Yrjö häntä tavan takaa kiusasi kosioimisellaan eikä väsynyt, vaikka Katrilla aina oli valmiit rukkaset. Mutta — Yrjö sai vahvat liittolaiset Katrin vanhemmissa. Päästäkseen rauhaan, oli Katri kerran lupaunut antaa Yrjölle suostumuksensa, ellei Niiloa vuoden sisään kuuluisi takaisin. Hän lupasi — sillä hän luuli silloin jo makaavansa rauhassa turpeen alla. "Elämäni lanka katkeaa," ajatteli hän, "kun viimeinen toivon kipinä Niilostani sammuu." Mutta Yrjö riemuitsi sydämessään, sillä hän varmasti uskoi, ett'ei Niilo enään elossa ollut.
Talvi meni ja kevät tuli. Aurinko paistoi yhtä kirkkaasti kuin ennen, metsä viheriöitsi ja linnut lauloivat, — mutta Niilo ei takaisin tullut. Ristolassa tehtiin toukoa, vilja kasvoi, tuleutui, leikattiin ja puitiin, mutta Niilo sitä ei aittoihin korjannut. Kolkko ja synkkä syys oli taaskin käsissä. Vuosi oli kulunut umpeensa siitä ajasta, jolloin Niilo katosi. Ei Katrin sydämen salaisimmassakaan sopukassa enään ollut toivoa. Mutta odotettu kuolema ei kuitenkaan tullut häntä omakseen korjaamaan, hänen täytyi vielä jäädä maailmaan ja toimittaa töitään niinkuin ennenkin. Ensimmäisen surun katkeruus oli nyt muuttunut hiljaiseksi vakavuudeksi, toivottomuus tyyneydeksi, mutta iloa ei hän elämästä enää toivonut.
Eräänä päivänä muistutti Yrjö häntä lupauksestaan ja tarjosi kihloja, joista rikkaimmatkin talon tyttäret olisivat ylpeilleet. Katria ne eivät miellyttäneet, mutta häntä oli väsyksiin asti pitkin vuotta joka taholta kiusattu, eikä hän jaksanut enää vastaan ponnistella. Olihan hän sitä paitse lupauksensa antanut. Hän suostui ja — hyrähti itkuun. Mutta nähdessään vanhempainsa lempeiden kasvojen muuttuvan iloisiksi, nähdessään Yrjön riemullisen ihastuksen, koki hän tyytyväisenä asettautua uusiin oloihinsa. Seuraavana pyhänä heitä kuulutettiin ja kolmantena oli jo Koivistossa häät, suuret ja komeat, jommoisia seudulla ei miesmuistiin oltu vietetty. Moni uhkea talon tytär kadehti tuota suloista ja kalveata morsianta, ja päätti hänen varmaankin noitumisella voittaneen Koiviston nuoren ja rikkaan isännän sydämen.
V.
Koiviston isäntä oli luovuttanut talon hallituksen pojalleen. Mutta Yrjö, joka aina lapsuudesta oli ollut ylpeä ja itsekäs, alkoi heti ylvästellä rikkauksillaan ja laiminlöi talon hoidon. Suurella korskeudella ajoi hän joka viikko kaupunkiin, jossa kerskaten pani satamarkkaiset liikkeelle. Yökaudet nähtiin hänen uljas hevosensa seisovan kapakan ääressä sillä hän itse sisällä löi korttia ja joi vuoroin viinaa ja olutta, vuoroin poreilevaa sampanjaa. Näin hän jo kahdeksan vuoden sisään oli tyyten häivittänyt suuren rikkautensa. Katri istui kotona neljän lapsensa kanssa, itki, suri, varoitti ja rukoili, — mutta turhaan. Voimiensa mukaan oli hän koittanut hoitaa sisällistä taloutta, mutta mahdotointa oli hänen torjua köyhyyttä, kun miehensä vaan hävitti, sen kun ennätti.
Oli myöhäinen ilta Heinäkunn loppupuolella. Likeiseen kestikievariin oli tullut matkustaja, pyytäen yösijaa. Hän oli uljas, reipas mies tumman sinisillä silmillä, ruskealla parralla ja päivettyneillä kasvoilla. Olentonsa herätti kunnioitusta ja luottamusta, ja isäntä, joka sitä paitse kohta huomasi matkustajan varakkaaksi mieheksi, kiiruhti kohteliaasti riisumaan hänen muhkeata hevostaan, jonka vei talliin yöksi. Sillä välin oli matkustaja mennyt vierashuoneesen, jossa heti pyysi valmistamaan vuodetta, sillä hän oli matkasta väsynyt. Hän jätti pienen matkalaukkunsa pöydälle, laskeutui levolle ja nukkui sikeään uneen.
Lienee ollut noin puoliyön aika, kun ovi aukeni ja eräs mies hiljaa, hiipien astui sisään. Hän läheni pöytää, vilkasi makaavaan, joka oli kääntänyt kasvonsa seinään päin, ja siepaten matkalaukun pöydältä, kiiruhti hän nopeilla askeleilla takaisin samaa tietä. Jo oli hän aivan lähellä ovea, kun äkkiä takaapäin tukevat kädet tarttuivat häneen ja viskasivat hänen hervottomana laattiaan. Vavisten käänsi rosvo kalveat kasvonsa vastustajaansa kohden. Ainoa huudahdus kuului samalla kumpaisenkin huulilta.
— Yrjö!
— Niilo!
Yrjö tunsi kylmän väristyksen käyvän läpi ruumiinsa. Niilo oli laskenut hänet irti, mutta hän ei kyennyt karkaamaan. Masennettuna makasi hän siinä hampaita lyöden, vavisten joka jäsenessään ja peittäen kasvojaan käsiinsä.
— Onnetoin, näinkö sinut jälleen tapaan? — puhkesi viimein Niilo puhumaan.
Tuskallinen valitus oli Yrjön ainoa vastaus.
— Elääkö Katri? Onko hän vaimonasi?
Synkkä tuli iski Yrjön silmistä, viha antoi hänelle jälleen rohkeutta.
Hän katsoi epäillen Niiloon.
— Mitä kysyt — sanoi hän — mene häntä katsomaan, viimeistä yötä viettää hän Koivistossa.
— Mitä tarkoitat?
— Irtain tavaramme on jo myyty, karja myyty, yksin tou'otkin ovat myydyt, ja huomenna myydään talomme.
— Katri raukka! Jos olisin aavistanut, että sinä hänet onnettomaksi tekisit, niin enpä totta olisikaan lähtenyt merille suruni kyllyyttä lievittämään, vaan olisin jäänyt tänne hänen turvakseen. Mikä pimitti mun järkeni, ett'en silloin huomannut hänen vaan nuoruutensa ymmärtämättömyydessä joutuneen sinun viettelyksiesi ansaan.
— Haa — sinä konna! — mutisi Yrjö — tulitko tänne Katria lohduttamaan? Sopiihan vallan hyvin! Viet minut ensin kruunun miesten käsiin ja ryöstät sitten minulta vaimoni. Mut' Jumal' auta — sitä ennen olet sinä laudoissa ja minä raudoissa — — —
Hän karkasi vimmastuneena ylös ja tavoitti puukkoa vyöltään. Mutta Niilon rautaiset sormet puristivat häntä käsiranteesta ja puukko putosi maahan.
— Kelvotoin, mikä oletkin — lausui hän — Vaimosi luo todella lähdenkin heti, mutta sinut vien sinne mukanani.
Niilo valjasti hevosensa, nousi Yrjön kanssa kärryihin ja ajoi Koivistoon. Kuinka hyvin hän tunsi tämän tien! Joka puu, joka kivi ja kanto oli juuri kuin vanhat rakkaat tuttavat, ja kukkaiset tien ohessa kallistivat päätään ikäänkuin tervehtiäkseen. Mutta Koivistossa oli kaikki toisin kuin ennen. Pellot olivat huonossa kunnossa, rakennukset rappiolla, — joka haaralla oli kolkkoa, tyhjää ja autiota. Eräässä pienessä suojassa he viimein löysivät talon ainoat asujamet. Kolme lasta makasi laattialla ja neljäs, nuorin, vaikeroi sairaana vuoteella, jonka ääreen Katri oli vaipunut polvilleen. Oven auetessa käänsi hän kärsimysten ja huolten hivuttamat kasvonsa tulijoita kohden ja silmänsä jäivät tuijottamaan Yrjön seuraajaan.
— Niilo! — kuiskasivat hänen värisevät huulensa, — Niilo, mun Niiloni! — riemuitsi hänen sydämensä, ja pitkästä unesta heräsivät valtavat, autuaalliset tunteet. Sydämen kuihtuneet kukkaiset saivat kauan kaivattua päivänvaloa ja virkistyivät uuteen kukoistukseen. Unhotetut olivat pitkien vuosien kärsimiset, unhotettu oli kaikki kurjuus ympärillä, unhotettu koko maailma. Tällä hetkellä hän vaan tiesi ja tunsi Niilon terveenä ja jalona seisovan hänen edessään ja rajuinen riemu täytti hänen sydämensä.
Ja Niilo?
Hän tunsi vaan sääliväisyyttä, joka yhtä vähän muistutti hänen nuoruutensa syvästä lemmestä, kuin tuo onneton, murtunut vaimo siitä viehkeästä ja ihanasta Katrista, joka hänen muistossaan asui. Niilo antoi vihaisen katseen Yrjölle, joka synkkänä oli jäänyt oven suuhun seisomaan. Tämä katse sanoi: "sinä, kurja, olet hänen noin onnettomaksi tehnyt!"
Niilo läheni polvillaan olevata vaimoa, otti hänen kätensä omiinsa ja puhutteli häntä hellällä ystävyydellä.
— Katri, mun armas ystäväni — lausui hän — sydämeni on pakahtua, nähdessäni sinua noin surun ja murheen ahdistamana. Sano, sallitko minun apuani? Syytä on sinulla kyllin, saadaksesi eron kunnottomasta miehestäsi, ja sitten, Katri, ei sinun enää lapsinesi tarvitse kurjuutta nähdä.
Katri hengitti syvään. Niilo oli hänet herättänyt unelmistaan, juohdattamalla hänen mieleensä puolison ja lapset. Hän muisti nyt eroituksen nykyajan ja entisyyden välillä, ja kallistaen päätään, kätki hän kasvonsa hetkeksi nukkuvan lapsen päänaluseen. Äänetöinnä kesti hän siinä sisällisen taistelun, jonka kovuus oli lähes murtaa hänen heikot voimansa. Siitä eivät Niilo eikä Yrjö mitään aavistaneet, mutta Hän, joka sydämet tutkii ja ihmis-heikkoudet tuntee, Hän sen näki ja kiiruhti taistelevan avuksi. Sielun tuska vähitellen antaantui, ahdistus hälventyi ja — voitto oli saavutettu. Rauha loisti Katrin kasvoista, kun hän jälleen nosti päänsä vuoteelta. Kirkkailla silmillä hän katsoi lapsiinsa, jotka nukkuivat viattomain unta, ja mieheensä, joka yhä seisoi oven suussa, epäilyksen täydellisenä kuvana. Viimeiseksi hän katsoi Niiloon, joka vielä odotti hänen vastaustansa.
— En hylkää puolisotani, Niilo — kuului päätös hänen huuliltaan. —
Mitä Jumala on yhdistänyt, ei sitä voi ihmiset eroittaa.
Nyt Yrjön paatunut sydän pehmeni. Hän töytäsi vaimonsa jalkain juureen ja raskaat kyyneleet vierivät hänen poskilleen.
— Jumala siunatkoon sinua, Katri — nyyhkytti hän — ei taivaan enkeli voi olla sinua parempi. Annatko todellakin anteeksi kaikki, mitä minun tähteni olet saanut kärsiä, ja rohkenetko minuun luottaa, kun nyt lupaan muuttaa entisen elämäni ja täst'edes kokea rehellisellä työllä hankkia perheelleni elatusta? Sano, armas Katri, etkö todellakaan minua hylkää?
— En sinua missään tapauksessa hylkäisi, saatikka nyt, kun parannusta lupaat.
— Taivaan Isä sinua siunatkoon ja antakoon minulle voimaa lupaukseni täyttämiseen!
— Amen! kuiskasi Katri.
Samassa nousi aurinko kultaisen pilven helmasta ja loi ensimmäisen silmäyksensä ikkunan lävitse Koiviston perheesen, joka vihdoinkin oli rauhaan ja sovintoon tullut. Lapsi, joka oli maannut horroksissa, aukaisi nyt kirkkaat silmänsä ja katsoi suloisesti vanhempiinsa.
— Päivä koittaa! — lausui Katri toivovalla silmäyksellä loistavan sinertävää taivasta kohden, suuteli hellästi lastaan ja aukaisi ikkunan, josta raitis aamu-ilma virtasi sisään.
Mutta aurinko vuodatti jo täyden, kirkkaan valovirran alas nukkuvaan maailmaan ja niinkuin lapsi, joka aamu-unestaan herää äidin syleilyyn, raittiina ja iloisena hymyilee, niin autuaasti hymyili maailmakin herätesään auringon lämpimäin säteiden suuteluihin. Linnut visertelivät ja leivonen kohosi tervehtien ylös taivasta kohden ja liverteli korkeudessa riemuisen aamuvirren.
Katrin silmissä välkkyi kyynel, — ei enään murheen eikä huolien tuottama, vaan ilon ja kiitollisuuden.
* * * * *
Kun Koiviston talo seuraavana päivänä myytiin huutokaupalla, lankesi se Niilon omaksi. Niilolle onnistui vielä lunastaa tou'ot ja karjankin, jotka hän kaikki ynnä talon kanssa lahjoitti entisille omistajilleen takaisin. Niilon ylevämielisyys vaikutti syvästi Yrjöön, joka tästä lähtein täydellä todella koki elämäänsä parantaa. Monta vuotta tosin kesti, ennenkuin Koiviston talo nousi entiseen voimaansa, mutta Yrjö ei väsynyt, sillä hänellä oli kaksi hyvää apulaista, Katri ja Niilo. Viimemainittu ei enää mennyt merille, vaan asettui syntymäseudulleen, jossa hän osti itselleen talon. Muutaman vuoden kuluttua toi hän taloonsa emännäksi nuoren, kauniin Helenan, jota Niilo lempi yhtä syvästi ja hellästi kuin ennen nuorempana ollessaan Katria. Helena ja Katri olivat parhaimpia ystäviä, ja seudun toimeliaisimpia emäntiä; mutta Niiloa paikkakunnalla yleisesti rakastettiin ja kunnioitettiin, niinkuin sitä ihmistä rakastetaan, jossa Jumalan kuva täydellisimmästi ilmautuu.
KÄRSIVÄ KUKKA.
Kirjoittanut
Aug. Blanche
Suomennos.
"Niiden kukkain, joita tahdotaan jalostuttaa, tulee kärsiä", sanoo puutarhan hoitaja, ja hän on oikeassa. Ylenmääräinen päivän paiste ja veden saanti eivät ole niille hyväksi, sillä siten ne äkkipikaan kasvavat, tulevat varreltansa ponnettomiksi ja heikoiksi ja kukkansa ovat hyvinki yksinkertaiset ja mitättömät. Niiden tulee kärsiä sekä nälkää että janoa, ja ravintoa niille tulee suoda ainoastaan sen verran, että töintuskin pysyvät elossa. Puutarhurin veitsen tulee lakkaamatta haavoittaa ja katkoa niitä. Herkeämätön sekä sisällinen että ulkonainen vaiva on siis niille tärkeänä elämisen ehtona, — ja elämä se kuitenki on jokaiselle rakas. Mitä tulee tuon kukka poloisen tehdä? Hänen tulee koota kaiken sisällisen voimansa, myöskin sen, josta hän ei mitään tiedä, voidaksensa valtavasti vastustaa kamalaa kohtaloansa ja viimein hän onnistuu, hän voittaa. Tällaisella voiman kokoomisella, tällaisella ponnistuksella kehittyy hänessä kauneus, josta hän ei itsekään voinut uneksia. Hänen kukkansa tulevat moninkertaisiksi ja värinsä kohta vetää vertoja päivän loistolle. Siten hän jalostutetaan.
Miten tämä kukassa toteutuu, siten myöskin ihmisessä. Mitä kaunista, jaloa ja suurta on, tulee esiin ainoastaan taistelun kautta. Sitä varten täytyy käydä puutteen koulua. Sitä varten täytyy tehdä työtä otsansa hiessä. Hupaista ei ole sen koulun käyminen, eikä myöskään niin kovilla kouluistuimilla istuminen. Mutta useimmille, jotka sen ovat läpikäyneet, on se ollut hyväksi. He ovat jalostuneet, ovat tulleet onnellisiksi, ja parempi on tietysti tuleva kuin mennyt onnellisuus ja oleva onnettomuus.
Mutta, sanonet ehkä, suurin osa ihmissukukuntaa on käynyt juuri puutteen koulua. Edustaako se siis mitä kaunista ja jaloa on? Se ainakin edustaa taivaallista kärsivällisyyttä, ja tätä hyvettä vailla mikä olisikaan ihmissukukunta, mikä maailma.
Klaran koulussa oli minun kouluaikanani eräs opettaja, nimeltä Biljer, rakkain ja suopein ihminen minkä minä muistan. Hän yhdellä sanalla sai kymmenen kertaa enemmän aikaan kuin rehtori Tryfén pisimmällä kepillänsä. Kun olimme varsin vallattomat tahi laiskat, sanoi hän tavallisesti:
"Tänään ette ole nähneet kärsivää kukkaa."
Kuka sitte tuo kärsivä kukka oli? Se oli pieni tyttö, joka kävi seurakunnan köyhäin koulua, mutta jolla ennen opetuksen alottamista oli tapana istua eräällä hautakivellä kirkon etelä puolella ja lukea läksyänsä, silmät aina kirjaan kiinnitettyinä. Tyttöä ja kirjaa oli yhtä pahasti pidelty. Kirja oli hyvin kulunut, miltei kaikki lehdet olivat irtonaiset, ja lukia oli varsin hento ja heikko. Kasvonsa olivat miltei sinisen kalpeat, ja hän kulki avojaloin kaiken kesää, ja Jumala tiesi, josko ei hän talvellaki tehnyt samoin. Hän näytti paljon kärsineen, eikä varmaan lukemisensakaan häntä virkistyttänyt. Ei hän milloinkaan ottanut vastaan, kun hänelle tarjosimme jonkun leipäpalan tahi jotain muuta. Olikohan häntä siitä joku kieltänyt? Tahi itsestäänkö hän tarjoomisemme epäsi? Me sanoimme häntä kärsiväksi kukaksi. Sentähden kun maisteri Biljer puhui siitä, tiesimme me, että hän sillä tarkoitti hiljaista, ahkeraa, nälistynyttä, avojalkaista tyttöä hautakummulla. Silloin myöskin tiesimme, mistä hän tahtoi meitä muistuttaa, meitä, jotka olimme vallattomat ja laiskat, ehkä olimme ravitut ja meillä oli kengät jalassa.
Vuoden kuluttua katosi kärsivä kukka hautuumaalta. Hän ei enää käynyt koulua. Kumminki hän usein tuli meitä vastaan kadulla. Hän horjui raskaiden kannettaviensa alla. Toisinaan kantoi hän, lapsi itse, toista vähän pienempää hennolla käsivarrellansa, ja useasti näimme hänen kylmässä talvi-ilmassa huuhtovan vaatteita virran rannalla. Hän oli palveluksessa, näki vaivaa muiden hyväksi, oli lasten hoitajana ja toimitti paljon muuta, mikä kuuluu orjan työalaan, ja tämän ala on lavein kaikista.
Aina sama kärsivä katse, mutta myöskin sama pieni ylpeys. Muistan erään tilaisuuden, jolloin löysimme hänen samalla hautakivellä, tuuditellen pientä tyttöä polvellaan. Tyttönen oli komeasti puettu, sillä hän oli herrassäätyä. Eräs meistä tarjosi vanhalle tuttavallemme muutamia sokerimakeisia, jotka hän tällä kertaa kiitollisuudella ottikin vastaan. Mutta hän ei niitä itse maistanut, vaan antoi ne lapselle.
"Etkö siis milloinkaan tahdo jotain itsellesi?" kysyi antaja.
"En minä mitään tarvitse," vastasi hän.
Mutta herraslapsi, ruusuposki, hieno pitsi-myssy päässä, hän tarjoamaamme tarvitsi. Tytön sanat kuultuamme, silmämme himmentyivät. Ne syvästi meitä liikuttivat. Näin oli hänen kuvansa niin painunut mieliimme, että monen vuoden kuluttua, jolla ajalla hän miten myöskin me luonnollisesti olimme paljon muuttuneet, me kumminki heti hänen tunsimme. Hän oli silloin naimisessa erään köyhän suutarin kanssa. Jo oli kymmenen vuotta kulunut siitä, kun hän häitänsä vietti. Nyt häntä elatuksen murheet monasti rasittivat, sillä suuri oli hoidettavansa perhe. Mutta hänen kotinsa oli kuitenki todellisen perheenäidin hengen pyhittämä temppeli. Hän ei enää ollut tuo kärsivä kukka. Kehittyminen oli päätetty, eikä sen ehtoja siten enää tarvittu. Hän oli iloinen, viehättävä ja ihana, ehkei kukaan olisi voinut sanoa häntä kauniiksi. Nyt olivat hänen kukkansa muotonsa suhteen mitä moni-kertaisemmat ja värinsä suhteen mitä loistavimmat, ja millaiset kukat, sellaiset myöskin hedelmät. Hän kasvatti lapsensa hyviksi ja rehellisiksi ihmisiksi, hän tiesi oikean kasvatustavan. Kirja, josta hän itse tiedon oli saanut, oli oma elämänsä, oma lapsuutensa.
En tiedä, elääkö hän vielä, mutta jos hän on kuollut, niin varmaan kuoleman enkeli tapasi hänet hymyilevänä, onnellisena ja tyytyväisenä, — tyytyväisenä kuolemassa miten elämässäki.
Pitempi ei ole kertomus kärsivästä kukasta.
SOVITETTU.
Kirjoittanut
Emilie Tegtmeyer
Mukaelemalla suomentanut Wilja.
I.
Sydänkesän helle paahtoi niittyjä ja vainioita. Ikäänkuin nääntyneinä kallistuivat kukkaiset ja ruohot alas maata kohden. Metsästä tuoksui suloinen tuoksu, mutta yksinäisyydessä ei muuta ääntä kuulunut kuin toisesta mesirikkaasta kuvusta toiseen lentävien mettiäisten surina, tai sirkkojen hiljainen laulu tienvierustan puoleksi kuivettuneessa ruohostossa.
Maantien varrella olevan aidan takana käveli eräs nuori vaimo, jonka hoikka ja heiveräinen vartalo osoitti heikkoa terveyttä, ja jonka astunnnassa oli jotakin väsynyttä, mikä huonosti soveltui hänen nuorekkaisiin, melkein lapsellisiin kasvoihinsa. Uneilevalla silmäyksellä katsoi hän aidan yli maantielle, mutta ikäänkuin hätäytyen käänsi hän jälleen silmänsä sieltä pois ja loi ne alas maahan. Silloin huomasi hän aidan vieressä kauniin ruusupensaston; hän läheni sitä, kumartui alas ja taittoi yhden ruusun. Kun hän jälleen nosti silmänsä ylös, jäykistyivät ja vaalenivat hänen hienot kasvonsa. Pölyisellä maantiellä oli hän oivaltanut kookkaan vanhanpuoleisen naisen, joka, kantaen kahta valkoisella vaatteella peitettyä pakkaista käsissään, pitkillä, rivakkailla askeleilla häntä läheni. Nuori vaimo vilkaisi taakseen, nähtävästi hän aikoi paeta samaa tietä, kuin oli tullutkin; mutta samassa hän jo kuitenkin otti muutamia askeleita eteenpäin, juuri kuin olisi joku vastustamatoin voima vetänyt häntä vastaantulevata kohden. Tämä riennätti askeleitaan ja viittasi hänelle. Vaimo näytti unhottavan epäilyksensä ja läheni aitaa, jonka toisella puolella oleva vaimo jo oli laskenut vakkansa maahan, ja sinirautuisen esiliinansa kulmalla nyt pyyhki hikeä otsaltansa.
"Sepä oli hyvä asia, Anna Heikkinen," puhui hän, yhä kasvojaan pyyhkien, "että juuri tänään teitä täällä tapaan. Olisi tottakin ollut vahinko, ell'en olisi saanut teille lausua niitä terveisiä, joita poikani Petter toi Suorsakylästä mukanaan." Nuoren vaimon kasvoista poistui väsynyt, välinpitämätöin katse ja antoi sijaa vilkkaammalle näölle.
"Kävikö poikanne siellä, Leena, ja milloin?"
"Toissapäivänä, sunnuntaina, hän siellä oli. Silloin, näetten, pidettiin tanssit myllärin luona, eikä poikani niitä mielellään laiminlyö."
Anna ei siihen mitään vastannut. Tietämättänsä hän vaan vei sydämelleen kätensä, jossa hän vielä ruusua piti. "Kuuliko Petter mitään minun omaisistani?" kysyi hän sitten hiljaisella, vakavalla äänellä.
"Tottahan nyt," kuului vastaus. "Hän kävi itse Peltolassa. He olivat kaikki raittiina ja voivat hyvin, yksin Katrikin. Mutta," vaimo kumartui lähemmäksi aidan yli, samalla kuin viekas silmänisku teki hänen ruman muotonsa vieläkin inhottavammaksi, "minulla on teille jotakin erinomaisempaa kerrottavana. Tommi on siellä!"
Anna kavahti, ikäänkuin olisi odottamatoin isku häntä tavannut ja kasvonsa kävivät tulipunaisiksi. "Tommi," sanoi hän sortuneella äänellä, "Tommi" — — — ja rivakkaasti kääntyen, heitti hän aran, hätäisen katseen siihen suuntaan, josta tuuheiden koivupuitten välistä komean kartanon katto näkyi.
Leipuri-Leena, joksi vaimoa paikkakunnalla yleisesti sanottiin siitä syystä, että hän likeisestä, pienestä kaupungista kuletti vehnäsiä maalaisille, tarkasti hetken aikaa sanojensa vaikutusta, ennenkuin ryhtyi vastaamaan noiden jäykästi katsovien silmien äänettömään, tuskalliseen kysymykseen. "Vanhukset, näette," pitkitti hän, "eivät enää tule hänettä toimeen, ja sentähden jää Tommi nyt kotiin. Petter myöskin sanoo, ett'ei koko talouden hoidosta ole mihinkään ilman Tommitta. Ja kauniiksi on hän tullut! Hän on antanut kasvaa suuren mustan parran, jolla hän on aivan kreivin näköinen ja — — — vähän hurjaksi on hän käynyt. Hän on tanssinut kaiken yötä niinkuin raivokas ja ottaa myöskin tilaisuudessa vähän liiemmäksi väkeviä, mutta Petterille hän on sanonut sitä tekevänsä ainoastaan surusta, ja hän käski sanomaan teille terveisiä, Anna!"
Tämä oli puhetta kuunnellessa painanut päänsä alas ja hänen kasvoistaan oli taaskin joka veripisara kadonnut. Nyt hän kavahti ylös. Hänen vaaleat huulensa jo aukenivat vastaukseen, mutta —
"Anna, Anna!" kuului voimakas ja raikas miehen ääni huutavan vähäisen loitompaa, ja nuori vaimo säikähti niin, että hänen polvensa vapisivat. Hätäisesti, tuskin tietäen, mitä hän teki, painoi hän jotain vanhemman vaimon käteen, viittasi häntä pakenemaan ja kääntyi itse rivakkaasti astumaan asumusta kohden.
Leipuri-Leena katsoi ihmetelleen hänen jälkeensä ja sitten omaan ruskeaan ja karkeaan käteensä, jossa hänellä nyt oli suuri raha ynnä kaunis ruusunkukkainen, jonka hän tätä ennen oli huomannut pakenevan kädessä. Mitä oli hän tarkoittanut tällä lahjalla? Eikö hän hämmästyksessään ollenkaan tietänyt, mitä hän teki taikka — — — ilkeä hymy näkyi Leipuri-Leenan päivettyneissä kasvoissa; hän laski varovasti kukkaisen vakkaseen liinavaatteen alle ja alkoi kiiruusti astua eteenpäin.
Sillä välin oli Anna pakenevilla askeleilla rientänyt siihen suuntaan, josta samaa kutsumushuutoa jo uudistettiin. Kääntyessään muutamien pensaiden taakse, tapasi hän erään miehen, joka, kantaen noin kaksi-vuotista lasta käsivarrellaan, tuli asumuksen edessä olevan ruohoisen kentän yli. Mies oli pituudeltaan keskinkertainen ja varreltaan vankka. Muotonsa ei ollut vähääkään kaunis eikä hän liioin nuoreltakaan näyttänyt. Muutamat hienot kurtut otsassa ja poskissa ynnä juonteet suun ympärillä osoittivat, että hän mahtoi olla likempänä neljää kuin kolmeakymmentä. Mutta hänen näössään oli jotakin reipasta vilpitöintä, ja hänen olennossaan jonkunlainen tyyne vakavuus jonkatähden häneen heti ensi katsannossa mieltyi, ellei mitään ennakkoluuloa hänestä ollut.
"Siinäkö sinä viimeinkin olet, Anna!" lausui hän nuorelle vaimolleen, joka häntä nähdessään säpsähti ja hiljensi käyntiään. "Minä olen sinua jokapaikasta hakenut. Joku onnettomuus olisi helposti voinut tapahtua, sillä Kati leikki aivan yksinään joen rannalla."
Anna, joka tuskin vielä oli tointunut edellisestä hämmästyksestään, tunsi itsensä loukatuksi miehensä sanojen ja etenkin hänen katsantonsa ja äänensä nuhteesta. Peittääkseen kiusallista hätäytymistään tekeytyi hän uhkamieliseksi ja vastasi jäykästi: "Olisit huutanut Liisaa, ja nuhdellut häntä, jonka huostaan olin lapsen jättänyt."
Miehensä katsoi häneen pitkään. Hän oli tottunut näkemään vaimoaan välinpitämättömänä ja haluttomana, mutta äreänä ei hän vielä koskaan häntä nähnyt. "Sinä tiedät, Anna, kuinka huolimatoin se tyttö on, ja sentähden on minun kääntyminen äitiin, kun kysymys on lapseni edusta ja turvallisuudesta."
Vaimolla oli jotakin tekemistä hameensa kanssa, jonkatähden hän ei voinut mieheensä katsoa. Kokien päästä hänen ohitsensa, intti hän hiljaa: "Kuinka minä voisin kaikkialla olla?"
Miehensä sulki häneltä tien. "Mutta missä sitten olit oikeastaan?" kysyi hän, "koska sinulla ei ollut aikaa lastasi ajatella?"
"Täällä pellolla, niinkuin näet."
"Tähän aikaan, aivan yksin?"
Anna vältti yhä miehensä silmäyksiä, ja oli liian vähän oppinut teeskentelemään, voidakseen näyttäytyä levolliselta hänen tätä kysyessään. "Anna," huudahti Heikkinen äkkiä ja hänen miehiset kasvonsa vävähtivät surusta, sillä asia oli hänelle nyt selvä. "Sinä et ole yksinäsi ollut. Tänään on tiistai, oletko taaskin puhellut aidan luona Leipuri-Leenan kanssa?"
Vaimo nosti hienon, valko-tukkaisen päänsä ja silmäinsä säteet kohtasivat nyt suoraan hänen miestään, mutta niiden luonnissa asui kylmyyttä ja miltei vihaa. "Ja josko niin olisin tehnytkin, mikä onnettomuus siinä sitten oli? Et toki voine minua kieltää paria sanaa vaihettamasta hänen tai jonkun muun kanssa, jonka satunnaisesti tuolla tien varrella tapaan."
"Satunnaisesti?" Hän katsoi kiinteästi ja surullisesti liikutetulla mielellä vaimoonsa, joka punastuen taaskin loi silmänsä alas. "Anna," pitkitti hän, hyväellen ja vyyhdyttäen lasta, joka alkoi käydä levottomaksi hänen sylissään. "Sinä tiedät ja olenhan sen monasti sanonut, minkätähden kerrassaan olen kieltänyt Leipuri-Leenaa käymästä talossani. Hän on inhottavin kielitteliä koko paikkakunnalla, vie valhejuttuja talosta toiseen, ja on jo paljon pahaa sillä tavoin matkaansaanut. Sinä tiedät sen, etkä kuitenkaan usko etkä luota minuun sen verran että pitäisit kieltoani arvossa."
Nuoren vaimon sydämessä taisteli niskoittelemisen halu ja vakuutus väärässä olemisesta, mutta kun hän ennen kaikkea tahtoi päästä tuosta kiusaavasta haastelusta, turvautui hän edelliseen. "Varmaan sen tekisinkin, Yrjö," vastasi hän sentähden nurpeasti, "ellei tämä kielto olisi sinulta vaan pelkkiä juonia. Ei kukaan ole voinut näyttää toteen, että Leena on valhejuttuja kertonut", ja samalla, käyttäen tilaisuutta hyväkseen, kun isä koki rauhoittaa itkevää lasta, puikahti hän heidän ohitsensa ja pakeni huoneesen.
Kauan katsoi Heikkinen hänen jälkeensä, ja synkkä ja yhä synkempi varjo pimensi hänen otsaansa.
"Ei hän siitäkään mitään välitä että lapsi on vaarassa ollut," lausui hän hiljaa ja huolestuneena itsekseen. Hellästi puristi hän pikku Katia rintaansa vasten ja käveli hiljaa koivujen varjostamaa polkua pitkin peltoa kohden, jossa kullankarvainen ruis kauniina ja tuleentuneena aaltoeli, leikkaajan sirppiä odotellen.
Tästä päivästä lukien voi Yrjö Heikkinen huomata vaimonsa olennossa nähtävän muutoksen. Tosin ei hän tähänkään saakka ollut osoittanut miehelleen hellempää rakkautta eikä näyttänyt vähääkään ymmärtävän sitä intoisata lemmen halajamista, josta tämän rehelliset, siniset silmät puhuivat, mutta hän oli kuitenkin sietänyt ja melkein ystävällisesti vastaanottanut kaiken hellän huolenpidon. Nyt oli toisin. Ilmeisesti hän karttoi miestään, ja vältti katsoa häntä silmiin, ja samassa suhteessa hänen olentonsa kävi yhä vastahakoisemmaksi, kasvonsa kelmeämmäksi ja astuntansa väsyneemmäksi. Yrjön sydämessä alkoi hento toivon taimi vähitellen lakastua, ja yhä tuskallisemmaksi kävi hetki hetkeltä kysymys, mitä oikeastaan oli tekeminen sen hilpeän ja heikon olennon eteen, joka niin auttamattomasti näytti kuihtuvan hänen kainalossaan.
"Ettekö sitä huomaa, veli Heikkinen?" sanoi eräänä päivänä muuan ystävällinen naapuri, "ettekö huomaa, että teidän vaimoanne vaivaa koti-ikävä? Eikä teidän sitä ole ollenkaan ihmetteleminen. Noin nuorelle naiselle mahtaa tuntua hyvinkin oudolta, kun äkkiä tulee muutetuksi niin suuresta kylästä kuin se, jossa hänen isänsä talo oli, tänne yksinäisyyteen, — — sillä, älkää paheksuko, kyllähän teillä kaunis asunto on, mutta hyvin se on erillään muista."
"Mutta hän saattaisi milloin hyvänsä mennä hevoisella naapureitaan tervehtämään," vastasi Heikkinen ihmeissään.
"Kyllähän se niinkin on, mutta ei se kuitenkaan vastaa monilukuista koto-perhettä ja tuttavien ahkerata luona-käyntiä. Uskokaa vaan minua, vaimoanne vaivaa koti-ikävä," väitti naapuri, aavistamatta sitä huolien helpoitusta, jonka hänen sanansa toisessa vaikuttivat. Hukkuvakin tarttuu olkikorteen, eikö siis Yrjö Heikkinen halukkaasti kiintyisi siihen ajatukseen, että hänen nuoren vaimonsa huolestuttavaan tilaan oli vaan koti-ikävä syynä. Monasti hän oli kuullut tämän surkuteltavimman taudin kalvaavasta voimasta ja jos tämä vaan oli se vaiva, joka Annaa murti, niin voisihan siihen kai jonkun neuvon keksiä, kun siitä kerran tiedon sai. Kun Heikkinen myöhemmin jäi yksinään, kuiskasi tosin joku ääni hänen sydämessään näinkin: "Jos hän vaan puoleksikaan lempisi sinua niinkuin sinä häntä, niin ei hän vanhaa kotiaan ikävöitsisi," mutta hän koki kaikin voimin saada tätä ääntä vaikenemaan ja alkoi tuumia, mikä keino, asian näin ollen, hänen vaimoaan parhaiten auttaisi.
"Mitä arvelet, Anna," alkoi hän jo seuraavana päivänä, kun he kumpikin yhtä puhumattomina kuin ennenkin olivat puolipäivällistä atrioineet, "et ole pitkään aikaan ollut kotonasi, tahtoisitko ehkä joksikin aikaa mennä käymään vanhempiesi luona?"
Tämän kysymyksen vaikutus hänen nuoreen vaimoonsa hämmästytti Heikkistä. Annan kasvot lensivät tulipunaisiksi, koko hänen ruumiinsa vavahti ja silmänsä kiintyivät ihmeellisellä, puolittain tuskallisella, puolittain riemullisella ja kummastuneella katseella Yrjöön. Tämä näki siinä vaan valtavan ilon osoituksen, joka kertoi kauan sydämen kätköön painetusta halajamisesta. Vaikka Yrjö tunsi ikäänkuin pistoksen sydämessään, otti hän kuitenkin ystävällisesti vaimoaan kädestä ja lausui, lempeästi häntä nuhdellen: "Kun niin kovin olet ikävöinyt kotiasi, miksi ei sinulla ollut sen verran luottamusta minuun, että olisit haluasi ilmoittanut? Josko viimeinkin oppisit minussa tuntemaan uskollisimman ystäväsi, ja kertoisit minulle kaikki, mitä toivot, taikka mikä sinua painaa!" Kyynelet valtasivat Annan, hänen katseensa osoitti niin suurta neuvottomuutta, ja ilmaisi hänen niin vaivaloisesti tavoittelevan jotakin sopivaa sanaa, että miehessään heräsi jo rahtuinen toivetta saada häntä viimeinkin avaamaan sydäntänsä.
Heikkinen läheni vaimoaan, kietoi käsivartensa hänen vartalonsa ympäri, jota hän ei kaukaan aikaan ollut tehnyt, ja lausui hellästi: "Anna, jos sinulla on joku huoli, ja minä sen voin auttaa, niin sano se minulle. Sinä tiedät, sinun täytyy tietää, että kaikessa tarkoitan vaan sinun onneasi. Ei ole Luoja minulle suonut hyvää puheenlahjaa, jolla kentiesi voisin sun nuorta sydäntäsi viehättää, mutta sinä voit luottaa minuun, ja jos sinulla vaan on joku toivo, niin anna mun se tietää!"
Anna pudisti päätään ja lepäsi miehensä kainalossa aivan kuin pieni, vangittu lintuinen, jonka sydän levottomasti sykkii, ja joka hätääntyneenä silmäilee ympärilleen, odottaen sopivata hetkeä, jolloin tohtisi lentoon lähteä. Heikkinen sen hyvin huomasi ja hänen mielensä kävi siitä katkeraksi. Kuitenkin hän yhä puhui vaimolleen helliä, sydämestä lähteneitä sanoja, puhui niin, kuin hänen hiljainen, tyven luontonsa vaan harvoin oli pannut häntä puhumaan, mutta — turhaan! Syvästi loukattuna vetääntyi hän pois ja uudisti nyt kysymyksensä kolkolla äänellä: "Tahdotko lähteä vanhempiesi luona käymään?"
Vavisten vastasi Anna viimeinkin: "Mielelläni sen tekisin. Halajaisin vielä kerran saada Katria nähdä."
"Hyvä! Niinpä valmista itseäsi matkaan. Lauvantaina lähden viemään teitä ja saat lapsen kanssa olla siellä muutamia viikkoja, kunnes tulen teitä hakemaan."
Hän otti hattunsa ja läksi huoneesta. Anna jäi ristiriitaisten tunteittensa valtaan. "Minä saan hänet jälleen nähdä!" riemuitsi hän rajussa ilossa ja hänen silmistään iski outo tuli, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän kätki kasvonsa käsiin ja kovasti, niinkuin ukkosen jyrinä soimasi häntä omatunto: "Sinä olet miehesi pettänyt, tämä on ensimmäinen askel sillä tiellä, joka kadotukseen vie!"
II.
Juhlallisesti kaikuivat kirkon-kellot lakean yli ja kutsuivat Suorsakylän asukkaita Herran huoneesen. Kirkko, joka oli rakennettu keskelle kylää eräälle kukkulalle, katseli ystävällisesti seutua ympärillään sitä virtaa, joka tyvenesti viheriässä laaksossa vyörytti aaltojaan nurmirikkaiden äyräin välitse alas kaukaista merta kohden. Elokuun aurinko imi kastehelmet ruohojen nenistä ja kimalteli ilakoitsevilla valosäteillä hautaristien kullatuissa kirjoituksissa. Hiljaisten hautaristien ympärillä vallitsi pyhäpäivän huoleton elämä, sieltä ja täällä kuului leikkipuheita ja naurun helinää, sillä kylän nuoriväki mieluisasti kokoontui kirkkopihaan jonkun puolituntia ennen jumalanpalveluksen alkamista. Nuorten uhkuva ilo, heidän kajahteleva naurunsa ei voinut paikan vakaisuutta vähääkään karkoittaa. Viikon tapaukset kerrottiin, iltapuolen vakavimmasta viettämisestä tuumailtiin ja ennen kaikkea tarkasteltiin nuoria neitosia, jotka siveinä, maahan luoduin silmin kulkivat sivuitse, vaan kuitenkin hengin hipiin mielivät yhtyä johonkuhun lähellä olevaan tuttavaan tai sukulaiseen, pysähtyivät keskustelemaan ja vastaamaan leikillisiin puhutteluihin, kunnes aina useampia heidän seuraansa liittyi, joten pian siellä täällä syntyi iloisesti häliseviä naisjoukkioita. Koko tuo vilkas näkymö sai sen kautta kirjavan monenmuotoisuuden ja viehätti tietysti sitä enemmän kaikkia läsnäolevia. Puhe kävi reippaasti ja ujostelematta siksi kuin äkkinäinen liikunto nähtiin väkijoukossa ja kaikkien huomio kääntyi kirkonporttiin, josta juuri nyt ijäkäs, nähtävästi noin kuusikymmen-vuotias, jykevä mies tuli sisään. Hänen kookas vartalonsa, hänen pulska ja talonpoikaiseen malliin tarkasti mukautettu pukunsa sekä vissi mahti hänen olennossaan osoittivat heti hänen olevan tärkeä-arvoisen miehen.
"Katsokaa tuolla tulee Peltolan isäntä!" kävi kuiskutus suusta suuhun. Hänen ympärillään kohotettiin lakkia ja hattuja, ja astuessaan mahdikkaasti eteenpäin, tervehti hän suurella itsehuomiolla oikeaan ja vasempaan. Sitten hän läheni muutamia vanhempia miehiä, joiden kanssa alotti puhetta.
"Kukahan tuo lienee, joka hänellä on mukanaan?" kysyi sivulla olevassa parvessa eräs nuorukainen.
"Etkö sinä sitä tunne?" vastasi toinen. Sehän on hänen vävynsä, tuo rikas Heikkinen, järven toiselta puolen, sieltä, jossa talollisten tilat ovat kuin hyvät hovit. Nähty selvään, kuinka vanhus hänen ennallaan kulkeissaan pitää niskaansa vielä tavallista jäykempänä. Mutta minkähäntähden ei Anna ole heidän kanssaan? Luulisi kuitenkin, että miehensä olisi hänet ottanut mukaan."
"On kyllä ottanutkin," lausui nyt kolmas, joka tähän saakka oli silmiään kääntämättä katsellut eräitä nuoria, jotka seisoivat lähellä kirkonovea ja joiden kovanlainen ilo, toisten ikään hiljennettyä, herätti huomiota. "Anna on eilen illalla tullut, ja kylässä kuulin jo kerrottavan, että hän on ikävöinyt kotiaan, varsin huonolta on hän kuulemma näyttänytkin. Sentähden on miehensä tuonut hänet tänne, ja aikoopa viedä, niinkuin sanotaan, jättääkin hänet vanhempiensa luokse joksikin aikaa, koska hän ei ymmärrä mitään neuvoa hänen kanssaan siellä kotona."
"Sepä on ikävää kuulla," arveli ensimmäinen kysyjä, jonka rehellisissä kasvoissa ilmautui vilpitön huoleisuus. "Anna oli kuitenkin ennen niin iloinen tyttö ja paras leikkikumppani."
Toinen kohotti olkapäitään. "Niinpä se tavallisesti tahtoo käydä tässä matosessa maailmassa; kun ei ihminen koskaan voi saada tarpeekseen asti sen hyvyyttä. Ei Peltolallakaan ole, niinsanoakseni, kuin yksi ainoa tytär, sillä Katri-raukkaa tuskin voikaan lukuun ottaa; eikä hän kumminkaan saanut lepoa, ei rauhaa, ennenkuin oli sen ainoansa myynyt rahaan ja tavaraan ja lähettänyt pois vieraisiin."
"Oho, Lassi, ei se nyt sentään niin maailmasta pois ole Heikkisenkään tila," lausui taas se nuorukainen, joka ensin oli Annan tulosta kertonut. "Kun he vaan lossilla ensin menevät Keljonlahteen, niin siitä ei ole kuin 6 tai 7 tunnin matka, etenkin jos semmoisilla hevosilla ajaa, kuin Heikkisen oriit ovat."
"Yhdentekevä, oli muutamia tuntia enemmän tai vähemmän, vieraassa paikkakunnassa se kumminkin on, ja siitä olen varma, että jos vaan Annan mielen jälkeen olisi käynyt, niin Suorsakylässä hän vieläkin olisi."
"Ja kuka tietää, mikä paras on! Siitä vaan olen varma, ett'ei Anna rahan eikä tavaran tähden ole miehelään mennyt. Eipä hänellä mahtanut täälläkään varsin hauskat päivät olla, sillä ennen olisi Peltola antanut vaikka tappaa itsensä, ennenkuin olisi tytärtään Ojalan Tommille antanut, sen me kaikki tiedämme."
"Olisiko hän sitten ollut ainoa kylässä!" Puhuja lykkäsi ylpeästi lakkinsa kallelleen ja, pistäen kädet taskuunsa, katseli hän nähtävästi hyvin itseensä mieltyneenä ympärilleen, josta varmaankin olisi joutunut pilkanalaiseksi, ell'ei hyväluontoinen kumppalinsa oli sitä estänyt, tuustaamalla toista kylkeen, samalla kun huudahti: "Hei, katsokaas tuonne," jolla hän saattoi heidän huomionsa kirkonoven luona seisoviin nuoriin. Yksi heistä, jota toiset nähtävästi olivat narranneet ja kiusotelleet, erkani samassa tuokiossa seurasta ja meni suoraa päätä Peltolan isännän luokse.
Hän oli erinomaisen kaunis nuorukainen, jonka mustat, kiharat hiukset ynnä vapaampi olento ja se julkea tapa, jolla hän piti harmaata huopahattua päässään eroittivat hänen heti kaikista muista. Vakailla askeleilla ja rohkealla katsannolla, vähintäkään välittämättä niistä hämmästyneistä silmäyksistä, jotka häntä seurasivat, meni hän suoraa tietä kylän ylimyksen eteen. Tummilla, säihkyvillä silmillään hän ensin hetkisen mittaili Annan miestä ja sitten Peltolaa itseään, kohotti ylpeästi hattuaan ja lausui äänellä, johon arvon antava nöyryys ja vaativa rohkeus naurettavasti sekaantuivat.
"Hyvää huomenta isäntä! Isäni käskee sanomaan terveisiä ja hän tahtoisi mielellään tietää, joko nyt olette harkinneet, kenen korjattava se raja-aita on, joka on myllyntakaisten peltojen välissä?"
Peltolan isännän tyyneet kasvot muuttuivat suuttumuksesta. Otsaansa rypistäen nykäsi hän vaan hiukan lakkiaan tervehdykseksi ja, katsoen karsaasti kopeaan kysyjään, vastasi hän: "Jos teillä, sinulla tai isälläsi, on minulle jotakin sanomista, niin tiedätte, missä minä olen tavattavana; tässä ei ole semmoisten selitysten paikka."
Varmaankin se oli Peltolan mielestä juuri parhaasen aikaan, kuin kirkossa urut nyt kajahtivat soimaan, kehoittaen siten ulkona seisovia tulonsa oikeata tarkoitusta muistamaan. Peltola viittasi vävylleen, ja näiden astuessa Herranhuoneesen, ympäröivät nuorukaiset nauraen uudelleen Tommin, jonka katse osoitti selvään, että he sitä ennen olivat epäilleet hänen uskaliasta rohkeuttaan.
Jos Anna olisi tietänyt tästä tapauksesta, kuinka hän silloin olisikaan iloinnut siitä, ettei hän tänään kirkkoon mennyt! Hänen vanhempainsa talo oli kylän toisessa päässä, maantien vieressä. Paitse aittoja ja muita tarpeellisia ulkohuoneita, kuului siihen tavallinen asuinhuonerivi, jonka rakennuksen keskellä oleva porstua jakoi kahteen osaan. Porstuan toisella puolen oli mahdottoman suuri perheentupa ja toisella pari pienempää kammaria ynnä vierastupa. Peltolan tilukset olivat suurimmat koko kylässä; hän oli jo kauan ollut kylän vanhuksena ja kaikin puolin sen arvokkaimpana miehenä, eikä itse ruhtinaskaan voinut olla Peltolan isäntää ylpeämpi maallisen asemansa puolesta. Vierastuvan ikkunassa, joka oli maantielle päin, istui talon vasta tullut tytär juuri silloin, kuin Tommi kirkonpihassa puhutteli hänen isäänsä. Annan suuret, väsyneet silmät tuijottivat eriskummallisella katsannolla ulos ikkunasta. Katseliko hän, kuinka vilpoinen aamutuuli tuuditti maantien varrella kasvavien koivujen lehväisiä latvoja, tai oliko huomionsa vetääntynyt hiukan kauemmas, — kenties tuohon tuulimyllyyn, joka näkyi hietakummulta vähän matkan päässä maantien toisella puolen, tai sen vieressä olevaan muhkeaan taloon, joka erkani kaikista muista kylän huoneuksista uudemman-aikaisen rakennustapansa puolesta.
"Anna, mitä ajattelet?" Lauhkea ääni tempaisi viimeinkin nuoren vaimon tällä kysymyksellä ajatuksistaan tai muistelmistaan, ja kun hän äkkiä kääntyi, tapasi hän ymmärtäväiset, syvämietteiset silmät, jotka eräistä kalveista, kivuliaista, mutta kuitenkin miellyttävistä kasvoista olivat häneen kiinnitetyt, ja juuri tällä hetkellä haikean surullisella katsannolla.
Niiden omistaja istui jonkunlaisessa rullatuolissa, jota hän mielensä mukaan tottuneella tavalla liikutteli mihin hyvänsä, vaan johon, kun jaloillaan ei voinut askeltakaan ottaa, oli tuomittu aivan kuin koteloinen kuoreensa.
"Mitä sinä ajattelet?" toisti hän. "Sittenkuin olemme täällä kahdakesken olleet, et ole minulle sanaakaan puhunut etkä edes vilahdukselta minuun katsonut, vaan lakkaamatta tuijottanut tuonne ulos. Mielestäni on kuitenkin jo kauan siitä, kuin viimeksi olemme toisiamme kohdanneet."
Annan kasvoissa ilmautui maltiton katkeruus. "Enkö enää saa ajatuksianikaan itsekseni pitää?" kysyi hän. "Enkö enää saa muistellakaan sitä aikaa, jolloin viattomana lapsena noiden koivujen alla leikin?"
Hänen äänensä vapisi ikäänkuin pidätetyistä kyyneleistä, mutta kun hän huomasi hämmästystä ja huolta sisarensa katseessa, heittäytyi hän alas tämän istuimen ääreen, kätki kasvonsa hänen hameensa laskoksiin ja lausui sydämen tuskalla: "Suo minulle anteeksi, Katri! Minä olen niin paha, enkä ansaitse lainkaan sinun hyvyyttäsi, mutta et voi käsittää, kuinka tyyten onneton minä olen!"
"Kuinka se voi olla mahdollista! Oi, tuota juuri aavistin heti, kuin sinut eilen näin." Syvä suru soi Katrin äänessä, hänen tätä lausuessaan, ja ohuilla, laihoilla käsillään hän hiljaa hiveli sisarensa vaaleita hiuksia. "Kuinka voi se olla mahdollista! Yrjö on kuitenkin niin hyvä."
"Mutta hän vaatii minua rakastamaan itseään, hän vartioitsee minua," kuului puoleksi kuiskaama vastaus. "Enkä minä voi sitä kärsiä. Hän on tyytymätöin minuun, ja minä tiedän, että hän tavallansa on oikeassa, mutta sitä en kuitenkaan voi auttaa. Voi, kaikkian ennen haluaisin kuolla!"
"Anna, Anna, mitä tämä merkitsee! Enhän sinua enää tunnekaan!" Näistä sanoista soi sureva helleys, mutta samalla myöskin ankara nuhde. Anna nosti äkkiä päänsä sisarensa polvilta.
"Vai niin!" sanoi hän ja veti kahden käden hiukset ylös otsaltaan. "Vai käy se nyt teidän ihmeeksenne, kun olette minut tänlaiseksi saaneet! Nyt, kun se on liian myöhäistä ja onnettomuus jo on käsissä!"
"Anna, ota vaari sanoistasi! Sinä et tiedä mitä puhut."
"Hyvin sen tiedän!" Sama omituinen alakuloisuus, joka Yrjö Heikkisen puolisoa viime aikoina oli vaivannut, ilmautui nytkin hänen katsannossaan. "Olin vielä liian nuori, tuskin muuta kuin lapsi, enkä ollut kuin muutaman kerran miestäni nähnyt. En sitä voinut uneksiakaan, että hän minulle olisi rakkaampi kuin ken tahansa joku muu. Silloin minulle eräänä päivänä julistettiin, että hän oli minua vaimokseen pyytänyt, ja että vanhemmat olivat hänelle antaneet lupauksensa. Kielto kuoli huulilleni, kun isä jyrkästi ilmoitti tahtonsa, ja kun sitten hädissäni otin turvani sinuun, Katri, et sinä herjennyt päivä päivältä minulle selvittämästä, kuinka muka velvollisuuteni oli isää totella, ettei minulle koskaan olisi tarjona senlaista onnea, ja muuta semmoista, siksi kuin pääni kävi ymmälle ja minä viimein suostuin siihen, jota en auttaa voinut. Nyt kuitenkin, nyt sen tiedän, ettei minun olisi pitänyt sitä tehdä, ei, vaikka siihen paikkaan olisin nääntynyt!" Hän oli noussut ylös tätä lausuessaan ja seisoi nyt eteensä tuijottaen, kasvot kalveina ja huulet yhteen puristettuina.
"Sinä teet syntiä, kun tuonlaisia puhut," sanoi Katri. "Sinusta on pidetty hyvä huoli. Sinulla on mainio toimeentulo, hyvä mies ja terve, kaunis lapsi."
"Ja, —" nuori vaimo tuli mahdollisimman lähelle sisartaan, kumartui alas, nojasi käsillä toisen olkapäihin ja likeni huulineen hänen korvaansa. "Ja ääretön, kalvaava ikävyys sydämessä toista muistellessa," kuiskasi hän harvaan ja painavasti, ja kun hän sen sanottuaan kätki kasvonsa käsiin, vavahteli hänen ruumiinsa kovista nyyhkäyksistä.
Katri huolestuneena ja hämmästyksissään, koki häntä rauhoittaa, mutta Anna pudisteli eväten päätään. Hän laski kädet alas kasvoiltaan ja kyyneltynein poskin alkoi hän uudelleen: "Oi, Katri, Katri, kuinka taisit sinä houkutella minua Heikkistä ottamaan kun kuitenkin tiesit —"
"Vaiti," — tautinen ojensi laihan kätensä puhujaa kohden, "vaiti Anna, ei sanaakaan enään. Sinä tiedät, kuinka sydämestäni toivon ja tarkoitan sinun onneasi, kuinka olisin valmis milloin tahansa uhraamaan tämän hurjan elämäni, jos sillä voisin sinua auttaa, ja kuitenkin vielä tänäkin päivänä puhuisin juuri samoin kuin silloinkin." — Ja kun nuori vaimo nyt silmät levällään kummastellen häneen katsoi, jatkoi hän: "Sinä olit nuori emmekä kukaan olisi kiirehtineet sinun naimistasi, ellet olisi alkanut Ojalan Tommin kanssa noita onnettomia rakkauden asioita, joista kaikella muotoa oli loppu saatava."
"Kaikella muotoa!" Katkerana tuskan huudahduksena nämä sanat puhkesivat Annan sydämestä, hänen huulensa värisivät, mutta jäykistyneellä katseella pyyhki hän kosteat helmet silmäripsistään ja ojensi itsensä suoraksi.
"En ole sitä koskaan voinut käsittää," sanoi hän, "ja nyt kun olen vanhemmaksi tullut, olen sitä monasti miettinyt, mitä teillä oikeastaan on Ojalaisia vastaan. Nyt minä sinulta kysyn, mitä pahaa ovat he tehneet ja mistä te heitä moititte?"
Katrin kasvot jäykistyivät. Näkyi selvään, että nyt koskettiin asiaan, josta hänen käsityksensä oli yhtä luja kuin kallio meressä. "He eivät kuulu meihin," vastasi hän. "Kaukaa ovat he tulleet ja tunkeuneet tänne meidän keskuuteen."
"Toisin sanoen, he ovat vieraita ihmisiä, jotka Suorsakylässä ovat ostaneet itselleen kiinteän omaisuuden. Mutta onhan ihmisiä niin pitkälle, kuin armas aurinko valonsa luo, eikä suinkaan voi olettaa, että ovat huonompia kuin nenään, joiden esi-isät meidän kylässämme ovat asuneet."
"He ovat tunkeuneet meidän sekaamme, eivätkä kuitenkaan ole omistaneet maan tapoja. Isälle he tekevät kiusaa, miten vaan parhaiten taitavat." Katrin täytyi tässä pysähtyä henkeänsä vetämään, sillä hän oli liian kiivaasti puhunut; mutta kun hän huomasi sisarensa pudistavan päätään, alkoi hän taaskin innolla: "Eikö mylläri aivan uhalla, isän harmiksi ole nostanut tuota suurta, uudenaikaista huonettakin hänen silmäinsä eteen?"
Hän osotti kädellään siihen suuntaan, josta mylläri rakennuksen valkoiset seinät hohtivat puiden välistä vähän matkan päässä maantien toisella puolen.
"En tottakaan ymmärrä, kuinka sinä tuonlaista voit uskoa," vastasi Heikkisen vaimo, joka nähtävästi koki puoliaan pitää sen mukaan, kuin sisarensakin innostui. "Monta monituista kertaa olen kuullut isän sanovan, ett'ei hän kuolemakseenkaan tahtoisi asua muunlaisessa kuin oikein huonossa ja tavallisessa talonpoikais-asunnossa, niinkuin hänen vanhempansa ja vanhempain vanhemmat ovat asuneet."
"Siinä hän on vallan oikeassa; samoin oli naapuriemmekin laita tähän saakka, ja hyvin ovat kai toimeen tulleet. Tarvitsiko silloin näiden vieraiden tulla kylään ja kääntää kaikki asiat ylös-alaisin? Ja mitä heidän tarvitsi kapakkaa tänne laittaa ja sillä tavoin turmella kylän asujainten hyviä tapoja."
"Mutta Heikkinenkin sanoo, että Suorsakylän myllärit ovat ikuisista ajoista kapakkaa pitäneet, vaikka tämän edellinen isäntä, joka ei muutoinkaan ollut erittäin toimelias, sen laiminlöi."
"Samoin olisi Ojalakin saattanut tehdä. Ja kaikesta muusta huolimatta ei isä hänelle koskaan voisi sitä anteeksi antaa, että hän meiltä vei kestikievari-pidon."
Anna aikoi jotakin sanoa, mutta Katri ei antanut suun vuoroa. Sama jäykkä katse vallitsi yhä vieläkin viimemainitun kasvoissa ja hänen kalveille poskilleen oli noussut pari punaista, hehkuvaa pilkkua. "En voi käsittää," pitkitti hän, "kuinka milloinkaan saatoit unhottaa, minkä huolen kestikievari-pidon kadottaminen antoi isälle. Ammoisista ajoista oli se ollut sijoitettu tälle talolle, ja samoin on koko isän elinajan kestikievari tässä ollut, siksi kuin viisi vuotta sitten, kun kontrahti oli uudistettava, mylläri otti hollikyydin helpommasta pitääkseen."
"Mutta hän oli siihen oikeutettu. Sen olisi ken tahansa voinut tehdä, joka vaan tahtoi sen helpommalla ottaa."
"Vaan sitä ei olisi kukaan muu tehnyt."
"Olisihan isä saattanut sen ottaa yhtä helpolla."
"Mutta sitä ei hän voinut tehdä, sillä se olisi hänelle ollut häviöksi. Ja isän kiusalla sen Ojalakin vaan otti, ei hän siitä muuta hyödy, sen saat nähdä. Hyvinpä jo kuuluvatkin ihmiset puhuvan hänen huonoista asioistaan."
Nämät viimeiset sanat hän lausui ilmeisellä tyytyväisyydellä. Selvää oli, että hän säälimättä näkisi vastustajansa häviöön joutuvan ja vaikka voisikin ainoalla sanalla sen estää, niin ei hän sitä kumminkaan tekisi. "Noiden tuolla ja meidän välillä ei mitään yhteyttä voi olla," jatkoi hän, "ja se minua aina on ihmetyttänyt, ett'et sinä sitä voinut käsittää."
Nuori vaimo seisoi synkällä katsannolla hänen edessään. Hän ei enää ollut, niinkuin ennen, lapsi, jolta mieltä ja ajatusta puuttui. Hän tunsi nyt selvään, että sen riidan syy, joka niin tehokkaasti oli vaikuttanut hänen elämäänsä, oli vähintäkin tasan jaettava kummallekin puolen. Nyt hän ei toki noin ehdottomasti antaisi mukaan, vaan taistelisi viimeiseen asti elämänsä onnesta, — mutta — "myöhään," tuo kova sana, joka urhoollisimman voimat vie lamaan, ynnä sisarensa väsynyt katsanto kuolettivat loput kiistasanat hänen huulilleen. Syvään huoaten vaipui hän istumaan sisarensa tuolin viereen, mutta lauhtuneena kumartui tämä häntä kohden.
"Anna," alkoi hän taas sillä hellällä äänellä, jolla hänen aina oli tapana puhutella sisartaan. "Anna, sinun tulisi olla niille kiitollinen, jotka, vähemmän sokeita kuin sinä, varjelivat sinun elämääsi suuresta vaarasta. Tommi ei ainakaan ansaitse sinun huolehtimistasi. Sittenkuin hän jälleen on tänne tullut, puhutaan hänestä sangen vähän. Hän kuuluu paljon seurustelevan kaikenlaisten huonomaineisten ihmisten kanssa toisista kylistä, muun muassa tuon hunttiomman Petterin, Leipuri-Leenan pojan kanssa, sieltä teidän puolelta. Sanotaanpa hänen harjoittaneen salametsästystäkin. Kiitä Luojaasi, että olet turvattuna, ja ettei sinulla ole mitään tekemistä Tommin kanssa."
Kolkko hymy oli Annan ainoa vastaus tähän puheesen. Hän kuuli äänen sydämessään kuiskaavan: "Ei hän senlaiseksi olisi tullut, ellet sinä olisi häntä hyljännyt, ja hyvin mahdollista myöskin on, ett'ei koko jutussa ole sanaakaan totta." Ei hän kentiesi olisi malttanut olla tätä epäilystänsä ilmoittamatta, ellei huoneesen juuri samassa olisi tullut eräs lihava, iloisa vaimo, joka talutti pikku Katia kädestä.
Sisarukset katsoivat vilahdukselta toisiinsa, mutta se ainoa silmän luonti sisälsi liiton siitä, ettei äidille mitään pitänyt sanottaman heidän keskinäisistä puheistaan, joka häntä aivan suotta saattaisi levottomaksi. Äiti oli kovasti mielissään, kun pikkuinen niinpian oli häneen taipunut ja väsymättä tallustellut hänen kanssaan joka paikassa sisällä ja ulkona. Hänen silmänsä hehkuivat äidin-äidillisestä ilosta ja vaikka hän sisään tullessaan loi silmänsä tutkistellen toisesta tyttärestään toiseen, ei hän kuitenkaan voinut ajatella muuta syytä heidän yksivakaisuuteensa, kuin että he pitkästä ajasta toisiaan tavatessa olivat keskustelleet totisista asioista ja kentiesi oli Katrin huono terveys tuottanut tuon surullisen katseen Annan silmiin.
III.
Yrjö Heikkisen kävi samoin, kuin tavallisesti käy ruhtinaallisille ja muille senlaisille henkilöille, joiden maine on suuri taikka jotka asemansa eli virkansa puolesta ovat muita ylhäisempiä: jokainen tunsi hänet, mutta hän sitä vastaan vaan muutamia, ja kummallista oli nähdä, miten isä Peltola, joka muutoin aina ylpeili talonpoikaisuudellaan ja pilkkasi niitä, jotka käytöksessään tahi vaatteissaan tahtoivat herrastella, nyt koki herättää huomiota ja mielellään näytteli vävyään, joka kuitenkin oli maanviljelyskoulussa saanut tavallista enemmän sivistystä ja joka käytöksessäänkin oli aivan kuin herra. Ei hän väsynyt kävelemästä vävynsä kanssa kylää pitkin kirkonmenon jälkeen ja halusta hän pysähtyi puhuttelemaan vastaantulijoita, jos ne hänen mielestään vähääkään sitä arvoa kannattivat. Ja kun hän näillä sanoilla: "minun vävyni," tahi: "Tunnettehan vävyni?" esitteli kumppaliaan, ymmärsi jokainen hänen näöstään ja äänestään, että hän mielessänsä ajatteli: "Tunnetteko lähellä tai kauempana ketään, jolla on sellainen vävy kuin minulla? Kuka siinäkään kohden voi vertoja vetää Suorsakylän Peltolan isännälle?" Hänen kookas vartalonsa kasvoi nähtävästi ja ruumiinsa suhteen oli hän jo päätänsä korkeampi kaikkia muita; ajatuksissaan tunsi hän itsensä tietysti vieläkin korkeammaksi. Jälkeenpuolisen, kun vanhoja, tuttuja isäntiä tuli heitä tervehtimään, ja ukot istuivat tuvassa olutta juoden, tupakoiden ja jutellen yhtä ja toista, sai Heikkinen kuitenkin kylläkseen heidän seurastaan ja pujahti appensa huomaamatta ovesta ulos, sillä hän ikävöi nähdä Annaa, jonka surullinen näkö, heidän puolipäivällistä syödessään, ei ollut häneltä hoksaamatta jäänyt. Levottomana oli hän kaiken aikaa päivällisten jälkeen itsekseen miettinyt, mikä hänen vaimoaan nyt mahtoi vaivata, kun hän kuitenkin oli kotonaan ja omaistensa luona. Likellä taloa oli kaunis koivikko, jossa Anna ennen aina sunnuntaisin mielellään oleskeli. Heikkinen varoi hänen nytkin olevan siellä, eikä hän siinä pettynytkään.
Tämä lehto oli vähäinen metsikkö lähellä maantietä, josta sen eroitti ankea, pensastunut tanner. Maantietä vastaisella puolen oli järvi ja takana suuri ruispelto, joka oli leikattu ja kuhilailla. Koivukko ei ollut mikään ahdas, kostea metsä, vaan tilava ja raitis. Puut olivat kaikki suuria, tuuheita ja antoivat hyvän varjon. Keskellä koivukkoa oli paikka, johon Anna juuri oli valmistanut kahvipöydän. Päivällislepoa nautittuaan, oli Katrikin luvannut tulla tänne ja Anna oli kantanut hänelle valmiiksi mukavan nojatuolin pöydän ääreen.
Nuori vaimo oli jo asetellut kupit pöydälle ja tähysteli nyt polulle päin, josta odotti toisia tulevaksi. Rasahdus hänen takanaan sai hänen äkkiä kääntämään päänsä. Mutta samassa tuokiossa hän huudahti hämmästyksestä, sillä takanaan, aivan likellä, seisoi nuori Ojala ja katseli häntä tummilla silmillään.
"Tommi!" kuului kuiske hänen väriseviltä huuliltaan. Kuppi, joka sattui olemaan Annan kädessä, putosi raskaasti pöydälle ja hän itse vaipui hervottomana kuin lanka-vyyhti likeisimpään tuoliin.
Tommi seisoi suorana hänen edessään käsivarret ristissä rinnan yli ja kiinnitti silmänsä jäykällä, vaativalla katseella häneen.
"Et sinä ennen, Anna," alkoi hän sitten, "noin hämmästynyt minua nähdessäsi."
Anna vavahti kuullessaan Tommin äänen, ja kaikki muiston leimut virisivät voimalliseen valtaan hänen sydämessään. Koko hänen mielensä hehkui Tommiin, mutta omatunto hillitsi mielen intoa, ja muistutti häntä asemastaan. Hän kuuli omantunnon vaativaa ääntä ja lausui rukoilevalla äänellä: "Mene, Tommi, mene heti pois!"
Tommi pudisti päätään. "En voine helposti saada yhtä hyvää tilaisuutta sua kahdakesken puhutellakseni," sanoi hän, "ja minulla on sinulle vielä paljon sanottavaa. Ehkäpä en lainkaan olisi tullut, ellen olisi saanut tervehdystäsi ja kukkaista, jonka minulle lähetit, joista näin, että sinä minua vielä muistat."
"Minäkö olen sinulle kukkaisen ja tervehdyksen lähettänyt?" Yrjö
Heikkisen puolison kasvoissa näkyi selvä, teeskentelemätöin kummastus.
"Niin kyllä, — ruusunkukan ja tervehdyksen. Ettetkö muka olisikaan minulle niitä lähettänyt Leipuri-Leenan Petterin kanssa? Kiellä se jos voit?" Hän osoitti kuivettuneen ruusukukan jäännöstä nuttunsa napinreiässä. "Tänään sitä kannan sinun kunniaksesi," jatkoi hän puolittain ivalla.
Anna tunsi ajatuksensa sekaantuvan ja tuskan kouristavan sydäntänsä. Todenperään ei hän mitään tietänyt kukasta enempää kuin tervehdyksestään, mutta olisi mieluisesti myöntynyt vaikka mihin, kun vaan olisi siten saanut Tommin lähtemään.
"Jo muistan," sai hän viimeinkin tuskaltaan sanotuksi, "mutta nyt kuulen jo ääniä pihassa. Kun he tulevat tuon aitan kulmaan, et sinä enää pääse heidän näkemättänsä pois.".
Annan kädet kohosivat ikäänkuin rukoillen ylös, mutta nuorukainen ei paikaltaan liikahtanut. Hänen silmänsä hehkuivat ja huulten ympärillä hytkähteli ikäänkuin voitonriemusta. "En lähde," lausui hän, "ellet lupaa tavata minua tänä iltana tässä samassa paikassa."
"Tahdotko sitten tehdä minut tykkänään onnettomaksi, Tommi? Ja siitä tulee onnettomuus, jos vaan mieheni tai isäni sinua täällä tapaavat." Hän hyppäsi ylös tätä lausuessaan ja käytöksensä sekä arka silmänluonti polulle ilmoittivat hänen aikovan tuossa tuokiossa paeta, mutta nuori Ojala, joka heti oivalsi hänen aikomuksensa, asettui hänen eteensä.
"He ovat sisällä vieraittensa luona," sanoi hän, "etkä sinä minusta niin vähällä pääse, Anna. Sinä puhut onnettomuudestasi, mutta kuka välittää minun onnettomuudestani?"
Lauhkeana värähteli hänen äänensä näitä viimeisiä sanoja lausuessa, ja ne väreet tunkeutuivat suoraan Annan sydämeen. "Tommi," rukoili hän, "lähde jo täältä; vielä on aika, ja kenties ensi hetki meille jo tuo suuren onnettomuuden."
Juuri kuin hänen sanojensa vahvistukseksi kääntyi Heikkinen samassa silmänräpäyksessä aitan kulmasta, mutta hän talutti pientä tyttöään kädestä ja puhui hänen kanssaan, eikä sentähden katsonut päin.
Tuskallisessa ahdistuksessa loi Anna silmänsä entiseen armastettuunsa. "Tuletko siis?" kuiskasi tämä ja melkein tainnoksissa nyökäytti Anna päätään myönnytykseksi. Nuorukaisen kauniita kasvoja vääristi ilkeä hymy, — langenneen enkelin pirullinen ja kavala hymy, — samassa kuin hän vetäytyi koivujen taakse ja kyyristyi vähän loitompana muutamien pensaiden suojaan.
Anna hengitti vapaammin, mutta hänen täytyi nojautua pöytään, sillä jalkansa tuntuivat kovin hervottomilta. Koko hänen ruumiinsa vapisi kuin haavan lehti ja kuitenkin tuli hänen nyt enemmän kuin koskaan ennen hillitä mielenliikutustaan, sillä juuri nyt lähestyi hänen miehensä, huolettomasti puhellen lapsen kanssa.
"Näetkö, äiti?" alkoi hän jo etäältä, "kuinka kauniin pallon Katri-täti
on lahjoittanut risti-tytölleen. Se on vasta kaupungista — mutta
Anna," keskeytti hän, tultuaan lähemmäksi vaimoaan, "mikä sinua vaivaa?
Sinä olet hirvittävän kalvea."
Hän erkani lapsesta ja tarttui huolestuneena nuoren vaimonsa kylmään käteen. Annan hento ruumis vavahteli, mutta ystävällisemmin kuin moneen aikaan tätä ennen hymyeli hän miehelleen. "Ei se mitään ole," lausui hän, pakoittaen itseään jonkunlaiseen kuumeentapaiseen vilkkauteen. "Minun on kaiken päivää kivistänyt päätäni, mutta luulen sen antautuvan täällä raittiissa ilmassa. Tule tänne istumaan, katsohan, tuolla jo toisetkin tulevat!"
Siellä tosiaankin tuli Peltolan emäntä kantaen suurta, kuuleata kahvipannua kädessään, ja heti hänen takanaan astui Annan veli, noin kuuden tai seitsemäntoista vaiheilla oleva nuorukainen, joka näytti perineen isänsä kookkaan vartalon ja verrattoman väkevyyden, sillä hän toi Katria sylissään kuin jos käsivarsillaan olisi ollut vaan pieni lapsi. "Vahti," talon valpas koira ja perheen uskollinen seuraaja, teputteli tyytyväisenä jälessä. Koko seurue oli pian asettunut pöydän ympärille istumaan, ainoastaan pikku Kati leikki palloineen rannalla. Kun ei hän ymmärtänyt palloansa muulla tavoin käyttää, vieritteli hän sitä vaan maata pitkin, siksi kuin Ville eno tuli häntä neuvomaan pallon heittämisen temppuja. Ei näyttänyt olevan Villellä juuri vastenmielistä itsekin vielä ottaa osaa tuohon huvittavaan toimeen.
"Hiljaa Vahti! Mikä koiraa vaivaa, kun pitää semmoista ääntä, ettei tahdo puhetta kuulla?" Näillä sanoilla Katri ilmoitti tyytymättömyyttään siihen tosiaankin häiritsevään tapaan, jolla koira heti tultuaan alkoi ensin murista selkäkarvat pystyssä ja sitten kovaa haukkua.
"Ei suinkaan sitä mikään vaivaa," vastasi hänen äitinsä sävyisästi, kokien saada koiraa hiljenemään varoituksilla ja houkuttelemalla sitä luokseen vehnäleivällä. "Luultavasti kävelee joku maantietä."
"Eikös ja mitä! Silloin se tavallisesti ei hauku ollenkaan, taikka sitten vallan toisella tavalla," vastasi hänen tyttärensä varmana asiasta. "Noin se haukkuu vaan silloin, kun joku vieras on likisessä läheisyydessä."
Anna tunsi veren jähmettyvän suonissaan. Hän tiesi vallan hyvin, ett'ei Tommille vielä ollut onnistunut päästä lymypaikastaan aukeata tannerta maantielle ja tuskasta tarkistuneesen korvaansa oli kuulunut hiljainen rasahdus pensaasta, joka luultavasti saattoi koirankin raivoon. Tuskin tietäen mitä hän teki, likeni Anna miestään, ikäänkuin tahtoisi hän kahlehtia häntä läsnäolollaan ja silmäinsä katsannolla pidättää häntä tenhopiirissään, jossa Heikkinen pysyi liiankin mieluisesti. Kaikesta, mikä tapahtui, ei hän muuta huomannut eikä muusta lukua pitänyt, kuin että vainonsa hänelle osoitti ystävällisempää kohteliaisuutta kuin koskaan ennen, ja kun Vahtikin, joka tällä hetkellä ei näyttänyt vainuavan mitään epäiltävää, rauhoittui ja alkoi ahmaten nieleskellä emännän vähän väliä tarjoamia vehnäleivän palasia, näytti kaikki taas olevan sulaa sopusointua, sillä — kukapa voinee sydänten salaisuudet tutkia? Yrjö Heikkinen sitä paitse ei ollut vähääkään epäluuloinen. "Annalla oli todellakin vaan päänkivistystä," ajatteli hän, "ja nyt toki näyttääkin hänen alakuloisuutensa antautuvan." Ilomielin hän aloitti puhetta, ja lausui, kääntyen nuoreen lankoonsa:
"Aioin sinulta jo äsken kysyä, kuka se nuorukainen oli, joka niin eriskummallisella tavalla tuli puhuttelemaan isääsi, tän' aamuna kirkonpihassa? Isäsi näytti sitä paheksuvan, enkä minä tahtonut sentähden sitä häneltä kysyä."
Ville kävi hämilleen ja katsoi neuvottomana nuorempaan sisareensa, mutta tämä ei mitään huomannut, vaan tuijotti pikku Katiin, joka yhä vieritteli palloaan ja oli sen kanssa jo joutunut aivan likelle pellon kulmaa.
"Isääkö?" kysyi Katri, jonka huomio heti heräsi, vaikka hänen silmänsä seurasivat Annaa. Ei hetkeäkään Katri pettynyt sisarensa sisällisen levottomuuden suhteen.
Heikkinen nyökkäsi, ja Ville, joka ei enää voinut välttää hänen kysyvää katsettansa, kumartui alas ottamaan jotakuta vähäpätöistä esinettä maasta ja sanoen: "Se oli Ojalan Tommi."
"Vai niin, myllärin poika siis?"
"Niin."
"No, sitten hyvin ymmärrän, miksi isäsi niin närkästyi," arveli Yrjö, joka hyvin tunsi vanhan Peltolan vihan Ojalaisia kohtaan, vaikka ei hän vähääkään aavistanut, mitä heidän lastensa välillä ennen oli ollut, "ja minun täytyy myöntää, ettei se poika minuakaan miellyttänyt, niin hyvännäköinen kuin hän muuten olikin; hänen olentonsa oli kovin mahdikas ja röyhkeä, kun hän meitä lähestyi. Näytti juuri kun —, mutta Herran tähden, Anna, mikä sinua vaivaa?"
Tuskin tietäen mitä hän teki, oli Anna lujasti tarttunut miehensä käsivarteen, noudattaen vaan jotakin sisällistä tunnetta, joka vaati häntä millä neuvolla tahansa keskeyttämään tätä vaarallista puhetta. "Minä —" sammalsi hän, hajanaisesti mieheensä katsoen, ja tavoitellen vaivaloisesti jotakin sopivaa sanaa, "pelkään, että Kati repii vaatteensa risuissa tuolla. Tule tänne, Kati, tule, lapseni, äidin luokse!"
"Anna pienen leikkiä, eihän siellä voi hänelle mitään tulla," lausui hänen vilpitöin miehensä, joka ei voinut kyllin itsekseen ihmetellä, että hänen vaimonsa noin elpyi oleskellessaan omaistensa parissa. Hän kietoi käsivartensa ikäänkuin suojaten ja rauhoittaen Annan vartalon ympäri, ja kääntyen natoonsa, pitkitti hän: "Sinä, Katri, voit niin paljon vaikuttaa isään. Koetahan kuitenkin taivuttaa häntä sovintoon ja jos mahdollista saada loppu näistä harmillisista riidoista. Minä puolestani en tiedä mitään niin ikävää, kuin olla epäsovussa naapurien kanssa, ja jos siinä tilassa olisin, myöntyisin mielelläni vaikka mihin, ellei se vaan kunniaani loukkaisi, ennenkuin pitkittäisin joutavia riitoja."
Katri, joka aina tavattomasti kiivastui, kun tähän arkaan kohtaan koskettiin, vaikka hän muuten oli tyven ja hiljainen luonnoltaan, alkoi Yrjölle selittää ajatuksiaan asiassa. Anna oli vähällä mennä tainnoksiin. Hän muisti ja tunsi entisen armastettunsa varomattoman rohkeuden, ja oli myöskin vakuutettu, että hän yhä oli läheisyydessä ja kuuli jok'ainoan sanan.
Kauhistuneella mielellä odotti hän joka silmänräpäys hirvittävää tapausta ja hämmästyneet silmänsä oivalsivat vielä lisäksi, kuinka hänen veljensä, jota tämä keskustelu nähtävästi vaivasi, nousi ja läheni pikku Katia.
"Sinä olet semmoinen pikkuinen tuhma tyttö," sanoi hän, "kun et vielä osaa palloakaan heittää. Katso tänne, minä näytän kuinka se käy." Hän otti pallon tytön kädestä, ja alkoi sitä viskellä ylös ilmaan ja taas tavoitella sitä alas pudotessa. Aina korkeammalle ja korkeammalle kohosi pallo ja Kati hyppi ja kirkui ilosta, kunnes viimein pallo lensi sivulle ja putosi keskelle pensastoa. Samassa tuokiossa Anna kavahti ylös istuviltaan.
"Ville!" huusi hän ja ääni tuli kimakkana ja hätäisenä hänen kurkustaan. "Sinä saat sen lapsen aivan villiksi. Tulkaa tänne, Kati saa kahvia ja minä kaadan sinulle myös."
Anna otti samassa raskaan pannun käteensä, mutta kun hän värisi ja oli hätäinen, luiskahti pannunsanka hänen kädestään ja ennenkuin kukaan ennätti avuksi, valui kuuma kahvi hänen vasemman kätensä yli, jossa hän parastaikaa kuppiparia piteli. Kirkaisten säikähdyksestä ja kivun tuskasta olisi hän varmaankin pudottanut koko pannun, ellei äiti heti olisi tarttunut siihen kiinni samalla, kun Heikkinen tukesi horjuvaa vaimoaan.
Hämmästyneinä ympäröivät kaikki Annaa ja pitivät vaan hänestä huolta, jonkatähden ei kukaan huomannut, kuinka Vahti syöksi ylös ja rajusti haukkuen ryntäsi pensaihin; kuinka se kiljahti, kun joku sitä kepillään siellä hotaisi, ja taas vielä raivokkaammin haukkuen juoksi aina kauemmaksi, siksi kuin viimein vinkuen ja kolmella jalalla linkuttaen palasi takaisin. Ainoastaan Anna oli kesken kipujaan sen hoksannut, ja kivuistaan huolimatta tunsi hän suuren helpoituksen. "Nyt Tommi on pois," arveli hän, "ja kun hän näki onnettomuuteni, ymmärtää hän myöskin, ett'en tänä iltana voi tulla. Hyvä onkin niin."
Kärsivällisenä antoi hän äitinsä ja sisarensa useilla lääkkeillä kokea saada hänelle lievitystä. Hän oli maltillinen ja tottelevainen kuin lapsi, ja kun puolisonsa, joka tuskin liikahti hänen luotaan, iltasella lausui: "Kaikkian mieluummin tahtoisin sinut huomenna viedä mukanani takaisin," loi hän suuret, siniset silmänsä väsyneenä häneen ja vastasi: "Ehkä olisikin parasta."
"Mitä minun pitää kuulla," vastusti äiti. "Älkää tulkokaan semmoisilla tummilla! Onko se nyt laitaa, Yrjö, ensin tuot vaimosi ja lupaat, että hän saa olla jonkun verran aikaa luonamme ja minä jo toivoin saavani oikein tutustua tyttäreni-tyttäreen, ja nyt kun hän omasta varomattomuudestaan sai pienen kivun, niin tahtoisit heti viedä hänet pois. Siitä ei tule mitään. Vai mitä arvelet sinä, Katri? Emmehän ollenkaan aio semmoista kärsiä?"
Tautinen loi älykkäät silmänsä toisesta aviopuolisosta toiseen. "En minä sekaannu mihinkään," kuului sitten vastaus. "Heidän tulee siitä keskenään sopia."
Ja sen he tekivätkin tahi oikeammin, he eivät enää mitään puhuneet asiasta. Se jäi entiselle kannalle, mutta kun Heikkinen seuraavana aamuna jäähyväisiksi syleili vaimoaan, kuiskasi hän tämän korvaan: "Kyllä minä kohdakkoin tulen takaisin sinua katsomaan."