NOVELLEJA JA KERTOMUKSIA II

Jyväskylässä, Weilin ja Göös'in kirjapainossa, 1879.

SISÄLLYS:

 Arne, kirj. Björnstjerne Björnson
 Kaksi kosijata, kirj. Carit Etlar
 Auringon välkähdyksiä, kirj. Sylvia
 Veliviha, kirj. Berthold Auerbach

ARNE

Ensimmäinen luku.

Kahden vuoren välillä oli syvä rotko; siinä rotkossa kulki vetevä joki raskaasti kivistä ja soraista uraansa. Korkeat olivat vuoret kummallakin puolen ja jyrkät, jonkatähden toisen kuve olikin kalju; mutta aivan vuoren juuressa ja niin likellä jokea, että tämä keväällä ja syksyllä roiski vettänsä siihen, seisoi vihanta metsikkö, katsoi ylös, katsoi eteensä eikä päässyt sinne, ei tänne.

"Mitähän jos verhoisimme vuoren?" kysyi eräänä päivänä kataja ulkomaan tammelta, jota hän oli likempänä kuin kukaan muu. Tammi kurkisti alas nähdäkseen, kuka se oli, joka puhui; hetken jälkeen taas katsoi ylös eikä virkannut mitään. Joki uhkui niin raskaasti, että se kävi valkoisena; pohjatuuli oli tunkeutunut rotkoon ja vinkui loukoissa; kalju vuori riippui, siinä raskaana päällä ja paleli; — "mitähän jos verhoisimme vuoren?" sanoi kataja hongalle toisella puolellaan. "Me siihen kaiketi pystyisimme ennen muita", vastasi honka, silitteli partaansa ja silmäili koivua, "mitä arvelet?" Mutta koivu katseli epäileväisesti ylös vuorta kohden; se makasi niin raskaana hänen päällänsä, että hänestä tuntui kuin voisi hän tuskin hengittääkään. "Verhotkaamme se Jumalan nimessä", lausui koivu, ja nämät kolme ne vaan olivat, jotka ryhtyivät vuorta verhoamaan. Kataja kävi etummaisena.

Kun he olivat kulkeneet vähän matkaa, tuli kanerva heitä vastaan. Kataja näytti aikovan mennä sen sivuitse. "Ei, ota kanerva mukaan", kehoitti honka. Ja kanerva matkaan. Pian alkoi kataja vieriä alaspäin; "tartu minuun", sanoi kanerva. Kataja teki työtä käskettyä, ja missä vaan oli pienikin rako, siinä pisti kanerva sormen sisään, ja missä hän vaan oli saanut sormensa sisään, siihen tunki kataja koko kätensä. He kipusivat ja ryömivät, honka kömpi työläästi jälessä, koivu samaten. "Siinä on siunausta", lausui koivu.

Mutta vuori alkoi tuumailla, mitä pientä karjaa se mahtoi olla, kun kipusi ja kapusi häntä ylös. Ja kun hän oli sitä miettinyt pari sataa vuotta, lähetti hän pienen puron alas katsontaan. Se nyt oli juuri kirren lähdössä, ja puro luikerteli eteenpäin siksi kun hän tapasi kanervan. "Kanerva kulta, etköhän mua päästäisi menemään, minä olen niin pikkuinen", rukoili puro. Kanervalla oli niin hirmuisen kiire, nosteli vaan vähän hartioitaan ja pyrki eteenpäin. Puro pääsi alemmaksi ja jatkoi matkaansa. "Kataja kulta, etköhän mua päästäisi menemään, minä olen niin pikkuinen." Kataja katsoi häneen tuimasti; mutta kun kanerva oli sallinut hänen matkaansa jatkaa, niin saattoi, tietysti, hänkin sen tehdä. Puro pääsi alas ja riensi taas eteenpäin ja tuli nyt sinne, jossa honka seisoi ja läähätti viertämässä. "Honka kulta, etköhän mua päästäisi menemään, minä olen niin pikkuinen, niin kovasti pikkuinen"; rukoili puro, suuteli hongan jalkoja ja tekeytyi niin herttaisen suloiseksi. Honka siitä kävi häpeilleen ja antoi puron mennä. Mutta koivu suoristi selkäänsä, ennenkuin puro ennättikään rukoilla. "Hi, hi, hi", viruutti puro ja paisui. "Ha, ha, ha", hohotti puro ja paisui. "Ho, ho, ho", kohisi puro ja viskasi kanervan ja katajan ja hongan ja koivun nenälleen ja selälleen ylös ja alas suurissa mäissä. Vuori istui monta sataa vuotta sen jälkeen ja muisteli, eikö hän sinä päivänä vaan lienee vetänyt suutansa nauruun.

Olihan se jo selvää kyllä: vuori ei tahtonut tulla verhotuksi. Kanerva oli siitä niin harmissaan, että alkoi uudelleen vihannella, ja läksi taas matkaan. "Rohkeutta!" huusi kanerva.

Kataja oli noussut kyykylleen nähdäkseen kanervaa; ja kuinka kauan hän siinä lienee kyykyllään ollutkin, mutta tuota pikaa hän jo oli pystyssä; hän repi tukkaansa, läksi tielle ja tarttui kiinni niin kovaan, että mielestään jo vuorenkin piti sen tunteman. "Ellet sinä huoli minusta, niin minä huolin sinusta." Honka koukisti vähän varpaitaan, koettaakseen jos ne vielä olisivat eheät, nosti sitten toista jalkaansa, joka oli eheä, sitten toista, joka myöskin oli eheä, ja sitten kumpaakin. Hän tarkasti ensin tietä, jota hän oli käynyt, sitten paikkaa, jossa hän oli kaatunut ja vihdoin tietä, jota hänen tuli käydä. Alkoi niin kompuroida eteenpäin eikä ollut tietävinäänkään koko kaatumisesta. Koivu oli ryvettänyt itsensä pahanpäiväiseksi, nousi nyt ja puhdisteli ruumistaan. Ja nyt sitä lähdettiin matkalle aika vauhtia ja kiirettä tehtiin ylös ja syrjään, sateella ja päivänpaisteella. "Mitä ihmettä se nyt taas on!" lausui vuori, kun kesäinen aurinko paahtoi, kastehelmet kimaltelivat, linnut visertelivät, metsähiiri vinkui, jänis loikahteli ja kärppä lymyi ja huusi.

Tulipa niin päivä, jolloin kanerva sai toisen silmänsä vuoren reunan yli. "No eikös vaan, no eikös vaan, no eikös vaan!" huusi kanerva, — ja poissa hän oli. "Veliseni, mitähän kanerva siellä näkee", ihmetteli kataja ja ryömi niin pitkälle, jotta saattoi kurkistaa sinne ylös. "No eikös vaan, no eikös vaan!" kirkui hän ja katosi. "Mikä katajaa tänä päivänä vaivaa?" ihmetteli honka ja otti kiireitä askeleita päivän helteessä. Pian saattoi hän nousta varpailleen ja tirkistää reunan yli. "No eikös vaan!" oksat ja havut nousivat pystyyn pelkästä kummastuksesta. Hän hinasi itsensä ylös ja samalla hän katosi. "Mitä ne kaikki muut näkevät enkä minä näe?" saneli koivu, nosteli varovaisesti liepeitään ja sipsutti jälessä. Siellä sai hän koko päänsä yhtä haavaa ylös vuoren reunalle. "O-hoo! — seisooko täällä vuoren harjalla koko metsä hongista, kanervista, katajista ja koivuista vettä odottamassa", riemuitsi koivu ja lehdet värähtelivät päivänpaisteessa ja kastehelmet vierielivät. "Semmoista se on, kun perille pääsee", arveli kataja.

Toinen luku.

Ylhäällä Kampenissa se oli, kun Arne syntyi. Hänen äitinsä nimi oli Margit, — ainoa lapsi Kampenin torpantilalla. Kahdeksannellatoista vuodellaan viipyi hän kerran vähän liiemmäksi eräässä tanssiseurassa; hänen kumppalinsa olivat hänen jättäneet ja silloin arveli Margit, että joko hän jäi sen tanssin yli taikka ei, olisi kotiin kuitenkin yhtä pitkä matka. Ja silloin kävi niin, että Margit jäi siihen istumaan, siksi kun pelimanni, niin sanottu Räätäli-Niilo, kerrassaan pani viulunsa pois, niinkuin hänellä oli tapana kun kestitys nousi hänelle päähän, antoi toisten rallittaa, sieppasi tytön kauniimman, siirteli jalkaa niin varmasti kuin viisun tahtia ja otti saappaansa korolla lakin päästä pisimmältä mieheltä, mikä näkyvissä oli. "Ho!" huusi hän.

Kun Margit sinä iltana meni kotia, kimalteli lumi niin ihmeen kauniisti kuuvalossa: Tultuaan ylös parvelle, jossa hänen piti maata, täytyi hänen vielä kerran katsahtaa ulos. Hän riisui liivit päältään, mutta jäi seisomaan nämät kädessä. Sitten tunsi hän palelevansa, kiiruhti riisumistaan ja kyyristyi huppuun vällyjen alle. Sinä yönä uneksi Margit suuresta punaisesta lehmästä, joka oli tullut peltoon. Hänen piti ajaman sitä sieltä pois, mutta kuinka hän vaan reuhtoikin, ei hän tullut paikasta mihinkään; lehmä seisoi huoleti ja söi siksi kun tuli täyteläiseksi ja pyöreäksi, ja katsoi aina välimmiten Margitiin suurilla, raskailla silmillään.

Kuu ensi kerran tuli tanssit kylään, oli Margit siellä taas. Ei häntä sinä iltana haluttanut paljon tanssia; hän jäi istuntaan ja kuuntelemaan soittoa, ja merkillistä hänestä oli, ettei se toisia yhtä paljon miellyttänyt. Mutta kun aikaa kului, nousi pelimanni ylös ja tahtoi tanssia. Hän meni suoraapäätä Kampenin Margitin luo. Tämä siitä tuskin tiesikään, mutta Räätäli-Niilon kanssa hän tanssi!

Vähitellen kävi ilma lämpöisemmäksi ja tanssi jäi. Sinä kevännä kävi se niin kovasti Margitin sydämelle, kun pikkuinen karitsa kääntyi kipeäksi, että äidin mielestä se melkein oli liikaa. "Eihän se ole kuin karitsa", sanoi äiti. "Niin, mutta se on kipeä", nyyhkytti Margit.

Siitä oli jo kauan kun hän oli kirkossa käynyt; hän soi ennen äidille sen ilon, lausui hän, ja jonkun täytyi olla kotona. Eräänä pyhänä kesäsydännä, jolloin ilma oli niin kaunis, että heinät hyvin saattoivat olla hajoitettuina vuorokauden umpeen, arveli äiti, että he kumpikin vallan hyvin saattaisivat mennä kirkkoon. Margitilla ei ollut siihen juuri mitään sanomista, vaan alkoi pukeutua. Kun he olivat tulleet niin likelle, että kirkonkellot kuuluivat, hyrähti hän itkuun. Äiti kävi kalmanvaaleaksi. He kävivät eteenpäin, äiti edellä, hän jälessä, kuuntelivat saarnaa, veisasivat virren loppuun, olivat siunauksien yli eivätkä lähteneet paikaltaan ennenkuin kirkosta soitettiin. Mutta kun he taas olivat kotona tuvassa, otti äiti hänen kätensä väliin ja lausui: "Älä minulta mitään salaa, lapsukaiseni!"

Tuli toinen talvi; silloin ei Margit enää tanssinut. Mutta Räätäli-Niilo soitti viulua, joi enemmän kuin ennen ja tanssitti lopulla aina kauniinta tyttöstä, kuin saapuvilla oli. Siihen aikaan puhuttiin varmana asiana, että Räätäli-Niilo olisi saanut kenen hyväänsä seudun mahtavimmista talon tyttäristä; toiset tiesivät lisätä, että Eli Böen itse oli hänelle tarjonnut tytärtänsä, Birgitiä, jonka sanottiin olevan sairaana sulasta rakkaudesta Räätäli-Niiloon.

Mutta siihen aikaan se juuri oli, kun Kampenin torpan tyttäreltä vietiin lapsi ristittäväksi. Sille pantiin nimeksi Arne, ja Räätäli-Niiloa mainittiin lapsen isäksi.

Samana iltana oli Niilo suurissa häissä; siellä hän joi itsensä juovuksiin. Hän ei tahtonut soittaa, vaan tanssi myötäänsä ja salli tuskin muiden olemaankaan laattialla. Mutta kun hän vaati Böen'in Birgitiä tanssimaan, kieltäytyi tämä tulemasta. Niilo päästi pahan naurun, pyörähti kantapäällään ja iski kiinni ensimmäiseen tyttöön, joka sattui siinä likellä olemaan. Tämä ponnisteli vastaan. Niilo loi silmänsä alas häneen; se oli pikkuinen mustaverinen kirpakka, joka kaiken iltaa oli istunut ja tuijottanut häneen ja nyt oli käynyt hyvin kalveaksi. Niilo vähän kumartui ja kuiskasi: "Etkö sinä minun kanssani tule tanssimaan, Karina!" Vastausta ei tullut. Hän uudelleen. Silloin tyttö vastasi yhtä hiljaa, kuin hänkin kysyi: "Se tanssi saattaisi mennä pitemmälle kuin toivoisinkaan." — Niilo astui verkalleen pois, mutta tultuaan keskelle laattiaa teki hän hypyn ja tanssi nyt yksinään Hallingenia. Ei kukaan muu tanssinut; he seisoivat hiljaa ja katselivat hänen tanssiaan.

Sitten meni hän ullakkoon, pani pitkäkseen ja itki.

Margit istui kotona pienen poikansa kanssa. Hän kuuli puhuttavan Niilosta, kuinka tämä kulki tanssista tanssiin; hän silmäili poikaansa ja itki, silmäili taaskin poikaansa ja oli iloinen. Ensimmäinen sana, jonka hän pojalleen opetti, oli isä; mutta sitä ei hän tohtinut tehdä silloin kun äiti tai äidinäiti, joksi häntä nyt sanottiin, oli luona. Siitä oli seurauksena, että poika rupesi sanomaan äidinäitiä isäksi. Margit näki paljon vaivaa, ennenkuin hän sai poikansa siitä tavasta luovutetuksi, ja sillä hän taas herätti pojassaan aikaista ajatuksen-juoksua. Ei hän vielä ollut varsin iso, kun jo tiesi, että Räätäli-Niilo oli hänen isänsä, — ja tultuaan siihen ikään, jolloin seikkailukset miellyttävät, sai hän myöskin tietää, minkä tapainen mies tuo Räätäli-Niilo oli. Äidinäiti oli kivenkovaan kieltänyt hänen nimeänsäkin mainitsemasta; hän ahkeroitsi vaan saada Kampenin torpantilaa julistetuksi itsenäiseksi taloksi, että tyttärensä voisi siinä poikineen hyvin elää. Hän käytti tilanomistajan köyhyyttä hyväkseen, lunasti torpan vapaaksi, maksoi vuosittain velkaansa ja toimitti työnsä kuin mies; sillä hän oli neljätoista vuotta ollut miehestään leskenä. Tila otti hyvin hyötyäkseen; pian he siinä jo saattoivat elättää neljä lypsävätä, ja kuusitoista lammasta, jota paitse he omistivat puolet hevosesta.

Räätäli-Niilo kuleksi sillä välin paikasta paikkaan tienoolla. Sisääntulot häneltä olivat vähentyneet, osittain siitä syystä, että hänellä oli vähemmän halua työhön, osittain taas siitäkin, ett'ei hänestä enää pidetty niin paljon kuin ennen. Sitä enemmän hän nyt viuluaan soitteli, joutui sen kautta aina useimmin juominkiin, ja samalla tappeluihin ja huonoille päiville. Olipa niitäkin, jotka olivat kuulleet hänen jo valittelevan.

Arne saattoi olla noin kuusivuotias, kun hän eräänä talvisena päivänä telmi sängyssä, jossa oli asettanut täkin seiliksi ja piti kauhalla perää. Äidinäiti istui tuvassa ja kehräsi, oli omissa ajatuksissaan ja nyökäytti väliin päätään, ikäänkuin olisi se niin varmaa, jota hän ajatteli. Poika tiesi, ettei hänestä vaaria pidetty, ja nyt hän lauloi, niinkuin hän oli sen oppinut, laulun Räätäli-Niilosta, niin raaka ja hurja kuin se olikin.

    Jos eilen tänne et saapunut sa,
    on korviis tullut kraatari Niilo, mies kopea.

    Myös tiedät, joll'et saapunut nyt juuri,
    minnekkä kourista sen lensi Knut suuri.

    Katolle karjetan. — Näin Olli Oseni'stä:
    "Kun vasta sun sinkoan, pussihisi ruokaa pistä."

    Ja Hansu Bugge myös oli voimakas mies,
    ja siksi kaikkialla kaikki hänet ties.

    "Miks soisit Niilo maata, jos sanot paikan tuon,
    mä syljen kouraan kohta, sun lentää sinne mä suon."

    "Oh, tullos vaan lähemmäksi, ei sana särje luuta;
    — Sä miestä et nurin lyö, jos vaan soittelet suuta."

    Ens' ottelu se heiltä vaan oli niin ja näin.
    Molemmat seistä voivat, voimia jännittäin.

    Toisessa kehnommasti jo käypi Hansullen.
    Väsytkö Bugge parka? — tää tanssi on tulinen.

    Kolmanness' suistui Hansu, nyt vuoti verikin.
    "Mitenkä syljet, mies sä!" — "Voi, kuinka ma keikahdin!"

Pitemmälle ei poika laulanut; kaksi värssyä oli vielä jälellä, mutta niitä ei äiti hänelle toki ollut opettanut:

    Oletko nähnyt puuta, jok' uutta lunta varjoaa?
    Oletko nähnyt, Niilo kun neitoselle naurahtaa?

    Oletko nähnyt, Niilo kun alkaa tanssin vilkkaan?
    Koht' impyenä lähde, — tai muuten hurmaut, joudut pilkkaan.

Äidinäiti osasi nämätkin värssyt ja muisti ne selvemmin nyt, kun niitä ei laulettu. Ei hän pojalle mitään sanonut; mutta äidille hän lausui; "neuvo pojalle samalla omastakin häpeästäsi, älä unhota kahta viimeistä värssyä."

Räätäli-Niilon oli juominen turmellut; hän ei enää ollut sama kuin ennen. Muutamat päättivät, että hän jo oli häviönsä portaalla.

Silloin sattui, että kaksi Amerikalaista vieraili seudulla, ja kun he kuulivat että likitienoossa pidettäisiin häitä, tahtoivat he niitä nähdä, saadakseen tietoa kansantavoista. Siellä Niilo soitti. He antoivat taalerin kumpikin soittorahaa ja pyysivät Hallingenia. Ei saatu ketään houkutelluksi sitä tanssimaan, vaikka kuinka olisi pyydetty. Jokainen siihen sijaan pyysi Niiloa itseään tanssimaan; "hän oli kuitenkin parhain." Hän kielsi, sitä hartaimmiksi kävivät kehoitukset, vihdoin kaikki huusivat samaan ääneen, ja sitä hän juuri oli tahtonutkin. Hän jätti viulun toiselle, heitti nutun päältään ja lakin päästään, astui esiin ja nyt häntä seurattiin entisellä huomiolla, ja se hänelle antoi entisen pontevuuden. Kaikki tunkeutuivat niin likelle toisiaan kuin mahdollista, takimmaiset kipusivat pöydille ja penkeille, muutamat tytöt seisoivat toisia paljon korkeammalla ja etupäässä niistä oli pitkäkasvuinen nainen vaalealla, ruunihtavalla tukalla, sinisillä silmillä, syvällä, vakaan otsan alla, pitkäveteisellä suulla, joka usein nauroi ja venyi silloin aina enemmän toiselle puolelle, — se oli Böenin Birgit. Niilo näki hänen, kun hän loi silmänsä ylös kattoon. Soitto alkoi, syvä hiljaisuus vallitsi, ja Niilo otti ensimmäisiä askeleita, kiidätti permantoa pitkin, kallisti ruumistaan vähän toiselle sivulle, polki jalkaa tahdin mukaan, huojui sinne, huojui tänne, löi väliin jalat ristiin allensa, kavahti ylös jälleen, otti asennon juuri kuin heittoon ja kulki taaskin kallellaan niinkuin äsken. Taitava oli käsi, joka liikutti jousenta. Soitto sai aina enemmän intoa. Niilo heitti päätänsä taaspäin ja samassa potkasi saappaankorko kattohirttä, jotta pöly rapisi alas heidän päällensä. Väki nauroi ja huusi hänen ympärillään, tytöt seisoivat juurikuin olisi hengenveto käynyt heille vaikeaksi. Valtavat sävelet tulvailivat heidän välitsensä piirin sisään, jousen vaivasi aina kovemmin viulun kieliä ja kiihoitti uusiin ponnistuksiin. Niilokin siihen oli taipuvainen, kumarsi ruumistaan eteenpäin, otti juoksuaskeleita tahdin mukaan, suoristi selkäänsä ikäänkuin hyppyyn, mutta se oli narria vaan, veteli taaskin jalkojaan, ja juuri kun kaikkein vähin luultiin hänen hyppäystä ajattelevan, silloin kumisi saappaan korko kattohirressä, ja vielä uudelleen, toistamiseen monta kertaa, sitten kuperkeikkaa eteenpäin ja taaksepäin, ja joka kerran tuli hän yhtä osavasti jaloilleen. Hän ei tahtonut enää pitkittää. Viulu teki muutamia ravakkaita käänteitä pois nuotista, meni alas järeään ääneen, jossa se herposi ja sammui viimein pitkällä pyyhkäyksellä paasiin. Joukko hajosi; vilkas keskustelu, huuto ja pauhina lopettivat äänettömyyden. Niilo seisoi seinän vieressä; silloin lähenivät häntä Amerikalaiset tulkkineen ja antoivat hänelle viisitaalarisen kumpikin. Taaskin tuli hiljaisuus.

Amerikalaiset puhuivat jotakin tulkilleen; sitten kysyi tämä, jos hän tahtoisi palvelijan tapaisena seurata heitä matkalle; hän saisi palkkaa, mitä vaan tahtoisi. "Mihinkäs mentäisiin?" tiedusteli Niilo; joukko tunkeutui niin likelle heitä kuin mahdollista. "Ulos mailmaan", oli vastaus. "Koska?" kysyi Niilo, katsoi ympärilleen hehkuvin kasvoin, tapasi Böenin Birgit'in silmäyksen ja kiinnitti katseensa häneen. — "Viikon päästä, kun palajamme", kuului vastaus. — "Kenties olen silloin valmis lähtemään", vastasi Niilo punnitellen viisitaalarin rahoja käsissään. Hän oli nojannut toisen käsivartensa rinnallaan seisovan miehen olkapäähän, ja käsivarsi tärisi niin, että mies tahtoi häntä saada penkille istumaan.

"Vähät siitä", vastasi Niilo, otti muutamia horjuvia askeleita laattialle, sitten muutamia vakaita, kääntyi ja pyysi saada "hyppy-polskaa."

Tytöt olivat kaikki asettautuneet esiin. Hän katselikin kauan ja pitkään ympärillensä, meni sitten suoraa päätä yhden luokse, joka oli tummassa hameessa, ja se oli Böenin Birgit. Niilo ojensi hänelle kätensä ja tyttö antoi hänelle omansa molemmat; silloin Niilo veti suutansa nauruun, otti askeleen taaksepäin, tarttui toiseen tyttöön hänen rinnallaan ja tanssi vallattomasti pois. Birgitin kaula ja kasvot lensivät tulipunaisiksi. Varteva mies suopeilla kasvoilla seisoi hänen takanaan; tämä otti häntä kädestä ja lähti menemään — — Niilon jälessä. Niilo huomasi sen, ja lienee se kenties ollut varomattomuudesta, kun hän tanssitessaan tuuskasi heihin niin kovasti, että nämät kellahtivat nurin niskoin laattiaan. Naurua ja tohinaa nousi ympärillä. Birgit tuli viimeinkin jaloilleen, meni erillensä ja itki kovin.

Suopea-kasvoinen mies nousi hitaasti, meni suoraa tietä Niilon eteen, joka vielä tanssi. "Saat tauota hetkeksi", sanoi mies. Niilo ei ollut kuulevinaankaan, ja silloin otti mies häntä käsivarresta; Niilo repäsi itsensä irti ja katsoi häneen. "Minä en sinua tunne", sanoi hän naurahtaen. "Et, mutta nyt sinä tulet minun tuntemaan", sanoi suopea-kasvoinen ja antoi toista korvalle. Niilo, joka ei tiennyt sitä varoa, kaatui raskaasti selin teräväsyrjäiseen takkakiveen, aikoi samassa nousta pystyyn, mutta ei kyennyt; hän oli taittanut selkänsä.

Kampenissa oli muutos tapahtunut. Äidinäiti oli viime aikoina ollut kivulloinen, ja kun hän sen tunsi alkoi hän ahkerammin kuin ennen kerätä rahoja, saadakseen lunastushinnan lopun suoritetuksi. "Niin on sinulla ja pojalla mitä tarvitsette. Ja jos sinä tänne päästät jonkin sitä teiltä hävittämään, niin en minä haudassani lepoa saa." Tuonnempana syksyllä oli hänellä ollutkin se ilo, että saattoi kompuroita entiseen päätaloon loppuvelan kanssa, ja iloinen hän oli, kun taas istui penkillä ja saattoi sanoa: "Nyt se on tehty." Mutta samassa hän myöskin sai kuolintautinsa; hän tahtoi sänkyyn eikä noussut siitä enää. Tyttärensä hänen hautasi ja toimitti hänen haudalleen kauniin ristin, johon vainajan nimi ja ikä sekä virren värssy olivat piirretyt. Pari viikkoa myöhemmin oli vainajan musta pyhähame muutettu vaatteiksi pojalle, ja kun hän ne sai päällensä, kävi hän niin totiseksi, juuri kuin olisi äidinäiti kummitellut. Omasta ehdosta meni hän tuon isoränttisen hakakirjan ääreen, josta äidinäiti joka pyhä oli lukenut ja laulanut; poika avasi sen ja lehtien välissä oli äidinäidin lasisilmät. Niihin ei poika koskaan hänen eläessään saanut koskea; pelonalaisena otti hän ne käteensä, pani ne nenälleen ja katsoi niiden lävitse kirjaan. Kaikki kävi himmeäksi. Sepä kummallista, arveli poika; niillähän sitä äidinäiti oli Jumalan sanaa lukenut. Hän vei niitä kynttilää kohden katsoakseen, mikä niitä vaivasi ja samassa ne särkyivät että läjähti; — tuolla ne nyt olivat laattiassa…

Poika rupesi pelkäämään, ja kun ovi samassa aukeni, luuli hän jo äidinäidin tulevan sisään mutta se olikin äiti ja hänen takanaan kuusi miestä, jotka suurella töminällä kantoivat sisään jonkunlaista kantovuodetta, jonka he asettivat keskelle laattiaa. Ovi seisoi kauan auki heidän jälessään, ja huone jäähtyi.

Vuoteella makasi mustatukkainen ja kalveakasvoinen mies; äiti hyöri ympärillä ja itki; "nostakaa häntä varovasti sänkyyn", pyysi hän ja auttoi itsekin heitä siinä toimessa. Mutta aina sen mukaan kun miehet hänen kanssaan siirtyivät peremmäksi, oli jotakin heidän jalkojensa alla joka kitisi. "Oh, äidinäidin lasisilmät ne ovat", ajatteli poika, mutta ei hän sitä ääneen lausunut.

Kolmas luku.

Se tapahtui, niinkuin jo sanottiin, juuri syksyllä. Kahdeksan päivää senjälkeen, kun Räätäli-Niilo kannettiin Kampenin Margitin luokse, tuli Amerikalaisilta sana, että hän valmistautuisi matkaan. Hän silloin oihkaili kovissa vaivoissa ja hammasta purren tiuskasi hän: "Anna heidän mennä helvettiin!" Margit jäi seisomaan, niinkuin ei hän olisi vastausta saanutkaan. Hän huomasi sen ja toisti, harvaan ja väsyneenä: "Anna heidän — mennä."

Tuonnempana talvea pääsi hän senverran voimiinsa, että saattoi istua ylähällä, vaikka hän tosin iäksi oli terveytensä menettänyt. Kun hän ensimmäisen kerran kykeni oikein istumaan, otti hän viulunsa esiin, viritti, mutta tuli niin liikutetuksi, että hänen täytyi mennä sänkyyn takaisin. Hän oli harvapuheinen, mutta muuten hänen kanssaan tuli hyvin toimeen, ja aikaa voittain hän jo rupesi poikaa luettamaan ja ottamaan työtä kotiin. Kylään ei hän mennyt eikä niiden kanssa puheisin ruvennut, jotka häntä katsomassa kävivät.

Ensimmältä toi hänelle Margit uutisia kylästä; sen jälkeen kävi hänen mielensä synkeäksi; silloin herkesi Margit sitä tekemästä.

Tuonnempana keväällä istuivat hän ja Margit myöhempään kuin tavallisesti ja puhelivat illallisen jälkeen. Poika ajettiin silloin levolle. Jonkun aikaa sen jälkeen heitä kuulutettiin kirkossa, ja sitten menivät he vihille kaikessa hiljaisuudessa.

Hän oli mukana ulkotöissä ja järjesti kaikki taidokkaasti ja tyyneesti. Margit sanoi pojalle: "Hänestä on sekä hyötyä että iloa. Nyt tulee sun olla kuuliainen ja siivo, että olet hänelle mieliksi."

Margit oli kaikessa surussaan sangen hyvin säilyttänyt kauneutensa; hän oli punaverinen ja suuret silmänsä näyttivät vieläkin suuremmilta, kun niiden ympärillä oli sininen kehä. Hänellä oli paksunlaiset huulet, ympyriäiset kasvot, ja hän näytti niin tanakalta ja terveeltä, vaikka ei hänellä suuria voimia ollut. Siihen aikaan hän oli kauniimman näköinen, kuin ennen milloinkaan, ja alituisesti hän lauloi, niinkuin tapansa oli työtä tehdessä.

Iltapuolella eräänä sunnuntaina menivät isä ja poika pelloille katselemaan, kuinka oraat ottivat varttuakseen. Arne hyppeli isänsä ympärillä ja ampui nuolella ja jousella; Niilo oli sen itse pojalle tehnyt. Sillä tavoin he kulkivat suoraan sitä tietä kohden, joka kirkolta ja pappilasta vei alas niin sanotulle tasa-maalle. Niilo istahti kivelle tien viereen ja lankesi ajatuksiin; poika kiiti nuolen perässä pitkin tietä kirkolle päin. "Ei liian pitkälle", sanoi isä. Juuri kun poika parasta kättä laukkasi, pysähtyi hän ikäänkuin kuuntelemaan. "Isä, minä kuulen soittoa." Isä kuunteli myöskin; he kuulivat viulun soittoa, jota väliin huuto ja vallaton räyhy hämmensivät; mutta juuri kuin alustana kuului taukoamatta kärryjen rätinää ja kavion töminää; se oli hääväkeä, kuin palasi kotiin kirkosta. "Tule tänne poika!" ja Arne kuuli jo äänestä, ettei ollut viipymistä. Isä oli kiireesti nousnut ja kätkeytynyt suuren puun taakse; poika jälessä; — "ei tänne, — tuonne!" poika joutuisasti kyyryyn pensaan taakse. Häämatkue jo kääntyi koivumetsän kulmasta; he ajoivat rajusti täyttä ravia, hevoset olivat valkoisessa vaahdossa, juopuneet miehet huusivat ja loilottivat; isä ja poika lukivat kuinka monta oli hevosta ja saivat kumpikin neljätoista. Ensimmäisessä istui kaksi soittajaa, ja heleästi kaikkui häämarssi selkeässä ilmassa: pieni poika seisoi takana ajamassa. Toisessa hevosessa oli morsian, ruunu päässä, hän oli pitkäkasvuinen, istui suorana ja loisti päivänvalossa; hän naurahteli, ja suu vetääntyi toiselle poskelle; hänen rinnallaan istui suopeakasvoinen mies sinisissä vaatteissa. Saattoväki tuli jälessä, miehet istuivat naisten polvilla, pienet pojut olivat takana ja juopuneet miehet ohjissa; kuusi henkeä istui kussakin hevosessa, viimeisessä hevosessa istui kyökkimestari ja piti viina-ankkuria sylissään. Huutaen ja laulaen he kulkivat sivu, menivät suinpäin mäkeä alas; viulunsoitto, kirkuminen ja kärryjen rätinä kuului heidän jälkeensä tomunryöpystä, tuuli kantoi vielä erinäiset äänet ylös ilmaan, mutta pian kuului vaan tohiseva kohu, ja sitten kaikki hiljeni. Niilo seisoi vielä liikkumattomana; takana päin rapisi, hän kääntyi; se oli poika, joka kömpi pensaasta esiin.

"Kuka se oli, isä?" Mutta poika hiukan vavahti, sillä isä oli ilkeän-näköinen. Arne seisoi äänettömänä paikallaan ja odotti vastausta; sitten hän seisoi sentähden, ettei mitään vastausta saanut. Vihdoin hänen kärsivällisyytensä loppui ja taas hän uskalsi kysyä: "Joko mennään?" Niilo katseli vieläkin juurikuin hääväen jälkeen, tointui nyt ja lähti menemään; Arne jälessä. Hän pani nuolen jouseen, laukasi ja juoksi nuolen perässä. "Älä sotke niittyä", lausui Niilo jyrkästi. Poika antoi nuolen jäädä ja tuli takaisin. Hetken kuluttua hän sen oli jo unhottanut, ja kun isä kerran pysähtyi seisomaan, laskeutui hän alas ja heitti kuperkeikkaa. "Älä sotke niittyä, sanon minä"; häntä siepattiin toisesta kädestä, jotta se oli vähällä sijoiltaan mennä. Sitten hän kulki hiljaisesti jälessä.

Margit odotti heitä ovella; hän oli juuri tullut karjapihasta, jossa hänellä varmaankin oli ollut kova työ, sillä hiukset olivat vanukkeessa, paita oli likainen, hame samoin; mutta hän seisoi ovella ja hymyeli: "Lehmistä oli pari raastanut itsensä irti ja menneet haaskiolle; nyt ne ovat kiinni jälleen." — "Saattaisit kuitenkin vähän siistiä itseäsi näin pyhäpäivänä", lausui Niilo, mennessään hänen sivutsensa tupaan. — "Niin, nyt saattaa kyllä siistiä itseään, kun työt ovat tehtynä", vastasi Margit ja meni jälessä. Hän rupesi heti pukeutumaan, ja sitä tehdessään hän lauloi. Margit lauloi jokseenkin hyvin, mutta väliin oli hänen äänensä vähän sorroksissa. "Älä siinä vinguta!" tiuskasi Niilo, hän oli heittäytynyt selälleen sänkyyn. Margit taukosi. Nyt syöksi poika sisään. "Siellä tulee suuri musta koira pihaan, se on niin ruma…!" — "Suu kiinni, poika!" huusi Niilo sängystä ja kurotti jalkaansa lyödäkseen sitä laattiaan; "hitto, mitä elämää se poika aina pitää!" jupisi hän ja veti jalkansa taas takaisin. Äiti häristi pojalle. "Näethän, ettei isä ole roveissaan", lausui hän. "Etkö tahtoisi vähän väkevätä kahvia siirapin kanssa?" kysyi Margit; hän koetti saada miestään hyvälle tuulelle jälleen. Semmoista juomaa oli äidinäiti pitänyt hyvänä, ja moni muu myöskin. Niilo siitä ei välittänyt, mutta oli kuitenkin juonut muiden mukaan. "Etkö tahtoisi vähän väkevätä kahvia siirapin kanssa?" kysyi Margit uuhelleen, hän kun ei ensi kerralla saanut vastausta. Niilo nousi molemmille kyynäspäilleen ja tiuskasi: "Luuletko minun tahtovani särppiä sitä sotkua?" — Margit hyvin kummastui, otti pojan mukaansa ja lähti tuvasta.

Heillä oli paljon askaroimista ja hommaa ulkona, eivätkä tulleet sisään ennenkuin illalliselle. Silloin oli Niilo poissa. Arne lähetettiin ulos isää huutamaan, mutta poika ei häntä löytänyt. He odottivat siksi kun ruoka oli melkein kylmää, silloin he atrioitsivat, mutta Niiloa ei vieläkään kuulunut tulevaksi. Margit kävi levottomaksi, laittoi pojan maata ja istui odottamaan. Kohta puoliyön jälkeen Niilo viimeinkin tuli. "Rakkahani, missä sinä olet viipynyt?" kysyi Margit. "Se ei sinua liikuta", vastasi mies ja istautui säveästi penkille. Hän oli juovuksissa.

Sen jälkeen oli Niilo usein kylässä ja joka kerran hän palasi sieltä juopuneena kotiin. "Minä en kestä olla täällä kotona sinun kanssasi", lausui hän kerran kylästä palatessaan. Margit koki tyyneellä mielellä pitää puoliansa, mutta silloin löi Niilo jalkaansa laattiaan ja käski häntä pitämään suutansa kiinni: jos hän oli juovuksissa, niin oli se Margitin syy; jos hän oli paha, niin oli sekin hänen syynsä; ja vaivaiseksi ja onnettomaksi ihmiseksi koko elinajakseen oli hän tullut juuri Margitin ja sen helvetin pojan tähden, joka hänellä oli. "Mitä varten sinä aina juoksit mun perässäni?" uikutti hän ja itki. "Mitä pahaa minä olin tehnyt, ett'et saattanut antaa mun olla rauhassa?" — "Mutta Herra minua hyvästi siunatkoon", lausui Margit, "minäkö sinun perässäsi juoksin?" — "Niin, juuri sinä!" huusi hän ja nousi seisoalleen, ja itkien jatkoi hän: "Nyt olet sen viimein saanut sille kannalle, kuin olet tahtonutkin. Täällä minä raastan nyt puusta puuhun ja katselen joka päivä omaa hautaani. Mutta minä olisin voinut elää loistossa seudun uhkeimman talontyttären kanssa, minä olisin voinut matkata niin pitkälle kuin aurinko valonsa luo — ellette sinä ja se kirottu poikasi olisi asettuneet tielleni." — Margit koki taaskin puoliaan pitää: "Pojan syy se nyt ei kumminkaan missään tapauksessa ollut." — "Ellet tuki suutasi, saat lanan poskellesi!" ja hän löi Margitia.

Kun hän seuraavana aamuna oli maannut itsensä selväksi, oli hän kovin häpeillään ja käyttihe siivosti varsinkin poikaa kohtaan. Mutta piakkoin hän taaskin oli juovuksissa ja silloin hän Margitia löi; viimein hän löi äitiä melkein aina kuu hän juovuksissa oli; poika itki ja voivotteli; silloin lyötiin häntäkin. Väliin hän sitä katui niin syvästi, että hänen täytyi lähteä kylään. Samaan aikaan alkoi hän taaskin haluta tansseihin, soitti niinkuin ennenkin ja otti pojan mukaansa viulun laatikkoa kantamaan. Siellä näki poika yhtä ja toista. Äiti itki sitä kun pojan piti mukana olla, mutta ei tohtinut isälle mitään sanoa. "Pysy Jumalassa äläkä mitään pahuutta opettele", varoitti hän poikaa ja hyväili häntä. Mutta tanssitiloissa oli kovin hupaista, ja täällä kotona äidin luona ei hupaista ollut. Hän vieraantui aina enemmän äidistä ja vetääntyi isään; äiti näki sen ja oli ääneti. Tanssitiloissa oppi poika paljon lauluja, ja niitä hän lauleli sitten kotona; se huvitti isää, ja väliin tapahtui, että poika sai hänet nauramaan. Se poikaa taas miellytti ja nyt hän opetteli niin paljon lauluja kuin mahdollista oli; pian huomasi hän minkälaiset laulut isää parhaiten miellyttivät, ja mikä niissä isää nauratti. Jos nyt ei lauluissa sattunutkaan sentapaista olemaan, sepitti hän sen itse niihin, niin hyvin kuin hän taisi, ja siinä hän aikaiseen harjaantui panemaan sanoja nuotille. Herjauslauluja ja rumia asioita niistä ihmisistä, jotka varoihin ja hyviin voimiin olivat tulleet, isä mieluummin kuunteli ja niitä poika lauloi.

Äiti tahtoi perältäkin ottaa poikaa mukaansa navettaan iltasilla; poika haki monenlaisia esteitä siitä päästäkseen; mutta kun ne eivät auttaneet ja hän oli pakoitettu sinne menemään, puhui äiti hänelle kauniisti Jumalasta ja hyvästä ja lopetti tavallisesti vetämällä kovasti itkien poikaa luokseen, pyytäen, rukoillen häntä pahuutta välttämään.

Äiti luetti poikaa ja hän oli mahdottoman hyvä oppimaan. Isä siitä oli ylen ylpeä ja antoi pojan tietää, varsinkin juovuksissa ollessaan, että hän oli perinyt isänsä ymmärryksen.

Tanssitiloissa, kun hän tuli päihinsä, sai isä tavakseen kehoittaa poikaa laulamaan väelle. Poika lauloi laulu laululta, väki nauroi ja räyhäsi; mieltymys huvitti melkein enemmän poikaa kuin isää, ja viimeiseltä ei tahtonut lauluista loppua tullakaan. Huolelliset äidit, jotka siitä kuulivat, menivät Margitin luokse ja antoivat hänelle siitä tietoa, sillä laulujen sisällys ei aina ollut parhainta laatua. Äiti otti pojan kahdenkesken ja kielsi häntä kaiken hyvän nimessä laulamasta senlaisia lauluja, ja nyt tuntui pojasta kuin olisi äiti vastaan kaikkea mikä vaan hänelle huviksi oli. Ensikerran hän kertoi isälle mitä äiti oli sanonut. Äiti sai siitä paljon kärsiä niin pian kun isä oli juovuksissa, sitä ennen ei hän milloinkaan mitään puhunut. Mutta silloin poika myöskin ymmärsi, mitä hän oli tehnyt, ja hän rukoili tunnossaan Jumalaa ja äitiä sen hänelle anteeksi antamaan, vaan ei se tullut häneltä julkisesti tehdyksi. Äiti oli yhtä ystävällinen kuin ennenkin, ja se pojan mieltä karvasteli.

Kerran hän sen kuitenkin unhotti. Hänellä oli taipumus osata jäljitellä kaikkia ihmisiä; varsinkin oli hän mestari matkimaan heidän puhettaan ja lauluaan. Äiti tuli kerran sisään juuri pojan huvitellessa isää tällä taidolla, ja isän juolahti päähän, äidin jälleen ulosmentyä, että poika matkisi myöskin tämän laulua. Poika ei siihen ensin myöntynyt, mutta isä, joka oli sängyssä pitkällään, ja nauroi että oli kuolla, tahtoi kiven kovaan häntä jäljittelemään myöskin äidin laulua. Hän on poissa, arveli poika, eikä voi sitä kuulla, ja nyt hän lauloi niin, kuin äiti välistä lauloi, kun ääni oli sorruksissa ja hän oli itkemäisillään. Isä nauroi, jotta poikaa melkein kammoitti, ja hän taukosi itsestään laulamasta. Silloin tuli äiti sisään kyökistä, katsoi poikaan pitkällä ja raskaalla silmäyksellä, meni kaapille kehloa ottamaan ja vei sen ulos.

Pojan koko ruumis kävi tulikuumaksi; äiti oli kuullut kaikki. Hän hyppäsi alas pöydältä, jolla oli istunut, meni ulos, heittäytyi maahan ja olisi tahtonut haudata itsensä turpeen alle. Ei hänellä ollut lepoa ollenkaan, hän nousi ylös ja aikoi lähteä kauemmaksi. Hän meni luhan ohitse, ja sen takana istui äiti neuloen uutta hienoa paitaa juuri hänelle. Ennen oli hän tavallisesti neuloessaan laulanut jotakin virttä. Mutta nyt ei Arne voinut kestää kauemmin; hän heittäytyi ruohoon alas äitinsä eteen, loi silmänsä ylös häneen, ja itki, jotta koko ruumiinsa tärisi. Äiti päästi työnsä ja otti pojan pään käsiensä väliin. "Arne rankka!" sanoi hän ja nojasi päänsä alas pojan päätä vasten. "Tiesin kyllä sinun perijuurin olevan hyvän", lausui äiti ja suuteli pojan hiuksia. "Äiti, älä kiellä sitä kuin sinulta nyt pyydän", puhkesi poika viimeinkin puhumaan. — "Sinä tiedät, etten sitä te'e", vastasi äiti. Arne koki pidättää itkuansa, ja kätkien päänsä äidin helmaan, änkytti hän: "Äiti — laula minulle jotakin." — "Armahani, enhän minä osaa", vastasi äiti hiljaa. — "Äiti, laula minulle jotakin", rukoili poika, "taikka en luule koskaan voivani katsoa sinua silmiin." Äiti silitteli hänen hiuksiaan, mutta ei virkannut mitään. "Äiti, laula, laula, kuuletkos! Laula!" pyysi ja rukoili hän, "taikka menen minä niin kauas pois, etten enää ikinä tule kotiin jälleen." Ja kun hän, viidennellätoista vuodellaan, kuin hän oli, makasi siinä, pää äitinsä sylissä, alkoi äiti hänelle laulaa:

    Herra, oi, lapsen säilyä suo,
    Leikkivän tuoll' liki rantaa!
    Suo Pyhän Henkes käydä sen luo,
    Suo hänen kättähän antaa
    Pohja on lieju ja ves syvä on;
    Hän kätehen vaan tarttukohon,
    Niin pitelee käsi kyllä
    Lastani vaarass' yllä.

    Äiti se arkana kuultelee,
    Josko jo kuulisi lastaan,
    Käy oven luokse ja huutelee,
    Ääntä ei hälle soi vastaan;
    Miettivi: hällä ei vaaraakaan,
    Häntä jos henkesi läsn' on vaan;
    Jesus, sen veli, varmaan
    Tuo sen luo emo-armaan.

Hän lauloi useampia värssyjä. Arne makasi hiljaa; siunattu rauha lankesi hänen ylitsensä ja sen alla tunsi hän virvoittavan väsymyksen. Viimeiset sanat, jotka hän vielä selvästi kuuli, olivat Jesuksesta; ne seurasivat häntä kirkkaasen valoon, jossa kaksi- tai kolmetoista ääntä lauloi; mutta äidin ääni kuului kaikkien yli. Kauniimpaa ääntä hän ei koskaan ollut kuullut; hän halusi laulaa samalla tavalla. Hän luuli siihen pystyvänsä, jos hän vaan saattaisi oikein hiljaa laulaa, ja nyt hän lauloi hiljaa, aina hiljempää ja hiljempää, ja hänestä alkoi jo tuntua melkein autuaalliselta, kuu hän ihastuneena sovitti äänensä ja sillä kertaa kaikki katosi. Hän heräsi, katsoi ympärilleen ja kuunteli, mutta ei kuullut muuta kuin tuon ikuisen ja voimakkaan kosken kohinan ja samalla likeisen, heti luhan ohitse juoksevan puron hiljaisen, taukoomattoman lirinän. Äiti oli poissa; hän oli pannut oman röijynsä ja tuon puolitekoisen paidan pojalle päänalaiseksi.

Neljäs luku.

Kun nyt oli tullut se aika, jolloin elukat olivat paimennettavat metsässä, tahtoi Arne käydä karjassa. Isä oli sitä vastaan; eihän poika ennenkään ollut karjassa käynyt, ja nyt hän oli viidennellätoista vuodellaan. Mutta niin hyvin tiesi poika asiansa ajaa, että hän pääsi tahtonsa perille, eikä hän koko kevään, kesän eikä syksyn kuluessa ollut kuin makaamassa kotona, muuten hän oleskeli metsässä yksinään niin pitkä kuin päivä oli.

Kirjat vei hän mukanaan tuonne ylös. Hän luki ja piirteli kirjaimia puiden kuoriin; hän käyskenteli ja mietti, lauloi ja haluili; mutta kun h&n iltasilla palasi kotiin, oli isä useimmiten juovuksissa, löi äitiä, jätti aina väliin hänen ja koko kylän ja antoi ymmärtää, että hän kerran olisi voinut matkustaa kauas pois. Silloin tuli pojallekin matkahalu. Huonosti oli laita täällä kotona, ja kirjat kehoittivat lähtemään ulos mailmaan, ja väliin tuntui ilmakin houkuttelevan pois noiden korkeiden tunturein tuolle puolen.

Sattui hän kerran kesäsydännä tapaamaan Riston, katteinin vanhimman pojan, joka yhdessä renkipojan kanssa tuli metsään hevosia hakemaan saadakseen ratsastaa kotiin. Hän oli pari vuotta Arnea vanhempi, ketterä ja lystikäs, muuttelevainen kaikissa ajatuksissaan, mutta kaiken tämän ohessa päätöksissään vakaa. Hän puhui pikaa ja katkomalla, mieluimmin kahdesta asiasta yhtä haavaa, ratsasteli ilman satulatta, ampui lintuja lennosta, pyysi kaloja kärpäsellä syöttinä, ja oli Arnen mielestä kaikessa verraton. Hänellä oli myöskin halu lähteä matkustelemaan ja hän kertoi Arnelle vieraista maista, jotta koko mailma kirkastui heidän ympärillään. Hän huomasi Arnen lukuhalun, ja nyt hän toi sinne ylös hänen luettavakseen niitä kirjoja, joita hän itse oli lukenut; aina sen mukaan, kun Arne oli ne lukenut, sai hän uusia; Risto istui siellä sunnuntaisin itse ja auttoi häntä saamaan tolkkua maantieteestä ja kartasta, ja niin uutteraan Arne luki kaiken kesää ja syksyä, että hän kävi laihaksi ja huonon-näköiseksi.

Talvenaikaan annettiin hänen lukea kotona, osaksi sentähden, kun hänen keväällä oli meneminen rippikouluun, osaksi myöskin, kun hän aina tiesi saada isän myöntymään tuumiinsa. Hän alkoi ensiksikin käydä koulua; mutta siellä oli hänellä parhaana huvina, kun hän sai ummistaa silmänsä ja muistella kirjojaan kotona; eikä talollisten pojista enää enää yhdestäkään ollut hänelle kumppaniksi.

Ajan pitkään alkoi isä yhä enemmän rääkätä äitiä, ja samassa suhteessa hänen juomahalunsa ja ruumiilliset vaivansa yltyivät. Ja kun Arnen kuitenkin täytyi istua ja huvitella häntä, että äiti hetkeksi saisi rauhaa, ja kun hänen täytyi sitä tehdessä puhella semmoista, jota hän sydämestään halveksi, silloin syttyi hänessä viha isään. Sen hän kätki syvälle sydämensä pohjaan samoin kuin rakkautensa äitiin. Kun hän Ristoa tapasi, tulivat kirjat ja suuret matkat heti puheeksi; ei hän Ristollekaan puhunut, kuinka kotona oli laita. Mutta usein kun hän noiden avaralla pyöriväisten keskusteluin jälkeen yksinään vaelsi kotoa kohden ja mietti, mikä näky hänelle taas olisi tarjona, silloin hän itki ja rukoili Jumalaa ylhäällä tähtitarhassaan pitämään huolta siitä, että hän pian pääsisi matkoille.

Kesän tullen päästettiin Risto ja hän ripille. Heti sen jälkeen sai Risto tuumansa toimeen. Isän täytyi antaa hänen lähteä merille; hän lahjoitti Arnelle kirjansa, lupasi hänelle usein kirjoittaa ja läksi matkalle.

Nyt jäi Arne yksin.

Siihen aikaan sai hän uudelleen halun laulujen kirjoittamiseen. Mutta nyt hän ei enää vanhoja paikkaillut, vaan sepitti uusia, ja pani niihin sen, mikä häntä enin pahoitti.

Mutta hänen mielensä kävi kovin raskaaksi, ja suru pakahdutti laulut häneltä. Pitkät, unettomat yöt hän virui nyt vuoteella ja tuli vakuutetuin siitä, ettei hän enää voinut kestää täällä kauemmin, vaan että hänen täytyi lähteä kauas pois, hakea Ristoa — eikä hiiskua siitä kellenkään mitään. Hän ajatteli äitiään ja mietti mikä hänelle tulisi eteen eikä ollut voida häntä silmiin katsoa.

Silloin istui hän eräänä iltana myöhään ylähällä ja luki. Kun olo alkoi käydä liian tukalaksi, otti hän aina turvansa kirjoihin eikä huomannut, että ne vaan lisäsivät myrkkyä. Isä oli häissä, mutta häntä varrottiin kotiin sinä iltana; äiti oli väsynyt ja pelkäsi häntä, sentähden oli hän mennyt levolle. Arne hyppäsi ylös kun kova kolaus kuului oveen ja samalla joku pudota tömähti laattiaan porstuassa. Se oli isä, joka tuli kotia.

Arne töyttäsi oven auki ja katsoi häneen. "Sinäkö se olet, kiltti poikaseni, tule auttamaan isääsi ylös." Arne kantoi hänen sisään ja asetti hänen alas penkin nojaan. Sitten otti hän viulun laatikon porstuasta, toi senkin sisään ja sulki oven. "Niin, katso siitä vaan minuun, poikaseni; en minä ole kaunis nyt; eipä luulisi minua Räätäli-Niiloksi. Sen sanon… sulle, älä …. koskaan ryyppää viinaa; se on… perkele, mailma ja oma liha… hän seisoo ylpeitä vastaan mutta nöyrille hän antaa arvonsa… — Oh, voi minua, voi minua!… Kuinka syvään jo olenkin langennut."

Hän istui hetken ääneti, sitten hän itkien lauloi:

    "Vapahtajani laupias,
    Viel' auta mua armossas!
    Syvästi mä lankesin syntihin,
    Mut lapsesi viel' olen sittenkin!"

"Herra, en minä ole mahdollinen ettäs minun kattoni ala tulisit, mutta sano ainoastaan sana…" Hän heittäytyi suulleen, kätki kasvonsa käsiin ja hyrähti raivoisaan itkuun. Kauan hän makasi siinä, ja luki lauseita raamatusta, joita hän ei varmaankaan pariinkymmeneen vuoteen ollut lukenut: "Mutta vaimo tuli ja rukoili häntä ja sanoi: Herra, auta minua! — Mutta hän vastais ja sanoi! Ei ole kohtuullinen ottaa lasten leipää ja heittää penikoille. — Mutta vaimo vastais: Tosin, Herra, syövät penikatkin pöydän alla lasten muruista."

Hän vaikeni, mutta itki vielä enemmän, vaikka hiljaa.

Äiti oli aikoja sitten jo herännyt, vaan ei tohtinut nostaa päätänsä tyynyltä; mutta nyt miehen näin surkeasti itkiessä nojautui hän kyynäspäihinsä ja katsoi häneen.

Tuskin oli Niilo hänen hoksannut, ennenkuin hän huusi: "Katsotko sinä tänne, sinäkin, — tahdot kaiketi nähdä mimmoiseksi minut olet saanut. Niin tämän näköinen minä nyt olen, niinkuin näet!…" Hän nousi seisoalleen, ja äiti kätkeytyi vällyihin. "Älä mene piiloon, kyllä sinun kuitenkin löydän", lausui hän ja ojensi oikean kätensä hapuillen sänkyyn päin. — "Kitise, kitise!" lausui hän samalla kun vetäisi vällyt hänen päältään ja painoi etusormellaan hänen kurkkuansa.

"Isä!" varoitti Arne.

"Kuinka kurttuiseksi ja laihaksi sinä olet käynyt. Tässä ei pitkältä ole sisään. Kitise, kitise!" Äiti tarttui molemmin käsin vetotaudin-tapaisesti hänen käteensä, ei saanut sitä väistetyksi ja käpristyi yhteen myttyyn.

"Isä!" varoitti Arne.

"Ähä! tuliko sinuun nyt henkeä! Kuinka se narri väänteleksen! Kitise, kitise!"

"Isä!" varoitti Arne. — Tupa alkoi pyöriä hänen silmissään.

"Kitise, sanon minä!" — Äiti päästi hänen kätensä ja jätti itsensä altiiksi.

"Isä!" huusi Arne. Hän juoksi nurkkaan, jossa kirves oli…

"Onko se vaan kiusalla, kun sinä vaikenet? Olisi muuten parasta että sen välttäisit; minä olen saanut julman halun. Kitise, kitise!"

"Isä!" parkasi Arne ja tarttui kirveesen, mutta jäi seisomaan niinkuin naulattu, sillä samassa nousi isä pystyyn, päästi haikean huudon, otti rinnastaan ja kaatui selälleen; "Jesus Kristus!" sai hän sanotuksi ja makasi liikkumattomana.

Arne ei oikein tiennyt missä hän seisoi, taikka mitä hänellä oli edessään; hän ikäänkuin odotti, että tupa halkeaisi ja kirkas valo virtaisi jostakin sisään. Äiti alkoi hengittää, juurikuin vierittäisi hän jotakin raskasta päältään. Viimein hän nostatti päätään, näki isän makaavan laattialla pitkin pituuttaan ja pojan seisovan vieressä kirves kädessä.

"Herra, laupias Jumala! Mitä sinä olet tehnyt?" huusi hän, heitti alushameen ympärilleen ja läheni heitä. Silloin se oli kun Arne sai ääntä suustansa. "Hän kaatui itsestänsä", lausui hän hiljaa. "Arne, Arne, minä en usko sinua", intti äiti kovalla, nuhtelevalla äänellä; "nyt olkoon Jesus kanssasi!" ja hän heittäytyi itkien ja valittaen ruumiin yli. Mutta poika pääsi hurmauksesta, lankesi myöskin poltoilleen ja lausui: "Niin totta kuin armoa Jumalalta toivon, hän kaatui seisoaltaan tuossa paikassa.".. "Niin on Herra itse täällä käynyt", lausui äiti hiljaa, kyyristyi alas ja katsoi tuijottavin silmin ruumiisen.

Niilo makasi siinä niinkuin ennenkin kankeana, suu auki ja silmät selällään. Kädet olivat likentyneet toisiaan, aivankuin olisivat tahtoneet mennä yhteen, mutta eivät siihen kyenneet. "Ota kiinni isästäs, sinä joka olet väkevä ja auta minua, että saamme hänen sänkyyn." He tarttuivat kuolleesen ja veivät hänen sänkyyn; äiti painoi hänen suunsa ja silmänsä kiinni, asetti hänen suoraksi ja pani hänen kätensä ristiin.

He seisoivat nyt kumpikin ja katselivat häntä. Pitemmälle heistä tuntui tämä hetki, kuin koko heidän entinen elämänsä, ja kaikki, mitä he tätä ennen olivat kokeneet, oli verrattoman pientä tämän suhteen. Jos saatana itse oli täällä käynyt, niin oli kaikkivaltias Jumalakin saapuvilla ollut; heidän kohtauksensa oli ollut lyhyt. Kaikki edelliset olivat nyt ratkaistut.

Oli hiukan yli puoliyön, ja heidän tuli olla ruumiin luona päivän-nousuun saakka. Arne meni ja laittoi hyvän valkean piisiin, äiti istautui sen ääreen. Siinä istuessaan johtui hänelle mieleen, kuinka paljon pahoja päiviä hänellä oli Niilon kanssa ollut, ja silloin hän palavassa rukouksessa kiitti Jumalaa korkealla äänellä siitä, mitä hän oli tehnyt. "Mutta onpa minulla ollut muutamia hyviäkin päiviä", lausui hän ja itki, ikäänkuin olisi hän katunut sitä, josta äsken oli kiittänyt, ja lopuksi hän otti suurimman syyn itse päällensä, koska hän rakkaudesta vainajaan oli tehnyt vastoin Jumalan käskyä, ollut tottelematon äidilleen ja sentähden saanut rangaistuksensa juuri tästä syntisestä rakkaudestaan.

Arne istui häntä vastapäätä. Äiti loi silmänsä sänkyyn päin… "Arne, pane mieleesi, sinun tähtesi minä tätä kaikkea olen kestänyt"; hän itki ja ikävöitsi jotakuta hellää sanaa turvaksi omaa syytöstänsä vastaan ja lohdutukseksi tuleville ajoille. Poika värisi eikä voinut mitään vastata. "Sinä et koskaan saa minusta luopua", nyyhkytti äiti. — Silloin Arnelle kerrallaan selveni, kuinka hellä äiti oli hänelle ollut näinä murheen päivinä ja kuinka äärettömän turvattomaksi hän jäisi, jos poikansa hänestä nyt luopuisi. "En koskaan, en koskaan", kuiskasi Arne ja aikoi lähestyä äitiään, mutta ei ollut hänessä siihen kuntoa. He jäivät istumaan ja molempain silmistä tulvasi kyyneleitä. Äiti rukoili ääneen, milloin kuolleen, milloin pojan ja itsensä edestä, ja he itkivät, ja taas hän rukoili, ja taas he itkivät. Sitten lausui äiti: "Arne, sinulla on kaunis ääni, mene laulamaan jotakin isällesi."

Arne meni heti virsikirjaa noutamaan, otti valkean päreesen ja istautui päre toisessa kädessä, kirja toisessa päänaluisen kohdalle vuoteen viereen ja lauloi selkeällä äänellä virren 127 Kingolta:

    Pois viha, Herra armias, jo heitä;
    Kostajan' ällös rangaisko sa meitä!
    Meit' älä anna synnin kuoloon panna.
              Kosto pois kanna!

Viides luku.

Arne kävi harvapuheiseksi ja ihmisiä karttavaksi; hän paimensi karjaa ja sepitti lauluja. Hän tuli yhdeksäntoista vuotiaaksi, kääntyi kahdennellekymmenennelle ja aina hän vaan kävi paimenessa. Papilta hän lainaeli kirjoja ja luki; mutta siinä olikin kaikki, mitä hän eteensä otti.

Pappi vaati häntä ottamaan koulumestarin viran: "sillä paikkakunnan tulisi saada hyötyä hänen lahjoistaan ja tiedoistaan." Arne ei siihen mitään vastannut; mutta ajaessaan lampaitaan seuraavana päivänä sepitti hän tämän laulun:

    "Kili, pikku karitsa!
    Vaikka kyllä on kamala
    Kiipeillä kalliota,
    Tok' kello ohjeeks' ota!

    Kili, pikku karitsa!
    Turkistas ota vaari sa;
    Äit' äärell' iltakeiton
    Siit' tehdä tahtoo peiton.

    Kili, pikku karitsa!
    Koita kohta jo lihota;
    Kun kylliks' ehdit kasvaa,
    Saa äiti kaaliin rasvaa."

Eräänä päivänä kahdennellakymmenennellä vuodellaan sattui hän varomattomuudesta kuulemaan äitinsä ja entisen tilanomistajan vaimon keskustelua; he olivat epäsovussa yhteisesti omistamasta hevosestaan. "Minun täytyy odottaa, kuullakseni mitä Arne siitä sanoo", arveli äiti. "Tuo tyhjäntoimittaja", vastasi toinen; "hän luultavasti tahtoo hevosen kuleksimaan metsissä päivät pitkään, niinkuin hän itsekin tekee." Nyt äiti vaikeni, vaikka hän tähän saakka oli tiennyt hyvin asiaansa puolustaa.

Arne kävi tulipunaiseksi. Ei hänen koskaan ollut mieleensä juolahtanut, että äiti hänen tähtensä saisi pistopuheita; kenties hän oli niitä jo saanut montakin, Miksi ei äiti ollut siitä hänelle sanonut?

Hän mietti päänsä ympäri, ja nyt hänelle juohtui mieleen, ettei äiti häntä melkein milloinkaan puhutellut. Mutta eipä antanut hänkään juuri äidille puhetta; ketäpä hän ylipäätään puhutteli?

Monena sunnuntaina, kuu hän äänetönnä istui kotona, teki hänen mielensä lukea päivän saarnaa äidille, jonka silmät olivat heikot; hän oli liian paljon itkenyt aikanaan. Mutta se ei tullut häneltä tehdyksi. Monasti, kun kotona vallitsi hiljaisuus ja äänettömyys, aikoi hän tarjoutua lukemaan jotakin ääneen omista kirjoistaan. Mutta sekään ei tullut häneltä tehdyksi.

"Se saattaa olla yhdentekevä. Minä lopetan paimentamisen ja muutan alas äidin luokse." — Hän antoi päätöksen vakaantua muutamia päiviä; sillä välin hän vei karjaa kauas metsään ja sepitti erään laulun:

    "Kylästä poiss' on rauha, se metsässä on vaan;
    Ei kruununmies käy tänne, kuin sinne panttaamaan.
    Ei kirkonpenkeist' täällä. he tappele, kuin nuo:
    Spyst' ehkä, että niitä ei kenkään metsään tuo.

    Niin, metsäss' ain' on rauha! Vain haukka jolloinkin
    Varpusta koittaaksensa sen kaappaa kuusihin,
    Otuksen jonkun kotka jos tappaa kynsillään, —
    Se hyvä! muuten raukka ehk' kuolis ikävään.

    Puun yhden kaatavat he, ja toinen lahoaa;
    Karitsan kettu Mikko, kun päivä laskee, saa.
    Ja kettuun susi syöksi — sai kuolon kumpainen,
    Sill' ennen aamunkoita jo Arne ampui sen.

    Vaan tapausta metsä ja laakso haastaa vois!
    Vaan järjest' ota vaari ett'ei se haihtui pois.
    Voi! Isä, niin mä unta näin, poialt' iskun sai;
    En varmaan tiedä missä, mut helvetissä kai."

Hän tuli kotiin ja pyysi äitiä kuulustelemaan kylästä paimenpoikaa heille; itse aikoi hän nyt ruveta taloa hoitamaan. Niin kävikin, mutta äiti oli aina saapuvilla varoittamassa häntä liiallisesta rasituksesta työn teossa. Myöskin laittoi äiti tätä nykyä hänelle aina niin hyvän ruoan, että Arnea usein hävetti, mutta ei hän mitään sanonut.

Hän mietiskeli erästä viisua, jonka laulukertona oli "Tunturein tulle puolen!" Hän ei saanut sitä koskaan valmiiksi ja siihen oli parhaasta päästä syynä se, että hän tahtoi saada laulukerron joka toiseen riviin; sitten hän jätti koko laulun.

Mutta useat hänen lauluistaan tulivat tunnetuiksi ja ne kansaa miellyttivät; oli niitäkin, jotka mielellään olisivat tahtoneet häntä puhutella, varsinkin kun he hänen muistivat pienestä piimäsuusta saakka. Mutta Arne kammosi kaikkia, joita hän ei tuntenut ja luuli heistä pahaa enimmäkseen sentähden, että hän arveli heidän uskovan hänestä pahaa.

Kaikissa ulkotöissä oli hänellä apuna eräs keski-ikäinen mies, jota sanottiin Ylämaan-Knuutiksi. Tällä oli tapana useimmiten lauleskella, mutta aina hän vaan hyräeli yhtä ja samaa laulua. Kun tätä oli kestänyt pari kuukautta, oli Arnen mielestä aika kysyä eikö hän useampia osaisi. "En osaa", vastasi mies. Kului taas muutamia päiviä, ja kun mies jälleen hyräeli lauluaan, kysyi Arne: "Kuinka tulit sinä tämän ainoan laulun oppineeksi?" — "Tulimmahan vaan", vastasi mies.

Arne meni miehen luota suoraa tietä kotia; mutta siellä istui äiti itkien, jota hän ei sitten isän kuoleman ollut nähnyt. Hän ei ollut sitä huomaavinaankaan, ja kääntyi taaskin ovea kohden; mutta hän tunsi äidin katseen raskaana päällänsä ja se hänen pakoitti jäämään. — "Mitä sinä itket, äiti?" — Hetken aikaa oli hänen kysymyksensä ainoa äännähdys, kuin tuvassa kuului, ja sentähden se kaikui toistamiseen niin usein, että Arne vihdoin rupesi epäilemään, josko se oli lausuttu tarpeeksi lempeällä äänellä. Hän kysyi uudelleen: "Mitä sinä itket, äiti?"

"Oh, sitä en niin tarkoin tiedä"; mutta nyt hän itki vielä enemmän. Arne seisoi kauan, lausui sitten niin urhoollisesti kuin suinkin saattoi: "Jotakin sinulla on, jonkatähden itket." Taas tuli hiljaisuus. Äiti tunsi itsensä kovin syylliseksi, vaikka ei hän mitään ollut sanonut eikä mitään tiennyt. "Mieleni kävi muuten vaan niin raskaaksi", lausui hän. Hetken kuluttua hän lisäsi: "Olenhan minä ylipäätään niin onnellinen", ja taas hän itki.

Arne kiirehti ulos ja riensi suoraapäätä vuoren jyrkänteelle. Hän istautui alas ja siinä istuessaan hänkin itki. "Kunpa edes tietäisin minkätähden itken", lausui Arne.

Mutta ylempänä, uutisviljelyksellä istui Ylämaan-Knuuti ja lauloi:

    On Ingrid köyhä, ei hopeaa
    Eik' kultaa häll' olekaan,
    Villaista huntua pientä vaan
    Äitinsä hän talleltaa.

    Painettu kirjava huntu vaan
    On hällä linnikoton,
    Vanhempain muisto se hälle on
    Siis kallehin päällä maan.

    Hän vuoteen kahtehenkymmeneen
    Sit' tahoo ei kuluttaa!
    "Ma kannan kerta tuot' ihanaa,
    Kun käyn mä vihkimiseen."

    Ja vuoteen kolmehenkymmeneen
    Viel' olla se säilyss' saa!
    "Sen vast' otan, koska seisahtaa
    Suo Herra mun eteheen."

    Ja vuoteen neljähänkymmeneen
    Äit'-armahan hän kutomaa
    Tuot tallels' — "Etpä, ah, tulla saa
    Sa morsius-pukimeen."

    Kun sykkivin nyt sydämin hän käy
    Sit' arkustaan hakemaan,
    Voi kummaa, sielläpä lankaakaan
    Hunnustahan tuost' ei näy.

Arne kuunteli hartaasti ikäänkuin olisi kaukaa loukosta soitto kuulunut.
Hän meni ylös Knuutin luokse.

"Onko sinulla äiteä?" kysyi hän. — "Eikä ole." — "Onko sulla isää?"
— "Eikä ole sitäkään." — "Joko siitä on kauankin, kun he kuolivat?"
— "Kylläpä siitä jo aikoja on."

"Sinulla ei mahda olla monta, jotka sinusta pitävät?" — "Eikä niitä montaa ole." — "Onko täällä ketään?" — "Ei ole täällä." — "Mutta siellä kotipaikkeillasi?" — "Eipä ole sielläkään."

"Eikö sinulla sitten ole ketään, joka sinusta pitäisi?"

"Eipä niitä vaan ole yhtäkään."

Mutta Arne läksi hänen luotaan ja rakasti äitiään, jotta sydän löi kuin vasaralla ja kaikki kirkastui hänen ympärillään. Sinä taivaan Jumala, ajatteli hän, sinä olet hänen minulle antanut, ja niin äärettömän paljon rakkautta hänen kanssaan, ja minä sen lykkään luotani, — ja kerran kun sitä halajan, silloin häntä kenties ei ole! Hän tahtoi heti rientää äitinsä luokse, ellei muun tähden, niin saadakseen häntä vaan nähdä! Mutta tiellä juohtui äkkiä hänen mieleensä: "Ehkäpä hän piankin sinulta otetaan, rangaistukseksi siitä että hänestä olet niin vähän väliä pitänyt!" — Hän jäi seisomaan sille paikalle. "Kaikkivaltias Jumala, mikä neuvo mua silloin auttaisi!"

Hänestä tuntui juuri kuin olisi joku onnettomuus tapahtunut kotona; hän alkoi juosta ylös taloa kohden, kylmä hiki valui hänen otsaltaan ja jalat tuskin maata koskettivatkaan. Hän tempasi auki porstuan oven, mutta sisäpuolella oli heti aivan kuin rauha ilmassa. Hiljaa aukaisi hän tuvan oven. Äiti oli mennyt levolle, kuuvalo lankesi suoraan hänen kasvoihinsa, hän nukkui niin rauhallisesti kuin pienoinen lapsi.

Kuudes luku.

Muutamia päiviä senjälkeen päättivät äiti ja poika, jotka viimeisinä aikoina olivat enemmän kuin ennen seurustelleet toistensa kanssa, lähteä sukulaistensa häihin erääsen naapuritaloon. Äiti ei ollut sitten kuin tyttönä ollessaan käynyt missään kestissä.

He eivät tunteneet siellä kansaa paljon muuta kuin nimeltä, ja Arnesta se varsinkin oli kummallista, että he aina silmillään häntä seurasivat.

Kerran hänen porstuan läpi mennessään lausuttiin siinä eräs sana hänen jälkeensä; ei hän siitä varma ollut, mutta hän luuli sen kuulleensa, ja joka veripisara joutui hänessä liikkeesen, kun hän sitä ajatteli.

Hän ei heittänyt silmältä miestä, joka oli sen sanan lausunut; viimein hän istautui hänen rinnalleen. Mutta hänen pöytää lähestyessään luuli hän huomanneensa, että puhe käännettiin toisaalle.

"Mutta nyt kerron minä jutun, minä, joka todistaa, ettei mitään haudata niin syvään yöhön, ettei se sieltä viimein kumminkin tule päivän valoon", lausui mies ja Arnen mielestä hän samassa loi silmänsä häneen. Se oli ilkeän-näköinen mies, punaisella tukalla suuren, pyöreän otsan ympärillä. Korkealla sen alla oli pari hyvin pientä silmää ja pikkuinen nenänmöhkäre; mutta suu oli vallan suuri, huulet turpeat ja valvakkaat. Nauraessa näkyi häneltä kumpikin hammasrivi. Hän piti käsiään pöydällä; ne olivat suuret ja karkeat, mutta ranne oli kaiskera. Hänen katseensa oli niuha ja hän puhui pikaa vaikka vaivalla. Ihmiset häntä sanoivat "Suurisuuksi", ja Arne tiesi, että Räätäli-Niilo oli ennen aikaan pahasti menetellyt hänen kanssaan.

"Niin, paljon tässä mailmassa on syntiä; se istuu meitä likempänä kuin luulisimmekaan… Mutta yhden tekevä; nyt te saatte kuulla ilkeästä työstä. Ne, jotka ovat ikämiehiä, muistavat Alf'in, Pussi-Alf'in. 'Tulen kyllä jälleen!' sanoi Alf, se sananparsi on hänestä; sillä kun hän oli kauppansa lopettanut — ja se mies vaan osasikin kauppaa tehdä! — heitti hän pussin selkäänsä; 'tulen kyllä jälleen!' sanoi Alf. Hiton mies, kunnon mies, karski mies tuo Alf, Pussi-Alf!…

"Niin hänestä ja Suurkähnyksestä aion kertoa. Suurkähnys — kyllähän te hänen tunsitte? — suuri hän oli ja kähnys hän myöskin oli. Hän katseli liiemmäksi erästä pikimustaa hevosta, jota Pussi-Alf juoksutteli ja hypitteli kuin heinäsirkkaa. Ja ennenkuin hän siitä tiesikään oli Suurkähnys tullut antaneeksi viisikymmentä taalaria pahuuksesta! Suurkähnys kiipesi kääsiin niin pitkä kuin oli, ajellakseen muka herroiksi viisikymmentaalarisella konillaan, mutta nytkös hän sai lyödä ja kiroilla, jotta mailma musteni — hevonen lensi kuitenkin kaikkia ovia ja seiniä vastaan, jotka vaan eteen sattuivat — sillä se oli umpisokea!

"Sitä myöten nämät kaksi tappelivat siitä hevosesta joka paikassa, juuri kuin pari kylänrakkia. Suurkähnys tahtoi rahojaan takaisin; mutta äläs vielä, että sai kahta tanskalaista killinkiäkään. Pussi-Alf häntä kuritti että harjakset höyrysivät. 'Tulen kyllä jälleen!' sanoi Alf. Hiton mies, kunnon mies, karski mies tuo Alf, Pussi-Alf!

"Mutta mies, sillä kertaa vaan Pussi-Alf ei tullutkaan jälleen moneen hyvään päivään.

"Lieneepä siitä ollut jo noin kymmenkunta vuotta, kun hänen peräänsä kuulutettiin kirkossa; sillä hänelle oli langennut hirmuisen suuri perintö. Suurkähnys oli silloin siellä. 'Sen kyllä tiesin', sanoi hän, 'että rahat ne Pussi-Alfia peräänkuuluttavat, mutta ei ihmiset.'

"Nyt puhuttiin sinne tänne kadonneesi miehestä. Ja niinkauan sitä puhuttiin kunnes saatiin selville, että häntä oli viimeksi nähty tällä puolen soramäen, mutta ei tuolla puolen. Niin, muistatte kaiketi tien, joka vie soramäen yli, vanhan tien?

"Mutta Suurkähnys oli tullut mahtiin ja voimaan viimeisinä aikoina, niin irtaimen kuin kiinteän puolesta. Sitä paitse oli hän käynyt jumaliseksi, ja kaikki sen tiesivät, ettei hän ilman aikojaan jumaliseksi ruvennut, — hän enemmän kuin muutkaan ihmiset. Tästä kaikesta syntyi nyt puhetta.

"Siihen aikaan se oli kuu uusi maantie piti laitettaman soramäen tien sijaan; ennen mailmassa ihmiset kulkivat suoria teitä ja sen tähden olivat he laittaneet maantien mäen yli; mutta nyt he tahtoivat kulkea tasaisia teitä, ja sentähden käy se nyt alhaalta pitkin joen vartta. Siellä louhittiin ja särettiin, jotta luuli koko mäki aiottavan saada pois. Siellä kävi herroja kaikenlaisia, mutta maaherra useimmiten, sillä hänellä on kahdenkertainen vapaakyyti. Ja eräänä päivänä kun yksi miehistä soraa kaivaessaan kumartui ottamaan kiveä maasta, sai hän sen asemesta kouraansa ihmisen käden, joka pisti esiin soran alta, ja niin väkevä oli se käsi, että hän, joka sen sai kouraansa, kellahti selälleen. Mutta mies, joka sen sai, oli juuri Suurkähnys, — Nimismies matkusteli siellä siihen aitaan; häntä haettiin, ja kokonaisen miehen luut kaivettiin ylös. Tohtori kanssa haettiin saapuville; hän asetti luut niin konstikkaasti kokoon, ettei siinä puuttunut muu kuin liha. Mutta ihmiset arvelivat sen luurangon olevan juuri samaa kokoa kuin kadonnut Pussi-Alf. 'Tulen kyllä jälleen', sanoi Alf.

"Itse kustakin oli se vähän merkillistä, että kuolleen käsi oli saanut semmoisen miehen kumoon heitetyksi kuin Suurkähnys oli, vaikkei se edes lyönytkään. Nimismies häntä siitä ahdisteli aikalailla, — tietysti kuitenkin vaan kahdenkesken. Mutta Suurkähnys silloin kiroili ja manasi, jotta mailma musteni nimismiehen silmissä. 'No, no', sanoi nimismies, 'jos sinä viaton olet, on sinussa kyllä miestä makaamaan samassa huoneessa luurangon kanssa?' — 'On kyllä minussa siihen miestä', arveli Suurkähnys. Ja nyt sitoi tohtori luurangon nivelet yhteen, ja pani sen sänkyyn parakissa. Toiseen sänkyyn piti Suurkähnyksen ruveta maata; mutta nimismies kääriytyi viittaansa ja kyyristyi ulkopuolelle seinän viereen. Kun pimeä tuli ja Suurkähnyksen piti menemän makuutoverinsa luokse, sulkeutui ovi aivan kuin itsestään hänen jälkeensä, ja hän jäi pimeään seisomaan. Mutta Suurkähnys alkoi laulella virsiä, sillä hänellä oli hyvä ääni. 'Minkätähden sinä virsiä laulelet?' kysyi nimismies seinän takaa. 'Tietämätöntä, jos hänellä on ollut lukkaria', vastasi Suurkähnys. Sitten hän alkoi rukoilla niin voimakkaasti, kuin suinkin voi. 'Mintähden sinä rukoilet?' kysyi nimismies seinän takaa. 'Hän varmaankin on ollut suuri syntinen', vastasi Suurkähnys. Vihdoin kaikki hiljeni ja nimismies oli jo vähällä nukkua. Mutta äkkiä parkaistiin sisällä, jotta koko hökkeli tärisi: 'Tulen kyllä jälleen!' — Lemmon jyräkkä ja meteli siellä samassa syntyi; 'anna paikalla tänne viisikymmentä taalariani', karjui Suurkähnys keskellä laattiaa ja luuranko oli hänen päällään…"

Pöydän ympärillä vallitsi hetkinen äänettömyys. Vihdoin sanoo eräs, savipiippua sytyttäessään: "Hän tuli muistaakseni hulluksi senjälkeen." — "Niin tulikin."

Arne tunsi, että he häneen katsoivat, eikä hän sentähden voinut silmiään maasta nostaa. "Sanon vieläkin kerran", toisti ensimmäinen puhuja, "ettei mitään haudata niin syvälle yöhön, ettei se sieltä viimein kumminkin tule päivän valoon." — "Ei, mutta minäpä teille nyt kerron pojasta, joka löi omaa isäänsä", lausui eräs valkotukkainen ja pulsakka-kasvoinen mies. Arne ei tiennyt millä paikalla hän istui.

"Se oli eräs hyvä tappelija, suurta sukua Hardangerista; hän kaasi maahan monta ihmistä. Hän oli isänsä kanssa riidassa, eikä hänellä niinmuodoin ollut rauhaa kylässä, ei kotona.

"Itse tuli hän siitä kahta ilkeämmäksi ja isä häntä nuhteli. 'Minä en anna kenenkään komentaa itseäni', sanoi poika. 'Minulla siihen on valta, niinkauan kuin elän", vastasi isä. — 'Ellet tuki suutasi hyvällä, niin minä sinua lyön', sanoi poika ja nousi seisoalleen. — 'Koeta päälle jos rohkenet, mutta ei sinulle silloin hyvin käy tässä mailmassa', vastasi isä ja nousi myöskin ylös. — 'Niinkö luulet?' poika kävi päälle ja kaasi hänen maahan. Isä ei noussutkaan, vaan pani kädet ristiin rinnalleen ja antoi pojan tehdä niinkuin tahtoi.

"Poika löi isäänsä, tarttui häneen kiinni ja laahasi häntä ovea kohden. — 'Minä tahdon saada kotirauhaa!' huusi hän. — Mutta kun he tulivat ovelle, kohotti isä ruumistaan. 'Ei ovea edemmäksi', lausui hän, 'sillä niin pitkälle minä aikanani isääni laahasin.' Poika ei siitä välittänyt, vaan veti pään kynnyksen yli. 'Ei ovea edemmäksi, sanon minä!' — vanhus kavahti seisoalleen, löi pojan maahan ja antoi hänelle selkään kuin pienelle lapselle."

"Tuo oli ilkeätä", sanoivat useat. "Ei hän toki mahtanut lyödä isäänsä", luuli Arne jonkun sanoneen, mutta ei hän siitä varma ollut.

"Nytpä kerron minä Teille jotakin", lausui Arne; hän nousi seisoalleen kalman vaaleana eikä oikein tiennyt, mitä hän aikoi sanoa. Hänen silmissään vaan sanat pyörivät kuin suuret lumihiuteet; "minä vaan kerron, mitä sattuu!" ja hän alkoi:

"Haltija tapasi kerran tiellä pojan, joka itki. 'Mitä sinä enin pelkäät', kysyi haltija, 'itseäsi vaiko muita?' Mutta poika itki sitä, kun hän oli yöllä uneksinut, että hänen oli täytymys tappaa ilkeä isänsä, ja sentähden hän vastasi: 'Minä pelkään enin itseäni.' — 'Niinpä ole rauhassa itseltäsi, äläkä enää koskaan itke, sillä tästälähdin saat sinä vaan käydä sotaa muiden kanssa.' Ja haltija meni tiehensä. Mutta ensimmäinen ihminen, joka tuli poikaa vastaan, nauroi hänelle, ja sentähden täytyi pojan nauraa takaisin. Toinen, jonka hän tapasi, löi häntä: pojan täytyi puolustaa itseään ja löi takaisin. Kolmas, joka tuli vastaan, tahtoi häntä tappaa, ja sentähden täytyi pojan tappaa hänet. Mutta kaikki ihmiset häntä panettelivat, eikä pojalle sen vuoksi tullut muu neuvoksi kuin panetella heitä takaisin. He sulkivat häneltä kaappinsa ja ovensa, ja hänen täytyi varastamalla hankkia tarpeensa; yörauhaakaan hän ei saanut muutoinkuin varastamalla. Kun hänen ei sallittu hyvää tehdä, teki hän pelkkää pahaa. Silloin sanottiin kylässä: 'Siitä pojasta meidän täytyy päästä; hän on niin ilkeä', ja eräänä päivänä he ottivat häneltä hengen. Mutta poika ei ollenkaan tiennyt pahaa tehneensä, ja sen tähden hän kuolemansa perästä tulla kapueli suoraa tietä taivaasen. Siellä istui penkillä isä, jota hän todenperään ei ollutkaan tappanut, ja häntä vastapäätä toisella penkillä istuivat kaikki ne, jotka olivat pakoittaneet häntä pahaa tekemään. 'Kumpaako penkkiä sinä pelkäät?' kysyi taivaan Herra, ja poika osoitti pitkään penkkiin. 'Istu sitten isäsi viereen', lausui Jumala ja poika aikoi tehdä työtä käskettyä. Silloin kellahti isä nurin ja niskassa näkyi syvä haava. Mutta hänen sijalleen tuli pojan haamu, synkeällä katsannolla ja kalmankarvaisilla kasvoilla; tuli vielä toinen haamu päihtyneellä katseella ja hervottomalla ruumiilla; tuli vielä kolmaskin mielipuolen kasvoilla, revityillä vaatteilla ja kamalalla naurulla. 'Noin olisi voinut sinunkin käydä', sanoi Jumala. — 'Ohoh, jokohan tottakin?' kysyi poika ja tarttui kiinni Jumalan vaatteihin. Silloin kumpainenkin penkki putosi alas taivaasta, ja poika seisoi taaskin hymyellen Jumalan edessä. 'Ajattele tätä, kun heräät', lausui Jumala, — ja samassa poika havahti. Mutta poika, joka sen unen näki, olen minä, ja ne, jotka häntä kiusasivat, luullen hänestä kaikkea pahaa, olette Te. Itseäni en enää pelkää, mutia Teitä minä pelkään. Älkää yllyttäkö minua pahuuteen, sillä epätietoista on, jos voin saada kiinni Jumalan vaatteista."