AURINGON VÄLÄHDYKSIÄ

Kuvaus kansan elämästä

Kirj.

Sylvia (Suomennos)

Korkealla vuorenpenkereellä oli tupa, jonka takana hongat humisten latvojaan heiluttivat. Oltiin keski kesässä. Hyönteiset matelivat sammaleissa ja vuorenloukoissa, kanerva kukoisti ja mustikkapensaissa liihoitteli kaksi vaaleankeltaista perhosta, jotka milloin ilkamoiden toisiaan likenivät, milloin taas liehaellen erosivat. Ylähällä vuoren reunalla seisoi nuori neitonen ja katsoi alas laaksoon, joka vihantana ja kauniina laajeni laajenemistaan, kunnes viimein tuolla kaukana, likellä taivaan rantaa hopeanhohtava järvi sen rantaa huuhtoeli.

Neitonen, joka metsässä oli poiminut esiliinansa täyteen risuja ja männynkäpyjä, varjosti silmiään kirkkaalta päivänvalolta sillä välin kun hän kiinnitti katseensa siihen kohtaan kaukana laaksossa, jossa katonharja ja vaalea haiku näkyi lehtipuitten välistä.

"Lotta", kuului nyt tuvasta ääni huutavan ja tyttö otti hienolla hymyllä ja pitkään viipyvällä katseella jäähyväiset katonharjalta ikäänkuin vanhalta tuttavalta; sitten hän rivakkaasti kääntyi, astui nopeita ja varmoja askeleita mättäiltä, tehden siellä ja täällä pienen hyppäyksen, jolla hän vältti teräviä kiviä tai muita epätasaisuuksia.

"Johanna ja räätäli ovat täällä", lausui vaimo, joka häntä oli ovella huutanut, ja hänen äänestään kuului, että hän tätä käyntiä piti suurena kunniana. Lotta meni kammariin ja jäi ovensuuhun seisomaan, hiukan hämillään. Eikä ihme ollutkaan, sillä päivän paisteessa ikkunan luona istui lihavanläntä nainen, joka pöyhkeili komeassa hatussa ja hohtavissa ruusunpunaisissa silkkinauhoissa. Heidän matalassa majassaan ei vielä koskaan ollut niin hienosti puettua naista käynyt, ja Johanna, Lotan serkku, oli käynyt aivan kuin toiseksi ihmiseksi noissa uusissa vaatteissaan, ja kylläpä kannattikin, sillä hän oli naimisessa räätälin kanssa, joka tummaan nuttuun ja keltaisiin liiviin puettuna istui pöydän toisella puolen ja näytti niin korkea-arvoiselta, että Lotan kerta toisensa perään täytyi polviaan notkistaa.

"En ymmärrä kuinka voitte tulla täällä toimeen", lausui räätäli, katsahtaen ympärilleen ahtaassa kammarissa; "tuskin minä saatan täällä suorana seisoa. Koko mökki on niin pahanpäiväinen ja pieni, jotta luulisi ensimmäisen tuulen puuskan vievän sen mukanaan. Ettei Johanna niin itsepäisesti olisi tahtonut tulla teitä katsomaan, en minä suinkaan ikänäni olisi tänne jalkaani astunut; mutta hän tahtoi kaiken mokomin näyttää teille yhtä ja toista, jota hän on saanut."

Johanna istui myhäellen pullakalla muodollaan ja väänteli päätään, jotta nuo siniset kellukset kilkuttivat korvien ympärillä, sillä välin kun hän kuunteli miehensä puhetta, joka hänen mielestään oli juuri senlaista, kuin niin mahdikkaan miehen puheen tulikin olla.

"Arvelin tädin ja Lotan mielellään tahtovan minua nähdä, ja kun kerran olen täällä ollut ja kasvanut eikä minulla parempaa kotoa ole ollut, niin halusin tulla näyttämään, kuinka minä voin nyt, kun olen tullut niin hyvään naimiseen ja Berglundikin on päässyt mestariksi, jonkatähden minäkin olen rouva!"

"No, sanos muuta", lausui Töyry-Maija, täti, joka oli kuunnellut heitä niin hartaasti, että tohti tuskin henkeä vetää, mutta nyt hän viittasi Lottaa panemaan kahvipannua tulelle, ja tyttö riensi kyökkiin, melkein iloisena siitä, että sai tilaisuutta yksinäisyydessä tointua kaikesta mitä oli nähnyt ja kuullut.

Maija-muori levitti juhlallisesti ainoan salvettinsa pienelle punaiseksi maalatulle pöydälleen ja toi siihen kuppia ja vatia vieraittensa varalta; mutta hyvin varovasti hän liikkui ja mahdollisimman kapeaksi koki hän tehdä ruumiinsa, välttääkseen karkeiden vaatteittensa koskettamista vieraiden hienoihin pukuihin.

"Meillä oli hirveän suuret päät, tiedättekös", lausui räätäli, "ja melkein pelkkää herrasväkeä häävieraina; Johanna arvasi, ettei teillä olisi oikeita kunnon vaatteita ja sentähden emme teille lähettänyt kutsumustakaan."

"No sanokaas muuta", päivitteli Töyry-Maija, joka nöyrässä ja alammaisessa mielessään ei koskaan ollut ajatellut voivansa tulla vieraaksi niin ylhäisen morsiusparin häihin kuin nämät vasta vihityt, jotka herrasväen kanssa seuraa pitivät. "No, sanokaas muuta", toisti hän päätänsä heiluttaen ja samassa juohtui hänen mieleensä, että Johanna täydellä syyllä saattoi myöntää tämän ainoaksi kodokseen, sillä orpo tyttöraukka oli kerran tuotu kuin turvaton metsänlintu tänne holhottavaksi.

"Niin, sanokaas muuta", toisti Maija, yhä ruumistaan kiikutellen ja muisteli sitä hetkeä, jolloin Johanna heiltä muutti kaupunkiin, jossa hän sai hyvän palveluspaikan ja kauniita vaatteita, ja kun hän nyt lisäksi oli tullut uusiin oloihin, niin ei se vaivaa maksanut muistella, mitä hyvää hänelle täällä oli tehty, vielä vähemmin niistä puhua. Mutta selvään hän huomasi, että Johanna oli oikea onnen lapsi, ja sen hän myöskin heille sanoi, eikä he sitä näyttäneet ollenkaan paheksuvan.

Nyt kantoi Lotta kahvipannua pöydälle ja tohti tuskin silmiään luoda kasvinkumppaliinsa, joka istui siinä pöydän ääressä, päivän paisteessa, niin lämpimänä että posket hohtivat. Voi kuinka kaunista Johannalla olikin kaikki! Lotta loi katseen ympärilleen kammariin ja hän iloitsi sydämessään, että nyt sattui olemaan sunnuntai, ja laattia siis kuurattuna ja sinikukkainen sängynpeite puhtaaksi pestynä; mutta kiusa kuitenkin, ettei heillä ollut vehnästä tarjota, sepä vasta oli häpeä!

"Minulla on korppuja ja pullia laukussani", lausui Johanna arvollisuudella, "sillä saatoinhan arvata, ett'ei teillä niitä ollut."

Ja nyt oli kaikki hyvin, eikä kukaan voinut parempata toivoakaan; yksin räätälikin, joka oli taskustaan vetänyt pullon esiin, näytti tyytyväiseltä. "Tämä vahvistaa tässä kuumuudessa", lausui hän ja kaasi viinaa kahviin, "erittäin se on vahvistavaa ja tarpeellista."

"Niin, sanokaas muuta", todisti Maija, joka ei vieläkään ollut hämmästyksestään tointunut, "sanokaas muuta!"

"Me tulimme näin aikaiseen, ennättääksemme kirkkoon myöskin", sanoi
Johanna sokuripalaa imeksien; "saa nähdä, jos he minua enää tuntevat."

"Varmaankin! Mutta ei ole aivan vielä aika mennä kirkkoon, kenties haluaisitte lähteä ryytimaahan niin kauaksi?" kysyi Lotta, joka oli sen verran saanut rohkeutta, että tohti puolittain kuiskaamalla puhua, ja hänen siniset silmänsä näyttivät samalla ystävällisiltä ja ujoilta.

"Niin, sepä juuri on ryytimaa, josta kannattaa puhua", lausui Johanna ja kääntyi naurahtaen mieheensä. "Siellä kasvaa kaksi karvikka-pensasta ja yksi omenapuu, siinä koko komeus. Pienenä ollessani oli minulla tapana siellä juoksennella."

"Sitä teen minä vieläkin", lausui Lotta pyyhkien kiharia hiuksiaan silmiltä, "minä ripustin sinne pitkän ryysyn heilumaan, säikähyttääkseni lintuja sieltä pois; ja siellä on vielä muutamia marjoja jälellä ja omenatkin alkavat jo kypsyä."

"Ei niistä ole, ne ovat niin happamia", arveli Johanna nenäänsä rypistäen.

"Älä moiti omenia", lausui nyt Maijakin lauhkeasti ja loi Johannaan rukoilevan katseen. "Isä-vainaja istutti puun… voi kuinka hyvin sen vielä muistan; sen alle hän usein istui viuluneen eikä hänen soittonsa missään niin hyvältä kuulunut kuin siinä paikassa."

"Saattaisimmehan juuri mennä uloskin", arveli räätäli ja pian sen jälkeen he kaikin istuivat tarhassa; aamu-aurinko paistoi ja maantiekin näkyi alempana.

"Minä muistan vielä niin hyvin sen ajan, jolloin Erkki ja minä tänne muutimme", lausui Maija. "Tuvan hän rakensi melkein yksinään, ja tähän tarhaan me yhdessä kannoimme hyvää multaa, voidakseni kasvattaa tässä vähän kukkaisia; ja saapa tähän kapan verran perunoitakin kylvöön." Maija katseli melkein ylpeillen pientä perunamaataan. — "Mutta mene sisään nyt, Lotta, valmistamaan itseäsi kirkkoon, kohta on jo aika mennä. Minä jään kotiin, lapseni, ja keitän täällä sillä aikaa lihapalan, jonka Johanna toi muassaan."

Johanna nakersi korppua eikä näyttänyt juuri pitävän väliä muista kuin miehestään, ja kun tämä haukotteli, haukotteli Johanna myöskin. Tietysti se häntä huvitti, kun sai sukulaisilleen näyttää muhkeita vaatteitaan ja vielä muhkeampata miestään, mutta ikäväksi olo täällä kumminkin ajan pitkään hänen mielestään kävi. "Eipähän täällä tarvinne olla kuin muutama tunti", lohdutteli hän itseään ja silläkin välin saa käydä kirkossa näyttämässä miestään ja itseään; Johannaa ilahutti jo edeltäpäin se yleinen ihmetteleminen, jonka heidän komeutensa kirkossa herättäisi.

Nyt tuli Lotta sisästä, puettuna uusiin nyörikenkiin ja kaitaiseen, mustaan hameesen, joka kenties ei enää ollutkaan musta, ja johon Johanna loi säälivän katseen; mutta kankeaksi tärkätty punapilkkuinen huivi hänen päässään oli ihka uusi ja sievästi asetettu taaksepäin, jotta nuo kiharat hiukset tulivat edestä näkyviin, ja hänen kirkkaista, sinisistä silmistään loisti ilo.

Kirkkoon jo soitettiin, jäähyväiset lausuttiin ja Maija-muori jäi seisomaan ryytimaahan, varjosti kädellä silmiään ja katseli heidän jälkeensä. Lotta kävellä tepsutteli herra ja rouva Berglundin jälessä maantien reunalla mutta vaikka hän koetti astua mahdollisimman varovasti, tuoksui kuitenkin maantieltä pölyä hänen mustalle hameelleen. Johanna nyökkäsi milloin oikeaan milloin vasempaan käännellen ja väännellen väsymättä päätään. Hän nosti maatalaahaavaa sinistä hamettaan ja valkoiset, tärkätyt alushameet kahisivat hänen ympärillään. Kun ihmiset häneen tuijottivat silmät selällään, nauroi hän sydämessään ja arveli olevansa vähintäänkin prinsessa heidän silmissään. Viimein päästiin kirkkoon ja käytiin penkkiin istumaan.

Lotta painoi päänsä alas siunatakseen, niinkuin tavallista on, mutta Johanna nykäisi häntä kylkeen kyynäspäällään ja käski häntä katsomaan vasempaan; siellä istui Lassi Martinpoika, mylläri, joka oli sukua hänen mieheensä ja joka päälliseksi oli senlainen mies, että Berglund itse oli sanonut mielellään antavansa hänelle ainoan sisarensa vaimoksi, ja heillä olikin ollut tarkoituksena käydä sivumennen katsomassa Siljamyllyn omistajaa, sekä pyytää häntä usein käymään heitä tervehtimässä kaupungissa käydessään.

"Hän on hiljakkoin tullut Siljan omistajaksi ja minä olen pari kertaa häntä tätä ennen nähnyt", lausui Lotta, joka kääntyi kasvinsisarestaan, kuunnellakseen hartaudella papin saarnaa.

Kirkosta tullessa kätteli Berglund Lassi Martinpoikaa ystävällisesti. Miehet astuivat molemmat sitten rinnakkain paluumatkalle, ja räätäli puhui laveasti työväen-yhdistyksistä, sivistyksestä ja ruotsin kielestä, antoi samalla viittauksen omasta etevyydestään ja sanoi haluavansa joskus päästä kotipaikoilleen kertomaan tuttaville siellä, mitä kaikkea hän oli nähnyt ja lukenut.

Johanna nyykäytti päätään ja näytti kaikin puolin yhtyvän miehensä mietteisin. Hän pyysi Lassi Martinpoikaa seuraamaan heitä ylös Töyrylle, koska olivat kerran toisiaan tavanneet; tosin siellä, hänen sukulaistensa luona, oli yhtä ja toista puutteenalaista, mutta ruokaa siellä kumminkin saataisiin sinä päivänä, ja mylläri vakuutti, ettei hän ruuasta eikä juomasta niin suurta väliä pitänyt; vaan sitä enemmän hän piti arvossa hyvää seuraa, ja hän loi pitkän silmäyksen Lottaan.

Sisällä, lehdillä koristetussa tuvassa, hääri Maija päivällisen toimissa. Johanna kuiskasi hänelle sivumennen ja varoitti häntä panemaan kumminkin Berglundin eteen eheän kahvelin; Lassi Martinpojan ei niin väliä ollut, hänen mielestään. Maija raukan viimeinenkin rohkeus taas katosi, ja puolittain epätoivoisena hän tarkasteli rikkonaisia taltrikkiaan eikä tietänyt, tohtisiko hän niitä ollenkaan viedä pöydälle.

"Ei, sinun pitää tuleman kaupunkiin katsomaan minun talouttani", lausui Berglund, joka mahtavana istui pöydän päässä, "sinun täytyy tulla meillä käymään. Liina käski sanomaan sinulle terveisiä. Minun täytyy sanoa, niin oma sisar kuin hän onkin, että parempaa tyttöä ei löydy kuin Liina on, — ja kyllä tiedän kenelle hän vaimoksi sopisi."

"Hän… vai niin…" Lassi katsoi alas jalkoihinsa ja tarkasteli saappaitaan. "Täällä ylhäällä on oikein sievä asunto", lausui hän; "tästä ei paljon tiedäkään tuolla alahalla, tupaa tuskin eroittaa sinne kallioiden keskeltä."

Mutta Lotta seisoi kukoistavana ja punaisena kuin ruusu, myhäeli iloisesti eikä ollut vähääkään noiden kivisten kallioiden näköinen; se ajatus juohtui juuri Lassin mieleen, eikä hän voinut olla katsomatta tytön jälkeen, kun tämä nyt lähti tuvasta hakemaan kivi-vatia, johon liemi pantaisiin. Maija oli vähällä pyörtyä, kun huomasi vadin laidastakin olevan palan poikessa. Hän ei voinut enää muuta kuin niiata ja pyytää anteeksi tavan takaa ja kun viiiminkin iltapuoleen nuori pariskunta nousi kärryihin, palatakseen kaupunkiin jälleen, oli Maija mielestään kuin taakan alta päässyt.

"Johanna on sentään hyvin onnellinen", ajatteli hän, "muuten on naiminen…" hän keskeytti ja vaipui ajatuksiin, muistaessaan omaa naimistaan. Erkki-pelimanni oli elävänä hänen edessään, juuri senlaisena kuin hän ennen oli mailmassa vaeltanut. Niinpä niin! vainaja oli elättänyt henkeään soittamalla viuluaan markkina- ja huvipaikoissa, ja vaikka hän useasti oli tuonut mukanaan kotiin tavarata ja rahaa, oli hän kuitenkin enimmäkseen oleskellut kotoa poissa, ja viimein matkusti hän sinne, josta ei vielä yksikään kuolevainen ole takaisin tullut. Mutta monta iloistakin päivää oli Maija naimisessa ollessaan viettänyt, — ja hän taittoi nyt muutamia kukanoksia ja astui hautausmaalle päin, johon Lassi Martinpoika häntä saattoi vähän matkaa, koska hänellä kumminkin oli sama tie.

Sen sunnuntain perästä sattui Lassi usein tapaamaan Töyryn Lottaa, joko tämä sitten oli metsässä marjoja poimimassa taikka veti risuja kotiin; tulipa hän kerran tupaankin janoansa sammuttamaan, ja silloin haki Lotta lähteeltä vettä niin raitista, että se höyrysi, mutta muutoin hän tuskin näytti Lassia huomaavankaan.

Lassi Martinpoika oli pulska ja harteva nuorukainen; hänen käytöksessään oli jonkunlaista arvollisuutta, ja moni talontytär punastui korvia myöten, kun Lassi häntä puhutteli. Usein häntä nähtiin huvipaikoissa, joissa hän väliin pyöri iloisessa tanssissa, ja väliin otteli miesten kanssa; mutta hän hoiti hyvin työnsä ja näytti ymmärtävän sen yhtä hyvin kuin leikinkin.

Eräänä lauantai-iltana istui Lotta yksinään vuoren reunalla ja katseli miettiväisenä alas laaksoon; hänen siinä istuessaan, laskeutui vankka käsi hänen olkapäälleen. Lotta säpsähti ja olisi varmaankin kaatunut, ellei kaksi käsivartta olisi ottanut häntä vyötäisistä ja pitänyt häntä ylhäällä.

"Oi, kuinka te voitte noin toista säikytellä, Lassi", lausui Lotta vetäytyen hänestä erilleen; mutta kun Lassi ei häntä tahtonutkaan päästää, repäisi hän itsensä irti ja juosta vilisti kotia päin.

Juuri kun hän aikoi hypätä metsäpolun ohi, pelästyi hän uudelleen, sillä poikki tien makasi siinä eräs nuorukainen syvässä unessa. Lotta pysähtyi ja katsoi nuorukaiseen; sitten hän huokasi syvään ja muisteli katonharjaa, joka näkyi laaksosta lehtipuitten välistä, ja jonka omistaja nyt kykenemättömänä makasi tuossa hänen edessään. Hän muisteli myöskin niitä hetkiä, jolloin he lapsina ollessaan olivat leikkineet tuolla alhaalla laaksossa, ja kuinka hän siitä saakka oli nuorukaista pitänyt parhaana ystävänään.

"Oi voi, Olli! Surkeata on nähdä häntä tänlaisessa tilassa", huokasi Lotta kumartuen alas; ja hän koki herättää nuorukaista ensin lempeillä, hiljaisilla sanoilla, sitten aina kovemmilla ja viimein hänen täytyi olkapäästäkin ravistaa, jolloin mies viimeinkin heräsi.

Hän tuijotti tyttöön tylsällä katseella, silmät levällään, vaan vähitellen hän kuitenkin tointui. "Ei ikänä tämä hyvin lopu, Olli", puhui Lotta hiljaisella, mutta vakaalla äänellä; "sinä vaan aina elät juomisen touhussa etkä välitä vähääkään minun rukouksistani."

"Mikäpä minulle onnettomalle eteen tulee", vastasi nuorukainen. "Isä jätti velkaisen talon jälkeensä ja pelkkää murhetta ja huolta on vastassa joka haaralla, eikä siinä mikään neuvo auta."

"Ja loppu tulee olemaan kurja, jos sinä pitkität tähän tapaan. Olli hyvä, sinä saat katua elämätäsi; jos sinä oikein todenperään ryhtyisit toimeen ja itsekin tekisit työtä, niin varmaankin tuota pikaa selviäisit."

"Anna minun olla. Naisten naukutuksista olen jo saanut kylläkseni", vastasi Olli katkerasti.

"Mielestäni oma järkesi pitäisi sanoa sinulle samaa kuin minäkin…"

"Se sanoo", vastasi hän nauraen ja sieppasi tytön kädestä kiinni; "se sanoo, että sinä toivot minua ja sentähden tahdot jo ajoissa saada minut komentosi alle."

"Ne tuumat ovat enimmäkseen jätetyt", vastasi hän, "mutta olipa sen kanssa kuinka hyvänä, niin minä kuitenkin tarkoitan parastasi, ja jos sinä ryhtyisit työhön…"

"Minä en voi, päin mäntyä käy kaikki tyyni", lausui mies haukotellen, "ja sinne se saa mennäkin. Mutta anna minulle nyt kumminkin suutelo!"

"En, en annakaan!" Tyttö nousi mättäältä, jossa hän oli istunut pojan rinnalla, ja hänen mielensä oli tyyni ja rauhallinen. "Jos muuttuisit toiseksi ihmiseksi, saisit kenties, mitä nyt pyydät."

Mies ei vastannut, vaan jäi istumaan hiljaisena, pää käden nojassa ja tyttö meni kotiansa päin taakseen katsomatta.

"Lotta", huusi nuorukainen vielä hänen jälkeensä, ja tyttö pysähtyi, "odota vähän; kas niin, nytpä sinut sain"; hän veti tytön luokseen, mutta tämä tempaisi itsensä irti.

"Niinpä mene sitten!" ärjäsi mies hänen jälkeensä; "tästä hetkestä saakka ei meillä ole mitään tekemistä toistemme kanssa."

Mutta Lotta pakeni nopein askelin ja tuli viimein pieneen ryytimaahansa, jossa hän kauan käyskenteli edes takaisin ruusupensaiden välissä. Viimeisinä aikoina oli nuorukainen sanonut hänelle monta kovaa sanaa, ja moneen kertaan matki nyt Lotta hänen viimeisiä sanojaan, mutta sydän ei helposti tahtonut armaastaan luopua. Oi, kuinka hyvä ja kunnollinen nuorukainen Olli vielä muutamia vuosia sitten oli ollut, eikä Lotta ensimmältä millään tavalla tahtonut uskoa sitä todeksi, kun ihmiset väittivät hänen ruvenneen huonosti elämään. Olli oli Lotan mielestä ollut monta vertaa häntä parempi, ja nyt — Lotta painoi kätensä ristiin ja itki hänen onnettomuuttaan ja viimein oman sydämensä ymmärtämättömyyttä, kun ei jo ennen ollut huomannut, ettei heillä enää mitään yhteyttä ollut keskenään, jos sitä koskaan oli ollutkaan. Lotta seisoi juuri kuin tienhaarassa ja hän tunsi sydämessään, että hänen tulisi välttää sitä tietä, jolle Olli häntä viittasi; ja olihan hän sitä paitse sanonut, ettei heillä enää olisi toistensa kanssa mitään tekemistä. Lotta meni sisään äitinsä luokse ja alkoi puhua Ollista.

"Semmoista on elämä", lausui Töyry-Maija, "kun ihminen ensin saa sen, jota hän rakastaa, luulee hän saavuttaneensa koko maallisen ilon, mutta silloin vasta huolet tulevatkin."

Lotta kävi surumieliseksi; kun hän meni metsään marjaan, ei hän mitään marjoja löytänyt, ja kun hän istui rukin ääressä, tuntui se niin raskaalta, että hän tuskin jaksoi sitä pyörittääkään.

"Mikä sinun on? Sinä olet kalpea kuin itse kuolema", lausui Johanna, kun he eräänä sunnuntaina tapasivat toisiaan kirkon pihassa. Johanna oli tullut sinne miehensä ja tämän sisaren kanssa, mutta tällä kertaa he eivät aikoneet Töyryllä käydä, vaan Siljamyllyn omistajan luona.

"Eikä se mitään ole, kaiketi se ohi menee…"

Mylläri seisoi mäellä ja katsoi häneen pitkään, varmaan hänkin mielellään olisi tehnyt saman kysymyksen, mutta Berglund asettui heidän väliinsä, silitteli punaista partaansa ja otti sanan vuoron, eikä silloin ollut muiden hyvä ryhtyä puheesen.

"Sisarellani", lausut hän, "oli niin hirmuinen halu päästä maalle. — Se on tosi, hän on mainio virkkaamaan ja neulomaan villalangalla tohvelia, ja sällini opettaa häntä paraikaa kitarraa soittamaan… hän se on siinä koko mestari, tuo sällini, kun hän rupee."

Myllärin edessä käänteli ja väänteli Liisa Berglund hännyshamettaan, aukaisi varjostimensa, hymyili ja räpytteli silmiään ja oli koko olennossaan niinkuin ainakin hienosti kasvatettu nainen.

"Talon emännäksi Liina myöskin on oivallinen", pitkitti Berglund, ja väistyi vähän loitommalle sisarestaan, luultavasti siinä ystävällisessä tarkoituksessa, että tämän komea puku paremmin tulisi näkyviin. "Hän niin sievä liikkeissään kuin kala vaan, eikä hän ole leväperäinen palvelijoitakaan kohtaan, vaan ymmärtää konstin saada niitä tottelemaan. Niin nyt me tulemme sinun luoksesi. Kaiketi sinulla oli hauskaa viimeksi kun kaupungissa kävit? Mitä pidit minun sifoneeristäni? Minä teen valanikin sen päälle, että maksoin siitä puhtaassa rahassa sata kruunua, mutta se onkin sitten kiillotettu."

Liina katsoi suloisin silmin serkkuunsa ja pyysi saada olla hänen luonaan pari päivää, mutta Lottaa hän ei ollut näkevinäänkään. Jos hänen veljensä oli nainut Johannan ja hänen sentähden täytyi tätä kärsiä, niin hän ei kumminkaan ollut velvoitettu noita köyhiä sukulaisia suosittelemaan, ajatteli Liina ja käänsi selkänsä Lottaan.

Mutta juuri samassa tarjosi Lassi leveätä kättään Lotalle, kiitti viimeisestä ja pyysi häntä tulemaan myllylle, koska hänkin kerran jo oli käynyt heidän luonaan Töyryllä.

"Kiitoksia", vastasi Lotta, "en minä tule, äiti odottaa minua kotona." Mutta nyt Lassi oikein vakaasti vaati häntä tulemaan, ja räätäli puoli piloillaan kysyi, mitä he oikeastaan ajattelivat, kun noin kursailivat; jos ei tyttö tahtonut tulla mukaan, niin jääköön pois, siinä se.

Lotta nauroi ja suostui, kun Lassi lupasi lähettää pyytämään Maijaakin tulemaan. Nyt he kaikin menivät Siljamyllylle, jossa oli komeata ja uutta joka haaralla. Pian tuli Maijakin ja ihmetteli heti tultuaan talon kauniita huonekaluja, jotka paistoivat niin että Maijan oikein silmiä häikäisi.

"Ei tämä ole niin mitään sen suhteen kuin meillä on", kuiskasi hänelle räätäli salavihkaa, "ja kun muori tulee kaupunkiin, niin käykää meillä katsomassa."

Maija-muoria niin huvitti, kun sai olla mukana tällaisessa kestissä, että hän lakkaamatta myhäeli, ja kun päivällisen syötyä muut menivät ulos keinulaudalle istumaan, meni Maija kyökkiin auttamaan piikaa astiain pesemisessä ja pyyhkimisessä, eikä hänellä ollut lepoa ollenkaan ennenkuin sai kaikki kaappiin korjuusen, jonka jälkeen hän katseli ja ihaili kaikkea, mitä tuossa varakkaassa talossa löytyi.

"Kyllä siellä emäntä tarpeen olisi", lausui hän Johannalle ja katsoi salaisesti Liinaan, joka käveli ylpeänä huoneesta huoneesen ja näytti pitävän kaikkea omanaan; mutta Maija onnitteli sydämessään sitä tyttöä, joka kerran saisi Lassin miehekseen.

"Se on jo melkein varmaa, että Liinasta ja hänestä pari tulee", kuiskasi Johanna vastaan. "Ja huonomman tytön saattaisi Lassi saada! Liinalla on niin monta leninkiä, kuin vuodessa on kuukausia, ja nuo korvarenkaat, jotka hänellä on korvissaan, ovat oikeata kultaa, ja sormus on karmolia."

"Niin, sanos muuta", lausui Maija.

"Berglund hänelle nuo kaikki on lahjoittanut; hän tietää, kuinka nuorilla tytöillä olla pitää. Täti ei usko kuinka paljon hän on ihmisten parissa."

"No, sanos muuta", päivitteli Maija ruumistaan heilutellen; hän katsoi tuohon pikkuiseen räätäliin ja olisi vaikka heti ollut valmis osoittamaan hänelle minkä kunnioituksen hyvänsä.

"Jos sinä jäät tänne pariksi päivää, niin saattaisi Lotta tulla sinulle ratoksi", lausui Lassi Liinalle.

"Varmaan on Lotalla muutakin tekemistä", arveli Liina antaen tälle vihaisen katseen. — "Minä olen kuullut heidän olevan suuressa köyhyydessä siellä Töyryllä", kuiskasi hän Lassille, "ja silloin heille työnteko on kyllä tarpeen."

"Kaiketi se niin on", vastasi Lassi ja muisteli kuinka ahkerana hän aina oli Lotan nähnyt. Hän arveli tyttöraukalla olevan varmaan paljon huolia, ja hän meni ystävällisellä katseella Lottaa likemmäksi, mutta mitään puhetta ei heidän välillään tahtonut syntyä.

Tämä sunnuntai ei hevin mennyt Maijan mielestä; hän puhuikin siitä usein Lotalle ja halusi tietää, jos Berglundin Liina tosiaankin tulisi emännäksi myllyllä. — "Kyllä Lassi hänestä saa hienon vaimon; muutamat ihmiset ovat oikein onnen lapsia."

Kirkonmäellä puhutteli Lassi usein Lottaa ja kun tämä meni kotiinsa seisoi Lassi katsellen hänen jälkeensä ja ihmetteli tytön sievää käyntiä, ja kun Lotta nauroi toisten tyttöjen parissa, silloin meni Lassinkin suu nauruun.

"Kas nyt Berglundin väki tuli Liinaa noutamaan", lausui Maija, joka iltahämärässä oli käynyt kylässä. "Minä tapasin Lassi Martinpojan ja hän pyysi sinua heillä käymään."

"Sitä en voi tehdä", vastasi Lotta, "kun kenkäni ovat korjattavana. Berglund ja hänen hieno sisarensa varmaankin pyörtyisivät, jos näkisivät minun avojaloin tulevan." Ja hän katsoi nauraen pieniä pyöreitä jalkojaan.

"Nyt saat nähdä, että siellä pidetään kihlajaiset ja suuret pidot."

Mutta Maijan ennustus ei käynytkään toteen, sillä Liina läksi kotiinsa yhtä ylpeänä ja loistavana kuin oli tullutkin eikä Lassi näyttänyt ollenkaan ymmärtäneen käynnin oikeata tarkoitusta. Ennen poislähtöään Berglund, joka oli ensin kahden kesken puhutellut sisartaan, selitti ja kertoi Lassille, kuinka perin köyhiä Töyryn asukkaat olivat, kuinka se, jota Lotan naisi, myöskin saisi Maijan niskoilleen, ja kuinka Lotasta, vaikka hän olikin hieno tyttö, ei kukaan viisasjärkinen huolisi, kun hänellä tuskin oli vaatteita ja oli niin kurjassa tilassa, että täytyi marjain poimimisella ja villan kehruulla henkeään elättää ja luultavasti talven pitkään sai nälkääkin nähdä.

Oli kulunut jonkun verran aikaa Liinan poismenosta, kun Lassi kerran tapasi Lottaa juuri samassa tienhaarassa, jossa tämä oli viimeksi Ollia tavannut. Lotalla oli kädessä vakkanen täynnä puolukoita, ja niitä hän vieläkin poimiskeli, kun Lassi häntä vastaan tuli.

"Tuo vakka on raskas kantaa, anna kun minä sinua autan", pyysi Lassi.

"Eikä se raskas ole", vastasi Lotta.

"Anna se yhtä kaikki minulle."

Lotta loi samalla silmänsä ylös ja hän tapasi katseen, josta loisti hänelle vastaan senlainen lempeys ja sydämellisyys, että veri nousi Lotan poskipäihin.

"Voi, herran tähden, nythän te pudotitte kumoon koko vakan!"

"En ymmärrä, mikä minun käsissäni on", lausui Lassi ja oli niin hämillään, ettei tahtonut saada sanaakaan suustansa. "Kyllä minä poimin ne takaisin vakkaan… tuossa…" Hän otti Lottaa vyötäisistä. "Se nyt on sillä tavalla, Lotta — etkös sinä voi ymmärtää…" Ja kun Lassi vieläkin piti Lottaa vyötäisistä, veti hän tyttöä luokseen ja painoi ensimmäisen suutelon hänen huulilleen.

"Sinä kuristat minua", lausui Lotta. "Tämä tuli niin äkkiarvaamatta, en ole koskaan tänlaista aavistanutkaan… mutta kuitenkin tuntuu minusta, niinkuin voisin sinuun luottaa, Lassi."

"Sen voit tehdä, Lotta."

"Mutta en minä käsitä…"

"Nouse tuohon kivelle, kas noin, ja ota minua nyt kaulasta… kenties nyt paremmin käsität?"

Lotta oli tulipunainen, mutta hänen täytyi kumminkin nauraa, sillä Lassi kanniskeli häntä juuri kuin pientä lasta, vaikka hän oli täysikasvuinen ja sitä paitse jokseenkin kookas mielestään.

Mutta äkkiä repäisi Lotta itsensä irti ja kävi totiseksi. "Voi, minä unohdin Ollin'" lausui hän. Ja nyt hän alkoi kertoa Lassille nuoruutensa ystävästä ja kuinka kaikki hänen toivonsa Ollin suhteen olivat kumoon menneet, toinen toisensa jälkeen, kunnes hän joku aika sitten oli viimeisenkin kadottanut. "Ja nyt hänen täytyy luopua kodistaan ja talostaan, ei, laske irti käteni, Lassi, en minä voi ajatella mitään onnea, kun Olli aina enemmän vaipuu kurjuuteen."

"Autetaan häntä, niin hyvin kuin voimme", vastasi Lassi, "hän saattaa ruveta rengiksi, ei meidän taloomme — se ei käy laatuun… mutta minä toimitan hänelle paikan muuanne, jonkun luokse, joka oikein ottaa häntä hoitaakseen."

Lassin puhuessa muuttui Lotta taaskin iloiseksi; hän veti Lassia alas tupaa kohden ja huusi Maijalle, että puolukat olivat pitkin metsää: sitten hän lymyili Lassin takana, kun Maija tuli ulos ja kun tämä pyysi häntä olemaan siivolla, alkoi Lassi kertoa hänelle asiastansa. Maija painoi laihat kätensä ristiin ja heilutteli päivitellen ruumistaan.

"No, sanokaas muuta", lausui hän; "mutta mitä, taivaan nimessä,
Berglundin väki tästä sanoo, ja mitä Johannakaan ajattelee?"

"Siitä me viis välitämme, kun vaan saamme kuulla, mitä Maija-muori itse ajattelee."

"No, mitäs minä voin ajatella muuta, kuin että se Lotalle on oikein onni."

Ja Maija istui tuumimaan ja muistelemaan, kuinka komeata ja varakasta myllytalolla oli, ja kuinka onnelliseksi hänen tyttärensä tulisi.

"Näetkös", puhui Lotta Lassille, "kuinka kauniin keltaisiksi lehdet käyvät. Muistatko, kun minä seisoin tuolla Töyryllä ja sinä niin äkkiarvaamatta seisoit takanani… luulenpa melkein, että siitä hetkestä alkaen olen sinua alinomaa ajatellut."

"Ja sinä taas et ole minun mielestäni mennyt siitä saakka, kun ensi kerran teidän tuvassanne kävin."

"Jumalan avulla me tulemme onnellisiksi toistemme kanssa, Lassi. Näetkös, kuinka kaunis hohde tuolla taivaalla on. Se ennustaa hyvää, tiedätkös!"

Aurinko laski länteen, luoden kultaisen hohteen järvelle ja sammaleiselle kalliolle, ja muutamat säteet tunkeutuivat ylös aina noiden mahtavain honkainkin varjoon.

* * * * *

Monta vuotta oli kulunut tästä syysillasta ja Lotta oli jo hyvän aikaa ollut emäntänä Siljamyllyllä, eikä hänellä koskaan ollut syytä sinne tuloaan katua.

Lassi Martinpoika kohteli aina kunnioituksella vaimoaan, joka sen myöskin hyvin ansaitsi. Maija-muori saattoi ylähältä Töyryltä nähdä sen paikan, josta vävyn pellot alkoivat, ja monena iltana hän myhäellen loi silmänsä siihen suuntaan.

Räätäli Berglund ei enää pitänyt mitään yhteyttä Töyryn väen kanssa, eikä hän Lassiakaan tahtonut sukulaisekseen lukea, koska hän niin typerä oli, että nai semmoisen tytön, joka ei ollut kerjäläistä parempi; sillä Lassi häpäisi koko talollissäädyn, hänen mielestään, eikä hyvämaineisen porvarin enää sopinut hänen kanssaan sen jälkeen seurustella.

Sillä tavoin ei Berglundin herrasväestä paljon mitään tiedetty, ja monta vuotta oli kulunut, kun Johanna eräänä päivänä astui Maijan tupaan, juuri kun tämä paahtoi kahviaan.

"Voi, siunattu lapsi, sinäkö se oletkin", lausui Maija varsin hämillään noin harvinaisen vieraan tulosta; mutta Johanna heittäytyi itkien hänen syliinsä ja rukoili: "ottakaa mua vielä kerran luoksenne!"

Vähitellen sai nyt Maija kuulla, kuinka Berglund oli joutunut häviöön ja ruvennut kitarraa soittamaan sisarensa Liinan ja kisällin kanssa, sillä tavoin henkeään elättääkseen, ja että he nyt luultavasti olivat matkalla Amerikaan. Kun Maija oli viimein saanut kaikki tietää, huomasi hän kahvipapujen sillä aikaa tykkänään palaneen. "No niin, sitä nyt ei voi auttaa. Ohho, lapsi raukka, lohduta itseäsi. Tietysti sinä saat minun luonani olla." Lassi Martinpoika ja Lotta tulivat myöskin ystävyyttään osoittamaan ja tekivät avuliaisuudellaan elämän kevyemmäksi hylätylle vaimo-paralle.

"Hyvä kun istun täällä levossa", lausui Johanna, ja kyynelensä valuivat aina runsaammin; "voi kuinka hyvä, kun saan olla levossa! Elämässä on paljon murheita."

"Se kyllä on tosi, niitä on itsekullakin. Ajatteles vaan Ollia kuinka hyvin hän nyt voi… sinunkin tulee työtä tehdä, Johanna… työ ja rukous ne elämälle siunauksen antavat."

"Tosin on meillä suruja ja koettelemuksia", lausui Maija, "ja kenties Jumala juuri niiden kautta tahtoo kääntää sydämemme pois turhuudesta ja ylellisyydestä. Mutta ei mikään onnettomuus mailmassa ole niin synkkä, ettei siihen mikään valonsäde pilkoita, jos vaan panemme toivomme Häneen, joka kaikki hallitsee."

"Niin, täti-kulta, opeta minua panemaan Häneen toivoni!"

Loppu.

VELIVIHA

Kirj.

Berthold Auerbach

"Kniedis" nimisen harvaan asutun ja likaisen kadun varrella on pieni talo, jossa paitse tallia ja vaunuliiteriä on kolmella paikatulla ikkunalla varustettu huoneus. Ylähältä ullakon reiästä riippuu luukku ainoastaan yhden sarannan varassa ja uhkaa joka silmänräpäyksessä pudota alas. Huoneuksen vieressä on pieni ryytimaa, jonka kuivettunut ruusupensas-aita vielä päälliseksi jakaa kahteen osaan.

Talossa asuu kaksi veljestä, jotka jo neljätoista vuotta olivat olleet alituisessa riidassa. Koko talo oli samoinkuin ryytimaakin jaettu kahteen eri osaan ullakosta aina tuohon pieneen kellariin, jonka luukku tosin aina oli auki, mutta joka alhaalta oli ruoteilla kahteen puoliskoon ositeltu. Kaikissa ovissa oli ulkolukot, aivan kuin asukkaat olisivat alinomaa murtovarkautta pelänneet. Toinen veljeksistä omisti tallin, toinen vaunuliiterin. Ei ääntä kuulunut koko talossa, paitse kun toinen tai toinen veljeksistä sattui yksinäisyydessään tuntuvalla äänellä kiroomaan.

Mikko ja Konrad, niin oli veljesten nimet, olivat kumpikin jo iäkkäitä miehiä ja molemmat myöskin naimattomia. Konrad oli jo aikoja sitten kuoleman kautta kadottanut vaimonsa ja siitä saakka hän eli noin yksinäisenä. Mikko ei ollut koskaan naimisessa ollutkaan.

Suuri siniseksi maalattu kirstu oli ensimmäinen syy veljesten eripuraisuuteen.

Äidin kuoleman jälkeen piti omaisuus jaettaman; sisar, joka oli naimisessa samassa kylässä, oli jo saanut osuutensa. Konrad väitti, että hän omilla rahoillaan oli ostanut kirstun; hän oli sen vaan lainannut äidille, ja sentähden se oli hänen yksityistä omaisuuttaan; mutta Mikko väitti, että Konrad oli ollut äidin leivässä eikä hänellä siis mitään yksityistä omaisuutta ollut. Kovan riidan jälkeen vedettiin asia oikeuteen, jossa kaikki omaisuus, siis kirstu myöskin, tuomittiin myytäväksi, koska veljekset eivät siitä voineet sopia, ja saadut rahat olivat tasan jaettavat heidän välillään. Yksin talokin tarjottiin huutokaupassa myytäväksi, mutta kun halullisia ostajia ei ilmaantunut, saivat veljekset Jumalan nimessä sen yhteisenä pitää. Veljesten täytyi nyt ostaa rahalla takaisin omat tavaransa, sänkynsä ja muut kapineensa. Tuo kovin harmitti Konradia, sillä hänellä oli enemmän järkeä kuin tavallisesti tavataan.

Jokaisessa talossa on yhtä ja toista kapinetta, jota ei juuri kukaan halukkaasti osta; ne ovat usein paljoa suuremmasta arvosta, kuin niistä oikeastaan voi rahassa vaatia, sillä niihin liittyy ajatuksia ja muistoja, joita ei vieras tunnekaan.

Semmoisten tavaroiden pitäisi perintönä menemän jälkeisille suvusta sukuun; sillä tavoin niiden sisällinen arvo säilytettäisiin sortamattomana. Mutta jos niistä täytyy vieraiden kanssa riidellä taikka rahalla lunastaa niitä toisen käsistä, silloin ne jo ovat paljon kadottaneet alkuperäisestä pyhyydestään; ne ovat rahalla silloin takaisin voitetut eikä kaikessa hiljaisuudessa, ikäänkuin pyhät kapineet perintönä edesmenneiden jälkeen saadut.

Senlaiset ajatukset panivat Konradin usein päätänsä pudistelemaan, kun nuijan kolmas lyönti määräsi jonkun erityisen kalun hänen omakseen; ja kun äidin samettikansista ja hopeahakaista virsikirjaa tarjottiin ja eräs kaupustelija koki saada selvää, kuinka suuresta arvosta hopea siinä oikeastaan mahtoi olla, silloin nousi Konradille veri päähän. Hän tarjosi heti virsikirjasta korkean hinnan.

Vihdoin tuli kirstunkin vuoro. Mikko rykieli ja loi vaativan katseen veljeensä; hän tarjosi siitä heti melkoisen hinnan. Konrad lisäsi riksin, mutta hän ei sitä tehdessään nostanut silmiään maasta, ja hypisteli ahkeraan röijynsä nappia. Mikko lisäsi vieläkin ja katseli rohkeasti ympärilleen; ei kukaan muu huutanut, mutta veljeksistä ei toinen eikä toinen uhallakaan tahtonut toiselle perään antaa. Kumpikin he myöskin ajattelivat: ei sinun tarvitse maksaa kuin toisen puolen, ja niin he menivät korkeammalle ja yhä korkeammalle kunnes se viimein lankesi Konradille viidestäkymmenestäkuudesta riksistä eli viisi kertaa korkeammasta hinnasta kuin sen arvo todenperään oli.

Nyt vasta loi Konrad silmänsä ylös ja hänen muotonsa oli tykkänään muuttunut; silmissä näkyi ivaa ja halveksimista, samaa todisti hänen avonainen suunsa ja koko katsantonsa. "Kun sinä kuolet, lahjoitan sinulle kirstun ruumis-arkuksi", lausui hän vihasta vavisten Mikolle, ja nämät olivat viimeiset sanat, jotka hän oli veljelleen neljääntoista vuoteen puhunut.

Kirstujuttu kulki kylässä suusta suuhun; sitä naurettiin ja pilkattiin, ja missä ikään joku Konradia tapasi, kuuli hän tämän puhuvan Mikon hävyttömästä käytöksestä. Konradin viha yltyi yltymistään.

Muutenkin olivat veljekset aivan erilaiset luonnoltaan, niinkuin heidän tiensä ja työnsäkin erkanivat.

Konradilla oli lehmä, jonka hän tavallisesti pani naapurinsa, Riston lehmän rinnalle auran eteen. Muun aikansa hän vietti kadunkivitys-työssä, jossa hän ansaitsi kahdenkertaista killinkiä päivässä. Konrad oli myöskin likinäköinen, jonkatähden hän liikkui hyvin epävarmasti, ja kun hän iski tulta, vei hän taulan aivan nenänsä alle, saadakseen sillä tavoin selville, jos se oli syttynyt. Häntä sanottiin yleisesti kylässä "sokeaksi Pikku-Konradiksi", Pikku-Konradiksi sanottiin häntä sentähden, että hän oli lyhyt-kasvuinen.

Mikko taas oli aivan vastakkaista laatua. Hän oli pitkä ja laiha ja käytökseltään varma; hän oli aina talonpoikaisissa vaatteissa, vaikka hän ei oikeastaan talonpoika ollut, mutta hän näki sen edulliseksi kaupalleen. Hän nimittäin harjoitti hevoskauppaa, ja ihmisillä on aina suurempi luottamus hevosenmyyjään, jos hän on talonpoikaisessa nutussa. Mikko antoi maansa arennille, antautui tykkänään kaupan tekoon ja eli herroiksi. Hän oli mahtava mies paikkakunnalla. Hän tunsi jok'ainoan hevosen kahdeksan penikulman ympäristöllä ja niinkuin valtiomies sanomalehdistä tutkii yleisön mielipiteitä, niin Mikkokin ravintoloissa kuunteli ja tarkasteli ihmisten mieliä ja ajatuksia. —

Hänellä olikin joka kylässä asiamiehenä joku jolppi, jonka kanssa hän usein piti salaisia keskusteluja, ja joka tarpeen vaatiessa lennätti hänelle sanaa tärkeistä asioista eikä vaatinut muuta kuin vähän juomarahaa palkakseen. Sitä paitse oli Mikolla salaisia asiamiehiä, jotka houkuttelivat ihmisiä myymään hevosiaan, ja sillä tavoin hänellä melkein aina oli vaunuliiterissä, joka hänellä tallina oli, joku vanha hevoskoni, jota hän taas koki saada voitolla myydyksi. Hän mustasi karvat silmäin yläpuolella, hän viilasi hampaat, eikä hän siitä välittänyt, jos elukka ei enää sen perästä olisi ruokaansa saanut rikkipurruksi, sillä hän varmaan tiesi ensi markkinoilla viimeistäänkin saavansa konin myydyksi tai edullisesti vaihdetuksi.

Siinä hän käytti hyväkseen kaikenlaisia keinoja; hänellä oli esimerkiksi toveri, joka oli hierovinaan hevosvaihtoa hänen kanssaan; he pitivät suurta suuta, että kaikkein huomio heihin kääntyisi, mutta viimein huusi Mikko, jotta kuului loitolle ympäri: "minä en voi vaihtokauppaan ruveta, kun minulla ei ole tallia eikä ruokaa hevoselle, ja vaikka mun täytyisi se myydä kahdestakymmenestä riksistä, en sitä sittenkään saattaisi pitää." Väliin oli hän vieläkin kavalampi; muutamalla killingillä sai hän jonkun yksinkertaisen raukan ratsastamaan hevosellaan, kulki itse jälessä ja lausui vastaantulijoille: "jos tuo koni olisi oikealla kunnon talonpojalla, tulisi siitä oiva hevonen. Nähkääs, kuinka sillä on hyvä luurakennus ja kuinka pystyssä se päänsä pitää; ei siltä puutu muuta kuin liha, ja jos sen vaan hyvästi syöttää, saa sillä, lempo vieköön, kolme sataa riksiä." Pian sai hän jonkun ansaan tarttumaan, ja vähäisestä palkkiosta otti hän hieroakseen kauppaa omasta hevosestaan. Ei Mikko koskaan pitänyt laillisista kauppakirjoista, joissa kaikki pykälät täsmälleen määrättiin; ennen hän helpoitti pari riksiä ennenkuin pisti nimeään sellaisten velvoituksien alle. Mutta kumminkin hän takertui riitoihin ja oikeuden käymisiin, jotka nielivät häneltä hevoset ja voitot. Mutta hän oli jo niin tottunut tuohon vapaasen, herramaiseen elämään, kuleksimiseen ja joutilaisuuteen, ett'ei hän voinut ammatistaan luopua, vaikka hän laski ja vertaili ja epäili kuinka hänen asiainsa viimein kävisi. Hänen periaatteensa oli: "markkinoilta en lähde, ennenkuin läjähyttää." Sillä hän tarkoitti kaupan syntymistä, joka tavallisesti käden lyönnillä vahvistettiin. Juutalaisia hän usein käytti apuna vehkeissään, sillä heidän kanssaan oli Mikko hyvää toveria.

Kun Mikko ajoi markkinoille taikka palasi sieltä kotiin ja näki Konradin kadunkivitys-työssä, silloin hän loi puolittain säälivän, puolittain pilkkaavan katseen veljeensä, sillä hän ajatteli: "miesparka! siinä sinä koputtelet kiviä aamusta iltaan kahdeksastatoista killingistä, ja minä ansaitsen, jos hyvin käy, yhtä monta riksiä."

Konrad, joka tämän katseen huomasi, vaikka hän likinäköinenkin oli, löi silloin kiveä niin tuimasti, että palaset lentelivät pitkät matkat hänen ympärilleen.

Mutta saamme nähdä kumpiko paremmin menestyi, Mikko vaiko Konrad.

Mikosta pidettiin paljon kylässä, sillä hän osasi huvittaa ihmisiä jutuillaan, joita hänellä riitti kertoa yöt ja päivät, jos sen päälle tuli, ja monenmoista koirankuria ja ilveitä hän tiesi, ja Jumalan ja mailman hän myöskin tunsi. Jumalasta hän toki vähemmin tiesi, vaikka hän usein kirkossa kävi; mutta hän kävi siellä vaan tavan vuoksi, niinkuin moni muukin, eikä ajatellutkaan ohjata elämäänsä niiden neuvojen jälkeen, joita hän siellä kuuli.

Konradillakin oli omat vikansa, ja niiden seassa etupäässä oli se viha, jota hän kantoi veljeensä ja tapa, jolla hän vihaansa esiin toi. Jos häneltä kysyttiin: "kuinka veljellesi, Mikolle käy?" vastasi hän aina: "kyllä hänelle viimein tällä tapaa käy"; sitä lausuessaan pani hän molemmat kätensä leuvan alle aivan kuin löisi hän nuoran kaulaansa, nytkäytti kummallenkin sivulle ja ojensi kielen suustansa. Tietysti hän sillä tarkoitti, että Mikko hirsipuussa lopettaisi.

Ihmiset uudistivat lystikseen usein kysymyksen, ja naurua syntyi, kun saatiin Konradilta tuo tavallinen vastaus. Muutoinkin ihmiset kaikin tavoin kiihoittivat veljesten vihaa, ei juuri pahan pahuudella, mutta hauskuudekseen. Vaan Mikko kohotti aina pilkallisesti olkapäitään, kun joku hänelle puhui veljestä, tuosta "miesparasta."

Veljekset eivät koskaan viihtyneet samassa huoneessa. Jos he sattuivat yhteen ravintolassa tai sisaren luona, poistui heistä aina toinen tai toinen.

Ei kukaan enää koettanutkaan heitä sovintoon saada ja jos milloin kaksi ihmistä riitaantui, oli tullut sananparreksi lausua: "niin ne ovat keskenään kuin Mikko ja Konrad."

Jos he kotona sattuivat vastakkain tulemaan, eivät he olleet toisiaan näkevinäänkään. Mutta jos toinen huomasi toisen sairaana makaavan, meni hän aina sisaren luo, joka kuitenkin asui pitkän matkan päässä ja lausui tälle: "käyhän katsomassa siellä kotona; en tiedä, kuinka hänen oikein lienee laitansa tänään." Ja silloin myöskin sai olla varma siitä, olipa sitten kumpi tahansa veljeksistä, että tämä liikkui hiljaa ja varovasti, välttääkseen sairaan häiritsemistä.

Mutta muualla ja ihmisten nähden he elivät sammumattomassa vihassa, eikä kukaan luullut enää kipenettäkään veljellistä rakkautta heidän sydämessään kytevän.

Tällä tavoin veljekset elivät jo neljättätoista vuotta. Rahat, jotka Mikko oli saanut myydyistä pelloistaan, olivat menetetyt, hän ei itsekään oikein tiennyt millä tavoin. Konrad sitä vastaan oli ostanut lisää peltoa, jonka hän jo oli saanut melkein maksuun. Mikko tätä nykyä auttoi enimmäkseen muita kaupanteossa, mutta hänellä oli vielä pikkuinen pelto ja sen myynnillä toivoi hän saavansa asiat jälleen kuntoon.

Silloin tapahtui kylässä muutos. Vanha kirkkoherra oli kuollut; hän oli hyvänluontoinen mies, mutta hän antoi kaikki asiat olla oloillaan. Uusi kirkkoherra, joka nyt oli tullut kylään, oli nuori, innokas mies; hän tahtoi järestystä kaikessa ja onnistuikin toimissaan, siksi kun hän ryhtyi seikkoihin ravintolan Liisan kanssa, — seikkoihin, jotka pian tulivat tunnetuiksi. Sen perästä hän ei enää tohtinut sekaantua muiden asioihin, sillä hän pelkäsi saavansa vastaukseksi: "lakaise ensin oman kynnyksesi edusta puhtaaksi!" — Mutta tätä nykyä hän toki vielä oli parhaassa vauhdissa.

Oli eräs sunnuntain iltapuoli. Hirsiläjällä istui joukko ihmisiä ja niiden seassa oli Mikkokin, joka pureskeli olenkortta. Silloin kulki Pekka, Sakri Jamsenin viisivuotias poika, siitä ohitse. Eräs joukosta huusi Pekkaa luokseen, pisti käden taskuunsa ja lausui: "tules tänne, Pekka, saat kourallisen pähkinöitä, jos näytät millä tavalla Konrad panee." Poika pudisteli päätään ja tahtoi mennä menojaan, sillä hän ei ollut mikään tuhma poika ja hän pelkäsi Mikkoa. Mutta mies piti hänestä kiinni ja melkein pakoittamalla hän viimeinkin sai pojan näyttämään, millä tavalla Konrad teki, kun häneltä veljeä kysyttiin. Siitä syntyi kova nauru, joka kuulut aina toiselle puolen kylää. Mutta kun poika nyt vaati luvatuita pähkinöitä, ei niitä ollutkaan; poika silloin potkaisi pettäjäänsä ja siitä uutta naurua syntyi.

Sillä välin oli uusi kirkkoherra tullut astuen mäkeä ylös. Hän seisahtui ja näki koko tapauksen. Kun nyt poika oli vähällä selkäänsä saada itsepäisyydestään, tuli kirkkoherra äkkiä esiin ja tempasi sen pois heidän käsistään. Miehet heti nousivat seisomaan ja jokainen paljasti päänsä.

Kirkkoherra viittasi kirkkoväärttiä, joka myöskin oli joukossa, seuraansa ja kävellessään hänen kanssaan kylää pitkin, kuulusteli hän tältä asian alkua. Hän sai silloin kuulla veljesten sammumattomasta vihasta.

Seuraavana lauantaina sai Konrad työssä ollessaan käskyn tulla kirkkoherran luokse huomenis jumalanpalveluksen jälkeen.

Konrad tuijotti hämmästyneenä eteensä, piippu hänen hampaissaan sammui ja pari sekuntia sai kivi olla oloansa hänen leveän jalkansa alla. Hän ei voinut käsittää, mitä kirkkoherralla olisi hänelle sanottavaa ja kernaimmin olisi hän nyt heti sinne mennyt.

Mikko sai samallaisen kutsumuksen juuri kun hän erästä vanhaa koniaan maalaeli. Hän vihelteli jonkunlaista siivotonta laulua, mutta asian kuultuaan hän heti taukosi, sillä hän tiesi, mitä huomenna tulisi. Iloinen hän oli siitä, että vielä oli aikaa valmistautua oikein aika äkeään vastasaarnaan, ja hän mutisi jo alkua siihen itsekseen.

Saarnan esipuheena seuraavana päivänä oli Ps. 133. v.l. "Katsos kuinka hyvä ja suloinen on kuin veljekset sovinnossa keskenänsä asuvat." Hän puhui, kuinka turha ja mitätön kaikki maallinen ilo on, ell'emme sitä ja'a niiden kanssa, jotka saman äidin kohdussa ovat levänneet, hän selvitti, kuinka onnettomia tässä ja tulevaisessa elämässä ne vanhemmat ovat, joiden lapsia riita, viha ja kateus toisistaan eroittaa; hän muistutti vielä Kainista ja Aapelista ja velimurhasta, joka oli syntiinlankeemuksen ensimmäinen myrkyllinen hedelmä. Tätä kaikkea ja vielä paljon muutakin puhui kirkkoherra kovalla, kaikuvalla äänellä saarnastuolista, ja ihmiset sanoivat: "tuosta seinätkin halkeavat." Mutta helpompaa onkin usein särkeä seiniä, kuin liikuttaa ihmisten kivikovia sydämiä. Bärbele, veljesten sisar, itki katkeria kyyneliä veljiensä yli, ja vaikka kirkkoherra kerta toisensa jälkeen vakuutti, ett'ei hän ketään erityisesti tarkoittanut, vaan kehoitti jokaista panemaan kättään omalle sydämelleen ja kysymään itseltään, jos hän lähimmäistään kohtaan tunsi oikeata kristillistä rakkautta, ajatteli kuitenkin koko seurakunta: "tämä saarna tarkoittaa nimenomaan Mikkoa ja Konradia."

Mikko ja Konrad seisoivat likellä toisiaan. Mikko pureskeli lakkiansa, mutta Konrad kuunteli suu auki saarnaa, ja kun he kerran sattuivat yhtä haavaa vilkaisemaan toisiinsa, pudotti Mikko hämmästyksestä lakkinsa laattiaan ja kumartui alas sitä ottamaan.

Virsi veisattiin ja jumalan-palvelus loppui; mutta ennenkuin viimeistä värssyä alotettiin, riensi Mikko kirkosta ulos ja seisoi jo pappilan portilla. Portti oli vielä lukossa, jonkatähden Mikko meni ryytimaahan kävelemään. Hän seisahtui mettiäispesien luona ja katseli pienten eläinten ahkeraa työtä. "Noilla ei ole lepopäivää", ajatteli hän, "eikä sitä ole minullakaan, kaikkien toimieni ja kauppojeni ohessa, sillä minulla ei myöskään ole oikeata työpäivää." Ja hän ajatteli vielä, kuinka monta sataa veljestä tuonlaisessa pesässä yhdessä asui, ja kuinka yksimielisesti ja ahkerasti ne kaikki työskentelivät. Mutta sitten hän taas muisti Konradin viimeisiä sanoja; hän pui vihasta nyrkkiänsä ja päätti panna kovan kovaa vastaan, jos kirkkoherra häntä pahoin ahdistaisi.

Pappilassa tapasi Mikko kirkkoherran ja Konradin jo kiivaassa keskustelussa. Kirkkoherra nousi seisoalleen, hän ei nähtävästi enää ollut Mikkoa odottanutkaan. Hän tarjosi Mikolle tuolia, mutta tämä vastasi osoittaen veljeensä:

"Kaikella kunnioituksella, herra pastori, teitä kohtaan, mutta minä en istu samassa huoneessa, jossa hän on. Te olette vasta tullut paikkakunnalle, herra pastori, ja sentähden ette myöskään tiedä, mikä valheen henki tuossa miehessä asuu; hän on hurskas olevinaan, mutta se on vaan tekopyhyyttä, viekas kettu hän toden perään on. Joka lapsinulikka jätkyttelee häntä: 'kuinka Mikko veljellesi käy?'" — Mikko näytti samalla edellä mainitun tempun, ja jatkoi sitten hammasta purren: "tiedättekö, herra pastori, hän tuolla juuri on syynä onnettomuuteeni, hän rauhan on kodostani karkoittanut, ja hänen tähtensä juuri olen minä hevois-huijariksi tullut. Sinä olet ennustanut minun lopulta hirteen menevän", lausui hän veljeensä kääntyen, "mutta sinun vuorosi tulee ensin."

Kirkkoherra antoi veljesten purkaa sydäntään mielin määrin, sillä hän tiesi, että kauan kytenyt viha vasta sitten sammuisi, kun se liekissä oli leimunnut. Osaksi hän kumminkin vielä erhettyi.

Vihdoin istuivat veljekset äänettöminä ja melkein hengästyneenä kiivaan ottelun jälkeen. Ei kumpainenkaan heistä jäsentäkään liikuttanut.

Silloin kirkkoherra heille puhui mieltä liikuttavia sanoja; hän tunkeutui sydämen syvimpään kätköön. Mutta turhaan; veljekset istuivat yhä äänettöminä eteensä tuijottaen. Kirkkoherra kuvasi heidän vanhempainsa syvää surua toisessa maailmassa; Konrad huokasi, mutta ei hän vieläkään nostanut silmiään maasta. Nyt kirkkoherra keräsi kaikki voimansa, ja jylhällä äänellä hän, ikäänkuin rankaiseva propheta, osoitti heille Herran vihan julmuuden viimeisenä päivänä, jolloin heidän oli tuomio-istuimen eteen astuminen. Silloin Herra heille huutaisi: "voi! voi! voi! Te olette eläneet vihassa ja eripuraisuudessa keskenänne, te olette hylänneet veljellisen rakkauden, menkää pois minun tyköäni toisiinne kahleilla kiinnitettyinä, ja hiutukaa ijankaikkisesti helvetin tulessa."

Syvä hiljaisuus vallitsi huoneessa; Konrad pyyhki kyyneleet poskiltaan nuttunsa hihalla; sitten hän nousi seisoalleen ja lausui: "Mikko!"

Mikko ei moneen vuoteen ollut kuullut nimeänsä tuolla äänellä mainittavan; hän katsoi ehdottomasti ylös, Konrad tuli likemmäksi ja lausui: "Mikko suo anteeksi!" — Veljesten kädet yhdistyivät ja kirkkoherra laski omansa ikäänkuin siunaten niiden päälle.

Silmät levällään katselivat ihmiset Mikkoa ja Konradia, kun nämä käsi kädessä tulivat pappilasta ja kylän poikki astuivat asuntoonsa päin. Perille tultuaan he heti repivät pois kaikki ulkolukot, menivät sitten ryytimaahan ja särkivät väliaidan eikä auttanut vaikka paljon kaalia tärvääntyi, sillä tuo heidän eripuraisuutensa tunnusmerkki oli hävitettävä.

Senjälkeen he menivät sisarensa luo, istuivat siellä rinnakkain ja söivät puolista samassa pöydässä.

Jälkeen puolenpäivän he menivät iltakirkkoon ja lauloivat yhdessä äitinsä virsikirjasta.

Sovussa ja yksimielisyydessä he senjälkeen elivät kaiken ikänsä.

Loppu.