Mielonen. Kumpikin myhäili toiselleen, ja kummallakin oli kädessään Laatokka. Heillä oli kiire, mutta ennättivät kumminkin vaihtaa kaksi sanaa.
— "Hyvä on", — sanoi Nielonen.
— "Hyvä on", — sanoi Mielonen.
* * * * *
Toimittajat olivat kokoontuneet. He osasivat lehtensä jo ulkoa, mutta kumminkin he sitä kääntelivät, katselivat ja olivat vähän hyvillänsä, niinkuin konsanaankin isät, kun heille poika syntyy.
Yksi sanoi: hm!
Ja toinen sanoi: hm!
Ja kolmas sanoi myöskin: hm!
* * * * *
Olin kokonaan unohtaa Airolan Antin. Tahdotko vielä kuulla?
Airolan Antti oli kirkossa käydessään saanut myöskin pitäjäntuvalla
Laatokan näyttönumeron.
— "Katsos, muija", sanoi hän kotia tultuaan, "katsos mitä minä sain?"
— "Mitä se sitten on?"
— "Tämmöinen lehti vaan, jota ruotsalainen sanoo aviisiksi ja saksalainen tiitinkiksi".
— "No mitäs siinä on sitten hyvää?"
— "En minä tiedä, liekö siinä hyvää vai pahaa. Jahka luen".
Ja Antti, päivällistä syötyään, rupesi lukemaan. Hän oli huononpuolinen lukija, ja sentähden kävi lukukin hitaanlaisesti.
— "Niin, niin" virkkoi hän aina väliin itsekseen ja muijalleen, joka istui uunin vieressä. — "Niin, niin, kyllä se niin on… Miks'ei?… Katsos vaan, miten osaavatkin panna sanat noin perättäin…"
Pian kuului porstuvasta askeleita. Antin eukko säpsähti. Ovi aukeni, ja sisään pilkisti muuan pitkän pitkä mies, jota sanottiin Roikka-Taavetiksi!
— "Tule pois Antti!" sanoi Roikka-Taavetti.
— "Mihinkä taas?" kysäsi vaimo, pahaa aavistaen.
— "Kaikkiapa sitä akkaväelle sanottaisikin," vastasi Roikka-Taavetti ja nauraa holautti sangen rumasti. — "Käy pois, Antti, joutuun!" — lisäsi hän ja iski niin kavalasti silmää Antille.
— "Malta, malta", puheli Antti ja tavaili: "iässä, viisaudessa ja ar-ar-mo-mo — armossa". — "Katsos tässä on tuommoinen luku".
— "Mikä luku?"
— "Uusi sanomalehti".
— "En minä jouda joutavia katsomaan. Lähtään pois!" sanoi
Roikka-Taavetti ja iski silmää jälleen.
— "No annahan, kun pääsen tämän paikan loppuun. Tahtoo olla silmäni vähän huonot. Luepas sinä, Taavetti, sinä olet selvempi-lukuinen".
— "Eihän meillä olisi aikaa, mutta anna sentään, kun minä luen, niin joudutaan pikemmin. Pane saappaat jalkaas sillä välin".
— "No, no, kyllä".
Roikka-Taavetti rupesi lukemaan lehteä ja Antti vetämään saappaita jalkaansa. Taavetti oli tavattoman hyvä lukija. Antti kuunteli avosuin. Toisen saappaan hän oli saanut jalkaansa, mutta toinen jäi kokonaan vetämättä, — niin tarkkaan hän kuunteli. Vasta sitten kuin ensimmäinen kappale oli loppunut, vetää sujautti hän toisenkin saappaan ja virkkoi:
— "No nyt mennään."
— "Malta, malta," sanoi nyt Roikka-Taavetti vuoroansa. — "Annas kun katson mitä tässä on muuta hyvää".
— "Minä käyn kynttilän" — sanoi Antin emäntä, ja hänen äänensä vapisi.
Hän tiesi, vaimo parka, miesten aikovan kaupunkiin takaisin. Siellä oli heidän määrä kokoontua juominkeihin. Se ei olisi ollut ensi kertaa. Sieltä palattiin aamupuolella yötä, ja monta kovaa sai eukko parka silloin kokea.
Kynttilä tuotiin. Roikka-Taavetti luki pätkän toisensa perästä ja Antti kuunteli. Luettuansa kansakoulusta, rupesi hän Antin kanssa keskustelemaan, miten monta lasta muka heidän puoleiseen kansakouluunsa mahtaa tulla. Siinä sitten iti sana sanasta, eikä aikaakaan, niin jo olivat juomatoverit joutuneet vilkkaasen keskusteluun koulusta ja tiedoista ja kirjoista ynnä muusta semmoisesta. Mutta emäntä liikkui hiljalleen tuvassa. Miehet eivät huomanneetkaan, kuinka hän oli virittänyt tulen, ja pianpa mustakylkinen kahvikattila kiehua porisi ja pulputteli liedessä. Ilta oli jo pitkälle kulunut. Ulkona raivosi tuuli ja lumimyrsky, mutta tuvassa istuivat miehet, hiljaisesti haastellen Laatokka lehdestä ja siinä olevista asioista; hiljalleen emäntä heitä kuunteli lieden ääressä, mutta iloisesti räiskähtelivät lastut ja hilpeästi porisi kahvikattila.
Kotvasen kuluttua oli lehti luettu alusta loppuun. Vähän aikaa vielä katseli Roikka-Taavetti Laatokkaa, käänellen ja pyöritellen sitä. Miehet olivat ääneti.
Vihdoin nousi Roikka-Taavetti ja meni akkunaan.
— "Ohoh", sanoi hän, "onpa siellä koko pyry. On vähän paha kulkea nyt".
— "Kukapa sitä tuommoiseen ilmaan lähtee?" vastasi Antti.
Kumpikin tunsi toisensa mielen. Kumpaiseltakin oli halu kaupunkiin kadonnut, mutta ei iljennyt kumpikaan ensimmäisenä tunnustaa sitä toiselleen.
— "Otan ja lähden tästä kotia", virkkoi Roikka-Taavetti ja otti hattunsa.
— "Juokaa nyt kahvia ensin", — sanoi emäntä.
Miehet katsahtivat toisiinsa. Tuntui niin kummalliselta. Tuntui niin hyvältä. Pitkä matka oli jäänyt käymättä, monet vaivalla ansaitut pennit olivat jääneet kukkaroon, terve pää ja puhdas tunto oli säilytetty huomiseksi. Antti nousi sanaakaan sanomatta, meni vaimonsa luo ja taputti häntä olkapäähän.
— "Kelpo muija", sanoi hän.
Tätä ei hän ollut tehnyt moneen vuoteen.
Mutta Roikka-Taavetti meni jälleen akkunaan. Mitä hän sieltä vielä haki? Menikö hän kukaties katsomaan, oliko ilma todellakin semmoinen, ett'ei kaupunkiin käynyt lähteminen? Ken tällä haavaa olisi seisonut ulkona akkunan kohdalla, olisi nähnyt, kuinka Roikka-Taavetin kasvot kummallisesti värähtelivät ja kuinka hän salaa pyhkäsi rikkinäisellä hihallaan kaksi suurta kyynelkarpaloa poskiltaan.
— "Tulkaa nyt, Taavetti!" — kehoitteli emäntä.
Taavetti kääntyi äkisti, astui Antin luo ja kysäsi:
— "Onko loppu?"
— "On!" — vastasi Antti.
Ja he löivät kättä vahvikkeeksi.